Taloudellinen tasapaino on parisuhteessa yhteinen päätös – ja koskee niin naista kuin miestä

Nostin viime perjantaina uudelleen esiin sosiaalisessa mediassa minusta Kodin Kuvalehteen kirjoitetun jutun, jossa kerron tarinaani siitä kuinka minulle kävi, kun päädyin elämään parisuhteessani miehen rahoilla ja kohtasin lopulta yllättävän eron; ja kuinka tämä kokemus auttoi minut hyvin konkreettisesti ymmärtämään miten tärkeää on, että naisella on parisuhteessa omat rahat.

Palasin tuohon juttuun juuri perjantaina siksi, että luin iltapäivälehdesttä jutun, jossa laulaja Marita Taavitsainen kertoi, kuinka hänen vasta päättyneessä avioliitossaan mies vastasi kaikesta taloudesta. Jopa Taavitsaisaisen pankkitunnukset olivat miehen hallussa.

”Eron jälkeen ei ole edes omia pankkitunnuksia”, luki lehden lööpissä isoin kirjaimin.

Ja kuinkas sitten kävikään? No, Taavitsaiselle ei ehkä ihan yhtä huonosti kuin minulle. Minulla kun eron jälkeen ei ollut omaa rahaa juuri lainkaan. Siksi tiedän hyvin tarkkaan kokemuksesta, mistä puhun.


”SYDÄMENI SAI osuman. Voi, kunpa otsikot tämän sijaan kertoisivat siitä, kuinka naiset ottavat oman taloutensa haltuun. Itse olen kokenut tuon kummallisen kääntöpuolen (paitsi, että minulla kyllä oli sentään omat pankkitunukset) ja siksi ole halunnut siitä muillekin muistuttaa”, kirjoitin somenostojeni yhteyteen.

Naisella täytyy olla omat rahat ja tuntuma talouteensa. Tämän ajatuksen takana aion seistä maailman tappiin asti. Sen verran syvä ja mullistava kokemukseni kohta jo viiden vuoden takaisen eromme jälkeen on ollut. Täältä voit lukea tarinani ”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla” taustaksi.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Ja tässä Kodin Kuvalehdessä lokakuuss 2016 ilmestynyt juttu.

 

PERJANTAISTA SOMENOSTOANI ja kirjoitustani luettiin sekä tykättiin ja kommentoitiin suhteellisen paljon. Kävin useammankin keskustelun aiheesta, ja ne jäivät pyörimään päähäni. Erityisesti minua jäivät pohdituttamaan pari erityistä kommenttia.

”Oma kokemukseni on että toimivassa parisuhteessa on yhteiset rahat ja naisen rahat. Yhteisistä rahoista hoidetaan talousmenot, investoidaan, käydään ulkona syömässä ja matkustellaan. Naisen rahoilla nainen voi ostaa jotain kivaa itselleen. Jos miehellä sattuu kuitenkin olemaan ”omaa jemmahyvää”, se on tarkoitettu naisen lahjoihin”, kommentoi eräs mies.

Veikkaan ja toivon, että tuo kommentti on osin vitsillä kirjoitettu, mutta jos ei, niin tuolla pariskunnalla on kyllä aika paljon puhuttavaa.

Se, että naisella täytyy olla omat rahat ei ole mitenkään mieheltä pois.

Eikä se, että miehellä on rahaa, tarkoita automaattisesti, että ne ovat naisen.

Tai toisinpäin.


KYSE ON mielestäni taloudellisesta tasapainosta parisuhteessa. Tasapaino tarkoittaa, että raha- ja talousasiat ovat tasa-arvoisesti molempien osapuolien vastuulla – vähintäänkin niin, että kummallakin on ymmärrys yhteisistä, omista sekä toisen rahoista ja että jonkinlainen pohjakassa kummallakin on yllätysten varalle. Täysin ymmärrettävää on, että usein toisella osapuolella on enemmän ymmärrystä taloudenpidosta ja jopa suuremoi vastuu raha-asioista. Mutta kumpikaan ei saa olla altavastaaja.

Ja taloudellinen tasapaino on yhteinen päätös parisuhteessa. Rahasta on puhuttava heti suhteen alussa, sovittava siihen säännöt ja ymmärrettävä, että molemmilla on vastuu tasapainon ylläpitämisestä, ja valta omiin rahoihinsa, jos sellaiset päätetään yhteisesti pitää. Kukinhan luo omat sääntönsä, ja jollekin voi toimia sekin, että päävastuullinen talouden ylläpidosta ja perhee elättämisestä on vain toinen suhteen osapuolista.

Vain silloin jokin asia voi ylipäänsä toimia, jos on päätetty ottaa asiasta omistajuus; keskusteltu ja luotu pelisäännöt. Silloin voidaan myös soveltaa tilanteissa, joissa joustoa tarvitaan.


JA TÄSTÄ pääsemmekin erääseen toiseen kommentoijaan, jonka ajatus pysäytti minut miettimään pitkäksi aikaa.

”Onko sitten väärin, että mies on vastuussa taloudesta ja nainen elää hänen turvaamana?”, hän kysyi ja kertoi oman tarinansa menneisyydestä, jossa hän oli ottanut uuden suunnan uralleen, opiskelleen ja etsineen uusia töitä, millä välin mies oli ollut päävastuullinen tienaaja perheessä.

Toistan itseäni: Vain silloin jokin asia voi ylipäänsä toimia, jos on päätetty ottaa asiasta omistajuus; keskusteltu ja luotu pelisäännöt. Silloin voidaan myös soveltaa tilanteissa, joissa joustoa tarvitaan.

Sillä joustoa tarvitaan. Se lienee parisuhteen peruslogiikka. Se lienee tasapainon peruselementti.

Taloudellista tasapainoa ei olisi ilman epätasapainoa – toistensa äärilaidat määrittävät kokonaisuuden. (Äärilaidoistahan olen sinulle usein kirjoittanut, muistatko esimerkiksi tämän tarinani ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”? Kun yhteinen keskustelu on käyty, asiat ymmärretään samalla tavoin ja on luotu pelisäännöt, parisuhde kestää hetkellisen heilunnan suuntaan ja toiseen.

Sitä vartenhan ihmiset toisiinsa sitoutuvat pitkällä tähtäimellä: että ollaan toisen tukena. Silloin nähdään isompaan kuvaan ja ymmärretään, että hetken epätasapaino on toisen hetken tasapaino ja kolmannessa hetkessä osat voivat myös kääntyä.

Minun tapauksessani ei näin ollut. Tämän ymmärrän nyt jällikäteen hyvin tarkkaan. Ei oltu sitouduttu riittävästi, saati käyty keskustelua tilanteesta. Kuka ties eroakaan ei olisi tullut, elleivät säännöt olleet selvät – ja kumpikin sitoutunut toiseensa.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)


TALOUDELLINEN TASAPAINO
 on asia, johon meidän pitäisi kiinnitää huomiomme, kun puhutaan rahasta parisuhteessa. Taloudelinen tasapaino kulkee molempiin suuntiin, on parisuhteessa yhteinen päätös ja molempien vastuulla. Tässä maailmassa vain nyt vielä tuntuu, että erityisen paljon rahasta ja parisuhteen taloudesta puhuessa täytyy voimistaa naisten osaamista ja ymmärrystä rahasta; autta naisia ottamaan ote omasta taloudenpidosta.

Minä olen nyt jossain alkuvaiheessa tuota matkaa nyt koettuani aika kovan koulun.

/Ämmänne, kiittäen kaikista kommenteistanne, ne ovat suuria lahjoja, ja pistävät aina pohtimaan.

Talouttani horjutti vielä tässä eron jälkeen esimerkiksi vammani yrittäjäaikana. Siitä taustaksi lisää tässä kirjoituksessani ”Putosin pienyrittäjän kuolettavaan kierteeseen”.
Mainokset

Kun pysähtyy katsomaan hetkeä – pieni ystävänpäivätarina

Maanantai-ilta Helsingin keskustassa. On jo myöhä, ja minä vaihdan bussia matkalla kotiin kiireistäni. 20 minuttia seuraavaan, kiroilen. Harmittaa, sillä odotus palelevan pääkaupungin keskeisellä kadulla on kamalaa. Kylmä puhuri pyörii pitkin talojen varjoon syntyvää tuuliputkea ja pitkä päivä väsyttää. Miksi myöhästyin kaksi minuuttia edellisestä!

Siististi pukeutunut nainen paasaa puhelimeen vieressäni. Horjahtelee. Onko hän humalassa? Maanantaina! Vatvoo kovaan ääneen juuri päättynyttä suhdettaan ja raapii pipoaan kummallisen kiivaasti. Katson naiseen ja hymähdän hyväksyvästi hänen maanantaihumalalleen; joskus se kai parantaa.

Ajatus keskeytyy, kun rähjäinen laitapuolen kulkija laahustaa ohitseni. Jään seuraamaan katsellaani hänen kulkuaan. Mies nappaaa maahan pudonneen tupakantumpin, sytyttää sen tuleen ja vetää savun syvälle keuhkoon. Yskäisen ällötyksestä, näky mene luihin ja ytimiin. Hetki puistattaa kehoa.

Tällaistakin voi kokea, kun pysähtyy katsomaan hetkeä, ajattelen.

Mies kulkee katseeni tavoittamattomiin, mutta minä näen jo naiset: Tien toisella puolella, keskellä kävelytietä, illan myöhäisten kulkijoiden ja laiskan liikenteen ohi lipuessa he pitävät toisistaan kiinni tiukkaan. Reput selässä he halaavat, toisella on oranssi, toisella sininen. Ote on hieman jäykkä, mutta merkillisen merkityksellinen. Mitä on tapahtunut?

Tunnen itseni tirkistelijäksi. On siirettävä katse pois vain vilkaistakseen heti uudelleen. Halaus ei lopu. Se kestää minuutteja, enkä minäkään voi enää siitä irrota. Täältä turvallisen etäisyyden takaa, heidän huomaamattomissaan, minä katson tätä hetkeä.

Sinireppuinen kuiskii jotain toisen korvaan. Rohkaisun sanojako? Jotain ikävääkö? Yhtäkkiä, kuin kevyestä yhteisestä päätöksestä, hän ryhtyy suutelemaan oranssireppuista. Tunnen häveliäisyyden nousevan harteille. Pitäisikö minun nyt kääntää pää pois ja antaa heille yksityisyys, ajattelen hämmentyneenä.  Mutta he eivät näe maailmaa ympärillään – he tuntevat vain toisensa. Ja kadun toiselta laidalta, minäkin tunnen heidät.

Naiset suutelevat pitkään päästämättä irti. Lopulta oranssireppuinen irrottaa kätensä, nostaa suutelijansa kevyesti ilmaan ja kiljahtaa onnesta. ”JESSSS!!”, he huutavat yhdessä, ja tie, joka aiemmin oli ollut viimainen tuuliputki, täyttyy nyt hienoisesti hämmennyksen sekaisesta, mutta vapautuneesta lämmöstä. Jotain merkittävää on tapahtunut, ja naiset haluavat huutaa sen maailmalle.

He suutelevat uudelleen. Huomaan bussipysäkille kerääntyneen joukon ihmisiä. Onko kukaan muu heistä huomannut tätä hetkeä?

Silmäkulmassani näen bussini lähestyvän. Ei, ei nyt, haluan tuntea tämän kaiken, ajattelen. Mutta samalla, kun auto saapuu laituriin, naiset tarttuvat toisiaan kädestä, ja lähtevät kulkemaan yhdessä pois. Kevyesti he kulkevat kadunkulman taa ja minä astun busiin. Näkymä ei hellitä mielestäni. Olo on hieman hämmentynyt, mutta merkillisen merkityksellinen.

Tiedätkö, minä luulen, että pääsin todistamaan näiden kahden naisen ensisuudelman julkisella paikalla. Arvelen nähneeni hetken, jossa jokin pelko poistui. Ja olen aika varma, että he toivoivatkin jonkun myöhästyvän bussista, pysähtyvän katsomaan ja kokevan heidän hetkensä – painamaan sille todisteensa. En voi tietää, mutta jos sinä olisit ollut vierelläni, luulen, että olisit tuntenut saman.

* * *

Tämän hetken minä vain halusin näin ystävänpäivänä kanssasi jakaa. Jostain syystä. En edes tiedä miksi, mutta kenties se ei vaadi selityksiä tai alleviivauksia. Tällaistakin voi kokea, kun pysähtyy katsomaan hetkeä.

 

Kiitos sinulle, rakas blogiystäväni, että olet ja saan jakaa kanssasi näitä merkillisen merkityksellisiä hetkiä!

/Ämmäsi