Näetkö meren puheen, kuuletko linnun läheisyyden?

Elämässäni näyttää olevan kaksi tärkeää symbolista teemaa: linnut ja meri. Näistähän minä aina sinullekin pauhaan. Milloin lintu lepattaa ikkunani takana ja milloin kävelen meren rantaan ja räpsin kuvia rauhoittavasta merestä. 

Tänään nämä kaksi asiaa ovat näyttäytyneet aivan toistensa perään.

Aamulla pidin parvekkeeni ovea auki raollaan, kun yhtäkkiä kuulin kovaäänisen piipityksen. Säntäsin ovelle ja siellä se oli – talitinttiystäväni, joka piipitti ovella ja lehahti lentoon hetken minua tuijotettuaan. Aivan kuin se olisi tullut sanomaan, että ”täällä ollaan, olen lähellä, mutta en aio tulla sisään.” 

Sitten kävin ulkona pienellä kävelyllä ja jäin tapani mukaan rauhoittamaan mieltäni tuijottaen merelle. Nappasin tämän kuvan, ja vasta kotona aloin katsoa sitä tarkemmin.

  
Mitä sinä näet tässä kuvassa? Minä näen meren, jonka ääreen palaan kerta toisensa jälkeen kun täytyy rauhoittua. Tämän meren äärellä tuntuu kuin joku puhuisi minulle. Aivan kuin siellä pilvien lomassa olisi jonkun kasvot.

Näetkö sinä sen? Meren puheen? Kuuletko linnun läheisyyden?

Rauhallista Pyhäinpäivää, ystäväni.

Minun ystäväni

  
Siinä se nyt on. Talitintti, minun ystäväni! Joka päivä se on käynyt monta kertaa lepattamassa ikkunani takana, muttei koskaan ole pysähtynyt.

Ja minä olen ihmetellyt miksei se halua levähtää kiireiltään.

Ja sitten tänään se lehahti ikkunalle ja kävi karmille istumaan – ja jäi siihen pitkäksi aikaa olemaan.

Katso, tuo se on! Talitintti, minun ystäväni. 

Sillä taitaa olla minulle jotain asiaa…

Kaunista keskiviikkoiltaa sinulle, minun ystäväni!

/Ämmä

Minä näen sinut, ystäväni

En ole vielä saanut napattua siitä kuvaa. Ajattelin, että kirjoitan sinulle vasta, kun saan tallennettua sen kännykkäni kuvavirtaan. Jotta näkisit! Se on nähtävä.

Se hetki olisi ikuistettava. Mutta ei. Se tulee aina niin yllättäen. Hetkellä, jolla minä olen syvällä omissa ajatuksissani. Sekunnilla, jolla minä olen upppoutunut työhöni. Minuutilla, jolla minä matkustan maailmoissani. Päivinä, jolloin minä ajattelen sinua.

Ei. Se tulee yllättäen. Nopeasti ja arvaamatta.

Mutta kun se tulee, kaikki pysähtyy.

Talitintti.

Niin. Viime päivät olen työskennellyt paljon kotona ja istunut tuntikausia tietokoneeni edessä keittiönpöydän ääressä. Ja siihen ikkunani taakse se on alkanut tasaisin väliajoin lehahtaa aivan yllättäen.

Kun se ensimmäisen kerran ropsahti ikkunaani vasten, minä säikähdin. Tiedät tunteen? Kun keskittyy tarkkaan, ja huomio yhtäkkiä repäistään irti jollain yllättävällä, salakavalalla tavalla.

Kyllähän minä arvasin heti, että lintu siinä taas on. Sinäkin tiedät jo. Ne tulevat aina. Merkityksellisimmillä hetkillä. Lehahtavat, ja minä säikähdän ja tiedän, että tässä hetkessä on jotain.

Tässä Talitintissä on jotain. Erilaista. Jotain erilaista kuin muissa linnuissa. Jotain, mikä saa minut ihmettymään. Se hohkaa upean sinisenä ja keltaisena ja merkillepantavaa on se, ettei se koskaan pysähdy istahtamaan ikkunalaudalle tai tukemaan jalkojaan ikkunan karmiin. Se ei lepuuta, vaan lepattaa. Siipiään se lepattaa vimmatusti ilmassa ja pysyy paikallaan ilmassa pitkiä aikoja. Katsoo sisään ja räpyttää niin kovaa vauhtia, ettei silmä pysy perässä ja näyttää siltä, kuin sillä ei olisi siipiä lainkaan.

Minä mietin, näkeekö se kasvoni? Ymmärtääkö se, että ikkunan toisella puolella olen minä, ihminen? Siksikö se siihen tulee? Vai haluaako se sisään; turvaan kylmeneviltä ja pimeneviltä päiviltä?

Ja minä kummastelen, miksi se ei istahada alas ikkunalaudalle tai lepuuta jalkojaan ikkunan karmilla. Se lepattaa. Ei lepuuta.

Voisinko minä komentaa sen seisahtamaan hetkeksi? Sanoa, että ”pysähdy nyt, ystäväni”? Voiko linnun kutsua kanssaan kahvikupin ääreen hengähtämään kiireiltään? Voisinko minä pelastaa sen pimeydeltä ja kylmyydeltä? Kutsua sen sisään, napata häkkiin, ripustaa kattoon ja ihailla sitä joka päivä? Syöttää siemeniä ja laulaa talitinttiä maaliskuussa? Katsoa televisiota sen kanssa? Ja aina sunnuntaisin ruokkia sitä madoilla?

Ei.

Talitintti syöksähtää pois juuri sillä hetkellä, kun ehdin nostaa kameran käteeni. Kun painan nappulaa, ja kuuluu naks.

Naks. Talitintti on pois, enkä minä saa siitä sinulle kuvaa.

Ei.

Talitinttiä ei voi kahlita. Sen täytyy antaa lehahtaa ikkunalleni silloin kun se haluaa; tulla luokseni juuri sillä hetkellä, jolla minä olen syvällä omissa ajatuksissani, ekunnilla, jolla minä olen upppoutunut työhöni, minuutilla, jolla minä matkustan maailmoissani, päivinä, jolloin minä ajattelen sinua. Juuri silloin, kun sille on parhain. Talitintin täytyy antaa lepattaa paikallaan ilmassa ja syöksähtää pois juuri sen omaan tahtiin. Sen täytyy antaa räpyttää ja löytää oma turva pimenevissä ja kylmenevissä päivissä.

Mutta silloin, kun se tulee ikkunalleni, minun on oltava tarkkana; laskettava työni, katsottava Talitinttiä suoraan silmiin ja koetettava ymmärtää näkeekö se minut. Sanottava sille ääneen: “Minä näen sinut, ystäväni.”

Minun on annettava sen lehahtaa ikkunalleni, ja ihmetellä näkemääni. Sillä minä näen sen.

Ihmetteleeköhän Talitintti minua? Lehahtaako se sinunkin ikkunallesi? Näetkö sinä sen?

ihana

Koska en saanut sitä kuvattua tänäänkään, tässä kännykän kuvavirtaani tallentunut hetki. Millaisia hetkiä sinun kuvavirtaasi on tänään tallentunut?

/Äm, toivottaen rauhaa sunnuntaihin ja reippautta alkavaan viikkoon