Kaikenlaista jyystöö – Somekuningatar.fi ja ihmiskoe

Onpas tänään paljon kerrottavaa. Ja tekemistä.

Koska ei jo muutenki oo kaikenlaista jyystöö, niin aina voi vetäistä yhden 28 päivän ihmiskokeen. Jotta saisin stressisuoliston kuntoon ja syksyn käyntiin hyvällä energialla, lupasin taannoin PT:lleni Tiialle kokeilla CellReset-puhdistuskuuria. Ja se käynnistyi tänään.

Kuurin pointti on käynnistää uudelleen aineenvaihdunta ja hormonitoiminta. Minulla on kaikkien näiden myllerrysten suerauksena tullut sellainen stressisuolisto ja tuntuu, että aina vähän väsyttää. Siksi Tiia ehdotti, että kokeilisin mitä myrkyistä, kuonasta, lääkejäämistä ja muista elimistöön kertyneistä haitta-aineista puhdistuminen voisi saada aikaan.

Ja sitten tällä pitäisi saavuttaa seesteinen ja tasapainoinen mieli. Mut tänään, kun on Day1, ni ei oo tämän tytön lähelläkään nähty piiruakaan seesteisyydestä. Hirveä ahdistus kun kaikki tuntuu niin hankalalta. Päätä särkee ja ketuttaa. Ensimmäinen viikko on kurinalaisin ja vaikein. Syömiset on hyvin tarkkaan ohjeistettu, ja voit uskoa, että se aiheuttaa minulle päänpuristusta.

Katsotaan miten tästä selviydyn, nämä kuurit ja paastot ei ole ikinä olleet mun juttu ja tää on eka kerta koskaan kun teen tällaista. Mutta halu voida hyvin on kova! Laihtua ei tarvitse, eikä tämä laihdutuskuuri olekaan, vaikka ylimääräinen turvotus kyllä varmasti lähteekin ja saa lähteä.

Yksi hyvä juttu tässä on se, etten saa täällä viikolla urheilla ollenkaan. Polveni kaipaa edelleen lepoa, ja nyt on ihan oikeasti maltettava. Tunnustettava kun on, etten oikein viime päivinä ole malttanut… Kuulithan eilen kävelyhaasteestani ja hyväntekeväisyyskampanjastamme? Sitäkin ajatellen on tärkeää, että jalkani olisivat kunnossa. Kohta pitäisi kulkea 50 kilometrin testilenkki.

Mutta hei: tulepa Snapchatiin seuraamaan minua, sillä sinne raportoin Instagramin lisäksi vähän säännöllisemmin fiiliksiä myös tästä ihmiskokeesta. Snapchatin oiva puoli on se, että sinne voi tehdä helposti videoita, joten pääset äsiksi todellisiin tunnelmiin.

11949805_10153327093269457_2126641404_n

Muun muassa tällaisia ajatuksia Snapissa eilen ja tänään.

 

Nyt tulee se toinen tämän päivän tärkeä asia: väsymys ja päänsärky johtuvat puhdistuskuurin lisäksi siitä, että rakensin yöllä (siis makasin sängyssä ja koetin nukahtaa, mutta koko ajan tunki tekstiä päähän ja minun oli kirjoitettava sitä ylös kännykkäni muistiolle) uudet nettisivuni. Eilen illalla ei siis todella ollut vielä mitään, mutta jostain alkoi puskea niin paljon ajatuksia, että muutaman tunnin unien jälkeen päätin rykäistä tänään kasaan uudet upeat sivuni.  Nyt on vähän ylikierrosta ilmassa.

Jos jossain toisessa paikassa haluat tänään Snapchatin lisäksi vierailla, käy tsekkaamassa minun SOMEKUNINGATAR-sivuni. Päädyin nimittäin siihen että tehdään nyt sitten jotain mitä ei ole ehkä koskaan aiemmin tehty ja rakennetaan bisnes somessa – olenhan Somekuningatar. Enhän minä halua viettää päiväkausia bunkkerissa hioen täydellistä hissipuhetta ja omaa erinomaisuuttani huutavaa nettisivua vain siksi, että ”niin pitää tehdä”. Se on nimittäin niin, että vanhat bisneksen ja työnteon lait eivät enää päde digitaalisella aikakaudella, vaan on uskallettava tehdä toisin. On käännettävä järjestys ylösalaisin sekä annettava tekojen ja toiminnan puhua puolestaan. Ja senhän minä tavallaan osaan.

Tervetuloa siis myös mukaan Somekuningattaren valtakuntaan! Somekuningatar-blogi on puhetta ammattitaidostani käsin; matkan varrella syntyviä ajatuksia sekä oivalluksia. Somekuningatar-sivulla tutustut vähän toisenlaiseen Maijaan ammatillisesta roolistani käsin. 

SomeQueen-logo2-kuningatar-instagram

Tästä tää kuulkaa lähtee. On fiilis, että syyskuusta tulee aika huima kuukausi! Toivottavasti myös sinulla!

/Ämmä

Mainokset

Uudestisyntynyt yrittäjä

  
Tältä näyttää uudestisyntynyt yrittäjä. Yli kolmen vuoden tauon jälkeen huomenna palataan rakkaan lajin (ja harrastuksen) pariin – jotkut sitä elämäntavaksikin kutsuvat. 

Haikea kiitos mennelle mutta nyt; jaiks ja rokkenroll! Somekuningatar on valmiina. 

Jos tarviit mua, nyt on hyvä aika soittaa! 

/Ämmä, jännän äärellä

Somekuningattaren strategiasunnuntai

Tykkäätpä tai et, sanon sen kuitenkin: eikö tämä helle jo voisi loppua?! Ihan kivaahan tämä olisi jos voisi vaan maata aurinkotuolissa ja siemailla coktaileja, mutta kun täällä pitäisi pystyä ajattelemaan! Ja minä en pysty! Kun on niin kuuma!

Ni, sikskin ihan kostoksi syön nyt irtokarkkeja.

Lupasin eilen kirjoittaa taannoisesta Ahveniston keikastani, mutta enhän minä sitä kertomusta ole vielä saanut valmiiksi. Syy on helteen ja sen, että tänään on ollut Somekuningattaren strategiasunnuntai. Syksy saapuu (toivottavasti pian…), ja on aika pistää tohinaksi monellakin saralla. Muutoksia, isoja sellaisia, on luvassa. Siksi tänään olen pohtinut tulevaa ja kasannut yhteen ajatuksia. Tai ainakin yrittänyt, sillä helle todella saa aivoni hitaaksi.

nuuksio

Näkymiäni Nuuksiossa

 

Parhaat ideat ja suunnitelmat syntyvät, kun ei ajattele ollenkaan, vaan kulkee yksin metsässä ja antaa luonnon luoda sekä puhua puolestaan. Siksi minä suuntasin aamulla seikkailulle Nuuksion metsiin ja vietin siellä monta tuntia vain luonnosta nauttien. Samalla testasin polveani, joka tuntuu muuten jo hetkittäin paremmalta; toivoa siis on sen ja sunnuntaisen pyöräilyn suhteen.

Ensi viikosta tulee järjettömän hurja. Jos siitä selviän, niin varmaan taas pykälän vahvempana ihmisenä pääsen starttaamaan syyskuun. Paljon tapahtumia tulossa, ja sinä pääset niihin tietysti mukaan. Mutta nyt minä piirrän vielä pari viivaa strategiohini, syön vähän lisää irtokarkkia ja hikoilen vielä muutaman pisaran.

/Ämmä, toivottaen suloa sunnuntaihin

Somekuningatar goes Snapchat

Koska olen Somekuningatar, on minulla oltava hallussa kaikki kuumimmat somesovellukset. 

Ni six mut löytää nyt sit Snäpist.
Siis Snapchatista. Älä kysy mikä sen merkitys tai tavoite on. Mutta hirveän koukuttavaa se on. Latasin sovelluksen kännykälleni jo kuukausia sitten, mutta en ole oikein osannut sitä käyttää. Ja sitten viikonloppuna päätin, että tämä homma otetaan nyt haltuun – onhan Verohallintokin jo Snäpissä! 

Ihmiset sanovat, että Snapchatiin saa laittaa ihan aitoja, kiillottelemattomia kuvia ja nopeasti räpsäostyjä kuvia itsestä ja elämästään toisin kuin vaikka Instagramiin. En tajua tuosta mitään, sillä näitä samojahan minä olen tunkenut jo blogiini, Instaan ja Facebookiin aikapäivät. Niinku nyt tämän tänä aamuna Snäppiin…

  
Minulla on neljä seuraajaa! Hurjaa! Tästä tämä lähtee. Jatkossa aion viedä sinut Snäpissä ”behind the scenes”. Tule seuraamaan! Ei tiedä mihin päädytään vielä…

Huomenna viiltävämpää analyysiä elämästä. Ehkä. Aina ei jaksa. Suht haipakka päivä tänään.

Illan jatkoja, ilopillerit!

/Äm, joka vetäsee kohta päivän päätteeksi vielä pikku showt Snäppiin

Hullun Hyppäsy, Somekuninkaallisten Show ja Mäkikotka isolla Ämmällä – minusta tulee mäkihyppääjä!

Pingon puuskuttaen ylös Vuokatin vaaran mäkihyppytornille johtavia portaita. Aamulenkin rappustreeni. Japanilainen mäkihyppyvalmentaja seisoo tasanteella antaen merkkejä torniin. Käsi sojottaa eteenpäin.

Sojottaa.

Sojottaa.

Tuulee miten sattuu. Ei saa hypätä.

Sitten käsi lopulta nousee, kuuluu suhahdus, ja näen mäkikotkan ponnistavan ilmaliitoon. Katson lukemaa hyppyrin vieressä olevalta näytöltä: kahdeksankymmentäviisipistekuusikymmentäviisi kilometriä tunnissa.

Jotakuinkin siinä kohtaa se sitten iskee. Pysähdyn. Minä olen lähtenyt aamulenkille, törmännyt pahaa aavistamatta näihin japanilaisiin mäkihyppääjiin ja sitten vaan yhtäkkiä… voi helevettiläinen, MIKSI menin lupaamaan?

Paniikki.

vuokatti

Kahdeksankymmentäviisipistekuusikymmentäviisi kilometriä tunnissa Vuokatissa.

 

Lahdessa se tuntui niin kiehtovalta ja houkuttelevalta; voisipa liitää mäkikotkan lailla. Muistatko, kun olin keväällä Salpausselän kisoissa, kiipesin mäkihyppytorniin ja kirjoitin sinulle näin:

”Huudan innosta. Maailma mäkihyppääjän silmin on kiehtova. Tästähän voisi hypätä! Liuku näyttää houkuttelevalta. Jos tässä nyt joku sanoisi minulle ”et varmaan uskalla…”, niin minä heittäisin saman tien takamukselleni ja lähtisin liukumaan alas.”

No katsos kun nyt ollaan sitten tavallaan tuossa pisteessä… Paitsi, että nyt ei heittäydytä takamukselleen, vaan… voi helevetti…

* * *

Tiedätkö sen tunteen, kun sanot ääneen haluavasi jotain, ja sitten seuraavassa käänteessä huomaat, että olet sen jo saanut.

Koska niin käy AINA!

Minun tapauksessani se on sitten mahdollisuus olla mäkikotka. Niin siinä kävi, että Maailman suurin hiihtoseura haastoi minut hyppäämään Lahden vuoden 2017 maailmanmestaruuskisojen esikisojen yhteydessä ensi helmikuussa Salpausselällä. Siis niinku mäkihyppyä.

Eikä ihan miten tahansa, vaan maailmanmestari, olympiamitalisti ja maailmancupin voittaja Anssi Koivurannan valmennettavana. Siis kelaa, Anssi on minun mäkihyppyvalmentajani! Muuta ei juuri kannata tässä vaiheessa kelata, sillä saattaa alkaa jännittää. Ahdistaakin?

Kuinka monta naista on ylipäänsä ikinä hypännyt hyppyrimäestä?

Mutta sinähän nyt minut tunnet. Minä en kelaile tai ajattele. Sanon vain joo. Aina. Tai tässä keississä ajattelin kyllä ihan vähän: nimittäin Toni Niemistä ja rakkauskirjettä, jonka hänelle kirjoitin 90-luvulla. Sen, jota en sitten koskaan uskaltanut hänelle lähettää, mikä vieläkin kaihertaa mieltäni.

Niin siksikin sanoin joo. Ihan vaan rakkaudentunnustuksena teini-ihastukselleni, kun silloin viime keväänä Salpausselän kisoissa ei mennyt ihan putkeen, siitähän kerroin sinulle blogissani

Sitä paitsi, kyllähän minä nyt yhdestä mäestä hyppään!

Hyppään?

Näet siinä kun Vuokatin mäkihyppytornin äärellä katsoin viime viikonloppuna japanilaisten lentoa, mielessä kävi sen seitinohuen hetken, että herranisätaivahan, riittääköhän edes kauan sitten kuihtunut rakkauteni Toni Niemiseen auttamaan minut tästä haasteesta.

* * *

Mutta enää ei ole perääntymistä. Sen lisäksi, että sanon aina joo ajattelematta, minä myös teen mitä lupaan. Ja nyt olen luvanut hypätä. On oltava sanojensa mittainen, jos on pokkaa uhota...

Siispä nyt se alkaa, minun mäkihyppyhaasteeni, jolla ei ole vielä nimeä. Minullahan on aina tapana nimetä nämä haasteeni. Kuten viimeksi ”Ämmän Polkasu”, Sampo Kaulasen minulle heittämä haaste polkea polkupyörällä 350 kilometriä kolmessa päivässä Hullun Polkasu -tapahtumassa treenaamatta ja kylmiltään.

En tiedä tunnenko aivan yhtä suurta rakkautta Sampo Kaulasta kohtaan kuin poltteeni Toni Nimiseen oli aikoinaan. Mutta koska rakkaus on tehty levitettävksi ja koska minä saatan jo nyt rakastaa mäkihyppyä ja koska minä selvisin Sampon asettamasta Hullu Polkasu -haasteesta ja koska jokaisella haasteella on aina vastahaaste ja koska minun oli keksittävä mahdollisimman kova vastaisku ja koska minulla on valtava tarve kostaa, totesin, että myös mäkihyppyhaasteeni on tehty levitettäväksi.

Mikä sen hauskempaa kuin liihotella kotkana yhdessä.

Siitä syystä, tattadaa, tässä se on: minun uusi haasteeni ja kostohaasteeni Sampolle!

 

Tuo japanilaisten mäkihyppääjien tuijottelu tapahtui viime viikonloppuna aivan sattumalta ja arvaamatta Vuokatin reissullani. Eilen istuin suunnitellusti ja tiedostetusti mäkihyppytornin lähtöpuomilla Anssin, siis MINUN mäkihyppyvalmentajani, kanssa ensimmäistä kertaa yhdessä Lahdessa ja virittäydyimme hyppytunnelmaan. Anssi sanoi, ettei hän ole ikinä elämässään istunut niin kauan lähtöpuomilla. Minä sanoin, että minä olen ole ikinä elämässäni ollut näin hullu.

valmentaja2

Anssi on sitä mieltä, että tämä onnistuu.

kauhu

Minä olen sitä mieltä, että tämä onnistuu.

 

Nähtäväksi jää, onko Sampossa riittävästi miestä ottamaan tämä haaste vastaan. Selvähän se, että minä tämän klaaraan; olenhan Somekuningatar ja reikä päässä syntynyt!  Se mistä mäestä ja millä tyylillä hypätään, jää Anssin päätettäväksi vähän myöhemmin, kun hän näkee millaiseen hyppykuntoon  päästään. Ja kaikki muukin selviää sitten matkan varrella. Tavoite kuitenkin on lentää mahdollisimman korkealta ja kovaa – tietysti!

Nythän sinun on alettava seurata silmä tarkkana kuinka haaste tästä etenee! Itsekin nimittäin jään mielenkiinnolla seuraamaan mitä seuraavien kuukausien aikana tapahtuu. Aikaa on ensi helmikuuhun asti (mikä kuulostaa nyt ihan hirveän lyhyeltä ajalta!) ja tämä haaste tulee kulkemaan blogissani ja monessa muussa mediassa matkan varrella. Pysyäksesi kärryillä, tule heti tykkäämään MaiLifen Facebook -ryhmästä sekä ala seurata Instagram- sekä Snapchat -tilejäni, molemmat löytyvät nimellä Maija Ilmoniemi.

Mutta jäädään nyt ensin odottamaan Sampon vastausta. Ja koetetaan keksiä haasteelle jokin nimi. Hullun Hyppäsy? Somekuninkaallisten Show? Keksitkö sinä?

Ja mitä veikkaat, uskaltaako Lapin poikha ottaa haasteen vastaan? Onko Sampo mies vai kärphänen?

Mää oon nääs ainakin Mäkikotka! Isolla Ämmällä!

sukset

Minä olen sitä mieltä, että nämä sukset ovat aivan liian isot ja painavat…

 

/Ämmä, joka ei ole nyt just ihan varma onko vapaa vai perinteinen, mutta mäkihyppääjä kuitenki nyt sitten kohta ainakin…

Ps. Liitypä muuten Maailman suurin hiihtoseura -kannattajaklubiin, tästä näin, niin saat tietoa tulevista kisoista ja haasteista

 

Helppoo ku hommat heinäladossa – tuu mukaan!

polkasu2016

Ihminen!

Tänne!

Elämäsi kokemus odottaa: Hullun Polkasu 2016 heinäkuun toisena viikonloppuna.

Itsehän olen luvannut vetää reissun Kissanaisena mustaan lateksipukuun pukeutuneena ja polkasta tämänvuotiseen reittiin +240 km Nordkapiin asti, sillä ensi vuonna reitti jatkuu polkasijan niin halutessa aivan tuonne maailman äärilaidalle.

Tämän vuoden polkasuun treenasin kolme päivää, ja saattaa olla, että vuotta 2016 varten vedetään tuplat, eli kuusi päivää treeniä.

Helppoo ku hommat heinäladossa (vai miten se sanonta nyt meni…). Tuu mukaan! Tuuthan? Ei ole tekosyitä, sillä kuka tahansa pystyy tähän. Tässä vähän inspiraatiota ja kokemuksia tästä vuodesta jos et ole vielä ehtinyt lukea: Somekuningattaren tulikoe ja muita tarinoita supersankareista.

Muistatko mitä tuohon tarinaani kirjoitin?

* * *

”Niin. Tiedätkö?

Tärkeintä on, että viitsii. Sen minä tajusin tällä matkalla. On niin helppoa sanoa, ettei pysty tai kykene tai voi, kun tuntematon pelottaa. Kun ei ole aivan varma. Kun toiset kuiskivat vieressä, että onkohan tuossa nyt järkeä.

Kun ei vaan viitsi yrittää ja kokeilla.

On niin paljon helpompaa jättää tekemättä.

Vaikka saattaakin olla, että matkan varrella löytyy uusi supersankari. Sellainen joka ei ole puettu Batmaniksi tai Mehiläiseksi tai Pastoriksi, vaan näyttää ihan sinulta. On sinä!

Saattaa olla, että matkan varrella itsestä paljastuu Supersankari.

Jos vaan viitsii. Jos vaan päättää.”

* * *

/Ämmä, joka alkaa nyt just kerätä mukaani ryhmää Kissanaisia. Ja Kissamiehiä kans, tasa-arvon maailmassahan tässä eletään! Saa ilmoittautua!

Ps. Mene Facebookissa seuraamaan Hullun Polkasu -ryhmää, niin pysyt ajantasalla tapahtumista ja saat tarkempää tietoa, kun sitä tulee. Ja voit olla varma, että MaiLife muistuttaa sinua tapahtumasta vielä monta kertaa!

 

Salaisuudet paljastuvat: Ämmän Polkasu over and out, tällä videolla kuulet totuuden

Päättyköön tämä Ämmän hullu polkasu -haaste näihin eläviin kuviin sekä rikkaisiin ja rakkaisiin muistoihin – onhan tämä Ämmän Polkasu -teema jo neljä viikkoa tätä blogia hallinnutkin. Kokosin tämän just sillee sopivasti kotikutoisen videon matkan varrella kuvaamistani pätkistä sinulle, niin pääset kurkistamaan ajatuksiin ja tunnelmiin matkan varrelta.

Kuinka kovaa Ämmää polkastiin? Eiku. Kuinka kovaa Ämmä polkasi? Ja ketä? Miten kosteisiin tunnelmiin päättyi kakkospäivä? Kenen kanssa pämpättiin ja kuinka paljon? Miltä näyttää Batmanin pylly? Mitä minä ajattelin sängyssä? Nämä kaikki, ja pari muutakin asiaa saat tietää, kun katsot tämän…

Hurja reissu, ja mielettömät muistijäljet. Kiitos rakkaalle polkuseuralleni Katrille, Super-Anniinalle, Bättikselle, Terolle, Pastorille ja Mehiläiselle sekä koko Meidän Bussille huoltojoukkoineen, joka taittoi pitkän, mutta ah niin viihdyttävän matkan yhdessä Etelästä Pohjoiseen.

Erityiskiitokset ansaitsevat Hi5Bikes ja Kona, Shimano, Pearl Izumi, Nutcase, Intersport Forum Helsinki ja Suunto – ilman teitä olisin edelleen matkalla. Pyöräni oli kuin unelma ja varusteet huippuluokkaa!

Ja hei muista: ensi vuonna SINÄKIN voit lähteä mukaan Hullun Polkasuun! Vuoden 2016 reissu suuntaa vieläkin pohjoisempaan, aina Norjan Nordkapiin asti. Voit olla varma, että minä kyllä muistuttelen tapahtumasta, kun sen aika ensi vuonna lähenee.

/Ämmä, toivottaen nautinnollisia katseluhetkiä ja kaunista viikonloppua

 

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?

MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin. Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin.

Lue lisää MaiLife Haasteesta tästä ja heitä kova haaste, niitä kaipaan nyt kovasti! Antaa palaa, game is on!

Somekuningattaren tulikoe ja muita tarinoita supersankareista – kolme päivää ja 350 kilometriä Hullun Polkasua

Jos olisit kysynyt minulta kesäkuun yhdeksäntenä päivänä missä aion olla tasan kuukautta myöhemmin, heinäkuun yhdeksäntenä, ni, enpä olisi osannut arvata itsekään.

Seison äkäslompololaisen Jounin Kaupan pihassa tuliterä maantiekilpapyörä vierelläni. Käsissäni asianmukaiset pyöräilyhansikkaat, jalassani takamuksesta topatut housut ja päässäni kirjavankukertava pyöräilykypärä. Ilma on aurinkoinen ja kirpeän raikas. Lapin kesä. Ympärilläni hyörii ja pyörii parisataa ihmistä touhukkaana. Pumpataan pyöränrenkaita, tankataan urheilujuomaa ja nauretaan kovaan ääneen jännittyneenä. Someilmiö Sampo Kaulanen puhuu mikrofoniin. Ottaa lavalla yhteisselfien innokkaan väkijoukon kanssa. On ampiaista, pukuun pukeutunutta pastorin ja liikemiehen sekoitusta, lepakkomiestä, vankikarkuria, jättiläismäinen pyörän tarakalla kököttävä nalle.

hp1

Ja minä:

Kaksikymmentäyksi päivää aikaisemmin minä olen saanut haasteen. Hullun Polkasu. Äkäslompolosta Norjan Altaan. Polkupyörällä. Somekuningatar. Neljä päivää haasteen saamisen jälkeen minä sairastun. Flunssa ja kuume. Viisi päivää haasteen saamisen jälkeen minä ahdistun. En ole istunutkaan pyörän päällä noin kolmeen vuoteen ja nyt olisi treenattava. Yhdeksän päivää haasteen saamisen jälkeen minä olen terve. Kymmenen päivää haasteen saamisen jälkeen minulla ei ole pyörää. Yksitoista päivää haasteen saamisen jälkeen minulla ei ole pyörää. Kaksitoista päivää haasteen saamisen jälkeen minä ahdistun.

Tiistaina, päivää ennen matkalle lähtöä minä saan pyörän. Ja nyt torstaina minä seison äkäslompololaisen Jounin Kaupan pihassa kädessäni kaunis Kona, jolle olen kaupasta ostanut polkupyöräviikset. Miksi minulla ei ole aiemmin ollut polkupyöräviiksiä?!

viikset1

 

Ai niin. Eihän minulla ole ollut polkupyörääkään aimmin.

Mutta olen minä treenannut. Spinningpyörällä kolme kertaa. Lahjattomat treenaa.

Someilmiö Sampo Kaulanen laskee mikrofonin käsistään, ja kulkee omalle pyörälleen. Hän on kertonut minulle aiemmin oman treenifilosofiansa: yksitoista kuukautta tankataan ja kuukausi treenataan. Minä olen tankannut kaikin mahdollisin tavoin yksitoista kuukautta ja 27 päivää. Kolme päivää olen treenannut.

Tänään istun Konani selkään ensimmäistä kertaa. Korvissa kaikuvat pelottelut takapuolen hiertymistä, peräpukamista, jämähtäneistä reisistä sekä pelot siitä kuinka selvytyisin kylmiltäni. Olenhan minä sitä miettinyt; että viitsinkö. Onko tässä tällaisella aikataululla mitään järkeä? Pystynkö minä tähän? Kannattaako haaste ottaa vastaan? Miksi menin rehentelemään haluavani haastaa Sampon Somekuninkuuden?

Mutta sitten olen todennut, että ei ole vaihtoehtoa. Sampon haaste on vedettävä kunnialla läpi, sillä mielessäni siintää jo pilkahduksena kostohaasteeni, jonka hänelle aion matkan jälkeen esittää. Sitten minä en enää kertaakaan ajattele etten selviytyisi.

Silmissäni kostohaasteen mielihyvää tuottavan pilkahduksen lisäksi hieman suurempana räjähdyksenä siintää aamun kaaos. Se pakollinen hirveä säätö, jonka vain nyt on kaikkien lakien mukaan aina juttuun tultava. Mökin, jossa matkaseurani kanssa majoituin, avain on jäänyt sisälle mökkiin. Ja se on tietysti ollut se ainoa olemassa oleva avain. Vara-avain on Kolarissa 40 kilometrin päässä. Ja kaikki tämä tapahtuu tietysti vain vajaata tuntia ennen lähtöä… Mutta kaikki järjestyy. En yhtään tiedä miten, mutta yhtäkkiä matkatavaramme tupsahtavat bussille.

hp2

 

On lähdön aika. Jään porukan hännille. Mielessä nakuttavat viimeisen viikon aikana pelastamistani yrittäneen personal trainerini Tiian ohjeet. Liikaa ei saa alussa innostua.

Naksautan kengän kiinni lukkopolkimeen. Eka kerta, tietysti. Polkeminen jalat lukoilla kiinni polkimessa jännittää. Entä jos jalka ei lähde irti?

Napsautan Ambit-sporttikelloni käymään. Se mittaa matkaa, aikaa, sykettä, tahtia, vauhtia, kaikkea mahdollista. Kymmenessä tunnissa olisi päästävä perille, sitten kellon akku loppuu. Minä veikkaan, että perillä ei olla vielä 12 tunnin jälkeenkään. Edessä on reissun pisin taival, 140 kilometriä.

Ah se tunne, kun ei yhtään voi tietää mitä edessä on!

Pissattaa!

Aina tää sama!

Kaksi kilometriä ja viisi minuuttia matkattua on pysähdyttävä ja riisuttava takki pois. 26 kilometriä ja puolitoista tuntia poljettua on pysähdyttävä ja mentävä puskapissalle. En jaksa enää pinnistellä.

28 kilometriä ja tunti 40 minuuttia matkattua juomapullo irtoaa telineestä, suhahtaa tien toisen puolen ojaan ja meinaa kaataa minut kumoon.

suunto

50,83 kilometriä ja kaksi tuntia 48 minuuttia matkattua minä opin käyttämään pyörän vaihteita. Olen Pallastunturin kohdalla, ja vastassa on alkumatkan kovin mäki. Mäessä kohtaan Anniina. Hän katsoo pyörääni, ja toteaa, että olen tainnut treenata aika paljon aiemmin. Kerron hänelle totuuden: eka kerta fillarilla. Hän katsoo minua ja kysyy:

”Aa, oletko sinä Maija?”

”Olen.”

Käy ilmi, että olemme vaihtaneet viestiä Instagramissa ennen matkaan lähtöä.

Junttaamme Anniinan kanssa mäen ylös. Sitten tapahtuu jotain. Seuraavan kerran havahdun 75 kilometrissä lounaspaikalla. Olen suhtauttanut kilometrit iloisesti. Spurtannut pätkiä omaan tahtiin, välillä lyöttäytynyt matkalla muiden hullujen polkijoiden joukkoon ja vaihtanut kuulumiset heidän kanssaan. On ollut Annikaa, Pyöräpeilimiestä (mies, jonka kypärässä on kiinnitettynä peili), naisia, joilla on kukkia hiuksissaan. Viimeiset kilometrit ennen taukoa taitan Leenan kanssa, jonka tarakalla istuu iso nalle, ja joka on kiertänyt lähes koko maailman pyöräretkillä itsensä kanssa.

Alkaa vaikuttaa siltä, että minäkin olen kohta valmis kiertämään koko maailman pyörälläni. Yhteispeli fillarin kanssa alkaa sujua, tankkaus tuntuu olevan kohdillaan eikä takamus kitise. Ja lounaspaikassa nautittu lohisoppa virkistää mieltä. Minua hymyilyttää.

hp3

 

mä ja batman

Jokaisessa selviytymistarinassa on aina sijaa yhdelle supersankarille. Tässä tarinassa se on Batman – lepakkomies. Tuosta mystisestä maailman pelastajasta tulee myös minun polkutarinani sankari. Minusta on tullut salakavalasti hänen huoltajansa aamulla yrittäessäni auttaa häntä rikkimenneen Batman-puvun vetoketjun kanssa. Olen varmasti koko hullun joukon ainoa, joka tietää hänen todellisen identiteettinsä. Lounaalla leikkaan silmänreikiä hänen kypärähattuunsa. Oikea maski on alkanut hiostaa ja on vaihdettava gearia. Kaikenlaista. No, Hullun Polkasuhan tämä olikin ja kaikenlaisia hulluja todella näyttää olevan liikkeellä.

Mutta jos hulluus on tällaista, minä en halua olla normaalin kirjoissa ollenkaan. Tämä joukko ihmisiä on hienointa porukkaa, jota olen koskaan tavannut. Jutellaan tuntemattomille, heitetään yläfemmoja, halataan, nauretaan. Ollaan positiivisia ja kannustavia toisille.

”Ei se matka tapa, vaan se seura”, pämppää Teflon Brothers kaiuttimesta.

Batmanilla on tietysti mukana poppikone. Se soittaa repeatilla Batmanin tunnaribiisiä, mutta se on alkanut meitä jo vähän rasittaa, joten pämppääminen alkaa kuulostaa paremmalta. Batmanin seuraan olen lyöttäytynyt polkemaan lounaan jälkeen ja minun kulkuni alkaa sujua entistäkin sujuvammin. Saman tasoinen (ja ehkä just piirun verran sopivasti kovempi) polkuseura auttaa oikean polkurytmin löytymisessä ja ylläpitämisessä. Yhdessä tsemppaamisessa on valtava voima ja polkukaveri auttaa pitämään mielen oikeassa vireessä – suurin osa tätä reissua kun on ihan päästä ja mielestä kiinni. Batmanin kanssa poljettuani huomaan, että minulla on paljon enemmän voimaa ja kuntoni huomattavasti parempi kuin osasin kuvitella. Sankarini auttaa minua pitämään tahdin sulavana.

Niin sulavana, että enää on vain 10 kilometriä ensimmäisen etapin maaliin. Batmanin kaiuttimista kajahtaa biisi, joka saa hänet suihkahtamaan matkoihinsa. Niinhän ne supermiehet aina tekevät; häviävät viime metreillä tuulen mukana. Mutta se ei haittaa. Matkalla mukaan on tarttunut Tero. Terolla on oma huoltojoukko. He ajavat tällä autolla

teronauto

Kolme huoltajaa valmistaa Terolle aamiaisen, lounaan ja illallisen, eikä Teron tarvitse muuta kuin polkea. Eikä kohta tarvitse edes polkea, sillä me olemme perillä. Kaahaamme innostuksesta sekaisin kylän tapahtumatorille. Juontaja ottaa meidät vastaan, haastattelee ja kertoo meidän olevan numerot 10 ja 11.

10 ja 11!

Sitten seuraa saunaa, ruokaa ja kaljaa. Seuraavien päiviemme palautumisrituaali. Paitsi että järjestys muuttuu jo seuraavana päivänä. Kalja nautitaan ensimmäisenä, sitten seuraa kaikki muut. Ja kolmantena päivänä ensimmäinen kalja tullaan juomaan jo 30 kilometriä ennen maaliintuloa…

* * *

Aamu valkenee Hetan Majatalossa. Sampo virittelee fillariaan matkailuautonsa edessä. Minä menen toivottamaan onnea matkaan. Heitämme taginyrkit ja kuvaaja nappaa kuvan. Ilmeet ovat enne….

hp6

_DS35033_netti _DS35030_netti

3 tuntia 39 minuuttia myöhemmin minä istun kautokeinolaisen ruokakaupan pihassa. Olen tullut maaliin viidentenä. Bättis on ykkönen ja on odottanut minua jo lähes tunnin ja työntänyt käteeni kaljan. Elämäni paras olut. Samalla Sampo kurvaa pihaan.

Kuudentena!

Somekuningatar-titteli alkaa olla taputeltu!

* * *

_DS35105_netti

SUIHK.

Siinä on sen perjantaipäivän matkakertomus.

Olen juuri kulkenut 80 kilometriä taivaassa. Mikään ei ole vialla. Ei mikään. Pyörä kulkee kuin unelma. Peto minussa on päässyt irti. Jos joskus olen sanonut olevani maltillinen ja ei-kilpailuhenkinen hyvänolon treenaaja, se kaikki on ollut valetta. Tällä 80 kilometrillä minä olen kohdannut Antti Tuiskun, flipannut ja päästänyt pedon irti.

Jos et tunne tuota biisiä, et yhtään ymmärrä mitä nyt tarkoitan. Mutta ymmärrät varmasti miksi kalja tulee tänään ensimmäisenä. Ennen saunaa tai ruokaa. Aurinko paistaa ja on nautittava.

IMG_3505

Peto on ollut irti ja tämä on ollut hurja päivä. Olen voittanut itseni monella eri tavoin, löytänyt itsestäni aivan uusia puolia. Vauhti, vapaus, kisa itsensä kanssa, omien rajojen ylittäminen ja itsestä mitan ottaminen. Minä olen rakastunut pyöräilyyn.

Vaikka Antti Tuiskun Peto on irti -biisistä en edelleenkään tykkää. Se rullaa silti päässäni koko loppupäivän.

Perjantain osuus tuntuu loppuneen aivan liian ennen aikojaan. Illalla otamme vielä fillarit alle ja kiipeämme Kautokeinon lahoamispisteessä olevaan mäkihyppytorniin katsomaan maisemia. Kaikki on täydellistä.

IMG_3376

Päässäni edelleen soivaa Antti Tuiskua lukuunottamatta.

* * *

_DS35403_netti

Taas on aamu, lauantai ja kolmas ajopäivä. Kroppa tuntuu hyvältä, mitään paikkaa ei kolota edelleenkään ja olen ymmälläni. Kuntoni on yllättänyt minut. Julistan videokameralle tämän olevan pääpäivä. Vähänpä tiedän. Tästä todella tulee pääpäivä, mutta millä tavoin…

Sää hymyilee ja on puolellamme, kikattelen videolla. Yhtä pientä asiaa en vain osaa ottaa huomioon.

Vastatuulta.

Se iskee kimppuumme heti, kun pääsemme starttaamaan hotellimme pihasta. Poljen kolme minuuttia ja Ambittini näyttää sykkeeksi 170.

Seuraa erinäinen määrä puhtaan tuskan täyttämiä tunteja. 30 kilometriä jaksan ajatella, sitten aivot kääntyvät off-asentoon. 40 kilometrin kohdalla on Pikefossenin vesiputous ja siellä meidän on määrä pysähtyä ensimmäisen kerran. Tänään minä vihaan vähän myös supersankariani Batmania, sillä se posottaa menemään kuin ei olisi mitään ongelmaa. Se niissä supersankareissa aina vähän on. Posottavat menemään kuin ei olisi mitään ongelmaa vaikka kaikilla inhimillisillä ihmisillä on ongelmia paljonkin. Minä olisin voinut pitää taukoja joka kymmenes kilometri, mutta näytöntahtoinen ja kilpailuun taipuva pääni ei anna periksi. On pakko painaa Batmanin perässä. Tauolla keho palauttuu heti. On hyvä olla.

IMG_3502

Sitten taas poljetaan.

On paha olla.

_DS35514_netti

Onneksi on vain parikymmentä kilometriä lounastauolle. Saamme taas lohisoppaa – nyt suoraan Ylläksen huoltoautosta. Taukopaikka on keskellä saatanallista ylämäkeä.

Sanoin en pysty nyt kuvailemaan sitä tunnetta, kun muina miehinä kuoleman kielissä polkee keskellä Jäämereltä vastaan puhaltavaa tiukkaa tuulta, ja yhtäkkiä näkee horisontissa maailman isoimman vuoren, jonka päälle pitäisi kavuta. Ja sen jälkeen toisen ja kolmannen. Poljemme yhteensä 17 kilometriä ylämäkeä putkeen vastatuulessa.

Ainoa sana, jolla tuota tunnetta voi kuvata, on hyvin ruma.

_DS35504_netti

Näin poljetaan ylämäkeä vastatuuleen.

 

Yleensä ylämäen jälkeen tulee helpotus – alamäki. Mutta tällä reitillä niitä ei tunneta. Laskutkin pitää polkea taistellen tuulen läpi. Kaksi jo ajettua päivää ja 226 kilometriä sekä se hemmetin Antti Tuisku -keikka eiliseltä painavat jalkoja. Ja mieltä.

Käyn läpi kaikki osaamani kirosanat. Puren hammasta, huulta, poskea, kieltä – ihan mitä tahansa pystyn puremaan. Tekisi mieli myös purra takamustani. Siihen sattuu ja kovaa. Sinällään siitä puremisesta ei siis olisi mitään hyötyä. Batman lähtee posottamaan liian kovaa vauhtia Super-Anniina perässään. Niin, siitä viattomasta ja ihanasta Pallaksen mäessä tapaamastani tytöstä on kuoriutunut Super-Anniina. Se posottaa tänään niin kovaa, että minä melkein voisin alkaa vihata häntäkin jos hän ei olisi niin viaton ja ihana.

_DS34904_netti

Minä jään kahdestaan jytkyttämään mäkeä Pastorin kanssa. Pastori on posottanut kaksi päivää tumma puku päällä. Nyt Pastori on lahoamispisteessä. Me laulamme virsiä. Se on ainoa keino selvitä. Painamme kovaa ylämäkeen ja huudamme tuskissamme johonkin epämääräiseen säveleen:

”Jumala loi, auringon, kuun ja järvet ja puut ihmiset myös. Jumalan on taivas ja maa, herraa me tahdomme kiittää. Herralle riemulla laulamme kiitosta. Herra me kiitämme nimeäsi.”

ja

”Hoosianna Daavidin poika, kiitetty olkoon hän.”

ja

”Jo joutui armas aika, ja suvi suloinen. Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen.”

Kukaan ei katso meitä kieroon. Tämä on hullujen keskuudessa ihan normaalia. Edessäni polkee mies, jolla on jalassaan farkut ja tarakalla K-kaupan ostoskori.

hp9

”Jumala puhuttelee mua”, huutaa pastori ja säntää kovaan spurttiin.

Sinne se suhahtaa. Minä, yhdessä matkan varrelta löytämämme Mehiläisen (no tietysti!) kanssa jään tuijottamaan hänen peräänsä.

”Tää on vaiettu rakkaus, josta ääneen ei puhua saa. On kai kielletty onnellisuus kaiken taa se täytyy piilottaa. Tää on vaiettu rakkaus, josta tarinan vois kirjoittaa. Vaan ei saa se pitää sydämeen tallettaa”

Mehiläisen pyörään kiinnitetyistä kaiuttimissa soi Suvi Teräsniskan Vaiettu rakkaus.

Epäilemme, että Mehiläisen huoltojoukkojen lupaamat kaljat 100 kilometrin kohdalla ovat saaneet jumalat puhumaan Pastorille, hänen vaietun rakkautensa syöksähtäneen pintaan ja aiheuttaneet hänen säntäyksensä.

Sillä niin on käynyt. Olemme päättäneet, että 100 kilometrin kohdalla nautitaan satasen kaljat. Pakko. Tällä 124 kilometrin etapilla on vaadittu lujaa päätä, päättäväisyyttä ja mielenhallintaa. Ja tässä pisteessa lupaus kaljatölkista satasessa on paras keino hallita mieltä. Tungemme Mehiläisen kanssa alamäkeen tuulen läpi, Pastori näkyy edessämme pienenä mustana pilkkuna.

hp10

hp8

Kurvissa törmäämme valokuvaajaan. Koskaan ei ole liian väsynyt poseeraamaan…

FullSizeRender

Siinä me sitten kökötämme. Levähdyspaikalla Pastori, Mehiläinen ja minä – Hörhömagneetti. Muut ihmiset polkevat ihan tavallisten ihmisiksi pukeutuneitten ihmisten kanssa, mutta minun matkatoverini näyttävät olevan… ihan omaa luokkaansa.

* * *

Kuvittele, että olet polkenut 100 kilometriä ja noin kuusi tuntia rankkaan vastatuuleen ja juot yhden kaljan. Nyt.

Niin minne se kalja menee?

hp11

Jalkoihin!

Me spurttaamme taas lähtöön. Edessä on järjetön alamäki. Kiihdytämme siinä 60 km/h nopeuteen.

Kaljat jaloissa.

_DS35716_netti

Minä koen vauhdin huuman, ja pikkuruiseksi sekunniksi unohdan kaiken tuskan. Mäen jälkeen en muista enää muuta. Kaikki on mössöä. Jalat, polvet, kädet, ajatukset, tulevaisuus, menneisyys.  Epäuskoa, ärräpäitä, puhdasta tuskaa, hikeä, vihlovaa väsymystä. Ei häivähdystäkään adrenaliinin euforiasta.

Minä poljen.

Mutta kertaakaan en ajattele, että luovuttaisin. Sisu ja sinnikkyys. Pää ja päättäväisyys. Halu voittaa itsensä.

Kalja.

* * *

hp12

Maali.

Siellä minä olen nyt. Huudan kovaa ääneen. Sampon kanssa toteamme haasteen suoritetuksi. Silmissäni kiiltää kostohaaste. Se tulee olemaan kova…

IMG_3429

Sitten rojahdan maahan. Somettamaan! Haudalle. Se tunne.

_DS35741_netti

”Ja se dj oli et häh ketä luulet olevas täh sanoin sille et kato jätkä sä oot sä ja mie oon Antti Tuisku ja ihan niinku muutki mie oon pikkasen poikki, ja mä tulin tänne bailaa mä tulin tänne bailaa, mä tulin tänne bailaa, mä tulin tänne bailaa, joten laita se what is love joten laita se what is love tai muuten mä flippaan ja sit ku mä flippaan peto on irti.”, laulaa Antti Tuiskun näköinen enkelikuoro silmissäni.

Vaikka minäkin olen pikkasen poikki, reissu on ollut täydellinen.

Myöhemmin kirjoitan Facebookiini:

”Ylitin ja yllätin itseni täydellisesti. Löysin itsestäni aivan uusia puolia. Tajusin, että ihminen voi vetää itsensä aikamoisille äärirajoille ja selvitä. Ymmärsin kuinka hauska on kilpailla itsensä kanssa. Haastaa itseään ja katsoa mitä tapahtuu, kun mennään alueelle, jota ei itsessään tunne. Koin, miltä tuntuu kun voittaa pahimmat esteensä. Kun tajuaa, että kaikki on mahdollista.

Tarvitaan vain uskoa ja uskallusta. Tarvitaan sitä että viitsii. Kokeilee. Lähtee. Tarttuu haasteeseen. Ei pelkää epäonnistumista. Ei pelkää. Näkee mahdollisuudet. Näkee voimansa.

”Tuohan on aivan hullua, lähteä treenaamatta tekemään tuollainen suoritus”, niin minulle sanottiin ja niin minäkin olisin voinut ajatella. Epäillä. Mutta minä sanon: tämä oli elämäni seikkailu, jokaisen sekunnin arvoista. Sain tutustua itseeni, löytää sisältäni sisukkaimman ja sinnikkäimmän Ämmän, jonka olen koskaan tuntenut. Tajuta, että tämä Ämmä pärjää. Että tämä Ämmä osaa, pystyy ja voi. Ja haluaa heti ottaa uuden haasteen vastaan, sillä tutkimusmatka on vasta alkanut….

Ja tiedätkö mitä? Niin pystyt sinäkin. Juuri niihin asioihin joista haaveilet. Jos vain kokeilet. Et kuuntele hullutuksia ympäriltä, vaan luotat itseesi. Etkä luovuta. Sinä riität. Sinä venyt. Sinä onnistut. Jos vain haluat!”

* * *

Niin. Tiedätkö?

Tärkeintä on, että viitsii. Sen minä tajusin tällä matkalla. On niin helppoa sanoa, ettei pysty tai kykene tai voi, kun tuntematon pelottaa. Kun ei ole aivan varma. Kun toiset kuiskivat vieressä, että onkohan tuossa nyt järkeä.

Kun ei vaan viitsi yrittää ja kokeilla.

On niin paljon helpompaa jättää tekemättä.

Vaikka saattaakin olla, että matkan varrella löytyy uusi supersankari. Sellainen joka ei ole puettu Batmaniksi tai Mehiläiseksi tai Pastoriksi, vaan näyttää ihan sinulta. On sinä!

Saattaa olla, että matkan varrella itsestä paljastuu Supersankari.

Jos vaan viitsii. Jos vaan päättää.

_DS35837_netti

_DS34972_netti

/Ämmä aka Somekuningatar, joka kävi vähän polkasemassa

Kiitos kuvista Markus Kiili Photography ja Stepi Sundberg

 

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?

MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin. Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin. Lue MaiLife Haasteesta tästä lisää

 

Ps. Käy katsomassa jutussa mainitut videot MaiLifen Facebook-ryhmässä. Videoita saattaa tulla vielä lähipäivinä blogiin lisää.

Behind the scenes – silloin kun kuningatar lepää

Tampere! Oi Tampere! Sä Tampere!

Johan on ollut vikkelä ja vauhdikas reissu. Tästä sitten tarkemmin huomenna kun pääsen taas rauhassa kirjoittamaan. Mutta sehän sua kiinnostaa, että mitä tapahtuu behind the scenes kun ei rokata työhommissa – silloin, kun Somekuningatar lepää. 

Jotain tämän tyyppistä

   

  
      

  
 Tampere, oi Tampere! Kiitos! Erityiskiitos upealle Solo Sokos Hotel Tammerille virkistävästä majoituksesta. Somekuningatar majoittuu vain kuningatarten lailla! (Yllä olevalla kuvalla tosin ei ole mitään tekemistä Tammerin majoituksen kanssa. Se on Scandinavian Outdoorin Sooloteltta, jossa kävin päivälevolla…)
Nyt jatketaan lepäilyhommia. Tai ehkä kuitenkin ennen sitä vielä tutustumaan Tampereen kesäyöhön, koti kutsuu vasta huomenna…

Soommoro!

/Ämmä

Ps. Jos haluat selityksiä kuville, tule Instagramiin, siellä saa selvennyksen mm. tuo lemmenlukko…

Kuningatar matkalla kohti huippua – joko sinulla on oma valmentaja?

Maanantai on potkaistu liikkeelle teholla ja tunteella. Tästä alkaa kuninkaallinen viikko!

Jokainen Kuningatar tarvitsee oman Kuningasvalmentajan, ja siksi aloitin tänään yhteistyön huippucoach Aleksi Litovaaran kanssa. Aleksi varmistaa tästedes Somekuningattaren pääkopan kunnon, henkisen kestävyyden ja matkan kohti huippua.

aleksi

Kun lähdin tähän prosessiin, jossa tutkin voiko Nobodysta tulla Somekuningatar, minulle oli itsestäänselvää, että kovin pitkälle en pääse yksin. Tarvitsen mukaani matkalle erilaisia ihmisiä ja huippuluokan asiantuntijoita auttamaan minua pääsemään tavoitteisiini sekä varmistamaan, että teen matkalla oikeita ja harkittuja valintoja ja muistan koko ajan pitää huomion olennaisessa; sydämeni äänessä ja omissa vahvuuksissani.

Aleksi on entinen huippulumilautailija, joka toimii nykyään työelämävalmentajana, coachina. Hän siis todella tietää mitä valmennus on ja siksi paras kaveri minulle vahvistamaan henkistä suorituskykyäni. Minulla on upea kunnia ja mahdollisuus päästä nyt Aleksin valmennettavaksi. Ja sinä pääset tietysti mukaan tälle matkalle. Kerron tulevina viikkoina sinulle millaisia oivalluksia teen retkellämme. Uskon, että coaching on yksi avainprosesseista, joka tukee kehittymistäni työelämässä. Ulkopuolisen näkökulman ja hyvien kysymysten avulla toivon löytäväni oikeat avaimet Somekuningattaren linnaan (okei, nyt riittää tämä kuninkaallinen vertauskuvasto… 😀 ).

Ilman toista ei ole toista, eikä kukaan pärjää yksin. Eikä kenenkään tarvitse pärjätä yksin! Toivon, että myös sinulla on mahdollisuus saada tarvittavaa valmennusta omissa tärkeissä elämän kysymyksissäsi, joko työssä tai vapaa-ajalla. Ehkä tämän minun prosessini kautta pääset näkemään konkreettisemmin millaista on työskennellä coachin kanssa. Toivon, että tämä matka on antoisa myös sinulle!

Muikeaa maanantaita, mussukat!

/Ämmä