Tänään en ota sinulle kuvaa ruokalautasestani, vaikka lounasta parhaillaan nautinkin. Eihän siinä edes olisi mitään yllätyksellistä katsottavaa, samaa jauhelihasalaattia kuin eilen.

Sen sijaan laitan sinulle tämän kuvan. Se on Mirkun valokuvausstudion vessasta. Otin sen jo aikoja sitten, mutta jotenkin sen jakaminen ei vaan ole tullut aiemmin ajankohtaiseksi.

Olkoon se naisen ailahteleva mieli tai mikä ikinä, mutta tähän päivään tämä vessanoviteksti sopii. Tänään minulla on todella hyvä olla juuri tässä. On ihan hemmetin hyvä olla yksin. Viime päivät olen treenannut, lukenut ja kirjoittanut. Perjantaina lähden mökille, ja jatkan samaa rataa. Kirjoitan. Ja luen ja treenaan. Yksin. Sitä odotan kuin kutta nousevaa.

Kirjoitan nyt sellaisia asioita, joista kerron sinulle varmasti myöhemmin. Ja vaikka en kertoisikaan, vaikka tulisin siihen tulokseen, että tämä kirjoittamisen lopputulema jäisi vain minulle, niin haluan juuri nyt välittää sinulle tämän tunteen. Sen, että on ihan hirveän hyvä olla. Nämä asiat, joita nyt teen, auttavat minua menemään eteenpäin. Se oli se pieni ajatus silloin yhtenä päivänä kun tajusin että koska asioideni kulku on epätietoisuuden vallassa, minun on tartuttava siihen mitä nyt on. Tähän hetkeen ja näihin kykyihin, joita minulla on. Asioihin, joihin voin itse vaikuttaa sataprosenttisesti, enkä tarvitse niiden etenemiseen muita.

Sillä aikaa kun koko Suomi lomailee eikä kukaan ajattele työtä tai sen antamista, enkä minä siis ollen pääse työnhaussani eteenpäin, keskitän intohimoni ja energiani tähän. Kirjoittamiseen. Siihen minkä osaan ehkä parhaiten. Sen minä tajusin.

Ja tässä minä kirjoitan. En taaskaan instagrammoinut tai photoshopannut, jotta pääsisit ihan oikeaan ja todelliseen tunnelmaan. Olen vakavissani (vaikka tuo kuva kyllä näyttää enemmän Pelle Hermannin vaimolta, mutta vakavissaan se on Pelle Hermannin vaimokin, jos Pelle Hermannilla nyt ylipäänsä on vaimoa). Tästä kirjoittamisesta ja siitä, että nyt on just hyvä tässä.

/Ämmä, ja hirveen hyvä tässä näin