When a wuss becomes a ski jumper

So. I’ve always been a little bit ahead of my time. Like now, for instance: I’m in-between my thirties and forties and I feel like I’m going through a mid-life-crisis in my fifties. Ya know, when when you get a motorcycle or a pair of lycra pants and a bicycle and go speeding the roads. Oh, it’s the speed, the feeling you’re alive, right?! 

And the feeling when you see your whole life flashing before your eyes…

Yes, this is serious. Mid-life-crisis of the fifties when you are only thirty-something.

I don’t know what’s gotten wrong with me. Usually when you get older you become more careful and start fearing everything. Mothers often say it hits when you get babies and you can feel first hand how fragile life is.

But no, not me. I’m the opposite.

When I was child, I was a wuss. An artist. I would do my theatre and sing and play the cello and was afraid of e-v-e-r-y-t-h-i-n-g. When I got little older, everything in my life was well planned and controlled – oh, the feeling of certainty!

In 1989 my mom gave me a painting: Snoopy the cartoon character has just jumped down from the roof a doghouse and goes: ”You gotta learn to not fear in life”. I hated the painting because I thought my mom would think I was too afraid to do things.

I wasn’t afraid. I was a wuss.

But then somewhere in-between my thirties and forties something clicked in my head and I realized life was too short to be afraid or to be a wuss. And now I’m having the mid-life-crisis which I should be having in my fifties. If I was a man. I mean, it can’t be else. Why would I do this if something wasn’t seriously wrong with me?


So when you now ask me what goes on in ones mind before the first ski-jump of their life, that’s about it. All of the words above run through my head as I stand on the top of the K6 ski jump hill and look down. K6 means the critical point that determines the size of the hill. If a ski jumper jumps more than 6 meters, he gets points, and if less, points will be reduced. That’s all I know from Wikipedia, don’t ask more about that…

But, K6, anyways. Six meters.

I’ve promised to do a ski jump. Somewhere in-between my thirties and forties I got a ground braking idea to start blogging and accepting challenges; anyone could challenge me to do something crazy and I would promise to accept it, study my physical and mental limits while in action and writing to you about it all. I’ve lived in Norway for some months and worked in fishing industry, been on a roller coster from hell, cycled 350 kilometers in three days and ahead lies a hiking challenge of 250 km in 3 three days. Just to name a few.

But first, let’s just get this over with. The ski jump.

Lahti Ski Games, the pregame to the Nordic World Ski Championships of 2017 that will be held in Finland. A year ago in February I was standing on the top of the biggest ski jump tower in Lahti when invited to watch the 2016 games. And there I said it out loud; how cool would it be to get to jump. To try if I could. And what one says out loud, one tends to get. Some time after that I got the challenge from the Lahti2017 organization. That’s how it goes.

The challenges was accepted in August and I had half a year to practice but it’s come down to this: the games are held in three weeks and until today I have zero hours of practice.

But hey, in Finland we have this thing called ”lahjattomat treenaa” – the ones with no talent are the ones who need practice…

And I’m not untalented. I’m just… a wuss.


”Let’s just get this over with”, I silently say to myself and even more silently cross my fingers when I step into the locker room. The sanctuary of the ski jumpers. Silent I am because soon this will get noisy!

Groan. That’s the first noise.

I’m groaning and trying to fit into a ski jump suit. It’s yellow and looks like the winning kind. These dudes are small, I realize while trying to fit my shoulders in this thing that resambles a commando suit.

”Flat and wide, that’s the optimal body type of a ski jumper”, says Tami Kiuru, a former ski jumper and the sport chief of the Lahti2017 organization while watching me trying to fit in my commando. He seems slightly amused. The first suit won’t fit me. Gotta take the black, it’s the biggest one.


Tami, Kai and myself.

IMG_9366 IMG_9370

Tami will be my coach today. We have quite a team; the other coach of mine is the best woman ski jumper Julia Kykkänen and the third Kai Lahtinen of the Lahti Ski Club.

Lahti Ski Games held in February 2016 will celebrate the woman ski jumpers. It’ll be the first time women will have their own competition at these games. I won’t be joining these ladies, though. I have my own little spot to do my jump after the flashlights go off.


Julia is standing in front of my skis trying to stop them slip off while I’m groaning again and trying to fasten my skis. Not easy. Kai is crouching next to me and trying to teach me the right ski jump position.

Now Julia is crouching next to me doing some weird movement.

And me, I ask my coaches how much swearing is too much swearing. I need to scream some swear words since my legs are hurting as hell. I mean, I HAVE been on the skis for five minutes already…

One after another very unpleasant phases follow. Disbelief, fear, screams, Tami, Kai, Julia, wet snow from the sky, wet gloves, tears…

So when you now ask me what a ski jump practice is like, that’s about it. All of the above. Unpleasant phases.

IMG_9380 IMG_9381


”You just go ahead, fly through and let the gravity take care of the rest.”

That’s the second noise. Tami.

Now I’m on the top of the K6 and am supposed to do the first real jump. We’ve done the practice going down the hill and it’s time to add the ramp to the game.

In a way this is kinda stupid; the ramp is not that big. But THAT BIG is the terrible noise inside my head when I’m trying to make myself go.


That’s the third noise.

The grand and silent fight inside the head, in which one goes through the birth and the death, the sense and the senselessness, the in-between of ones thirties and forties and the mid-life-crisis of the fifties. The fear and the wusses. The paintings their mother gives one. For a long time after the jump I still can’t understand why my head won’t let me go. I just can’t make myself move even though I guess I’ve done some harder slides on skis before. It must be the one additional element. The ramp. The knowledge that I’m supposed to perform a SKI-JUMP. When my head says I’m about to do something new and something unknown lies ahead. Something I just have no experience of. When I don’t have a clue from previous life of how this will turn out.

This is the most fascinating part of my challenges. The moment I get to know what really goes on in my mind when I’m doing something unpredictable and stepping out of my comfort zone. The more I think, the faster I just want to turn back. And then, at some point I just have to make the decision of either going or giving up. I have to turn off the noise.

No. Actually, let me correct. This is the most fascinating part of my challenges: when I get the switch in my head turned off, let go and realize how easy it all was. Happens every time. When I realize how much of the noise in my head was unnecessary.

12626144_10153621813809457_2018057460_n 12648158_10153621812649457_501423209_n


That’s the fourth noise.

I put my skis on the tracks and let them slide down. AAAAAAHHHHH and I’m on the ground.

So when you now ask me how it feels to do the first ski jump of your life, that’s about it.

The excitement just wipes off all thoughts in my head. I’ve really managed to turn the switch off and don’t remember a thing about the jump. It’s only the burning pain on my thighs. I haven’t fallen, I’m standing through the whole jump but now, all of a sudden feeling an urgent need to fall down. Too much pain.


When I’ve I’ve done all my six jumps and sitting on the cold ground I can’t remember at all where I’m at, where I’m going or supposed to do when I get home. It’s all swiped off. And the deodorant, swiped off too. Sweat runs under my commando suit.

Off comes Heta, 6. Number six not referring to to the size of the hill but to the age of this girl. A six-year-old girl comes to show me how it’s done. She goes straight to the K15.

Heta’s mom tells me that the night before there have bee 11 kids jumping. That warms my heart. Maybe this means we have a new generation of ski jumper growing because unfortunately the once so popular sport in Finland has not been interesting that much or that many people in the recent years. It’s been hard to get new people involved in the sport both athletes and the big audience to watch it. Kai, Tami and Julia are sad that the municipality has put down some hills. They all have started their careers in ski-jump just playing with their friends.

But now we’ve got Heta and soon the women’s competition in Lahti. Maybe the future lies in us ladies? I wish to have all my girlfriends to come to the games both now in 2016 and and the WC’s in 2017. Together we will make the sport rise again, right?! And now on the upcoming Sunday you can already buy the tickets to the WC’s of 2017 as the tickets come on sale!


Julia, me and Tami


But now me my team are taking the official group photo. We did good. K6, quite well done for a first-timer, this will be a good start. We say our goodbyes with Julia, she’s off to Germany for her next competition.

I step into the locker room with my head all messed up of my jumps and almost drowning in my black commando suit, so sweaty I am. Next jumper is waiting for my suit. We have to share them since there are not so many big one for us amateurs. I take off the suit and mumble my excuses for the sweatiness of it and then rise my head about to say some wise-ass advice for the next jumper – only since I’m such an experienced jumper now.

Heikki Kovalainen. One of the worlds leading Formula 1 drivers is standing in front of me. He is jumping after me since he’s just been announced to be one of the official supporters of the Lahti 2017 World Championships and that’s part of his promotion job.

I decide not to give any wise-ass advice to him. Think he’ll do without them.


Me and Heikki Kovalainen


So when you now ask who’s been test driving Heikki Kovalainen’s ski-jump commando suit, that’s about… me!

And now when you ask me how it is to ski-jump, that’s about all I have to say about for now, until my next jump! Loved it all the way. This is only the beginning, K15 awaits!

And you know, having the mid-life-crisis of the fifties here somewhere in-between my thirties and forties, is not too bad. Makes you sweat.

/Maija, a proud ski-jumper-to-be

Thank you for joining me on my first adventure in English! If you wish, I will continue blogging in English too. Just let me know if you want to follow my adventures in the future, too. My ski-jump adventure continues, and of that, at least, I promise to report in English too! And hey, because I’m Finnish, there might be some mistakes in the grammar, but we don’t mind that, do we 🙂

And come follow me on Instagram @maijailmoniemi to see a short video clip of my first jump! 


This blog also in Finnis, here.

Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä

Niin. Minähän olen ollut aina vähän aikaani edellä. Niin nytkin. Olen kolmenkymmenen ja neljänkymmenen puolivälissä ja minusta tuntuu, että minulla on viidenympinkriisi. Tiäkkö? Ostetaan moottoripyöriä tai lycrapöksyt ja lähdetään viilettämään pitkin maantietä joko moottorilla tai ilman. Vauhdin hurma. Tunne että menee, elää.

Ja se, että elämä lipuu yhtä nopeasti ohi silmien…

Kyllä, tämä on vakavaa. Viidenkympinkriisi kolmenkymmenen ja neljänkymmenen välissä.

En tiedä mikä minuun on mennyt. Yleensä ihminen vanhetessaan tulee varovaisemmaksi ja alkaa pelätä hurjia juttuja. Kun saa lapsia ja käsin kosketeltavasti tuntee elämän haurauden, se tapahtuu viimeistään, sanovat äitisihmiset.

Ni, en minä. Minulle on käynyt päinvastoin.

Minä olin nössö lapsi. Taiteilija. Tein teattereitani ja lauloin ja soitin selloa ja pelkäsin kaikkea hurjaa. Vanhetenssani elämä oli tarkkaan suunniteltua ja kontrolloitua – ah sitä varmuuden tunnetta!

Äitini antoi minulle taulun vuonna 1989, jossa sarjakuvahahmo Ressu seisoo koirankopin vieressä ja sanoo että ”elämässä pitää oppia olemaan pelkäämättä”. Minä inhosin taulua, koska ajattelin äitini ostaneen sen siksi, että hän pitäisi minua pelkurina. 

En minä pelkuri ollut. Nössö vain. Ressukka.

Mutta sitten jossain kolmenkymmenen ja neljänkymmenen välillä jokin naksahti päässäni ja tajusin, että elämähän on aivan liian lyhyt pelkäämiseen. Ja nyt minä elän viidenkympinkriisiä, mistään muustahan tässä ei voi olla kyse.


Kun nyt kysyt mitä liikkuu ihmisen mielessä ennen mäkihyppyä, ni, se on toi. Aika tarkalleen ja sanasta sanaan yllä esitetyn ajatusketjun käyn läpi päässäni, kun tuijotan alas Lahden Karpalonmäen K6-mäen laelta. Koo kuusi. Se tarkoittaa mäen koon määrittävää kriittistä pistettä. K-pisteen yli kantaneista hypyistä annetaan lisäpisteitä ja sen alle jääneistä hypyistä vähennetään.

Koo kuusi. Siis kuusi metriä.

Minä olen luvannut hypätä. Mäkihypyn! Jossain kolmenkymmenen ja neljänkymmenen välillä sain päähäni mullistavan idean aloittaa blogin ja alkaa antaa haastaa itseäni erilaisiin hurjiin koetoksiin. Asuin kuukausia Pohjois-Norjassa ja työskentelin kalastajan apulaisena, kävin saatanallisessa vuoristoradassa, pyöräilin 350 kilometriä kolmessa päivässä ja edessä odottaa 250 kilometrin kävelyhaaste, josta siitäkin pitäisi suoriutua kolmessa päivässä.

Mutta hoidetaan nyt ensin alta pois tämä: mäkihyppy.

Lahden Salpausselkä, helmikuiset esikisat ensi vuonna Suomessa järjestettäville Hiihdon MM-kisoille. Vuosi takaperin seisoin Lahdessa Suurmäen huipulla ja haaveilin ääneen liusta alas mäkeä. Ja sitten minut haastettiin; hyppäämään Salpausselän vuoden 2016 naisten päivässä niin isosta mäestä kuin vain sielu sietää. Ja tapani mukaan, vaikka treeniaikaa tällä kertaa olisi ollut puoli vuotta, minä tartun ajatukseen treenaamisesta vasta kolmea viikkoa ennen itse koetosta. Pyöräilyynkin oli aikaa treenata vain kaksi viikkoa.

In Finland we have this thing called lahjattomat treenaa.

Mutta minä en ole lahjaton. Minä olen vain… Ressukka.


”Hoidetaan tämä nyt alta pois”, huokaisen hiljaa mielessäni, teen äänettömän ristinmerkin ja astun mäkihyppääjien pyhättöön, pukukoppiin. Kohta tästä menosta on äänettömyys kaukana.

Ähinä. Se on ensimmäinen ääni.

Ähinä, joka syntyy kun ahtautuu mäkihyppypukuun. Nämä ovat pieniä tyyppejä, nämä hyppääjät, havainnoin tunkiessani leveitä hartioitani kommandopukua muistuttavaan keltaiseen nakinkuoreen.

Litteä ja leveä, se olisi ideaalin mäkihyppääjän mitta, huikkaa tämän päivän valmentajani Tami Kiuru katsoessaa ahtautumisoperaatiota kevyesti huvittuneena. Ensimmäinen puku ei sovi päälleni. On vaihdettava asua. Musta.

Tami, entinen mäkihyppääjä ja nyt Lahden vuoden 2017 MM-hiihtojen kilpailunjohtaja on apunani elämäni ensimmäisessä mäkihyppytreenissä. Meillä on varsinainen mäkijoukkue; toiseksi valmentajakseni saan Suomen kovimman naismäkihyppääjän Julia Kykkäsen ja kolmantena suksieni suunnasta vastaa Lahden hiihtoseuran Kai Lahtinen.

IMG_9371 IMG_9366 IMG_9370

Salpausselällä helmikuussa juhlitaan tänä vuonna naismäkihyppääjiä, sillä luvassa on ensimmäinen naisten mäkihypyn kilpailu. Ei, siihen minä en kuitenkaan ole osallistumassa, sillä uskopa tai älä, tästä maailmasta löytyy koko joukko naisia, jotka hyppäävät mäkeä ammattimaisesti. On valtava tunnustus heille, että Lahdessa nähdään tänä vuonna naisten oma kisa. Julia on muuten ensimmäinen suomalainen nainen, joka on osallistunut mäkihypyn arvokilpailuihin. Kolmevuotiaasta lähtien hän on viettänyt elämänsä mäkiä liitäen, joten hän jos kuka osaa minua opettaa.


Nyt Julia seisoo suksieni edessä estäen niiden liun kun yritän ähistä itseäni seuraavaan vaiheeseen ja laittaa suksia jalkaani. Kai kyyhöttää vieressäni ja koettaa opettaa oikeaa asentoa.

Ja nyt Julia kyyhöttää vieressäni ja tekee outoa joustavaa liikettä.

Minä kysyn kuinka paljon saa kiroilla. Reisiin sattuu, olenhan ollut suksilla jo viisi minuuttia.

Seuraa toinen toistaan epäilyttävämpiä vaiheita. Epäuskoa, pelkoa, huutoa, Tamia, Kaita, Juliaa, mössöä taivaalta, märkiä hanskoja.

Kun nyt kysyt millaista on mäkihyppytreeni, ni se on tollasta.

IMG_9380 IMG_9381


”Vedä läpi vaan, kyllä painovoima pitää huolen lopusta.”

Se on toinen ääni. Tamin.

Nyt seison kookutosen laella, ja minun pitäisi uskaltaa laskea koko mäki hyppyreineen. Harjoituslaskut olemme tehneet ”alustalla”, siis alastulorinteessä.

Oikeastaan tämä on aivan älytöntä; nyppylähän ei edes ole järin suuri. Mutta järin suuri on se mekkala, joka päässäni käy kun astun mäen laelle ja koetan tehdä päätösta laskuun lähtemisestä.


Se on kolmas ääni.

Valtava hiljainen taisto, jossa käydään läpi syntymä ja kuolema, järki ja järjettömyys, kolmen ja neljänkympin välimaasto ja viidenkympin kriisi. Pelko ja Ressukat. Mietin pitkään vielä hypyn jälkeen miksi pää ei meinaa antaa periksi lähtötelineellä. En vain saa itseäni liikkeelle, vaikka hurjempiakin laskuja on periaatteessa laskettelusuksin aikoinaan tehty. Sen on oltava se yksi pieni lisäelementti. Hyppyri. Tieto siitä, että nyt hypätään mäkihyppy. Kun pää sanoo, että ollaan tekemässä jotain uutta ja edessä on jotain, minkä kulkua ei ole koskaan elämässään aiemmin todentanut.

Tämä on haasteiden kiehtovin osuus. Se hetki, kun pääsee tutustumaan oman päänsä sisältöön ja mekkalaan. Siihen kuinka pää toimii tilanteessa, jossa täytyy puskea itsensä äärirajalle ja pois mukavuusalueelta. Mitä enemmän mietin, sitä vauhdikkaammin haluan kääntyä takaisin. Ja sitten jossain vaiheessa on vain käännettävä hullun huuto päässä pois, ja annettava mennä jos ei aio luovuttaa.

Ei. Korjaan. Tämä on se haasteiden kiehtovin osuus: kun saa päänsä off-asentoon, hiljentää mekkalan, päästää irti, ja huomaa suoriutuvansa helposti. Siitähän sinulle kirjoitin vaikkapa pyöräilyhaasteeni yhteydessä. Kun tajuaa, että suuri osa mekkalasta on aivan turhaa.

12626144_10153621813809457_2018057460_n 12648158_10153621812649457_501423209_n


Neljäs ääni.

Siirrän sukset uralle ja päästän kädet irti tukitelineestä. AAAAAAAHHH ja olen kyykyssä maassa mäen alapuolella.

Kun nyt kysyt millaista on laskea elämänsä ensimmäinen hyppyrimäki, ni tollasta.


Jännitys pyyhkii kaiken ajattelun pois päästä. En muista hypystä mitään. Se tuntuu vain pakottavana paineena reisissä ja kirosanoina, jotka purkautuvat suusta. Olen pysynyt pystyssä, mutta tulee valtava tarve kaatua maahan, sillä jalat eivät kestä.  kun kaikki hypyt on tehty ja treeni ohi, en muista enää edes missä olen, mihin olen menossa, mitä elämässäni seuraavaksi tulee tapahtumaan… Kaikki on pyyhkiytynyt pois päästä. Kaikki. Myös deodorantti. Hiki valuu mustan kommandopukuni alla.

Paikalle pyrähtää Heta, 6. Ei. Numero kuusi ei nyt viittaa mäkien koopisteeisiin, vaan Hetan ikään. Kuusivuotias tyttö on tulossa näyttämään mallia hyppäämiseen. Ja hän haluaa heti K15 mäkeen.

Hetan äiti kertoo, että edellisenä iltana Karpalon mäillä on ollut treenaamassa 11 lasta. Se lämmittää sydäntä. Ehkä meillä onkin uusi sukupolvi nousemassa lajin harrastajiksi, sillä niin harmillista kuin se onkin, tämä kerran Suomessa kovaa kukoistanut laji on viime vuosina joutunut vähän alakynteen. Harrastajiakin on lajille vaikea saada. Kai, Tami ja Julia harmittelevat, kun pieniä kaupunginosamäkiä on poistettu käytöstä. Ne ovat aikoinaan kannustaneet heitäkin lajin pariin. Omiakin hyppyreitä rekennettiin ja kavereitten kanssa hypittiin – näin mäkinaiseni ja -mieheni kertovat oman innostuksensa alkaneen. Nykyään hypätään virtuaalisesti kotisohvalta. Kotisohvalta mäkihyppyä myös katsotaan, mutta aiempaa vähemmän ja kisoihin paikan päällekin on nykyisin vähän vaikeampi tulla. Miksi?

Mutta nyt meillä on Heta, ja kohta Lahdessa mäkinaiset. Ehkä meissä naisissa onkin tulevaisuus? Myös lajin innokkaina seuraajina. Nyt uuteen nousuun on jo mahdollisuus! Ja mikä upea talviarvokisatapahtuma Lahdessa vuonna 2017 onkaan luvassa. Kunhan vaan mahdollisimman moni ostaa sinne liput jo heti sunnuntaina 31.1, kun lipunmyynti alkaa.


Nappaamme kuvan mäkijoukkueestamme. Kelpo tiimi. Kookutonen, ihan hyvä ekaksi kerraksi ja tästä on hyvä ponnistaa. Huikkaamme hyvästit Julian kanssa, hän lähtee seuraavaksi kisoihin Saksaan.

Astun pukukoppiin pää Hetasta ja hypyistä nollaantuneena mustaan hikikommandooni hukkuneena. Seuraava treenaaja odottaa hyppypukuani. Ne täytyy jakaa, sen verran harvassa nämä tavikselle mahtuvat asut ovat. Vedän puvun pois päältäni ja mutisen pahoittelut sen hikisyydestä ja nostan katseeni veistääkseni jotain nasevia hyppyohjeita seuraavalle.

Heikki Kovalainen. Yksi maailman kovimmista F1-kuljettajista. Hän hyppää jälkeeni, sillä on juuri vastaanottanut MM-kisojen latulähettilään tittelin, ja hyppy kuuluu vähän niinku kuvaan.

Päätän nopeasti vetä sanat takaisin sisääni ja jättää ohjeet jakamatta.


Ni, kun nyt kysyt, kuka on ajanut sisään Heikki Kovalaisen mäkihyppypuvun, ni mä!

Ja kun nyt kysyt, millaista on mäkihyppy, ni ihan sairaan siistiä.

Treeni on alkanut. Seuraava tavoite on K15. Kooviistoista ja sillai, katsotaan miten käy.

Viidenkympin kriisi kolmenkympin ja neljänkympin välissä on ihan kiva juttu. Pistää ihmisen hikoilemaan.

/Ämmä, Mäkikotkanne


Ai ni, tässä loppukevennys. Tältä näyttää pään sisäinen taisto in action ja minun elämäni ensimmäinen mäkihyppy. Nautinnollisia katseluhetkiä huolimatta siitä, että kuvaajalla on kamera kädessä ihan vinksin vonksin.

Ensimmäinen mäkihyppytreeni!

Hei, sä muistat tämän; mäkihyppyhaasteen, joka minulle heitettiin. Mahdollisimman isosta mäestä on hypättävä 19.2. Puoli vuotta oli aikaa treenata, mutta homma on nyt mennyt siihen, että Lahden Salpausselän kisat ovat KOLMEN viikon päästä ja alla on NOLLA tuntia treeniä.

Tänään alettiin kesyttää suksia ensimmäistä kertaa Suomen parhaan naismäkihyppääjä Julia Kykkäsen, ex-mäkihyppääjä Tami Kiurun ja Lahden hiihtoseuran Kai Lahtisen kanssa. Huojentavaa on tieto siitä, että LAHJATTOMAT HARJOITTELEE! Tämä yhden naisen mäkihyppyorganisaatio on nyt niin kuolemanpoikki suorituksestaan, että tänään saat nyt pienet esimaistajaiset ja HUOMENNA blogissa kuulet sitten kaiken…

Videolla mallia suoritukseen antaa Julia, Kain tukee henkisellä valmennuksella ja joukkueenjohtaja Tami kuvaa. Meillä on toimiva joukkue. Vai onko, se selviää huomenna…


Pahoittelut videon pystysuuntaisuudesta, olkoon katselunautinto kuitenkin erinomainen!