”Kuinka usein täytyy sheivata jos käy salilla?” – suomalaisuus ja parisuhteiden synty nyt videolla

Tarina voi saada aivan uuden ulottuvuuden, kun se kerrotaan ilmein. Muistako, kun kirjoitin pari vuotta sitten sinulle tästä kummallisesta kohtaamisesta keskellä kirkasta päivää kadulla? Nyt se saa siivet uusimmalla Youtube-videollani.

Oi suloinen suomalaisuus! Tunnistatko tämän tunteen?

 

Mainokset

Hiihtohenkinen Putous-show – rohkea markkinoija voittaa aina!

Sinä olet nähnyt minut mäkihyppypukuun pukeutuneena pyörimässä ympäri Suomen läpi kesän ja syksyn, mutta mitä oikeastaan on ollut meneillään? Tänään, kun olen taputellut pakettiin tältä osin viimeisen keikkani maailman parhaana mäkihyppääjänä, Lumitykkinä, ja olo on kovin ylpeä sekä nostalginen tästä matkasta, kerron sinulle nyt omin sanoin…

* * *

VIIME KEVÄÄNÄ LAHTI2017-organisaatiossa keksittiin: käännetään perinteisten, tarjouksiaan paikallaan jakavien promopisteiden ajatus päälaelleen. Pätettiin laittaa promo liikkeelle kansan pariin, ja satsata siihen, että se näkyy ja kuuluu. Luotiin mielenkiintoinen konsepti ja uskottiin rohkeasti, että sillä saavutetaan paras vaikuttavuus – ja tietysti tehokkain tulos tehdylle työlle.

Sitten mukaan otettiin minut ja kollegani Hanna. Me puhalsimme persoonillamme paloon kaksi hahmoa: Lumitykin ja Latukoneen. Tehtävämme oli astua kansan keskelle erilaisiin tapahtumiin ja kutsua niissä kohtaamme ihmiset mukaan Lahden vuoden 2017 juhla-MM-hiihtoihin.

Synnytimme Hannan kanssa hahmojamme ja rakensimme niille taustatarinat. Latukoneesta tuli Marja-Liisa Kirvesniemen henkeen reipas hiihtonainen, joka tiesi kaiken hiihtourheilusta. Ja minun hahmoni Lumitykki oli se kypäränsä sisällä vähän hitaalla käyvä mäkihyppääjä, jolla oli valtava into hyppiä paikassa kuin paikassa. Tai oikeastaan into ihan kaikkeen, osaamisesta viis.

Otettu askel oli rohkea, sillä kukaan ei tässä vaiheessa voinut täysin tietää mitä kentällä tulisi tapahtumaan. Olosuhteita tapahtumissa ei voitu suunnitella etukäteen saati arvata yleisön reaktioita. Olimme Hannan kanssa innoissamme, sillä tiesimme olevamme juuri oikeassa tehtävässä; meillä kun on luontainen osaaminen tilanteisiin tarttumiseen, rohkeaan ihmisten lähestymiseen ja improvisointiin näyttelijäntyössä. Vahvuutemme on toki myös kykymme myydä – tärkeä tehtävämme kun oli tietysti herättää ostohalut.

Ja sitten kesäkuussa me astuimme ensi kertaa ihmisten pariin ja annoimme palaa!

(Juttu jatkuu kuvien jälkeen. Kuvateksteissä kerrotaan työmme sisällöstä tarkemmin.)

IMG_1925

Olemme tavanneet suomalaisia maan joka kolkasta ja oppineet heiltä paljon. Minä puolestani olen opettanut heitä hyppäämään mäkihypyn vieden ihmisiä vituaalilaseilla Lahden Suurmäen huipulle ja liitämään sieltä alas. Tässä ollaan Jukolan viestissä Lappeenrannassa kasaamassa mäkihyppyjoukkuetta.

 

 

img_2815

Olemme esiintyneet lavalla, loistaneet televisiolähetyksissä ja sosiaalisessa mediassa sekä kohdanneet kaduilla tuhansia suomalaisia käyden heidän kanssaan mielenkiintoisia keskusteluja. Palaute työstämme on saanut välillä korvat punottamaan. ”Sä olet parasta koko päivässä”, sain kuulla Tangomarkkinoilla ennen kuningatarfinaalia. Se oli aika hurjaa. Tangomarkkinoilla ollaan myös tässä kuvassa. Ne tanssii, ketkä osaa, ja ne jotka ei… hyppää mäestä.

 

 

img_3223

Me suomalaiset todella rakastamme erilaisia komediahahmoja, sen minä ymmärsin mäkihyppääjää esittäessäni. Keikkamme ovat olleet kuin kahden naisen hiihtohenkinen Putous-show ihmisten keskellä ja todistaneet sen, että rohkea markkinoija voittaa aina. Tässä mäkihyppääjä parin muun suomalaisen supersankarin kanssa Neste Rallyn kisataipaleella.

 

 

img_3210

Kesällä Neste Rallyssa ymmärsin myös sen miksi me mäkihyppääjät teemme työtä talvella ja silloinkin vain ukona. 26 asteen helteellä Jyväskylässä oli lämpimät paikat mäkihyppypuvussa. Koira on lainattu kuvaan ja voi kuvan oton jälkeen edelleen hyvin. Mäkihyppääjä ei.

 

 

14191915_1233586660024940_1561666384516624301_n

Erotuksena tavalliselle viihdytys- tai näyttelijäntyölle me emme olleet esiintymislavan turvallisessa suojassa, vaan ihmisten keskellä, mikä vaatii rautaista improvisaatio-osaamista. Me tarjosimme yllätyksiä jatkuvasti yleisöllemme, mutta törmäsimme niihin koko ajan itsekin; mitä tahansa saattoi tapahtua milloin tahansa. Palkitsevinta työssä oli huomata se, miten oikealla tavalla reagoimalla yleisö otetaan haltuun. Sen koen olevani yksi suurimpia vahvuuksiani ja tiedän, että ihan jokainen ei kykenisi vastaavaan. Välillä joutui kannustamaan vierastakin. Tässä ruotsalaisten kanssa Suomi-Ruotsi maaottelussa Tampereella syyskuussa.

 

 

img_5052

Tammikuisessa Urheilugaalassa taisimme sitten ollakin ihan ainoat oikeat urheilijat: muut kollegat olivat pukeutuneet jotenkin ihan kummallisesti, mutta meillä urhoollisesti päällämme tietysti kisa-asut!

 

 

HAUSKAA HEITTÄYTYMISTÄ, MUTTA samalla tuloksellista markkinointia ja myyntiä.

Uusi ajattelu, tuore näkökulma, totutun kääntäminen ylösalaisin – sitähän nyt kaikki organisaatiot huutavat, ja meidän esimerkkimme osoittakoon miten tämä voi tapahtua. Mutta se vaatii rohkeutta antautua tuntemattomalle; varaa virheille, tilaa tutkimiselle. Se ei jätä sijaa menettämisen pelolle, vaan katsoo mahdollisuuteen menestyä. Se vaatii brändiltä vahvaa uskoa ja luottamusta sekä tältä esiintyjälle suotua vapaata liikkuvuutta yhdessä asetettujen raamien sisällä.

Ja mikä tärkeintä: se vaatii rohkeutta ottaa vastaan yllättävät onnistumiset ja tehokkaat tulokset. Sellaisia me kohtasimme koko projektin ajan. Vastaanotto meille oli huima ja olemme koskettaneet tuhansia suomalaisia viestillämme!

 

14232986_1234341453282794_5071952084935940167_n

Suomalaisten kannustusjoukko Suomi-Ruotsi maaottelussa syyskuussa.

 

 

img_5057

Esiinnyimme myös kisojen virallisten yhteistyökumppaneiden tilaisuuksissa. Tässä VR:n tapahtumassa Helsingin Rautatieasemalla, jossa päivän verran kolleganamme toimi hiihtäjälegenda Juha Mieto

 

 

JO KESÄLLÄ KIRJOITIN blogiini tekstin (lue se täällä kokonaisuudessaan), joka monelta osin kiteyttää kaiken työssäni oppimani ja sanomani tänään myös sinulle, hyvä markkinoija:

”Olkoonpa laji mikä tahansa, onnistuminen, suosio ja menestys syntyvät, kun fokus on yleisössä, ei itsessä. Kun haluaa antaa jotain toiselle. Ja mitä annetaan on lupa: koskettaakseen, saadakseen hymyn toisen kasvoille sekä innostuksen syttymään, on oltava ensin itse esimerkinä. On annettava lupa heittäytyä ja tuntea.

Sitten kaikki hurmaantuvat. Jonkun on näytettävä mallia. Jonkun on annettava lupa. Ja ne luvan antajat; he ovat menestyjiä!”

Ja Sata Salamaa Tangoyleisölle heinäkuussa, tsekkaa tämä video…

 

AMMATTILAISENA JA ESIINTYJÄNÄ rooli mäkihyppääjänä on ollut varsinainen tutkimusmatka ja paikka pistää parhaimpansa peliin. Jos olet lukenut blogiani, tiedät, että olen hakenut uutta suuntaa uralleni jo jonkin aikaa. Siksi henkilökohtaisella tasolla tämä työ on ollut merkityksellinen prosessi ja tärkeä virstanpylväs:

Tajusin, että minun tehtäväni todella on olla sinun luonasi ja uskallan nyt myös luottaa siihen, että siellä paikka minulle on.

Maailmassa ei ole liikaa hymyä juuri nyt. Nauru ja ilo ovat tärkeimmät asiat jotka voimme yhdessä jakaa. Siksi me, joille niitä on suotu ekstraripaus, olemme suorastaan velvoitettuja niitä jakamaan. Olen kiitollinen, että saan tehdä tätä työkseni. Omin käsin olen saanut kokea vaikutuksen, jonka ilo voi synnyttää tuhansille ihmisille – mikään muu ei ole niin hienoa.

 

Tämä kirjoitus edustaa minun näkökulmaani esiintyjän roolissa tässä ainutlaatuisesta projektissa. Ylpeänä yhteisistä saavutuksistamme haluan kiittää tänään Lahti2017-organisaatiota, joka luotti kykyyni tehdä jotain aivan uutta. En ole ehkä koskaan kokenut tällaista vapautta ja riemua tehdä työtäni. Luottamuksen saa, kun sen osaa pitää yllä, ja se oli minun tärkein tehtäväni: onnistua työssäni ja tuottaa tulosta.

16406677_1379496765433928_3442694336731450069_n

Eilen juonsimme Lahdessa MM-kisojen vapaaehtoisille (heitä on muuten huimat pari tuhatta!) järjestetyn koulutustilaisuuden ja annoimme pallon heille, siis viime kesästä Latukoneen ja Lumitykin keräämän hiihtokansan ja kisayleisön heidän palveltavakseen. Tämän joukon johdolla homma tulee kisoissa luistamaan!

 

LAHTI2017 MM-KILPAILUT JÄRJESTETÄÄN 22.2.–5.3. Kisoissa hyppään juontajan tehtäviin nyt ihan omana itsenäni. Kovasti toivoisin näkeväni sinutkin paikalla Salpausselällä, tarjontaa siellä kun on koko perheelle urheilusta viihteeseen. Menepä sinä katsomaan lisää  Lahti2017 Facebookiin, Instagramiin ja Twiteriin mitä kaikkea on tapahtunut ja mitä kisoissa tapahtuu!

 

Ja sinä, joka kiinnostuit nyt minun osaamisestani; ole minuun yhteydessä heti, sillä haluan palvella myös sinua! Löydät tarvittavan tältä minuutin mittaiselta videolta:

 

img_2799

Kuka soot? Anna kuulua itsestäsi! Moon viihryttäjä ja odotan soittoasi.

 

Näihin nostalgisiin ja innostuneisiin tunnelmiin on hieno päättää tämä viikko. Toivon sinulle ensi viikkoon yhtä suuria onnistumisen kokemuksia ja iloa, kuin olen itse saanut kokea.

/Äm, odottaen seuraavia rohkeita ja suuria seikkailuja työssä

 

Ja Ps. Kyllä minulla ihan oikeaa kokemustakin on mäkihypystä. Lue vaikka tämä juttuni.

Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla

”Kuinka tyhmä voi ihminen olla, että päästää tilanteensa tuollaiseksi?”

Palaute.

Kodin Kuvalehden haastattelun jälkeen ajatuksia on sadellut. Minulta pyydettiin näkemystä naiseen ja rahaan ja juttu tuli ulos eilen.

Koska se kuitenkin kertoo ajatukseni lyhyessä muodossa, ajattelin, että tähän kysymykseen tyhmyydestä minä vastaan kertomalla sen, kuinka ihminen päästi tilanteensa tällaiseksi. Selitysvelvollinen en ole elämästäni kenellekään, mutta koska minulle on annettu riittävä rokeus rehellisyyteen ja kyky kiteyttää kokemuksia toisia koskettavalla tavalla, haluan antaa kokemastani tämän opin sinulle.

* * *

VIISI VUOTTA SITTEN, aika lailla juuri näihin aikoihin, voimani alkoivat hiipua. Oli ollut jo pitkään sairastelua, kaikenlaista kummallista, juoksua sairaaloissa ja haasteita viestintäyritykseni kanssa. Oli suuri ylpeys ja tahto näyttää; tästä firmasta tulee kova juttu ja minusta tiukka bisnesmimmi. Jokin oli kuitenkin vialla ja se vaivasi päätäni. Pitkään aikaan en osannut sanoittaa ongelmaani, mutta jossain vaiheessa aloin lopulta ymmärtää: suurin lastini oli yritys, jota yritin raahata rinnallani. Kovin kipuni olikin yhtäkkiä se, joka kerran oli ollut suurin unelmani.

Seurasi nopeaa toimintaa, pohdintoja ja järjestelyjä. Pari kuukautta myöhemmin päädyin ratkaisuun, jossa siirsin osakkeeni yhtiökumppanille nimellisellä kauppahinnalla – firmalla kun ei suurta arvoa katsottu siinä kohtaa olevan. Toisin kuin usein ajatellaan, aina yrittäjä ei tule rikkaaksi yritysmyynnillä. Olin painanut monta vuotta kohti unelmaani, vähin korvauksin silloinkin, joten säästöjä ei ollut.

Mutta muitakaan vaihtoehtoja en enää nähnyt. Ensimmäistä kertaa elämässäni hyppäsin tyhjään vailla tietoa mitä seuraavaksi tekisin; ehkä onnellisenkin tietämättömänä, että tällaisia tilanteita tulisi vielä tarinassani riittämään.

Jatkoin töitä itsenäisenä yrittäjänä ja aloin saada hyvin työkeikkaa. Sain rahaa ihan ok ja pärjäsin.

 

YRITYKSEN TAAKSEJÄTTÄMISEN JOHDOSTA minussa vapautui erilaisia energioita: yksi niistä suuntautui yllättävään rakkauteen. Niinhän siinä kävi, että ratkastua pätkähdin mieheen, joka oli muuttamassa Ruotsiin oman työnsä takia. Olimme aikeissa kaukosuhteeseen, kunnes hän eräänä kesäpäivänä pudotti pommin ja kysyi minua muuttamaan mukaansa. Viikon verran pohdin töitäni, tulevaisuuttani, rahojani, kaikkea mahdollista, ja päätin lopulta antaa yllättävälle tilanteelle mahdollisuuden.

Minä muuttaisin Ruotsiin!

Ihanaa alkuhuumaa uudessa rakkaudessa ja kotikaupungissa. Rahat riittivät ja tein vielä työkeikkaa Suomeenkin. Onneksi sain nopeasti ensimäisen työpaikkani Ruotsissa. Työ oli osa-aikaista, koulutustani vastaamatonta ja kotoa käsin tehtävää, mutta parempi kuin ei mitään. Olin onnellinen, sillä tämä oli alkuni ruotsalaiseen yhteiskuntaan sulautumisessa.

Siitä se kierre kai kuitenkin sitten vähitellen alkoi. Arjessamme tapahtui joitakin yllättäviä asioita, joissa tein valinnan auttaa miestäni ja viivyttää oman työn etsimistä. Oli minulla muutama oma raha silloin tällöin, mutta muuten elettiin paljon toisen pussilla. Raha oli päivittäinen puristuksen aihe päässäni ja se alkoi myös vaikuttaa suhteeseen.

Minulle tilanne loi valtavan altavastaajan aseman vieläpä kun elettiin maailmassa, jossa perheen toinen osapuoli oli kaikessa tärkein työnsä takia. Minä en ollut meidän kaksikosta niin merkityksellinen ja hyväksyin sen, sillä ajattelin asian olevan väliaikaista ja uskoin suhteemme mahdollisuuksiin. Aloin ajatella myös lastenteon mahdollisuutta, olisihan ollut siihen oivallinen aika, mutta… noh, siihen ei lopulta ollutkaan niin oivallinen monesta eri syystä.

IMG_4174

Mestoilla kotikaupungissani Ruotsissa kesällä 2013 😀

 

PAINUIN PÄIVITTÄIN PIENEMMÄKSI ja pienemmäksi. Elintilani kapeni, sillä en voinut esimerkiksi harrastaa omin rahoin. Uusi maailma, jossa elimme, ei ollut minun. Minulla ei ollut omia ystäviä, ei kannustavia tai ylösnostavia voimia, tukea, koulutustani ja kokemustanivastaamaton osa-aikainen ja vieläpä kotoa tehty. Aloin itsekin taantua, vaikka yritin kaikkeni (olen täälläki jakanut kanssasi esim. kokemuksiani työnhausta Ruotsissa). En kertonut tilanteestani kenellekään. Miehen ollessa usein työmatkoilla minä istuin kotona ja pläräsin Ruotsin työvoimaviranomaisen työtarjouksia. Pohdin Suomeen paluutakin ja vaihtoehtoja järjestää elämämme uudella tavalla. Totesimme kuitenkin haluavamme asua samassa paikassa.

Sitten kävi kuten kävi. Tuli yllättävä ero, monelta osin varmasti tästäkin tilanteesta johtuen, joka romutti kaiken. Tulin takaisin Suomeen nopeasti rahattomana, kodittomana ja työttömänä. Aloin kursia elämää kasaan pienin paloin vanhempieni tukemana.

Paljon tapahtumia ja elettyä elämää, joita päätin rohkeasti jakaa kanssasi tässä blogissakin.

IMG_5568

Lisebergin huvipuistossa Göteborgissa lokakuussa 2013

 

KAIKEN ON TÄYTYNYT TAPAHTUA, jotta voin istua nyt tässä ja kirjoittaa sinulle tänään näin, vastausta kysymykseen siitä kuinka tyhmä ihminen on, kun päästää tilanteensa tällaiseksi.

En minä siihen osaa vastata, sillä en ajattele olevani tai olleeni tyhmä. Ehkä olennaisempi kysymys on se, kuinka viisas ihmisestä tulee, kun antaa itsensä oppia kokemastaan ja kuinka hän voi kokemuksiaan muille esimerkkinä jakaa?

Ehkä joitakin asioita olisin voinut harkita tarkemmin, ehkä en. Jokainen valintani on omani, ei kenekään muun. Uskon, että kussakin elämämme vaiheessa teemme päätökset tilanteen mukaisin resurssein ja kyvyin, tiedoilla ja näkemyksillä, jotka meillä siinä hetkessä on. Ei voi kuin oppia ja yrittää taas olla niiden oppien avulla paras mahdollinen versio itsestään.

Tekemäni päätökset vaikuttavat elämääni edelleen valtavasti. Matkan varrella olen tehnyt uusia tietoisia uraani liittyviä valintoja, jotka ovat tarkoittaneet, että taloudellista kestokykyäni koetellaan varmasti vielä hetken. Mutta, kuten kerroin pari viikkoa sitten, uusimpaan yllätykseen, onnettomuuteen, joka taas haastaa tilanteeni, en ollut osannut varautua. Suurimmalta osin tämäkin hetkellinen kriisini konkretisoituu taloudessa.

 

OLEN HÄVENNYT TILANNETTANI JA ELÄMÄÄNI varmasti tuhansia tunteja oppien lopulta sen, ettei tässä olekaan mitään hävettävää. Hävettävää olisi se, ettei itse kaikesta huolimatta uskoisi mahdollisuuteen nousta ja mennä eteenpäin. Minulle valintani ovat maksaneet paljon ja tulevat vielä maksamaan. Mutta silti uskon, että hienot ajat ovat edessä.

Kokemukseni on muuttanut suhtautumisen rahaan täysin. Ennen raha oli suurin pelkoni, nyt opettelen päivittäin kohtaamaan rahan pelinappulana, asiana, jota kyllä maailmassa on, ja joka kyllä minunkin laariini vielä napsahtaa kunhan teen oikeita asioita. Oikeat asiat ovat itseensä uskominen, mutta myös suunnittelu. Minä olen hakenut neuvoja mm. talosvalmentajalta. Muutos on tapahtunut myös arvoissani: enää raha ei ole minulle jumala, vaan se on tarpeellinen ja hyvä kaveri, kunhan siihen osaa suhtautua oikein ja puhua siitä oikeilla sanoin.

Sitä meidän pitäisi tehdä, naistenkin, että puhuisimme rahasta ja jakaisimme kokemuksiamme.

varjo2

Tämä kuva on eräästä aiemmasta tekstistäni, sopi jotenkin tähän kirjoitukseen.

 

PARISUHTEESTA MINÄ OPIN sen, että suhteen on (kun meillä länsimaissa on mahdollista) perustuttava aina tasapainoon. En puhu tasa-arvostakaan, vaan tasaPAINOSTA monessa eri osa-alueessa. Ja jos rahassa on suuri epätasapaino, että toinen on toisen alla, kontrollissakin (sillä sitäkin toisen rahoilla eläminen voi tarkoittaa), syö tämä aina toisen vapautta. Ja koska elämä on arvaamaton, kun nämä asiat on yhdessä ääneen todettu ja sunniteltu, voi luottaa, että minkä tahansa käänteen tapahtuessa selviää aina omille jaloilleen. Elämässä on toki aina vaiheita, joissa joskus luonnollisesti ollaan enemmän toisen varassa, sehän on luonnollista. Mutta se ei saa olla pysyvä tila.

Enkä ikinä enää anna itseni kenenkään toisen rahojen varaan. Oltuani sinkku kohta kolme vuotta, uuden parisuhteen syntymisen mahdollisuuteen tilanteeni ja kokemukseni vaikuttaa suuresti. En koe olevani vielä valmis, sillä en ole riittävällä tavalla omilla jaloillani. Oma ajatushan tämä vain on, mutta minulle kovin todellinen. En halua, uskalla (mikä ikinä se oikea motiivi onkaan) avautua uudelle, ennen kuin tunnen itseni vahvemmaksi taloudellisesti.

 

EN OLE SELVINNYT ihan vielä. Olen etsinyt omia jalkojani pitkään, juuri nyt aivan kirjaimellisestikin, oi elämän ihanaa ironiaa.

Suurin oppini kaikesta on se, että elämä on arvaamaton, ja siksi meistä jokaisen on varauduttava selviämään aivan yksin. Apua saa pyytää ja sitä tulee ottaa vastaan sekä antaa muille, mutta lopulta me nousemme vain omin voimin.

 

Oletko kokenut jotain vastaavaa kuin minä?  Miten sinä ajattelet rahasta ja parisuhteesta? Mies! Mitä sinä ajattelet?

 

web-reso-2412

Näitä rantoja minä rakastin ja kaipaan kovasti edelleen. Tähän pieneen lounas-ruotsalaiseen kaupunkiin sydämeni jäi ja pidin siellä asumisesta, vaikka harmillisesti elämä siellä ei lopulta onnistuntukaan. Kuva elokuulta 2013.

 

Kirjoituksiani rahasta ja rahattomuudesta löydät täältä lisää.

Rikasta viikonloppua sinulle, ystäväni! Muistathan, että elämä on suurinta rikkautta. Rahaa tarvitaan, ja sen puute tekee onnettomaksi. Mutta mitään ongelmia se ei lopulta ratkaise.

/Äm, joka muistuttaa vielä, että tämäkin kertomus koskettaa vain minua, omia kokemuksiani ja elämääni, ei tarinan muita osapuolia.

 

Ps. sinisten linkkien takana tarinoita tässä lyhyesti nostamieni tapahtumien takaa

Suomalainen yksinäisyys on hirveä hätä – reportaasini yksinäisyydestä

En ole pitkään aikaan nähnyt lintuja. Siis sillä erityisellä tavalla, kun ne tuppaavat ilmestymään minulle erityisen merkityksellisillä hetkillä…

 * * *

Tiesitkö, että yksinäisyys on kolme kertaa suurempi terveysongelma kuin ylipaino. Lähes 400 000 suomalaista ilmoittaa yksinäisyyden elämänsä suurimmaksi ongelmaksi. Muistatko kun minäkin kerroin keväällä surustani ja päätin järjestää muille ystäviä kaipaaville hauskan hetken trampoliinipuistossa?

Tuo tempaus sysäsi minut tutkimaan tarkemmin suomalaista yksinäisyyttä. Syntyi tämä reportaasi. Yksinäisyydestä on uskallettava puhua ja ongelman lyöminen vaatii tekoja, toimintaa ja kohtaamista. Tässä videoinsertissa otan sinut mukaan Rush trampoliinipuistoon sekä vierailulle Helsinki Missioon, yksinäisten asialla olevaan järjestöön, tutkimaan suomalaista yksinäisyysongelmaa.

Suomalainen yksinäisyys on hirveä hätä, mutta mitä me voisimme ongelmalle tehdä? Millaiset ovat rohkeat ratkaisut, joita yksinäisyyden selättäminen vaatii?

Mitä sinä olet mieltä?

Tämä reportaasi on tuotettu hyväntekeväisyyshengessä, ja kiitän suuresti Rush Helsinkiä, Helsinki Missiota sekä upeaa tuotantotiimiäni hienosta yhteistyöstä tärkeällä asialla! Ja erityiskiitos teille, ystävät, jotka tulitte kanssani Rushiin jakamaan ainutlaatuisen hetken. Jimmyn sanoin: Tuntematon ihminen on ystävä, jota et vielä tunne. ❤

Jaathan tätä videota, kun välität! Henkilökohtaisesti on todettava, että tämä on hienoin asia, jonka olen ehkä koskaan tehnyt. Toivon, että sinäkin saat tästä paljon ajateltavaa!

* * *

Niin. Et ikinä usko mitä juuri äsken kirjoittaessani tätä postausta tapahtui! Kirjoittamiseni lomassa käänsin katseeni ikkunaan ja sen eteen lensi lintu! Pitkän aikaa lintu räpytti ilmassa ja tuijotti minua vilahtaen sitten matkoihinsa. Kylmät väreet! En itseekään uskoisi tätä todeksi ellen olisi saanut napattua tätä kuva tapahtuneesta

IMG_3413

Muistatko, kun kirjoitin kohtaamisestani linnun kanssa aikaisemmin tänä keväänä näin? Tuo pieni tapahtuma johti lopulta tämän nyt sinun kanssani jakamani hienon reportaasin lähteille…

KUTSUNI YKSINÄISELLE: TAPETAAN YKSINÄISYYSHÄTÄ YHDESSÄ
(teksti julkaistu 14.4.2016)

Roskapussi on suurin viholliseni. Jokinlainen lamaannukseni mittari kai. Asuntoni haisee, enkä uskalla enää avata lavuaarin alakaappia, sillä räjähtäisi eteeni, mutta silti minä en saa roskia vietyä ovesta ulos.

Pienistä asioista voi muodostua isoja kynnyksiä. Siksi minun on illalla nostettava tuoli ulko-oven eteen ja asetettava pussi sille. Näin aamulla ulos lähtiessäni en voi astua sen yli, vaan minun on pakko tarttua toimeen. Kulkea kymmenen ekstra-askelta roskakatokselle.

* * * 

Räpsräps, tonktonk, piippiip. Tonk. 

On aamu, ja pursuava pussi kädessä seison pienen kopperon edessä. Meteli. Pieni lautaseinäinen koppero, jonka yläosaa kiertää tiheä kanaverkko, ja kamala kaaoksen ääni.

Avaan oven. 

Paniikki. Räpsräps, tonktonk, piippiip. 

Lintu.

Se on jäänyt vangiksi. Kopin takaosassa se hakkaa päällään kanaverkon reikää tietäen itsekin ettei pääse siitä ulos. Mutta se ei näe muutakaan reittiä. Sen voimat ovat vaarassa ehtyä, ties kuinka kauan se on koettanut löytää tietä vapauteen. Ja kun voimat loppuvat, se tuupertuu. Kuihtuu. Kuolee… 

”Rakas, tule tänne!” huudan. Hätä sumentaa linnun pään. Mitähän se nyt ajattelee? Ajattelevatko linnut? 

* * *

Minä ajattelen. Ratkaisuja. Enhän voi jättää sitä tänne, mutten uloskaan kantaa. Miten voin auttaa? Paniikki. Keksin kiertää ulkoa kopin toiselle puolelle ja säikäytän linnun kohti ovea. Räpsräps se lehahtaa, ja silmänräpäyksessä se on poissa. Ei se ehdi jäädä kiittämään. Mutta ei se haittaa. Minä haluan vain, että se pääsee ystäviensä luo.

* * *

Alan itkeä. Olen ollut vähän herkillä.

NIIN. HERKILLÄ. Kierrellyt ja kaarrellut. Koettanut väistellä ja vetäytyä, jottei tarvitse puhua ja avata sielunsa syvimpiä. Jottei tarvitse kertoa mitä todella on meneillään – se hävettää.

Sinä, joka tunnet minut jo, tiedät, että olen sinua rohkaistakseni jakanut paljon omia vaikeita kokemuksiani. Pitkään aikaan en ole kuitenkaan kokenut turvalliseksi päästää sinua kulissien taa. Jos olisikin ollut sanoja, ne olisivat liian latistavia. En halua valittaa, ruokkia maailmaa surullisin sävelin, vaan tarjota kokemuksestani kumpuavia rikastuttavia ratkaisuja.

Viime viikkoina minä en tuntenut ratkaisuja. Syvältä kaivaa lohduton yksinäisyys.

MINÄ OLEN YKSIN. Olen perheetön ja parisuhteeton, mutta myös vailla muita yhteisöjä: yksinyrittäjänä hiljaisessa työtilanteessa ja ilman työkavereita sekä vuosia Suomesta poissa vailla syviä ystävyyksiä. Vanhemmat asuvat etäällä, eikä heihin voi alati turvautua.

Yksinäinen  polku jo vuosia. Moni vaiheistani on tietoisia valintojani, mutta silti elämä on yllättänyt karuudellaan. Se on ollut minulle selviytymistaistelua ja alati eteen asettuvien ongelmien ratkaisua. Nyt suurin häkki on hätä. Yksinäisyyshätä.

Yksinäisyys on kuulumattomuutta, ulkopuolisuutta, yhteisöttömyyttä. Tilanne, jossa kukaan ei tarvitse, eikä itse tunne olevansa osa mitään. Lohduttomuutta ja suunnattomuutta, itseään ruokkiva kierrekin; mitä enemmän on yksin, sitä vaikeampaa on löytää toisten ihmisten luo. Yksinäisyys lamaannuttaa. Pienistä asioista tulee isoja ja vahvinkin mieli saattaa sammua – niin on ollut minulle vaarassa käydä tänä keväänä.

Räps. Tonk. Piip.

OLEN KOETTANUT KURKOTTAA ULOS, pyytää apuakin, mutta yllättynyt vastakaiun vähäisyydestä. Kenties kiireen keskellä moni ei ehdi pysähtymään toisen ihmisen edessä. Silloin saattavat silmät sulkeutua hänen avunpyynnöilleen.

Ja silti vain pieni sana tai kosketus saattaisi muuttaa toisen hädän helpotukseksi. Vapaudeksi.

Pitkään aikaan en ole kohdannut lintuja. Niillä on ollut minulle tärkeä merkitys. Linnun näyttäytyminen on aina tarkoittanut jotain: suuria oivalluksia, toimintaa.

puuttuvat sanat

Siunattu olkoon pursuava roskapussini, joka johdatti minut tänä aamuna linnun luo. Siinä hetkessä viime aikoina puuttuneet sanat löysivät muodon, ja ymmärsin mitä minun täytyy sanoa:

Hei yksinäinen, minä, toinen samanlainen, olen täällä, ja haluan tappaa yksinäisyyshädän kanssasi!

Siksi päätin kutsua itsensä yksinäiseksi kokevia ihmisiä viettämään hauskaa hetkeä ja heittäytymään kanssani hurjaan kokemukseen. Varasin meille 15 paikkaa Rush-trampoliinikeskuksesta Helsingistä keskiviikkona 27.4. klo 18-19.30, ja kuka tahansa voi ilmoittautua mukaani – free of charge, minä tarjoan! Haluan inspiroitua kanssasi ja kenties inspiroida sinua. Tämä voi olla meille mahdollisuus luoda yhteistä uskoa elämään, ystävystyä!

Loput on meistä kiinni. Vietetään hauska parituntinen tai perustetaan säännöllisesti tapaava ”yksinäisyydentappokerho”.

Oletko mukana?

Toivon, että sinä välität tämän viestini eteenpäin. Kenties joku sellainen, jonka et edes oleta olevan yksin, tarvitsee juuri tätä. Tai sitten itse tarvitset juuri tätä. Haluan korostaa, että tämä ei ole sinkkutapahtuma, vaan kenelle tahansa itsensä yksinäiseksi kokevaksi. Yksinäisyys voi olla monenlaista, eikä sitä voi arvottaa. Meistä moni voi kokea olevansa yksin, vaikka saattaisi näyttää, että ympärillä on paljon ihmisiä.

* * *

Rushin trampoliini-illan jälkeen kirjoitin myös oivalluksistani ja tunnelmistani. Sen kirjoituksen, ”Yksinäisyydentappokone – aika välittää ja kohdata” löydät tämän linkin takaa.

Suomalainen mies, sinä olet ihana!

Kyllähän minuakin vähän naurattaa. Katson itseäni vessan peiliin. On se varmasti näky, kun helsinkiläisblondi hehkeänvärisessä kevyttoppatakissa ja trendikkäissä trikoissa sipsuttaa viiden erämiehen perässä suolla. Onneksi olen saanut veljeltäni vanhan gore tex -takin ja ostanut viime metreillä vaelluskengät. Niistäkin huolimatta epäilen uskottavuuteni näissä hommissa olevan vaakalaudalla.

Appropoo vaakalauta: me, toisillemme tuntemattomat, olemme tulleet vapaaehtoisiksi Metsähallituksen talkoisiin Martimoaavan suolle Etelä-Lappiin rakentamaan pitkospuita. Minä olen koko porukan ainoa nainen.

EN MINÄ MIKÄÄN kokenein eräihminen ole. Mutta kiinnostunut minä olen, innokas oppimaan ja kokemaan uutta. Luonto ja ulkoilu ovat aina olleet tärkeitä, mutta viime vuosina, kolmenkympin paremmalla puolella, niistä on tullut lähes hengissä pysymiseni ehto. Ja kun on tullut mahdollisuus haastaa itsensä tehden samalla hyvää, lähtö talkoisiin on houkutellut.

Silti tuijottaessani ulkoavaruudellista olemustani näiden erämiesten joukossa en voi olla hymähtämättä. Katsotaan miten tytön käy.

Niin taitavat ajatella nämä viisi hyvin eri-ikäistä miestä eri puolilta Suomea, Olli, Aimo, Erkki, Tino ja Joni, joiden kanssa tulen viettämään viikon suolla:

”Katsotaan miten tytön käy.”

IMG_0785

Ensimmäinen aamuvaelluksemme työmaalle.

 

HURJASTA HÄMMENNYKSESTÄ alkavat kaikki seikkailut, olen kirjoittanut blogiini pari päivää aiemmin (lue tästä). Onneksi minulle on suotu ekstraripaus sisua ja sinnikkyyttä, ajattelen, kun kuuden kilometrin työmatkapatikointimme jälkeen olemme ensimmäisenä aamuna työmaalla. Muuten saattaisi tulla itku. On outo olo, enkä ole yhtään oma itseni. Tuijotan hiljaa miehiä kun he alkavat kaivaa tarvittavia työvälineitä esiin ja mittailemaan lankkuja.

Mihin tahansa jalkani pistänkään, tuntuu, että olen vain tiellä. On pakko tyytyä seuraamaan muita ja koettaa löytää oma paikkansa. Minun paikkani löytyy keski-iän kieppeillä olevan Metsähallituksen luontovalvoja Aimon ja eläkeikäisen Erkin porukasta. Jaamme ryhmän kahtia, ja aloitamme työn kunnostusalueen vastakkaisista päistä.

Meidän tiimimme aloittaa viikon purkutöillä. Revin gorillan raivolla (apinaa ei ole näillä main nähtykään) vanhaa pitkosta irti maasta. Olen päättänyt, että miehille en kakkoseksi jää. Tuhoaminen näyttää olevan minulle luontainen juttu. Henki pihisten ja sydän korvissa jyskyen riuhdon lankkua irti. Tässä saatan näyttää voimani. Vapiskaa, äijät!

IMG_1057

Vanhat laudat revitään pois ja vierellä odottaa uusi, asennettava pitkos. Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

 

Menetän ajantajun ja kaikki aistini. Siksi hätkähdän, kun Aimo työnjohtajan valtuuksin laittaa lopulta pisteen päivän urakalle. Harmittaa, sillä olen päässyt vasta vauhtiin. Sisukkuuden lisäksi taidan olla aika innokas. Itsensä haastaminen ja oman käden näkyvä jälki kannustavat.

ISTUN SILMÄT KIINNI jängän reunalla ja juon vettä, olemme jääneet siihen istumaan. Hiljaisuus. Yhtäkkiä Aimo alkaa kertoa tarinoita ihmisistä, jotka ovat lähteneet uhmaamaan luontoa ja omia rajojaan joutuen vaikeuksiin. Eksymisiä, loukkaantumisia ja jopa tarpeettomia kuolemia.

”Luonto on aina ihmistä viisaampi”, hän sanoo. ”Sitä on kunnioitettava. Ei saa saa olla liian ylpeä – kokeneimmallekin erämiehelle on käynyt huonosti, kun on uskonut sokeasti omiin kykyihinsä ja luullut liikoja itsestään.”

Niin. Hämmennyksen ohella kaikki seikkailut starttaavat nöyryydestä ja kunnioituksesta. Ei saa olla liian ylpeä, uskoa silmittömästi omiin voimiinsa tai sännätä suinpäin antamaan omia viisaita ohjeitaan. Tai toisin päin: vaikka alussa ei osaisi, ymmärtäisi tai tajuaisi, asiat alkavat asettua uomiinsa, kun seuraa ja tarttuu toimeen sekä kuuntelee ja kunnioittaa kokeneempiaan. Kunnioittaa luontoa ja omia voimiaan.

Kuuntelen lumoutuneena miesten juttuja ja tunnen pienen piston sydämessäni. Missä minun rajani menee? Olenko ottanut hommat ja äijien perässä pysymisen liian tosissani tänään?

EN OLE OSANNUT KUVITELLAKAAN millainen vuosikymmenten historia pitkospuiden alta paljastuu. Seuraavana aamuna työmaalle palatessamme katson tuhoamaamme vanhaa pitkostoa. Alla on kerroksittain lahoavaa puuta, parhaimmillaan kerroksia on jopa neljä. Uudet lankut asetellaan tasaisesti vanhojen päälle. Asettelu on tarkkaa hommaa, sillä meidän vastuullamme on retkeilijöiden turvallisuus.

Aimo ja Erkki ovat erityisen tarkkoja miehiä ja suo asettaa omat haasteensa. Miehet asettelevat puita paikoilleen joskus pitkäänkin hakien niille optimaalista tasapainoa: lautoja ei saa jättää vinoon tai kiikkeriksi. Etenkin sateella epätasapaino kostautuu. Lisäksi huomiomme tarkkaan, että kahden pitkospuun väli jää niin kapeaksi, ettei pyöränrengas tai pienen retkeilijän jalka jää siihen kiinni. Pöräilyharrastus on lisääntynyt tälläkin alueella.

IMG_1050

Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

IMG_1052

Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

 

Aimo tarttuu moottorisahaan. Pitkoksen päät on hiottava tasaseksi, jotta ne asettuvat edellisten jatkeeksi. Kun kaikki saatu paikoilleen, on minun vuoroni iskeä. Tänään käteeni on asetettu painava vasara.

Naisellinen koputus, sellainen nätti pieni tikutus naulan päältä. Rauhallinen Erkki katsoo touhuani kauempaa ja tulee vierelle vinkkaamaan hienotunteisesti, että voisin hieman laajentaa liikkeeni kaarta ja ottaa voimaa kunnolla. Siinä miehet tojottavat vieressä ja minä mäiskin lekaa viimeisillä voimillani. Suo, kuokka ja minä perkele! Pelkään, että ne nauravat.

”SITÄHÄN SANOTAAN, että etelän naiset pitävät poromiehistä”, toinen miehistä täräyttää keskeltä täyttä hiljaisuutta kahvitauollamme.

”Mitäs sinä etelän nainen olet mieltä?”

Miehet intoutuvat jutustelemaan pohjoisen pojista. He sanovat, että poromiehiä haukutaan välistä myös vähän laiskoiksi.

Poromiehistä minä en tiedä, mutta olen joskus kyllä pohtinut etelän ja pohjoisen miesten eroja. Tuntuu, että kaupungin sykkeessä miehet (kuten naisetkin) yrittävät vähän liikaa. Tekevät paljon asioita, mutta riittäisikö vähempi? Analysoimme poromiehiä ja päädymme yksissä tuumin siihen, etteivät he ole laiskoja. Luonto on vuosisadat ohjannut poromiesten elämää ja he ovat tottuneet tekemään sen, minkä kulloinkin voivat. Luonto määrittää ihmisen tahtia enemmän kuin osaamme välillä ajatellakaan.

IMG_0916

Vaikka etelän mies on kenties hieman kiireisempi ja suorittaa joskus yli, enemmän minä yhtäläisyyksiä kuin eroja löydän pohjoisen ja etelän poikien välillä. Huvittaa, sillä jo toistamiseen käy näin: täydestä hiljaisuudesta eväiden äärellä alkaa yhtäkkiä syvällinen keskustelu. Huvittaa siksikin, että eipä aikaakaan kun vasta olen miettinyt, miksi suomalainen mies on niin vaikea saada avautumaan. Ja nyt yhtäkkiä minä ymmärrän: kyllä mies puhuu, sillä täytyy vain olla tilaa ja turvan tunne avata ajatuksiaan. Joskus täytyy lähteä suolle asti löytämään tuo turva.

ILTAMME KULKEVAT samaan malliin. Vaelletaan hiljaisina soiden halki takaisin majapaikalle Simojoen Lohirantaan ja syödään Eeva-emännän laittamat maittavat ruuat (kolmantena iltana minäkin alan syödä kuin äijä, kaikki perunamuusit uppoavat nälkäiseen pikkutyttöön vaivatta). Sitten minä menen saunaan, ja pois tullessani käyn huutamassa pojat omalle vuorolleen. Illaksi käperryn kirjoittamaan kuulumisiamme blogiini ja miehet kuuntelevat radiosta jääkiekkoa. Lopulta kukin meistä, hyvin aikaisin illalla, vetäytyy nukkumaan ja keräämään voimia seuraavalle päivälle. Suloinen rutiini on vallannut talkoolaisleirin. Ihanan helppoa elämää.

IMG_1018

Näihin Simojoen upeisiin maisemiin oli ilo nukahtaa iltaisin.

 

KURKI, TAIVAANVUOHI, METSO, PÄÄSKYNEN. Huumava, koko aavan valtaansa ottava tuuli. Keväisen suon kummallisuudet. Niistä minä sinulle blogiini kirjoitan (katso tästä). Suoluonto on saanut minut pauloihinsa.

Aamu sarastaa ja aloitamme taas työmatkapatikan peräkkäin vaiti lompsien. Ihmisäänten hiljaisuus ei vaivaa meitä. Minä rakastan hiljaa olemista; kun ei tarvitse koko ajan täyttää ilmaa turhalla höpötyksellä, selittää tai analysoida. Suolla annetaan luonnon laulaa. Eläimet pysyvät piiloissaan, mutta ne kuuluvat kaikkialla.

Hiljaisuus. Niin paljon puhuvaa.

Kolmannen päivän varmuudella tartun nauloihin ja vasaraan. Nyt tiedän, mikä minun paikkani tässä kokonaisuudessa on. Olemme saavuttaneet tekemisessa hyvän yhteisrytmin. Työ tosin alkaa tuntua jo kropassa; eivät turhaan tätä talkooleiriä mainostaneet arjen crossfitiksi ja saaneet meitä talkooalaisia innostumaan lähtemään suolle.

IMG_1051

Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

 

IMG_1056

Minä taon ja Lapin Kansa kuvaa. Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

 

INNOSTUMAAN ON SAATU vapaaehtoisten talkoolaisten lisäksi myös media. Työni keskeyttävät jo toisena päivänä peräkkäin toimittajat, jotka patikoivat jutuntekoon työmaallemme. Minä vitsailen lähteneeni maailman kaukaisimmalle suolle hetkeksi karkuun kaikkea mediaa, mutta siinähän taas törötän, aamu-tv:n haastattelussa.

Kuvaamme toisten ryhmän työmaalla ja minäkin pääsen nyt kurkkimaan miten pitkostaminen siellä sujuu. Täällä paiskivat nuoremmat herrat. Kevään abiturientti Tino ja kolmeakymppiä lähentelevä opiskelija Joni tarttuvat lautoihin tottunein ottein ja tasoittavat maata uusien pitkosten alla. Nuoret herramme ovat käsittämättömän kohteliaita ja hyväkäytöksisiä. He ovat tulleet tekemään töitä. Tarttuvat itsenäisesti toimeen, ovat aloitteellisia. Kaukana siitä vellihoususukupolvesta, jollaiseksi vanhemmat pelkäävät nettinuorisomme muuttuvan. Viimeistään Ylen haastattelussa sydämeni sulaa, kun toimittaja kysyy Tinolta hänen syytään olla mukana talkoissa:

”Lappi on antanut mulle niin paljon, että nyt on aika antaa sille takaisin”, hän toteaa.

Niin, siksihän me olemme täällä: jotta voisimme taata retkeilijöille hyvät mahdollisuudet nauttia Suomen monimuotoisesta luonnosta. Ehkä olemme täällä hieman myös toisiamme varten, alan pohtia.

IMG_1053

Tässä Olli sahaa ja minä värjöttelen etäällä häntä seuraten. Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

 

Jään vielä hetkeksi seuraamaan nuorempien miesten työtä. Vaikka oma naisellinen koputukseni onkin jo kolmantena päivänä alkanut muistuttaa enemmän naulan lyöntiä, en voi kuin vaikuttuneena katsoa kun suunnilleen ikäiseni työnjohtajamme, Metsähallituksen kenttäpäällikkö Olli lyö naulan lankkuun. Tahdon voima, ja naula on parilla jämäkällä lyönnillä puun sisässä. Voima. Kiehtovaa.

Suo, kuokka ja suomalainen mies. Olli sanoo, että nämä pitkokset kestävät vuoteen 2030 asti.

Palatessani takaisin omalle työmaalleni, juttelemme Erkin kanssa hänen kokemuksistaan vapaaehtoistyöstä. Erkistä on eläkepäivillä kuoriutunut varsinainen talkooammattilainen. Hän kiertää vuodessa monilla eri talkoilla ja tuntee meiningin. Minulle on jotenkin outo ajatus se, että talkoisiin lähdettäisiin vain kahvittelemaan, töitähän tänne on tultu tekemään. Kehun toisessa leirissä näkemääni reipasta työskentelyä. Meidän talkoolaisemme ovat tulleet tekemään töitä. Arvelemme tämän johtuvan poikkeuksellisen oivaltavasta talkooilmoituksesta, jossa selvästi kerrottiin tämän leirin hengestä. Asenteesta. Illalla kirjoitan taas blogiini päivityksen, lue tästä lisää.

IMG_0957

Martimoavan uumenista löytyy myös Suoukko, joka asuu tarinoiden mukaan pohjattomassa kaivossa.

 

SUOMEN LUONTO on täynnä taruja. Alussa niin jäyhä Erkki on viikon edetessä puhjennut puhumaan: nyt hän kertoo hiiseistä, suomalaisen kansanperinteen tarunomaisista eläimistä. Erkki on kansallisopiston muinaishistorian kurssilla, joka pistää hänet täälläkin tutkimaan luonnosta millaisia merkkejä muinaisesta elämästä sieltä löytyisi. Olemme pohtineet mitä sana ”martimo” tarkoittaa, mutta kukaan ei tunnu tietävän siihen vastusta, eivät edes oppaamme. Erkki arvelee kuulleensa, että martimo olisi jokin vanhan kansan sana näädälle. Vasta kotiin pästyäni muistan googlata asiaa, ja vastaus löytyy: Martimo tarkoittaa Lapin martetta eli näätää.

Erkki on viisas mies, ja arvostukseni häntä kohtaan syvenee päivä päivältä.

IMG_1059

Erkki ja minä. Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

 

Viimeistään neljäntenä työpäivänä alan olla jo ihan oma itseni. On jännä, miten luottamuksen syntyminen uusien tuttavuuksien välillä vaatii oman aikansa. On osattava varovaisesti tunnustella kullekin luontaista tapaa ja rajoja. Kiireessä ja vauhdissa sellaista ei usein muista tehdä, vaan helposti jyrää toisen, rauhallisemman, alleen omalla räpätyksellään. Varsinkin me naiset teidät miehet.

Mutta nyt ei enää tunnustella, vaan työstetään työmatkapatikalla Suomen luontotarujen innoittamana kauhuelokuvaa. Minä olen vähän vilkas ja välitön tapaus, mutta huomaan että se vaikuttaa miehiinkin positiivisella tavalla – jäät sulavat helpommin. Nuori abiturientti-poika Tino yhtyy innoissaan elokuvarakennelmiini. Ja niin saa alkusävelensä ”Viiden Tuuman Naulanainen ja Pitkostajat – Ennallistetun Metsän kauhutarina” (lue tästä tarkemmin). Väsymys kenties saa juttujen tason heilumaan välillä huolestuttavassa, mutta meillä on hauskaa.

NAULAAMINEN PUOLESTAAN on siitä hauskaa, että jos naulaa hakkaa vain toisesta reunasta, se tuppaa taipumaan mutkalle. Ja sitten pitäisi osata tehdä kaikki vipstaakiliikkeet, pyöriä ympyrää sylkien olan yli, että sen osaisi suoristaa ja saada lyötyä lautaan.

Ni, arvaat, etten minä osaa. Naulojen suhteen olen ollut oma itseni jo toisen työpäivän illasta lähtien ja uskallan jo huutaa Aimon avuksi. Ihan kaikessa ei tarvitse tämän mimmin koettaa päihittää miehiä. Olen huomannut, etteivät miehet minulle naura. Päin vastoin, apua saa ja täytyykin pyytää. Myös makkaratikun teossa. Luoja paratkoon, jos paljastuu, etten osaa edes sellaista vuolla… Mutta onneksi työkaverini ovat huomaavaisia herrasmiehiä, ja makkaratikku järjestyy minulle aina ennen kuin joudun paljastamaan kyvyttömyyteni.

”Viiden Tuuman Naulanainen edellä vaikka suohon”, joku huomaavaisista herrasmiehistäni huikkaa, kun kotimatkalla vaihdamme letkan johtovuoroa. Olemme kuin muuttolinnut, kuljemme muodostelmassa, josta välillä taaimmaisin heittäytyy eteen tuulta taittamaan. Minä, Viiden Tuuman Naulanainen, joka olen vielä tässä vaiheessa tietämätön saamaani hellittelynimeeni liittyvästä pienestä kettuilusta (lue tästä lisää), vedän letkaa läpi liukkaiden pitkospuiden. Ajattelen perässäni kulkevia miehiä ja muistan edellisen seikkailuni yhteydessä kirjoittamani:

”Kaikki seikkailut päättyvät ennalta-arvaamattomiin löytöihin ja mielettömiin yllätyksiin. Sanoinkuvaamattoman kiitollinen on olo sillä hetkellä, kun on tehnyt jotain tuntematonta; oppinut jotain uutta ja arvaamatonta. Kokenut sellaista, jota ei voi arjessa kuvitellakaan.”

Kaikki seikkailut päätyvät suuriin löytöihin. Minä olen nyt löytänyt nämä tyypit.

IMG_0930

Martimojärven aamumaisemissa

IMG_0990

Kivalon autiotuvalla

IMG_0944

Lintutornissa

 

VIIDENTENÄ PÄIVÄNÄ jätämme pitkokset ja naulat suolle ja lähdemme patikoimaan. Seuraan äänettömän lumoutuneena Ollia kun hän kertoo silmät loistaen suon elämästä. Tuollainen on suomalainen mies parhaimmillaan, innoissaan asiasta, jota hän vaalii ja arvostaa. Olli vaalii ja arvostaa näemmä myös hölmöjä vitsejä, niin innoissaan hän niitäkin meille kertoilee. Me kaikki räkätämme katketaksemme. Meistä on tullut hieno ryhmä – minä ja minun pojat, ajattelen ylpeänä. Seuraan miehiä tarkkaan, kun he tutkivat suojärveä ja lintutornissa koettavat paikantaa työmaatamme horisontissa. Tässähän ihan herkistyy.

Luonto on tuonut meidät yhteen. Suo kuori meistä ytimen esiin, rauhoitti yhteisen tekemisen äärellä ja laittoi kuusi toisilleen tuntematonta kohtaamaan. Sitä ei olisi tapahtunut kaupungin vilinässä. Alan ymmärtää luonnon merkitystä koko ajan paremmin.

Ja yhtäkkiä siinä suolla pitkoksia vaeltessamme, käen kukkuessa ja pienten taivaalta tipahtelevien sadepisaroiden viilentäessä ihoa, minä rakastun suomalaiseen mieheen. Näihin herroihin, joiden kanssa olen saanut kunnian viettää kohta viikon suolla. Seikkailu, aina niin arvaamaton lopputulos. Minä lähdin haastamaan itseni fyysisesti, oppimaan pitkospuiden teosta ja soidensuojelusta, mutta niiden ohella sain jotain vieläkin suurempaa; minä opin sinusta, suomalainen mies.

TIEDÄTKÖ, SUOMALAINEN MIES, SINÄ OLET IHANA. Olet sitoutunut, asioillesi omistautunut, herkkäkin. Et välttämättä syleile kaikkia maailmoja, mutta sen mistä välität, otat lämpimästi syliisi. Sinä kynnät sisukkaasti, nöyrästi ja ahkerasti suolla, ja näytät teoillasi että välität. Olet suoraviivainen, rehellinen ja aito. Ja jos minä nainen joskus sinua kritisoin puhumattomuudesta ja pussaamattomuudesta, siitä ettet osaisi näyttää tunteitasi, on minun vain syytä varmistaa, että olen läsnä ja alttiina, kun sinä koet turvalliseksi puhua.

Sillä sinä puhut kun luotat. Sinä näytät tunteesi teoissa, annat äänesi kuulua katseessasi. Tunnut varmassa ja vakaassa otteessasi. Ei sinua muuksi saa koettaa muuttaa vaikka minä ehkä joskus äkkipikaisuuspuuskissani nalkutan toivovani.

Suomalainen mies, sinä olet ihana! Olet vakaa ja luottamuksen arvoinen sekä kohtelias ja karuudessasi sympaattinen. Sinut on tehty korpisoista, tuhansista järvistä, vehreistä koivikoista ja jykevästä peruskalliosta.

Ole ylpeä itsestäsi; siitä, että olet juuri sinä.

Sillä minä en halua sinua mitenkään muuten.

Rakkaudella,
Viiden Tuuman Naulanainen

 

* * *

Metsähallituksen soidensuojelu ja vapaaehtoistyö

Martimoaavan soidensuojelualue sijaitsee Simon ja Keminmaan kuntien alueella. Alue on perustettu vuonna 1982 suojelemaan arvokkaita suomaisemakokonaisuuksia, suokasvillisuutta ja -eläimiä. Martimoaavan – Lumiaavan – Penikoiden soidensuojelualue on yksi Pohjois-Suomen tärkeimpiä suoluonnon suojelukohteita. Se on myös erittäin merkittävä uhanalaisten lintujen kannalta. Soiden lisäksi alueella on edustavia vanhoja metsiä. Retkeilijälle alueella on luontopolkuja, vaellusreittejä, lintutorneja, pari autiotupaa ja laavuja. Pitkospuita reittien varrella on toistakymmentä kilometriä. Yhteensä retkeilyreittiä on kaikkiaan yli 20 kilometriä, ja vuosittain noin 10 000 ihmistä retkeilee alueella. Kooltaan koko Martimoaapa 134 km2.  

Nämä Martimoaavan talokoot olivat ensimmäiset, jotka Maetsähallitus järjesti täysin itse. Aikaisempina vuosina se on tehnyt yhteistyötä Pidä Lappi siistinä -yhdistyksen ja WWF:n kanssa. Näissä vapaaehtoistalkoissa vuonna 2015 oli mukana 3 300 vapaahtoista talkootyöntekijää, jotka tekivät yhteensä 28 miestyövuotta. Kansallispuistot ja retkikohteet tarjoavat paljon erilaisia mahdollisuuksia osallistua tekemään konkreettisia tekoja suojelualueiden, uhanalaisten lajien ja kulttuuriperinnön hyväksi sekä omaksi iloksesi. Aktiivilomailu on lisääntynyt viime vuosina, ja erilaiset talkooleirit tarjoavat yhä useammalle ihmiselle mielenkiintoisia mahdollisuuksia seikkailuun. Martimoaavan pitkospuutalkoot järjestettiin 16.-27.5.2016.

Lue lisää Martimoaavasta ja Metsähallituksen vapaaehtoistyöstä täältä.

Ai ni! Nyt kun olet aina halunnut oppia tekemään pitkospuita, katso tästä tekemäni opetusvideo.

Helsinki Real ja Monitoimimies André Noël Chaker

”Monipuolisuus on tapa varmistaa, että sulla on rikas elämä ja pysyt kilpailukykyisenä – että voi yhdistää asioita, joita kukaan ei ole yhdistänyt ennen, että saa olla vaikka lakimies ja laulaja. Niistä asioista tulee innovaatioita.”

Minä toivoisin, että jokainen suomalainen voisi päästä ainakin kerran elämässään tämän miehen vaikutuspiiriin. André Noël Chaker on kanadan-ranskalainen juristi, joka sattui 90-luvun alussa tupsahtamaan Suomeen. Jyväskylään (kyllä, minun kotikaupunkiini), jos ollaan tarkkoja.

Kuvittele tämä: olet menestyvä lakimies ja kuljet New Yorkin Manhattanin kadulla, kun saat puhelun ja kutsun muuttaa Suomeen. Seuraava kuva: kävelet Jyväskylän Kauppakatua ja ihmettelet mitä oikein tapahtui.

Tapahtui ihme, ensin yhdelle ihmiselle ja sitä kautta koko Suomelle. André Noël Chaker rakastui Suomeen, jäi tänne ja on tehnyt mielenkiintoisen ja monivaiheisen uran suomalaisena monien muottien miehenä. Tällaisia ajatuksia ja raikasta uudistuvoimaa Suomi tarvitsee juuri nyt, ja siksi kutsuimme Andrén Helsinki Realin kevään ensimmäiseen jaksoon.

Ihanaa voida kutsua sinut taas mukaan seuraamme, nyt kevään aikana muutaman jakson verran!

”Palkkaa mamu, pistä naiset johtamaan, ota laina pankista, lähde pois töistä ja lähde tekemään oma unelmaasi. Tee enemmän töitä tuntimääräisesti, ainakin väliaikaisesti, ja fiksummin siten, että otat kaverin mukaan ja olet nöyrä ettet osaa kaikkea itse. Löydä oma tie menestykseen”, ohjeistaa André Nöel Chaker Suomea.

Tämä on Helsinki Real! Katso tästä lisää…

Tällä energialla siivitän sinut uuteen viikkoon!

/Äm

Ps. Ja hei, kerro meille tästä herääviä ajatuksiasi! Helsinki Real on syntynyt merkityksellisiä keskusteluja varten.

”Mitään ei tartte hävetä, kaikki jeesaa” – Graffittiseinällä syntyy Suomen tulevaisuus

Olen miettinyt paljon viime päivinä yksinäisyyttä, syrjäytymistä, apua ja tukea. Samalla olen pohtinut Suomen tilaa ja uutta tehtävääni Nuorten mielenterveysseura Yeesin hallituksessa.

Suomen tilanne on kovin surullinen juuri nyt. Tuntuu, että isojen johtajien taholta tehdään kerta toisensa jälkeen yhä hullumpia päätöksiä. Asenne maassa on harvinaisen negatiivinen – kenties siitäkin syystä, että pelko leviäää netissä helposti. Minua huolettaa erityisesti pahoinvointi, jota siirrämme nuoriin tekemällä typeriä toimia ja asettamalla ahdistuneen mallin. Nuorten käsissä  kun tämä maa voisi kulkea parempaan suuntaan.

Muistatko, kun kaksi vuotta sitten kävin ”peinttaamassa piissii” graffittipossen kanssa? Tänään tämä tarina nousi silmiini, ja luettuani sen tajusin, että siinä on aika monta tärkeää ajatusta. Siksi nostan sen sinullekin luettavaksi uudelleen. Millaisia ajatuksia se herättää sinussa?

* * *

Suomen tulevaisuus syntyy graffittiseinällä

Huppari päähän, helposti kasvojen eteen vedettävä pääkallohuivi kaulaan – ihan vaan sen varalta, että kytät sattuu kurvaamaan paikalle ja täytyy suojautua – minä olen lähdössä maalaamaan elämäni ensimmäistä graffittia. Tai ”peinttaa piissii seinälle”, kuten alalla sanotaan. Eikä nyt oikeasti ole kiinnijäämisen varaa, sillä työ tehdään ihan lailliselle graffittiseinälle Helsingin Arabianrantaan. Minulle on heitetty haaste. Tänään saan kokeilla millaista työtä graffitin maalaaminen on.

* * *

Tapaan rannassa pari hupparipäistä kundia. Myhäilen yhteenkuuluvuuttani. Hupparini (joskin sen kuulemma pitäisi olla väärin päin) ja bad ass -huivi saavat posseni hyväksynnän, mutta boyfriend-farkkuni ovat kuulemma liian tiukat. Ens kerralla vedän jalkaan siis niinku sellaset lökäbyysat ettei siis niinku mitää rajaa, ajattelen koettaen hahmottaa oikeanlaista slangia, jolla näitä nuoria herroja lähestyä. Niin jos sitä ensi kertaa nyt edes tulee. Selvittäisiin edes tästä.

Tätä possea ohjaa tänään Emilio Mäkipää, parikymppinen graffittitaiteilija. Mukaan on tullut myös Aapeli, Ape, ja hänen veljensä. 

– Meä posse, huudan ja pistän vähän nyrkkitägiä ilmaan häveten itseäni samalla hengenvedolla ja mietin miten juuri tapahtuneen saisi vedettyä takaisin kitaan. Mummo! 

Tämän kohtaamisen minulle ja kundeille on järjestänyt Lena Salmi, joka haastoi minut taannoin longboardaamaan. Hänkin peinttaa piissii, tietysti! Kukapa kuusikymppinen nyt ei.

peinttaus8

Emilio on sketchannut minulle tägin. Tai piissin…. Katutermit pyörivät päässäni ja pyydän Emiliota opettamaan minulle tärkeimmät, jotta ansaitsisin edes hitusen uskottavuutta. Minä kun olen kertonut etukäteen tuttavilleni lähteväni ”maalaamaan kirjaimia seinään”.

– Siitähä täs oikeesti onki kyse, kirjainte maalaamisest seinää. Parempi käyttää sellaist kielt, joka sopii omaa suuhu”, Emilio sanoo kohteliaasti.

Katson häntä kerran. Katson toisen. Mummo, ajattelen että se varmaan ajattelee.

Käymme työhön. Jo pelkän seinän lähestyminen hirvittää. Minun pitäisi saada tuo sketchi (tai sketsi…) siirrettyä seinään. Ain’t gonna happen. Olen todella hukassa ja epätoivoinen. Emilio näyttää kuinka ”kannuja” käsitellään, millaista viivaa syntyy missäkin asennossa ja miltäkin etäisyydeltä. Tuijotan häntä. Hän taitaa aistia ahdistukseni, vaikka yritän piilottaa sen keinolla millä hyvänsä, ja lähtee vetämään pari viivaa seinään koettaen auttaa minua hahmotamaan kuvaa. Tuo taito minulta näyttää puuttuvan. Hahmotuskyky!

peinttaus1 peinttaus5 peinttaus6

Nyt Lenakin ryntää apuun. Pistämme apupisteitä seinään ja vedämme ääriviivoja. Ne tehdään ensin, sitten tulee pohjaväri, sen jälkeen varjostukset ja viimeisenä mustat viivat, selittävät verkkokalvolleni piirtyvät Emilion ja Lenan päät – sellaiset, jotka on leikattu vartalosta irti, ja joille mieleni rakentaa vielä punaiset pellen nenät. Pääni on pyörällä. Pellenaamat nauravat korvissani ja kovaa. Musta sadepilvi räjähtää päällemme. On varmaan pakkasta.

peinttaus3

– Tämä on tahtolaji. Tahdo! Lena hokee.

Isäs tahto ku sinua teki, ajattelen ja mietin, että jos olisi sallittua ojentaa itseään vanhempia, niin nyt saattaisin vähän kopauttaa. Mutta olen herrasnainen ja tyydyn kiroilemaan oman huppuni sisällä. Ärsyttää!

peinttaus7

Salaa osoitan mieltäni kuitenkin kuvaajalleni Mirkulle.

peinttaus10

Peinttaamme paraatipaikalla. Helsingin kaupunki on pystyttänyt seinän upean merenrantalenkkipolun lähelle. Ohitsemme kulkee lenkkeilijöitä tasaisena virtana, seinän takana pelataan jalkapalloa. Keski-ikäinen koiranulkoiluttajanainen kävelee paikalle ja huudahtaa ihastuneena kovaan ääneen:

– Onpa täällä upeita taitelijoita työssä!

Taiteilijoita! Sähköistyn. Olen siinä pahimmassa geometrishahmottamis-
kaaoksessa, enkä usko työstäni tulevan mitään. Ja nyt joku kutsuu taiteilijaksi. Mietin paljastanko hänelle ollenkaan että spreijaan tässä elämäni ensimmäistä piissiä. Kiitän häntä kehuista epäillen koskeeko hänen ”taiteilija”-viitteensä lähtökohtaisestikaan minuun, ja kerron asian. Hän lupaa tulla seuraavana päivänä tarkistamaan työni jäljen.

– Tule aikaisin! huudan hänen peräänsä, sillä odotettavissa on, että piissiini saattaa peittyä seuraavan alle aika pian.

Seinä on lyhyt, pintaa maalata ei ole paljon, huomaan. Ja tässä bisneksessä kun pointti on, että edellisen kuvan päälle maalataan surutta. Itken jo vähän etukäteen kädenjälkeni kohtaloa. Jos siitä nyt ylipäänsä tulee mitään. Kyynelehtimisen lomassa huomaan tutkivani kuinka pitkälle seinää voisi vielä jatkaa, jotta yhä useampi mahtuisi maalaamaan.

peinttaus13

peinttaus17

On pakko ottaa tauko, pää on ihan sekaisin muotoja ja matematiikka. Mietin koiranulkoiluttajanaista ja seuraan poikien työtä vieressäni. Juuri tuota he tarvitsevat, ajattelen. Että joku vastuullinen aikuinen tulee ja kehuu heidän tekemistään. Näin sen pitäisi olla. Ei niin, että kohta ne kytät oikeasti kurvaisivat pihaan, kärräisivät kundit maijallansa putkaan ja rapsauttaisivat päälle isomman rangaistuksen kuin toisia satuttaneille rikollisille. Ja tämä vain siksi, että näillä kundeilla nyt vaan on tarve toteuttaa itseään tällä tavoin.

Tämä kun on ollut näiden poikien todellisuutta. Poliisit ja putkat. Ja se kaikki muu siihen kovin helposti päälle tuleva.

– Eihä kukaa vaik Vantaalt jaksa lähtee Arabiaa tai Suvilahtee maalaa. O paljo helpompi sitte vaa tuhria yöl mihi sattuu, ku laillisii seinii ei oo. Ja koht sit ollaa putkas. Ei me sitä haluta, pojat kuvailevat.

* * *

Emilio, siis Efe tai 3feR, kertoo elämästään. Onhan siihen kaikkea mahtunut jo noin nuoreksi duudsoniksi. Tussi on aina kulkenut mukana taskussa ja oma nimi on pitänyt saada ihan mille tahansa pinnalle ja sitten sattunut ja tapahtunut. Mutta siitä viis, tai juuri sen takia, Emilio on tässä juuri nyt. Hän käynnistelee oman yrityksen toimintaa ja opiskelee Pekka Halosen akatemiassa.

Minunlaisteni mummojen lisäksi Emilio ohjaa myös kaltaisiaan nuoria laillisen graffaamisen pariin. Hän toteaa, että hänen tehtävänsä on näyttää näille nuorille, että muutakin elämää on. Ohjata uuteen, ”terveellisempään” posseen. Olla esimerkki.

– Nykyää Efe mukan kulkee kaikkialle Moona, Ape kertoo ja osoittaa seinän läheisellä nurmikolla chillailevaa suloista sekaroitusta koiraa.

– Se o mu tärkei vastuu. Et Moona pääsee kolme kertaa päiväs lenkille, Emilio analysoi aikuismaisesti.

Olen mykistynyt. Siinä Moona nyt seuraa isäntänsä työtä. Mietin omaa koiraani Hermannia. Se on minun tärkein vastuuni. Ei me ehkä ollakaan kundien kanssa ihan eri planetoilta.

peinttaus11 peinttaus12

Parin tunnin taistelun jälkeen olemme saaneet ääriviivat valmiiksi. Olen ollut valmis lopettamaan koko roskan tekemisen jo monta kertaa. Luulin, että valmiin piissin maalaamisessa ei menisi kahtakaan tuntia. Nyt aloitetaan pohjan täyttäminen ja yhtäkkiä homma alkaa luistaa. Pitää vain valita sopivat värit ja pysyä jotenkin ääriviivojen sisällä. Tämähän on hauskaa, huomaan ajattelevani. Sadekin on loppunut. En huomaa missään vaiheessa, että olen kastunut aivan litimäräksi.

Samalla kun spreijaan omaa taidettani pysähdyn taas miettimään. Tuossa nuo nuoret miehet spreijaavat yhdessä piissiään keskittyneesti ja tägäävät nimensä seinään. Tuossa vieressäni he ovat samaa possee, broideja. He voisivat myös maata juuri tällä hetkellä kotonansa, potkia seinää ja vasta yön hämärässä poistua ovesta tekemään taidettaan. 

Mutta ei, he ovat tulleet näyttämään minulle mikä heidän intohimonsa on. Kuuntelen sivusta kun kundit suunnittelevat yrityksiään ja bisneksiään. Puheissa vilahtavat miljonääriys, rakkaus taiteeseen, itsensä toteuttaminen ja jengissä tekeminen.

Täällä niitä unelmia luodaan! Pieniä ja suuria. Yhdessä meän possen kanssa. Vaikka kuka muu mitä ajattelisi, sanoisi tai tekisi. Ja minä, siis MINÄ olen päässyt hetkeksi katsomaan miten nuo unelmat syntyvät!

peinttaus20

Tajuan, että olemmekin Emilion kanssa enemmän toistemme kaltaiset kuin erilaisia, eri sukupolven edustajia. Meillä molemmilla on unelma, jota haluamme toteuttaa. Meillä molemmilla on tahto, jolla sitä toteutamme. Meillä molemmilla on samanlaiset tähdet, jotka johdattavat tietämme. Meillä molemmilla on oikeus unelmiimme! Ja me molemmat tarvitsemme lähellemme oikeat ihmiset, meän possen, joiden kanssa tehdä unelmastamme totta.

Onpa kyse minusta, sinusta tai tästä uudesta possestani, ilman ympäristön tukea, kannustusta ja apua on hyvin helppo ajautua väärille urille: yksinäisyyteen, masennukseen, laittomuuksiin… Mutta kun niitä tuetaan oikein, syntyy ihmeitä; hyvinvointia, töitä, liiketoimintaa – mitä tahansa!

Jokaisella meistä on tarve jättää täginsä tähän maailmaan. Näille kundeille se on heidän taiteensa, minulle blogini ja työni, sinulle jotain muuta.

peinttaus19

Tajuan, että elämähän on oikeastaan ihan hirveän helppoa: meidän tehtävä on tukea ja auttaa toisiamme unelmiemme toteuttamisessa, aivan kuten Emilio tekee toisille nuorille. Meidän aikuisten on nähtävä millaista työtä nämä nuoret tekevät, tarjottava heille mahdollisuuksia tehdä taidettaan ja toteuttaa itseään jengissä. Se on aika helppoa ja ihan pieniä juttuja, kuten nyt esimerkiksi näiden kundien kanssa: tarjota heille lisää laillisia seiniä sekä antaa heidän kokea elämänsä merkitykselliseksi ja siinä peinttaamisen ohessa suunnitella tulevaisuuttaan ja työtään. Näillä unelmilla me luomme tämän yhteiskunnan tulevaisuuden ja uutta, elävää kulttuuria!

Suunnittelemme yhdessä kuinka koko Helsingin uusi polkupyörätie, Baana, muutettaisiin lailliseksi graffittiseinäksi.

– Siis kelatkaa mite siistii ois rullat tsygäl kohti Kiasmaa, niinku siis Stadin nykykulttuurin kehtoo, pitki sellast sikapitkää baanaa täyn piissei! huudan ja hätkähdän itsekin katu-uskottavaa sananparttani. Nyt tajuan miksi Facebookissani on niin paljon politiikan parissa toimivia kavereita: nyt niille on käyttöä, myhäilen mielessäni.

peinttaus18 peinttaus21

Juttelen Lenan kanssa pari päivää peinttaamisen jälkeen. Kerron hänelle miettineeni paljon tämän kokemukseni jälkeen seinällä näkemääni veljeyttä ja toisen jeesaamista. Voi kun ihmiset tajuaisivat sen että on ihan jees jeesata muita! Että ei toisen jeesaaminen ole itseltä pois, vaikka niin tuppaamme usein ajattelevan.

– Meitsi on oppinut tässä seinä-elämässään, että mitään ei tartte hävetä, kaiki jeesaa. Jokainen tekee oman päänsä, jokainen näkee ja kokee maailman vain ja ainoastaan paikasta nimeltä ’minä’. Ei kukaan toista ohita toisen opeilla, vaan yhdessä syntyy ihan sikamageita juttuja, Lena kiteyttää.

Onneksi on meän posse, Efe ja Ape kyllä näyttävät kyllä esimerkkiä niille, jotka ei tajuu tätä vielä. Ja sit ku kaikki tajuu, täst maailmast tulee BULI!

* * *

Facebook näyttää saapunutta viestiä. Se on Emiliolta.

– Ota sun dogi ens kerralla mukaa peinttaa, ni on Moonalleki seuraa, hän sanoo.

Otan! Sillä seuraava kerta tulee, varmasti. Meitsi ja duudsit!

Toivon, että koiranulkoiluttajanainen on käynyt katsomassa piissini seuraavana aamuna. Vaikka haluaisin, en uskalla kysyä Emiliolta mikä tilanne seinällä on, sillä en halua kuulla työni peittyneen jo seuraavan alle. Mutta tällainen siitä lopulta tuli. Ei oo ihan turha miisa tää mummo!

peinttaus16

Ja tos o mu posse, kundien peinttaaman piissin edessä! Mul meni mun piissin peinttaamisee viis tuntii, näilt ehkä kaks tähä:

peinttaus14

/Mai – se on mun uus täginimi (tai joku…)

 

Kuvat: Mirkku Merimaa Photography

 

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?

MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin. Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin.

Katso lisää MaiLife Haasteesta tästä.

Miten voin auttaa sinua tänä kesänä? Avoin kesätyöhakemukseni

Sinähän ehkä muistat: Vuosi sitten tupsahdin työttömänä takaisin Suomeen seikkailultani Norjasta. Oli tenkkapoo ja töttöröö; mistä löytää töitä?

Sinähän ehkä tiedät: nyt en ole enää työtön, vaan teen kirjoittajan, esiintyjän ja viestintäkonsultin töitä Somekuningattarena sekä rakennan uutta liiketoimintaa startupissa. On maaliskuun ensimmäinen, kesä koputtelee jo kovaa ovelle. Kohta koko Suomi hiljenee lomilleen, ja kaltaiselleni konsultille kesä tarkoittaa kuukausien kuolemaa; pienyrittäjän palveluja ei osteta laiturinnokassa. Tenkkapoo ja töttöröö.

Sinähän ehkä olet jo nähnyt: minulla ei ole tapana jäädä laakereilleni lepäämään. Kun haaste häämöttää, otetaan supervoimat käyttöön ja pyöräytetään päästä aivan uusi tapa tarttua toimeen. Vuosi sitten tarjosin itseni työharjoitteluun. Halusin olla jollekin hyödyksi samalla kun etsin töitä. Muistatko, katso lisää tästä?

Paljon on muuttunut vuodessa, mutta yksi asia pysyy; palava haluni palvella. Nyt edessä on yrittäjän suven suvanto, mutta minä en suinkaan halua liekkini sammuvan kuukausiksi:

tenkkapoo ja töttöröö ja supervoimat käyttöön!

On aika pienen seikkailun. Etsin itselleni nyt kesätyöpaikan. Tarjoan käyttöön kenties aivan toisenlaiset avuni. Jeesiä sinulle, joka et ehkä vielä ymmärtänyt minun voivan auttaa? Mikään ei ole liian pientä tai suurta, sillä suurin lahja elämässä on kokea eri perspektiivejä. Muottiin mahtumattomana muijana soljahdan moneen ja taustaani tuntevana uskot, että arvostan kaikkia töitä.

Kesän käsite on joustava, eikä työpaikan sijainnilla ole väliä. Tiedät, että lennähdän Las Vegasiin lastenvahdiksi tai Norjaan nieriää nylkemään – mitä suurempi seikkailu, siis mahdollisuus tehdä jotain uutta, sen houkuttelevampi haaste. Pikkukylän hotellin vastaanotto? Ehtisihän tässä vaikka yhden kesäteatteriroolin opiskella ja esittää!

#eilisenteerenkesätyttö

Vaikka kesätyötä haen, en ole kyllä enää mikään eilisen teeren kesätyttö, vaan jossain täällä kolmen- ja neljänkympin välimaastossa. Enkä missään määrin täydellinkään: Matemaattisia ongelmia en osaa ratkoa huonon matikkapään takia, hautausmaan nurmikoita en voi leikata kamalasta heinäallergiastani johtuen, eikä minulle ehkä kannata ydinreaktoria jättää pyöritettäväksi ihan vaan tukanvärini puolesta.

Mutta ihmisten kanssa ja heidän edessään minä osaan olla. Ja sinne minä haluankin: palvelemaan, koskettamaan ja vaikuttamaan. Vaikuttumaankin, sillä mukanani kulkee aina kokenut kynäni ja villi videokamerani, jotka tallentavat kertomuksia matkan varrelta. Ehkä niistäkin on sinulle hyötyä?

Och svenska går bra, norsk med. Akkurat och absolut! And English – here’s my application for the summer job!

Salaiset aseeni

Minulla on muutama hullu kyky. Salaiset aseeni ovat mäkihyppy (mieluiten arvokisoissa ja Mertarannan selostamana),

luontodokumenttien teko,

ja laulaminen

 

Monta kulmaa minusta paljastuu MaiLifen sivuilta sekä osoitteesta www.maijailmoniemi.fi, josta löydät cv:ni ja muut tärkeät tiedot taustastani.

kesätyttöfi

Niin. Miten minä voisin auttaa sinua? Millainen kesätyöpaikka sinulla olisi minulle tarjolla?

Vain mielikuvitus ja sinun tarpeesi ovat kattona. Tällä kertaa etsin rehtiä ja reipasta kesätyötä, siksi palkkaakin pyydän. Taidoillani ja ilolla, jota ympärilleni levitän on sen verran suuri arvo, ettei niitä saa palkatta painaa alas. Mutta suuuri seikkailu toki punnitaan myös vaakakupissa, ja uuden elämyksen arvotan aina kullassa.

Mitä vielä odotat? Tässä minä olen. Käytettävänäsi.

/Ämmä
maija@ilmoniemi.com

Tämä teksti englanniksi, täällä!

 

Ps. Tekstiin olen linkannut joitakin tätä stooria valottavia kertomuksia. Tässä ne sinulle vielä erikseen:

Unelmien Rekkapilotti – matka kalarekassa Norjasta Suomeen

Ota minut työharjoitteluun – tarjoan palveluksiani free of charge

Kun Samppanjapissiksestä tuli perustulon kannattaja

Muottiin mahtumaton muija

Amerikan Au Pair ja seikkailujen syvin olemus

Kun Valtiotieteiden maisterista tuli Kalastajan apulainen

Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä

 

 

Mässäilyjuttuja ja jargoninjauhantaa

PekkaSivonen

Jotenkin tämä Helsingin Sanomien juttu sai minut tänään innostumaan. Tai en tiedä onko ”innostua” oikea sana, mutta siis jotenkin se ruokki intoani alkaa paasata minulle rakkaasta ja tärkeästä teemasta – puheista ja toiminnasta.

No okei. Ihmisethän saadaan lukemaan näitä juttuja, kun kirjoitetaan tällaisia otsikoita: ”Pekka menetti konkurssissa miljoonansa, perheensä ja perheensä ja niinedelleenliibalaaba”. Mutta miksi tällaisia otsikoita halutaan lukea? Miksi halutaan mällätä menneisyydellä ja menetyksillä ja murheella ja epäonnistumisella? Erityisesti yrittäjyyskeksustelussa mediassa on vain kaksi suuntaa: joko hurja menestys tai valtava epäonnistuminen tai ihan herkullisimmillaan ne molemmat yhdessä.

Kun tämän jutun lukee, huomaa, että Pekalle jäi jäljelle epäonnistumisistaan käteen aika paljon muutakin kuin ”aavelaiva”. Esimerkiksi ajatuksia Suomen ”kollektiivisesta narkolepsiasta” sekä ihmisistä, joilla on ”korkeampi kellotaajuus” ja kyky tehdä asioita eikä vain puhua. Mutta näihin ajatuksiin jutussa ei juuri loppukaneettia enempää tartuta, vaikka juuri NÄITÄ tarinoita meidän pitäisi lukea enemmän lehdissä: MITEN korkeampaa kellotaajuutta synnytetään, MITEN tehdään muutos, MITEN uskalletaan toimia, MITEN päästään liikkeelle “lähtötelineestä”? Niinku ihan konkreettisesti. Tällä miehellä olisi paljon kerrottavaa, mutta nyt keskitytään toistamaan sitä samaa vanhaa tarinaa siitä miten epäonnistuttiin, mentiin syvälle, menetettiin kaikki ja sitten noustiin.

Tarkoitukseni ei ole kritisoida haastattelun Pekkaa. Meitä epäonnistumisistaan kertovia ihmisiä tarvitaan; enhän itsekään olisi tässä jos en olisi vetänyt kunnolla ränniin. Mutta nyt vaan kiinnitän tarkalla korvalla huomiota siihen, miten näitä mässäilyjuttuja kirjoitetaan, vaikka niin paljon mielenkiintoisempaa ja tarpeellisempaa juuri nyt olisi lukea niistä käytännön asioista, joita kovia kokeneet tyypit ovat oppineet kokemuksistaan ja voisivat jakaa muille. Ihan kaikkien ei välttämättä ehkä tarvitsisi joutua näin äärirajoille. Ja erityisesti nyt, kun elämme vaikeassa tilanteessa ja Suomi tarvitsisi malliesimerkkejä TEOISTA, joilla tämä maa nostetaan ylös suosta.

On niin helppo puhua ja päivitellä, mutta toiminta tuntuu olevan kovin vaikeaa. Siis, että ei osata tai uskalleta toimia eikä edes kertoa kuinka voitaisiin toimia. Jos jotain voisin toivoa, olisi se konkreettista toimintaa ihan jokaiselta meistä: tiedonvälitystä ja tarinoita siitä miten mennään eteenpäin, miten tulevaisuus tehdään juuri tässä ja nyt, eikä mässäilyä menneessä tai jargoninjauhantaa vailla todellista tekemistä.

En tiiä. Saitko kiinni ajatuksesta tämän tajunnanvirran keskellä?

/Ämmä ja UGH.

 

Pää, peppu, polvet – power!

Aina käy näin! Juuri kun pääsen sanomaan, että nyt on pienen tauon paikka, tuleekin mieleen jotain kirjoitettavaa. Ja aina kun sanon, että joku juttu on nyt loppuun käsitelty, tietysti siitä nouseekin jotain mielenkiintoista sanottavaa. Pyöräilyhaaste ei päästä otteestaan, ja kiinnostuksella seuraan nyt jatkuvasti eteeni tulevia juttuja pyöräilystä. Mutta niin kai se on; jos jokin asia on lähellä ja se on – vaikka vain lyhyen hetken – ollut kovin merkittävä asia elämässä, näkee siihen liittyviä asioita jatkuvasti ympärillään.

Minä esimerkiksi nyt ulkona kulkiessani en huomaa liikenteessä juuri muuta kuin pyöräilijöitä, etenkin niitä, jotka näyttävät lajin harrastajilta ammattimaisine pyörineen ja varusteineen. Tunnustan, ikävä on, ja Hi5ikesin kanssa taidamme kohta alkaa etsiä minulle ihan omaa pyörää, jotta voisin jatkaa pyöräilyharrastustani. Jotain kovin kiehtovaa siinä oli. Vauhti, vapaus, se että pääsee omalla energiallaan niinkin pitkiä päivämatkoja – vain muutamia mainitakseni. Ja tietysti nyt minua kiinnostaa myös päästä kokeilemaan vähän erilaisia pyöräilylajeja, maantiepyöräilyn lisäksi esimerkiksi maastopyöräily kiehtoo. Muistatko muuten kun kävin testaamassa polkujuoksua?

mäenprosentti

Tämä oli meidän kovin mäkemme, noin 30 kilometrin päässä Altasta. Kuva Mari Sirkiä.

 

Yksi on ainakin varmaa: pyöräily on koukuttanut minut. Tänään bongasin Helsingin Sanomista mielenkiintoisen blogin. En tiedä miten sitä en ollut aiemmin huomannut. Veloelo – blogi pyöräilystä. Sitä kirjoittaa kolme pyöräilyyn hurahtanutta toimittajaa.

”Pään ja jalkojen yhteistyö on maantiepyöräilijän salainen ase – siitä syntyy ajamisen kipinä” -otsikko sai minut innostumaan. Blogissa käsitellään Tour de Francea ja ajamista vuorilla.

”Jos vuorilla ei ole ajanut kertaakaan, on tuollaisen keskijyrkkyydeltään 7,3 prosentin pitkää nousua vaikea kuvailla. Saati sitä, miltä tuntuu, kun tien jyrkkyys nousee yhtäkkiä yli 10 prosentin. Aika harva pystyy myöskään kuvittelemaan, mitä tarkoittaa ammattipyöräilijän tasoisen vauhdin ylläpitäminen tuollaisissa nousuissa….”

”Nousuprosentti tarkoittaa tien korkeuseroa kilometrin matkalla. 5-prosenttisessa nousussa tie nousee kilometrin matkalla 50 metriä… Nousuissa pää pyrkii huijaamaan lihaksia. Kun lihasrasitus ylittää mukavuusalueen rajan, pää alkaa vaatia keskeyttämään, tai ainakin hiljentämään vauhtia. Sehän aivojen tehtävä itse asiassa on, suojella kehoa vahingoittumiselta. Joten pyöräkilpailuja ei voiteta pelkästään jaloilla, voittoon tarvitaan myös ja ennen kaikkea päätä… Pyöräillessä, varsinkin pitkillä matkoilla, joutuu jatkuvasti punnitsemaan itseluottamusta, uskoa jaksamiseensa. Aivot valehtelevat keholle ja estävät toteuttamasta kaikkia mahdollisuuksia.”, Anne Karppinen kirjoittaa.

Niin. Tämä kolahti, sillä tätä ilmiötä minäkin tutkin pyöräillessäni 350 kilometriä Suomen ja Norjan Lapissa . Nousut olivat Norja puolella meidänkin reitillämme kovia, vaikkeivät ihan tuota Tou de Francen luokaa varmastikaan. Meidän kovin mäkemme oli kahdeksan prosenttinen – luojan kiitos tällä erää se oli meille alamäkeä, joskin vastatuuleen. Silti vedimme siinä huippunopeudet: n. 60 kilometriä tunnissa.

Yksi minulle maantiepyöräilyn suurimmista anneista kaiken vauhdin hurman lisäksi oli päästä tutkimaan pään ja kehon yhteyttä sekä tutustua omiin äärirajoihini aivan uudella tavalla. Vaikka, kuten Karppinen blogissaan kirjoittaa, jotkut saattavat nähdä maantiepyöräilyn hieman tylsäksi lajiksi, voin taata juuri tällaisella pitkällä matkalla pääsevän tutustumaan niin monen erilaisen tunteen kirjoon ja oman päänsä kestävyyteen, että juuri se on paras matka tutustua omaan itseensä ja itseluottamukseensa.

Mekin poljimme viimeisenä päivänä 125 kilometriä suoraan vastatuuleen ja vedimme putkeen parinkymmenen kilometrin nousuja. Siinä tunteet todella heräävät. Tunnistan hyvin tuon kuvauksen siitä kuinka oma pää alkaa huijaamaan kehoa ja vaatii sitä hiljentämään ja hidastamaan – välillä jopa pysähtymään kokonaan. Mutta tahdin hidastaminen olisi ollut koko reissun turmio. Mitä tasaisempaan tahtiin pystyin polkemaan antamatta pään huudella varoituksiaan, sitä paremmin polkuni sujui.

Kuulin viime viikolla ajatuksen siitä, että pää ja mielen laatu ovat 70 % koko urheilusuorituksesta. Kyllä minä uskon siihen. Sanoisin, että pää + peppu + polvet = pyöräilyn power. Ja sanoisin, että koko tuo pee-kirjainten kolmikko pätee ihan mihin tahansa suoritukseen elämässä. Pään hallintaa, perslihaksia ja polvien kantoahan tämä elämä kokonaisuudessaan on.

/Ämmä, sännäten nyt työhommiin ja illalla treenaamaan peppua Tiian uuden treeniohjelman mukaisesti…