Jos olisit kysynyt minulta kesäkuun yhdeksäntenä päivänä missä aion olla tasan kuukautta myöhemmin, heinäkuun yhdeksäntenä, ni, enpä olisi osannut arvata itsekään.

Seison äkäslompololaisen Jounin Kaupan pihassa tuliterä maantiekilpapyörä vierelläni. Käsissäni asianmukaiset pyöräilyhansikkaat, jalassani takamuksesta topatut housut ja päässäni kirjavankukertava pyöräilykypärä. Ilma on aurinkoinen ja kirpeän raikas. Lapin kesä. Ympärilläni hyörii ja pyörii parisataa ihmistä touhukkaana. Pumpataan pyöränrenkaita, tankataan urheilujuomaa ja nauretaan kovaan ääneen jännittyneenä. Someilmiö Sampo Kaulanen puhuu mikrofoniin. Ottaa lavalla yhteisselfien innokkaan väkijoukon kanssa. On ampiaista, pukuun pukeutunutta pastorin ja liikemiehen sekoitusta, lepakkomiestä, vankikarkuria, jättiläismäinen pyörän tarakalla kököttävä nalle.

Ja minä:

Kaksikymmentäyksi päivää aikaisemmin minä olen saanut haasteen. Hullun Polkasu. Äkäslompolosta Norjan Altaan. Polkupyörällä. Somekuningatar. Neljä päivää haasteen saamisen jälkeen minä sairastun. Flunssa ja kuume. Viisi päivää haasteen saamisen jälkeen minä ahdistun. En ole istunutkaan pyörän päällä noin kolmeen vuoteen ja nyt olisi treenattava. Yhdeksän päivää haasteen saamisen jälkeen minä olen terve. Kymmenen päivää haasteen saamisen jälkeen minulla ei ole pyörää. Yksitoista päivää haasteen saamisen jälkeen minulla ei ole pyörää. Kaksitoista päivää haasteen saamisen jälkeen minä ahdistun.

Tiistaina, päivää ennen matkalle lähtöä minä saan pyörän. Ja nyt torstaina minä seison äkäslompololaisen Jounin Kaupan pihassa kädessäni kaunis Kona, jolle olen kaupasta ostanut polkupyöräviikset. Miksi minulla ei ole aiemmin ollut polkupyöräviiksiä?!

Ai niin. Eihän minulla ole ollut polkupyörääkään aimmin.

Mutta olen minä treenannut. Spinningpyörällä kolme kertaa. Lahjattomat treenaa.

Someilmiö Sampo Kaulanen laskee mikrofonin käsistään, ja kulkee omalle pyörälleen. Hän on kertonut minulle aiemmin oman treenifilosofiansa: yksitoista kuukautta tankataan ja kuukausi treenataan. Minä olen tankannut kaikin mahdollisin tavoin yksitoista kuukautta ja 27 päivää. Kolme päivää olen treenannut.

Tänään istun Konani selkään ensimmäistä kertaa. Korvissa kaikuvat pelottelut takapuolen hiertymistä, peräpukamista, jämähtäneistä reisistä sekä pelot siitä kuinka selvytyisin kylmiltäni. Olenhan minä sitä miettinyt; että viitsinkö. Onko tässä tällaisella aikataululla mitään järkeä? Pystynkö minä tähän? Kannattaako haaste ottaa vastaan? Miksi menin rehentelemään haluavani haastaa Sampon Somekuninkuuden?

Mutta sitten olen todennut, että ei ole vaihtoehtoa. Sampon haaste on vedettävä kunnialla läpi, sillä mielessäni siintää jo pilkahduksena kostohaasteeni, jonka hänelle aion matkan jälkeen esittää. Sitten minä en enää kertaakaan ajattele etten selviytyisi.

Silmissäni kostohaasteen mielihyvää tuottavan pilkahduksen lisäksi hieman suurempana räjähdyksenä siintää aamun kaaos. Se pakollinen hirveä säätö, jonka vain nyt on kaikkien lakien mukaan aina juttuun tultava. Mökin, jossa matkaseurani kanssa majoituin, avain on jäänyt sisälle mökkiin. Ja se on tietysti ollut se ainoa olemassa oleva avain. Vara-avain on Kolarissa 40 kilometrin päässä. Ja kaikki tämä tapahtuu tietysti vain vajaata tuntia ennen lähtöä… Mutta kaikki järjestyy. En yhtään tiedä miten, mutta yhtäkkiä matkatavaramme tupsahtavat bussille.

On lähdön aika. Jään porukan hännille. Mielessä nakuttavat viimeisen viikon aikana pelastamistani yrittäneen personal trainerini Tiian ohjeet. Liikaa ei saa alussa innostua.

Naksautan kengän kiinni lukkopolkimeen. Eka kerta, tietysti. Polkeminen jalat lukoilla kiinni polkimessa jännittää. Entä jos jalka ei lähde irti?

Napsautan Ambit-sporttikelloni käymään. Se mittaa matkaa, aikaa, sykettä, tahtia, vauhtia, kaikkea mahdollista. Kymmenessä tunnissa olisi päästävä perille, sitten kellon akku loppuu. Minä veikkaan, että perillä ei olla vielä 12 tunnin jälkeenkään. Edessä on reissun pisin taival, 140 kilometriä.

Ah se tunne, kun ei yhtään voi tietää mitä edessä on!

Pissattaa!

Aina tää sama!

Kaksi kilometriä ja viisi minuuttia matkattua on pysähdyttävä ja riisuttava takki pois. 26 kilometriä ja puolitoista tuntia poljettua on pysähdyttävä ja mentävä puskapissalle. En jaksa enää pinnistellä.

28 kilometriä ja tunti 40 minuuttia matkattua juomapullo irtoaa telineestä, suhahtaa tien toisen puolen ojaan ja meinaa kaataa minut kumoon.

50,83 kilometriä ja kaksi tuntia 48 minuuttia matkattua minä opin käyttämään pyörän vaihteita. Olen Pallastunturin kohdalla, ja vastassa on alkumatkan kovin mäki. Mäessä kohtaan Anniina. Hän katsoo pyörääni, ja toteaa, että olen tainnut treenata aika paljon aiemmin. Kerron hänelle totuuden: eka kerta fillarilla. Hän katsoo minua ja kysyy:

”Aa, oletko sinä Maija?”

”Olen.”

Käy ilmi, että olemme vaihtaneet viestiä Instagramissa ennen matkaan lähtöä.

Junttaamme Anniinan kanssa mäen ylös. Sitten tapahtuu jotain. Seuraavan kerran havahdun 75 kilometrissä lounaspaikalla. Olen suhtauttanut kilometrit iloisesti. Spurtannut pätkiä omaan tahtiin, välillä lyöttäytynyt matkalla muiden hullujen polkijoiden joukkoon ja vaihtanut kuulumiset heidän kanssaan. On ollut Annikaa, Pyöräpeilimiestä (mies, jonka kypärässä on kiinnitettynä peili), naisia, joilla on kukkia hiuksissaan. Viimeiset kilometrit ennen taukoa taitan Leenan kanssa, jonka tarakalla istuu iso nalle, ja joka on kiertänyt lähes koko maailman pyöräretkillä itsensä kanssa.

Alkaa vaikuttaa siltä, että minäkin olen kohta valmis kiertämään koko maailman pyörälläni. Yhteispeli fillarin kanssa alkaa sujua, tankkaus tuntuu olevan kohdillaan eikä takamus kitise. Ja lounaspaikassa nautittu lohisoppa virkistää mieltä. Minua hymyilyttää.

Jokaisessa selviytymistarinassa on aina sijaa yhdelle supersankarille. Tässä tarinassa se on Batman – lepakkomies. Tuosta mystisestä maailman pelastajasta tulee myös minun polkutarinani sankari. Minusta on tullut salakavalasti hänen huoltajansa aamulla yrittäessäni auttaa häntä rikkimenneen Batman-puvun vetoketjun kanssa. Olen varmasti koko hullun joukon ainoa, joka tietää hänen todellisen identiteettinsä. Lounaalla leikkaan silmänreikiä hänen kypärähattuunsa. Oikea maski on alkanut hiostaa ja on vaihdettava gearia. Kaikenlaista. No, Hullun Polkasuhan tämä olikin ja kaikenlaisia hulluja todella näyttää olevan liikkeellä.

Mutta jos hulluus on tällaista, minä en halua olla normaalin kirjoissa ollenkaan. Tämä joukko ihmisiä on hienointa porukkaa, jota olen koskaan tavannut. Jutellaan tuntemattomille, heitetään yläfemmoja, halataan, nauretaan. Ollaan positiivisia ja kannustavia toisille.

”Ei se matka tapa, vaan se seura”, pämppää Teflon Brothers kaiuttimesta.

Batmanilla on tietysti mukana poppikone. Se soittaa repeatilla Batmanin tunnaribiisiä, mutta se on alkanut meitä jo vähän rasittaa, joten pämppääminen alkaa kuulostaa paremmalta. Batmanin seuraan olen lyöttäytynyt polkemaan lounaan jälkeen ja minun kulkuni alkaa sujua entistäkin sujuvammin. Saman tasoinen (ja ehkä just piirun verran sopivasti kovempi) polkuseura auttaa oikean polkurytmin löytymisessä ja ylläpitämisessä. Yhdessä tsemppaamisessa on valtava voima ja polkukaveri auttaa pitämään mielen oikeassa vireessä – suurin osa tätä reissua kun on ihan päästä ja mielestä kiinni. Batmanin kanssa poljettuani huomaan, että minulla on paljon enemmän voimaa ja kuntoni huomattavasti parempi kuin osasin kuvitella. Sankarini auttaa minua pitämään tahdin sulavana.

Niin sulavana, että enää on vain 10 kilometriä ensimmäisen etapin maaliin. Batmanin kaiuttimista kajahtaa biisi, joka saa hänet suihkahtamaan matkoihinsa. Niinhän ne supermiehet aina tekevät; häviävät viime metreillä tuulen mukana. Mutta se ei haittaa. Matkalla mukaan on tarttunut Tero. Terolla on oma huoltojoukko. He ajavat tällä autolla

Kolme huoltajaa valmistaa Terolle aamiaisen, lounaan ja illallisen, eikä Teron tarvitse muuta kuin polkea. Eikä kohta tarvitse edes polkea, sillä me olemme perillä. Kaahaamme innostuksesta sekaisin kylän tapahtumatorille. Juontaja ottaa meidät vastaan, haastattelee ja kertoo meidän olevan numerot 10 ja 11.

10 ja 11!

Sitten seuraa saunaa, ruokaa ja kaljaa. Seuraavien päiviemme palautumisrituaali. Paitsi että järjestys muuttuu jo seuraavana päivänä. Kalja nautitaan ensimmäisenä, sitten seuraa kaikki muut. Ja kolmantena päivänä ensimmäinen kalja tullaan juomaan jo 30 kilometriä ennen maaliintuloa…

* * *

Aamu valkenee Hetan Majatalossa. Sampo virittelee fillariaan matkailuautonsa edessä. Minä menen toivottamaan onnea matkaan. Heitämme taginyrkit ja kuvaaja nappaa kuvan. Ilmeet ovat enne….

3 tuntia 39 minuuttia myöhemmin minä istun kautokeinolaisen ruokakaupan pihassa. Olen tullut maaliin viidentenä. Bättis on ykkönen ja on odottanut minua jo lähes tunnin ja työntänyt käteeni kaljan. Elämäni paras olut. Samalla Sampo kurvaa pihaan.

Kuudentena!

Somekuningatar-titteli alkaa olla taputeltu!

* * *

SUIHK.

Siinä on sen perjantaipäivän matkakertomus.

Olen juuri kulkenut 80 kilometriä taivaassa. Mikään ei ole vialla. Ei mikään. Pyörä kulkee kuin unelma. Peto minussa on päässyt irti. Jos joskus olen sanonut olevani maltillinen ja ei-kilpailuhenkinen hyvänolon treenaaja, se kaikki on ollut valetta. Tällä 80 kilometrillä minä olen kohdannut Antti Tuiskun, flipannut ja päästänyt pedon irti.

Jos et tunne tuota biisiä, et yhtään ymmärrä mitä nyt tarkoitan. Mutta ymmärrät varmasti miksi kalja tulee tänään ensimmäisenä. Ennen saunaa tai ruokaa. Aurinko paistaa ja on nautittava.

Peto on ollut irti ja tämä on ollut hurja päivä. Olen voittanut itseni monella eri tavoin, löytänyt itsestäni aivan uusia puolia. Vauhti, vapaus, kisa itsensä kanssa, omien rajojen ylittäminen ja itsestä mitan ottaminen. Minä olen rakastunut pyöräilyyn.

Vaikka Antti Tuiskun Peto on irti -biisistä en edelleenkään tykkää. Se rullaa silti päässäni koko loppupäivän.

Perjantain osuus tuntuu loppuneen aivan liian ennen aikojaan. Illalla otamme vielä fillarit alle ja kiipeämme Kautokeinon lahoamispisteessä olevaan mäkihyppytorniin katsomaan maisemia. Kaikki on täydellistä.

Päässäni edelleen soivaa Antti Tuiskua lukuunottamatta.

* * *

Taas on aamu, lauantai ja kolmas ajopäivä. Kroppa tuntuu hyvältä, mitään paikkaa ei kolota edelleenkään ja olen ymmälläni. Kuntoni on yllättänyt minut. Julistan videokameralle tämän olevan pääpäivä. Vähänpä tiedän. Tästä todella tulee pääpäivä, mutta millä tavoin…

Sää hymyilee ja on puolellamme, kikattelen videolla. Yhtä pientä asiaa en vain osaa ottaa huomioon.

Vastatuulta.

Se iskee kimppuumme heti, kun pääsemme starttaamaan hotellimme pihasta. Poljen kolme minuuttia ja Ambittini näyttää sykkeeksi 170.

Seuraa erinäinen määrä puhtaan tuskan täyttämiä tunteja. 30 kilometriä jaksan ajatella, sitten aivot kääntyvät off-asentoon. 40 kilometrin kohdalla on Pikefossenin vesiputous ja siellä meidän on määrä pysähtyä ensimmäisen kerran. Tänään minä vihaan vähän myös supersankariani Batmania, sillä se posottaa menemään kuin ei olisi mitään ongelmaa. Se niissä supersankareissa aina vähän on. Posottavat menemään kuin ei olisi mitään ongelmaa vaikka kaikilla inhimillisillä ihmisillä on ongelmia paljonkin. Minä olisin voinut pitää taukoja joka kymmenes kilometri, mutta näytöntahtoinen ja kilpailuun taipuva pääni ei anna periksi. On pakko painaa Batmanin perässä. Tauolla keho palauttuu heti. On hyvä olla.

Sitten taas poljetaan.

On paha olla.

Onneksi on vain parikymmentä kilometriä lounastauolle. Saamme taas lohisoppaa – nyt suoraan Ylläksen huoltoautosta. Taukopaikka on keskellä saatanallista ylämäkeä.

Sanoin en pysty nyt kuvailemaan sitä tunnetta, kun muina miehinä kuoleman kielissä polkee keskellä Jäämereltä vastaan puhaltavaa tiukkaa tuulta, ja yhtäkkiä näkee horisontissa maailman isoimman vuoren, jonka päälle pitäisi kavuta. Ja sen jälkeen toisen ja kolmannen. Poljemme yhteensä 17 kilometriä ylämäkeä putkeen vastatuulessa.

Ainoa sana, jolla tuota tunnetta voi kuvata, on hyvin ruma.

Näin poljetaan ylämäkeä vastatuuleen.

Yleensä ylämäen jälkeen tulee helpotus – alamäki. Mutta tällä reitillä niitä ei tunneta. Laskutkin pitää polkea taistellen tuulen läpi. Kaksi jo ajettua päivää ja 226 kilometriä sekä se hemmetin Antti Tuisku -keikka eiliseltä painavat jalkoja. Ja mieltä.

Käyn läpi kaikki osaamani kirosanat. Puren hammasta, huulta, poskea, kieltä – ihan mitä tahansa pystyn puremaan. Tekisi mieli myös purra takamustani. Siihen sattuu ja kovaa. Sinällään siitä puremisesta ei siis olisi mitään hyötyä. Batman lähtee posottamaan liian kovaa vauhtia Super-Anniina perässään. Niin, siitä viattomasta ja ihanasta Pallaksen mäessä tapaamastani tytöstä on kuoriutunut Super-Anniina. Se posottaa tänään niin kovaa, että minä melkein voisin alkaa vihata häntäkin jos hän ei olisi niin viaton ja ihana.

Minä jään kahdestaan jytkyttämään mäkeä Pastorin kanssa. Pastori on posottanut kaksi päivää tumma puku päällä. Nyt Pastori on lahoamispisteessä. Me laulamme virsiä. Se on ainoa keino selvitä. Painamme kovaa ylämäkeen ja huudamme tuskissamme johonkin epämääräiseen säveleen:

”Jumala loi, auringon, kuun ja järvet ja puut ihmiset myös. Jumalan on taivas ja maa, herraa me tahdomme kiittää. Herralle riemulla laulamme kiitosta. Herra me kiitämme nimeäsi.”

ja

”Hoosianna Daavidin poika, kiitetty olkoon hän.”

ja

”Jo joutui armas aika, ja suvi suloinen. Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen.”

Kukaan ei katso meitä kieroon. Tämä on hullujen keskuudessa ihan normaalia. Edessäni polkee mies, jolla on jalassaan farkut ja tarakalla K-kaupan ostoskori.

”Jumala puhuttelee mua”, huutaa pastori ja säntää kovaan spurttiin.

Sinne se suhahtaa. Minä, yhdessä matkan varrelta löytämämme Mehiläisen (no tietysti!) kanssa jään tuijottamaan hänen peräänsä.

”Tää on vaiettu rakkaus, josta ääneen ei puhua saa. On kai kielletty onnellisuus kaiken taa se täytyy piilottaa. Tää on vaiettu rakkaus, josta tarinan vois kirjoittaa. Vaan ei saa se pitää sydämeen tallettaa”

Mehiläisen pyörään kiinnitetyistä kaiuttimissa soi Suvi Teräsniskan Vaiettu rakkaus.

Epäilemme, että Mehiläisen huoltojoukkojen lupaamat kaljat 100 kilometrin kohdalla ovat saaneet jumalat puhumaan Pastorille, hänen vaietun rakkautensa syöksähtäneen pintaan ja aiheuttaneet hänen säntäyksensä.

Sillä niin on käynyt. Olemme päättäneet, että 100 kilometrin kohdalla nautitaan satasen kaljat. Pakko. Tällä 124 kilometrin etapilla on vaadittu lujaa päätä, päättäväisyyttä ja mielenhallintaa. Ja tässä pisteessa lupaus kaljatölkista satasessa on paras keino hallita mieltä. Tungemme Mehiläisen kanssa alamäkeen tuulen läpi, Pastori näkyy edessämme pienenä mustana pilkkuna.

Kurvissa törmäämme valokuvaajaan. Koskaan ei ole liian väsynyt poseeraamaan…

Siinä me sitten kökötämme. Levähdyspaikalla Pastori, Mehiläinen ja minä – Hörhömagneetti. Muut ihmiset polkevat ihan tavallisten ihmisiksi pukeutuneitten ihmisten kanssa, mutta minun matkatoverini näyttävät olevan… ihan omaa luokkaansa.

* * *

Kuvittele, että olet polkenut 100 kilometriä ja noin kuusi tuntia rankkaan vastatuuleen ja juot yhden kaljan. Nyt.

Niin minne se kalja menee?

Jalkoihin!

Me spurttaamme taas lähtöön. Edessä on järjetön alamäki. Kiihdytämme siinä 60 km/h nopeuteen.

Kaljat jaloissa.

Minä koen vauhdin huuman, ja pikkuruiseksi sekunniksi unohdan kaiken tuskan. Mäen jälkeen en muista enää muuta. Kaikki on mössöä. Jalat, polvet, kädet, ajatukset, tulevaisuus, menneisyys.  Epäuskoa, ärräpäitä, puhdasta tuskaa, hikeä, vihlovaa väsymystä. Ei häivähdystäkään adrenaliinin euforiasta.

Minä poljen.

Mutta kertaakaan en ajattele, että luovuttaisin. Sisu ja sinnikkyys. Pää ja päättäväisyys. Halu voittaa itsensä.

Kalja.

* * *

Maali.

Siellä minä olen nyt. Huudan kovaa ääneen. Sampon kanssa toteamme haasteen suoritetuksi. Silmissäni kiiltää kostohaaste. Se tulee olemaan kova…

Sitten rojahdan maahan. Somettamaan! Haudalle. Se tunne.

”Ja se dj oli et häh ketä luulet olevas täh sanoin sille et kato jätkä sä oot sä ja mie oon Antti Tuisku ja ihan niinku muutki mie oon pikkasen poikki, ja mä tulin tänne bailaa mä tulin tänne bailaa, mä tulin tänne bailaa, mä tulin tänne bailaa, joten laita se what is love joten laita se what is love tai muuten mä flippaan ja sit ku mä flippaan peto on irti.”, laulaa Antti Tuiskun näköinen enkelikuoro silmissäni.

Vaikka minäkin olen pikkasen poikki, reissu on ollut täydellinen.

Myöhemmin kirjoitan Facebookiini:

”Ylitin ja yllätin itseni täydellisesti. Löysin itsestäni aivan uusia puolia. Tajusin, että ihminen voi vetää itsensä aikamoisille äärirajoille ja selvitä. Ymmärsin kuinka hauska on kilpailla itsensä kanssa. Haastaa itseään ja katsoa mitä tapahtuu, kun mennään alueelle, jota ei itsessään tunne. Koin, miltä tuntuu kun voittaa pahimmat esteensä. Kun tajuaa, että kaikki on mahdollista.

Tarvitaan vain uskoa ja uskallusta. Tarvitaan sitä että viitsii. Kokeilee. Lähtee. Tarttuu haasteeseen. Ei pelkää epäonnistumista. Ei pelkää. Näkee mahdollisuudet. Näkee voimansa.

”Tuohan on aivan hullua, lähteä treenaamatta tekemään tuollainen suoritus”, niin minulle sanottiin ja niin minäkin olisin voinut ajatella. Epäillä. Mutta minä sanon: tämä oli elämäni seikkailu, jokaisen sekunnin arvoista. Sain tutustua itseeni, löytää sisältäni sisukkaimman ja sinnikkäimmän Ämmän, jonka olen koskaan tuntenut. Tajuta, että tämä Ämmä pärjää. Että tämä Ämmä osaa, pystyy ja voi. Ja haluaa heti ottaa uuden haasteen vastaan, sillä tutkimusmatka on vasta alkanut….

Ja tiedätkö mitä? Niin pystyt sinäkin. Juuri niihin asioihin joista haaveilet. Jos vain kokeilet. Et kuuntele hullutuksia ympäriltä, vaan luotat itseesi. Etkä luovuta. Sinä riität. Sinä venyt. Sinä onnistut. Jos vain haluat!”

* * *

Niin. Tiedätkö?

Tärkeintä on, että viitsii. Sen minä tajusin tällä matkalla. On niin helppoa sanoa, ettei pysty tai kykene tai voi, kun tuntematon pelottaa. Kun ei ole aivan varma. Kun toiset kuiskivat vieressä, että onkohan tuossa nyt järkeä.

Kun ei vaan viitsi yrittää ja kokeilla.

On niin paljon helpompaa jättää tekemättä.

Vaikka saattaakin olla, että matkan varrella löytyy uusi supersankari. Sellainen joka ei ole puettu Batmaniksi tai Mehiläiseksi tai Pastoriksi, vaan näyttää ihan sinulta. On sinä!

Saattaa olla, että matkan varrella itsestä paljastuu Supersankari.

Jos vaan viitsii. Jos vaan päättää.

/Ämmä aka Somekuningatar, joka kävi vähän polkasemassa

Kiitos kuvista Markus Kiili Photography ja Stepi Sundberg

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?

MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin. Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin. Lue MaiLife Haasteesta tästä lisää…

Ps. Käy katsomassa jutussa mainitut videot MaiLifen Facebook-ryhmässä. Videoita saattaa tulla vielä lähipäivinä blogiin lisää.