Kenenkään onni ei ole täydellinen

–Oletko onnellinen? Tuolla kysymyksellä alkoi minun, nyt kai jo kahdeksatta vuotta käyvä muutostarinani.

Seisoin kahvijonossa eräässä seminaarissa, kun edessäni ollut mies kääntyi yllättäen minua kohti ja kysyi tuon kysymyksen. Sitten aivan yhtä arvaamatta kuin oli minuun päin kysymyksellään kääntynyt, hän pyörähti takaisin, otti kupin kahvia ja meni matkoihinsa.

Olenko minä onnellinen? Yllättävä kysymys jäi vaivaamaan päätäni pitkäksi aikaa.

–Ei, vastasin itselleni tuolloin ja pian sen jälkeen hyppäsin tuntemattomaan. Ymmärsin tuolloin jotain, mikä sai luopumaan minut loppuun väsyttäneestä bisneksestäni. Halusin tarttua siihen, mikä sisällä todella soi.


VUODET VIERIVÄT JA tässä blogissani olet sinäkin päässyt todistamaan niitä uskomattomia seikkailuja, joihin sysäydyin. Pohdinnat onnellisuuden ytimestä liittyvät vahvasti tähän tarinaan. Kysymys ei ole päästänyt irti otteestaan, vaan vuosien varrella olet sinäkin kanssani pysähtynyt kenties pohtimaan, mitä onnellisuus todella tarkoittaa.

Sitten tuli tämä vuosi, jonka viimeisiä säveliä nyt soitetaan. Tuli unelmieni työ ja yllättävä muutto työn perässä Kuopioon. Uusi seikkailu täynnä mahdollisuuksia, päämäärä, jota olen pitkään etsinyt.


VIIME VIIKOT OLEN ollut hyvin vihainen itselleni. Ajattele, minulla on nyt lähes kaikki, mistä olen elämässäni viimeiset vuodet unelmoinut. On innostava työ, mukava koti, rahaa. On vähitellen onnettomuudesta kuntoutuva keho ja kohentuva terveys.

Mutta minä olen onneton. On kamala koti-ikävä Helsinkiin, on vuoden pimeimpinä päivinä aikaisen aamutyön aiheuttama valtava väsymys. On yksinäisyys, on vain työ. On malttamattomuus, että pitäisi jaksaa luoda suhteita, osallistua, harrastaa – luoja paratkoon olla voimia blogin päivittämiseen. Tarve juurtua tänne tai sitten mahdollisimman pian päästä palaamaan kotiin omien ystävien luo.

Tämän piti olla vain väliaikaista, mutta olen päättänyt jäädä Kuopioon aiemmin suunniteltua pidempään – onhan minulle nyt suotu suurin kunnia ja pyydetty jatkamaan hyvin onnistuneessa työssäni pidempään. Niin ei käy kaikille. Eihän minulla pitäisi olla syytä olla surullinen!

Saanko tuntea näin, vaikka kaikki on ulkoisesti ihan oikein päin? Pitäisikö minun pyrkiä täydelliseen onneen?


ONNI JA ONNETTOMUUS. Ehkä onnea ei olekaan ilman onnettomuutta? Ehkä onnellinen voi olla vasta, kun hyväksyy, että onni elää äärilaidallaan; että todellinen onnellisuus on jatkuvaa liikkumista onnen ja onnettomuuden tunteiden välillä.

Äärilaita, niistähän olen sinulle niin monesti kirjoittanut. Mitä olisi elämä ilman näitä toistensa vastakkaisia tunteita? Haaleaa, vaaleaa ja tappavaa. Sillä ei ihminen hetkittäisen onnettomuuden tunteeseen kuole, se kuolee siihen jos sielu ei tunne mitään.

Tässä olen oikeasti onnellinen. Itsenäisyyspäivän viikko tarkoitti minulle paria vapaapäivää töistä ja reissua Helsinkiin. Siellä oli ystäväni upeat itsenäisyyspäivän juhlat, joissa sain kunnian toimia seremoniamestarina. Oli ihana olla kotona. Kuva: Sebastian Danberg

 

TYYTYVÄISYYS JA TYYTYMÄTTÖMYYS. Ehkä onni sekoittuukin tyytyväisyyden kanssa? Voisiko silti olla onnellinen, vaikka kaikkiin elämänsä osa-aueisiin ei olisi täysin tyytyväinen?

Ehkä onni on sitä, että hyväksyy sen, että elämä on aina jostain kohdasta virheellinen. Että osaa olla tyytymättömyydessäänkin tyytyväinen – ja tietää mihin asioihin voi itse vaikuttaa, jotta arjesta tulee sellainen, että sitä voi joka päivä rakastaa.

Ehkä minulla saakin olla koti-ikävä. Ehkä saankin surkutella, kun olo on yksinäinen. Mutta ei niiden tarvitse antaa ottaa valtaa koko elämästä. Niiden ei tarvitse antaa hämmentää koko kuvaa. Vaikka onneaan voi itse monelta osin rakentaa, liittyy siihen kuitenkin aina arvaamaton elementti, se taitekohta, piste, johon ei oi vaikuttaa, vaan jossa täytyy valita keskittyykö siihen mitä puuttuu, vai ottaako kaiken irti siitä, mitä on.


–OLETKO ONNELLINEN?

Jos juuri tänään joku kääntyisi puoleeni kahvijonossa ja kysyisi yllättäen näin, sanoisin:

Välillä olen, välillä en. Mutta jokainen hetki koetan olla tyytyväinen, ja jakaa muille mitä tunnen sekä ajattelen. Elämä on opettanut sen; että kenenkään onni ei ole täydellinen.

Kuva: Sebastian Danberg

 

Jotenkin näin minä tänään ajattelin.

/Äm

Ps. Jos nyt ensimmäistä kertaa törmäät blogiini, alla olevista linkeistä saat muutaman poiminnan kautta jonkinlaisen pikakatsauksen tarinaani, jonka jokaisesta käänteestä, onnesta ja onnettomuudesta olen muuten tänään ihan valtavan kiitollinen:

Synninpäästöni
Tervetuloa Varbergiin, täällä minä asun
Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää
Kun valtiotieteiden maisterista tuli kalastajan apulainen
Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän
Minusta tulee radiojuontaja ja muutan Kuopioon

Mainokset

Riippuvuuden tyhmät kasvot

Tiedättekö, että mä näin sen taas. Sen pojan, joka taannoin tuli pyytämään minulta rahaa ja joka sai minut miettimään, milloin oikeasti uskaltaa auttaa. Niin, tällä kertaa tämä poika pyöri Pasilan asemalla ja pysäytteli ihmisiä. Ensin kiinnitin huomiota siihen miten hän etäisesti näytti tutulta, ja kun vähän pidemmän aikaa bussia odotellessani häntä seurasin, olin varma että kyseessä oli sama tyyppi. Totesin, että valitettavasti taisin olla silloin oikeassa; rahaa hän taisikin kaivata vähän ”paremmille” tripeille kuin matkalle Ruotsiin.

Aloin taas ajatella riippuvuuden teemaa. Sitä, miten surullista riippuvaisen ihmisen – onpa kyseessä sitten huume, alkoholi, raha, seksi, toinen ihminen tai peli – elämä on. En arvostele ulkopuolelta, vaan täysin omasta kokemuksesta (kirjoitin aiemmin tästäkin aiheesta otsikolla ”Minähän olen addikti…!). Nimeomaan riippuvuus on surullista. Miksi sitä antaa koko elämänsä jonkun muun käsiin kuin omiinsa ja miten salakavalasti tuo riippuvuus ottaa vallan arjesta? Että sitten sitä viettää kaiket päivät pyörien tuolla kadulla keksimässä tarinoita, jotta saisi rahaa – jotta saisi lisää riippuvuutta ja ajautuisi yhä syvemmälle. Sehän on mielipuolista.

Tiedättekö, että tuon pojan näkeminen nyt jo toistamiseen opetti minulle jotain kullan arvoista; näytti minulle riippuvuuden tyhmät kasvot. Omani.

psykevessa

/Maija, joka toteaa, että aina kannattaa ottaa selfie. Tämän kuvan nappasin vain hetkeä aiemmin pojan kohtaamista oulunkyläläisessä sinivaloepsykevessassa… jotenkin osuvaa.