”Kuinka usein täytyy sheivata jos käy salilla?” – suomalaisuus ja parisuhteiden synty nyt videolla

Tarina voi saada aivan uuden ulottuvuuden, kun se kerrotaan ilmein. Muistako, kun kirjoitin pari vuotta sitten sinulle tästä kummallisesta kohtaamisesta keskellä kirkasta päivää kadulla? Nyt se saa siivet uusimmalla Youtube-videollani.

Oi suloinen suomalaisuus! Tunnistatko tämän tunteen?

 

Mainokset

Avoin kirje lukijalleni (ja suomalainen: hei, löysää pipoa, jooko!)

”Oot viime aikoina taas vaan tyrkyttänyt itseäs joka suuntaan. Sulla taitaa taas olla joku maaninen vaihe päällä. Ootko miettinyt, että jengiä saattaa ärsyttää se, että sä jatkuvasti kehut itseäs ja postailet someen. Kaikki lauluvideot, työnhakujutut. Ja sit välillä kirjotat jostain yksinäisyydestä niinku oisit joku maailman säälittävin ihminen. Ootko miettiny, että sulla vois olla kaksisuuntainen mielialahäiriö?!”

Ja niin edelleen.

Palaute tänään.

* * *

Minulla on periaate. Pyrin aina vastaamaan jokaiselle minua lähestyneelle lukijalle. Saan teiltä paljon viestejä ja kaikki toivotan tervetulleeksi arvostuksella, sillä ne antavat minulle aina jotain ajateltavaa. Joskus niin paljon, että niistä on syytä ihan kirjoittaa julkisesti.

Ja tänään, kun saan tämän palautteen, joka loppuu sanoihin: ”Vittu mitä paskaa, hae apua.”, on olo, että haluan kirjoittaa muutaman rivin.

Tai oikeastaan kirjoitan tämän siksi, että viesti oli tullut salanimellä, enkä voi kirjoittajalle itselleen tätä vastausta antaa. Julkaisin eilen työnhakuani varten tekemäni videon, mikä oli saanut tämän seuraajani mietteliääksi. 
 

Sen, mitä olisin hänelle vastannut olisi mennyt jotakuinkin näin:

 

Hei blogiystäväni!

Kiitos viestistäsi ja palautteestasi. Olit selvästi laittanut siihen aikaa ja energiaa, hienoa! Olin kuitenkin hieman yllättynyt sen sävystä.

Onhan sinulla ollut mukava kesä?

Saan paljon viestejä lukijoiltani, toiset niistä minua ihmisenä enemmän mairittelevia, toiset vähän vähemmän. Suhtaudun kriittiseen palautteeseen suurella kiitollisuudella, sillä se antaa minulle usein ajateltavaa – jopa enemmän kuin kehut.

Kunnioitan toisia ihmisiä käyttäytyivätpä he minua kohtaan miten tahansa. Minulla ei hirveästi ole tarvetta provosoida tai provosoitua. Toivottavasti et siis odottanut, että vastaisin sinulle äkkipikaisesti tuohtuneisuudestani käsin ja ilkeästi, sillä niin en halua tehdä. Sen sijan rauhoitin aikaa päivästäni vastatakseni sinulle ajatuksella.

Tiedän, että kriittisessä palautteessa kyse ei yleensä ole minusta laikaan, vaan viestit heijastavat ennemminkin niiden lähettäjän tunteita ja kokemuksia. Ehkä se on kateutta, ehkä kyse on vain siitä, että lähettäjä ei ole päässyt käymään sokkotreffeillä vähään aikaan ja päätä pikkusen puristaa.

Toivottavasti sinulla on kuitenkin kaikki hyvin?

Minulla nimittäin on! En ole koskaan elämässäni ollut näin innoissani, onnellinen ja vapautunut. Se johtuu siitä, että olen vihdoin uskaltanut sanoa ääneen asiat, joita elämässäni eniten rakastan ja päättänyt mitä haluan elämässäni tehdä. Päätöksenteko on vapauttavaa. Kun tietää mitä haluaa ja mitä voi toisille antaa, uskaltaa olla oma itsensä täysin rinnoin!

Olit tehnyt hienon havainnon: minä todellakin mietin somepostauksiani strategisesti. Ilman muuta haluan jakaa asioita ja valottaa teille erilaisia kulmia itsestäni sekä osaamisestani, jotta voin näyttää kuka minä todella olen ja mihin pystyn. Mietin tarkoituksella tarkkaan kuinka haluan sosiaalista mediaa käytän myös omien ja toisten tarpeitten edistämiseen. Minulle some on työkalu ja työpaikka, jossa jaan ajatuksiani samalla yrittäen antaa myös muille. 

Olen tainnut antaa sinullekin jotain ajateltavaa, kun jaksoit kirjoittaa minulle näin pitkän palautteen?

Siinäkin osut naulan kantaan, että minä todella olen aika jakomielinen. Ajattele, miten ihminen voikin olla niin monipuolinen persoonaltaan ja osaamiseltaan. Ja mikä hurjinta, en ole koskaan elämässäni ollut näin aito oma itseni ja rehellinen kuin nyt!

Entä jos jakomielisyys olisikin positiivinen asia? Entä jos se monipuolisuus olisikin onnellisuutta?

Olen tässä oman elämäni varrella huomannut, että usein suurimmat yhteentörmäykset ihmisten välillä syntyvät siitä, kun eletään eri tavoin eikä ymmärretä toisen näkökulmaa elämään. Satuitkohan lukemaan aikoinaan, kun kirjoitin oivalluksen, jonka sain käydessäni treenileirillä yhdistetyn maajoukkueen poikien kanssa. Se meni näin:

”Niin, ajattele: näinkin voi joku elää. Ja sitten samalla jossain toisaalla joku toinen hiihtää lukemattomia tunteja metsissä, hyppää kerta toisensa jälkeen mäestä ja hikoilee. Sitten joku kolmas yhdistää meidät tarjoten mahdollisuuden maailmoillemme kohdata. Ja meille jokaiselle on paikkamme. Toinen ei ole toistaan vähempi tai enempi, kyse on siitä, miten meidän kunkin parhaat kykymme pääsevät ilmaissuiksi ja palvelemaan maailmaa.

Minä haluaisin kuulla miltä sinun maailmasi näyttää!

Maailmassa, jossa minä elän ja työskentelen, töitä etsitään tällä tavoin: avataan verkostoja, koetetaan erottautua luovilla keinoilla, uskalletaan tuoda omia valttikortteja esiin ja jaetaan työnäytteitä. Minun maailmassani ei kävellä kerran kuussa palkkatoimistoon hakemaan palkkakuittia, vaan työt ovat levällään eri paikoissa. Siksi maailmassani osaamistaan joutuu myymään rohkeasti, mielikuvitusta käyttäen ja itseensä luottaen.

Tämä voi olla yhä useamman muun tulevaisuus, kun työpaikat ja työsuhteet muuttuvat. Minä veikkaan, että moni muukin joutuu opettelemaan kommunikoimaan osaamistaan uudella tavalla, kehumaan ja tyrkyttämään itseään mielipuolisesti (jos niitä sanoja haluaa käyttää) sekä etsimään innovatiivisia tapoja myydä osaamistaan ja vakuuttamaan valitsijat. Minä olen valinnut tämän tavan elää, sillä muu ei kaltaiselleni sopisi, mutta jotkut saattavat myös joutua vasten tahtoaan etsimään töitä freelancer- ja pätkätyösuhteissa.

Millainen tapa elää sopii sinulle parhaiten?

Tiedätkö, minä todellakin aion kehua ja tyrkyttää itseäni, käyttäytyä kuin mielipuoli, jos toimintani rohkaisee edes yhtä teistä ymmärtämään, että niinkin saa tehdä. Jopa Suomessa!

Sillä, ajattele; meille jokaiselle todella on paikkamme huolimatta siitä millaisia olemme tai miten toimimme. Ja kun tuntee olevansa oikeassa paikassa, kuten minä nyt, tietää, ettei toinen ihminen erilaisine toimintamalleineen ole mahdollinen uhka, vaan potentiaalinen ystävä. Tärkeintä on kunnioittaa itseään ja toista.

Kiitos että olet löytänyt blogini! Toivon, että saan inspiroida sinua tulevaisuudessakin ja jopa tuoda hymyn kasvoillesi. Sillä tiedätkö, on tunnustettava; minä en hymyillyt ensin, kun luin viestisi.

Mutta nyt minä hymyilen. Oivalsin nimittäin juuri jotain todella suurta itsekin, ja siksi kiitän tästä lahjastasi!

Hymyilyttääkö sinua jo?

Jos ei, niin sitten ehkä sanoisin sinulle, että: ”Hei, löysää pipoa, jooko!”

Ystäväsi,
Maija

KaraVaanari

Kyllä. Tämä kuva todella löytyi arkistoistani, kun etsin hetkiä elämästäni duuntraileriani varten. Vuosi taitaa olla 2010 ja tässä mennään Pori Jazzeille – karaoketaksilla tietty…

Niin, että tyrkyti-tyrk ja omakehuhaisee: näitkö jo paljon parjatun trailerini, jolla haen duunikeikkaa? Etisitkö ihmistä energisoimaan vieraasi, hurmaamaan kuulijasi tai esiintymään kamerallesi? Minä haluan auttaa!

 

Tein trailerin myös englanniksi, sillä osaan myös enkkua aika hyvin! Vai mitä olet mieltä?

 

Ja ps. nuo linkit tekstissä, katso ne, sillä niitten takaa löytyy muutama minusta ihan älyttömän hyvin onnistunut juttu. Työnäytteitä nekin!

 

Kuminauha käteen ja haasteet hampaisiin: Emilia Lahti antaa sisulle äänen

”Jos haluaisin kerätä varoja jollekin teemalle, niin voisinhan mennä vaikka pesemään autoja Helsingin keskustaan. Mutta ihmiset reagoivat eri tavalla siihen, kun he näkevät, että olet valmis uhrautumaan.”

Emilia Lahti juoksee tammikuussa 2017 2000 kilometrin ultrajuoksun antaakseen perheväkivallan uhreille äänen. Oma kokemus ja pohdinta siitä miten ihminen selviää äärimmäisistä vastoinkäymisistä sysäsi hänet aikoinaan tutkimaan väitöskirjatyössään suomalaista sisua ja nyt vaativaan juoksusuoritukseen.

Uskallammeko asettaa itsellemme tarpeeksi isoja tavoitteita ja mitä kävisi, jos vetäisimme unelmissamme niin överiksi kuin vain pystymme? Mitä uhrautuminen itselle tärkeissä asioissa tarkoittaa ja vaatii? Näitä jäin pohtimaan, kun sain haastatella Emiliaa.

Jokainen, joka asettaa itselleen jonkin hullun tavoitteen huomaa, että sisu on kuin kuminauha: joka kerta kun sitä käyttää, se venyy, ja seuraavalla kerralla on paljon helpompaa”, hän analysoi tässä Helsinki Realin jaksossa.

Isot unelmat ja hullut tavoitteet. Sisu ja sinnikkyys. Niistä on puhuttava, mutta erityisesti on annettava konkreettisia esimerkkejä erilaisista poluista, joita isoja haasteita kohdaneet tai niitä itselleen asettaneet ihmiset kulkevat. On näytettävä kuinka kuminauha venyy (ja välillä katkeaa pettymysten ja epäonnistumisten keskellä) sitä käytettäessä, jotta me muut voisimme oppia ja uskaltaa itsekin.

”Ei tietenkään tarvitse juosta 2000 kilometriä todistaakseen itselleen mitään, mutta usein me rajoitamme itseämme liikaa. Nyt kun on asettanut tavoitteen tuollaiseen suureen, välietapit muuttuvat helpoiksi ja mahdollisiksi – esimerkiksi maraton tuntuu aika pikkujutulta”, pohtii Emilia, ja minä nyökytän päätäni innostuneesti.

Entä jos koko juttu onkin juuri näissä välietapeissa? Että kun asettaa ison tavoitteen, astuu helpommin suoriutumaan pienemmistä. Tulisiko joskus niitäkään askeleita otettua ilman isoa kuvaa?

Entä jos lopulta ei olekaan kyse siitä suoritutuuko, ja miten, siitä isoimmasta tavoitteesta, vaan siitä, kuinka helpoilta ja mahdollisilta siihen suhteutetut pienemmät askeleet alkavat tuntua – kuinka ne lähtevät toteutumaan lähes itsestään. Mitään ei voi saada jollei ota kuminauhaa käteen ja haastetta hampaisiinsa.

Mitä sinä ajattelet: millainen sinun kuminauhasi on? Katso keskustelumme ja kuulet lisää Emilian ajatuksia!

Emilian ”Sisu – not silence” -projektia voit seurata ja tukea täällä.

Sinkkuviikkojen aarre: ”Kuinka usein täytyy sheivata, jos käy salilla?”

No kun on perjantai-iltapäivä ja kaikkea, niin otetaan tämä elämä nyt jo vähän kevyemmin. MaiLifen sinkkuviikot jatkuvat!

Muistatko, kun viime keväänä minua ihan vaan keskellä kirkasta päivää ja Helsingin katuja pyydettiin treffeille? Tämän hauskan (KYSYMYSMERKKI) kertomuksen kirjoitin silloin….

* * *

”Kuinka usein täytyy sheivata, jos käy salilla?

Tämän jälkeen minä en enää koskaan ihmettele miksi se noin 99 prosenttia suomalaisista parisuhteista syntyy baarissa pienessä hiprakassa. Tai no, kaatokännissä.

Minua yritettiin iskeä äseken ja pyydetiin treffeille! Kyllä. Näin siinä kävi….

* * *

Kävelen kotiin koulutuksesta, maindaan taas niitä omia bisneksiäni taas ja kuuntelen Redramaa kuulokkeistani. Olen ihan keskellä kaupungin katua ihan ihmisten aikaan. Olen siinä sellaisessa ihanassa turvallisessa omassa paikassani, ja suljen muun maailman pois ympäriltäni musiikilla. Korvalaput ovat turvani. Yhtäkkiä kadun toiselta puolelta määrätietoisesti minua kohti kulkee mies. Hän puhuu minulle jotain, suu liikkuu vilkkaaseen tahtiin, mutta en kuule sanakaan. Muistan kuulokkeet korvillani, ja nappaan toisen niistä pois. Katson häntä hölmistyneenä.

Voi ei, se on joku turisti ja mun pitää näyttää sille nyt tietä jonnekin ja mä en just nyt jaksais kun mulla on kauhea nälkä ja pitäis jo päästä kotiin, ajattelen.

”Hei, säänksmä jutella sulle hetken?”, mies kysyy.

”Joo-o”, vastaan. Ei turistit noin kysy tietä. Mitä se haluaa?

”Kuinka usein täytyy sheivata, jos käy salilla?”, hän kysyy katsoen ystävällisesti silmiin.

Kysymysmerkki.

”Anteeksi?”, kysyn ja nostan toista kulmakarvaani. Nyt pitäisi juosta ja kovaa. Mitä se haluaa? Ei se ole humalassa.

”Niin, siis kun sä näytät siltä että sä urheilet. Aika raju look sulla muuten”, hän toteaa käärmekuosiseen mekkooni ja mustaan nahkatakkiini viitaten.

”Joo-oooo-o-o-o – – -, en mä niin ajatellu laitoin vaan jotain päälle kun lähdin”, sanon ja vedän laukkuni lähemmäs itseäni ja kurkistan olkani yli. Joku seisoo varmasti takanani ja on juuri vetämässä lompakkoa laukustani.

HÄMMENNYS.

”Siis, ei sun tartte pelätä, en mä ole sun kamojas pöllimässä. Rauhoitu vaan”, hän vakuuttelee.

Ketään ei ole takanani ja laukussakin nopean vilkaisun jälkeen näyttää kaikki olevan tallessa.

En minäkään ole humalassa. Vai olenko?

”No joo, siis mähän en talvella sheivaa juuri ollenkaan kun ei kauheesti oo tarvis ja kesällä sit tulee vähän useammin”, vastaan ja tikahdun samantien nolouteeni että olen juuri paljastanut tuiki tuntemattomalle (ja nyt sinulle…), että en talvisin juuri sheivaile jalkojani.

”Sä oot tietysti töistä tulossa ja vielä ihan työajatuksista. Rentoudu vaan.” ”Kato mua silmiin vaan rauhassa, niin sä rentoudut”, hän toistaa ytävällisesti.

You wish, mä oon töistä tulossa, ajattelen. Hitto kolmatta päivää työttömänä.

Katson häntä silmiin. ”Sä yrität hypotisoida mut!”, huudahdan. (minun maailmassani kun ei ole yhtään poikkeuksellista etteikö joku voisi yhtäkkiä tulla kadulla vastaan ja kokeilla hypnotisointia). ”Sä oot ollut jossain kurssilla ja sä harjoittelet nyt mulla”, epäilen.

Hän hymähtää: ”Ei. Mä halusin vaan sanoa sulle että sä näytät hyvältä. Anna mulle käsi, niin sä rauhoitut.”

Hitto hypnotisoitaessakin ne ottaa aina toisen käden jä sit lämäyttää sen sen otsaan ja sit se valahtaa maahan elottomana, piirrän mieleeni kuvaa hypnotistista.

”Mä oon piilokamerassa!”, huudan varmana ja teen tiukan silmäyksen ympärilleni bongatakseni kaikki mahdolliset nurkan takana minulle, viattomalle viihdemaailman uhrille, nauravat tuotantoyhtiön ihmiset.

”Ei tää oo piilokamera.”, hän sanoo näyttäen vähän loukkaantuneelta.

Siitä viis. Minä epäilen kaikkea. Tässä on joltava jotain tosi mätää.

”Ootsä sinkku?”, hän kysyy

”MITÄMINÄVASTAAN MITÄMINÄVASTAAN MITÄMINÄVASTAAN?”, huudan jeesusta mielessäni.

”on”, kuiskaan.

”Mitä on?”, hän kysyy.

”Oon.”

”Haluaisitsä joskus tavata mua?”

Kysymysmerkki.

* * *

Tässä on kaikki mitä keskustelustamme muistan. Tämän lisäksi muistan itseni hokemassa häkeltyneenä, että onpa hauskaa kun näin poikkeuksellisella tavalla joku lähestyy Suomessa ja miten hienoa onkaan että joku uskaltaa tehdä noin ja voi kun sitä itsekin joskus uskaltaisi lähestyä ihmisiä kadulla ja kuinka jännä onkaan miten sitä ei kukaan koskaan tee tuollaista. Ja. Ja. Ja.

Nyt on nähty se päivä, että tältä tytöltä menee pasmat totaalisesti sekaisin. Miten näin voi käydä? Miten kukaan tulee kadun toiselta puolelta ja kysyy ensimmäisenä että tarvitseeko sheivata usein kun käy salilla?

Sitä jäin ihmettelemään, että kun tällaista sen yhden ainoan kerran elämässä tapahtuu, miksi sitä ensimmäisenä epäilee, että toinen varmasti haluaa jotain pahaa? Onko se meihin suomalaisiin jotenkin syväasennettu, että toisilleen tuntemattomien ihmisten välillä ei voi olla pyyteetöntä kohtaamista keskellä kaupungin katua ihan ihmisten aikaan? Että joku vaan aidosti oikeasti haluaa kohdata, jutella, kehua kauniiksi ja pyytää treffeille? Ja miksi sitä ei itsekin joskus voisi toimia noin? Miksi on niin pajon helpompaa jättää sanomatta ja toimimatta kuin sanoa ja toimia? Siis ihan muissakin kuin tällaisissa parisuhteen muodostamiseen liittyvissä asioissa?

Ei sellaista tapahdu.

Vai tapahtuuko?

* * *

”Saanko halata sinua vielä?”, hän kysyy kun erkanemme.

HALATA! Tuntematon keskellä kaupungin katua ihan ihmisten aikaan.

JOTAIN ON OLTAVA VIALLA.

Annan hänen halata. Minähän se aina sanon olevani niin spontaani ja heittäytyvä ihminen. Paskanmarjat. En tunne itseäni enää. Otan hänestä kiinni vain toisella kädellä. Hän puristaa hellästi mutta varmasti.

Kun pääsen kotiin, tarkistan, ettei hän ole asentanut nahkatakkini selkämykseen jotain kameraa, jolla voisi jatkossa seurata elämääni.

* * *

Sellaista tänään. Tämä kertomus on täysin totta. Ja niin taitaa olla myös meidän keskivertosuomalaisten suhtautuminen spontaaneihin kohtaamisiin keskellä kirkasta päivää. Minä olen juuri kohdannut suurimmat ennakkoluuloni silmästä silmään. Voiko pyyteettömään kohtaamiseen uskoa?

Nii. Ne treffithän sua kiinnostaa… Tuliko niitä? No. Jätetään siitä kertominen sitten toiseen kertaan.

Mikä on erikoisin tapa, jolla sinua on yritetty iskeä tai pyydetty treffeille?

20140726-094828-35308668.jpg

Finska Varbergfruar

Olin eilen illallisella yhdessä entisten työkavereitteni kanssa Hamnbryggen-ravintolassa Träslövslägetin kalastajasatamassa. Nåmä naiset ovat suomalaisia, jotka ovat kukin jossain vaiheessa elämää ja omista syistään (eli useimmille meistä miessyistä..) muuttaneet Ruotsiin. Ihanaa, kun on voinut tutustua näihin ihmisiin. Kyllä se vaan niin on, että suomalainen kaipaa välillä myös suomalaista seuraa – kiitos kivasta illasta, ni gulliga Finska Varbergfruar! TV-tuottajat huomio: meidän arjesta voi tulla tekemään tositv-sarjaa Svenska Hollywoodfruar-tyyliin.. Yhtä jännittävää on! 🙂

20130920-075703.jpg