Suru on itsekäs tunne – ja juuri tästä syystä tarpeellinen

Oma kohtaloni ja oikeus tähän suruun; nuo asiat pyörivät juuri nyt mielessäni. Kuluneet päivät ovat pysäyttäneet. Läheiseni nukkui pois, ja suruprosessi käynnisti minussa kummallisia kysymyksiä…


JOTENKIN SITÄ AJATTELEE, että surun kuuluisi olla vain kaipuuta menetetystä ihmisestä, muistelua yhteisistä hetkistä – kyyneleitä ja hetkittäin mieleen pilkahtavia iloisia hetkiä, jotka nostavat hymyn suupieliin.

Mutta ei. Miksi menetys nostaakin yhtäkkiä pintaan niin monta tunnetta itsestä, synnyttää monta ajatusta omasta elämästä?


SE OLI ÄKILLINEN ja nopea lähtö, emmekä sitä vielä odottaneet tapahtuvaksi; olimmehan ajatelleet, että tämä aina niin terve ja elämänmyönteinen rautanainen eläisi satavuotiaaksi. Mutta perjantaiaamuna sain kuulla mummoni nukkuneen pois.

”Mitä tapahtuu nyt?”, kysyn hiljaa itseltäni.

Viimeinenkin suhde historiaan katkesi, nyt minulla ei ole jäljellä enää yhtään isovanhempaa, joka kertoisi tarinoita menneestä, kytkisi kaiken johonkin isompaan kuvaan.

Miten perheeni käy, miten sukuni nyt käy? Enää ei ole sidettä, joka sitoo meidät yhteen, jonka luona vierailla joulut ja juhannukset – koko suku yhdessä.


”MITEN MINUN NYT KÄY?”, pohdin yllättäen mielessäni.

Näin kuvan, jossa isäni sisaruksineen seisoo sairaalassa mummin vierellä. Se pysäytti. Heitä on monta, toisilleen tärkeää sisarusta. Tuo ihminen on tarjonnut heille elämän ja nyt he ovat vierellä sen viime hetkillä.

Itku puski silmiin tästä kauniista näystä. Mutta sitten hätkähdin. Huomasinkin yhtäkkiä surevani itseäni. Mitä minulle käy, kun kuolen? Onko minua kukaan katsomassa, hoitamassa, suremassa? Minulla ei ole lapsia, ei puolisoa. Millaisen tulevaisuuden itse haluan?

Miksi elämä on mennyt näin ja voiko sen kulkua vielä muuttaa? Pitäisikö? Pystyisinkö edes?

Tätä kysymystä olen pohtinut nyt pitkään. Tunne on kivulias.

Onko minulla oikeus surra näin itsekkäästi?

 

”ONKO MINULLA OIKEUS SURRA?”, kuiskaan ääneen hämmentyneenä.

Lauantaina satuin saamaan puhelun. Sen soitti vanha tuttu vuosien takaa, josta en ole aikoihin kuullut. Nytkin puhelu oli vahinko, tarkoitettu toiselle Maijalle, mutta näppäilyvirhe johti sen minun luokseni.

Sysäydyimme vaihtamaan vuosien kuulumiset. Hän kertoi vaikeista vuosistaan, monista menetyksistä, sairauksista, koetuista hankaluuksista.

Puhelun jälkeen minä jäin pohtimaan; onko minulla oikeutta surra näin, kun jollain toisella on vielä paljon vaikeampaa?

Ja sitten, ovikello soi. Ovella seisoo lähetti kukkakimpun kanssa. Kukat ovat ystävältäni ja kauniita, mutta en voi olla ajattelematta: Miksi minulle, eiväthän nämä kukat minulle kuulu? Enhän ollut edes päivittäin tekemisissä mummini kanssa. Jonkun muunhan nämä kuuluisi saada.


”MITÄ SURU ON?”

En minä siihen vastausta tiedä.

Mutta sen tiedän, että suru pistää elämän mittakaavaan. Se laittaa punnitsemaan mentyä matkaa ja taivalta tästä tulevaisuuteen. Se pysäyttää ja saa sydämen sykkimään; hajottaa ja laittaa kokoontumaan uudelleen. Siksi suru on kaikessa lohduttomuudessaan elämän voimavara – kuolema kaiken kantaja.

Suru ei voi olla muuta kuin aina jossain määrin itsekäs prosessi; me koemme kaiken itsestämme käsin. Eikä se, että ajattelee menetystä omasta kulmastaan tee surusta poismennyttä kohtaan yhtään vähättelevää. Se tarkoittaa vain, että pois lähteneellä on ollut iselle tärkeä rooli; hän on saanut minut pysähtymään elämän äärellä.

Se on tärkeintä, mitä voimme toisillemme tehdä.

 

/Äm, isojen äärellä ja lämpimästi mummia muistaen

Mainokset

Kenenkään onni ei ole täydellinen

–Oletko onnellinen? Tuolla kysymyksellä alkoi minun, nyt kai jo kahdeksatta vuotta käyvä muutostarinani.

Seisoin kahvijonossa eräässä seminaarissa, kun edessäni ollut mies kääntyi yllättäen minua kohti ja kysyi tuon kysymyksen. Sitten aivan yhtä arvaamatta kuin oli minuun päin kysymyksellään kääntynyt, hän pyörähti takaisin, otti kupin kahvia ja meni matkoihinsa.

Olenko minä onnellinen? Yllättävä kysymys jäi vaivaamaan päätäni pitkäksi aikaa.

–Ei, vastasin itselleni tuolloin ja pian sen jälkeen hyppäsin tuntemattomaan. Ymmärsin tuolloin jotain, mikä sai luopumaan minut loppuun väsyttäneestä bisneksestäni. Halusin tarttua siihen, mikä sisällä todella soi.


VUODET VIERIVÄT JA tässä blogissani olet sinäkin päässyt todistamaan niitä uskomattomia seikkailuja, joihin sysäydyin. Pohdinnat onnellisuuden ytimestä liittyvät vahvasti tähän tarinaan. Kysymys ei ole päästänyt irti otteestaan, vaan vuosien varrella olet sinäkin kanssani pysähtynyt kenties pohtimaan, mitä onnellisuus todella tarkoittaa.

Sitten tuli tämä vuosi, jonka viimeisiä säveliä nyt soitetaan. Tuli unelmieni työ ja yllättävä muutto työn perässä Kuopioon. Uusi seikkailu täynnä mahdollisuuksia, päämäärä, jota olen pitkään etsinyt.


VIIME VIIKOT OLEN ollut hyvin vihainen itselleni. Ajattele, minulla on nyt lähes kaikki, mistä olen elämässäni viimeiset vuodet unelmoinut. On innostava työ, mukava koti, rahaa. On vähitellen onnettomuudesta kuntoutuva keho ja kohentuva terveys.

Mutta minä olen onneton. On kamala koti-ikävä Helsinkiin, on vuoden pimeimpinä päivinä aikaisen aamutyön aiheuttama valtava väsymys. On yksinäisyys, on vain työ. On malttamattomuus, että pitäisi jaksaa luoda suhteita, osallistua, harrastaa – luoja paratkoon olla voimia blogin päivittämiseen. Tarve juurtua tänne tai sitten mahdollisimman pian päästä palaamaan kotiin omien ystävien luo.

Tämän piti olla vain väliaikaista, mutta olen päättänyt jäädä Kuopioon aiemmin suunniteltua pidempään – onhan minulle nyt suotu suurin kunnia ja pyydetty jatkamaan hyvin onnistuneessa työssäni pidempään. Niin ei käy kaikille. Eihän minulla pitäisi olla syytä olla surullinen!

Saanko tuntea näin, vaikka kaikki on ulkoisesti ihan oikein päin? Pitäisikö minun pyrkiä täydelliseen onneen?


ONNI JA ONNETTOMUUS. Ehkä onnea ei olekaan ilman onnettomuutta? Ehkä onnellinen voi olla vasta, kun hyväksyy, että onni elää äärilaidallaan; että todellinen onnellisuus on jatkuvaa liikkumista onnen ja onnettomuuden tunteiden välillä.

Äärilaita, niistähän olen sinulle niin monesti kirjoittanut. Mitä olisi elämä ilman näitä toistensa vastakkaisia tunteita? Haaleaa, vaaleaa ja tappavaa. Sillä ei ihminen hetkittäisen onnettomuuden tunteeseen kuole, se kuolee siihen jos sielu ei tunne mitään.

Tässä olen oikeasti onnellinen. Itsenäisyyspäivän viikko tarkoitti minulle paria vapaapäivää töistä ja reissua Helsinkiin. Siellä oli ystäväni upeat itsenäisyyspäivän juhlat, joissa sain kunnian toimia seremoniamestarina. Oli ihana olla kotona. Kuva: Sebastian Danberg

 

TYYTYVÄISYYS JA TYYTYMÄTTÖMYYS. Ehkä onni sekoittuukin tyytyväisyyden kanssa? Voisiko silti olla onnellinen, vaikka kaikkiin elämänsä osa-aueisiin ei olisi täysin tyytyväinen?

Ehkä onni on sitä, että hyväksyy sen, että elämä on aina jostain kohdasta virheellinen. Että osaa olla tyytymättömyydessäänkin tyytyväinen – ja tietää mihin asioihin voi itse vaikuttaa, jotta arjesta tulee sellainen, että sitä voi joka päivä rakastaa.

Ehkä minulla saakin olla koti-ikävä. Ehkä saankin surkutella, kun olo on yksinäinen. Mutta ei niiden tarvitse antaa ottaa valtaa koko elämästä. Niiden ei tarvitse antaa hämmentää koko kuvaa. Vaikka onneaan voi itse monelta osin rakentaa, liittyy siihen kuitenkin aina arvaamaton elementti, se taitekohta, piste, johon ei oi vaikuttaa, vaan jossa täytyy valita keskittyykö siihen mitä puuttuu, vai ottaako kaiken irti siitä, mitä on.


–OLETKO ONNELLINEN?

Jos juuri tänään joku kääntyisi puoleeni kahvijonossa ja kysyisi yllättäen näin, sanoisin:

Välillä olen, välillä en. Mutta jokainen hetki koetan olla tyytyväinen, ja jakaa muille mitä tunnen sekä ajattelen. Elämä on opettanut sen; että kenenkään onni ei ole täydellinen.

Kuva: Sebastian Danberg

 

Jotenkin näin minä tänään ajattelin.

/Äm

Ps. Jos nyt ensimmäistä kertaa törmäät blogiini, alla olevista linkeistä saat muutaman poiminnan kautta jonkinlaisen pikakatsauksen tarinaani, jonka jokaisesta käänteestä, onnesta ja onnettomuudesta olen muuten tänään ihan valtavan kiitollinen:

Synninpäästöni
Tervetuloa Varbergiin, täällä minä asun
Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää
Kun valtiotieteiden maisterista tuli kalastajan apulainen
Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän
Minusta tulee radiojuontaja ja muutan Kuopioon

Kutsuni yksinäiselle: tapetaan yksinäisyyshätä yhdessä!

Roskapussi on suurin viholliseni. Jokinlainen lamaannukseni mittari kai. Asuntoni haisee, enkä uskalla enää avata lavuaarin alakaappia, sillä se räjähtäisi eteeni, mutta silti minä en saa roskia vietyä ovesta ulos.

Pienistä asioista voi muodostua isoja kynnyksiä. Siksi minun on illalla nostettava tuoli ulko-oven eteen ja asetettava pussi sille. Näin aamulla ulos lähtiessäni en voi astua sen yli, vaan minun on pakko tarttua toimeen. Kulkea kymmenen ekstra-askelta roskakatokselle.

* * * 

Räpsräps, tonktonk, piippiip. Tonk.

On aamu, ja pursuava pussi kädessä seison pienen kopperon edessä. Meteli. Pieni lautaseinäinen koppero, jonka yläosaa kiertää tiheä kanaverkko, ja kamala kaaoksen ääni.

Avaan oven.

Paniikki. Räpsräps, tonktonk, piippiip. 

Lintu.

Se on jäänyt vangiksi. Kopin takaosassa se hakkaa päällään kanaverkon reikää tietäen itsekin ettei pääse siitä ulos. Mutta se ei näe muutakaan reittiä. Sen voimat ovat vaarassa ehtyä, ties kuinka kauan se on koettanut löytää tietä vapauteen. Ja kun voimat loppuvat, se tuupertuu. Kuihtuu. Kuolee… 

”Rakas, tule tänne!” huudan. Hätä sumentaa linnun pään. Mitähän se nyt ajattelee? Ajattelevatko linnut? 

* * *

Minä ajattelen. Ratkaisuja. Enhän voi jättää sitä tänne, mutten uloskaan kantaa. Miten voin auttaa? Paniikki. Keksin kiertää ulkoa kopin toiselle puolelle ja säikäytän linnun kohti ovea. Räpsräps se lehahtaa, ja silmänräpäyksessä se on poissa. Ei se ehdi jäädä kiittämään. Mutta ei se haittaa. Minä haluan vain, että se pääsee ystäviensä luo.

* * *

Alan itkeä. Olen ollut vähän herkillä.

uusipäivä

Niin. Herkillä. Kierrellyt ja kaarrellut. Koettanut väistellä ja vetäytyä, jottei tarvitse puhua ja avata sielunsa syvimpiä. Jottei tarvitse kertoa mitä todella on meneillään – se hävettää.

Sinä, joka tunnet minut jo, tiedät, että olen sinua rohkaistakseni jakanut paljon omia vaikeita kokemuksiani. Pitkään aikaan en ole kuitenkaan kokenut turvalliseksi päästää sinua kulissien taa. Jos olisikin ollut sanoja, ne olisivat liian latistavia. En halua valittaa, ruokkia maailmaa surullisin sävelin, vaan tarjota kokemuksestani kumpuavia rikastuttavia ratkaisuja.

Viime viikkoina minä en tuntenut ratkaisuja. Syvältä kaivaa lohduton yksinäisyys.

img_9229

Minä olen yksin. Olen perheetön ja parisuhteeton, mutta myös vailla muita yhteisöjä: yksinyrittäjänä hiljaisessa työtilanteessa ja ilman työkavereita sekä vuosia Suomesta poissa vailla syviä ystävyyksiä. Vanhemmat asuvat etäällä, eikä heihin voi alati turvautua.

Yksinäinen  polku jo vuosia. Moni vaiheistani on tietoisia valintojani, mutta silti elämä on yllättänyt karuudellaan. Se on ollut minulle selviytymistaistelua ja alati eteen asettuvien ongelmien ratkaisua. Nyt suurin häkki on hätä. Yksinäisyyshätä.

Yksinäisyys on kuulumattomuutta, ulkopuolisuutta, yhteisöttömyyttä. Tilanne, jossa kukaan ei tarvitse, eikä itse tunne olevansa osa mitään. Lohduttomuutta ja suunnattomuutta, itseään ruokkiva kierrekin; mitä enemmän on yksin, sitä vaikeampaa on löytää toisten ihmisten luo. Yksinäisyys lamaannuttaa. Pienistä asioista tulee isoja ja vahvinkin mieli saattaa sammua – niin on ollut minulle vaarassa käydä tänä keväänä.

Räps. Tonk. Piip.

Olen koettanut kurkottaa ulos, pyytää apuakin, mutta yllättynyt vastakaiun vähäisyydestä. Kenties kiireen keskellä moni ei ehdi pysähtymään toisen ihmisen edessä. Silloin saattavat silmät sulkeutua hänen avunpyynnöilleen.

Ja silti vain pieni sana tai kosketus saattaisi muuttaa toisen hädän helpotukseksi. Vapaudeksi.

puuttuvat sanat

Pitkään aikaan en ole kohdannut lintuja. Niillä on ollut minulle tärkeä merkitys. Linnun näyttäytyminen on aina tarkoittanut jotain: suuria oivalluksia, toimintaa.

Siunattu olkoon pursuava roskapussini, joka johdatti minut tänä aamuna linnun luo. Siinä hetkessä viime aikoina puuttuneet sanat löysivät muodon, ja ymmärsin mitä minun täytyy sanoa:

Hei yksinäinen, minä, toinen samanlainen, olen täällä, ja haluan tappaa yksinäisyyshädän kanssasi!

Siksi päätin kutsua itsensä yksinäiseksi kokevia ihmisiä viettämään hauskaa hetkeä ja heittäytymään kanssani hurjaan kokemukseen. Varasin meille 15 paikkaa Rush-trampoliinikeskuksesta Helsingistä keskiviikkona 27.4. klo 18-19.30, ja kuka tahansa voi ilmoittautua mukaani – free of charge, minä tarjoan! Haluan inspiroitua kanssasi ja kenties inspiroida sinua. Tämä voi olla meille mahdollisuus luoda yhteistä uskoa elämään, ystävystyä!

Loput on meistä kiinni. Vietetään hauska parituntinen tai perustetaan säännöllisesti tapaava ”yksinäisyydentappokerho”.

Oletko mukana?

Toivon, että sinä välität tämän viestini eteenpäin. Kenties joku sellainen, jonka et edes oleta olevan yksin, tarvitsee juuri tätä. Tai sitten itse tarvitset juuri tätä. Haluan korostaa, että tämä ei ole sinkkutapahtuma, vaan kenelle tahansa itsensä yksinäiseksi kokevaksi. Yksinäisyys voi olla monenlaista, eikä sitä voi arvottaa. Meistä moni voi kokea olevansa yksin, vaikka saattaisi näyttää, että ympärillä on paljon ihmisiä.

rush

TÄLTÄ näyttää Rushissa! Tästä voit katsoa lisää mihin olet tulossa mukaan, heittäydytkö?

 

Kun haluat mukaan, laita minulle sähköpostia maija@ilmoniemi.com, tarjoan tämän mahdollisuuden ensimmäiselle 15 ilmottautuneelle.

Tiäkkö, mä tykkään susta!

/Äm

Tämä idea on lähtenyt puhtaasti omasta kokemuksestani ja kun kuulin, että uusi hurja Rush-puisto avataan vain muutamien päivien päästä, halusin tietysti päästä sinne! Ja sitten vielä sattui niin, että puiston väki innostui tarjoamaan meille tämän elämyksen.

Äläkä pelästy tuota pomppimisasiaa; mukaan voi tulla kuka tahansa ikään, sukupuoleen, ulkonäköön, rotuun yms katsomatta. Pomppia saa kukin omalla tavallaan. Tai olla pomppimatta.

Surullisista sävelistä rikastuttavia ratkaisuja

Minä olen ollut aika herkillä. Todella monta blogi-postausta olen hahmotellut, mutten pystynyt julkaisemaan yhtään. Sille on syynsä, jonka avaan sinulle vielä kunhan vain saan aseteltua sanani oikein. Olen päättänyt, etten enää (jos sitä joskus olen tehnyt) halua ruokkia maailmaa surullisin sävelin, vaan tarjota kokemuksestani kumpuavia rikastuttavia ratkaisuja. Viime aikoina surua on kuitenkin ollut ratkaisuja enemmän. Sille on syynsä, jonka jaan kunhan löydän oikeat sanat.

Aika herkillä minä olen ollut. Tänään olen kai saavuttanut jonkin kulminaatiopisteen, sillä tuntuu, että moni asia saa minut itkun partaalle. Aamulla jaoin jo MaiLifen Facebook-ryhmässä tämän tarinan, ja kirjoitin:

 

 

Tuo tarina ei jätä minua rauhaan. Sanoja ei ole nyt minulla paljon, mutta nämä pystyn nyt sinulle kirjoittamaan:

Tärkein asia elämässä ovat läheiset, perhe, ystävät. Usko minua, sen tajuaa silloin, kun elää aikaa, jossa ei ole ketään, joka tarvitsee. Muistathan tänään kiittää rakkaimmistasi! Ja muistathan, että vieressäsi bussissa tai kaupan kassajonossa saattaa olla joku sellainen, jolla ei ole ketään, johon turvautua. Mitä hänelle voisit sanoa?

* * *

Viime aikoina on tuntunut helpommalta jakaa blogissa vanhoja kirjoittamiani juttuja – tarinoita, joiden ääreen olen sinun toivonut palaavan uudelleen niiden tärkeän sanoman takia.

Tänään, koska muita sanoja ei ole, haluan jakaa kanssasi uudelleen yhden kovin tuoreen tekstini. Jos tätä kirjoittaessani olisin tiennyt mitä seuraavat kuukaudet tuovat tullessaan, en tiedä olisinko ollut valmis kulkemaan tätä polkua.

Ja ne puuttuvat sanat – ne tulevat pian. Ne vain tarvitsevat oikean muodon, jotta surullisista sävelistä muodostuu rikastavia ratkaisuja.

* * *

Ei ihmisen kuulu olla yksin

(julkaistu MaiLifessa 25.1.2016)

Olen ollut viime päivinä surullinen. Masentunutkin, vaikken haluaisikaan liittää tuota sanaa itseni yhteyteen, sen verran rankka ilmaisu se on. Pää on pyörällä, sillä tulin vasta takaisin Amerikasta, jossa vietin toista kuukautta ystäväperheeni au pairina.

Niin, au pairina aikuisiällä. Niinkin voi tapahtua.

Mutta se ei ole se pointti, vaan se on, että takasin tultuani mikään ei ole oikein tuntunut olevan ennallaan tai paikallaan.

Monenlaisista syistä johtuen olen ihan aikuinen nainen, mutten ole omaa perhettä saanut. Enkä ehkä koskaan tule saamaankaan, siihenkin on jo myönnyttävä. Mutta sekään ei ole se pointti, vaan se on, että reissun jälkeen elämä niin kuin ennen ei ole tuntunut elämältä. Amerikassa sain ensimmäistä kertaa aikuisiälläni kokea millaista perhe-elämä on.

Sen, kun on lapsia ja puoliso ja käydään kaupassa ja nahistellaan ja halataan.

* * *

Merkittävä kokemus. Intensiivinen jakso elämää. Huomiota vaativat lapset, yhdessä perheen kanssa vietetyt lämpimät hetket ja koetut muistot. Ja nyt Suomi. Hiljaisuus omassa pienessä yksiössä. Seinän takaa kuuluva kolina ja naapurin nauru. Tietokoneen naputtavat näppäimet ja illan hämärässä vähitellen näkymättömiin katoava olohuoneen nurkka, jota tuijotan. Ei ole pikkutötteröä, joka nappaa hihasta ja pyytää leikkiin. Ei ole ruokapöytää, jota siistiä ruokailun jälkeen, ei joulukuusen koristeiden askartelua. Ei ole leikkipuistoa tai kylvyn jälkeen sylissä kylmyyttään tärisevää naperoa, vaan hiljaisuus ja natiseva nojatuoli ja tylsistyminen tekemättömyyden äärellä.

Ja sitten se ohimenevän äkillinen hetki, kun istuu natisevaan nojatuoliin, nappaa kännykän käteen aikeissaan veistää jonkin nasevan päivityksen Instagramiin ja tajuaa, että mitä väliä on sillä, kuinka suosittua blogia kirjoittaa tai mitä työssään saa aikaan tai mitä Instagramiinsa veistelee. Mitä väliä, jos on yksin.

Ei ihmisen kuulu yksin olla. Ihmisen kuuluu olla yhdessä.

IMG_8992

Tätä näkymää minä kaipaan: tötteröitäni laittamassa hillovoileipiä Las Vegasin -kotimme keittiössä.

 

Tiedän. Ruuhkavuodet, kiukuttelevat lapset, nalkuttava puoliso, zero alone-time. Että onhan meillä yksinolijoilla helppoa, kun saamme mennä miten huvittaa. Että kääntöpuoli se on kaikella. Mutta se ei olekaan se pointti. Vaan se on, että minä haluan vain varmistaa muistathan kaiken kiireen ja mekastuksen keskellä pysähtyä kiittämään siitä, ettet ole yksin.

Sillä ei ihmisen kuulu yksin olla. Ihmisen kuuluu kuulua ja olla osa. Ihmisen kuuluu rakastaa ja tulla rakastetuksi. Eikä ole suurempaa rakkautta kuin perhe ja läheiset.

Minä olen tänään kiitollinen siitä, että olen saanut olla osa yhtä upeaa perhettä, sen elämää ja kokea tuon rakkauden. Olla osa ja kuulua.

Sillä se on se pontti.

Jaettu rakkaus. Mikä siunaus on saada kokea se.

Sen minä tajusin tänään. Ihan vain ohimenevän yhtäkkiä, kun tartuin kännykkääni aikeissa veistää jonkin nasevan päivityksen Instagramiin.

insta

Tämän nasevan Instagram-päivityksen minä laitoin tänään. Tapasin perheen äitiä lounaalla (no okei, muistelimme maanantain kunniaksi matkaa keskipäivän drinkkien kera…), ja jotenkin kai palasin takaisin siihen tunteeseen, jonka Amerikassa koin, sillä sitten tämä blogiini nyt piirtynyt ajatus vain iski.

Surua ei voi punnita

Kaiken, AIVAN kaiken, pysäyttää tieto kauniin ystävän ja upean sielun poismenosta. Aivan liian yllättäen ja ikuisuuksia liian aikaisin. Pysäytys on niin uskomaton ja suuri, että se on kirjoitettava myös sinun nähtävillesi. ”Muista mittasuhteet”, se sanoo, ”älä murehdi asioista, joilla ei ole mitään merkitystä.”

Sain kuulla toissapäivänä eräässä elämänvaiheessa minulle hyvin tärkeän ja läheisen ihmisen kuolemasta. Niin, pysäytys kaiken kaaoksen keskelle. Monella asialla ei ole juuri nyt mitään väliä.

Minä pysähdyin, ja jäin miettimään surua. On se kummallinen juttu. Tämä ihminen oli minulle hyvin tärkeä hetken elämässäni. En ehtinyt tuntea häntä pitkään, enkä kuulunut hänen lähimpään piiriin. Ja silti minuun sattuu aivan valtavasti. Suru puskee ulos pyrskähdyksin.

Eilen itkiessäni kaipuutani ulos, tuli kummallisen kohtuuton olo; mikä oikeus minulla on surra näin, saati ottaa vastaan kenekään osanottoja tai ikävästäni täällä kirjoittaa, sillä on vieläkin lähempiä ihmisiä hänelle on, joita suru koskettaa syvältä

Kohtuuttomuus?

Puhuin mietteestäni eräälle ystävälleni ja hän sanoi: ”Käännäpä tuo ajatus toisin päin. Hänellä on ollut sinuun hyvä ja suuri vaikutus aikana, jolloin te olette olleet yhdessä ja lähellä. Hänellä on taatusti ollut suuri vaikutus myös muihin. Kyllä sellaista ihmistä saa surra.”

Niin, ei kai surua voi punnita tai mitata. Se on jokaiselle oma, henkilökohtainen kokemus. Vaikka olisimme yhdessä hetken, voimme jättää toisiimme syvän ja tärkeän jäljen. Sellaisen, joka ei koskaan lähde pois. Sellaisen, jossa rakkaamme elävät ikuisesti.

Sillä sinä jätit sen, rakas ystäväni. Nuku rauhassa!

Tältä tuntuu nyt

kyynel2

Lähtöpäivä. Väsymystilan on infernaalinen. Olen nukkunut viimeisen viikon ajan yhteensä varmaan 15 tuntia. Viimeisten öiden unet lasketaan minuuteissa. Tavarat on pakattu. Kämppä huutaa tyhjyyttään. Koira on seonnut, se ei voi käsittää mitä tapahtuu.

Minäkään en voi käsittää mitä tapahtuu. Menen vain eteenpäin jossain usvaisessa putkessa. En jännitä. Mutta nyt iski suru. Sekavuus. En tiedä mitä suren, väsymys kai värittää kaiken. En oikeastaan tiedä mitä ajatella. Toivon vain supernaisen voimia seuraaviksi tunneiksi, jotta selviän junamatkan Tampereelle painavan rikan kahden kassin ja stressaavan koiran.

Jos selviän tästä, selviän mistä vain.

 

kyynel

/Ämmä, jolla on nyt 15 minuuttia aikaa tirauttaa pienet itkut

Joulukuun kahdeskymmenestoinen päivä

Tiedättekö milloin minä aloin uskoa enkeleihin?

Joulukuun kahdeskymmenestoinen päivä kello 15.34.


Se oli elämäni romahtamisen toinen päivä
. Olin edellisenä iltana matkustanut junalla Helsingistä Jyväskylään vanhempieni luokse pitkän kärsimysmatkan. Olin shokissa kaikesta päivän aikana tapahtuneesta. En pystynyt kuin itkemään ja hokemaan ”Anna hyvä jumala minulle toinen mahdollisuus.”. Myöhään illalla vanhempani raahasivat minut Jyväskylän keskussairaalaan; ei ollut muuta keinoa kuin mennä pyytämään sieltä rauhoittavaa lääkettä. Vaikka itse olen kovin lääkevastainen, oli pakko suostua, sillä en uskaltanut mennä nukkumaan eikä mieleni rauhoittunut.Saavuimme ensiapuun kello 22.30 ja istuimme odotushuoneessa aamu kolmeen. Oli perjantai-ilta, ja kaikki pikkujouluissa päänsä auki kolhineet juopuneet juhlijat lipuivat ohitsemme lääkärin vastaanotolle. Itkin hysteerisesti koko tuon ajan. Lopulta sain lääkkeen ja tainnutin itseni kotona uneen.
* * *
Seuraava päivä tuntui yhtä kamalalta. Itku ei ollut loppunut, mieli ei rauhoittunut. Äitini keskusteli puhelimessa sairaanhoitajan kanssa ja he koettivat saada minulle vielä yhden lääkkeen illaksi. En voinut kuvitella meneväni taas juopuneiden keskelle jonottamaan ja koetimme saada reseptin ilman lääkärintarkastusta. Lääkäri kuitenkin vetosi vahvaan etiikkaansa ja sanoi ettei muuta vaihtoehtoa ole. Niinpä suuntasimme uudellen ensiapuun.
* * *
Saavuimme paikalle kello 15 ja minut kutsuttiin sisään jo puolen tunnin päästä. En voinut uskoa sitä todeksi, luulimme, että joudumme odottamaan ikuisuuden. Astuin sisään huoneeseen ja kättelin lääkäriä purskahtaen itkuun. Lääkärillä ei ollut päällään valkoista takkia, vaan hän näytti aivan sairaanhoitajalta. Katosin hänen rintakylttiään ja siinä luki lääkäri.Kerroin tilanteeni ja hän hiljeni hetkeksi. Sitten hän tarttui käteeni sanoen: ”Nyt minä siirrän hetkeksi tämän lääkärintittelini syrjään ja puhun sinulle kuin ihminen ihmisenä.

Suuni loksahti auki. Hän kertoi, että tasan kuusi vuotta sitten hän harhaili Helsingissä Töölönlahdella samassa tilassa kuin minä. Hän oli asunut Saksassa miehensä työn perässä ja tullut juuri eronneena naisena takaisin kotiin. Hän kertoi minulle elämäntarinansa. Hän kertoi, että nyt hän oli naimisissa ja neljän upean lapsen äiti.

”Sinä selviät tästä. Me selviämme tästä. Minä selvisin tästä! Ja elämä muuttuu paremmaksi!”, hän huusi minulle uskoa valaen. Itkin. Mukanani ollut äitini itki. En voinut uskoa mitään todeksi.

* * *
Hän oli minun enkelini! Hän oli se sama lääkäri, joka puhelimessa kieltäytyi uusimasta respetin. Minun oli tarkoitus tavata hänet!

”En tiedä onko tämä sallittua käytöstä potilaalta”, sanoin, ”mutta voinko minä halata sinua?”. Ja sitten me halasimme; lääkäri ja potilas, kaksi elämän kohimaa naista. Ja nyt toukokuun yhdeksäntenä kello 9.06 julkaistessani tämän kirjoituksen minä tiedän että hän oli oikeassa. Minä selvisin tästä!

* * *
Jaan tämän minulle todella vaikean tarinan kanssasi vain siksi, että haluan toivoa sinulle jotain tänään, toukokuun yhdeksäntenä. Jos minä voin sinulle jotain tänään toivoa, se olisi tämä: Usko siihen, edes tämä yksi päivä, että elämällä on tarkka suunnitelma meitä jokaisten varten. Elä täysillä ja usko, että nurkan takana sinuakin vartioi pieni enkeli ja se tulee luoksesi kun on sen aika!

uitenkeli

Kuvitusta tähän juttuun oli aika vaikea keksiä. Mutta sitten löysin tämän: Mirkku Merimaan UIT:ssa keskiviikkona minusta ottaman kuvan… Enkeli? (tässä samalla pieni sneak preview keskiviikkoiseen haasteeseeni, kerron siitä myöhemin lisää)

Rakkaudella, Maija

Raivohärkä

En tiedä mikä minulla on. Olen aivan raivoissani. Imuroin ja luuttusin tämän hemmetin kämpän kahdesti peräkkäin (pirskatin koirankarvat!!!) ja vaan itkin siivotessani. Huudan ja raivoan koiralleni. Viha, suru, ahdistus, pelko; kaikki puskevat läpi kehoni. Mitä täällä tapahtuu? Taisteleeko pelko todella näin paljon vastaan, jotta sen ei tarvitsisi lähteä ja että se saisi minut taas ruotuun? Aikamoista sekamelskaa voi päässä pyöriä. Menneisyys ja tulevaisuus kivasti sellaisella sykkyrällä… Tiedätkö tunteen?

Siivouksen jälkeen lähdin juoksulenkille koiran kanssa purkamaan kiukkuani. Juoksin kuin raivohärkä. Toivottavasti se vei suurimman terän tältä ahdistukseltani. Ainakin nyt tuntuu, että ihana raukeus asettuu kehoon lämpimän suihkun jälkeen.

raivo2 raivo1

/Maija, suunnitellen loppuviikonlopun erakoitumista

 

 

Lepää rauhassa, Miina Maasola

Olen kovin surullinen. Eilinen uutinen siitä, että näyttelijä Miina Maasola on kuollut pisti hiljaiseksi. En tuntenut häntä, en ole oikeastaan nähnyt hänen työtäänkään, mutta silti hänen kohtalonsa sai minut eilen itkemään kahdesti. Joku liikahti minussa. En oikein tiedä mikä.

En tarkoita, että olisin tuntenut sellaista ”hei, maailmassa tapahtuu niin paljon pahempia asioita kuin sinun tilanteesi on, herää!” -tunnetta, vaan tämä on ihan joitain muuta. En osaa selittää. Tuli vain hirveä suru ja ikävä. Ikävä? Tiedätkö tunteen?

miinam

Kuva lainattu Aamulehdestä

Lepää rauhassa, Miina Maasola!