Eteenpäin vetäviä enkeleitä – Patteri-Pupun rukous

”Voi vitSSSit SSSun täytyy olla nyt täynnä energiaa ja innoSSStuSSSta, kun leikkauSSS on tehty ja oot nyt levänny. Kelaa, meijän DuraSSSSell-pupu pääSSee taas hommiin!”, ystäväni hihkuu sillai snadisti ärsyttävän sirpsakkaa stadin slangia suhisevalla ässällä.

”Joo. Niin olenkin. Duracell. On virtaa”, valehtelen hänelle itkua pidätellen.

Illalla postaan someen videon siitä kuinka onnellinen olen juuri ottamistani ensimmäisistä askeleista ilman kyynärsauvoja. Olenkin, mutta oikeastaan haluaisin kertoa jotain ihan muuta. Siitä postauksesta olisi Patteri-Pupu kaukana…

 

JOKAINEN PÄIVÄ TÄÄLLÄ vammaistuvalla on uusi yllätys. Aamulla herätessään ei voi tietää koostuuko päivä ennenkuulumattomista edistysaskeleista vai tuhansista takapakeista. Toipuminen ei ole lineaarista tai tarkoin ennalta suunniteltavaa; haparoivat ensiaskeleet eteenpäin muuttuvat hetkessä tukevaksi täyslaidalliseksi taakse.

Jalka on julmettu raaja menetettäväksi, sillä sen vaikutus koko elämänhallintaan on valtava. Neljä liikuntakyvytöntä kuukautta vailla kontrollia omaan elämään sekä viisi viikkoa sitten tehty polvileikkaus ovat puristanet pippurin kokeiseksi fyysisten voimien lisäksi henkisetkin paukut. Kuin jumalan keskisormena taivas tiputtaa lunta isoin lätäköin ja pakkanen jäädyttää maat – juuri, kun pääsen ottamaan ensiaskeleet. Pitäisi saada omat jalat alle, jotta voisi liikkua itsenäisesti. Olisi päästävä pois neljän seinän sisältä saadakseen mielen voimia.

Mutta omaa kehoaan tai luontoa ei voi käskeä.

 

”EI. EN OLEKAAN. Duracell? Ei ole virtaa”, olisi minun pitänyt uskaltaa vastata totuudenmukaisesti. Eihän hän voinut ymmärtää, suloinen stadia sirpsakasti suhiseva ystäväni.

Tällä viikolla olen tavannut uuden ja odottamattoman tuttavuuden: latistavan lamaannuksen. Vaikka mielessäni olin asettanut vuoden vaihtumiseen henkisen rajan ja toiveen jostain isosta äkkikäänteestä parempaan, ei se tietenkään toteutunut. Mieltä raastaa:

Miksi en saa mistään kiinni? Mikseivät voimani vieläkään riitää kaikkeen siihen mitä tahtoni tavoittelee? Mihin ennen niin vahva usko itseeni on kadonnut?

 

img_4944

Lätkiäkseni lättyyn lunta ja jäätä ja voidakseni tehdä päivittäisiä kävelylenkkejä (ja ehkä joskus uskaltautua kulkemaan Helsingin busseilla…) ostin tänään elämäni ensimmäiset liukuesteet kenkiin. Ulkoilun lisäksi päivittäiseen kuntoutusohjelmaani kuuluu tässä vaiheessa kaksi kertaa 10 minuutin kuntopyöräily ja kolme kertaa jumppa. Jalan kuntoutus on nyt päätyöni.

 

MIKÄ VALTAVA MENTAALINEN prosessi fyysisestä vammasta kuntoutuminen voikaan olla – tämän kai haluan itsestäni sinulle tänään kertoa, sillä tätä ei ehkä voi ulospäin nähdä.

Vaikka sinäkin tunnetkin minut paremmin pirteänä Patteri-Pupuna, nyt lannistava lamaannus läpsii suoraan naamalleni, enkä tiedä miten sen voisin omin voimin selättää. Tahto ja ulkopuolelta tulevat odotukset ovat kovat, mutta vielä tässä vaiheessa toipumistani ne jäävät kirkkaasti kakkoseksi vapiseville voimille.

Enää en ihmettele yhtään miksi niin moni jää erilaisissa elämänmullistuksissa jopa lopullisesti seiniensä sisään, masentuu tai syrjäytyy. Näin se voisi tapahtua. On lopulta todella turvallista vain maata sängyssä neljän seinän sisällä: Voi olla kohtaamatta pelottavaa maailmaa, ja sulkea voimattomuutensa ulko-oven taa.

Ja mitä pidempään on yksin turvassaan, sitä enemmän tarvitsee jotain toista ihmistä, joka auttaa astumaan ulkomaailmaan. Sen viime päivien lamaannus on opettanut minulle. Kaltaiselleni kuntoutujalle kaikki psykologinen tuki ja ymmärrys on kultaakin kalliimpaa ja olenkin viime päivinä miettinyt millainen muutos voisi tapahtua jos saisin kuntoutukseen avukseni myös jonkun mentaalipuolen ammattilaisen.

 

ETEENPÄIN VETÄVIÄ ENKELEITÄ minä nyt rukoilen. Sellaisia, jotka auttavat minua kulkemaan toiveikkaasti tulevaan ja kaivamaan uskon uudestaan.

Kuinka moni muukin, eri syiden seurauksena sänkyynsä kaatunut ja minuakin heikompi ihminen tarvitsisikaan tielleen enkeleitä juuri nyt?

Sillä usko minua, heitä lamaantunut tarvitsee: voimaa, joka jaetaan katseissa, kosketuksissa ja pienissä auttavissa kädenojennuksissa, vastauksissa haparoiviin pyyntöihin. Ystäviä, vastaankulkijoita, ulkopuolisia mielen ammattilaisia tai muita tahoja, jotka voivat tukea, jotta saisi kiinni elämänsä syrjästä. Onko kaikilla riittävästi mahdollisuuksia sellaisiin? Tarjotaanko niitä meille tarpeeksi?

Voisitko sinä olla jollekin juuri nyt sellainen – eteenpäin vetävä enkeli?

 

Minä lupaan olla, kunhan vain saan villit voimani takaisin. Mutta nyt, ystäväni, tarvitsen sinua!

img_4744

Eräänlainen eteenpäin rullaava enkeli tuokin. Minä parhaimmillani. Kuva: Mirkku Merimaa

 

/Ämmäsi, kiittäen jokaista ihmistä, joka on tällä viikolla auttanut minua henkilökohtaisin keskusteluin tai työasioissa eteenpäin, onnekseni te olette olemassa!

 

Ps. Jos et tiedä mistä on kyse, tästä kirjoituksesta saat aika hyvin kiinni tapahtumien kulusta.

 

Mainokset

Kun kukaan ei halua

Niin meni kesä ja tuli syksy. Kuukauden päästä minulla on syntymäpäivä, ja lokakuun ensimmäinen on aina tarkoittanut tosi syksyä. Vuoden kymmenes kuukausi. Sitten taas yksi vuosi syntymästäni on vierähtänyt. 30 päivää aikaa ja minä täytän 33. Joku sanoo, että luku 33 symboloi korkeinta hengellistä tietoisuutta, jonka ihminen voi saavuttaa. Onnea? Minä lasken erilaisia numeroita ja ajanjaksoja, jotta pysyisin kärryillä edes jossain. Viiden kuukauden päästä alkaa uusi vuosi. Olisiko se vihdoin vuosi, jolloin minun onneni kääntyy? Elämän sanotaan kulkevan seitsemän vuoden sykleissä. Seitsemän vuotta sitten perustin yritykseni. Siitä alkoivat rankat, mutta opettavaiset vuodet. Viimeiset kolme vuotta ovat olleet täyttä myllerrystä. Tarkoittaisiko luku 2015 minulle seitsemän vuoden onnentäyteistä putkea?

Yhdeksän kuukautta on kulunut siitä kun palasin Suomeen. Neljä kuukautta ylämäkeä ja viisi alamäkeä – noin karkeasti. Nyt on taas kova vauhti alas. Sata kilometriä tunnissa. Yksinoleminen, mitääntekemättömyys ja tarpeettomuus: kolme asiaa, joihin voisi kompastua.

222 kirjaa kirjahyllyssäni. Nekin minulla on ollut aikaa laskea. Hieno kakkosista koostuva luku. Jännä sattuma että niitä on juuri tuollaisen samasta numerosta koostuvan luvun verran! 33 vuotta ja 222 kirjaa. Joku sanoo, että enkelit jättävät meille viestejä näyttämällä sarjan samoja numeroita. Uskoo ken uskoo; ehkä enkelit ovat vihdoin lähellä.

* *

Sattumaa? Enkeleitä? Tämä oli minun kahdessadaskahdeskymmenestoinen kirja. Sain sen perjantaina postissa yllätyksenä. Kyllin hyvä. Lempeämmän elämän käsikirja.

aistillisuus

Silti 24 tuntia vuorokaudessa mielessä pyörii tarpeettomuus. Oletko sinä ollut sellaisessa tilanteessa, että kukaan ei tarvitse? Että kukaan ei halua? Tiedätkö miltä tuntuu, kun jää kaiken ulkopuolelle? Yksin.

* * *

Olen yrittänyt kirjoittaa tätä ajatustani jo parin viikon ajan. Siis sitä oivallusta, jonka olen tehnyt tässä kuluneiden kuukausien aikana. Että minä todella ymmärrän miksi joku ihminen menettää elämänhalunsa. Alkoholisoituu tai syrjäytyy – muuttuu itsetuhoiseksi. Niin. Olen ollut siellä itsekin. Niissä tunteissa ja tunnelmissa, joissa olisi hirveän helppo vain hypätä pois kelkasta ja antaa väärin päin pyörivän maailman mennä omia menojaan. Paeta vaikeita elämäntapahtumia, yksinäisyttä ja tarpeettomuutta; kuinka ihanaa olisi kun joku vain tulisi ja ottaisi pahat ajatukset pois! Kun epäonnistuminen seuraa toistaan eikä saa positiivista palautetta mistään. Kun tuntuu, ettei riitä tai kelpaa. Sinäkin ehkä olet joskus koenut niin?

Olisi niin paljon helpompi välillä turruttaa mielensä liian isojen kysymysten alla. Kääntää off-asentoon aivot, jotka surraavat ihan liikaa, kokea hyvän olon nousevan kehossa ja päästä vapaaksi. Edes hetkeksi. Tai vain vetää turvaketju kerrostalonoven suojaksi ja linnoittautua yksin kotiin – siihen viimeiseen paikkaan, johon ihan jokainen maailman murhe ei yletä?

Me katsomme niin ylen heitä, jotka pyörivät kaduilla likaisina, pää sekaisin tai jätämme oman onnensa nojaan ne, jotka huutavat yksinäisyyttään. Monet heistä ovat vain tavallisia, onnettoman elämän runtelemia ihmisiä, voimattomia taistelemaan yksin itseään pinnalle. Se meiltä unohtuu.

* * *

Miksi toiset ihmiset ovat alttiita itsetuhoisuudelle tai henkiselle lannistumiselle vaikeissa tilanteisissa ja toiset taas eivät? Minä kuulun niihin, jotka eivät näe mielen turruttamista tai yksin jäämistä oikeana vaihtoehtona. Mutta ymmärrän täysin miten joku toinen näihin ratkaisuihin päätyy.

Olen päättänyt valita omaksi strategiakseni selviämisen: tunteiden tuntemisen ja niiden käsittelemisen. Toimimisen, vaikka siihen ei aina olisi halua, kun tuntuu, ettei siitä ole mitään hyötyä. Selviäminen on jatkuvaa työtä, mielen asettamista päivittäin oikeaan asentoon. Mutta yksi kerrallaan möröt katoavat.

Tilanteessa, jossa usko elämään on vähissä, olisi todella tärkeää saada onnistumisen kokemuksia. Liikkuessani nykyisin Helsingin kaupungissa katson hyvin tarkkaan ihmisiä, joista syrjäytyminen ja elämän rankat käänteet paistavat läpi. Kunpa voisin auttaa heitä. Ei minulla ole sellaista koulutusta, joka auttaisi toimimaan heidän kanssaan. Mutta silti minä haluaisin tehdä jotain – kertoa, että vielä on mahdollisuus ottaa elämä omaan haltuun ja auttaa jotain ihmistä askel kerrallaan jättää turvaa antava alkoholi pois tai metri kerrallaan harjoitella omalta ovelta poistumista.

keksi2

Minä etsin nyt töitä sekä omaa paikkaani maailmassa ja mieltäni vaivaa alituiseen iso kysymys: miksi kukaan ei tarvitse minua? Onko minusta mitään hyötyä kenellekään? Saanko töitä? Saanko tehdä niitä asioita, joita rakastan? Kääntyisikö onneni jo monen vaikean vuoden jälkeen? Miksi epäonni seuraa toistaan?

Olen lukenut nyt useaan otteeseen toissa viikolla ilmestyneen Hesarin mielipidekirjoituksen, jossa kaltaiseni, korkeasti koulutettu nainen kertoo työnhakuhelvetistään. Siitä, kuinka vastentahtoinen työttömyys on hänet syrjäyttänyt: hän on päättänyt jäädä kotiin odottamaan ihmettä, koska kukaan ei ole häntä halunnut palkkatöihin pitkän yrittämisen ja satojen hakemusten lähettämisen jälkeen. Kun töitä ei ole, hän on valinnut jäädä pois yhteiskunnan kelkasta. Voimattomuuden tunteen alla hän on päättänyt alistua ja ryhtyä passiiviseksi odottajaksi.

”Ehkä on parempi, että pysyn hiljaa omassa kodissani odottamassa sitä hetkeä, että puhelin soisi ja pääsisin työhaastatteluun. Että minut valittaisiin. Sitä tunnetta ei varmasti voita mikään”, hän sanoo, ja minä tiedän tarkalleen mitä hän ajattelee. Se on se viimeinen keino suojella itseä, ettei mene kokonaan rikki.

Me jokainen haluamme kokea, että joku tarvitsee. Että meillä on joku paikka ja tehtävä maailmassa ja että kuulumme johonkin. Että voisimme tehdä jotain merkityksellistä jonkun kanssa ja jollekin. Että olemme haluttuja. Kun näin ei ole, näkee aika toisen perspektiivin elämään; yksinäisyyden, jatkuvat pettymykset ja tarpeettomuuden. Ja jos mieli ei näitä tunteita kestä, se alistuu – hyvin helposti. Sitten sitä menee ja tarttuu pulloon tai vetäytyy yksin kotiinsa.

wecangetnew

Elämä on valintoja. Loppujen lopuksi kaikki on kiinni siitä, mitä itse päättää. Sitä voi turruttaa tunteensa niiden pelossa tai mennä täysillä niitä kohti. Voi jäädä kotiin kun tuntuu, ettei maailma tarvitse. Tai sitten voi tehdä jotain pitääkseen mielensä virkeänä ja vastaanottavaisena, sillä kuten viime viikolla kirjoitin: Me voimme saada uutta! Siihen on uskottava.

Minä olen ajatellut näin: sillä välin kun odotan ja etsin sitä jotain, miksi en käyttäisi energiaani johonkin toimintaan. Sellaiseen tekemiseen, josta voisi olla jollekin hyötyä. Ajattelen, että kun antaa ja toimii, voi myös saada.

Ja siksi kysyn sinulta: missä minua voitaisiin tarvita juuri nyt? Missä on kiire, mutta ei mahdollisuutta maksaa apulaisille palkkaa? Auttamaan A-klinikkasäätiön neuvontapisteessä? Käymään vanhusten kanssa ulkoilemassa? Leikittämässä lapsia leikkipuistossa? Tunnetko sinä jonkun, joka kaipaa nyt apua?

Mä olisin tässä.

/Ämmä, joka on tänään 32 vuotta, 11 kuukautta ja 0 päivää, siis 12023 päivää tai 32,92 vuotta tai 395,00 kuukautta tai 1 717,57 viikkoa tai 288552 tuntia tai 1038787200 sekuntia vanha – ihan miten sen haluaa laskea