Ota minut työharjoitteluun – tarjoan palveluksiani, free of charge!

Sinähän tiedät; minä etsin töitä. Olen nyt muutaman viikon sisällä hakenut useampaa paikkaa ja käynyt joissakin haastatteluissa. Paikkaa ei ole vielä löytynyt, mutta tuntumaa rekrytointimarkkinoille on otettu kantapään kautta. Suomen heikko taloustilanne tuntuu työnhakukentillä. Paikkoja on vähän tarjolla. Kynnys palkata on kova, sillä virherekrytoinnit on pakko välttää. Työnhakijalle tämä tarkoittaa pitkiä rekrytointiprosesseja, haastatteluja haastattelujen perään, kilpailua halutusta paikasta lukemattomien muiden hakijoiden kanssa. Jatkuvaa heilumista innostuksen ja hylätyksi tulemisen tunteen välillä. Jatkuvaa epävarmuutta ja mielen hallintaa. Turhautumista.

Erottua täytyy. Osata täytyy – ihan kaikki. Kokemusta täytyy olla laidasta laitaan ja vain oikeassa paikassa oikeaan aikaan olevat superihmiset saavat paikan. Jännittää täytyy päivästä toiseen. Ja mitä tahansa on oltava valmis ottamaan vastaan, jos haluaa olla kiinni työelämässä. Jottei taantuisi. Töitä ei saa jos on liian kauan poissa. Töitä ei saa, jos ei ole juuri oikeaa osaamista.

Mutta erityisesti: omaa osamistaan joutuu heittämään hukkaan joka sekunti kun ei ole töissä. Se on turhauttavaa. Siksi minä olen päättänyt seuraavaa:

Minä etsin nyt työharjoittelupaikkaa. Työttömyys ei ole syy rapistua ja ruostua tai heittää hanskoja tiskiin. Minulla on valtava energia ja paljon osaamista. Haluan tehdä töitä ja olla hyödyksi, palvella osaamisellani. Miksi siis en tekisi jotain nyt! Työttömällä ei ole mitään menetettävää, päinvastoin, tekemällä rohkeita ratkaisuja voi saada paljon. Ehkä enemmän kuin osaa kuvitellakaan.

Kyllä, tämä on totta. Olen valmis tarjoamaan osaamistani ilmaiseksi sillä aikaa kun etsin pysyvämpää työpaikkaa.

iwantyou

Minä osaan kirjoittaa. Osaan tehdä tarinoista myyviä. Minulla on raikkaita ja rohkeita ideoita. Osaan suomea, englantia, ruotsia, norjaa ja vähän ranskaakin. Osaan tehdä strategisia suunnitelmia viestinnässä ja markkinoinnissa. Osaan olla kameran edessä ja sen takana. Luon sujuvia sisältöjä. Tiedän miten myydään. Teen tunteella ja asenteella. Osaan puhua ja vakuuttaa. Osaan perata ja suolistaa kalaa. Tajuan miten yritykset toimivat ja puhun bisnestä. Minulla on takataskussa matkan varrella rakentunut erinomainen verkosto. Somessa olen ihan sairaan hyvä. Ja luotu seikkailuihin! Olen parhaimmillani ihmisten kanssa. Olen parhaimmillani ihminen. Osaan laulaa. Osaan nauraa. Ja näytellä! Osaan sanoa ei, kun tarvitaan. Ja joku on joskus sanonut, että olen ihan hyvä tyyppi ja hassu luonnonlapsi. Ja näköjään tiukan paikan tullen kehua itseäni epäsuomalaiseen tyyliin…

Kaikista eniten minulla on virtaa. Valtavasti energiaa ja osaamista, jotka eivät nyt pääse hyödynnettäväksi. Halua oppia uutta ja kehittyä – erityisesti niillä osa-alueilla, jotka työnhauissani osoittautuvat hieman heikoiksi, ja näin estävät unelmieni työpaikan saamisen. Haluan nyt tehdä jotain jännää ja järkevää, jotta pääsisin tavoitteeseeni. Siksi tarjoan itseni työharjoitteluun johonkin paikkaan, jossa minulle on tarvetta ja käyttöä. Eniten haluaisin oppia esimerkiksi mediatalojen toiminnasta. Siitä kuinka perinteistä siirrytään digiaikaan ja kuinka luodaan koukuttavia tarinoita. Tai siitä, miten tehdään mielenkiintoista tv-ohjelmaa, rakennetaan radioshow tai rakennetaan kick ass -somekampanja. Tai sitten tehdä ihan jotain muuta – olla eräopas, urheilubrändin lähettiläs tai rakentaa kanssasi jotain tapahtumaa. Minusta on moneen, eikä mielikuvituksella ole rajoja.

Teen juuri sitä, missä voin parhaiten palvella osaamisellani.

Nyt on sinun paikkasi! Tarvitsetko kovaa tekijää, mutta palkkaaminen jännittää? Kenties tiedät millaista osaamista tarvitsisit tiimiisi lisää, mutta et ole löytänyt riskittömästi siihen oikeaa ihmistä? Haluatko kokeilla jotain ideaa? Oletko kohta palkkaamassa, mutta rekrytointiaskeleen ottaminen on nyt liian suuri – haluat kenties testata riskittä? Ehkä haluat vain yksinkertaisesti hyvän tyypin hoitamaan jonkun homman tai viemään mieltäsi askarruttavan haasteen uudelle tasolle?

Mitä haluat?

Mitä vielä odotat? Tässä minä olen. Käytettävänäsi noin kuukauden verran – free of charge. Tämä tarjous on ihan tosi. Voin olla yhdellä työnantajalla pidempään tai vaikka viikon pätkissä useammalla. Ajatus siitä, että saisin kuukaudessa pienen läpileikkauksen suomalaiseen työkulttuuriin eri työpaikoissa, kiinnostaa. Siitähän voisin vaikka kirjoittaa!

stilladream

Tältä sivulta löydät lisää minusta www.maijailmoniemi.fi . Ja jos ihmettelit tuota erityisosaamistani kalanperkauksessa, katso vaikka tämä: Kauhuleffojen kiintiöbloni kalatehtaalla ja haaste helvetistä.

Ja sitten: Call me maybe?

/Maija, jonka unelma on jonain päivänä saada oma luonto- ja seikkailuohjelma.

Ps. Tänään klo 15-16 välillä on Hour of Sisu, joka haastaa kaikki suomalaiset tekemään jotain mikä pelottaa: astumaan askeleen kohti unelmia, tarttumaan toimeen ja ottamaan rohkeitakin riskejä. Minkä rajan sinä voisit rikkoa juuri nyt? Siis just nyt! TEE! Tämä työharjoittelutarjous oli minun osallistumiseni Sisun tuntiin. 

 

 

EDIT VUONNA 2016: Tämän kampanjan tarkoitus oli löytää minulle työpaikka, ja tämän erilaisen lähestymistavan avulla sain heti palkkatyön. En suosittele hakeutumaan työttömyysaikana pitkäksi aikaa palkattomaan työharjoitteluun, sillä se saattaa vaikuttaa tukiin. Suosittelen kuitenkin etsimään itselle soveltuvia erottuvia tapoja työnhakuun. Tämä olkoon esimerkki sellaisesta.

Unelmien Rekkapilotti – matka kalarekassa Norjasta Suomeen

Seison pohjoisnorjalaisen huoltoaseman pihassa. Jännittää. Minulla on puhelinnumero, nimi ja kellonaika. Ei muuta. Olen hyppäämässä kalarekan kyytiin ja matkustamassa Vestreålenin maakunnasta kohti Suomea. Se näyttää olevan helpoin tapa matkustaa tästä maailman kolkasta. Pari päivää aiemmin olen saanut nimen ja numeron. Soittanut virolaiselle rekkakuskille, joka rundaa rekallaan kalaa ympäri Napapiirin pohjoispuolen. Puhelimessa hän on toivottanut minut tervetulleeksi kyytiinsä ja kertonut voivansa kuljettaa minut kalojensa kanssa Ouluun. Olemme sopineet  ajan ja huoltoaseman. Parissa päivässä olen pakannut kotini ja kamppeeni Norjassa sekä sanonut hetkeksi hyvästit elämälle Støssä. Nopeaa toimintaa.

Olen ihmeissäni. Miten minun pitää käyttäytyä? Miten rekan kyytiin kiivetään? Onko luvassa hurjaa kaahailua Norjan serpentiiniteillä? Selviänkö hengissä? Minkälainen tyyppi kuljettajanani seuraavan parin päivän ajan toimii? Osaanko minä puhua hänen kanssaan mistään? Rekat ja minä emme tunne toisiamme. Mietin tunnenko ketään rekkakuskia.

Ajatukseni katkeavat. Se ajaa pihaan. Iso kalarekka. Tuo sen on oltava. Suomalainen nimi ja rekisterikyltti. Hätkähdän. Tuntematon ja tietämätön, nehän ne saavat ihmisen aina varpailleen. Kalarekkakin voi olla tuntematonta ja tietämätöntä.

* * *

Kapuan penkille ja tömähdän siihen istumaan. Kujettaja nostaa painavan rinkkani kyytiin ja katsahtaa minua kysyvästi ja hieman ihmeissään. Minua hävettää. Nainen matkalla. Rinkassa on lähes koko elämäni.

Kuski kipaisee huoltoasemalta kahvin. Nousee auton ja kertoo, miten hienoa on, kun juuri tältä kyseiseltä asemalta rekka-autoilijat saavat aina hyvää kahvia. Monella muullakin asemalla on aiemmin tarjottu ilmaiset sumpit, mutta sitten, kun jotkut alkoivat hakea kahvinsa isoihin termoskannuihin, moni asema on alkanut taas rahastaa. Siksi hän käy aina täällä. Ja ottaa vain yhden termosmukillisen.

En osaa kiinnittää turvavyötä. Siinä on joku outo systeemi. Pitää napauttaa se molemmille puolille turvavyön lukkoihin. Hävettää taas, kun kuljettaja joutuu useamman kerran puuttumaan sähellykseeni vyön kanssa.

”Olen ekaa kertaa rekassa”, mongerran englanniksi.

Kuski kyllä puhuu vähän suomea, mutta me olemme puhelimessa matkasta sopiessamme valinneet yhteiseksi kieleksemme englannin.

Iso auto rykäisee käyntiin. Katselen ympärilleni. On aika äijämäinen olo. Sellainen maailmanvaltiasmeininki. Täältä näkee paljon. Melkein kaiken. Koko maailman. Tiirailen maisemia. Meille on sattunut hyvä matkustuspäivä, eilen oli kova myrsky ja tiet todella liukkaat.

”Kiva, kun tulit kyytiin”, kuski sanoo. ”Jostain syystä minulle on tullut viime aikoina useampi puhelu ja kyytiläinen. Kyselin firman muilta kuskeilta, ovatko he saaneet matkustajia mukaansa, mutta kenellekään muulle ei ole koskaan soitettu. Ihmeellistä, aivan kuin minulle olisi tarkoitettu tällaisia matkalaisia mukaani”, hän kummastelee.

Palaamme rinkkani painavuuteen. Kerron, että siinä todella on koko elämäni. Aiemmat kyytiläiset ovat olleet vain viikonloppumatkaajia mukanaan pienet kantamukset. Se selittää kuskin ihmetyksen. Minua ei enää hävetä. Ja sitten minä huomaan jo kertoneeni koko elämäni tarinan tuolle tuntemattomalle rekkakuskille. Huoli on väistynyt mielestäni. Tästä voi tulla hauska matka.

rekka3

Meelis on hänen nimensä ja hän on joitakin vuosia minua vanhempi. Hän on ajanut rekkaa jo vuosia. Opiskeli hetken Virossa meriakatemiassa, mutta nopeasti tajusi:

”Minut on tehty tähän työhön. Minulla oli lapsena kirja, jossa oli erilaisten rekkojen kuvia. Meillä oli monta muutakin autokirjaa, mutta minä halusin aina selata juuri tuota rekka-autojen opusta. Se oli paras asia, jonka omistin. Jos olin huonolla tuulella, itkin tai muuten allapäin, vanhempani toivat minulle aina rekkakirjan, ja minä rauhoituin kuin salamaniskusta. Halusin aina ajaa rekkaa! Niin tekivät isäni ja isoisänikin.”

Toinen varma asia Meelisille on Pariisi. Sinne hän vie pian vaimonsa. Yhteistä lomaa on suunniteltu pitkään, ja se on tärkeä juttu.

”Oletko käynyt Eiffel-tornissa”, hän kysyy hieman huolestuneena. ”Minulla on aika kova korkeanpaikan kammo…”, hän katsoo minua suurilla silmillään.

Vaimo on selvittänyt, että portaita pitkin kävellen torniin pääsisi huomattavasti hissiä halvemmalla. Uskaltaisiko Meelis?

Perhe, rakkaat lapset ja koirat. Tyttären soittotunnit. Viro. Rekka-auto. Ne ovat Melisin elämän tärkeimmät asiat. Hän kutsuu vaimoaan Vaimoksi, vaikka he eivät ole naimisissa. Avioliitto on mielessä. He asuvat pienessä kylässä Virossa. Meelis viettää siellä viikon kuusta ja loput kolme hän kiertää Pohjoismaiden pohjoisimpia alueita. Niin on mahdollista  ostaa tyttärelle sähköpiano, harrastaa koirien kanssa – ja viedä Vaimo ensimmäiselle ulkomaanmatkalle Virosta Suomen kautta Pariisiin.

Meelis haluaa, että Vaimo näkee Helsinki-Vantaan lentokentän. Se kun on äänestetty yhdeksi maailman parhaimmista. Pariisin lentokenttä häntä vähän huolestuttaa. On kuullut, että se on iso, likainen ja sekava. Kuinkahan he sieltä löytävät hotellille? On sovittu Vaimon kanssa, että taksilla mennään. Pariisi on iso juttu. Minun sydämeni sulaa.

* * *

Edessämme kurvaa henkilöauto. Opel. Meelis kertoo juuri päättäneensä ostaa sellaisen. Rahaa on säästetty pitkän aikaa, ja pian auto on tulossa kotiin. Hän on innoissaan.

”Minusta tuo on maailman kaunein ja paras auto”, hän sanoo tuijottaen edessä kulkevaa autoa innosta lasittuinein silmin ja katsahtaa kysyvästi minuun.

Minä hymyilen. Minustakin juuri täällä hetkellä tässä rekan ohjaamossa se on maailman kaunein ja paras auto. Koko pikkuruinen ohjaamokoppi huokuuu hyvää tunnelmaa. Meelis on ilopilleri, ja jos noista hänen kuljettamistaan kaloista joku istuisi ohjaamossa, saisi hän senkin puhumaan ja nauramaan. Varmasti.

* * *

Kuuntelemme cd-levyiltä East 17 -yhtyettä ja venäläistä kansanmusiikkia. Minä pääsen käsinkosketeltavasti Melisin maailmaan. Se on upea maailma. Täynnä intohimoa, innostusta, inspiroitumista ja ennnen kaikkea ihmisyyttä. Minä mietin salaa, kuinka meistä jokainen voisi saada osakseen ja omaan elämäänsä tätä tunnetta, jota saan nyt hänen kanssaan jakaa.

”Meitä oli koulussa kolme parasta kaverusta, vietimme lähes kaiken ajan yhdessä. Myöhemmin yhdestä meistä tuli lentopilotti, toisesta helikopteripilotti ja minusta rekkapilotti.”, Melis kertoo ylpeänä.

* * *

Matkaa on taitettu jo muutama tunti. Meelis hörpää kahvia termosmukistaan. ”Lämmintä, edelleen!”, hän huikkaa innostuneena. Termosmuki on hyvä keksintö.

Jossain keskellä Ruotsin Lappia pysähdymme. On seisahduttava 45 minuutiksi tienposkeen keskelle ei mitään, sillä nyt on lakisääteisen tauon paikka. Tauko ei katso paikkaa eikä aikaa. Kun piirturi napsahtaa, on pysähdyttävä.

”Onhan tämä vähän hassu laki, minun on seisahduttava pariin otteeseen 45 minuutiksi. Mutta minkäs teet, lakia on aina noudatettava”, Rekkapilottini sanoo rehellisen vakavalla ilmeellä.

Meelis suhtautuu työhönsä tosissaan. On tärkeää, että ajetaan turvallisesti ja noudatetaan sääntöjä. Viimeistään tässä vaiheessa tiedän, että henkeni on hyvissä käsissä. Hän todella on tittelinsä veroinen: pilotti.

Tuuli ulkona on alkanut kiristyä. Satunnaisesti joku toinen rekka suhahtaa ohitsemme, ja ohjaamo huojahtaa sen voimasta. Olemme hetken hiljaa pimeydessä.

”Uskotko sinä, että on jotain korkeampaa? Että mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän kuolee?”, pilottini kysyy yhtäkkiä.

Ja sitten siinä me kaksi, toisensa vasta kohdannuutta, eri maailmoista tähän rekan ohjaamoon asettunutta ihmistä istumme pimeässä tienposkessa jossain keskellä Ruotsin erämaata ja keskustelemme uskosta. Toivosta ja rakkaudesta. Siitä mihin sielu päätyy. Alkaa sataa lunta.

* * *

45 minuuttia on istuttu. Melis nostaa kahvikupin telineestä.

”Oho, siellä on edelleen kahvia”.

Hän on jo ehtinyt minulle kertoa, miten hän ja Vaimo voittivat Viron lotossa aikoinaan ihan pienen rahavoiton. Sen käyttötarkoitus oli itsestään selvää; pariskunta osti voitollaan espressokeittimen, suurimman aarteensa. Kun keitin kuusi vuotta sitten kannettiin kotiin, on se ollut koko kodin sydän. Me jaamme saman intohimon. Vahva, tumma kahvi. Minäkin haluaisin juoda kupillisen, mutten uskalla. Sitten minun pitäisi juosta heti vessaan, enkä uskalla ehdottaa kuskilleni enää lisää pysähdyksiä. Pissatauot jäävät tässä rekassa ainoaksi asiaksi, josta en uskalla pilottini kanssa keskustella.

rekka4

Rakkaus ja tosissaan ottaminen. Ne tulevat ensimmäisenä mieleen Rekkapilottini suhtautumisesta työhönsä. Ne tuntuvat olevan koko hänen elämänsä keskeisimmät periaatteet.

”Tämä on unelmatyöni, en tiedä mitään parempaa”, hän kertoo minulle. ”Mutkaiset pohjolan tiet, yksin oleminen, omien ajatusten ajatteleminen, vapaus ja rauha. Minä en tarvitse muuta”, hän vastaa kun utelen työn parhaita puolia.

* * *

Nyt istumme Ruotsin Kiirunassa ison marketin vieressä kököttävän huoltoaseman pihassa. On päivän toisen 45-minuuttisen aika. Tässä ei oikeastaan saisi olla. Monet marketit ja huoltoasemat ovat kieltäneet rekkojen pysäköimisen pihoihinsa.

”Se tuntuu vähän tylsältä, missä me sitten voisimme pysähtyä tauollemme?”, pilottini kysyy.

Me otamme nyt riskin. Hallitun sellaisen. Minä lupaan hoitaa puhumisen ruotsiksi, jos joku tulee ihmettelemään pysähdystämme. Melis vilahtaa markettiin ja tulee sieltä takaisin kattilan kanssa.

”Jotta pääsee Suomen-kodissa Pellossa tekemään vähän paremmin ruokaa”, hän tarkentaa, kun katson häntä hieman ihmettyneesti.

Minä poikkean huoltoasemalla. Pissalla. Katson kaihoisasti kahvikonetta, mutten edelleenkään uskalla ostaa kupillista, vaikka alkumatka on pärjätty hyvin ilman pissapysähdyksiä. Nappaan sämpylän ja hyppään takaisin rekan kyytiin. Onneksi Rekkapilottini osti kattilan, jotta voi kokata kotona parempaa ruokaa, eikä tarvitse elää koko ajan näillä pullamössöillä. Huomaan miettiväni millaista ruokaa hän mielellään laittaa. Siitä tulee seuraava keskustelumme aihe matkan jatkuessa.

* * *

Olemme matkanneet kaksitoista tuntia. Yhtäkkiä huomaan tutun kyltin. ”Suomi, Finland” siinä lukee sinisellä pohjalla keltaisten tähtien ympäröimänä. Olemme Suomessa. Kotona. Mihin nämä tunnit vilahtivat? Minä yövyn majatalossa Pellossa, Melis kantaa kattilansa omaan, työnantajan Suomesta hänelle järjestämään majapaikkaan.

”Haluatko ottaa rinkkasi mukaan”, hän kysyy noustessani kyydistäni hieman ujosti. ”Ajattelin, että jos et luota minuun – kyllä se tuossa yön voi olla, mutta jos sinä vaikka epäilet että minä ottaisin sieltä jotain.”

Katson häntä. Minä luotan tähän 12 tuntia tuntemaani ihmiseen enemmän kuin moneen muuhun. En voisi kuvitellakaan, että hän tekisi mitään tavaroilleni. Kerron tämän Rekkapilotilleni. Hän hymyilee huojentuneesti ja lähtee kotiinsa.

* * *

Aamulla Rekkapilottini odottaa minua sovitusti pellolaisen huoltoaseman kylkeen rakennetun majapaikan pihalla ja tervehtii iloisesti termosmuki kädessään. Minäkin olen juonut tänään kahvia. Siitä tuli kamalaa. Huoneessani on kahvinkeitin, mutta ei suodatinpaperia. Käärin kasan vessapaperia keittimeen suodattimeksi. En uskalla kertoa siitä Rekkapilotilleni, vaikka kaiken muun olen jo jakanut hänen kanssaan. Naurattaa.

rekka1

Käymme tullissa ja suuntaamme Ouluun. Keli on hurja, joudumme pysähtelemään puhdistelemaan laskinpyyhkijöitä tasaisin väliajoin. Mutta minua ei pelota; olen hyvissä käsissä. Huonosta säästä huolimatta tämä matka on nopea. Vähän harmittaa. Olisipa ollut vielä hauska kysellä enemmän elämästä virolaisessa pikkukylässä. Unelmista. Siitä miltä Suomi tuntuu virolaisen silmin. Mutta minä tiedän: kun seuraavan kerran lähden Norjaan, minulla on ystävä, jolle soittaa ja kysyä kyytiä. Sitten me ehkä voimme jatkaa jutustelua. Ja vaikkemme koskaan enää tapaisi, olen näiden tuntien aikana kokenut jotain ainutlaatuista: tavannut uuden ihmisen, saanut uusia ajatuksia, tutustunut maailmaan, johon en olisi koskaan ehkä päässyt mukaan. Saanut kokea, mitä ovat intohimo, työnilo ja positiivinen elämänasenne. Sen, mitä on, kun rakastaa toista niin paljon, että on valmis korkeanpaikan kammostaan huolimatta kiipeämään Eiffel-tornin rappuset.

* * *

Minulle kalarekassa Suomeen matkustaminen tarkoittaa myös uutta alkua. Norjan seikkauluni jälkeen olen taas uusien haasteiden äärellä. Etsin uusia töitä. Mitä tahansa minulle tapahtuukin, haluan, että voin suhtautua työhöni ja elämääni samalla asenteella kuin Melis. Koska vain sillä on merkitystä. Mitä tahansa työksensä tekeekin, tärkeintä on rakkaus tekemiseensä. Sen Melis, minun Rekkapilottini, ehti opettaa minulle yhteisellä kalankuljetusmatkallamme. Tällaisia työntekijöitä jokainen työnantaja tarvitsee! Tällaisia ihmisiä tämä maailma tarvitsee!

* * *

Rekasta pois noustessani mietin aiempaa keskusteluamme ja Meelisin ihmetystä siitä kuinka kaikista Pohjoisessa ajavista rekkapiloteista vain hänelle on tarjoutunut kyytiläisiä matkaan. Ehkä todella on tarkoitettu, että me olemme päässeet matkustamaan juuri hänen kyydissään. Olen siitä aika varma.

 

 

Ihme ja kumma

Nonni. Nyt ollaan tässä. Huomenna tuolla ja ylihuomenna siellä. Sitten. No. En tiedä. Se selvinnee. Suhinalla ovat päivät kulkeneet ja paikat vaihtuneet. 43 tunnin matka veti voimat totaalisesti ja väsymyksen lisäksi olen potenut kovaa migreeniä. Keho taitaa vähän osoittaa mieltään.

Nyt olen Tampereella. Huomenna matkaan pariksi päiväksi Helsinkiin hoitamaan asioita. Olen irtolainen. Se on jännää.

Mutta vielä jännempää on se, miten hassulta tuntuu olla taas täällä. Pää on pyörällä pienistä arjen asioista. Viimeiset kuukaudet rauhallisessa Støssä lähes eristyksissä muusta maailmasta ovat irroittaneet tehokkaasti kaikesta. Liikennevalot jännittävät. Ihmiset ympärillä kummastuttavat. Kaupunkien valo häikäisee. Kaupan hajuvesiosasto pyörryttää. Suomenkieli radiossa naurattaa. Yhtäkkiä tiheään pirisevä puhelin ahdistaa. Roskaruoka-ateria huumaa.

Ihme ja kumma.

ik ik2

Ihmeellistä alkavaa viikkoa sinulle!

/Ämmä, joka voi vielä seuraavien päivien aikana kirjoitella harvakseen, sillä pää lyö kirjoittamisen suhteen aika tyhjää…

 

Aina ei tarvitse tietää miksi ja miten: Suomi kutsuu

Mikä on sinun supervoimasi? Se taito ja kyky, joka auttaa sinua selviäämään tilanteessa kuin tilanteessa? Se kovin vaihde, joka pistetään päälle silloin, kun on tosi kyseessä?

* * *

Viimeinen viikko on ollut vaikea. Vaikein koko Norjassa oloni aikana. On täytynyt miettiä seuraava askelta. Mihin menisin? Mitä tekisin? Miten seikkailuni jatkuisi nyt, kun tilanne Støssä muuttui radikaalisti? Missä minua tarvittaisiin nyt eniten? Miten voisin palvella parhaiten?

Olen ollut neuvoton ja pohtinut viime päivinä tarkkaan omia arvojani. Mikä minulle on lopulta kaikkein tärkeintä? Ja sitten viime viikolla siimapöntön äärellä selvittäessäni siiman sotkuja, yhtäkkiä myös mielen solmut avautuivat pitkän taivuttelun jälkeen. Nyt valintani on selvä.

* * *

Joskus suurintakin seikkailua ja huimimpiakin kokemuksia tärkeämmät asiat löytyvät läheltä. Sydämestä. Lähimmäisistä, perheestä, suvusta. Rakkaudesta. Lähimmäisen rakkaudesta.

Ne ovat nyt tärkeimmät arvoni, joiden pohjalta otan seuraavat askeleeni.

* * *

Minun supervoimani taitaa olla taito tehdä nopeita päätöksiä, kyky nostaa ennalta-arvaamattomia ratkaisuja mahdollisksi vaihtoehdoiksi, valmius muuttua nopeasti tilanteen vaatimalla tavalla – nopea toiminta nopeiden päätösten seurauksena.

* * *

Isoisäni on huonossa kunnossa ja sairas. Isoäitini haluaa hoitaa häntä kotona; antaa papan olla siellä mihin hän kuuluukiin. 90-vuotiaan mummoni voimat eivät kuitenkaan riitä huolehtimaan papasta ja isosta talosta. Kun viime viikolla kuulin sukulaisteni huolen papan tilanteesta, asia oli minulle itsestään selvä. Olin montaa päivää pyörittänyt mielessäni iso ajatusmassa. Pelkoa siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ja sitten siimapöntön äärellä ajatus iski kirkkaana mieleeni: näin on toimittava. Minulla on mahdollisuus nyt mennä auttamaan isovanhempiani, hoitamaan taloutta ja pappaa mummon avuksi. Valitsin nyt lähteä isovanhempieni luokse.

Lähden seuraavaksi Suomeen. Keuruulle, Keski-Suomeen, josta minäkin olen kotoisin. Olen asunut siellä lapsuuteni ja ensimmäiset kouluvuoteni, mummolan viereisessä talossa. Mummo ja pappa hoitivat minua usein ja vietin heidän kanssaan paljon aikaa. Nyt on minun vuoroni hoitaa ja auttaa. Ja katsoa sitten mitä tapahtuu.

lähtö1

Tästä syystä minä päätin olla etsimättä tällä erää uutta työtä Norjasta ja lähteä Suomeen. Saatan tulla tänne vielä takaisin. Saatan olla tulematta. Mikään ei ole elämässä varmaa ja pysyvää, sen ovat viimeiset kuukaudet minulle osoittaneet. Siksi on tärkeää tarttua hetkeen, tarttua sydämen ääneen ja toimia sen mukaan. Vaikka sitä joskus jälkikäteen ihmettelisikin, miksi ikinä on tullut toimineeksi valitsemallaan tavalla. Siksi on tärkeää uskaltaa hypätä ja olla pelkäämättä seurauksia. Sillä elämä näyttää.

Ja nyt elämä näytti nopeasti. Alle viikossa päätöksestäni sain eilen järjestettyä itselleni kyydin kalarekassa Suomeen. Lähtö on huomenna! Kiitos supervoimieni, kahdessa päivässä minä olen valmis lähtemään. Vielä on pakattava tavarat, siivottava ja luovutettava asunnon avaimet. Huomenna olen jo Suomessa.

Seuraavat viikot näyttävät miten tilanne kehittyy. Olen Keuruulla nyt niin kauan kuin tarvitaan. Muusta en tiedä, eikä nyt tarvitsekaan tietää. Se on helpottava ajatus. Että aina ei tarvitse tietää miksi tai miten.

lähtö2

Elämä on vaiheita, askeleita. Tuliko vuodesta Norjassa nyt neljännesvuosi Norjassa? Niin voi olla. Ja sitten on. Taitaa olla, että jo nyt olen oppinut ja saanut sen mikä on ollut tarpeen.

Olen kovin väsynyt. Viime päivät ovat vieneet voimia, supervoimiakin, enkä oikein osannut kiteyttää kirjoittaen ajatuksiani. Mutta tällä toissa iltana kuvaamallani videolla kerron päätökseni koko taustan mielestäni aika osuvasti. Katso se. Siinä on se ihminen, joka minusta on näiden kuukausien aikana kuoriutunut, vaikka nyt vähän väsyneenä ja hämärässä…

❤ Äm

 

Itsenäisyyspäivän maisema

Hyvää Itsenäisyyspäivää, rakas Suomi! Olen poissa luotasi nyt jo kolmatta Itsenäisyyspäivää peräkkäin. Näinä merkkipäivinä kaukana kotoa mielen valtaa haikeus. Ylpeys siitä että on suomalainen! Kaipuu, että voisi kunnioittaa kotimaata sen kauniissa maisemissa yhdessä rakkaiden kanssa. Mutta minun maisemani on nyt tällainen. 

ipv1

Støssä on hurja tuuli, kovin tähän mennessä. Ulos ei ole menemistä. Tai koitettiin me koiran kanssa, mutta ei siitä tullut mitäään. En tiedä tarkkoja lukemia, mutta yli 20 metriä sekunnissa tuulta on aivan varmasti. Ehkä reilustikin. Yöllä heräilin moneen otteeseen siihen kun tuuli repi kattoa ja tällä kertaa jännitin, että niin oikeasti käy. Ei ollut kaukana.

Vielä jännempää on se, että parin päivän päästä jään tänne aivan yksin kun muut kalastakylän suomalaisasukkaat lähtevät pois. Muutama paikallinen jää kylään. Mutta ennen sitä kokoontuu joukko suomalaisia juhlimassa Suomea Støn pienessä punaisessa mökissä: minun kotonani. Rauhoitan nyt loppupäivän Itsenäisyyspäivän juhlinnalle.

Millainen sinun Itsenäisyyspäivän maisemasi on? Toivottavasti kaunis ja rauhallinen!

/Äm, ikävöiden sua ja kotimaata

Siellä ja täällä – missä on oikea olla?

Eilen ja tänään on ollut aikaa ajatella. Olen miettinyt paljon sitä, mikä tämän kaiken pointti oikeastaan on. Miksi olen täällä? Miten ihmeessä olen päätynyt tähän kylään, joka puhkuu nyt hiljaisuuttaan. Lokki kiertää kotimökkiäni ja kirkuu. Seinät ovat ohuet ja tuntuu kuin se kaartaisi suoraan ympärilläni. Jos laitan silmät kiinni ja hengitän syvään, voin tuntea sen siinä.

Minä mietin, miksi.

Ei.

Minä mietin, mitä.

Mitä tapahtuu? Mitä tämä on?

On jännä miten nopeasti sitä unohtaa menneet. Siis minun kohdallani sen, miten vaikeaa minulla oli asettua Suomeen siellä viettämieni kymmenen kuukauden aikana Ruotsista tulon jälkeen. Kuinka yksin ja juurettomana koin olevani siellä välillä. Koko ajan tunsin, että se oli jotenkin väliaikaista. Että se oli jonkinlainen välietappi ennen jotain muuta. Jos olet seurannut blogiani pidemmän aikaa, tiedät ehkä mistä puhun.

Ja sitten tuli se jokin muu. Tämä. Nyt kun olen täällä, en voi välttyä pohtimasta olisiko elämäni kuitenkin ollut siellä ”oikeampaa” tai minulle soveltuvampaa kuin täällä. Täällä on upeaa, kaunista, ruoka maistuu paremmalta kuin aikoihin. Saan tuijottaa merta kirjoittaessani. Kotkaa. Kuulla lokin. Ihmisten hyvyys tuntuu kaikkialla. Rauha on sanoinkuvaamaton. Mutta silti mietin mitä tekisin juuri nyt siellä. Helsingissä. Omalla maallani.

Onko se minun oma maani?

Kummallisia ajatuksia. En tiedä tarkoitusta. Olen tyytyväinen kaikkeen täällä, mutta en ymmärrä. En käsitä sitä, miten tämä kaikki on tapahtunut. Ja mitä nyt tapahtuu?

Mitä tapahtuu siellä?

Mitä tapahtuu täällä?

IMG_8052

Vaeltelimme eilen Hermannin kanssa Kyststien-rantareittiä. Näissä maisemissa niin minä kuin koirani tunnemme kyllä olevamme juuri oikeassa paikassa.

 

Ehkä välillä on tärkeää pysähtyä miettimään etäisyyttä välillä siellä ja täällä. Sunnuntairauhaa sinulle, ystäväni! Oletko sinä miettinyt, missä sinun on oikea olla?

 

Longboard – paras elämäntaito-opas evö!

Tiedättekö miksi meidän kaikkien suomalaisten pitäisi longboardata? Siksi, että se paras elämäntaito-kurssi, jonka olen koskaan käynyt: juuri tällaista kulttuurinsiementä Suomeen pitäisi kylvää. Tämän minä tajusin, kun viiletin longboardilla pitkin Suvilahden asfaltteja iltahämärässä Lena Salmen kanssa viime viikolla.

lonkka2

Minut siis haastettiin kokeilemaan longboardia. Olen kyllä horoskooppimerkiltäni vaaka, mutta sen lähemmäs näitä tällaisia tasapainojuttuja ei minun elämässäni juuri ole päästy… En ole ikinä aiemmin seissyt minkäänlaisella laudalla, saati sellaisella jossa on pyörät alla. Hätäpäissäni haasteen kiertääkseni yritin käyttää ikäkorttia: ei tämän ikäinen enää opi tuollaisia taitoja, mähän olen jo yli kolkyt eikä mun tasapainoaisti tai taidot enää anna myötä! Mutta ei toiminut. Kuusikymppinen Lena on opetellut itse longboardaamaan vasta muutama vuosi sitten – näinhän teille kerroin.

lonkka1

Päättäessäni ottaa haasteen vastaan en voinut uskoa, miten isosta jutusta minulle tässä oli lopulta kyse. Longboardaus ei ollut vain pelottavaa itsensä haastamista (ja okei, nolaamista tässä Marrymedingdong meets Sex and the City -tutussa), vaan todella merkittävä paalu ja symbolinen piste minulle. Tämän kokemuksen myötä päätin alkaa elää; heittää nurkkaan elämäntaito-opaat ja keskittyä tekemiseen, olemiseen ja kyydistä nauttimiseen! Koska juuri siitä longboardauksessa on kyse. Että ollaan yhtä jengiä, toinen toista varten sekä osataan ottaa rela ja nauttia kyydistä. Buli!

lonkka3

Nämä mahtavat alakulttuurit tuovat Suomeen aivan uudenlaista ilmapiiriä. Just sitä mitä kaikki hidastamisoppaat ja elämäntaitokirjat meille paasaavat: hetkessä kiinni olemista, rentoa kruisailua, jatkuvaa uuden kokeilemista sekä kaikkien välistä välittämistä ja rakkautta. Longboardaus on välitöntä olemista, heittäytymistä, toiseen luottamista ja remakkaa naurua!

Niistä tässä kokemuksessa oli minulle syvimmiltään kyse. Ja se lonkkaaminen – se tuli siinä tehdessä itsessään. Kuvasimme sinulle tämän videon (linkkaan sen blogin loppuun), jotta voit nähdä miten kehityin puolessatoista tunnissa. Ja varsinainen lonkkariprinsessahan minusta kuoriutui! Ensin Lena piti kädestä kiinni ja kohta jo kruisailin itsekseni alamäkeen. Ja kerran Mirkun, joka kuvasi alamäessä, päälle – senkin kohdan näet videolta.

lonkka7

Yhdessä illassa Lenasta tuli minulle idoli: hän rikkoo rajoja ja osoittaa esimerkillään, että kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa. Ikä ei ole este, sukupuoli ei ole este, elämäntilanne ei ole este! Sen lisäksi että Lena lonkkaa, hän (vain muutamia mainitakseni) tekee sirkusta, hyppii uimahyppyjä – ja on juuri tällä hetkellä Tukholmassa fudis-fanireissulla. Tätä naista ei voi kansiin ja kirjoihin kitetyttää, hänet pitää nähdä – onneksi olemme koonneet sinulle tämän videon. Ja nyt meillä on yhteinen juttu, jonka jaamme; longboardaus on todella koukuttava laji.

lonkka5

Ensi kerralla kun tuntuu, että haluan päästä elämän syrjään kiinni, löytää läsnäolon ja nauttia pienistä hetkistä lähden lonkkaamaan kaverin kanssa! Se on bye bye elämäntaitokirjat!

Tässä Maija oppikoulu longboardauksen maailmaan… enjoy! Kiitos rakkaalle Mirkku Merimaalle ja Mirkku Merimaa Photographylle upeista kuvista ja elämää suuremmasta videosta, sinuun voin aina luottaa! ❤

/Ämmä, Marrymedingdong!

 

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?

MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin. Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin.

Lue lisää MaiLife Haasteesta tästä!

Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa

Ihan vaan pieni ajatus. Kun nyt on nämä jääkiekkokilpailut jossain päin maailmaa. En ole seurannut itse, mutta jotenkin eilen en voinut välttyä saamasta tietoon Facebookista (KAIKKI olivat katsoneet tuon pelin!), että Suomi oli voittanut tärkeän matsin. Hienoa! Yksi pieni ajatus, jonka bongasin jostain keskustelusta sosiaalisessa mediassa kiinnitti huomioni. Me suomalaiset olimme kai lähteneet peliin aika skeptisin mielin; että kunhan ei nyt vaan pojille kävisi huonosti ja varmaan tässä kiekkomatka päättyy kun eihän me Kanadaa voida voittaa. Mutta toisin kävi! Suomi voitti, ja sitten uskallettiin tuulettaa.

Mistähän syystä sitä on niin usein helpompi lähteä kaikkiin asioihin vähän epäillen ja skeptisesti? Onko asenneilmapiirimme todella tällainen? Että eihän tässä mitään mahdollisuuksia ole onnistua, kunhan nyt vaan kokeilen? Onko meidät kasvatettu siihen, että ei kannata liikoja uskoa onnistumiseen etukäteen ettei sitten tipu turhan korkeata kun tappio tulee? Että oltaisiinko me voitu eilenkin vaan tuulettaa kovaa ja korkealta jo ennen peliä ja uskoa siihen, että voitto on mahdollinen? Ja jos se sitten ei olisikaan tullut, so what! Olipahan uskottu etukäteen kovasti ja kannustettu reippaasti ilman epäilyksiä.

Että tämmöinen vaan. Kovin ajankohtainen aihe minulle juuri nyt. Erityisesti siksi, koska minulla on kova halu nyt tuulettaa ja juhlia etukäteen paljon näitä kaikkia hauskoja ja mielenkiintoisia asioita elämässäni – mutta sitä on niin helppo tuntea syyllisyyttä. Ympärilläni kun kuuluu kuiskintaa: ”Kannattaiskohan tuonnkin nyt vaan lopettaa tuo hehkuttaminen, ja noyrtyä vähän; katsoa ensin onnistuvatko nuo asiat ylipäänsä. Se on kato tyttö niin, että se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa.”

autonovi2

autonovi

/Ämmä, joka ei keksinyt tälle jutulle mitään kuvitusta ja näin ollen laittaa tähän kännykästä löytyneet virheotokset jotka oli napannut vahingossa promokuvauksissa yrittäessään vaatteenvaihdon yhteydessä peilata huulipunaansa kännykkäkameran avulla. Näin.

 

Ylistys ruotsalaiselle kahville!

Pasmat on vähän sekaisin. Olen rikkonut aamurytmin pitkästä aikaa, enkä oikein osaa suhtautua tähän. Aloitin aamun aamiaisella, ENKÄ viemällä koiraa ensin ulos! Yleensä aamumme alkaa lenkillä ja sitten tullaan syömään aamupalaa. Ja nyt me molemmat ollaan vähän ihmeisämme. Hermanni vinkuu, heiluttaa vimmatusti häntää ja yrittää saada minut ylös kahvikupin äärestä

ulos

Mutta minä nautin nyt tämän kahvini ihan rauhassa. Kaipasin aamukahvia jo eilen illalla. Olin todella väsynyt koko illan enkä kyennyt tekemään mitään. Mutta tieto siitä, että saa kahvia! Aah. Eikä mitä tahansa kahvia, vaan tätä ihanaa ekstratummapaahtoista ruotsalaista.

kippis3

Ruotsissa opin, mistä kahvissa on todella kysymys. Olin aina aiemmin nauranut ruotsin serkuilleni, jotka Suomeen tullessaan kantoivat käsilaukussaan Nescafen pikakahvipusseja, jotta voisivat lisätä vähän ytyä suomalaiseen kahviin. En olenkaan tajunnut, mistä oli kyse. Mutta kun itse muutin Ruotsiin ja kävin vierailuilla Suomessa, tajusin, että täällä kahvi on… LAIHAA!! Ja siksi minäkin nyt kannan Nescafen pikakahvipusseja käsilaukussa katastrofin varalta.. Ja nautin kotona tätä parasta tummaa kahvia.

kahvi

/Maija, kippistäen aamulle ja auringolle