Ai ni. Mähän en ole saanut elämässä vielä mitään aikaan. Tällä iällä!

Pora lähestyy päätäni. Paniikki. Rimpuilen lepositeissä pääsemättä karkuun. Korvia särkevä metallinen huuto ja narahdus juuri ennen kuin kylmä terä iskee pääkallooni.

NNNIUUIIUUIUUUIUUIIIIII.

Säpsähdän hereille.

Perkele, naapurit! On sunnuntaiaamu, aivan liian aikaisin.

On sunnuntaiaamu, syntymäpäiväni. Pinnassa on porapainajaisen hiki ja mielessä lattiaharjan varsi, joka sijaitsee tasan seitsemän ja puolen askeleen päässä sängystäni, siivouskaapissa. On ollut aihetta mitata tuo matka, sillä asuntoni yläpuolelle vasta muuttanut nuori ja suloinen pariskunta on porinensa pitänyt minut hereillä monta kertaa. Niin monta, että isku harjan varrella katon kautta heidän onnensa keskelle ei ole ollut kaukana.

Mutta sen sijaan, että ilmoittaisin heille ärsyyntyneestä olemassaolostani, tyydyn taas vain kiroilemaan ääneen.

On sunnuntai, syntymäpäiväni, ja nyt naapuri ujeltaa porallaan aivan liian varhaiseen aikaan. Sitten se tappavan terävä kantapääaskellus, joka hakkaa makuuhuoneeni kattoa, kun naapurin nuorirouva vaeltaa eestaas kai ojennellakseen poranteriä miehelleen, joka poraa seiniä. Ssunnuntaiaamuna. Aivan liiian varhaiseen aikaan! TUMPTUMPTUMP! NNNIUUIIUUIUUUIUUIIIIII.

On sunnuntai, syntymäpäiväni, ja minä täytän ihan liian monta vuotta.

Ihan liian vähän vuosia lähellä neljääkymmentä.

Ja mitä minusta on tullut! Harjanvarsimummo.

–Vittu jos mulla on vielä ensi vuonna tässä kymmenen kissaa kaupan päälle, alkaa vähitellen itseänikin pelottaa…, mutisen vetäen peiton mielenosoituksellisesti korviini.

Peiton alla alkaa naurattaa.


HIHIHIHIHI! No nyt naapurin nuorirouvakin nauraa.

Kuulen kaiken kattoni kautta kunnolla, sillä minun asuntoni on hiirenhiljainen. Täällä olen vain minä, joka makaan pysähtyneenä paikallani.

Tartun kännykkään.

Siellä he ovat, kontaktini sosiaalisessa mediassa. Sunnuntaiaamu on aina vaarallista aikaa. On lauantai-illan juhlat, hehkuvat sunnuntaibrunssit ja perheenkeskeinen aika.

Minun sosiaalisessa kuplassani taotaan rahaa, paistatellaan palkintogaaloissa, kuljetetaan lapsia päiväkoteihin ja upeille ulkomaanmatkoille. On kiire joka paikkaan, tuhat rautaa tulessa. Viuh vauh siellä vipelletään, asetetaan tavoitteita ja saavutetaan suuria. Siellä tiedetään mistä tullaan ja minne tahdotaan, tehdään huimia tuloksia triathlonissa.

On sunnuntaiaamu, aivan liian aikaisin. On sunnuntaiaamu, syntymäpäiväni. On lattiaharjan varsi, joka sijaitsee tasan seitsemän ja puolen askeleen päässä sängystäni. Sen vieressä siivouskaapissa on uusi imurini, jonka sain jo viikkoa ennen syntymäpäivääni lahjaksi vanhemmiltani. Olen siitä ihan taivaissa, sillä tämä – Herra Huuver (Mösjöö Yyveer ranskaksi), olen sen jo nimennyt  – on näppärä peli! Valo ja kaikki!

”Sitten, kun täytän ihan liian vähän vuosia lähellä neljääkymmentä, syntymäpäiväni aamuna mies ja kaksi lasta kasaantuvat sänkyyni kahvin ja kakun kanssa. Lahjaksi ne antavat ison timanttikorun ja lupauksen ulkomaanmatkasta. Ja ruusuja, tietysti!” Ja niin edelleen, kirjoitin päiväkirjaani parikymppisenä.

Hymyilyttää hiljaa: nyt minä makaan sängyssäni ja ajattelen ahdistuneena harjanvartta, jolla tunkeutua naapureiden elämän auvoon sekä innoissani suloista Herra Huuveria, jonka sain viikkoa ennen syntymäpäivääni vanhemmiltani. Enhän edes pidä imuroinnista!

Ai ni. Minä täytän tänään ihan liian monta vuotta. Ihan liian vähän vuosia lähellä neljääkymmentä.

Mitä minä olen muka saanut aikaan tällä iällä?

Tämä ei ole maksettu mainos. Ei, vaan puhdasta (kirjaimellisesti) harjanvarsimummon rakkautta – itseänikin pelottavaa innostusta imurista! Herra Huuverissa on jopa valo!

 

KOPOTIKOPOTIKOPOTI. Makuuuhuoneeni päätyseinä sijaitsee juuri rappukäytävän portaikon vieressä. Pora yläerrassa on hiljentynyt ja naapurit vaeltavat nyt alas rappusia. Lasken heidän askeleensa kuunnellen, miten he ohittavat pääni  ja kuinka askelten ääni vähitellen vaimenee neljä kerrosta alempana.

Nostan pääni tyynystä ja näen miten he astuvat käsi kädessä kiiltävään bemariinsa.

Mitä minulla on?

Pysähtynyt elämä, jossa ei tapahdu juuri mitään. Hiljasuus ja harjanvarsimummo, joka haluaa ärsytyksissään nakuttaa naapurin lattiaan oman kattonsa kautta.

Samalla, kun muut ovat kiitäneet eteenpäin, rakentaneet rahaa, perheitä ja saaneet suuria aikaan, minä olen kohdannut lukemattoman määrän esteitä, pudonnut yhdeltä tuohoisasti. En ole viuhkinut vaihdikkaasti kohti tavoitteita, vaan liehunut tuulessa tietämättömänä. En ole saanut mammonaa, vaan kallein omaisuuteni mahtuu pieneen muovipussiin. On määräaikainen työpaikka vieraalla paikkakunnalla, juurettomuus ja koti-ikävä.

Ai ni. Mähän en oo saanu elämässä vielä mitään aikaan. Tällä iällä!


VIIMEISTEN VUOSIEN AIKANA minut on pysäytetty monta kertaa. Olen ollut paikoissa etäällä, esteiden eristämänä, jossa kaiken mitääntekemättömyyden ja yksinäisyyden keskellä on ollut aikaa pohtia elämää. On ollut hiljaisuutta, jossa kuunnella naapurin ääniä ärsytyksen äärille. On pitänyt pysähtyä ja pureskella. On täytynyt jäsentää, joustaa ja jatkaa – kohdata perspektiivi perusnäkymään.

On ollut pakko olla ääneti, jotta on voinut kuulla. On täytynyt olla tunnoton, jotta on oppinut lopulta tuntemaan. On pitänyt kärvistellä epävarmuudessa, jotta on tajunnut tilapäisyyden.

On pitänyt katso omaa kohellusta kuin ulkopuolisin silmin, jotta on oppinut nauramaan elämälle. On täytynyt hidastua, jotta on ehtinyt pohtia omaa toimintaansa ja sen tarkoituksenmukaisuutta. Tajuta, että vauhdissa ei aina ehdi nähdä. Että vilinässä voi maailma kutistua.


”HITAALLE REFLEKTIOLLE JA maailmankuvan rakentamiselle ei anneta enää aikaa, eikä sitä arvosteta… Ihmisten pitäisi pysähtyä ja opetella ajattelemaan huolellisesti – siinä kaksi tärkeää asiaa. Molemmat ovat nykyään aika hukassa”, luen tietokoneeni näytöltä filosofi Markus Neuvosen ajatusta. Tämä juttu Helsingin Sanomissa pysäyttää (suosittelen lukemaan sen kokonaan täältä). Siinä Neuvonen pohtii, onko nykyelämä kaikessa vauhdissaan ja vaateessa ripeään toimintaan haastanut viisauttamme. Hän kysyy pysähdymmekö riittävästi pohtimaan asioita, elämää ja kohtaamiemme väitteiden todenperäisyyttä.

Ja minä mietin, että kaikessa pysähtyneisyydessäni, aikaansaamattomuudessani ja turhuudessani, olisinko sittenkin voinut saada jotain aikaan?

Ovatko viime vuodet ovat veistäneet minusta viisaan? Kaikessa koetoksessaan rohkean ja voimakkaan, sillä olen joutunut kohtaamaan ja punnitsemaan? Ajattelua ja kolahduksia, joita tarjota toisille?

Ehkä minun saavutukseni tällä iällä onkin tässä muodossa? Jonkun toisen taas jossain toisessa? Jos saavutukseni on viisautta, sitä en olisi en olisi missään muussa elämän muodossa pystynyt saavuttamaan. Olisi ehkä muutoin ollut liian kiire pysähtyä ajattelemaan, pureksimaan, erottaman etäisyyttä.


KOPOTIKOPOTIKOPOTI. Askelten ääni voimistuu kerros kerrokselta. Kliks ja kolinkolin.

TUMPTUMPTUMP!!!

Naapurit ovat palanneet takaisin kotiin. Raskaita kauppakasseja lasketaan yläkerrassani keittiön lattialle.

Minä istun nyt keittiönpöytäni ääressä suoraan naapureideni kauppakassien alla ja katson kissavideota netissä.

Moi et Mösjöö Yyveer! Siis minä ja Herra Huuver. Ranskaks.

 

* * *

Toivon, että oletettu viisauteni näkyy sinulle näissä blogini teksteissä. Kenties se kehityksen kaari, jonka vuodet ovat ajatteluuni viilanneet. Toivottavasti voin näissä tekesteissä ja tekemisissäni jakaa jotain kanssasi.

Tänään suosittelen luettavaksesi esimerkiksi näitä (ja jutun sisälle linkkasin tarkoituksella lisää koko joukon)

Marraskuun mekkala

Unelmien rekkapilotti

Somekuningattaren tulikoe ja muita tarinoita supersankareista 

 

ja katsottavaksesi tämän

/ Ämmäsi, kaikesta huolimatta ja ehkä juuri siitä johtuen

Mainokset

Polvipalapeli – syntymäpäivälahjaksi suuri seikkailu

Olen ottanut viime päivinä vähän aikalisää ja hiljentynyt tarkoituksella myös somessa. Se tekee joskus hyvää, etenkin kun edessä on elämän iso palapeli.

Jos et ole viime viikkoina blogiani lukenut, tasan kolme viikkoa sitten urheiluonnettomuudessa loukkasin polveni. Pääsin tällä viikolla uudelleen ortopedille ja onnekseni sain hoitoa vihdoin erinomaiselta asiantuntijalta. Kirjoitan tmän blogin nyt siksikin, että voin antaa tilanteen tiedoksi teille yhdellä kertaa, olette kyselleet siitä paljon viime päivinä.

Polven vammat osoittautuivatkin nyt vähän ensin arveltua isommiksi: jo diagnosoitujen eturistisiteen ja sivusiteen repeämien lisäki muutkin polven tukisiteet ovat vammautuneet. Tälli on ollut iso. Ristisiteiden vammat syntyvät äkillisestä ja kovasta, polveen kohdistuvasta väännöstä, ja näin minulle kävi pudotessani Tough Viking -kisan esteeltä parin metrin korkeudesta oikealle jalalleni. Onneksi nämä muut siteet kuntoutuvat isompien kolhujen ohella kuntoutuksella, eivätkä ole pettäneet eturistisiteen lailla.

Vain mittasuhteita antaakseni on kerrottava, että paljon isommalta säästyttiin onneksi täpärästi. Hiuskarvan varassa on ollut, että muutkin siteet olisivat revenneet ja tämä olisi tarkoittanut, että kirurgin olisi pitänyt rakentaa koko polven tukisiteistä uudelleen. Se olisi ollut kahdeksan tunnin leikkaus ja kuntoutus olisi kestänyt 1,5 vuotta. Olen siis kovin onnekas. Ja kiitollinen. Nyt edessä siintävä mahdollinen leikkaus on kestoltaan noin 45 minuutin luokkaa ja kuntoutuminen vie 9 kuukautta.

MUTTA EI MENNÄ VIELÄ niin pitkälle, nyt elämää eletään paloissa. Ensin on saatava parannettua sivuside kuntouttamalla, sitä ei leikata. Siksi elän seuraavat viisi viikkoa yötä päivää ortoosi, siis jalkaani kiinnitettävä tuki, tukemassa jalkaani. Polvi ei saa liikahtaa milliäkään sivusuunnassa. Tuen saa ottaa pois vain suihkussa ja silloin pitää olla hyvin tarkka liikkeeissään. Koska tälli on ollut iso, polvi on edelleen kovin turvonnut, vaikka onnettomuudesta on jo kolme viikkoa. Turvotusta on saatava laskemaan, jotta polvea voisi taivuttaa ja suoristaa, nyt se on vielä ihan tönkkö ja liikeradat pienet. Ensin joudun jumppaamaan kotona itsekseni jalkaa suoristavia ja koukistavia liikkeeitä ja sitten hakeutumaan fysioterapeutin hoitoon, kun turvotus antaa myöten ja mahdollistaa tehokkaamman hoidon.

Nyt jalkaa täytyy kuntoutuksen lisäksi koettaa käyttää mahdollisimman normaalisti. Sille täytyy yrittää varata ja kävellä turvotuksen ja kivun sallimissa rajoissa. Kepeillä kuljen, sillä meno on hataraa. Periaatteessa voisi olla mahdollista päästä niistäkin eroon viiden viikon kuntoutuksen aikana. Tämän kuntoutusjakson jälkeen sivusiteen pitäisi olla siinä kunnossa, että voidaan arvioida jatko ja mahdollinen leikkaus. Jos olen onnekas, eturistiside saattaa kuntoutua riittäväksi tällä hoidolla ja olen kunnossa jo tänä vuonna. Mutta koska urheilen aktiivisesti ja se on osa työtäni, suurella todennäköisyydellä polveni ei ole riittävässä kunnossa täyteen työskentelyyn tapeitteni mukaan. Etusiristisidevammat ovat sellaisia, että ns. penkkiurheilija voi hyvinkin selvitä elämänsä ilman leikkausta, polvii jää heikoimmaksi ja löysemmäksi.

Minulla itsellä on vanha, leikkaamaton eturistisiteen vamma kouluajaoilta vasemmassa polvessani ja se on vaivannut elämääni ja menoani aina, vaikka keho on toki oppinut vammaa kompensoimaan (ja vasen polvi raukkahan se nyt kovilla onkin, kun joutuu tekemään suuren työn). Mutta tätä taustaa vasten olen itse realistisen skeptinen suhtautumisessani polven paranemiseen ilman leikkausta. Jos leikkaus tulee, siitä kuntoutuminen polven täyteen voimaan kestää noin 9 kuukautta. Tässä vaiheessa en vielä tiedä sitäkään, milloin leikkaus tehtäisiin. Sitä on ilmeisesti mahdollista myös siirtää vähän tarpeen ja työaikataulujeni mukaan, mutta tietysti asian haluaisin hoitaa mahdollisimman pian. Hassu ajatus on toki se, että nyt koetetaan jopa päästä kepeistä eroon ja sitten kohta leikkauksen johdosta palataan tähän samaan, hetkeksi vähän heikompaankin tilanteeseen.

Se spekuloinnista. Tilanne on tämä. Toki osa minusta ihmettelee välillä, miksi minä olen saanut näin haasteellisen polun tallattavakseni? Mutta menetys tuo mukanaan aina mahdollisuuden ja siitä tämä sisälläni asuva hullu masokisti on ihan innoissaan; tämä tilanne käännetään nyt kaikilla tavoin hyödyksi!

Nyt tärkein työni terveyteni kannalta on hoitaa kuntoutus hyvin. Ja palapeliä nyt pelataan; kuinka seuraavien aikojen osat asettuvat paikoilleen, selviää toivottavasti pian. Selvähän se, että järjestelyjä vaaditaan monella taholla. Mutta onneksi pää pelaa ja pääsen kenties kuntoutuksen avulla pian kävelemäänkin paremmin. Vielä kivut ovat kuitenkin kovat ja liikkuminen hankalaa. Olen vielä hetken hyvin rajoitettu kotiin ja tarvitsen apua arjen asioiden järjestelyyn.

img_3906

Ilman teitä en olisi mitään! Enkä missään. Tällainen ylläri minulle järjestettiin tänään. Juhlajoukot iskivät sattumalta juuri kun olin tullut pihalle haukkaamaan raitista ilmaa. Ja kyllä, sain lahjaksi piimää!

img_3925

AI NI! TILANNE ON MYÖS SE, että minulla on tänään syntymäpäivä!

On tämä elämä melko mieletön messu. Eikä kulunut vuosi pettänyt, vaan soi suuria seikkailuja. Olen päässyt tekemään käsittämättömän upeita juttuja. Mielettömiä mahdollisuuksia on edessä mm. uralla, osa niistä vielä salaisuuksiakin, joista toivon voivani pian teille kertoa, vaikka muuttunut tilanne niiden toteutumista nyt horjuttaa. Mutta elämä muokkautuu muutosten mukana ja juuri siinä sen mahdollisuus makaa!

Tänään, näiden vuosien (onneksi aika vähäisten) tuomalla viisaudella haluan vain sanoa: muistahtan, ystäväni, että kukaan meistä ei kontrolloi elämää. Mihinkään asiaan ei kannata kiinnittää itseään liikaa; mitä monipuolisempia kortteja on kädessä, sitä paremmin mullistukset muuttuvat mahdollisuuksiksi. Ja just siks kantsii vaan elää. Täysii. Kurkkii nurkkien taa ja antaa palaa. Ja kukaan ei ole minulta vienyt pois henkisiä piuhojani – enkä muuten niistä luovutamassa!

Jonain synttärinä toivon vielä lahjaksi timanttikorua, mutta nyt riittävät tärkeimmät: terveys, työ ja te, rakkaat ystävät! Kiitos onnentoivotuksistanne ja avustanne, ne ovat minulle tärkeitä! Ja niitä tulen vielä tarvitsemaan paljon.

Ihan ensimmäisenä voisit vinkata minulle parhaasta polvifysioterapeutista, jos sellaisen tiedät – tai olet itse. Vaikka suojattomana yrittäjänä talous on nyt koetuksella, kuntoutuksesta ei ole varaa säästää. On löydettävä oikeat ratkaisut saada paras apu. Siksi kuulen mielelläni suosituksia ja olen valmis yheistyölle erilaisissa ratkaisuissa. Niin hurjalta kun tämä saattaa osalle teistä kuulostaa, ihmiselle, jonka ammatti on oma keho, sen muutokset on hyödynnettävä. Siksi minä pohdin palapelissäni muun muassa keinoja löytää työni nyt polvestani, sen olemassa oloa ja vammaa kun ei nyt oikein voi kieltääkään.

Elämää ei voi kieltää! Minkä seikkailun sainkaan uudelle alkavalle vuodelle elämässäni! Ja sinulle toivotan sinulle nyt polveilevaa päivää, ystäväni!

img_3930

/Äm, joka, noh, kuvasta päätellen on kuitenkin ihan entisellään…

 

Mitä on tapahtunut, katso nämä postaukseni:

”Auttaminen on vapaaehtoinen valinta – Tough Viking 2016”
”Putosin pienyrittäjän kuolettavaan kierteeseen”

 

35. vuoden toinen päivä

Elämäni 35. vuosi on käynnistynyt onnellisissa tunnelmissa. Enkä kyllä yhtään nyt meinaa peitellä onneani ja kiitollisuuttani. Sori vaan. 

Duunikeikka Porvooseen takana. Mikään ei ole vialla. Vaikka paripäiväinen juontokeikka oli tosi rankka, asiantuntijaseminaarin lankojen pitäminen käsissä on kovaa hommaa, ei väsytä yhtään; silloin jaksaa, kun saa tehdä rakastamiaan hommia. 

Nordic Business Forum on iso johtamisen seminaaritapahtuma ja sain johtaa sen paikallistapahtumaa Porvoossa. Samassa paketissa sain siis tehdä työtä, joka innostaa minua juontaen ja johtaen keskustelua tapahtumassa ja päästä itse osalliseksi upeaa tapahtumaa, jonka huippupuhujilta sain paljon uutta inspiraatiota ja oppeja itselleni.
 

Juontajaparini Fredrik Presslerin kanssa

 

Hienon duunikeikan lisäksi sain ihanan visiitin valloittavassa Pariisin Ville -hotellissa. Aamulla käydessäni lenkillä Vanhan Porvoon kaduilla pohdin Snapchatissa sitä, miten pienet asiat voivatkaan saada minut onnelliseksi nykyisin. 

Kun takana on muutama aika karu ja ankara vuosi, on ihana kun voi saada arjessa edes jonkin pienen mahdollisuuden hemmotteluun. Tällä reissulla sellaisia olivat Pariisin Villen ihana sänky, illalla nautitut minibaarin antimet ja superherkullinen luomu- ja lähiruoka-aamiainen.
    

Tämä riittää.

Olen onnellinen. 

 
Niin se vaan on. Onnellinen, 35. vuoden toisena päivänä.

Onnellista viikonloppua sinulle, kultanen!

/Ämmä

Kiitos, rakkaat!

  
Huh, mikä määrä syntymäpäiväonnitteluja, kiitos! Niin. Tänään se on; päivä olla taas vuosi viisaampi ja vanhempi.

Tämän ihanan syntymäpäivän olen saanut viettää parhalla mahdollisella tavalla; tehden työtä, jota rakastan ja josta olen aina unelmoinut juontaen ja moderoiden NBForumin paikallistspahtumaa Porvoossa. Vaikka pääsin pitkän päivän jälkeen vasta äsken kaatumaan hotellin sängylle (skumppalasi kädessä, tietysti), on olo onnellinen ja kiitollinen, sillä elämä kulkee nyt oikeita polkuja. 

Pian painan pääni ihanan hotelli Pariisin Villen tyynyyn, ja näen unta teistä, rakkaat ystävät. Huomenna elämä jatkuu upeiden seikkailujen parissa. Kiitos, että olette ❤️
/Ämmänne

Minun lintuni sinulle – tämän lahjan haluan sinulle antaa

Istun kesälomareissulla ravintolalounaalla. Pöytä on ison, koko seinän mittaisen ikkunan vieressä. Syön hotkien, nälkäisenä tietenkin. Kauhoessani nakkikastikettani suuhun havahdun; jokin tippui taivaalta alas. Tupsahti maahan! Mikä?

Pieni linnunpoikanen! Siinä se lojuu maassa hämmentyneenä ikkunan toisella puolella. Nostan katseeni ja huomaan räystään. Alan itkeä hysteerisesti: se on tippunut pesästään.

Kun poikanen tippuu pesästä, eikö se tule emonsa hylkäämäksi?

* * *

En ole pitkiin aikoihin nähnyt yhtään lintua. Siis sillä erityisellä tavalla, jolla linnut aina yhtäkkiä tuppaavat lehahtamaan elämääni. Olenhan kertonut sinulle jo monta kertaa aiemmin, että linnut merkitysevät minulle paljon. Niillä on suurta symboliikkaa koko perheessäni, ja ne ovat olleet usein läsnä syntymässä ja poismenossa: Linnusta ikkunan ulkopuolella on seurannut uusi elämä ja sen tulosta sisätiloihin jonkin menetys.

Hetkeä ennen kuin äitini oli saanut tietää odottavansa minua, hän oli tuijottanut lintua silmästä silmään ikkunan takaa. Ja synnyttyäni lintu oli lehahtanut ikkunalle tervehtimään.

Kohtaamiseni lintujen kanssa ovat olleet minulle merkityksellisiä erityisesti siksi, että jollain tavalla ne ovat aina saaneet minut alkamaan tarkkailla maailmaa ja sen tapahtumia aivan uusin, herkin, silmin. Ne ovat riuhtaiseet minut ulos siitä päivittäisestä uomasta, jossa pyörin – nostaneet minut hetkeksi irti elämästäni, jotta pystyisin näkemään sen ulkopuolelta. Kohtaamiset ovat olleet äkillisiä, arvaamattomia ja  hämmentäviä. Ja yleensä, vain pienen ajan kuluttua, jotain suurta ja mullistavaa on tapahtunut.

* * *

En voi katsoa lintua. En halua nähdä sen hätää. Se piipittää kurkku suorana, yrittää räpytellä siipiään, mutta ei osaa vielä lentää. Se huutaa apua, huomiota. Minuun sattuu. Äkillisesti lintu kääntyy minua kohti: katsoo avuttomana suoraan silmiini lasin läpi.

Osaavatko linnut itkeä?

* * *

Minun blogini täyttää tänään kaksi vuotta! Tasan kaksikymmentäneljä kuukautta sitten syntyi MaiLife. Muistatko ensimmäisen blogikirjoitukseni? Se oli tämä tarina linnunpoikasesta. Paljon on ehtinyt tapahtua ensimmäisen kirjoitukseni jälkeen. Tänään olisi kai jonkinlaisen summauksen paikka. Mutta en taida oikein osata.

Muutamaan päivään minulla ei ole ollut yksinkertaisesti mitään sanottavaa, kirjoitettavaa tai kerrottavaa. Tänään tuntui edelleen vähän samalta. Kumma matalapaine.

Äsken, istuessani pöydän ääreen ja avatessani tietokoneeni, kuulin kopsahduksen. Talitintti lehahti kohvalla rytinällä keittiöni ikkunalaudalle. Minä säpsähdin ja pienen hetken tuijotimme toisiamme suoraan silmiin. Ei tätä sen kummemmin varmasti tarvitse enää selittää. Arvannet, että jokin liikahti sisälläni.

Ja sitten minä aloin kirjoittaa tätä blogitekstiä.

* * *

Se piipittää ja räpyttelee pitkän aikaa. Sitten äkkiarvaamatta räystään suojasta lennähtää maahan kaksi lintua, naaras ja koiras. Äiti ja isä! Ne tulivat auttamaan! Poikanen vispaa siipiään villisti aivan kuin se olisi innostunut valtavasti. Äiti ja isä kuulivat. Ne jäävät maahan vartiomaan poikastaan, joka yrittää vimmatusti päästä lentoon – onnistumatta. Minä tuijotan. Ja itken. Ihmiset ympärilläni kääntävät katseitaan pois.

Hämmentääkö äänekäs itkuni heitä? Pelkäävätkö he?

 *  *  *

Yksi iso teema blogissani on ollut muutos. Kun olet seurannut matkaani, tiedät, että muutostahan nämä kuluneet vuodet ovat minulle todella olleet; niin perustavaa ja syvää myllerrystä, että monet teistä ovat jo ihmetelleet miksi olen niin levoton ja löydänkö ikinä sijoilleni. Minähän kirjoitin tästä sinulle joitakin aikoja sitten: ”Carpe Diem my ass!” 

MaiLife on kertonut hämmennyksestä – siitähän elämässäni on ollut kyse pitkän aikaa. Se on ollut tarina siitä, kuinka olen pudonnut pesästäni ja huutanut apua; että joku pelastaisi ja opettaisi minut lentämään. 

Minun muutokseni lähti liikkeelle jo ennen MaiLifea tarpeesta löytää kadotettu ilo, inspiraatio ja innostus sekä hukattu merkitys ja mielenkiinto. Näiden kahden vuoden aikana olen ehtinyt tekemään paljon. Olen lukenut elämäntaito-oppaita, asunut Ruotsissa, muuttanut Norjaan, kokeillut erilaisia tapoja elää ja tehdä työtä. Olen tutkinut, harhaillut, seikkaillut, voittanut itseni, epäonnistunut, hajonnut kappaleiksi ja voimistunut. Olen antanut anteeksi ja hyväksynyt. Olen ollut suhteessa ja yhtäkkiä tajunut olevani vanha, lapseton sinkku. Olen leikannut kaloilta päitä, vetänyt silliltä suolia mahasta, olen opetellut puhumaan norjaa, kohdannut uskomattomia ihmisiä, polkenut satoja kilometrejä polkupyörällä parissa päivässä, ottanut vastaan haasteita, viettänyt lukemattomia tunteja yksinäisyydessä, taistellut rahattomuudessa ja kärsinyt kodittomuudessa. Olen käynyt kalastamassa ruijanpallasta ja halunnut saada lapsen. Olen aloittanut matkan ja lopettanut matkan, iloinnut yhdessä hetkessä ja pettynyt heti seuraavassa. Olen ihastunut, vihastunut, tuijottanut kotkien lentoa myrskyllä olohuoneeni ikkunasta ja nauttinut kuohujuomaa.

Olen tuntenut jokaisen  kiven ja kannon jalkapohjissani. Olen kurkistanut jokaisen kulman taakse. Olen säilyttänyt sydämeeni jokaisen hetken ja tuonut ne sinun eteesi. Olen löytänyt maailmoja, jotka ovat saaneet minut hehkumaan innosta.

Olen tullut herkäksi mahdollisuuksille.

* * *

Lintu piipittää ja piipittää. Räpyttää ja räpyttää. Minä haluaisin mennä ikkunan toiselle puolelle nostamaan sen takaisin pesäänsä ja olla kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Ihan kuin lintu ei olisikaan koskaan pudonnut.

Mutta minua ei tarvita, sillä äitilintu puuttuu peliin. Yhtäkkiä se syöksähtää kohti poikasta ja näykkää sitä nokallaan hellästi poskesta.

Ja poikanen pyrähtää pienen matkan eteenpäin!

Tämä leikki jatkuu pitkän tovin: naaras syöksähtää ja poikanen pyrähtää. En saa silmiäni irti linnuista. 

Poikanen pyrähtää. Se räpyttää ja vispaa siipiään vimmatusti. Se tömähtää takaisin maahan. Ja lopulta tapahtuu suurin ihme, jonka olen koskaan nähnyt: poikanen saa siivet alleen. Se lentää pitkän matkan silmieni edessä – se oppii lentämään! Eikä kukaan itkustani hämmentynyt lounasasiakas ole katsonut mitä ikkunan takana tapahtui. Luonnon ihme edessämme, ja vain minä näen sen.

Miksi kukaan muu ei katsonut? Osaavatko he nähdä?

* * *

Muutos ei tapahdu matkustamalla maailman ääriin. Merkitys ei löydy lukemalla viisaita sanoja kirjasta. Ilo, inspiraatio ja innostus eivät tule salamana taivaalta. Ne vaativat aikaa. Ne vaativat toimintaa. Muutos täytyy elää. Kokeilla! Eikä se ole koskaan valmis.

MaiLife on kuvannut räpiköintiäni ja lentämään opetteluani. Sitä, kuinka eri tapahtumat elämässäni ovat näykännet minua hellästi (ja välillä vähän kovemminkin) poskesta ja neuvoneet, kuinka saada selässäni jo vimmatusti räpyttävät siivet kannattelemaan minua. 

Linnut edeustavat minulle elämää ja muistuttavat siitä, miten elämä tuo eteemme jatkuvasti yllättäviä tilanteita, mahdollisuuksia muuttaa suuntaa tai katsoa mitä seuraavan kulman takaa löytyy. Ne muistuttavat minulle, että on minusta itsestäni kiinni pysähdynkö mahdollisuuden äärellä ja tunnistanko tai hyödynnänkö sen – uskallanko tarttua siihen.

* * *

Kuinka herkkä ja vastaanottavainen sinä olet eteesi tarjoutuville mahdollisuuksille? Kuinka valmis olet näkemään ne ja tarttumaan niihin?

* * *

Yksi iso asia on tapahtunut minulle tämän vuoden aikana: minusta on tullut vahvempi kuin olen ikinä ollut. Tiedätkö mistä syystä? Siitä, että olen hyväksynyt sen, että minun tehtäväni onkin olla aina vähän sijoiltani ja levoton – ja että voin olla ihan hemmetin onnellinen niin.

Jos yhden asian voin sinulle luvata tulevaksi bloggausvuodekseni, on se, etten tule varmasti pettämään sinua muutosmielessä. Kohta kulman takana kolkuttaa jo seuraava ja saat kuulla siitä pian.

Ja sitä paitsi: entäpä jos tämä ei olekaan mitään muutosta, vaan ihan vain elämää? Oikeaa ja tavallista elämää?

* * *

Pesästään pudonnut pikkulintu kosketti minua syvästi kaksi vuotta sitten ja sysäsi minut kirjoittamaan tätä blogia. Se oli yksi niistä monista kohtaamisista lintujen kanssa, jotka ovat saaneet minut pysähtymään ja näkemään jotain yllättävää. Se on yksi niistä merkittävimmistä hetkistä, jotka ovat vaikuttaneet elämäni kulkuun.

MaiLife on minun pyrkimykseni auttaa sinua pysähtymään ja näkemään jotain yllättävää – sinusta itsestäsi – ja vaikuttamaan elämäsi kulkuun.

MaiLife on minun lintuni sinulle!

Minä haluan olla sinun ystäväsi.

hl2

Tämä kuva ei liity tähän tarinaan millään muulla tavalla kuin että se on otettu aika lailla kaksi vuotta sitten samaan aikaan kun aloitin tämän blogini. Siinä minulta poistetaan Ruotsissa viisaudenhammasta, ja minä en ole pelännyt eläissäni ehkä yhtä paljon. Säästän sinut siltä veriseltä hampaalta, josta minulla myös löytyy kuva. Bloggarihan kuvaa aivan kaiken. Paitsi tänään; oli kovin vaikea keksiä mitään kuvaa tekstin yhteyteen ja siksi viisaudenhampaanpoisto. Annan tarinani puhua puolestaan…

/Äm, jonka toive tulevalle vuodelle on tutustua teistä mahdollisimman moneen; tähän lahjaani sinulle kuuluu olennaisena osana se, että olen täällä ja toivon kuulevani juuri sinun ajatuksiasi, kommenttejasi ja tarinoitasi jatkossa vieläkin enemmän, jotta voimme ajatella yhdessä!

Ps. Oheisten linkkien takaa pääset lukemaan joitakin blogieni parhaimmistoa

Herra Hermannin syntymäpäivä

Tämä pieni karvainen otus.

20140218-145024.jpg
Täyttää tänään 6 vuotta. Juhlimme synttäreitä kokonaista 30 sekuntia, ehkä vähän vähemmänkin; niin nopeasti maksalaatikkokakku hotkaistiin kitaan.

20140218-145238.jpg
Tämä rakas ystäväni. On tuonut niin paljon iloa ja vilskettä elämääni etten tiedä missä olisin ilman sitä. Uskollinen, rakas Herra Hermanni! Onnea pikkupalleroni!