Kun elämässä ei ole muuta kuin työ – muutto vieraalle paikkakunnalle herätti yllättävän yksinäisyyden

–Tunnetko olevasi täällä kuin turisti? kysyi työkaverini tänään, kun juttelimme muutostani Savoon.

–Ei. Minä tunnen, että olen vain töissä täällä ja ihan hemmetin yksinäinen.

Näin vastasin hänelle.

Tämä keskustelu pysäytti minut. Pystyin vihdoin kiteyttämään ääneen ajatuksen, joka on viime viikkoina vaivannut mieltäni.


NYT SE KUHERRUSKUUKAUSI on kai viimeistään loppunut. Olen muuttanut pääkaupunkiseudulta työkomennukselle Savoon kohta neljä kuukautta sitten.

Alussa ehkä tuntuikin kuin olisin turisti ihmeellisessä maailmassa, mutta nyt uuden ihmetys on vaihtunut tyhjyyden tunteeseen. Elämän keskiössä on työ. Vain työ. Älä ymmärrä väärin, olen työstäni kovin innoissani ja kiitollinen, asiat kun ovat olleet joskus huonomminkin. Mutta se ei poista tunnetta, joka on nyt alkanut kalvaa.

Se ei poista ajatusta, joka mielessäni pyörii:

vaikka mitä kuvittelin, ei ihminen vain työllä elä. Se tarvitsee myös muuta.

Minä tarvitsen myös muuta!


MUISTAN, MITEN OTTAESSANI tämän työtarjouksen vastaan moni ihmetteli rohkeuttani lähteä vieraalle paikkakunnalle, josta en tunne juuri ketään – se kun tarkoittaisi kokonaan uuden elämän aloittamista ja rakentamista.

Itse en tuolloin osannut ajatella sitä niin isona juttuna. Kuvittelin selviytyväni tästä hyvin: kävisin töissä, hoitaisin työkomennukseni ja vapaa-ajallani kuntouttaisin leikattua polveani.

Mutta tämä onkin paljon kovempi pala kuin romantisoiduissa kuvitelmissani mietin. En osannut ajatella, että kokisin tällaisia tunteita. Ulkopuolelta on ehkä helppo ohjeistaa, että hakeudu ihmisten ilmoille ja harrastuksiin. Mutta vieras kaupunki ja rajatut mahdollisuudet tekevät tästä vaikeaa. Kun tulen töistä kotiin, ei minulla ole juuri mitään tekemistä saati seuraa. Olen vähän umpikujassa. Miten ja mistä voisin löytää jotain mielekästä tekemistä tai tarvittavia verkostoja?

Ennen minulla oli koira, tämä ihana Herra Hermanni, joka oli seuranani, vaikka olin muuten yksin. Esimerkiksi Norjan seikkailullani se oli tärkeä kaveri. Nyt kun muistelen aikoja taaksepäin, huomaan, että jo pelkästään lemmikkieläin täyttää elää ja tekee siitä paljon rikkaampaa. Nyt ei ole tätä rakastakaan enää seurana.


YKSINÄISYYS EI SUINKAAN
ole minulle uusi tuttavuus. Se on seurannut minua polullani erilaisissa muodoissa. Olen kokenut muun muassa Ruotsissa asuessani millaista yksinäisyys voi olla parisuhteessa. Ja vain vuosi sitten tutustuin onnettomuuteni myötä tunteeseen, joka syntyy kun jää kuukausiksi yksin kotiin makaamaan sairaana ja liikuntakyvyttömänä.

Ja nyt tämä yksinäisyyden uusi muoto. Siihen sekoittuu ajatus väliaikaisuudesta, siitä, ettei edes uskalla alkaa rankentaa juuria ja verkostoa, sillä arvelee kuitenkin pian lähtevänsä taas jonnekin muualle; onhan työkomennukseni seitsemän kuukauden mittainen.

Mutta vaikka kuinka väliaikaista, ei elämä voi vain pyöriä työn ympärillä.

Sinulle, jolla on ystäviä, sukua ja perhe lähellä, mutta silti valitset keskittää elämäsi työhösi, haluan sanoa: pysähdy, ja käännä katseesi ihmisiin ympärilläsi. Mieti mikä todella on tärkeää. Ei ihminen työllä elä. Kaikilla kun ei ole varaa valita. Jotkut täyttävät elämänsä työllä, sillä ei ole mitään muuta.

Tämän minä olen nyt tajunnut.


JOS OLET SEURANNUT toimiani, tiedät, että olen aina pyrkinyt kääntämään nämä oman elämäni isot kysymykset ja hankaluudetkin niin opiksi kuin innostukseksi muille.

Reilu vuosi sitten kertoessani ensimmäistä kertaa yksinäisyydestäni päätin järjestää tempauksen kaltaisilleni yksinäisille. Siitä syntyi hieno kohtaaminen upeiden ihmisten kanssa ja muun muassa tämä video.

Nyt mietin, voisinko tehdä taas jotain tämän kaltaista. Keksisinkö jotain? Mitä?

Oletko sinä muuttanut vieraalle paikkakunnalle vailla verkostoja? Miten olet löytänyt itsellesi tekemistä ja seuraa? Vai oletko?

/Äm, ratkaisuja pohtien

Mainokset

Työ siimankoukuttajana Norjassa – hyppy uomasta avaa rikkaudet

Ah! Mä en ehkä kestä!

Löysin ennenjulkaisematonta videomateriaalia Norjan seikkailultani, ja siitä syntyi tämä muutaman minuutin mittainen ”minidokumentti”. 

Tervetuloa kanssani sillinkäryiseen kalastustupaan keskelle sen suloista arkea. Tapaat niin suomalaiset työkaverini kuin pomoni, kalastajat Tomin ja Fritzin. Millaista on työ siimankoukuttajana ja mitkä asiat saavat viiden hengen työtiimimme nauramaan fyysisesti rankan työn tiimellyksessä?

Elämäni kovin työkokemus ei tule suinkaan mikrofoniin hötöttämisestä tai somesepustuksista. Se tulee tästä – kun sain vuonna 2014–2015 tehdä töitä Pohjois-Norjassa kalastajan apulaisena ja pistää koetukselle kaikki totutut tapani sekä rikkoa rajoittavat rajani.

Tänään minulla on sinulle yksi kysymys: Millaisiin maailmoihin sinä voisit päästä kurkistamaan jos hyppäisit hetkeksi pois omasta uomastasi?

Lisää kalastustuvan arjesta voit lukea myös täältä ja koko seikkailustani kategorian ”Vuosi Norjassa” alta.

/Äm, joka suuntaa kohti uutta viikkoa haikein tunnelmin: tuli kova ikävä Støhön

Elämä on aina hymyn arvoinen

Tänään oli tasan kaksi vaihtoehtoa; joko jatkaa viimeaikaisella blogini sisältölinjalla kertomalla taas kerran, ja etten voi ymmärtää miten pitkään toipuminen kestää ja miten pikkuruinen pulma polven kanssa voi väsyttää koko kehon tällä tavoin. Tai sitten vaihtoehtona olisi kurkistaa ajassa taaksepäin blogissani, ja muistella mitä elämässäni on tapahtunut tähän aikaan eri vuosina.

Päädyin jäkimmäiseen, sillä en enää itsekään jaksa kertoa polvestani tai tai napsia kuvaia jaloistani. Se kannatti; aika jännä elämän virta ja joukkoita voimakkaita ajatuksia löytyi tasan vuosi, kaksi vuotta ja kolme vuotta taaksepäin…

 

Tammikuun 12. vuonna 2014. Huh niitä muistoja. Olin aloittanut taas bloggaamaan tauon jälkeen. Niin, se oli se vuosi, jolloin koko elämäni kaatui ja muutin rytinällä takaisin Ruotsista Suomeen. 12. tammikuuta olin palannut taas tauon jälkeen blogini pariin ja kerroin, kuinka kuuntelin Britney Spearsin Stronger -biisiä repeatilla rakentaen pienistä sirpaleista uutta elämääni uudessa pienessä yksiössäni.

”Istun uudessa kodissani ja katson ikkunasta sunnuntai-iltapäivän laiskanvilkasta kaupunkimaisemaa. Helsinkiä. Lumista Helsinkiä. Kotiani. Se tuli kuin taivaan lahjana. Rytinällä ja vauhdilla; ilman että oikein ehdin edes tajuta. Vähän kuten kaikki asiat viime aikoina. Tapahtuvat rytinällä ja ripeästi, mutta tarkoituksella – tehden joka päiva vahvmmaksi kuin eilen. Nopeasti ja tarkoituksella, vaikka sitä tarkoitusta ei itse vielä ymmärtäisi ja nopeutta ei aina tuntuisi kestävän – tehden vahvemmaksi, vaikka heikkoina hetkinä ei uskoisi omaan voimaansa. Pala kerrallaan asiat asettuvat paikoilleen.”

Näin minä tuolloin kirjoitin.

* * *

Tammikuun 11. vuonna 2015 (silloin ei ollut tekstiä 12. päivänä), kirjoitin ”SOS, Stø”. Elämä oli heittänyt minut norjalaiseen kalastajakylään kalastajan apulaiseksi.

”Tänään on jääkylmä ja minä seison nyt varastokuntosalillamme päälläni toppatakki ja kaikki lämpimimmät vaatteet, jotka saatoin löytää. Täällä on nykyään nettiyhteyteni. Kun seisoo yhdessä paikassa liikkumatta kiinni seinässä, pääsee kännykällä toimivaan verkkoon. Jos se nyt sattuu toimimaan. Jos tuulee paljon, yhteys häviää. Nyt sormeni jäätyvät, enkä voi kunnolla kirjoittaa. Jännää: vaikka on sisällä, on kylmempi kuin ulkona”, kirjoitin ja allekirjoitin tekstini näin:

 /Ämmä, jolla suhteutettuna kaiken mahdottuuteen on kuitenkin aikaa hauskaa juuri nyt. Näkymä täällä jääkylmässä varastossa on jokseenkin hupaisa. Eihän tälle muuta voi kun nauraa. Ja sitä paitsi: sain tänään suomalaisia ristikkolehtiä! Ja sähkötkin toimii! Jee! Elämän pienet asiat ja sillai!

 

* * *

Ja sitten tammikuun 11. vuonna 2016 (tänä päivänä, tasan vuosi sitten istuin lentokoneessa, enkä voinut kirjoittaa): olin juuri jätttämässä jäähyväisiä Las Vegasille. Olin ollut siellä au pairina puolitoista kuukautta ystäväperheelleni. Lauloin tuolloin sinulle tämän laulun

 

Aika lailla on ehtinyt tapahtua ja jos jonkinlaista olen kokenut. Jäin miettimään mitä viisaita sanoja voisin tänään sanoa. Miten voisin kiteyttää tuon elämän virran viimeisen kolmen vuoden ajalta opiksi tähän päivään? Mikä näitä kaikkia, vaikka hyvin erilaisia vuosia yhdistää?

Kyllä se kuule on kaikessa yksinkertaisuudessaan vain se, että elämä on aina hymyn arvoinen. Millainen voima kyky hymyillä onkaan ja millainen seikkailu voikaan syntyä, kun näkee aina positiivisen. Välillä se vie kalliolaiseen pikkuyksiöön, välillä Norjaan, välillä Amerikkaan. Toimikoon minun tarinani näiltä vuosilta esimerkkinä siitä.

Kyllä hymy ja nauru todella ovat minun tärkein aseeni elämässä. Toivottavasti sinunkin!

/Äm, hymyillen tänään, sillä polven jomotuksesta ja hidastusyrityksistä huolimatta tulossa on huippujuttuja…

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Marraskuun merkillinen mekkala

Minulla on ollut viime vuosina siitä jännä elämä, että olen kokenut monta pysähtymisen hetkeä. Jostain syystä marraskuu on ollut näille pysähdyksille merkityksellinen näyttämö. Tunnustettakoon: viime päinä olen suorastaan välillä hakannut päätä seinään ja koettanut ymmärtää miksi olen taas pysäytetty itseni äärelle neljän seinän sisälle. Poikkeuksena aiemmille pysähdyksilleni, nyt en itse voi päättää pysähdykseni tahtia tai mahtia, vaan on vain antauduttava… niin, en edes oikeastaan tiedä mille tässä täytyy antautua: omalle fysiikalleen vai jollekin vieläkin suuremmalle.

Tämä marraskuu on merkillinen. Täynnä suurta hiljaisuutta ja samalla kovinta mekkalaa. Polvivammani tuntuu joka toinen päivä hienoimmalta siunaukselta ja joka toinen polttavimmalta helvetiltä. Olen ollut pääsääntöisesti vankina neljän seinän sisällä kahdeksan viikkoa eikä loppua näy. Aikainen talvi yllätti. Haluaisin ulos, mutta enpä juuri sinne yksin kykene menemään. Kyllähän minä tiedän, että kaikessa rankkuudessaan tämä on paras elämänkoulu, jonka voin saada, ja että kaikki viime vuosien tapahtumat (polven tilanteen ja fysiikkani pettämisen ollessa vain kirsikka kakun päällä) tulevat tuottamaan minulle vielä jotain sellaista, mitä kenelläkään muulla ei ole. Että tämänkin marraskuun merkillisen mekkalan minä käännän joskus parhaimmaksi pääomakseni.

 

MUISTATKO, KUN TASAN KAKSI vuotta sitten kerroin silloisesta marraskuun mekkalastani. Silloin minä päätin sulkeutua päiväksi yksin pohjois-norjalaiseen kotimökkiini ja kuunnella mekkalaa mielessäni. Muistin tämän kirjoituksen, kun kerroin sinulle muutamia viikkoja sitten yhdestä päivästä tämän hetkistä elämääni näin.

Tänään haluan nostaa esiin tuon kertomuksen luettavaksesi uudelleen. Ehkä se juuri se saa sinut pysähtymään tänään?

Lukiessani omaa kertomustani kahden vuoden takaa minä pysähdyin tänään miettimään mikä on muuttunut näinä vuosina? Onko oikeastaan mikään lopulta muuttunut?

 

Millainen sinun marraskuun mekkalasi on nyt? Millainen se oli kaksi vuotta sitten? Olisitko voinut kuvitella, että elämäsi olisikin nyt näin? Että elämä voisi olla näinkin merkillistä? Millainen pääoma tästä mekkalasta sinulle syntyy?

 

* * *

MARRASKUUN MEKKALA
(julkaistu MaiLifessa 3.11.2014)

Kello 8.02

Huoltoaseman autopesu on yksi maailman mielenkiintoisimmista ja hienoimmista paikoista. Jo pienestä pitäen olen rakastanut sitä tunnelmaa, kun istuu sisällä autossa autopesussa. Kun värikkäät harjat pyörivät auton ympärillä ja joka puolelta kuuluu hurinaa. Olen aina tuntenut olevani turvassa autopesussa. Pienten seinien sisällä maailman tuulten pauhatessa ulkopuolella.

Kello 8.03

Olen maannut sängyssä hereillä jo pitkään. Painepesurisade pyyhkii kattoa. Kun painan silmät kiinni oikein tiukkaan ja antaudun äänelle, on kuin olisi autopesussa. Palaan mielessäni lapsuuteen. Esson autopesuun. Nyt tuntuu samalta. Nyt kuulostaa samalta. Nousen laiskasti sängystä ja huomaan, että juuri nyt maailma ympärilläni näyttääkin aivan samalta kuin autopesussa. Harmaata. Pimeää.

Kello 8.05

Pesen hampaat. Koira käpertyy yhä pienemmälle rullalle sohvalla. Se ei näytä haluavan minnekään, vaikka se pitäisi pissattaa. Keitän kahvia. Ei tuonne sateeseen kukaan halua. Ei varsinkaan tuo minun pikku metsästäjäni. Se on tehty sokerista. Neiti, vaikkei olekaan. Äijää se yrittää esittää, mutta tällaisina hetkinä siitä on äijä kaukana. Painepesurisateella.

Kello 8.15

Syön aamiaista ja päätän: tänään minun on oltava yksin. Hassu, mutta hyvin vahva tunne. Että on linnoittauduttava näiden seinien sisälle ja seurattava, mitä sielunmaisemassani tapahtuu, kun ulkona myrskyää. Tänään leikin, että istun yksin autossa autopesussa.

Rullaan Facebookin ylös ja alas, katson Twitteristä ja Hesarista tuoreimmat ja huokaan.

IMG_8275

Kello 9.30

Raahaan koiran ulos. Se suostuu kulkemaan muutaman kymmenen metrin matkan. Juuri sen verran, että saan kuvattua takapihaltani kohoavan Nato-vuoren vartta laskeutuvan sadepilven. Kohta rysähtää. Tulee mieleen vaihto-oppilasvuosi Las Vegasissa. Sielläkin vuoret toimivat sateen sääntelijöinä. Eihän siellä koskaan satanut, mutta sen kerran vuodessa kun vettä tuli, tuntui, että taivas rysähti päälle kerralla. Vuoret keräsivät kaikki pilvet taakseen ja kun paine kasvoi liian suureksi, ne räjähtivät.

IMG_8285

Kello 9.54

Tajuan, että keittiön ikkunan verhot ovat kiinni. Ne on avattava. Nyt on saatava kaikki mahdollinen valo sisään. Kovin montaa tuntia tuota ei ole enää tarjolla.

Kotka on taas kukkulallaan! Ryntään hakemaan kameraa ja otan kotkasta ainakin sata kuvaa ikkunan läpi. Ei onnistu, vaikka kuinka zoomaan. Kotka näyttää pieneltä kökkeröltä. Tuijotan sitä ja sen ympärillä pyöriviä lokkeja huumaantuneena. Nuo kaverit ne eivät hellitä rankimmallakaan sateella. Minulla on hirveä hinku ymmärtää luontoa paremmin. Joka päivä huumaannun siitä ja villeistä eläimistä yhä enemmän.

IMG_6771

Kotieläimiin mittani on suhteellisen täysi. Kello on 10.01 ja Hermanni pesee itseään. Taas! Siihen menee hermo. Hirveä ääni kun se litkuttaa ja lutkuttaa koipiaan. Päätäni särkee. Kaaduin pari päivää sitten liukkaissa portaissa aika hurjasti ja sain lievän aivotärähdyksen. Sellaisen riittävän kovan tällin, että muutaman päivän ajan on särkenyt päätä ja etonut. Ja kaikki pienet rasahdukset ovat kuuluneet kymmenkertaisina korvissani. Kuten naapurissa asuvien latvialaisten rakennusmiesten musiikin pauhe. Basso, joka paukuttaa pitkin yötä.

Täällä on aikaa havainnoida. Tehdä tarkkoja huomioita pienistä asioista. Tuntuu kuin aistini olisivat jo parissa viikossa terävöityneet valtavasti. Täällä olen koko ajan valppaana. Impulsseja tulee vastaan niin valtavia määriä, että ne kantautuvat uniin asti. En tiedä olenko koskaan uneksinut näin paljon. Mielikuvitus jyllää koko ajan ja päässä syntyy valtava määrä tarinoita. Syntyisi enemmänkin, jos tämä ärsyttävä päänsärky laantuisi.

Kello 10.30

Tunteetkin tuntuvat terävöityneen ja moninkertaistuneen täällä ollessani.

Sytytän kynttilöitä.

Se lähti siitä kävelystä aallonmurtajalla. Auringonlaskusta ja sen jälkeen taivaalle kohonneista revontulista. Läheisyydenkaipuu. Käsittämätöntä. Se on kova. Nämä ovat juuri niitä hetkiä. Kun hämärtää ja kynttilät sytytetään. Niitä pikkuruisia lämpimiä tuokioita, jotka kuuluu jakaa rakkaimman kanssa. Miltä tuntuisi, jos olisi jollekin aidosti merkityksellinen ja rakastettu? Että saisi jakaa jotain toisen kanssa? Että toinen ei vain haluaisi itselleen jotain jakamatta aidosti mitään? Sitä ei ole tapahtunut vuosiin. Ja sitä kaipuuta ei näköjään pääse karkuun.

Sieltä se taas napsahti.

Napsahti kysymys elämän tarkoituksesta. Se ei jätä rauhaan. Miksi asiat tapahtuvat kuten ne tapahtuvat? Mitä minä oikeastaan etsin? Etsinkö mitään? Miksi sitten en saa rauhaa tässä?

Kello 10.59

Vuoret ovat hävinneet horisontista. Välillä horisontti häviää elämässäkin. Hyi. En halua toistaa klisheitä. Hitto kun sitä osaisi kirjoittaa jotain omaperäistä ja mielenkiintoista. Osaisi kätkeä sanoihin tunteen ja kokemuksen.

Kello 11.08

Huono tuuli valtaa minut yhtäkkiä. Veri ei kierrä. En saa happea. Avaan keittiön ikkunan. Ilma humahtaa sisään. Lihakset ovat jumissa korvista varpaisiin. Kiroilen ja venyttelen. Sade suhisee tasaisesti. Aallot lyövät rantakivikkoon yhä kovempaa. Kotka sojottaa paikoillaan. Suhteellisen vähän sekään näyttää olevan kiinnostunut. Mistään.

Miksi kukaan ei laita viestiä? Miksi kukaan ei kiinnostu minusta? Minä olen perhana yksin täällä mökissä höperöitymässä kun kaikki muut siellä viilettävät kiireisenä pitkin kaupunkien katuja. Miten kiire minulla olisi jos olisin siellä? Olisinko minä onnellisempi jos kiitäisin niitä myös? Olisinko tärkeämpi jos kiitäisin siellä? Tarvitsisitko joku minua sitten enemmän?

Kotka vaihtoi paikkaa kukkulalla. Ihan kuin se olisi arvannut mitä siitä ajattelen.

Minä haluaisin olla merkityksellinen ja tarvittu, mutta… niin, en ole. Kyllä se maailma pyörii ilman minua sujuvasti.

Miksi tarvitsen huomiotasi niin paljon? Miksi minä haluan olla kiinnostava ja tarvittu? Eikö riitä, että olen tässä nyt itseni kanssa? Enkö riitä itselleni, vaikka muuta huutelen? Että kyllä minä yksin pärjään. Miksi tarvitsee olla koko ajan näkyvillä?

IMG_6785

Kello 12.06

Plärään taas Facebookia. Siellä ei tapahdu mitään, mikään siellä oleva ei kiinnosta minua. Hyvin olen kyllä viime päivät pysynyt kärryillä siitä mikä sielä puhuttaa. KAIKKI ovat olleet hurjiksi hahmoiksi pukeutuneina Halloween-juhlissa, Kissi Vähä-Hiilari on kohta Suomen kuningatar ja seuraavaksi Elastinen rokkaa stadionin, niin vuolaita kyynelmeriä Suomi vuodattaa. Ja kyneleet näyttävät valuvan tänään erityisesti, kun kaikkien naapureiden tienestit on julkistettu.

Suuri osa Facebooktuttavuuksistani on bisnesporukkaa. Puhutaan johtamisesta, somesta, markkinoinnista, myynnistä, yrittämisestä. Vielä muutama marraskuu taaksepäin olen ollut tuossa maailmassa ja hehkunut noita samoja asioita, mutta nyt kun katson keskustelua, näyttää siltä kuin kaikki toistaisi vain samaa. Onko maailma todella noin yksinkertainen? Vai olenko minä niin kaukana? Ja yksinkertainen.

Minulla ei ole televisiota. Nettikin takkuilee, läppärin pitää olla juuri oikeassa kohdassa keittiön pöytää, jotta yhteys on auki. Puhelin ei toimi ollenkaan. Wifiin sen saa kun tuulet ovat oikeat.

Päätän, että tämän yksinäisyyskirjoituksen jälkeen en postaa enää hetkeen mitään Facebookiin, Twitteriin tai Instagramiin. Mitä järkeä! Ehkä se on vähän marttyyriuttakin. Ketä minä nyt niin paljon kiinnostaisin, kun ei minulla ole mitään sanottavaa?

Kello 13.15

Nyt tuulee oikeaan suuntaan sillä kännykän WhatsApp piippaa. Raskaana oleva ystäväni lähettää ultraäänikuvan katkaravun näköisestä ötökästä. Kyyneleet nousevat silmiini. Olen onnellinen. Onnellinen, vaikka elämäntarkoitusmonsteri hyppää taas silmilleni. Ihan kuin se vähän nauraisi.

En halua nyt käsitellä tätä ajatusta. Avaan Yle Areenasta uuden suomalaisen sairaalasarjan toisen jakson. Muutaman erä- ja luontoaiheisen ohjelman sekä Imettäjät-sarjan lisäksi se on ainoita Suomen ohjelmia, joita netissä pystyn katsomaan maa-asetusten takia.

”Mut tiedätsä, mitä jos tää on nyt se mun viimeinen mahdollisuus? Nonni, nyt menee sitten hyvä äitiaines hukkaan”, sarjan ensimmäisessä kohtauksessa sanotaan.

Kyllä se monsteri nauraa. Suhteellisen kovaa. Minäkin hymähdän osuvalle sattumalle ja siirrän nopeasti huomioni eroottissävytteiseen kurkunpääleikkauskohtaukseen.

Kello 13.30

Valmistan lounasta. Tätä olen odottanut aamiaisesta asti. Välissä söin omenan. Ja suklaata. Ja leipää. Voisin syödä mitä tahansa ja koko ajan. Nämä pari Norjassa vietettyä viikkoa olen syönyt, syönyt ja syönyt. En tiedä tarvitsenko todella kaiken tämän energian?

Myrsky kalastajakylässä näyttää tarkoittavan sitä, että joko sitä juo ölsseniä tai sitten sitä syö koko ajan. Minä olen valinnut jälkimmäisen. Ihan kaikki purtava menee tähän viemäriin. Suklaata on kulunut varmaan monta kiloa. Päätin, etten enää osta maitosuklaata. Vain yli 70-prosenttinen tumma suklaa on ookoo. Syön puoli levyä tummaa suklaata kahvin kanssa. Tekisi mieli joulutorttua.

IMG_6803

Kello 14.30

Muistan, että sain lainaan kiikarit. Juoksen hakemaan ne makuuhuoneesta ja suuntaan kakkulat kohti kotkaa. Kuin taikaiskusta samalla hetkellä kukkulalle lehahtaa toinen kotka. Siinä ne kököttävät nyt vierekkäin. Ovat vain, kunnes toinen kotka ponnahtaa lentoon. Se kaartelee taivaalla ja saa kaikki lokit ja varikset pyrähtämään liikkeelle. Tuijotan lintujen tanssia taivaalla lumoutuneena. Pitkään. En olisi ikinä uskonut pääseväni näkemään tällaista.

Haluan nähdä lisää villejä eläimiä.

Kello 15.10

Päivä on koostunut pääsääntöisesti ikkunoista ulos tuijottelusta. Ei tämä yksin oleminen ole yhtään kamalaa. Eikä tässä ole oikeastaan mitään muutakaan kamalaa. Mutta nyt tuntuu, että sanat loppuvat. Että tätä ei voi kuvata. Sanoin tai valokuvin. Haluaisin vain, että istuisit tässä kanssani, ihan hiljaa, sanomatta mitään ja seuraisit kuinka tuuli yltyy, myrsky voimistuu, ja sadapisarat muuttuvat yhä piiskaavammiksi samalla kun päivä alkaa hiljalleen pimentyä. Tämän hienompaa elämystä saa hakea. Luonnon voimia kauniimpaa ei ole. Voi kun me muistaisimme sen vähän useammin.

Mitähän teet juuri nyt? Suunnittelet kohta töistä lähtemistä? Ruokakauppaa? Illan harrastuksia? Jatkuuko kiireesi?

Täällä ei ole kiire minnekään.

Millainen on sinun marraskuun mekkalasi? Tällainen on minun.

Kello 15.50

Huh, miten upea tunne on raukea kaipuu. En tiedä mitä kaipaan, mutta kaihoa tunnen aina tällaisella säällä.

Yritän ottaa päiväunet, mutta en saa nukuttua. Mielessä pyörii joku ajatuksen aihio. Tuuli voimistuu voimistumistaan eikä kotkakaan ole ollut enää pitkään aikaan kukkulallaan.

Miten kaukana maailmamme ovatkaan? Yritän palata ajatuksissani johonkin kiireiseen marraskuuhun vuosien taakse. Tajuan, että en viettänyt Suomessa marraskuuta kolmeen vuoteen. Viimeiset kaksi on mennyt Ruotsissa, nyt tämä täällä. Olen ollut kiertolainen, joka on vähän hukannut kosketuksen marraskuun mekkalaan. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Mietin vain miksi näin on ollut. Kolme marraskuuta taaksepäin elämä oli aivan toisenlaista. Jännää miten kaikki muuttuu. Minä tiedän, että enää ei tule sellaisia marraskuita. Viimeiset vuodet ovat hioneet esiin jotain uutta. Mitä? En tiedä vielä. Mutta toivon.

Mitä sinä toivot nyt? MItä toivoit kolme marraskuuta taaksepäin? Missä sinä olet nyt?

Kello 16.00

Minä olen nyt jääkaapilla.

Kello 16.02

Minä syön leipää ja juon omenamehua. Rakas, susta on tullut läski. Syöppö!

Ei haittaa. Täällä prioriteetit menevät uusiksi. Kohta myrsky hajottaa ikkunat. Alkaa jo huolestuttaa, kun kalastajat eivät pääse merelle. Miten he tulevat toimeen ilman saalista? Minultakin loppuu kohta rahat.

Kello 16.06

Otan vielä jogurttia ja mysliä. Omenahillolla. Syödään nyt, kun vielä rahaa on.

Kello 16.11

Vähän vielä salmiakkia. Sitäkin on pakko syödä kun sitä vielä on. Illalla on takuuvarma närästys. Ja nyt on täysi myräkkä. Tuulta 20 metriä sekunnissa. Kuuntelen jazzia. Kaunista saksofonia. Tuijotan kynttilän liekkiä. Nyt viimeistään tarvittaisiin se kainalo tähän. Nappaan koiran syliin ja rutistan kovaa.

Kolme marraskuuta tästä eteenpäin. Hauska leikkiä ajatuksella: missä olen silloin? Näkymä sinne on yhtä hämärän peitossa kuin maisema nyt. Hyvä niin.

Kello 17.30

Herään. Nukahdin. Yritin lukea kirjaa. Myrskyluoto-trilogiaa, jonka sain äidiltä. Nyt on pikkopimeää. Tulee jo tuossa puoli viiden aikaan. Koira pitäisi käyttää taas ulkona, mutta en uskalla lähteä. Tuuli on taas koventunut. Sisällä alkaa olla kylmä, ikkunat päästävät läpi. Pää on unen jäljiltä kirkkaampi, mutta ajatuksia siellä ei juuri liiku. Ehkä on hyvä niin. Yksinäisyys sopii minulle. Tavallaan. Ainoastaan tuon ruoan syömisen takia se ei sovi. Maha on sekaisin.

Kello 18.12

Autopesussa aina mietin, miten kävisi jos auton oven avaisi kesken pesun. Monta kertaa olen meinannut kokeilla, mutta rohkeus ei ole riittänyt. Mutta nyt avaan kodin ulko-oven ja luulen heti tietäväni miltä autopesussa auton oven avaaminen tuntuisi. Kastun läpimäräksi saman tien. Tuuli meinaa kaataa minut ja nostaa koiran ilmaan. Kaikkialla humisee. Jännää. Täällä en ole pelännyt kertaakaan. En pimeydessä, en tuulessa. En kulkiessani yksin. Koko ajan tuntuu kuin olisi auton sisällä autopesussa. Turvassa.

Käymme hakemassa postin. Siellä on kirje, jossa lukee ”Finne Maija”. ENSIMMÄINEN RAKKAUSKIRJE!? Tulemme nopeasti takaisin sisälle. Revin kirjekuoren auki.

FullSizeRender

Kello 18.31

Kuinkakohan kauan jaksan näin? Että elän tällä tavalla? Onneksi siihen ei tarvitse tänään saada vastausta. Parempi on antaa ajan näyttää.

Kello 19.00

Iltaa kohti ajatusvirta on hidastunut. Yksinäisyyskokeeni on ehkä tehnyt tehtävänsä. Rauhoittanut! Nyt vaan tuijotan rauhassa päivän mittaan kirjoittamaani tekstiä ja mietin, miten se oikeastaan syntyi. Miten juuri nämä ajatukset nousivat esiin tämän päivän aikana?

Tässä vaiheessa päivää alan aina suunnitella nukkumaanmenoa. Kun kello lyö 21, olen jo nukkumassa. Niin on mennyt päivieni virta. Aikaa on niin paljon päivällä, ettei sitä turhaan tarvitse yöhön venyttää. Tämän haluan muistaa sitten kun elämä on taas toisella mallilla. Kun on niin kiire, ettei ehdi nukkuakaan.

Nyt ehtii.

Arkistojen aarre: ”Saukko nimeltä Anu – kun ihminen kohtaa villieläimen”

Näin aamulla jutun suomalaisesta Seposta ja hänen saukkoystävästään. Tämä sai minut kaipaamaan omaa kaveriani. Muistatko sinä saukon nimeltä Anu? Kirjoitin puolitoista vuotta sitten Norjassa tämän tekstin ja kuvasin saukosta videon. Minulla oli suuri onni kohdata Norjassa tämä upea uusi ystävä, mutta myös samalla oppia luontoasiantuntijoilta tärkeitä oppeja ihmisen ja luonnon yhteydestä sekä kunnioituksesta. Näin muistutin eräältä valasasiantuntijalta oppimastani…

Mitähän Anulle mahtaa kuulua nyt?

* * *

Saukko nimeltä Anu – kun ihminen kohtaa villieläimen

(Julkaistu MaiLifessa 19.11.2014)

Eilen minä vihdoin tapasin sen. Anun! Saukon nimeltä Anu. Joo. Suomalaiset ovat nimenneet sen… Anu oli ilmestynyt koukutustuville viime kesänä. Nälkiintyneenä, huonokuntoisena ja oikeaa takajalkaansa linkuttaen se oli tullut pyytäämän kalaa. Ja koko kalastusrakennuksen väki rakastui tähän saukkovanhukseen saman tien. Nyt Anu on pysynyt piilossa pitkään, koko minun täälläoloaikani, kunnes taas toissapäivänä se vilahti ovesta sisään.

Anu on vanha. Se tulee syömään kalaa koukutustuville. Ehkä se ei pysty enää saalistamaan riittävästi ruokaa omin voimin. Ja koska me kaikki olemme siihen niin rakastuneita, me syötämme sitä. Siksi siitä on tullut niin kesy.

IMG_7406

IMG_7404

Sitten eilen! Kuin tilauksesta Anu ilmestyi pakkashuoneen ovelle samalla sekunnilla kun olin vienyt valmiin siimapöntön säilytykseen ja aloittamassa tauon. Aivan kuin se olisi tiennyt, että juuri sillä hetkellä minulla oli aikaa kohdata se ensimmäistä kertaa.

Ja kuinka ollakaan, minulla sattui olemaan kädessä videokamera. Olimme työkaverini Teemun kanssa ottaneet sen mukaan kuvataksemme miltä kylmiössä näyttää. Ja sitten Anu oli yhtäkkiä siinä, ja saimme sen ikuistettua videolle. Tuolle tuossa tämän blogin lopussa. Kuin taikaiskusta paikalle sattui myös kalastaja Odd, ja hän heitti virvelinsä satama-altaaseen. Me ongimme Anulle kalaa.

IMG_7419 IMG_7418 IMG_7414

Minä en ole koskaan nähnyt saukkoa eläessäni. No. Sinähän tiedät minut. Sekosin kohtaamisesta. Ihan kuin pikkulapsi olisi nähnyt joulupukin ojentamassa lahjapakettia. Niinhän me ihmiset teemme, kun pääsemme näkemään tällaisen luonnon ihmeen. Sehän on selvä.

Tämä suloinen kohtaaminen Anun kanssa muistutti minua erään valasasiantuntijan kanssa käymästäni keskustelusta. Hassua, sillä juttelimme tästä aiheesta juuri päivää ennen Anun tapaamista. Siis siitä, miten ihminen usein käyttäytyy kun pääsee näkemään villieläimen lähietäisyydeltä. Ihan kuten minä, kun näin Anun. Ryntäsin heti sen luokse ja lähelle sen kummempaa ajattelematta.

Anu on kesy ja päästää lähelleen, mutta senkin kanssa on tärkeää olla hyvin tarkkana. Ihmisestä villieläimen läheisyys on mahtavaa, mutta eläimestä välttämättä ei, ja siksi meidän on muistettava kunnioittaa sen reviiriä. Kohtaaminen villin luontokappaleen kanssa on aina tapahduttava eläintä ja sen elintottumuksia kunnioittaen. Aivan kuten Anu – se tulee meidän tuvillemme syömään. Ei moikkaamaan meitä, vaikka me tärkeät ja innokkaat ihmiset niin ajattelemme. Ja meidän on annettava sen tehdä omat juttunsa. Villi eläin ei ole objekti. Anua kunnioittaen me myös kuvasimme nämä kuvat ja videot.

IMG_7410

Ajattelepa esimerkiksi näitä valaita, joita täällä Støssä liikkuu. Täällä järjestettävillä valassafareilla ollaan todella tarkkoja valaiden tarkkailuista; elämys ei saa koskaan olla tärkein juttu, vaan eläimen kunnioitus. Sääntönä Norjassa on, että 50 metriä lähemmäs valaita ei saa mennä edes uimalla. Kalastusaluksetkin pyrkivät välttämään lähikontaktia valaiden kanssa.

Utelias, liian lähelle tuleva ihminen saattaa häiritä valaiden ruokailua jopa tuhoisalla tavalla. Valaat saalistavat siten, että pari valasta kerrallaan hyökkää parveen ja ottaa sillit yksitellen. Sillä välin muut valaat vahtivat ja pitävät silliparven kasassa. Kun ihminen on liian lähellä, valaat varovat, eivätkä saa kunnolla muodostettua saalistusryhmää. Jos sattuu paikalle saalistushetkellä, on tärkeää, ettei saalistusryhmitystä hajoiteta menemällä sekaan. Ymmärtämättömyyksissään ihminen saattaa aiheuttaa suuret tuhot. Esimerkiksi jos valaat stressaantuvat ja joutuvat menemään kauemmaksi pois ruokapaikalta, voi käydä huonosti.

Siksi on tärkeää, että me innokkaat, vilpittömässä ihastuspuuskassa villin eläimen luokse säntäävät ihmiset muistamme tämän: On ihan ookoo ihailla ja innostua, mutta aina eläimen ehdoilla! Tällä videolla näet millainen innostus repesi, kun kohtasimme Anun…

Ikävä

Tänään se tuli. Ikävä. Kova ikävä Norjaan putkahti sukkelasti päälle, kun näin tämän videon, joka on kuvattu vuorella, joka kohosi lähes takapihallani Støssä.

Täällä minäkin kävin sieniretkellä. Muistatko, kun kerroin sinulle marraskuisesta arktisesta sieniretkestämme? Näihin kuviin palasin tänään, ja… niin, haluan takaisin Norjaan.

IMG_6650 IMG_6655 10744602_712347642197536_1010653605_n 10752039_712347972197503_1868582879_n IMG_6698 10736185_712348395530794_2145461537_n sieniretki

Ehkä pääsen sinne nopeammin kuin kuvittelenkaan.

Truck Pilot of dreams – hitchhiking a fish truck

I’m waiting at a gas station in North Norway. Very nervous. I have a phone number, name and time. Nothing else. I’m about to jump on a fish truck and travel all the way from a far-away fishing village of Stø in Norway to Helsinki Finland. And go figure, fish truck seems to be the easiest and straightest way to travel this two-day trip. So I’ve decided to try hitchhiking.

Two days earlier I’ve got a name and a number. I’ve called an Estonian truck driver who drives up north every once in awhile. On the phone he’s welcomed me to come along with him and his fish. We’ve set a time and arranged to meet up at this very gas station. I’ve had two days to pack up my whole life in Norway and say my farewells to the beautiful fishing village of Stø – I’ve been working there as a line hooker for some months.

I’m confused. How am I supposed to behave? How does one climb in a truck tractor? Will it b a crazy ride on the thin and icy roads of Norway? Will I make it alive?

I mean, after all I’m a woman traveling alone in this crazy world.

And who’s the driver anyway? Do I have anything to talk with him? Trucks and I don’t know each other that well. Have I ever even met a truck driver?

My thoughts stop suddenly. Off it comes; a big fish truck. That must be it. I startle. The unknown, that’s what makes us ever so scared. And a fish truck can be unknown too.

* * *

I climb up to the tractor. Driver lifts my big, heavy backpack up and looks at me marveling. I’m embarrassed. A woman traveling. My whole life’s in that backpack.

Before we leave, driver goes to get coffee. Comes back in the truck and tells how great it is that at this gas station they have the best coffee in whole Norway – and truck drivers get it for free. That’s why he always comes here. He describes me excitedly how they used to give free coffee for truck drivers at many other gas stations too, but when people started bringing their own big thermos bottles and filling those up with coffee, they had to start charging again.

But he always comes here, no matter what, and only takes one small cup of coffee to go.

I can’t buckle up my seatbelt. Some weird system I’m can’t handle. Embarrassed again, I need to ask the driver to help me.

”This is my first time on a truck”, I mumble in English.

Estonian is his language. He only talks a little bit of Finnish, which is my mother tongue, so we’ve chosen to speak English. People say that Estonian and Finnish are similar languages to each other but I do not understand a single bit of Estonian.

* * *

Driver starts the engine. I look around in the tractor. I feel like a man with a capital M. Like, I’m in control of the whole planet. From up here.

From up here you see a lot. Almost everything. The whole world.

I’m peering outside the window. It’s a good day to travel. Roads are clean and wind’s not hard.

”It’s nice to have you here with me”, he says. ”For some reason I’ve got quite many people calling me lately asking if they could get a lift from me. The other drivers at our company said they never get these kinds of calls. It’s funny, like it would be meant that I get to travel with people like you”, he continues pondering to himself.

We return to discuss the weight of my backpack. I tell him that there really is my whole life inside that thing. The previous ones traveling with him have been on a weekend trip to Norway and had a lot less stuff with them. That explains why he’s been astonished by the weight of mine.

Suddenly I’m no longer embarrassed. And there, as we’ve driven not more than 30 minutes, I’ve already told the story of my life to an unknown truck driver. There’s no doubt in my mind longer. This could be a fun ride.

rekka3

Meelis is his name and he’s some years older than me, somewhere in between his thirties and forties. He’s been driving truck for years now. He studied in a Marine Academy in Estonia, but soon realized:

”I was born to ba a truck driver. When I was child, I had this book with pictures of different trucks. We had other car books at my home too, but for some reason I wanted to read that book over and over again. It was the best thing I had. If I was on a bad mood, my parents would bring me the book I would instantly calm down. I always wanted to drive truck. That’s what my dad and my grandfather did.”

The other sure thing for Meelis is Paris. That’s where he’ll take his wife soon. They’ve been planning this holiday for a long time and it is important.

”Have you ever been to the Eiffel tour”, he asks me a little worried. ”I have quite a bad fear of heights”, he says and looks at me with his big eyes.

See, Wife has found out that it would be a lot cheaper if they would climb the stairs up to the tower instead using the elevator.

But could Meelis do it?

Family, beloved children and dogs. Daughter’s piano lessons. Estonia. Truck. Those are the most important things in Meelis’ life. He calls his wife a Wife even though they’re not married. He’s been thinking about marriage a lot, though. They live in a small town in Estonia. That’s where Meelis spends a week in a month and the rest three he drives around the Northest parts of the Northern Europe. That makes it possible for him to buy an electric piano for his daughter and take his Wife on her first holiday abroad.

Even though Finland is to the opposite way when traveling to Paris from Estonia, Meelis wants to fly to Paris through Finland. He wants to show Wife the Helsinki airport because it’s been elected as one the most beautiful airports in the world.

Charles De Gaulle airport in Paris, on the other hand… That makes Meelis a little anxious. He’s heard that it’s big, dirty and quite confusing. Will they find their way to their hotel? They’ve already decided they will take a taxi from the airport, no matter what it costs.

Paris is a big thing.

My heart melts.

* * *

There’s a car driving in front of us. An Opel. Meelis tells me he’s just bough one of those. He’s been saving up money for a long time and his new car will be delivered to him soon. He’s excited.

”I think THAT is the most beautiful and the best car in the world”, he says staring incessantly at the car. Then turns to me looking like a question mark.

I smile. To me, up here in the tractor of the fish truck, that Opel is the most beautiful car in the world, too. What a feeling we share. Meelis is such a sweetheart and if one of those fish he’s delivering in this truck would to sit here with us, he would make it laugh too.

Definetly.

* * *

Were listening to CDs. East 17 and some Russian folk music. By now I’ve completely stepped into Meelis’ world. It’s a beautiful world. Full of passion, excitement, inspiration ja most of all humanity. I can’t stop thinking to myself how good it would do if each of us could get even a tiny piece of this feeling to their life.

”We used to be three best friends who would spend all our time together. Later on one of us became a plane pilot, one a helicopter pilot and me, I became a truck pilot”, Meelis tells me proudly.

Yes.

Truck Pilot.

* * *

We’ve been on the road for some hours now. Meelis takes a sip of his coffee. ”Still warm”, he hollers excited. Thermos mug is a great invention.

Somewhere in the Swedish Lapland, middle of nowhere, we stop on the side of the road. Night falls and it’s dark. We have to make a 45-minute-stop because of the law. When one’s driven long enough, they’ve got to stop no matter where they’re at.

”Well, you could say the law is a little stupid; on our route today I have to stop twice for 45 minutes. But law’s a law, and you gotta do what you’re told. No exceptions”, he says with serious look on his face.

Meelis takes his work seriously. It’s very important to him to drive safely and go by the rules. At this point, at the latest, I know I’m in good hands. He really stands up for his title: a pilot. A Truck Pilot.

Wind outside is getting harder. Every once in a while other trucks pass us, and the tractor where we’re sitting in swings.

Pitch black everywhere and we’re sitting quiet.

”Do you believe in something higher? That, like, what happens to us when we die?”, he asks suddenly, out of nowhere.

And there we sit, the two of us, strangers to one another, people from different worlds; somewhere in the Swedish desert talking about  belief. Hope and love. Souls and their destination.

It’s starting to snow.

* * *

45 minutes. Meelis lifts up the coffee mug.

”Oh, there’s still some coffee left”, he smiles.

He’s already told me how he won a small lottery win with Wife. How to spend the money was clear to both of them. They bought an espresso machine, the biggest treasure. When the machine was carried home six years ago, it has been the heart of their house.

We share the same passion. Strong, dark coffee. I would die for a coffee right now, but I don’t dare to drink any. That would mean I would have to run straight to restroom and I don’t want to be reason for another stop. Restroom breaks are the only topic I don’t dare to talk about with my Pilot. Funny.

rekka4

Love and taking things seriously. Those are the first words I would use to describe my Truck Pilot’s attitude towards his work. They seem to be the most important principles to his whole life.

”This is my dream job, I know nothing better”, he tells me. ”The serpentine-like roads, being alone in this tractor, time to think, the feeling of freedom and peace. I need nothing else”, he replies when I ask how he would describe the best parts of his work.

* * *

Now we’re standing at a gas station next a big supermarket in Kiruna, Sweden. It’s time for the other 45-minute-break of today. One shouldn’t park here. Many supermarkets have prohibited trucks to park on their parking lots.

”That feels kind of dum, where can we stop on our regulated breaks?”, my Pilot asks.

But we’re ready to take a risk risk now. Just a little one. I promise to do the talking in Swedish if something comes up. Meelis runs in the supermarket and comes back with a cooking pot.

”I have a little apartment in Finland, and I want to cook there”, he clarifies to me.

I guess I’m looking a little confused because of the pot.

I run to the gas station. To go to restroom. I look at the coffee machine longingly but still don’t dare to get a cup. I grab a sandwich and return to truck. I’m glad my Truck Pilot bought a pot so he can make proper food at home. I wonder what kind of food he likes to cook. That’ll be our topic for the next hour.

* * *

We’ve been travelling for 12 hours. I notice a familiar sign. ”Suomi, Finland”, it says. Travelled through Norway and Sweden, were in Finland now. Still another 12 hour-drive from my hometown Helsinki.

But now we’ve done enough driving for today. I’m spending night at a bead and breakfast in Pello, Finland, and Meelis goes to his Finnish home with his pot.

”Do you want to take a risk and leave your backpack here for the nigh”, he asks me a little shyly. ”I mean I thought if you don’t trust me – it can be for here for the night, but I just thought if you’re afraid of me stealing something.”

I look at him. I trust this man I’ve known for 12 hours more than many others I’ve met in my life. I could not think of him doing any harm to me. I tell this to my Truck Pilot. He smiles. Backpack spends the night in the truck tractor.

That’s for sure.

rekka1

And in the morning, right on time as planned, there he is with his coffee mug in his hand. I had coffee this morning too. It was terrible. I had a coffee machine in my room but no coffee filters. So I had to use toilet paper as filter and that became a coffee catastrophe. This is a thing I don’t, for some odd reason, dare to tell my Pilot.

Weather’s turned bad. We have stop all the time to clean the windscreen wipers and drive very carefully. But I’m not worried; I’m in good hands. Despite the bad weather this day goes fast. I’m a little sad. There are still so many things I’d like to ask my Pilot.

The dreams. How Finland looks like in the eyes of a foreigner. The list goes on. But I know: next time I’ll travel to Norway I’ll  have a friend to ask a lift from. Then we can continue sharing our thoughts.

And if we were never to meet again, I’ve experienced something rare and unique during these two days with my Pilot. I’ve met a new person, got plenty of new ideas, gotten to see a whole another world – that of Meelis’. I’ve experienced what passion, joy of work and positive thinking are. I’ve felt how it is when someone loves another so much that despite the killing fear of the heights they are ready to climb the Eiffel tower.

* * *

For me this trip also meant a beginning of something new. After my adventure in Norway I had to start looking for a new job in Finland. What ever will happen to me next, I knew one thing: I want to live my life as Meelis does. Have the same open and loving attitude towards life. What ever you do, the only thing that matters is love towards what you’re doing. That’s what Meelis, my Truck Pilot taught me. He is the best example of the kind of person every employer needs.

Meelis is the kind of person this whole world needs.

I step out of the truck thinking how surprised Meelis was of the fact that he’s gotten so many people to travel with him. I’m starting to think that really is meant to be; that there’s been a reason to this ride.

There must be. I’m quite sure.

Positive.

 

* * *

This article was first published on my blog in Finnish on February 8th 2015

When Master of Social Sciences became a fisherman’s helper

Warm stink of fish. Straight to my face. Warm and humid, eye-hurting, burning smell of dead fish. Yucky! Can smell kill one? I think here it could. In a fishing hut.

It’s seven in the morning and I’ve just walked through a silent, ice-cold fishing building and opened the door to my fishing hut. It’s been over-heated during the night. We’re standing right above, sea and the cold water breezes cold air through the paper thin walls, windows and floors. That’s why we turn the heaters to max every night. And that’s why the one coming in first in the morning is the one how has to face the smell; struggle to survive the possible death. Yes. I’m definite. Smell can kill. Through your eyes!

It’s Sunday. November 2014. Father’s day in Northern Europe. Nobody’s here today except for me. Well, if you don’t count in the yucky mackerel souls, the bites I’m supposed to start hooking to a line. There’s a big bucket of hooks and fishing line waiting for me. The line’s 500 meters long and has 400 hooks attached to it. I’m about to put fish bites to hooks and the line to a bucket. That’s what a line hooker does.

See, that’s what I am now; line hooker. Or fisherman’s hooker, like a friend of mine translated my new position.

Oh, you’ll get it if you do…

stamppi

Now, this is a line bucket.

vessanpönttö

And this is a toilet seat. This was waiting for me on my desk couple weeks earlier when I paid my first visit to my new office. It was my new colleagues welcoming me to work. I thought it was a lot fun. Well, poo-jokes, they’re always fun, right?!

syöttilaatikko

Before I start to work, I take out a bucket from a freezer. It’s not your typical home freezer, it’s a whole big room. From another freezer I take out the bites, those there above. And then I lift them here on my desk. One empty bucket and another that comes straight out of sea. To floor I toss a bite bin. And voilá, I’m ready.

työpöytä

I put the radio on. It’s Radio Bø, the only radio station one can listen to in this god-forsaken little hut. See, the thing with Radio Bø is that it has a playlist of probably seven songs. And those seven god-forsaken songs this radio station plays over and over again. And I: I have to listen to the seven songs for 10 hours.

Off comes Prince’s Purple Rain! Yes! No surprise!

IMG_7809

I take out the line from the bucket on my right side. I run it trough my hands and put an icy mackerel bite in a hook. I carefully twist the line and place it and the bite to the bucket on my left side.

Smooth operator. Me. And on the radio.

This goes on over and over again. Until up comes a broken hook. That needs to be changed to new one. Smooth operating stops also when ever there’s something stuck in hook: starfish, fish skin (oh that’s a lot of work to take off), you name it… But the point is simple and clear: clean the line that’s been to sea, put a new bite in a hook and place the line nicely to the other bucket.

pöntöt

alkupänttö

500 meters. 400 hooks. And the next bucket!

Oh yeah, it’s sound so easy. But let me tell ya: NO. IT’S NOT.

IMG_7813

teemunpyllykuva

”Keep down, don’t lift up, don’t let the line rest in your hands, let it flow.” These are the words of my teacher Lauri that keep clinging in my head. It has started to go somewhat well already. But in the beginning this was pure hell. It took me four hours to finish one bucket!

Now I’m at the speed of 2 hours 15 minutes. Something happened to me couple days earlier and it all clicked. If feel like I’m getting this now.

IMG_7811

Speed is what this is all about; that you could finish a bucket as quick as possible (because you get paid according to the amount of buckets you’ve cleared). But what the speed is like, that’s a whole another question. It’s not speedy speed, it’s tranquility.

”Tranquility is speed”, I summarize the first life-philosophical thought line hooking has teached me by now. I’m quite sure this work will teach me a bunch other important, life-philosophical learnings.

But the tranquility: this is a skill demanding kind of art, a mind game. Lauri has said that it’s not about physical endurance. What’s needed is endurance between one’s ears, resilience, icy-cold nerves. This job demands one controls their mind. When ever facing a problem with the line, there’s no use in getting nervous. Ya gotta take it easy, line hooker!

Tranquilty is speed.

But I’m telling ya, this also needs a steely ass. Standing 10 hours on your feet requires some endurance of your buttocks no matter the mind game.

kalastusrakennus2 kaytävä

This place is whole another world. There are actually many smaller worlds next to one another in this building. We’re working in Bua 2, hut number two. There three of us: me, Lauri and Teemu. Teemu is as new to this place as I am and my most important colleague. In the other huts of this building, there are other teams working. We all have our own designated fishermen for who we are hooking for.

bua2

Today, I’m hooking in good pace. Operating smooth with the line as in comes the boss. Fritz, a 75-year-old fisherman. As always, Fritz is minding his own (and sometimes quite odd) business, lifting up buckets, arranging new hooks to their places; making them ready for me! You know, in this place, there’s no need to fawn over each other. Not me over my boss or him over me. Fritz sits down, takes a cup of coffee and lights his cigarette. He sits on his chair quietly for a while, then raises up, comes to peek me working behind my back, sighs approvingly and sits back to his chair.

He is quiet. He says nothing. It’s kinda good, because when ever he starts talking, I understand nothing. When my boss talks, it’s one of those moments you have to shake your head afraid some wire is permanently broken inside, ’cause you just don’t get anything. As for someone from Finland trying to speak norweigian, I think I’m doing pretty good but when it comes to the boss…

That’s why it’s good he’s silent and I’m silent.

You know, one actually does not need words here. There’s a magical atmosphere and connection. If I’d to be very life-philosophical I would say: ”In the fishing hut, we’re all brothers and sisters, the same family”. But that’s a little too grandeur to say even for me…

The cigarette has been smoked, coffee drunk. Off goes Fritz, as quietly as he’s entered the room. This is how it works. He’s not the only one dropping quietly in and silently sitting down just to observe. This is what everyone here does. There’s no need to talk all the time and explain one’s existence or achievements. The silent connection in this fishing hut talks more powerfully than some pointless babble.

fritz

Along with Fritz we have another fisherman as boss: Tom. They have their own boats but they always go out to sea together. Fritz is getting old and the sea is ruthless to everyone, even for the younger. So off goes Tom on his boat called Straumen and straight after him Fritz on his Elias. That’s how their nightly fishing trips go. I think it’s very sympathetic.

The day before, BY-THE-WAY, Tom popped THE question:

”When will you go to to sea with me?”

”How brave are you”, added Fritz to that.

And then Fritz said something else I just did not get, of course, besides that somehow it involved the word ”mus” which means ”mouse”. But figuring from the never ending laughter attack they got of this conversation of theirs, I’m figuring it might have meant something else too.

I understand Tom’s norweigian a little better but now I’m blown off. Did I really get this right? Me? On fishing trip? ”Mus”… Only after couple of weeks here and still a rookie in this village, I could go! They don’t usually like to take people with them, but now me! Yay!

elias

Besides mice and bravery, weather is the most important topic everybody talks about at this end of the world. You can compare this conversation to your average workplace’s talk behind the backs: you know, which boss has been with which assistant. I mean, weather’s the biggest gossip and all kinds of rumors spread around. You can never be sure if the storm will end tomorrow or the day after. Everyone’s got their own truth. That’s why I’ve decided to listen only my fishermen. Now they have told there will be a storm coming which means they will not go fishing and there’s no work for me either.

By now I already know, rumors will start to flow again; when will we get back to work? And then one morning you just stick your nose out the door and see weather’s good again and you run straight back to work. That’s how it goes here. Not much predictability.

* * *

But right now I’m hooking. Smoothly. When you once get the rhythm to your system, you don’t have to think about it. Perfect flow in which everything falls into their place, and you move harmonically to the rythm. I’m not actively thinking about anything, things just come and go. It’s kind of like meditation.

IMG_7822

In Norway line hookers job is even less valued than is the job of janitor’s.

”Aren’t you waisting the valuable Master of Social Sciences degree? Or your history as an entrepreneur and communications professional”, someone asked me before I moved here.

”No”, I replied.

I know there’s some greater thing to this that will be revealed to me later. This is what I’ve asked for. The chance to do something completely else, and get to live life outside my bubble. This is what I value even more than the degrees on paper.

I’m not saying this is is not icky. This is. Me, who is used to work in cool offices doing clean work is now putting dead fish on hook. But right now, I’m not afraid of my career being completely destroyed. I know this is one of the most important experiences in my life.

fritz vahtii

And even if a shitty job in someone’s eyes, who cares, I’m working with the best team I’ve ever worked with. I think many small boss could learn a great deal of this.

I mean, here we are, each standing beside our bucket. As the line flows and we hook the bites, we talk about big and small things, work, our histories and future. Sometimes we’re silent. Listen to Radio Bø and the seven songs. We learn from each other, develop our work methods, challenge our brain – this work is creative problem solving at it’s best.

We’re all equal here. We help each other, we listen to watch other. To be honest, this is all very new to me; that you can work this way. We don’t compete against one another, we compete together. Help one another to reach their goals and get better ourselves at the same time.

sushi

And BTW here your colleagues make you sushi. Straight outta your own sea.

puoliväli

I’m right about in the middle of my second bucket. While hooking, I’ve been planning this very blog post and because my distracted thoughts I’m leaving a little behind time-wise. My mackerel bites have melt. And when bites melt, they become a mash that almost makes you throw up.

I mean, think about… a placenta! Now!

ällömönjä

That’s how it is when bites melt.

syötit2

This is how it should be, a little icy, easier to hook.

It’s the crayfish, that orange thing which is some zooplankton species of crayfish, calanus finmarchicus, that attracts the fish. Did you know that? The mackerel is actually subsidiary in this whole thing. The poor thing has just happened to eat a canalus finmarchius and when it’s fished to be a fish bite, the most important thing, canalus finmarchius, comes inside it’s stomach.

So the mackerel only is subsidiary! That’s what we all are. Only subsidiary creatures to something greater. Now THIS is the second life-philosophical learning line hooking has taught me.

”We all are subsidiary creatures to something greater.” 

suomalaiset

This all is passing. After us this  world might not exist anymore. Norweigians don’t want to do this work so the line hookers have to be found from other countries. And if we don’t want to come here longer, there might not be anyone doing this. The other important thing is to find new young fishermen to continue fishing. But it’s getting harder to find these people. Other things and more efficient fishing methods interest the young more.

Of that I’m really sad for, but this trend is hard to change – if even impossible. At the very same time I feel myself very privileged to experience this all. I ordered something totally different of life, accidentally ended up here, and I got to experience a world of which I didn’t know a thing earlier.

IMG_7212

I just want everyone to experience this. Show you the miracles one can find when stepping out of one’s little bubble;  the belief that my reality is the only right one, the only approved one, the only possible one.

In this world, in this beauty of the nature my own bubble was crushed. There’s so much more to life, so many different ways
of living, of being.

”One is not more real or right than the other.”  

Sorry, I can’t stop this. This is the third life-philosophical thought. Maybe the most important ever.

todellisuus

I swirl my line, take off the old bites stuck in the hooks, change hooks. After every hundredth comes a small green rope. By now I’ve learned this is called a ”stone rope” but I have no idea so far what that actually means. One learns one thing at a time. A learning after another piles up on the previous one. That’s important in line hooking; you can’t learn all at once.

I have a game: as I hook my lines, I learn one new thing bucket by bucket. I want every bucket to be finished few minutes faster than the previous one. That’s how I am. Competitive, willing to challenge myself. In this work those are good qualities. So are the butt muscles.

Tranquility is speed, I have to repeat to myself over and over again. The technique has to be flawless in order to be faster.

 

minäjateemu

Purple rain! Only the fourth time today! Only one thing can be worse than this, and it is when Lauri starts to sing along the Purple Rain. He loves Bø. And Prince. I don’t.

I love carbs.

I’ve taken a brake and starting a new bucket. For a competitor like me line hooking is a game which is hard to stop. But brakes are very important. You got to remember to eat in between every bucket even if not hungry. Well that’s been easy to me. My body is screaming for carbs. The night before I woke up to my body aching. The day before I finished four buckets all together. 1 600 hooks. 2 kilometers of line. With preparations and cleaning it takes 2,5 hours to finish one bucket. And I took an hour walk with my dog too..

I’m just trying to justify the amount of chocolate I eat every day.

kalasiimassa

The biggest occupational accidents that take place at this office are caused by slimy bites on the floor or a hook ending up to various places. Like beneath your fingernail. Damn it hurts. But thank god for redfish! There’s antiseptic fluid in it’s eye and when one gets injured we just pop the redfish’s eye and put the finger in it.

These kinds of things I learn every day!

IMG_7827

The second bucket of the day is already finished without problems. Aching from the previous day’s work, I decide to call it a day.  I lift my bucket on wheelbarrow and roll it to the freezer to wait for Fritz. Sometime in the evening he comes and takes along the buckets and goes off to sea. Because of his age, Fritz fishes with six four-hundreds (proffs slang, ya know!). Tom usually takes about 10 three-hunders and a couple of 400’s. We hook new bucket as they use them.

This is how it goes. Round a circle.

karräys pakastin

I wash all my equipment, clean the hut and turn off the coffee maker. I mark the buckets I’ve completed today on a list an turn off Radio Bø. I guess I’ve gotten used to it, haven’t noticed the radio in hours.

I turn off the lights and make sure that the heater is properly on. While closing the door I come think: is there anything we could do to this smell?

On the other hand. In how many work places is it possible to fart without noticing?! Here it is… I guess there’s a good, reverse side to everything.

Yeah. There’s a good, reverse side to everything. Let that be the fourth life-philosophical.

* * *

I worked as a line hooker in Stø, Vesterålen in Norway from October 2014 to Februaty 2015. Line fishing is a form of fishing and a great craft work which is unfortunately a passing tradition on the coast of Norway. 

I’m a blogger, writer, speaker and a communications professional  now located in Finland. A woman, the (human)nature and an adventure is the theme I research in my work. Exposing myself to different adventures and new worlds I explore the nature around us and the human nature sharing my experiences of different kinds of ways people live around the globe. 

Have an adventure for me? I’m more than happy to hear of it and join the ride, because I’m looking for a summer adventure right now, read more here!

 

The same blog post in Finnish here

Millaiseen kuplaan voisit kurkistaa?

”Ihmiset kaivautuvat omiin poteroihinsa ja seurustelevat vain samanmielisten kanssa. Sosiaalinen pääoma rapautuu, kun ihmiset eivät enää tunnista toistensa todellisuutta. Uskotaan, että oman kuplan totuus on paras totuus. Se on vääränlaista ylpeyttä.”, sanoi Piispa Irja Askola tänään Helsingin Sanomien haastattelussa, joka kiinnitti huomioni. Suosittelen lukemaan, sillä se antaa paljon ajateltavaa.

Olen pohtinut tätä aihetta paljon – viimekin aikoina. Siksi päätin tänään nostaa esiin blogissani tarinani siitä kun Valtiotietieden maisterista tuli kalastajan apulainen; nyt käänsin sen englanniksi. Minä olen ollut onnekas päästessäni tutustumaan erilaisiin maailmoihin ja tapoihin elää. Juuri nyt toivon, että kesätyöhakuni poikisi taas jotain ihan muuta, aihetta myös kertomuksilleni.

Tämä ajatus nousi tuosta kirjoituksestani. Ehkä se on ajankohtaisempi tänään kuin pitkiin aikoihin?

img_7604b

Kaunista alkavaa viikkoa sinulle, ystäväni. Millaiseen kuplaan sinä voisit ensi viikolla kurkistaa?

/Ämmä

Täältä voit lukea ”Kun Valtiotieteiden maisterista tuli kalastajan apulainen” -artikkelini kokonaan Suomeksi

Perspektiiviä

  
Otin tämän kuvan tasan vuosi sitten, muistatko? Tarkalleen tänään oli ensimmäinen päivä Pohjois-Norjassa, kun aurinko nousi horisontin ylle kahden kuukauden pimeyden jälkeen. Hullu tunne nähdä kaivattu aurinko, muistan se edelleen. 

Ja kun miettii, että viimeiset kuukaudet Las Vegasin seikkailullani en ole muuta nähnytkään kuin auringon… antaa vähän perspektiiviä. Kovin kiitollinen olen, että saan kokea elämää erinperspektiiveistä. Toivottavasti voin jakaa jotain siitä kanssasi. Sillä elämä on täynnä erilaisia näkökulmia. 

Millainen sinun näkökulmasi on ollut tänään? Kauniita unia ja auringon paistetta huomiseen, ystäväni!

/Ämmä