Minulla on unelma. Haluan kirjoittaa kirjan. Tai. Haluan kirjoittaa kirjoja. Tai. Haluan kertoa tarinoita (myös muissa muodoissa kuin kirjoina) ja ansaita elantoni tällä tarinankerronnalla. Haluan kirjoittaa kirjan matkastani, jonka olen kulkenut viimeisten parin vuoden aikana ja jakaa ajatukseni naiseksi kasvamisesta, havahtumisesta.

Nonni. Nyt se on sanottu ääneen. Tänään aamulla, kun heräsin, en TODELLAKAAN suunnitellut kertovani tätä asiaa. Jälleen kerran; entäs jos se ei toteudukaan tai minua pidetään epärealistisena, minulle nauretaan? Mutta tässä kai on rikottava päivittäin näitä oman ajattelun esteitä. Tänään nimittäin tajusin, että ei ole vaihtoehtoja. En voinut estää tätä kirjoitusta syntymästä. Se vain tipahti minuun; tiedän miten toteutan unelmani.

Tällä sängyllä ihme sai alkunsa. Asia Spassa on tällainen valohuone. Viikonloppuna ollessani kylpylässä makasin sängyllä rentoutumassa kuunnellen ohjattua meditaatiolevyä, joka keskittyi unelmiin ja niiden manifestointiin. Minä en muuta muista tuosta hetkestä kuin valtavan valon ja ymmärryksen, joka valtasi minut kesken meditaation. Ja tänään tuo ymmärrys purkautui sanoiksi: minun on alettava elämään unelmaani, tuntemaan se joka solussani – nyt. Ei unelman toteuttaminen vaadi jatkuvaa etsimistä, odotamista, suunnittelua tai tavoitemielikuvien luomista, vaan ennen kaikkea se on tuntemista. Se on tunne siitä, että unelma on jo tässä minulla nyt, että elän unelmassani jo nyt.

Olen aina ollut sellainen ”sitkun”-ihminen. ”Sitten kun minulla on tätä, ja asiat ovat näin, voin alkaa tehdä näin – huomenna kaikki on paremmin.”. Looginen päättelyketju…? Kun minulla oli yritys ja työntekijöitä ja elimme taloudellisesti haastavia aikoja, ajattelin aina, että kun vielä tänään jaksan vähän kärsiä, ensi vuonna minulla on kaikki mitä tarvitsen; sitten saavutan unelmani. Tämän kirjoittamisunelmani kanssa olen ajatellut koko ajan, etten voi tehdä mitään ennen kuin tiedän miten homma toteutetaan, ennen kuin kaikki palaset ovat kasassa ja tiedän kuinka edetä.

Mutta kaikkihan on jo tässä, minulla on jo kaikki mitä tarvitsen: osaan kirjoittaa, minullla on tietokone, minulla on tämä blogi, minulla on katto, jonka alla kirjoittaa, tuoli, pöytä… Ja tahto. Ja minähän olen kirjoittaja, minähän kerron tarinaa nytkin parasta aikaa. Hieman hidassytytteisesti viikonlopun mediataation iskeydyttyä minuun tänään tajusin: ei minun tarvitse tietää nyt miten asia järjestyy, vaan keskittyä tuntemaan, että elän jo keskellä unelmaani ja hehkumaan oikeaa energiaa universumiin sekä uskomaan, että maailma kyllä selvittää tien.

Kuva: Paula Ojansuu

/Maija, tarinankertoja elämän armosta (painaen julkaisunappia sydän kurkkuun asti pamppaillen)