Avoimen ja vapaan keskustelun tulisi olla kansalaisoikeus, suorastaan -velvollisuus! Mutta miten käy ajattelun tässä suomalaisessa mielensäpahoittajien keskustelukulttuurissa, jossa sattaminen ja satutetuiksi tuleminen tuntuvat olevan usein keskustelun lopputulos? Ääripäät Uskaltaako enää sanoa mitään?
Somekohuista ja -lynkkauksista on tullut arkipäivää 2010-luvulla, ja tämä aiheuttaa monissa huolta keskustelun laadusta ja siitä, siirtyykö tällainen puhe myös kasvokkaiseen vuorovaikutukseen. Osaammeko me enää keskustella rakentavasti?
Minulla on upea mahdollisuus päästä käymään keskusteluja viisaiden ihmisten kanssa; nyt töissäni pääsin pohtimaan asiaa enemmän. Pyöreään pöytään kollegani Juhani Forsmanin ja minun kanssa istui Ilkka Koponen, joka on lääkäri ja pappi ja näin tarkastelee maailmaa niin uskon kuin tieteen näkökulmasta. Syntyi tämä podcast, kuultavissa alla olevasta linkistä Yle Areenassa…
Kun minä olin pieni lapsi, isovanhemmillani oli konepaja. Koko lapsuuteni vierähti leikkien pihamaalla, jolla oli vaaleanvärinen puutalo, hehkuva puutarha ja suurensuuri metaliverstas. Minä rakastin tuota paikkaa. Se oli kokonainen maailma.
* * *
Lompsin tamperelaisen asuinalueen halki kännykän karttaa tuijottaen. Määränpää saavutettu! Nostan katseeni ja huokaisen ihmetyksestä. Olen astunut suoraan maailmankuulun konepajan pihaan.
Jännittää. On sunnuntai ja olen menossa ventovieraiden ihmisten kotiin. Olen tullut Tampereelle tapaamaan Anni ja Lauri Vuohensiltaa – aikeenani on haastatella heitä haasteesta, jonka tämä pari on minulle heittänyt hetki aiemmin. Olen saanut kutsun kylään heidän kotiinsa. Naurattaa vähän, sillä minä, Helsingin tyttö, olen ajatellut tapaavamme jossain trendikahvilassa. Mutta että toisten kotiin, sehän on jopa vään poikkeuksellista näinä aikoina.
Anni ja Lauri ovat silmissäni kuninkaallisia. He ovat tehneet sen, mistä moni somehahmo unelmoi – läpimurron. En ollut kuitenkaan tajunnut, että nämä hydrauliikkaprässääjät asuvat samassa pihapiirissä, jossa heidän kuuluisa työpaikkansa ja hydrauliikkaprässi sijaitsee.
Minut valtaa kotoisa olo. Muistot lapsuuden konepajasta virtaavat mieleeni. Isot ja raskaat koneet sekä hitsauskitkan haju. Minun ensimmäinen oma bisnekseni; konepajahallissa järjestetty tapahtuma ja minun grillipisteeni, jossa myin vieraille makkaraa. Pihassa serkkujen kanssa vietetyt kesät, salaiset tutkimusretket konepajahalliin. Rautaa ja järeitä metalliesineitä – sellaiselta näytti koko ihmiselämä lapsen silmiini.
”MEILLÄ ON TÄÄLLÄ LOUNAS vielä kesken, sisään vaan”, kuuluu iloinen naisääni oven takaa.
Ovella räpiköidessäni kenkiäni jalasta päivittelen hassua fiilistä tunkeutua sisään näin sunnuntaipäivänä.
”Voi, meillä on viime ajat käynyt vaikka ja ketä – tervetuloa sisään!”, Anni Vuohensilta sanoo ja viittoo minut sisään lämpimästi.
Kaksi kissaa hyökkää repulleni, jossa taitaa haista kana-takeawayn jätteet.
Syy vierailuille löytyy pihapiirin konepajasta. Sen sisällä olevasta hydraulisesta prässistä on tullut varmasti maailman tunnetuin sellainen ja samalla Laurin ja Annin Hydraulic Press Channel -Youtube-kanavasta maailman nopeiten kasvava tubekanava. Sillä murskataan erilaisia esineitä hydrauliikkaprässillä mäsäksi. Ja sitten miljoonat ihmiset maailman eri kolkissa katsovat jännityksellä kuinka käy.
* * *
Pläräsin lapsena mummolassa innostuneena vanhoja valokuva-albumeita. Niissä oli kuvia työkoneista, joita ihmetteli erilaisia ihmisiä, sellaisiakin, joiden ihonväri oli toinen kuin mihin pienessä keski-suomalaisessa kylässä olin tottunut. Se oli kiehtovaa. Kuinka ikinä ne ihmiset maailman kaukaisimmistakin kolkista olivat päässeet tähän pikkukylään? Ja mitä he täällä oikein tekivät – meidän pihapiirissämme? Maailma oli käynyt meidän mummolan pihamaalla, se tuntui hurjan hienolta!
TÄSSÄ PIHAPIIRISSÄ on töröttänyt vuosikymmeniä Konepaja Vuohensilta. Lauri seuraa isänsä jalanjälkiä ja jatkaa mukana konepajan toiminnassa. Mutta viime aikoina huomiota on alkanut viedä muuan toinenkin työtehtävä.
”Mä olen aina katsonut huuli pyöreänä kaikkia Youtube-videoita, enkä ole ymmärtänyt yhtään miten ihmeessä kukaan niitä jaksaa katsoa. Mutta jossain vaiheessa uteliaisuus alkoi kasvaa: jos itse tekisi videoita, mistä ne oikein tekisi ja miten voisi rakentaa niistä niin kiinnostavia, että niitä joku katsoisikin”, kertoo myös omaa Rahkamuija-nimistä blogia kirjoittava Anni.
Niinpä Lauri ja Anni päättivät kokeilla. He perustivat Youtube-kanavan lokakuussa 2015 ja keksivät alkaa kokeilla mitä erilaisille esineille tapahtuu, kun ne puristaa hydraulisella prässillä murskaksi – ja näyttää tämän sitten koko maailmalle, kun se kerran nykyaikana mahdollista on. On ollut golf- ja keilapalloa, Barbie-nukkea, ananasta. Jos olet noin kolmekymmenvuotias mies, tiedät kyllä mistä nyt puhutaan, sillä sinun kaltaisesi ovat erityisen viehkoutuneita kanavasta.
LAURI AVAA OLOHUONEEN pöydällä olevan pienen purkin.
”Hei, Anni, tää lima on jotenkin ihan outoa nykyään, se ei enää sillai jousta niinku ennen”, hän huikkaa aidosti ihmeissään keittiöön Annille.
Katson miestä kysyvästi.
”Niin siis tää on tällasta magneettista limaa”, hän vastaa näyttäen siltä kuin olisi antanut minulle täydentävimmän vastauksen maailman luontevimmalle asialle.
Nii just, ajattelen ja katson häntä takaisin kulmaani kohottaen.
Tuotahan se vaatii. Asennetta. Sitä, että magneettinen lima on maailman luonnollisin juttu. Kun osaa nähdä asioita toisin silmin ja uteliaana, voi saada ihmeitä aikaan.
Magneettisia limoja ja muita ihmeellisyyksiä alkoi kerääntyä Vuohensiltojen ovelle erään kummallisen päivän jälkeen. Videoita oli tehty jonkin aikaa, mutta niiden tuottaminen oli vähän vähentynyt loppuvuoden melskeessä. Keväällä Anni kuitenkin haastoi Lauria taas kokeilemaan jotain esinettä prässiin, jotta voitaisiin ladata video Youtubeen.
Hommat tehtiin ihan normaalisti, kuten aina ennenkin. Mutta jokin ei mennytkään ihan samoi kuin aina ennenkin. Tapahtui ihme.
* * *
Minun silmissäni kaikki mummolani pihamaalla tapahtunutta oli ihmeellistä. Talo oli täynnä kiinnostavia huoneita ja konepajan halleissa, joihin aina karkasin salaa, tuoksui seikkailu. Vanhat kuvat maailmalta tulleista kauppavieraista ja kaukaisista maailmoista innostivat mielikuvistustani. Minun ikioma pieni ihmemaailmani se oli.
* * *
”LAURI SOITTI MINULLE töihin intoa puhkuen. Videomme oli saanut 5 000 katsojaa. Se oli hurjaa.”, Anni kertoo.
Vain hetkeä myöhemmin tuli tekstari. Nyt videota oli katsottu jo 40 000 kertaa.
Ja heti tämän jälkeen uusi viesti: puoli miljoonaa kertaa!
Sitten miljoona.
Ja kohta toinen.
Joku jossain maailmalla oli laittanut videon paljon seuratulle Reddit-sivustolle, jossa käyttäjät voivat jakaa linkkejä kiinnostaviin verkkosivustoihin.
”Oli aika jännä seurata työpäivän aikana kanavan kävijämittaria, joka vain pyöri ympyrää”, Anni naurahtaa muistoilleen vain muutamaa kuukautta tätä hetkeä aiemmin.
Yhdessä yössä Laurin ja Annin Hydraulic Press Channelista Youtubessa oli tullut huippumenestys, jota ihmiset palaavat katsomaan satoja tuhasia kertoja per video. Siitä tuli hetkessä maailman nopimmin kasvava Youtube-kanava.
Ja yhtäkkiä Vuohensiltojen pihapiiri oli tuttu koko maailmalle.
Palaan mielessäni mummolan konepajaan: jos nyt soittaisin ajassa takaisin tuohon aikaan, olisiko silloin osattu kuvitellakaan tällaisen olevan mahdollista? Että yhdessä yössä yksi konepaja kiitää tähtiin ja kaikkien huulille tällä tavoin? Olisivatkohan mummo ja pappa alkaneet tehdä videoita?
”NO. ONHAN TÄSSÄ tekemistä ainakin tullut vähän lisää”, vastaa Lauri, kun kysyn miten Youtube-tähteys on muuttanut pariskunnan elämää.
Minua hymyilyttää. Vastaus kuvaa hyvin tunnelmaa tamperelaisparitalon olohuoneessa: tämä pariskunta magneettilimoineen on maailman jalat maassa olevimpia, sydämellisimpiä ja nöyrimpiä ihmisiä, joita olen tavannut. Ei viittaustakaan maailmantähteyteen tai diivailuun.
Toki toinenkin asia muuttui silmänräpäyksessä.
”Ei tällaista kokonaisuutta voi itse hallita. Siksi oli hienoa saada tiimi avuksi. Kansainvälinen osaaminen on tullut tarpeeseen suhteidenhoidossa, mutta myös hankalissa tilanteissa, kun joku on lupaa kysymättä käyttänyt kanavan materiaalia”, kiittelee Lauri Splay-Youtubeverkostoa, jonka kanssa Hydraulic Press Channel teki nopeasti yhteistyösopimuksen.
Sopimus ja työn ammattimaistaminen ovat poikinut myös erilaisia kontakteja; yhteistyösopimuksia ja magneettilmoja. Sellaisilla elävät nykyajan median tähdet.
Ja yhtäkkiä tässä olohuoneessa magneettilima tuntuu minustakin maailman luonnollisimmalta asialta.
VUOHENSILLAT SUUNNITTELEVAT pyörälenkille lähtöä. Sen lisäksi, että he prässäävät esineitä, harrastavat he pyöräilyä ja voimannostoa. Ovat kumpainenkin voimannostovalmentajia ja heillä on oma pyöräilytapahtuma Ratareisi Alastaron moottoriradalla – sehän meidät yhteen on tähän tuonut.
Lauri on kuullut minusta ja esitellyt minut Annin sanojen mukaan ”ihan sekohulluna ihmisenä”, joka on pakko haastaa mukkaan 24 tunnin pyöräilyhaasteeseen.
Palaan mielessäni magneettilimaan ja tavaroiden murskaamiseen hydrauliikkaprässillä.
Noh. Hulluus on kai katsojan silmissä.
Jonkinlainen hulluus lienee tarpeellista sille, että ihmeitä voi tapahtua. Ja onhan se nyt vaan tunnustettava: on uskomattoman kiinnostavaa seurata silmä kiinni ruudussa, kun prässi murskaa esineitä kappaleiksi. On kutkuttavaa jännittää mukana, kun ei tiedä miten esineelle lopulta käy. Uteliaisuuden herättäminen ja lisänäkemisen tarpeen synnyttäminen, siinä he ovat tekemäni pikaanalyysin mukaan onnistuneet täydellisesti. Luomaan jatkumon tarinalle, jota kaikki haluavat seurata. Sen päälle vielä uskaliasta kokeilua, vaihtoehtoisia ideoita ja nöyrää asennetta. Ja se x-factor, joka kääntää pakan ympäri. Sillä tavoin syntyvät somehitit. Sattumalla on suuri rooli tässä pelissä. Mutta jos ei kokeile, ei voi saada aikaankaan.
Se, kuinka pitkään tämä tarina kantaa, ei ole merkityksellistä nyt. Merkityksellisempää on tehdä tätä hauskaa asiaa niin pikään kuin se innostaa ja ottaa ylpeänä vastaan kaikki sen tuoma hyöty.
Minun mummolani konepihan ja kodin yhdistävällä pihamaalla oli kesäteatteri. Siellä esitimme serkkujeni kanssa näytelmiä. Minä olin aina joko paha äitipuoli tai susi. Ja kerran kivi. Siinä vanhan konepajan vieressä me leikimme ja teimme mielikuvitusretkiä. Ne olivat tulevan elämäni kannalta merkityksellisiä asioita. Isovanhemmiltani imin innon yrittäjyyteen sekä yhteisissä musiikkihetkissämme ja kesäteatteriesityksissämme vankat viivat omalle tulevaisuuden työlleni. Tuolloin koko maailma tuli minun luokseni. Konepajamme pihamaalla.
* * *
Annin ja Laurin pihamaalla on oma uusi kuntosalirakennus. Sitä he intoutuvat minulle näyttämään pois lähtiessäni. Sielläkin on rautaa. Anni kertoo innoissaan, että nyt ihan kaikki elämässä tarvittava löytyy omasta pihapiiristä. Silloin tällöin hän käy Prismassa, mutta paljon aikaa tulee vietettyä kotosalla vain rakennusta vaihtaen; välillä kuvataan konepajalla, välillä pumpataan rautaa kuntosalilla, välillä nautitaan ansaituista vapaapäivistä kotisohvalla kissojen kanssa.
Mutta nyt voisi lähteä pyörälenkille.
Taivaalta sataa muutama vesipisara.
”Äh, ei mennäkään pyöräilemään, ei tossa kelissä oo kivaa. Mennään päiväunille”, Lauri huikkaa hellästi Annille.
Eipä täältä tarvitse mihinkään lähteä. Maailma tulee tänne, Vuohensillan pihamaalle. Sillä täällä on jotain nähtävää. Eikä se ole vain hydrauliikkaprässi; se on nämä ihmiset, joilla on mahtavat unelmat, tarina ja roppa kaupalla uusia ideoita takataskussa.
* * *
Me kohtaamme Annin ja Laurin kanssa seuraavan kerran juhannuksena Alastaron moottoriradalla Ratareisi-tapahtumassa. Silloin minun on määrä pyöräillä muiden hullujen itsensähaastajien kanssa 24 tunnin pyöräily.
Oletko sinä valmistautumassa 24 tunnin pyöräilyyn tavoitteenasi polkea vuorokaudessa niin pitkälle kuin ehdit? Kenties edessä häämöttää jokin muu pyöräilylihasten kestävyyttä haastava koetos? Tässä vinkit optimaaliseen suoritukseen Ratareisi-tapahtuman isäntäparilta Annilta ja Laurilta. Kuinka ison tavoitteen he minulle asettavat ja kumpi hajoaa ensimmäisenä; ylä- vai alapää? Kaikki tämä ja aika paljon lisää tältä videolta…
”Me järkevät ihmiset olemme vastuussa myös siitä millaisia asenteita netissä toisinnamme ja millä tavoin sosiaalisessa mediassa reagoimme. Sosiaalinen aika muuttaa ensisijaisesti yksilöiden ja organisaatioiden toimintalogiikkaa – kyse ei ole vain erilaisista hauskoista sosiaalisen median kanavista, joissa voimme nopeasti jakaa elämäämme ja ajatuksiamme. Kun minun, pienen ihmisen, sanani voikin olla yhtäkkiä miljoonien edessä, minulle asettuu valtava vastuu siitä, millaista ajattelua ja toimintaa heijastan maailmaan, millaisen jäljen jätän. Haluanko sen olevan äkkipikaisen tuhoavaa vai harkitun rakastavaa?
Tämä mielessä pitäen; hengitä, ystäväni, hengitä, ennen kuin ilmaiset mielesi, sillä äkkipikainen pelko tuhoaa maailman. Äkkipikainen pelko muuttuu tarpeettomaksi vihaksi ja tarpeeton viha muuttuu tuhoavaksi todellisudeksi.”
* * *
Tämä marraskuussa kirjoittamani ajatus (lue tästä kokonaan) nousi mieleeni eilen, kun luin Helsingin Sanomien kuukausilitteestä kirjoituksen nettivihasta. Jutussa kuvailtiin tammikuussa myrskyn vesilasissa nostaneen ”teriniitti-gaten” anatomia ja todettiin someyleisön olevan armoton: ”Kun some suuttuu, väkijoukko lynkkaa ihmisen muutamassa tunnissa”.
* * *
”Tällästen asioiden takia vihaan somea. Joku kohtuu nobody sanoo mielipiteensä suht pienestä asiasta ja nyt se halutaan hengiltä?”, kuului eräs jutussa esiin nostettu Twitter-kommentti kohun jälkimainingeilta.
Se kolahti, sillä juuri tällaisten asioiden takia minäkin vihaan somea. Ajattelepa: mitä on jäänyt jäljelle näiden erilaisten, yhä useammin liekkeihin leimahtavien teriniitti-kohujen jäljiltä? Valtava määrä lopulta vain muutamassa päivässä ilmaan haihtunutta loskaa, joka kuitenkin sillä hetkellä, kun se sosiaalisessa mediassa naamallemme pärskähtää, on satuttanut monta – on lietsonut asennetta, joka sallii toisen ihmisen, ihan nobodyn, julkisen nöyryyttämisen.*
Minä en pidä paasaamisesta. En halua toistaa onttoja saarnoja, vaan mieluummin antaa konkreettisia kokeiltavia keinoja, jotka olen oman kokemukseni kautta oppinut. Kohtaan päivittäin työssäni ihmisiä, joiden kanssa puhun henkilöbrändäyksestä – siitä, kuinka tulla tietoiseksi omasta viestintäkäyttäytymisestään, persoonastaan ja vaikuttamisen tavoistaan sekä muovata vahvuuksistaan käsin tietoinen toimija myös netissä ja sosiaalisessa mediassa.
Siksi tänään mieleeni nousi myös tämä ”pyhä kolmiyhteys”, kolme askelta, jotka mielelläni ihmisille annan neuvoksi siitä kuinka tarkastella toimintaansa netissä. Tänään minä haluan nuo vinkit sinun kanssasi.
* * *
Ystäväni, valitse.
Astu askel isompaan kuvaan ja pohdi miltä sinä haluat netissä näyttää ja kuulostaa, millaisia asioita itsestäsi ja mielipiteitä korostaa. Mitä haluat maailmalle sanoa? Pohdi mikä on sinulle ominaista käyttäytymistä ja kuinka se netissä ilmenee? Olisitko sellainen myös toisen ihmisen kanssa kasvotusten? Pohdi hetki omia arvojasi, asioita, joita haluat puolustaa. Ajattele, kuinka sinä voisit netissä palvella muita parhaiten; millaisia asenteita välittää ja edistää.
Kun valitset, pysähdyt tietoisesti pohtimaan myös mielipiteittesi kääntöpuolta. Tulet ymmärtäneeksesi sen, millaiset taustavoimat toimintaasi voivat vaikuttaa ja ymmärrät mistä reaktiosi joskus äkkipikaisiinkin kommentteihisi nousevat. Käsität minkä kannattaa antaa vaikuttaa käyttäytymiseesi netissä. Ystäväni, voit aivan yhtälailla haluta olla se, joka nostaa netissä kohuja ja tulee niistä huomioiduksi, se on ihan yhtä oikein; mutta erityisesti silloin kehotan sinua huomiomaan vinkkieni seuraavat kaksi vaihetta.
Mutta ensin, ystäväni, tee valinta. Millainen sinä olet?
Ystäväni, ota omistajuus.
Kun olet tehnyt valintasi siitä kuinka haluat tulla netissä nähdyksi ja kuulluksi, on aika ottaa omistajuus arvoistasi, tekemisestäsi ja sanoistasi. On aika ottaa vastuu. Kun omistat, seisot sanojesi takana, etkä vedä mielipidettäsi pois siksi, että se saa kritiikkiä; kun myrsky kenties nousee. Samalla myös näet ja tiedostat, että näkökulmia on useita eikä sinun ole välttämättä se ainoa oikea – ainoa todellisuus – eikä maailma mustavalkoinen. Kun otat omistajuuden, ymmärrät, että vain sinä olet ohjaksissa.
Siksi, ystäväni, elämässähän oikeastaan on kyse vain omistajuuden ottamisesta tekemiinsä asioihin – vastuusta omiin tekoihin ja sanoihin.
Ystäväni, valmistaudu.
Ole valmis! Kun valitset linjasi, sinun täytyy myös koettaa nähdä kumien taa, myös niihin reaktioihin ja palautteeseen, jota et nyt osaa kuvitella. Sen voi tehdä vasta, kun olet valinnut ja ottanut omistajuuden valinoihisi. Valmistaudu siihen, että valintasi tehtyäsi sinun on toimittava johdonmukaisesti ja systemaattisesti valitsemallasi tiellä. Valmistaudu etukäteen osaaksesi toimia hetkellä, jolloin huomio kohdistuu sinuun. Tiedosta millaisia reaktioita tekemäsi valinnat voivat muissa aiheuttaa ja varmista vielä kerran, että olet valmis ottamaan niistä omistajuuden. Kun valmistaudut ja ennakoit, osaat argumentoida näkemyksiäsi. Osaat keskustella!
Sillä, ystäväni, sitten kyse on vain toiminnasta; oman persoonan ja valintojen tuomisesta eloon. Nyt sinä olet siihen valmis ja parhaimmillaan vältät turhat kolhut osaten tuoda viestisi esiin oikealla hetkellä, oikealla tavalla.
* * *
Ystäväni, valitse, ota omistajuus ja valmistaudu! Ehkä kokeilet näitä kolme askelta tänään ja katsot kuinka ne alkavat vaikuttaa?
Turha viha ja kohut vältetään, kun me jokainen tulemme tietoiseksi omasta toiminnastamme, sen seurauksista ja otamme omistajuuden omasta elämästämme – teemme kaiken tuon ennen kuin tungemme sorkkamme kommentoimaan toisten touhuja.
*(Toim huom: Teri Niitin tapauksessa tämä koskee jutun molempia osapuolia: imettävää äitiä, kuvan kohdetta ja teriniittiä, kuvan ottajaa.)
”Linjani on olla ottamatta kantaa isoihin kriiseihin ja poliittisiin tapahtumiin. Mutta nyt kaksi sanaa koskien Pariisia. Netissä leviää käsittämätön määrä rakkautta ja myötätuntoa tapahtuneesta mielettömyydestä. Mutta samalla myös valtava määrä vihaa ja äkkipikaisuuksissaan sekä pelon ohjautumina tehtyjä kannanottoja – vihapuheita ihan järkeviltäkin tahoilta. Olen ollut melko järkyttynyt niitä lukiessani. Rakkaat ystävät: Vihaa ei nujerreta vihalla! Muistattehan maltin kirjoituksissanne. Hengitetään hetki ja otetaan pieni etäisyys ennen kuin ruokitaan vääriä asenteita roiskimalla ajattelemattomia kommentteja. Somen voima olkoon nyt rakkaudessa. On meidän käsissämme miten tätä maailmaa muutetaan.”
Näin kirjoitin sanasta sanaa aamulla Facebook-sivuilleni.
Ja laitoin sydämen perään.
Sitten lähdin ulos kävelylle kauniiseen marraskuun auringonpaisteeseen, ja jokin ajatus alkoi purkautua minusta ulos.
Niin, minä en edelleenkään ota kantaa terrori-iskuihin tai maailman kriiseihin, en edes vaihtamalla Facebookiin profiilikuvaani rauhanmerkikisi. Minun tapani on ottaa kantaa… niin, ehkä juuri sillä tavoin, kuin toivoisin sinunkin ottavan. Astumalla askeleen taaksepäin, piirun verran kohti isompaa kuvaa. Siitä kuvasta syntyi tämä pieni ajatus.
* * *
Tämä ei ole kannanotto vain Pariisin tapahtumiin, jos ollenkaan. Tämä on kannanotto johonkin paljon suurempaan; ihmisyyteen, asenteisiin ja erityisesti vastuuseen. Siihen miten muuttunut maailma pakottaa meidät ihmiset muuttumaan ja tarkastelemaan toimintaamme. Niihin asioihin, jotka ovat mietityttäneet minua paljon viime aikoina.
Olen lukenut tänään(kin) eteeni piirtyviä sanoja sosiaalisessa mediassa ja ollut hyvin huolestunut siitä tajunnanvirrasta, jota olen monelta niin kutstusti järkeväksi katsoneeltani taholta lukenut.
Turhautuminen, viha ja pelko purkautuvat nyt hurjalla tavalla. Sanomme äkkipikaistuksissamme asioita, joita saatamme myöhemmin jopa katua. Suomessa, näinä aikoina, isossa kuvassa, ei pitäisi olla varaa tällaiseen. Siksi minä olen huolissani siitä, muistammeko me hengittää. Muistammeko me, että tarvitsemme nyt, ehkä enemmän kuin koskaan, malttia ja tarkkaa harkintaa siitä kuinka sanojamme käytämme? Sanoissa on valtava voima.
* * *
Sosiaalinen aika ja sosiaalinen media mahdollistavat sananvapautemme mahtavalla tavalla. Mutta samallla ne alleviivaavat jokaisen omaa vastuuta – asiaa, jossa meillä myös Suomessa olisi nyt paljon tekemistä. Muistammeko, että olemme jokainen itse vastuussa siitä millainen oma elämämme on ja millainen tästä maailmasta rakentuu? Muistammeko, että jokainen meistä vastaa ensin itsestään, eikä vastuuta voi siirtää kenellekään toiselle, vaikka se välillä helpottavaa olisikin?
Me järkevät ihmiset olemme vastuussa myös siitä millaisia asenteita netissä toisinnamme ja millä tavoin sosiaalisessa mediassa reagoimme. Sosiaalinen aika muuttaa ensisijaisesti yksilöiden ja organisaatioiden toimintalogiikkaa – kyse ei ole vain erilaisista hauskoista sosiaalisen median kanavista, joissa voimme nopeasti jakaa elämäämme ja ajatuksiamme. Kun minun, pienen ihmisen, sanani voikin olla yhtäkkiä miljoonien edessä, minulle asettuu valtava vastuu siitä, millaista ajattelua ja toimintaa heijastan maailmaan, millaisen jäljen jätän. Haluanko sen olevan äkkipikaisen tuhoavaa vai harkitun rakastavaa?
En sano, että kaikesta pitäisi olla samaa mieltä eikä kaikkea hyväksyä, mutta minä sanon, että malttia me tarvitsemme juuri nyt! Tarvitsemme oman toiminnan krittistä tarkastelua, sillä jokainen pienikin teko jää tänä päivänä niin helposti elämään.
Toivon sinun, rakas ystäväni, miettivän hetken. Miettivän aina vähän isompaa kuvaa, kuin vain sitä pientä värityskirjan kulmaa, jota värität ja josta käsin sitten äkkipikaistuksissasi roiskaiset. Yksi askel taaksepäin, pieni piiru isompaan kuvaan. Sillä kaiken tämän me voimme nytkin kääntää positiiviseksi energiaksi. Vihan kääntöpuolella on rakkaus, joka on vihaakin valtavampi voima. Siitä kiitän tänäänkin.
Tämä mielessä pitäen; hengitä, ystäväni, hengitä, ennen kuin ilmaiset mielesi, sillä äkkipikainen pelko tuhoaa maailman. Äkkipikainen pelko muuttuu tarpeettomaksi vihaksi ja tarpeeton viha muuttuu tuhoavaksi todellisudeksi.
Rakkautta ja malttia, ystävät!
Tämän joutsenen aamupesua seurasin kävelylläni ja pohdin sanoja, jotka nyt piirtyivät täksi pieneksi ilmaisuksi, yhdeksi palaksi yhteistä todellisuuttamme.
/Ämmä, joka on jokaisen näistä kirjoittamistaan sanoista oppinut itse oman kantapään kautta. Ja sydän perään.
Koska olen Somekuningatar, on minulla oltava hallussa kaikki kuumimmat somesovellukset.
Ni six mut löytää nyt sit Snäpist.
Siis Snapchatista. Älä kysy mikä sen merkitys tai tavoite on. Mutta hirveän koukuttavaa se on. Latasin sovelluksen kännykälleni jo kuukausia sitten, mutta en ole oikein osannut sitä käyttää. Ja sitten viikonloppuna päätin, että tämä homma otetaan nyt haltuun – onhan Verohallintokin jo Snäpissä!
Ihmiset sanovat, että Snapchatiin saa laittaa ihan aitoja, kiillottelemattomia kuvia ja nopeasti räpsäostyjä kuvia itsestä ja elämästään toisin kuin vaikka Instagramiin. En tajua tuosta mitään, sillä näitä samojahan minä olen tunkenut jo blogiini, Instaan ja Facebookiin aikapäivät. Niinku nyt tämän tänä aamuna Snäppiin…
Minulla on neljä seuraajaa! Hurjaa! Tästä tämä lähtee. Jatkossa aion viedä sinut Snäpissä ”behind the scenes”. Tule seuraamaan! Ei tiedä mihin päädytään vielä…
Huomenna viiltävämpää analyysiä elämästä. Ehkä. Aina ei jaksa. Suht haipakka päivä tänään.
Illan jatkoja, ilopillerit!
/Äm, joka vetäsee kohta päivän päätteeksi vielä pikku showt Snäppiin
Lähes kaksi kuukautta siitä nyt jo on kun matkustin Norjasta Suomeen kalarekassa, muistatko? Harmitti. Tarkoitus oli viettää kokonainen vuosi Norjassa kalastajan apulaisena, mutta nyt seikkailuni oli kutistunut neljännesvuoden mittaiseksi.
Ei kannattanut olla.
Ei tullut kalaa.
Ei tullut rahaa.
Ilman kalaa ei pärjää.
Ilman rahaa ei pärjää.
Jos meillä kaikilla on jokin ominainen, elämäämme määrittävä tapa toimia, minun se on varmasti hassut humpsahdukset ja hurjat hypyt. Niistä olen tässä blogissani sinulle kirjoittanut ja ne ovat rakentaneet sen pohjan elämääni, jolla tänään seison. Avoin, rehellinen ja epäonnistumisia pelkäämätön otteeni elämään on se, joka on tuonut minut tähän pisteeseen.
Ground zero. Siitä on kyse. Taas. Hassu humpsahdus. Siitä oli kyse kun päädyin takaisin Suomeen. Vaikkei siinä ollut mitään hassua. Se ei ollut hauskaa aikaa. Viimeisen kuukauden Norjassa ja ensimmäisen kuukauden Suomessa olin hyvin ahdistunut: mitä hittoa on taas tapahtumassa? Tunsin olevani turhan pantti. Asuin toisten nurkissa, ei ollut mitään tekemistä enkä tiennyt mikä olisi seuraava siirtoni. Kukaan ei tarvinnut, kukaan ei soittanut. Mistä työ, mistä koti, mistä rahaa? Ground Zero, jossa seisoin, tuntui mustalta aukolta, johon olin taas kerran pudonnut ja josta minun olisi rämmittävä tieni ylös.
Elämä muuttuu sekunnin miljoonasosassa. Yhdessä sanassa.
”Työharjoittelu.”
Eräässä keskustelussa, pitkän turhanpanttikauden uuvuttamana se tuli. Aivan yllättäen. Miksi en tarjoaisi itseäni työharjoitteluun, kun ei ole muutakaan. Paitsi järjetön määrä intoa ja osaamista sekä Norjassa kerättyjä henkisiä muskeleita! Näkökulman muutos.
Uusi maailma, tuossa vain edessäni noin vain. Sain valtavan määrän yhteydenottoja, joista monessa minulle tarjottiin ihan palkallisiakin töitä. Yhtäkkiä ovet aukenivat erilaisiin yrityksiin ja organisaatioihin, joilla kaikilla oli sama kysymys: mitä ihmettä pitää tehdä muuttuneessa maailmassa, jossa vanhat viestinnän lainalaisuudet eivät enää päde? Sain tietää, että minä olen kovin haluttua kamaa työmarkkinoilla, sillä osaan tuottaa kirkkaita ideoita, tehdä timanttista sisältöä ja myydä ajatukseni ja ideani. Minulle niin itsestään selvät asiat pääsivätkin yhtäkkiä aivan uuteen valoon.
Silloin minä tajusin. Näkökulman muutos. Seison nyt hyvin mielenkiintoisessa paikassa. Entisenä yrittäjänä, markkinointiviestinnän ammattilaisena ja kovana bloggarina tönötän sopivasti bisneksen ja tarinankerronnan välimaastossa, puhuen molempia kieliä. Nollapisteeni ei olekaan huono juttu, vaan siitä voisi tulla minun menestykseni. Minulla on blogi, jonka eteen olen tehnyt paljon töitä ja joka on valmis nousemaan uudelle tasolle. Minulla on halu seikkailla. Minulla on napakat aivot, jotka tuottavat välillä aika älykkäitä ajatuksia. Minulla on halu tutkia ja selvittää. Minulla on kyky olla rehellinen. Ja mikä tärkeintä ympärilläni huudettiin:
”Tarvitaan esimerkki; joku joka laittaa itsensä likoon, avaa yrityksen, erheen, kokemukset, mallit ja luvut!”
Ja niin minä päätin. Olisi aika katsoa voiko Nobodysta tulla Somekuningatar. Tutkia voiko sisältömarkkinoinnilla tehdä rahaa tuottaen yleisölle merkityksellisiä kertomuksia. Yritykset ja sisällöntuottajat yhdessä.
Nyt palaset ovat kasassa, ja on aika toimia. Nyt kerron sinulle, että tästä päivästä alkaa prosessi, jossa minusta aletaan tehdä Somekuningatarta.
Tästä eteenpäin minä siis tutkin julkisesti, voiko sisältömarkkinoinnilla tehdä rahaa ja minusta tulla Somekuningatar. Altistan itseni ja mediani. Avaan prosessin, rahan ja luvut. Onnistumiset ja epäonnistumiset. Innostumiset ja ahdistukset. Mallit ja mittarit. Löydökset ja ymmärryksen.
Haluan, että pääset mukaan tästä nollapisteestä. Siksi minulla ei ole vielä mitään valmiina tai suunniteltuna. Maailma tällaisenaan juuri tänään, tämä piste, jossa olen nyt, on lähtökohta. Tästä pisteestä eteenpäin katsotaan yhdessä mitä tapahtuu.
Katson mitä tästä syntyy ja syntyykö. Käytän omaa blogiani alustana ja esimerkkinä tässä tutkimuksessa. Suuntia on kaksi: voi tulla tai ei voi tulla. Siis Nobodystä Somekuningatar. Vastauksia on kaksi: voi tehdä ja ei voi tehdä. Siis sisällöntuottaja ja yritys tai brändi sisältömarkkinoinnilla rahaa ja tuottaa yleisölle aidosti merkityksellisiä ja innostavia tarinoita.
Somekuningattaruus tarkoittaa toiselta puolelta myös sitä, että esimerkkini, tutkimukseni ja haastattelujeni kautta tuotan tietoa, ymmärrystä ja malleja koko sisältömarkkinoinnin kentälle. Toivon, että esimerkkejäni hyödynnetään, testataan omassa toiminnassa, kyseenalaistetaan ja kehitetään. Toivon, että voin tuottaa näkemystä ja ymmärrystä maailmaan.
Tämä on minun mukaantuloni maailmaan, jossa on jo tapahtunut paljon. Tehdään yhteistöitä, kokeillaan malleja, onnistutaan ja epäonnistutaan. Paljon on jo tehty, mutta minun ensisijainen tehtäväni on nyt omalla ainutlaatuisella esimerkilläni kulkea tätä matkaa julkisesti: kertoa mitä suuntia kokeilen, kenen kanssa teen yhteistyötä, millaisia malleja testaamme, millä onnistumme ja miten minun talouteni kehittyy. Haluan auttaa sisällöntuottajia hahmottamaan kuinka omaa osaamistaan tuotteistaa ja myydä sekä yrityksiä ja brändejä näkemään millaisia mahdollisuuksia sisältömarkkinointi voi tarkoittaa, miten sen tuloksia voi mitata ja kuinka parhaiten hyödyntää. Ja mikä tärkeintä: kysyä yleisöltä, lukijoilta ja katsojilta millaisia sisältöjä te haluatte sosiaalisessa mediassa kuluttaa. Teillehän tätä tehdään, ainakin minun mielestäni. Minä teen tätä sinulle.
Minun ensisijainen pointtini on tietysti se, että saan pitää hauskaa. Tehdä työksenikin juttuja, jotka sytyttävät minut. Seikkailla ja ottaa sinut mukaan seikkailuihini. Rikkoa rajojani ja haastaa itseäni sekä samalla houkutella sinua seikkailemaan omassa elämässäsi isosti tai pienemmin. Tästä Somekuningatar-prosessista tulee yksi blogini kantava linja, mutta edelleen minun keskeisin juttuni on seikkailla. Painopiste pysyy edelleen naisessa, luonnossa ja seikkailussa, mutta jatkossa tuon yhtenä linjana mukana tämän minua kiehtovan ammatillisen näkökulman. Omalla esimerkilläni haluan tuottaa ymmärrystä, malleja ja mittareita markkinointiviestinnän kentälle. Oman totuuteni kautta yritän löytää yhdessä erilaisten toimijoiden kanssa ajatellen jotain yleistä totuutta.
Tällä prosessilla on kolme tavoitetta:
Sinä: sinulle haluan tuottaa mielenkiintoisia seikkailuja, kiinnostavia tarinoita ja mahdollisuuksia tehdä oivalluksia ja uusia löytöjä itsestäsi ja ympärilläsi olevasta maailmasta.
Markkinointiviestinnän ala, sisällöntuottajat ja yritykset: ymmärrystä, casen, tutkimuksen ja malleja ja mittareita tilanteessa jossa kaikki haluavat ymmärtää.
Minä itse: tehdä blogistani työtä, saada talouteni kuntoon, kehittyä ammatillisesti ja pitää hauskaa!
Sinä pääset kanssani jännittämään voiko Nobodysta tulla Somekuningatar. Yhtään en tiedä mitä tapahtuu. Mutta eikös se juuri ole se hienoin asia elämässä! Kun nurkan takaa voikin löytää jotain aivan muuta kuin juuri nyt osaa odottaa.
Kun haluat olla mukana tässä prosessissa enemmänkin kuin seuraajana, kerro minulle ja lyödään viisaat päät yhteen! Yksin tätä ei tehdä, vaan yhdessä huippujen kanssa. Jokainen matkassani kulkeva tulee tutuksi myös blogissani ja tästä hankkeesta toivon mukaan rakentuvassa kirjassa.
TAPAHTUMAT TÄHÄN MENNESSÄ: Lukuisia tapaamisia, idean kiteytymistä lenkeillä luonnossa ja coachguru Timo Hyvärin sparraamana, paljon puhetta rahasta ja taloudesta Suomen Vauraan Naisen Terhi Majasalmen johdolla sekä hemmetin henkeviä Aki Linnanahteen kanssa.
RAHATILANNE TÄNÄÄN: 0 €. Blogilla tai minulla.
Iloa, inspiraatiota ja innostusta sekä mielenkiintoista yhteistä seikkailua, toivoo
/Ämmä
Ps. Tekstissä olevien linkkien kautta pääset syvemmälle blogissani ja lukemaan taustaa asioihin, joista kussakin kohdassa mainitsen.
Huomenta höpönässuseni! Voin nyt julkisesti ilmoittaa, että minua ei kannata haastaa mihinkään sosiaalisen median kiertohaastehässäköihin. Olen ihan ruokottoman huono näissä! Minut on haastettu jo miljoona kertaa jotenkin nyt niin hipiin ja poppiin arkikuvahaasteeseen, ja kun paine kävi mahdottomaksi, päätin osallistua. Sinällään helppo nakki, pitää laittaa viisi kuvaa arjesta Facebookiin ja haastaa joku jokaisena päivänä mukaan. Mutta ei siitäkään tullut mitään. Neljä kuvaa viidestä meni ihan hyvin, mutta sitten viides unohtui päiviksi enkä muistanut haastaa ketään.
Kaiken kaikkiaan nämä kaikenlaiset kiertojutut ovat aika jänniä. Mikä niiden sosiaalinen merkitys on? Olen nähnyt muutaman ihmisen valittaneen Facebookissa, ettei kukaan ole haastanut heitä, ja että he tuntevat itsensä ihan loosereiksi siitä syystä. Minä tulin ajatelleeksi sitä, miten tärkeää minulle jossain vaiheessa oli esimerkiksi se, kuinka monta kaveria minulla oli Facebookissa. Mitä enemmän kaveripyyntöjä sain, sitä halutummaksi ja paremmaksi ihmiseksi itseni tunsin. Ja mitä enemmän joku postaukseni tai kuvani sai, sitä coolimpi olo minulla oli. Tunsin olevani elossa. Ja edelleen! Kyllähän se edelleenkin lämmittää, mitä tässä nyt jeesustella.
Kerro minulle miten Facebook, Instagram ja Twitter (ja mitä näitä nyt muita onkaan) vaikuttavat sinun elämääsi? miten niitä käytät? Onko niillä sosiaalista mahtia sinuun? Onko sinut jo haastettu arkikuvahaasteeseen? Tai postaatko trendikkäitä hashtagoutfitoftheday-kuvia itsestäsi pusuhuulilla?
Tässä minun viisi arkikuvaani.
/Maija, joka menetti juuri hashtagoutfitoftheday-neitsyytensä postaamalla Instagramiin, Twitteriin ja Facebookiin kuvan #outfitoftheday
Oloni on kuin adhd-pupulla. En pysty keskittymään mihinkään ja tekisi mieli vain pomppia. MaiLifea on synnytetty nyt muutaman viikon ajan yhdessä ystäväni Paulan kanssa. Ja meno on ollut sen mukaista; suorastaan eläimellistä. Paula on kärsivällisesti auttanut minua kaikessa blogin käynnistämiseen … Lue loppuun →
MaiLife 