Miten vähän kontrollia on riittävästi?

Kaaos.

Se on elämän logiikka.

Epävarmuus. Hallitsemattomuus.

Joskus kaaosta on enemmän, joskus vähemmän. Mutta pohjimmiltaan mikään ei ole varmaa.

Niinku jos todella syvimmiltään ajattelet.

* * *

Kaaos. Minulla henkilökohtaisesti sitä on paljon.

Nyt. Tällä hetkellä.

Tai oikeastaan aika usein.

No okei. Aina.

Elämäni logiikka.

Mutta nyt minä olen stressaantunut. Niinku jos todella syvimmiltäni ajattelen. Nyt. Tänään tosin vähän vähemmän kuin toissapäivänä. Mutta todennäköisesti taas huomenna paljon enemmän.

* * *

Muistatko, kun kirjoitin keväällä tämän: ”Stressiä ei aiheuta epävarmuus, vaan älytön tarve kontrolloida”?

”Miten hallita epävarmuutta”, kysyi toimittaja Taina Haahti silloin Helsingin Sanomissa ja minä jatkoin tuota pohdintaa blogissani todeten:

”Minusta tuo kysymys on aivan väärä. Siinä piilee koko epävarmuuden ja sen aiheuttaman stressin paradoksi. Hallinta ja kontrolli. Olen sitä mieltä, että stressiä ei aiheuta kiire tai hallinnan menettäminen, vaan ihmisen älytön pyrkimys kontrolloida elämää. Epävarmuutta on mahdoton hallita. Mutta sitä voi oppia sietämään – ainoastaan hyväksymällä sen että elämää ei voi hallita.

 

Ja lopulta tekstissäni tulin hienoon lopputulokseen:

”Asiat voivat muuttua hetkessä, missä tahansa ja kenelle tahansa – se on epävarmuuden syvin ydin. Ehkäpä epävarmuus onkin elämän ydin? Se muuttumaton, varmin asia elämässä? Siinä taas, yksi kuuluisa äärilaita: varmuus on epävarmuudessa. Epävarmuudessa on varmuus.”

* * *

Onpa hienosti kirjoitettu minulta! Hyvä minä!

Mutta ei ole perkele helppoa käytännössä!

Helppoa sen sijaan on kyllä unohtaa elämän melskeessä, että suurin osa stressistä on itse aiheutettua ja aivan tarpeetonta. Helppoa on stressata. Kyllä, edelleen olen sitä mieltä, että on paljon älytöntä kontrollin illuusiota, jota yritämme itsellemme rakentaa ja joka on syypää stressiin – minunkin tällä hetkellä. Kontrolloimattomuus aiheuttaa stressiä ja stressi tunteen turvattomuudesta. Enkä edelleenkään näe olennaisena kysymyksenä sitä, miten epävarmuutta voisi hallita. Mutta kuten minä juuri nyt, kyllähän ihminen aina jollain tavalla tarvitsee aina tunteen kontrollista, siitä että elämän langat ovat jollain tavoilla omissa käsissä. Minulla itsellä on tällä hetkellä monta uutta ja hienoa palloa ilmassa ja asioita tapahtumassa, mutta koska kaikki on vielä niin epävarmaa ja alussa, tuntuu, ettei voi ohjata tai kontrolloida mitään. Ja sitten stressaa. Eikä sitä tunnetta loputtomiin jaksa.

Siksi tänään mietin, mitä oikeastaan ihmisen täytyy kokea voivansa hallita, jotta voi tuntea itsensä turvalliseksi? Mitkä asiat luovat meille, epävarmoissakin tilanteissa, riittävän tunteen kontrollista ja turvallisuudesta? Sitähän se kontrolli meille kuitenkin on;  tunnetta turvallisuudesta.

Oletko sinä miettinyt tätä: Missä asioissa sinun täytyy tuntea vähintään olevasi kontrollissa, jotta mielesi on tyyni ja luottavainen? Mikä on kontrollin vähimmäismäärä, hallinnan tunteen minimi, jota ilman ihminen ei voi järjissäpäin elää – olipa hallinta sitten illuusiota tai ei?

Mitä sinä olet mieltä? Miten vähän kontrollia on riittävästi?

IMG_4736-0
/Ämmä, tällai tänää(ki) kuva ja viisas ajatus jostain parin kuukauden takaa
Ps. Nyt just olen myös tosi onnellinen, etten saanut sitä jutun työpaikkaa… Ai mitä; lue keväinen blogitekstini ”Stressiä ei aiheuta epävarmuus, vaan älytön tarve kontrolloida” kokonaisuudessaan tästä
Mainokset

Stressaantuneen hiihtotreeni

Myönnettävä se on: olen ollut viime aikoina välillä ihan valtavan stressaantunut. Syksy on ollut kiireinen. Töitä, töitä, töitä ja… töitä. Ei muuta. Paitsi kolotusta selässä ja niskassa. Ja oikeastaan ihan joka puolella kehossa. Huono työasento ja tietokoneen äärellä vietetyt lukemattomat tunnit vaivaavat koko kroppaa.

Töitä ja kipua.

Töitä ja kipua ja väliin jääneitä hiihtokoulukertoja. Muistat varmasti Letskin, sen häiriintyneen projektin, jossa minun pitäisi kaiken muun itseni likoon pistämisen lisäksi opetella hiihtamään? Murtomaata! No, enpä tätä mallia kyllä ehdi päästä edes sormellani sipaisemaan havuja, perkele, katsos kun viime aikoina on täytynyt siirtää muu elämä työn alta pois. Ja mitä urheiluun tulee, energiaa ei tunnu näinä sysimustina marraskuun päivinä riittävän kovaan treeniin, vaikka sitten taas toisaalta juuri se kai synnyttäisi uutta ja nyt hyvin tarpeellista energiaa. Kun vaan lähtisi. Mutta kun siitäkin tulee stressi. Lähtemisestä. Vaikka ostin kävelysauvatkin. Minä, ensimmäistä kertaa elämässäni! Nyt vain pitäisi ehtiä tutustua niihin paremmin. Mutta kun…

Harmittelin tilannettani Hiihtokoutsi-Hannalle. Hanna totesi, että ei minun edes kannata stressata itseäni vielä enemmän ajatuksella, etten jaksa tiukkojen työpäivien jälkeen enää repiä itseäni kovaan treeniin. Sen sijaan hän ehdotti minulle treeniä, jolla voisin koettaa samalla ratkoa niin energiavajettani kuin päätäni.

Käypä katsomassa tästä millaista treeniä hän minulle suositteli.

Ja katso vielä kaupan päälle, mitä on luvassa joulukuussa…

/Ämmä, jolle Letski antaa kuitenkin ehkä kohta siivet, kun onhan tää nyt vaan ihan liian sekopäistä

Äärilaita jolla on vain yksi jumala

”Nousen sohvalta. Olen maannut siinä jo monta tuntia tuijottaen hitaasti tikittävää kelloa ja aistien harmaan sumuista lauantai-iltapäivää. Kuljen huoneesta toiseen; näitä seiniä olen tuijottanut monta kuukautta. Avaan sälekaihtimet, ehkä on jo aika, kello käy kahta. Päivästä toiseen ihmettelen tätä pienen kaupungin maisemaa, pilkahdusta merestä, joka avautuu ikkunastamme.

Keittiön kaapinovet ovat vihreät. Vihreät! Vuokraisäntämme on tehnyt remontin juuri ennen muuttoamme enkä voi ymmärtää miksi kukaan maalaisi vanhat 60-luvun kaapit noin kammottavaksi vielä 2010-luvulla. Saimme luvan maalata ovet uudelleen vaaleiksi, sillä en voi sietää niitä. Mutta edelleen avaan ne kammottavassa värissään ja otan esiin kahvikupin. Asiat etenevät hitaasti.”

* * *

Näin minä kirjoitin tasan kaksi vuotta sitten Ruotsissa. Oli pakko tänään penkoa blogia ajassa taaksepäin, sillä halusin muistaa ajan ja paikan, jotka juuri nyt tuntuvat kovin kaukaisilta. Ajan 180 astetta tästä, paikan vastakkaisella äärilaidalla.

Tällä äärilaidalla sälekaihtimet avataan joka aamu ennen kuutta. Syksy on tempaissut tämän tytön tahtiinsa kovalla kouralla. Jos to do -listoilla kotinsa sisustaminen olisi halutuinta designia, olisi tämä pikkuruinen pesä Rakkauden Saarella jokaisessa sisustuslehdessä mallikappaleena. Työtä, työtä, työtä, työtä. Ei muuta. Ei yhtään mitään muuta.

Asiat etenevät liian nopeasti.

* * *

”Autot ajavat talomme ohi vesisateessa. Hän soittaa työmatkaltaan Tukholmasta ja minä tiuskin kiukkuani puhelimeen. Päätän puhelun lyhyeen. Mietin miksi hänelle tapahtuu koko ajan jotain ja miksi minä tuijotan näitä samoja seiniä. Vedän hupparini hupun päähäni. Palelee.

Keitän kupin teetä. Kurkkuni on kipeä, päätä särkee. Flunssa. Katson televisiosta ohjelmaa, jossa nelikymppiset, vielä kotonaan asuvat neitsyet etsivät sitä oikeaa. Odotan amerikkalaisten tosielämän kotirouvien hyppäävän ruutuuni – mitä ihanaa draamaa! Tuijotan imuria. Siivous saa vielä hetken odottaa. Anoppi Suomesta on tulossa huomenna kylään.”

* * *

Ei ole ketään, joka soittaisi. Jos olisi joku joka soittaisi, en varmasti tiuskisi. Minulle tapahtuu koko ajan jotain. Päivät täyttävät pään. Ideoita synnytetään solkenaan. Unelmoin illallisesta ystävän kanssa mutten jaksa. Joskus on voitava tuijottaa seiniä hiljaa pimeässä. Otan pois hupparin. On kuuma. Kroppa käy ylivireessä.

* * *

”Kuinka nopeasti ihmisen aivot surkastuvat? En ole puoleen vuoteen tehnyt mitään järkevää aivotyötä. Tätä huoneesta toiseen vaeltelua arkeni on – ja vähän Facebookia siihen päälle. Katson uutta Ikean Billy-hyllyämme, ja olen aikeissa ottaa sieltä kirjan, mutta pyörrän päätökseni. En jaksa lukea elämäntaito-oppaita.

En ole kirjoittanutkaan yli kuukauteen. Aika on vain huomaamatta lipunut silmieni ohitse. Ollakseni rehellinen, olen viimeisten viikkojen ajan keskittynyt vain siihen että aika menisi eteenpäin. Että tulisi joulu, tulisi uusi vuosi. Tulisi jotain. Olen antanut itselleni luvan olla ajattelematta, analysoimatta, tulkitsematta, tuomitsematta – keskittynyt vain kuuntelemaan sillä pohtiminen ja pyörittäminen tuntuvat turhalta. Nyt on vain keskityttävä elämään jokainen päivä ja otettava vastaan jokainen tunne; kuunneltava mitä ne minulle haluavat sanoa, ja päästettävä niistä irti.”

* * *

Kuinka nopeasti aivot ylikuormittuvat ja posahtavat kappaleiksi? Aika lipuu liian lujaa, olen kahdessa kuukaudessa tehnyt enemmän kuin pieni ihminen vuodessa. En ehdi Facebookiin, en jaksa kirjoittaa blogiini.

Kuukausi. Humps.

Toinen. Meni jo.

Tulee paljon ja kovaa vauhtia. En ehdi kuunnella ajatuksia tai tuntea tunteita.

Humps. Meni jo.

* * *

”Suvantovaihe. Vihreiden keittiönkaappien tuijottamista, nelikymppisiä neitsyitä televisiossa. Tungen pölynimurin siivouskaappiin ja suljen oven. En ole oma itseni, mutta samalla en tiedä kuka olen – jännittävä ristiriita! Otan jääkaapista palan pitsaa ja jälkiruoaksi suklaakonvehdin.

Minä, joka ennen lauantaiaamunakin laitoin kellon soimaan aamuseitsemältä peläten että elämä ajaisi muuten ohitseni, menen takaisin sohvalle odottamaan amerikkalaisia kotirouvia. Ihana vapaus! Ei tarvitse ahdistua omista ajatuksista. Ei tarvitse porautua niihin, tuntea huonoa omatuntoa siitä, ettei tee mitään järkevää.

Taidan antaa itselleni armon.”

* * *

Kiire ja kiireettömyys. Vauhti ja verkkaisuus. Turbulenssi ja tyyneys. Myrsky ja tyven. Mekkala ja äänettömyys. Kaasu ja jarru.

Elämäni äärilaidat nyt ja kaksi vuotta sitten. 180 asteen päässä toisistaan.

Mitä on tasapaino ja kultainen keskitie, kysyn täältä laitojen ääreltä? Äärilaidalta, jolla ei ole nyt muuta kuin yksi jumala: työ.

Onko elämä sittenkin loputon sarja toisiaan seuraavia äärilaitoja, joilla voi palvella vain yhtä jumalaa kerrallaan? Ja tasapaino tavoittamaton illuusio?

Kuka määrittää milloin paino on tasan? Kuka päättää mistä käy keskitie?

Kuka antaa armon?

Mikä sinun äärilaitasi on?

myrsky3myrsky1

/Ämmä, katsellen näitä kuvia kahden vuoden ja 180 asteen takaa nyt suurella kiitollisuudella

Kaikenlaista jyystöö – Somekuningatar.fi ja ihmiskoe

Onpas tänään paljon kerrottavaa. Ja tekemistä.

Koska ei jo muutenki oo kaikenlaista jyystöö, niin aina voi vetäistä yhden 28 päivän ihmiskokeen. Jotta saisin stressisuoliston kuntoon ja syksyn käyntiin hyvällä energialla, lupasin taannoin PT:lleni Tiialle kokeilla CellReset-puhdistuskuuria. Ja se käynnistyi tänään.

Kuurin pointti on käynnistää uudelleen aineenvaihdunta ja hormonitoiminta. Minulla on kaikkien näiden myllerrysten suerauksena tullut sellainen stressisuolisto ja tuntuu, että aina vähän väsyttää. Siksi Tiia ehdotti, että kokeilisin mitä myrkyistä, kuonasta, lääkejäämistä ja muista elimistöön kertyneistä haitta-aineista puhdistuminen voisi saada aikaan.

Ja sitten tällä pitäisi saavuttaa seesteinen ja tasapainoinen mieli. Mut tänään, kun on Day1, ni ei oo tämän tytön lähelläkään nähty piiruakaan seesteisyydestä. Hirveä ahdistus kun kaikki tuntuu niin hankalalta. Päätä särkee ja ketuttaa. Ensimmäinen viikko on kurinalaisin ja vaikein. Syömiset on hyvin tarkkaan ohjeistettu, ja voit uskoa, että se aiheuttaa minulle päänpuristusta.

Katsotaan miten tästä selviydyn, nämä kuurit ja paastot ei ole ikinä olleet mun juttu ja tää on eka kerta koskaan kun teen tällaista. Mutta halu voida hyvin on kova! Laihtua ei tarvitse, eikä tämä laihdutuskuuri olekaan, vaikka ylimääräinen turvotus kyllä varmasti lähteekin ja saa lähteä.

Yksi hyvä juttu tässä on se, etten saa täällä viikolla urheilla ollenkaan. Polveni kaipaa edelleen lepoa, ja nyt on ihan oikeasti maltettava. Tunnustettava kun on, etten oikein viime päivinä ole malttanut… Kuulithan eilen kävelyhaasteestani ja hyväntekeväisyyskampanjastamme? Sitäkin ajatellen on tärkeää, että jalkani olisivat kunnossa. Kohta pitäisi kulkea 50 kilometrin testilenkki.

Mutta hei: tulepa Snapchatiin seuraamaan minua, sillä sinne raportoin Instagramin lisäksi vähän säännöllisemmin fiiliksiä myös tästä ihmiskokeesta. Snapchatin oiva puoli on se, että sinne voi tehdä helposti videoita, joten pääset äsiksi todellisiin tunnelmiin.

11949805_10153327093269457_2126641404_n

Muun muassa tällaisia ajatuksia Snapissa eilen ja tänään.

 

Nyt tulee se toinen tämän päivän tärkeä asia: väsymys ja päänsärky johtuvat puhdistuskuurin lisäksi siitä, että rakensin yöllä (siis makasin sängyssä ja koetin nukahtaa, mutta koko ajan tunki tekstiä päähän ja minun oli kirjoitettava sitä ylös kännykkäni muistiolle) uudet nettisivuni. Eilen illalla ei siis todella ollut vielä mitään, mutta jostain alkoi puskea niin paljon ajatuksia, että muutaman tunnin unien jälkeen päätin rykäistä tänään kasaan uudet upeat sivuni.  Nyt on vähän ylikierrosta ilmassa.

Jos jossain toisessa paikassa haluat tänään Snapchatin lisäksi vierailla, käy tsekkaamassa minun SOMEKUNINGATAR-sivuni. Päädyin nimittäin siihen että tehdään nyt sitten jotain mitä ei ole ehkä koskaan aiemmin tehty ja rakennetaan bisnes somessa – olenhan Somekuningatar. Enhän minä halua viettää päiväkausia bunkkerissa hioen täydellistä hissipuhetta ja omaa erinomaisuuttani huutavaa nettisivua vain siksi, että ”niin pitää tehdä”. Se on nimittäin niin, että vanhat bisneksen ja työnteon lait eivät enää päde digitaalisella aikakaudella, vaan on uskallettava tehdä toisin. On käännettävä järjestys ylösalaisin sekä annettava tekojen ja toiminnan puhua puolestaan. Ja senhän minä tavallaan osaan.

Tervetuloa siis myös mukaan Somekuningattaren valtakuntaan! Somekuningatar-blogi on puhetta ammattitaidostani käsin; matkan varrella syntyviä ajatuksia sekä oivalluksia. Somekuningatar-sivulla tutustut vähän toisenlaiseen Maijaan ammatillisesta roolistani käsin. 

SomeQueen-logo2-kuningatar-instagram

Tästä tää kuulkaa lähtee. On fiilis, että syyskuusta tulee aika huima kuukausi! Toivottavasti myös sinulla!

/Ämmä

Kultainen sateenvarjo

Muistatko tämän?

kultainensateenvarjo

Kultaisen sateenvarjon, jonka löysin viime kesäkuussa.

Kerroin sinulle silloin näin:

”Vein aamulla roskat. Tämä näkymä odotti minua roskiskatoksessa. Kultainen sateenvarjo. Kartonkijäteroskiksen päällä.

Kauniit, rypytetyt reunat, siro kahva, kestävä ja erikoiselta tuntuva materiaali sekä ja todella vahva ja erikoinen mekaniikka. Ei mikään halvin mahdollinen sateensuoja.

Hassua. Minun entinen yritykseni oli nimeltään Paraply – sateenvarjo ruotsiksi. Ja sen tunnus, logo, oli kultainen sateenvarjo. Etsin aikanaan kissojen ja koirien kanssa kultaista sateenvarjoa, jonka olisin voinut laittaa toimistomme näyteikkunalle. Sitä ei koskaan löytynyt. Kerran Italiassa seitsemän vuotta sitten (itse asiassa aivan tarkalleen seitsemän vuotta, olin silloin reilua kuukautta aiemmin perustanut Paraplyn!) näin erään kaunottaren, mutta kuten arvata saattaa, se oli way out of my budget…

Ja nyt sitten kaunis, kultainen sateenvarjo tuijottaa minua silmästä silmään kotitaloni kartonkiroskiksen päällä. Täysin käyttäkelpoisena. Joku on sen siihen jättänyt auki levitettynä, jotta sen kauneuden voisi huomata. No, tiedät minut. Tästäkin tietysti revin jotain symboliikkaa… Siitä on kai tullut tapani selvitä elämässä. Nauttia pienistä merkeistä, joita erityisen herästi näen juuri niinä hetkinä, kun asiat tuntuvat mahdottomilta.

Mutta onhan se nyt jännä. Seitsemän vuotta etsin ja nyt sen löysin – Kultaisen sateenvarjon.”

* * *

Sitten seuravana päivänä filosofoin, tapani mukaan. Että vaikka me etsisimme sitä omaa kultaista sateenvarjoamme kissojen ja koirien kanssa, koettaisimme hallita elämää ja yrittää sen antaa kaiken heti mulle nyt, niin joskus sitä tajuaa, että… No, tämän:kontrollointi

Sitten se kultainen sateenvarjo löytyy. Kun vähiten odottaa ja paikasta josta ei ikinä olisi sen uskonut löytyvän.

Kontrolli. Sehän se on keskeinen aihe minulla ollut tässä blogissa, kirjoitinhan ihan vasta tämän: ”Stressiä ei aiheuta pavarmuus vaan älytön tarve kontrolloida” 

Tämä viikko on ollut minun kultainen sateenvarjoni. Kerron sinulle tulevina aikoina kaiken, mitä on tapahtunut.

Aurinkoista perjantaipäivää ja kaunista viikonloppua!

/Äm

Epävarmuudessa on ihmeen siemen!

epävarmuus

Maanantai voi tarkoittaa vain yhtä asiaa: minä olen taas filosofistisella tuulella. Eilinen ajatus epävarmuudesta yhdistyi viime kuukausien ehdottomasti epävarmimpaan yksittäiseen hetkeen. Tähän kalatehtaalla. Jos et tiedä mistä kyse, lue blogista joulukuinen juttuni ”Kauhuleffojen kiintiöblondi kalatehtaalla”. Silläkin kertaa epävarmuudesta nousi ihmeellinen kokemus!

Epävarmuus on asennekysymys. Stressiä on ihan hirveän helppo lieventää – ota rennommin! Ja koska tietenkään ei riitä että itse löysentää jos puoliso tai pomo nalkuttaa edelleen niskaan samoista asioista asioista ja yrittää kontrolloida, ehkä tänään olisi oikea päivä keskustella töissä siitä mitä epävarmuus ja sen sietäminen teille tarkoittavat. Tai puolison kanssa illalla ennen nukkumaan menoa?

Ihan vaan ajatus oli tuo.

Äm, toivottaen ihmeellistä maanantaita!

Stressiä ei aiheuta epävarmuus, vaan älytön tarve kontrolloida

Luin tänään Helsingin Sanomista oivallisen kolumnin stressistä ja elämän epävarmuudesta. Kirjoittaja Taina Haahti pohtii, ettei stressi syntyisikään kiireestä, vaan epävarmuudesta; siitä, kun ihminen menettää hallinnan tunteen.

Minun pakko jatkaa Haahtin ajatusta hieman eteenpäin – minua kun voi kaiketi tituleerata epävarmuuden ammattilaiseksi. Jos olet kulkenut matkassani pidempään, tiedät kyllä, mitä tarkoitan. Jos et, kurkista nämä tämän tekstin sekaan linkkaamani blogikirjoitukset, niin ehkä ymmärrät! Ajattelepa tämä keissi: Elän epävarminta aikaa elämässäni, kaikki on avoinna. Minunhan kuuluu olla valtavan stressaantunut kaikein tämän epävarmuuden keskellä! Mutta, tiedätkö, en ole ikinä eläessäni ollut näin stressitön.

Ja minun salaisuuteni?

* * *

”Miten hallita epävarmuutta?”, Haahti kysyy.

Minusta tuo kysymys on aivan väärä. Siinä piilee koko epävarmuuden ja sen aiheuttaman stressin paradoksi. Hallinta ja kontrolli. Olen sitä mieltä, että stressiä ei aiheuta kiire tai hallinnan menettäminen, vaan ihmisen älytön pyrkimys kontrolloida elämää. Epävarmuutta on mahdoton hallita. Mutta sitä voi oppia sietämään – ainoastaan hyväksymällä sen että elämää ei voi hallita.

* * *

Minä olen ollut kova kontrollifriikki. Välttääkseni epäonnistumiset ja yllätykset olen yrittänyt hallita kaikkea: Samppanjapissis vaali kynsin hampain menestyjän leimaa ulkokuorellaan, kunnes epäonnistui, Urheiluvaimo kontrolloi kotiaan ja toista ihmistä tämän menettämisen pelossa, kunnes romahti, Rampe Jenta, seikkailujen kuningatar, piti kiinni itsenäisyydestään ja vapaudestaan kunnes huomasi, että ihminen onkin vain pieni nappula kaikkivaltiaan luonnon mahdin alla.

Kontrollintarpeeni keskeisin ongelma on ollut se, että se on tehnyt elämästäni ehdotonta. Oli vain yksi suunta, johon mennä, yksi ainoa tapa olla ja toimia. En nähnyt vaihtoehtoja, koska ei ollut vaihtoehtoja. Oli vain se joku ajatus, josta halusin pitää kovasti kiinni säilyttääkseni tunteen elämän hallittavuudesta.

Siinä se paradoksi on; mitä enemmän kontrolloin ja vahdin jonkin tietyn asian toteutumista, sitä vähemmän pystyin näkemään maailmaa ympärilläni. Ja mitä kapeamman palan maailmaa hahmotin, sitä suuremman stressin sain aikaan ihan pikkuruisistakin muutoksista odotettuun. Kontrolloimalla tukeuduin vain yhteen tukipilariin ja kun se romahti alta, lähti koko elämäni. Ehkä, jos en olisi kiinnittänyt huomiotani vain siihen yhteen asiaan, olisin voinut rakentaa elämääni laaja-alaisemmin ja sillä hetkellä, kun elämän yllätyksellisyys astui kehiin, minulla olisi ollut muita pintoja, joihin tarttua?

Sitä ajattelee, että kontrolloimalla, tartautumalla ja hallitsemalla poistaa epävarmuuden, vaikka oikeastaan tekeekin aivan päinvastoin: tunkee itsensä yhä syvemmälle siihen illuusioon, että elää varmuudessa. Ja sitten jos se päivä koittaa, että kontrolli pettää, seuraukset voivat olla tuhoisia.

Tai sitten aivan parasta mitä elämässä voi tapahtua!

sp

Näissä kuvissa on Samppanjapissis vuonna 2009. Voi miten minä rakastankaan tuota tyyppiä, se on kulkenut pitkän matkan tähän päivään!

Asiat voivat muuttua hetkessä, missä tahansa ja kenelle tahansa – se on epävarmuuden syvin ydin. Ehkäpä epävarmuus onkin elämän ydin? Se muuttumaton, varmin asia elämässä? Siinä taas, yksi kuuluisa äärilaita, joita hahmottelin jo tämän linkin takaisessa, joulukuisessa blogissani: varmuus on epävarmuudessa. Epävarmuudessa on varmuus.

Epävarmuus on asia, joka ei koskaan poistu ihmiselämästä. On opittava antamaan löysää. On opittava näkemään vaihtoehtoja.

* * *

Minulla on alkavalla viikolla tuhannen taalan paikka: työhaastattelu, joka voi muuttaa elämäni suunnan. Olen pohtinut paljon sen saamista; kuinka upeaa elämäni olisi sitten, kuinka kaikki tämän hetkiset ongelmani saisivat siinä ratkaisun. Paikan saaminen on kuitenkin epävarmaa. Siitä kilpailevat kanssani pari muuta työnhakijaa. Ja vielä tänä aamuna minä ajattelin, että minun on pakko, pakko, pakko saada se paikka, ja kuinka ihmeessä minä voin varmistaa sen saavani ja kuinka stressaantunut nyt olen kun en voi vielä tietää miten haastattelu menee ja halutaanko minuta ja entä jos minua ei valitakaan.

Ja sitten luin tuon Hesarin tekstin, joka avasi tämän päättelyketjuni. Tajusin, että tämä epävarmuus on suurin mahdollisuuteni. Mitä enemmän minä stressaan, sen huonommat mahdollisuuteni ovat paikan saamiseen. En minä voi hallita tätä tilannetta muulla tavoin kuin olemalla oma itseni, valmistautumalla hyvin ja antamalla palaa haastattelussa. Se riittää, jos niin on. Jos ei riitä, uusia ovia avautuu. Mikään ei ole lopullista saati ainoa oikea ratkaisu.

Miksi epävarmuuteen liittyy aina negatiivinen sävy? Asiathan voivat muuttua myös parempaan suuntaan, kun niiden kulkua ei pyri liikaa kontrolloimaan. Ehkä joskus epävarmuus, epäonnistuminen ja isot nopeat kontrollin menetykset asetetaankin meille jotta näkisimme tämän. Epävarmuudessa eläminen voi olla paras henkinen koulu, jossa kaikki arvot ja asenteet myllätään uuteen uskoon. Näin on käynyt minulle.

Minun salaisuuteni?

Minä näen vaihtoehtoja. Minulla ei ole tarvetta kontrolloida ja stressata, sillä tiedän, että aina löytyy uusi polku.

sp2

Jos minulla olisi taikasauva, kävisin heilauttamassa sitä monessa paikassa ja monelle ihmiselle, taikoen heille uuden näkökulman. Minä haluaisin sanoa: päästä irti, anna mennä, katso mitä tapahtuu. Tee epävarmuudesta paras kavererisi ja elämäsi suurin mahdollisuus! Sillä epävarmuudessa orastaa ihmeen siemen. Ei stressi.

/Ämmä, joka painuu nyt takaisin työhaastattelun ennakkotehtävien kimppuun. Wish me luck!

Back to work!

Huomenta! Myrsky on laantunut, ja Støssä päästään viimeinkin, kahden ja puolen viikon tauon jälkeen, töihin. Koska lähes koko minun täällä olon aikana on myrskynnyt, tuntuu, että nyt koko kylän meininki on eilisillasta lähtien ollut ihan toinen. Ja uusi minulle. Ihmisiä liikkuu siellä täällä ja keittiön ikkunastani olen päässyt seuramaan kalastajien lähtöä merelle nyt vasta ensimmäisiä kertoja. Se on hieno näkymä se!

Kun työpäivä alkaa näissä maisemissa (kuva eiliseltä), voisin olettaa, että täälläpäin työ ja työnteko ei ihan suoraan välttämättä tarkoita työstressiä. Vai mitä olet mieltä?

IMG_7207

Stressitöntä päivää myös sinulle! Jos ei muuten angi pysy loitolla, niin voit ihan vapaasti katsella blogistani näitä viimeaikaisia upeita maisemia, joita olen kuvannut. Takaan, että auttaa!

Pesunkestävä stressinpurkumenetelmä

Nyt kun on tää joulustressikin tulossa ja mitä kaikkee ahdistusta tässä meillä itse jos kullakin on, niin ajattelinpa esittää teille pari tuntia sitten testaamani stressinpurkumenetelmän. Tässä alla se vaiheittain:
1. Aloita sillä, että otat kännykän. Ihan sellaisen tavallisen matkapuhelimen, itse kokeilin iPhonea. Ja sitten ihan randomtilanteessa, kun stressihuippu jotenkin siinä räjähtää käsiin jostain hyvin tärkeästä syystä, niin lyöt itseäsi mahdollisimman kovaa päähän kännykälläsi.
2. Tämän jälkeen huudat sellaista Tarzan-tyylista suoraa huutoa (ei kivusta, vaan ihan tästä maailman paskuudesta johtuen) niin kovaa kuin pystyt puolesta minuutista minuuttiin, vähän omien äänihuulien keston mukaan. Tärkeintä on kuitenkin varmistaa ettet sitten huudon jälkeen hetkeen pysty puhumaan mitään.
3. Sitten otat pikaspurtin makuuhuoneeseen ja heittäydyt sängylle mahallesi, pää koristetyynyjen väliin mahdollisimman syvälle. Itket siinä sitten viisi minuuttia lohdutonta itkua varmistaen, että olet niin syvällä tyynyissä, että joudut välillä kääntämään päätä saadaksesi happea.
4. Tässä vaiheessa sitten mies ja koira (tai ketä kullakin siinä lähellä on) säikähtävät niin armottomasti purkaustasi, että hyppäävät hädissään päällesi sänkyyn lohduttamaan. Yrität sinä siinä vaiheessa potkia niitä siitä pois vaikerrellen marttyyrimaisesti, että menkää pois, en tarvii teitä. Tai koiraa et potki pois, koska se on niin suloinen.
5. Nyyhkytät siinä vielä rauhassa hitaasti siihen asti kunnes itku loppuu etkä pysty hengittämään koska päälläsi makaa yksi mies ja yksi koira (jonka korva on suussasi).
6. Ja sitten vaan nouset sängystä ylös ja avot; on muuten järjettömän kevyt olla. Paitsi, että otsaasi jomottaa ja pakottaa, sillä siihen on kännykkäkäsittelyn tuloksena nousemassa komea patti.
Suosittelen kuitenkin! Saatan itse joutua kokeilemaan toistekin. Mietin, että mitenkähän tää menee tolla Jalkapallovaimolla, onkohan se kokeillu?

20131214-120008.jpg

/Maija, joka ei ehkä muistanut kertoa, että suoritti MBA-tutkinnon viime perjantain illallisella Klaus K:ssa