Just nyt epäilys on, että juhannuksena on edessä 23 kilometrin polkukävely. Jos sekään. Tänään kyseenalaistan kovaa koko polkujuoksuprojektini tavoitteen.
Polveni alkoi ensimmäisten juoksukokeilujen jäljiltä oireilla ja kipuilla, ja fysioterapeuttini laittoi juoksulle tauon. Jalka ei kestänyt vielä kunnolla iskua, joka juoksusta syntyy. Pari viikkoa olen joutunut olemaan juoksematta, ja täyttä lepoakin oli viikko. Nyt olen käynyt testaamassa polven kestävyyttä eikä tämä ihan kovin suurta uskoa juoksuun saati tavoitteeseni pääsemiseen ole luonut.
Juoksukunto ja -askellus ovat vielä täysin hukassa, eikä se tästä nyt kovin paljon pääse kehittymään, mikäli polvi päättää alkaa reistailla taas. Kello tikittää, kohta on jo kesäkuu! Ahdistaa, ärsyttää ja tuntuu niin riittämättömältä, kun joutuu edelleen myöntymään kehonsa kehnon tilan alla. Mutta nyt täytyy vain hitaasti koettaa ja maltillisesti mennä eteenpäin yksi askel kerrallaan. On kai vain hyväksyttävä se, että minun elämäni kaiken kokemani jälkeen on nyt siinä pisteessä, että joudun opettelemaan juoksemaankin ihan alusta alkaen.
Ja se tavoite, Tahko Trail juhannuksena, tuntuu aika mahdottomalta ajatukselta juuri. Enkö olisi vain voinut opetella juoksemaan ilman tällaista tavoitetta? Miksi kaltaisellani tavallisella kuntourheilijalla pitäisi olla tavoite? Täytyykö aina olla maali, mihin pyrkiä?
MIELENI PALAUTUU KESKUSTELUUN, jonka kävin juoksuprojektissani mukana olevan urheilupsykologini Saara Grönholmin kanssa. Hänen kanssaan pohdimme tavoitteen merkitystä urheilussa – tai oikeastaan ihan millä tahansa elämän osa-alueella.
Tavoite toki voi olla se, että pitää itsestä huolta, eikä sen aina tarvitse tietenkään olla jokin kisa. Minulle tietysti pelkästään polveni kuntoon saaminen voisi olla ihan kelpo tavoite. Kuitenkin konkreettinen päivämäärä, jossa kuntoa mitataan (vaikka vain itselle), tuo suunnan tekemiseen. Joka viikko on yksi viikko vähemman aikaa, jos lykkää harjoitteluja. Tavoite tuo suunnitelmallisuutta tekemiseen. Ja kun se on aktiivisesti läsnä arjessa, suunnittelee myös tietoisesti tekoja tavoitteeseen pääsemiseksi.
Liikuntaa on tärkeää harjoittaa huvikseen ja arkiliikunnan kannalta, mutta tavoitteellisuus luo raamia tekemiseen. Aika on kortilla, ja se tulee otettua asioille helpommin, kun niillä on joku tavoite, päämäärä kalenterissa – piste, johon treenaa.
Tavoitteen asetannassa kaikki oman elämän asiat pistetään vaakakuppeihin ja punnitaan niiden merkitystä itselle – kun tämän harkinnan tekee, osaa priorisoida tavoitteensa muiden arjen askareiden joukossa korkeammalle ja oikeaan järjestykseen.
JA NYT TÄNÄÄN tikuttaessani tipun askelilla eteenpäin, muistin erään tärkeän asian, josta Saara puhui. Hän sanoi, että hänelle on tavoitteen asetannassa yksi asia on erityisen kiinnostavaa. Se, kuinka joillakin ihmisillä tavoite voi kääntyä siihen, että siitä tulee todella joustamaton; että aletaan toteuttaa ohjelmaa, joka hajottaa paikat tai mielen.
Tavoitteessa olennaista olisikin se, että sitä kykenee ajattelemaan mielessä joustavasti ja soveltamaan tilanteen mukaan sopivasti. Saara sanoi, että tavoitteeseen liittyy se, että on joku raami, mutta myös oma joustavuus: että pystyy etenemään kohti tavoitetta, mutta myös tekemään tekoja, joilla ei hajota itseään tai ettei siitä tule suoritusta. Olennaista on, että pystyy nauttimaan itse matkastakin ja niistä yksittäisistä asioista, joita tekee päästäkseen kohti tavoitetta.
Tavoitteen tavoite onkin se, että lopussa, maaliin päästyään, voisi sanoa, että olisi tehnyt tämän ilman sitä tavoitettakin. Askeleet ovat arvokkaita itsessään, eikä pelkästään loppuhuipentuma. Ja tämän voi ymmärtää vain, kun tavoitteen on alunperin asettanut.
Ehkä siis nämä ottamattomatkin askeleet, kipuilu ja päänsisäinen kärsimys ovat merkityksellisiä minun matkallani, kävipä lopputavoitteen sitten kuinka tahansa.
Tunnet jo ehkä kätteni jäljen keittiössä ja… no… tiedät, että se jälki on rumaa ja pahan makuista. Päätin, että on aika opetella laittamaan ruokaa! Aseet ovat järeät ja kaivamani kuppa jo nyt syvä: TIETYSTI tästä hankkeesta syntyy oma kokkiohjelma!
Tervetuloa Epäkätevän emännän keittiöön!
”Epäkätevän emännän keittiössä on yritys opetella laittamaan ruokaa; olemassa kun on (luoja paratkoon) aikuisia naisia, jotka haparoivat keittiöhommissa.
Tämä sarja on kaikille meille, jotka koetamme tehdä parannuksen – ihan missä tahansa asiassa. Motivoikoon tämä sarja sinua tielläsi ja muistuttakoon, että muutos on aina mahdollinen.
Vai onko?
Kestävätkö hermot, vai kaatuuko epäkätevä emäntä liian suuren tavoitteen alla jo muutaman reseptin jälkeen? Se, kuinka monta jaksoa tämä sarja tulee käsittämään, nähdään, kun matka pilke silmässä kohti kätevää emännyyttä alkaa.”
Olen hakemassa kesäksi työpaikkaa. Muutama päivä sitten kerroin olevani haasteen edessä. Löysin täydellisen tehtävän, jonka päätin saada. Yksi haaste asiassa on; kuinka erottautua minuutin mittaisella videohakemuksella muiden hakijoiden joukosta sekä tuoda esiin oma osaamisensa ja soveltuvuutensa.
Sharing is caring”. Tuskin olen ainoa, joka pohtii kuinka rakentaa täydellinen videotyöhakemus. Siksi haastattelin paria ammattilaista, kysyin heidän vinkkejään ja kokosin noista ohjeista tämän ensimmäisen vinkkivideon: ”Näin teet täydellisen videotyöhakemuksen, osa 1”.
Ja nyt on videosarjani osa numero 2 aika!
Tässä se nyt on! Valmis videotyöhakemukseni.
Kääk.
Nyt on sitten kaksi vaihtoehtoa: joko nolaan itseni täydellisesti, tai sitten minä todella osoitan sinulle somekuningattaruuteni.
Mutta kävi miten kävi, sen sanon, että tämä video yhdistettynä tässä alla tekemääni analyysiin hakemuksen viestinnällisistä ratkaisuista on ehkä elämäni paras työnäyte ja konsultointini kenellekään – nämä asiat kun pätevät ihan mihin tahansa tarinankerrontaan. Onnellinen olenkin siis, että levität eteenpäin tätä blogitekstiä videoineen, jotta muutkin erilaisia myyviä tarinoita rakentavat saavat siitä parhaan hyödyn.
NYT! Katso ensin tämä videoni se on MINUUTIN mittainen, ja sitten pistetään sitä tässä tekstissä yhdessä palasiksi.
TYÖNHAKUVIDEONI TEKEMISESTÄ JA VALINNOISTA:
Pyrin tässä purkamaan keskeisiä valintoja kokonaisuuksiin, jotka numeroin teeman mukaisesti. Koetan siis avata sinulle sanoin sitä, millä tavoin lähdin ratkaisemaan videon tekemistä ja millaisia valintoja tein. Toivon, että tällä tavoin voisin antaa sinulle oivalluksia oman videosi tekemiseen.
1) Kohderyhmä. Koko videon yksi tärkein määrittävä tekijä on se, kenelle tämä lopputuotos on tarkoitettu. Se määrittää kaikki valinnat ja tuon kohderyhmän mielenkiinto videolla tulisi voida herättää. Tämä hakemus on suunnattu viihteen ja elokuvan maailmaan ja luovalle alalle, joten tarinassa olen revitellyt rohkeasti. Tällaista ei tietenkään voi minne tahansa lähettää (tai no, miksi ei…!), ja korostan, että tämä on esimerkki. Koetan tämän avulla auttaa sinua oivaltamaan kuinka tarinaa voi rakentaa.
Huomaathan myös, että tätä videon ideaa ei kannata suoraan kopioida (varsinkaan jos haet tätä samaa paikkaa); minulla on oma tarinani ja sinulla omasi. Mutta teet varmasti tästä oivalluksia omiin tuotoksiisi.
Kehotan sinua miettimään, mikä sinussa on kaikista mielenkiintoisinta. Vaikket ehkä olisi seikkaillutkaan yhtä paljon kuin minä, löydät varmasti itsestäsi jotain hienoa ja yllättävää – voit vaikka kysyä kaveriltasi, kollegaltasi tai puolisoltasi mitä hän ajattelee. Ja kuten tälläkin videolla huomaat, voit myös rakentaa mielenkiintoa monella erilaisella valinalla, vaikkapa juuri ristiriidalla.
* * *
2) Työpaikkailmoitus. Sitä on tutkittava tarkkaan. Luettava kiinnostuneesti, mitä siinä sanotaan ja pyydetään. Minun tapauksessani videolle annettiin lähtökohdiksi kertoa miksi olisin tehtävään paras ja ohjeistettiin, että minun pitäisi saada vastaanottaja nauramaan. Nuo kaksi lähtökohtaa mielessä pitäen lähdin liikkeelle.
* * *
3) Tyylilaji. Työppaikkailmoitus ohjasi minut valitsemaan videon tyylilajin, se on tietysti humoristinen. Kuten TÄLLÄ ”Näin teet täydellisen työhakemusvideon, osa 1” – videollanikin totean, huumori on haasteellinen laji. Siksi lähtökohdissa pohdin myös tarkkaan miten huumori kannattaa rakentaa, ettei se mene typeräksi tai ylinäytellyksi.
Ylilyöntien lisäksi koetin välttää tässä videossa alleviivauksia, siis sitä, että osoittaisin suoraan sormella siihen mitä osaan tai tekisin listauksia taustastani. Rohkenin luottaa siihen, että tarinani puhuu puolestaan. Loppuun tein myös linkkauksia nettisivuilleni ja blogiini, josta katsoja voi halutessaan katsoa lisätietoja ja pureutua tarinaani tarkemmin. Halusin myös korostaa omien valttieni tämän ”sekoilun” ja heittäytymisen lisäksi olevan se, että olen jo aikuinen ja kokenut ihminen. Kun kyseessä on elokuva, ja työkavereina Suomen parhaat koomikot, voi olla, että joku hakijoista hakee tehtävää myös julkisuuden tai hauskanpitomahdollisuuden takia. Alleviivaamatta sitä sen enempää, halusin kertoa, että minä olen menossa töihin ja vastuullisena kantamaan tarjotun työkokonaisuuden.
Tältä osin siis pohdin valinnoissani sitä, millaista ”kilpailijoita” tässä haussa kohtaan. On kuitenkin tärkeää keskittyä vain ja ainoastaan puhumaan itsestään, ei haukkumaan muita.
Alleviivaukset olivat yksi haasteellisin asia videota rakentaessa. Jouduin pohtimaan paljon, mitkä asiat tulisi avata tarkemmin ja mitkä taas voisi jättää vähän hämäriksi, jotta ne tehokeinona tuottaisivat lisää mielenkiintoa.
Siksi jätin tarkoituksella myös jotain asioita selittämättä, kuten tuon ”kamerat seurasivat kaikkialle” -kohdan, jättääkseni katsojalle jotain kysyttävää. Mihin olin tuossa menossa?
Ja mielenkiinnosta puheenollen! Pylly, se myy aina!
4) Tavoite. Niin. Ei siitä mielenkiinnosta nyt pääse mihinkään; tämän videon ensisijainen tavoite on tietysti herättää rekrytoijan mielenkiinto. Siksi videoon ei tarvitsekaan yrittää tunkea kaikkea (luojan kiitos vielä hakemuksen lisäksi voi lähettää cv:nsä), vaan kuten Kari Nurmikin edellisessä vinkkivideossani toteaa, tarina on aina tärkein.
Appropoo 5) tarina. Minun etumatkani on tietysti vahva tarina, jota olen jo monta vuotta kertonut blogissani. Sieltä tiesin löytäväni elementit videoon. Olen seikkaillut paljon ja ollut vahvasti mukana somessa. Siksi nostin nämä asiat keskiöön. Olisin voinut tehnyt videon näkökulmaan monta muutakin valintaa, mutta päätin luottaa siihen, että oma tarinani on mielenkiintoisin. Minuutti on lyhyt aika (joskin yllätyin videota tehdessäni positiivisesti siitä kuinka paljon asiaa siihen mahtuu!), joten selkeä ja rajattu 6) näkökulma on tärkein! Sen valintaan kannattaa käyttää aikaa.
Halusin tarinassa myös tuoda esiin rosoisuutta. Aivan kuten Kirsi Laine ensimmäisellä vinkkivideolla toteaa; tarinan on oltava aito ja rehellinen. Kaikki asiat, jotka kerron, ovat totta ja siksi myös kerron kipeästä kohdasta elämässäni, joka muutti (kuten tätä blogia lukeneena tiedät) koko elämäni suunnan. Tarinallisesti tuossa kohdassa piilee videon ensimmäinen käännekohta.
* * *
7) Käsikirjoitus. Siitä lähdin liikkeelle. Otin kynän käteen ja aloin miettiä miten käytössä olevaa minuuttia ja tarinaani lähestyisin. Pohdin aloitusta tarkkaan, käännekohtia, ristiriitaa ja lopetusta. Tein käsikirjoituksen ja viilasin tekstin niin minimiin kuin pystyin, mutta improvisoin myös matkan varrella, kun aloin tekemisen kautta päästä kiinni siihen, mistä videossa lopulta olisi kyse.
Teknisesti rakensin käsikirjoituksen lähestyen sitä 10 sekunnin kokonaisuuksissa. Minuuttiin niitä mahtuu 6 kappaletta, ja jaottelin asioita näihin aikaslotteihin: 10 sekuntia yksi teema, 10 sekuntia toinen teema ja niin edelleen.
Koska olen sanataituri, halusin tuoda vahvasti myös sanat esiin, mutta päädyin heti siihen, etten kuvaa yhtään puhuva pää -pätkää, vaan käytän kuvia, joiden päälle puhun voice overina tekstini. Aloin pohtia tarinaa ristiriidan kautta. Saisinko huumorin synnytettyä ristiriidalla ja mikä se voisi olla? Päätin löytää ristiriidan sanojen ja kuvien kautta. Siis niin, että sanat olisivat ristiriidassa kuvien kanssa. Sanoilla päädyin tuomaan esiin mielen sisäisen maailman ja kuvilla todellisuuden. Lisäksi sanoilla kiteytin kaksi kuvaa, joissa kerroin hakemuksen pääpointit ja soveltuvuuteni tehtävään. Rakensin myös sloganin työnhakukampanjalleni ”#napapiirinsomesankaritar sytyttää somen sykkimään ja sankarit suosioon”
8) Rytmi ja leikkaukset ovat tärkeitä. Sanojen ja kuvien leikkaukset toisiinsa sopivaksi vaativat rytmitajua ja tarkkaa silmää. Niitä olisin voinut hioa loputtomiin ja tiedän että ammattilainen olisi tehnyt huumorin vielä tiukemmin juuri leikkausten kautta. On korostettava että olen täysi amatööri videon teon kanssa – katso nyt vaikka videot Youtube-kanavallani.
* * *
9) Tekniikka. Minulla ei liioin ole kummallisia teknisiä apuvälineitä. Kuvat on otettu muutamaa ammattikuvaajan otosta lukuunottamatta kännykällä ja editoinnin tein Mac Bookin iMovie-ohjelmalla. Sieltä löytyivät myös äänitehosteet.
Tekstiä puhuin nappikuulokkeiden mikrofoniin. Harjoittelin sitä ensin nauhoitusta ääneen lukemalla. Sitten tein erilaisia versioita. Puhuin nauhalle tekstin joitakin kertoja yhteen putkeen ja tein sitä pätkissä. Lopulta koostin omaan korvaani parhaiten sopivat palat yhteen.
Suurin jännityshetki oli se, kun puhuin tekstin ensimmäistä kertaa putkeen – jännitin sen pituutta, mutta yllätyin iloisesti kun se olikin vain reilun 30 sekuntia pitkä. Tämän jälkeen saatoin tehdä muutamia hitaampia pätkiä ja keskittyä puhe-ilmaisuun, se kun on tarinan kannalta myös tärkeää. Minun onneni on Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön sivuaineopinnnot, työt spiikkaajana sekä musiikkiopintoni. Niissä korva on harjaantunut kuulemaan äänen ja käyttämään sitä (minä muuten rakastan äänitöitä, siksi tämä oli sairaan hauskaa hommaa!). Äänellä on valtava voima.
* * *
10) Tehokeinot. Teknisinä tehokeinoina käytin ääntä, musiikia (helposti poimittavissa editointiohjelmasta), kuvaa ja tekstiä. Päävalintana omassa tarinassani käytin still-kuvaa, mutta muutaman elävän kuvankin halusin nostaa muutaman videopätkän kuten mäkihyppyni ja suosittelijani, sillä ne kytkeytyivät tarinaan ja toisiinsa täydellisesti.
Appropoo mäkihyppy, käytin tehokeinona videon sisäisiä viittauksia: ”Kyllä! Se on Mertaranta” ja ”Kyllä! Se on @pesojoonas” tarinan yhdessä pysymisen takia. Nostin tarkoituksella Antero Mertarannan nimen (mutta toin sen tekstissä vasta, kun ääni oli jo hetken kuulunut, sillä haluain saada katsojan ihmettelemään oliko ääni todella Mertarannan). Ja kyllä, kyseessä oli mäkihyppyhaasteeni, tämä juttu! Veikkaan että mielenkiintoisuuttani lisää vähän se, että itse Mertaranta on selostanut urheilusuoritukseni – sellaista ei ihan jokaisella meistä ole. Mertaranta-pätkän nostin tähän myös siksi, että puhe johdatteli niin oivallisesti seuraavaan kohtaukseen, jossa esittelen Joonas Pesosen.
Joonas Pesosen suosittelupätkän taas pyysin siksi, että, tähän Snapchatissa suosittuun hahmoon viitattiin työpaikkahakemuksessa, mikäli tämän kaltainen intertekstuaalisuus on mahdollista, sitä kannattaa hyödyntää. Hänen pyysin viittaamaan tähän asiaan ja suosittelemaan (suosittelijat voisikin olla kohta 11) minua ja näin saimme aikaan taas uuden hienon ristiriidan.
Ristiriitoja ja oman tekstini ulkoisia viittauksia loin myös muilla ulkopuolisilla hahmoilla. ”Jalkapallovaimo” Carolinen Berg Eriksen on vilahtanut blogissani jo aiemmin, tässä urheiluvaimoaikoina kirjoittamassani tarinassa, supersankarit, joiden joukossa tarkoituksella somen kuningas Sampo Kaulanen, seikkailivat tarinassani vuosi taaksepäin. Viittauksia tein siis muihin ihmisiin ja omassa blogissani kertomiin tarinoihin.
Ja viittaukset muuten! Jos käytät toisten ottamia kuvia tai viittaat heidän tuotoksiinsa, muista mainita heidän nimensä ja lähde!
* * *
Minun onneni on hyvä 12) mielikuvitus ja rohkeus sekä kyky improvisoida, niiden tuotetta tuotetta tämä video on. Anna sinäkin mielikuvituksesi lentää, katso asioita niiden äärilaidalta ja kääntöpuolelta. Mitä uutta ja yllättävää voisit löytää? Ja 10) luota siihen, että oma intosi ja energiasi kyllä välittyy tuotoksestasi sen katsojalle tai lukijalle.
Ja onnesta puheenollen, minun onneni on myös vuosia työssäni yrittäjänä tekemä myyntityö. Muista sinäkin, että työhakemus on aina myös myyntiesite ja siksi on tärkeää että se on 13) myyvä ja toimintaan ohjaava. Huomasitko, miten minä en antanut rekrytoijalle vaihtoehtoja, vaan päätin hakemuksen sanoihin ”Millos mä tuun haastatteluun?” olettaen että he ilman muuta ottavat minut haastatteluun. Sitten viimeisimpänä annoin ohjeen soittaa minulle ”NYT”. Viestinnällinen keino on jättää vastaanottaja vaille vaihtoehtoa sanoa ”ei”. Siksi en suosittele käyttämään esimerkiksi ilmaisua ”voisinko tulla haastatteluun”, se kun antaa vastaanottajalle mahdollisuuden vastata myös kieltävästi. Vastaanottojalle voi myös antaa ohjeita ja tietoisesti jopa hoputtaa sanomalla ”Soita NYT”.
Huomaatko, miten suuri valta sanoilla on, kun niitä osaa käyttää?
Hemmetti soikoon, mikä määrä 14) karsintaa, piti tehdä. Oli uskallettava karsia paljon pois, ja uskoa että tarina tulee näiden valintojen kautta oikein ulos.
* * *
Huh. Varmaan vielä joku kulma jäi analysoimatta, joten jos sinä keksit videosta vielä jonkun merkittävän tekemäni ratkaisun, jaa se kommenteissa yhteisen hyödyn nimissä.
Sharing is caring, rakkaat blogiystäväni!
Näillä resurssein ja tällä aikataululla olen todella tyytyväinen lopputulokseen. Hienoa on, jos sinä löydät hakemuksestani jotain valintojani, joita olisit itse ratkaissut toisin. Se tarkoittaa, että olet saanut ideasta kiinni. Ja se tarkoittaa, että hyödynnä sinä juuri sitä omissa videoissasi! Ja minkä lahjan annatkaan minulle, jos sen lisäksi että kehut tätä hakemusta nyt vuolaasti ja jaat blogiani innokkaasti ( 😀 ), annat kommenttejasi myös siitä miten itse olisit ratkaisut tehnyt. Se kiinnostaa minua todella oppiakseni itsekin lisää. Jokaisen hakemuksen teko on oma oppimisprosessinsa.
Dumauksia en jaksa kuunnella, sillä olen tähän aikamoisen sydänveren vuodattanut ja aika alttiiksi itseni pistänyt, kun sinun kanssasi tämän kaiken jaan. Jos tämä on mielestäsi maailman paskin video, saat sen toki ilmaista, mutta minä en jaksa siitä provosoitua. Olen itse tästä jo tällaisenaan valtavan ylpeä.
Minulle tämä oli valtavan hauska itseni ylittämisen kokemus, joka nyt tietysti jatkuu vielä jännityksellä siitä mitä sinä tästä ajattelet. Mutta ympyrä sulkeutuu: kuten alussa, kohtana 1 totesin, tärkein kaiken näkökulmien, tarinan jne. määrittävä tekijä on se, kenelle ja mihin tarkoitukseen hakemusta tehdään. Näkijöitä ja mielipiteitä voi olla aina monta, mutta muista sinäkin, että se mikä kaikessa viestinnässä ratkaisee on kuinka tavoitteleemaasi kohderyhmää onnistut koskettamaan ja miten sitä liikuttamaan kohti toimintaa.
Tällä postauksella minä toivon voivani liikuttaa sinua kohti rohkeita viestinnällisiä kokeiluja mitä tahansa sisältöä oletkaan luomassa. Toivon, että saat näistä ajatuksistani ja tästä esimerkistä paljon hyötyä irti itsellesi.
No, mutta NYT: mitä mieltä sinä olet? Voiko tämän lähettää?
/Äm, jota nyt kyllä jännittää…
EDIT 1.6.2016: Kiitos palautteestanne, muokkasin ajatustenne mukaan videota vielä vähän: tässä lopullinen versio
”Jos haluaisin kerätä varoja jollekin teemalle, niin voisinhan mennä vaikka pesemään autoja Helsingin keskustaan. Mutta ihmiset reagoivat eri tavalla siihen, kun he näkevät, että olet valmis uhrautumaan.”
Emilia Lahti juoksee tammikuussa 2017 2000 kilometrin ultrajuoksun antaakseen perheväkivallan uhreille äänen. Oma kokemus ja pohdinta siitä miten ihminen selviää äärimmäisistä vastoinkäymisistä sysäsi hänet aikoinaan tutkimaan väitöskirjatyössään suomalaista sisua ja nyt vaativaan juoksusuoritukseen.
Uskallammeko asettaa itsellemme tarpeeksi isoja tavoitteita ja mitä kävisi, jos vetäisimme unelmissamme niin överiksi kuin vain pystymme? Mitä uhrautuminen itselle tärkeissä asioissa tarkoittaa ja vaatii? Näitä jäin pohtimaan, kun sain haastatella Emiliaa.
”Jokainen, joka asettaa itselleen jonkin hullun tavoitteen huomaa, että sisu on kuin kuminauha: joka kerta kun sitä käyttää, se venyy, ja seuraavalla kerralla on paljon helpompaa”, hän analysoi tässä Helsinki Realin jaksossa.
Isot unelmat ja hullut tavoitteet. Sisu ja sinnikkyys. Niistä on puhuttava, mutta erityisesti on annettava konkreettisia esimerkkejä erilaisista poluista, joita isoja haasteita kohdaneet tai niitä itselleen asettaneet ihmiset kulkevat. On näytettävä kuinka kuminauha venyy (ja välillä katkeaa pettymysten ja epäonnistumisten keskellä) sitä käytettäessä, jotta me muut voisimme oppia ja uskaltaa itsekin.
”Ei tietenkään tarvitse juosta 2000 kilometriä todistaakseen itselleen mitään, mutta usein me rajoitamme itseämme liikaa. Nyt kun on asettanut tavoitteen tuollaiseen suureen, välietapit muuttuvat helpoiksi ja mahdollisiksi – esimerkiksi maraton tuntuu aika pikkujutulta”, pohtii Emilia, ja minä nyökytän päätäni innostuneesti.
Entä jos koko juttu onkin juuri näissä välietapeissa? Että kun asettaa ison tavoitteen, astuu helpommin suoriutumaan pienemmistä. Tulisiko joskus niitäkään askeleita otettua ilman isoa kuvaa?
Entä jos lopulta ei olekaan kyse siitä suoritutuuko, ja miten, siitä isoimmasta tavoitteesta, vaan siitä, kuinka helpoilta ja mahdollisilta siihen suhteutetut pienemmät askeleet alkavat tuntua – kuinka ne lähtevät toteutumaan lähes itsestään. Mitään ei voi saada jollei ota kuminauhaa käteen ja haastetta hampaisiinsa.
Mitä sinä ajattelet: millainen sinun kuminauhasi on? Katso keskustelumme ja kuulet lisää Emilian ajatuksia!
Emilian ”Sisu – not silence” -projektia voit seurata ja tukea täällä.
”Mitä Äitiammaa sä oikein yrität yrität esittää, kun toitotat vaan, mitä kaikkea keksit ”auttaaksesi muita”? Etkö sä tajua, että toi on läpinäkyvää! Sä haluat vaan nostaa itseäs esiin ja kiillottaa julkisuuskuvaasi muitten kustannuksella. V**tu mitä pa**aa! Sano suoraan, että sulla k*see hommat, sä tarttisit jonkun auttamaan ja sun on päästävä keinolla millä hyvänsä esiin.”
Jotakuinkin tällaista viime päivinä.
Olen viime aikoina kirjoittanut (liikaa?) asioista, joissa olen tarjonnut apuani muille, muiden muassa tämän. Sanomattakin lienee selvää, että lukiessani yllä kuvattua minulle suunnattua palautetta olen päässyt tutkimaan rajaa provosoimisen ja provosoitumisen välillä. Että mistä kannattaa välittää silloin, kun ajattelee itse olevansa oikealla asialla.
Olen tässä blogissani päästänyt sinut matkalle romahduksesta kohti tuntematonta. En kutsu matkani suuntaa ”uudeksi nousuksi” tai ”kukoistukseksi”, sillä en tiedä mihin polkuni on menossa. Olen tehnyt sen, minkä perään olen itsekin kuuluttanut; pyrkinyt kertomaan matkasta, en perinteiseksi mielletystä ”sankaritarinasta” pohjalta huipulle – enhän nyt edes tiedä tuleeko tarinassani huippua. Olen kuvannut elämää inhimillisenä ja haavoittuvaisena ihmisenä, joka elää hyvää elämää niillä resurssein, jotka hänelle on juuri kyseisellä hetkellä annettu.
”Entäpä jos sankaritarina olisikin se, kuinka ihminen hädässä hakeutuu apuun? Tai se rohkeus, kun tukeudumme toinen toisiimme?”, näin kirjoitin sinulle taannoin tekstissäni ”Joskus se, mikä tappaa, yksinkertaisesti tappaa”.
Olen matkalla. Nyt tarinani on vaiheessa, jossa muotoudun ammatillisesti uudelleen. Se on vaikeaa ja vaatii paljon työtä. Oma tavoitteeni on tulla ”Suomen naispuoliseksi Arman Alizadiksi”, siis naiseksi joka elää sillä, että kertoo mediassa tarinoita inhimillisimmästä ihmisyydestä ja henkisten ja fyysisten rajojen ylityksistä. Sen minä osaan ja sitä minä rakastan – nämä asiat olen sinulle jo todentanut esimerkiksi blogissani. Suurin unelmani on oma seikkailu- ja luonto-ohjelma. Tässä prosessissa olen pohtinut paljon sitä missä menee nöyryyden ja toisten auttaisen sekä itsensä itsevarman esiintuomisen ja omiin tavoitteisiin pyrkimisen raja. Siis, sitä, miten menestys oikeastaan syntyy; onko se työntö- vai vetoliikettä.
Kun on tällaisella matkalla, jossain kohtaa tulee hetki, jossa tajuaa, ettei kyse ole minusta – ei sinustakaan. Tajuaa, että kyse on meistä: siitä miten voimme tukea toinen toisiamme kulkiessamme kohti kunkin omia tavoitteitamme ja unelmiamme. Olen itse kaivannut (ja kaipaan edelleen) paljon apua. Mutta vaiheessa, jossa omat voimat ovat kasvaneet riittävän suuriksi, ymmärtää, että on aika auttaa muita. Jos tämä on oman julkisuuskuvan kiillottamista, niin kai se sitten on.
* * *
Suomessa nöyryys on hyve. Usein erityisesti omaa uraansa systemaattisesti ja aktiivisesti edistämään pyrkivät ihmiset koetaan pyrkyreiksi, itserakkaiksi, räksyttäviksi akoiksi ja ukoiksi. Nyt saamieni kommenttien jälkeen olen kovin ihmeissäni, ettei sekään ole ”hyväksyttävää”, jos pyrkii jakamaan itse saamastaan ja haluaa aidosti auttaa.
Miten täällä sitten pitäisi olla, ettei saa päällee tarpeetonta somevihaa?
Provosoitumatta, sanoisin, pohdittuani omaa keissiäni ja viime aikoina nousseita someviha- ja provokaatiotapauksia. Ja näin minä haluaisin tämän asian kiteyttää:
Voi kun me muistaisimme sen, että on niin kovin turhaa provosoida ja provosoitua – huudella turhia ja tuhoavia pelkoja turvallisen tietokoneen näytön takaa. Voi, kun oppisimme ottamaan asiat asioina, emmekä ottaisi kaikkea kiinni itseemme. Ettemme olisi liian vakavissaan, kiihkoilisi turhaan ja osaisimme olla antamatta väärien impulssien iskeä syvimpään. Loukata. Ja loukkaantuessamme hyökätä puolustamaan. Iskeä takaisin. Antaa egon taistella vastaan toista.
Kaiken tuon energian voisimme käyttää yhdessä toimimiseen, yhteisen hyvän luomiseen.
Toisten auttaminen on suurin oppi, jonka olen viime aikoina sisäistänyt. Huolimatta ulkopuolisesta höpötyksestä olen päättänyt päästä omiin tavoitteisiini ja unelmiini tällä tavoin: Auttamalla ja pyytämällä itse apua.
Olen iiiiiiihan dead. Jee! Nyt sitä sitten saatiin. Nimittäin kunnon kyytiä. Tiia oli tehnyt tälle päivälle sellaisen treenin, että minäkin joka tässä joku päivä sitten angstailin flunssan jälkeisiä ”mummotreenejäni” voin sanoa, että oho. Muuta en oikeastaan jaksa sanoa juuri nyt.
50 minuuttia reipasta kävelyä, 30 minuuttia spinningiä ja päälle tämä vatsatreeni.
Kuulostaa näin kirjoitettuna ja näyttää tuossa Excelissä jotenkin kovin viattomalta, mutta kun siihen sitten tarttui, voin kertoa, että viattomuus oli tästä showsta kaukana. Piti vähän testata noita maksimeja… Sen tänään tajusin, että treenaaminen saa ihan uuden aspektin siitä, kun sille on joku syy. Joku päämäärä kuten nyt minulla. Niin siistii! Polkasun jälkeen on saatava joku uusi urheilutavoite! Siinä jollekin pohdittavaa: mihin minut voisi seuraavaksi haastaa?
Nyt olen yksinkertaisesti niin tööt, että tämä tyttö on over and out loppupäiväksi. En anna yhtään ajatusta millekään työhön tai polkasuun liittyvälle.
En edes sille, että nyt alkaa näyttää sille ettei Kuningasta (siis fillaria) saadakaan ajoissa Kuopiosta Helsinkiin. Ihanan Iikan tarjouksesta huolimatta aikataulut ja etäisyydet asettavat haastetta juttuun, joten tässä saattaa nyt käydä niin, että pikku twisti tähän juttuun vielä saadaan. Onko se niin suuri, että en ehdikään saada fillaria ollenkaan ja Ämmän Polkasu kaatuu jo ennen kuin se varsinaisesti alkaakaan…? Sen ei anneta tapahtua, eihän!
Tööt, tööt ja töttöröö! Hienoa lauantai-iltaa sulle!
Tiedätkö sen tunteen, kun sinulla on joku selvä unelma, tavoite ja suunnitelma siitä mitä haluat tehdä jonkin asian suhteen? Tiedät mitä haluat ja olet varma sen toteutumisen mahdollisuudesta. On vain se yksi kysymys: mistä langasta pitää vetää ensimmäisenä, jotta tuo mahdollisuus aukenisi ja konkretisoituisi – mikä on se lankakerän pää, josta vetämällä koko rulla avautuu?
Se on pieni sattumus tai kohtaaminen, joka vain yhtäkkiä tulee vastaan ja sitten tie on selvä. Se on pieni portti, joka avautuu ja jonka takana on koko tulevaisuus. Kun se löytyy, loppu tapahtuu kuin itsestään.
Minulla on nyt tuo lankakerä käsissäni. Etsin sen päätä. Mistä se löytyy?
Lankakerän päiden lisäksi tänään on etsitty Hermannin kanssa auringonpaistetta. Kaatosade iski päällemme juuri sopivasti keskellä lenkkiä, 45 minuutin päässä kotoa…
”Mä en tiedä mitä mä haluan elämältä ja mikä mun tehtävä on ja mun pitää kuitenkin jotain haluta ja mä sekoon kun mä en oikeesti tiedä mitä mä haluan.”
Jotakuinkin tällaisen lauseen kuulin viime viikolla erään henkilön suusta.
Kavahdin.
Hitto vieköön jos ei tiedä mitä haluaa, niin sitten ei varmaan haluakaan mitään! Onko oikeasti pakko koko ajan haluta?
Tuntuu, että hyvä ihminen määrittyy nykyään sen kautta kuinka monta unelmaa ihmisellä on ja siitä, kuinka paljon hän kertoo tavoittelevansa ja haluavansa. On kuin jokaisen täytyisi nykypäivänä etsiä jotain kutsumusta ja lähteä seuraamaan sisäistä ääntään; tavoitella jatkuvasti muutosta olematta tyytyväinen mihinkään mikä jo on. Tästä kaiken maailman henkisyydestä ja unelmahössötyksesta on tullut suorittamista. Että kun tuo kaverikin nyt etsii itseään ja omaa tarkoitustaan, haluaa tavoittaa suuret unelmansa, niin onhan minunkin elämässä nyt pakko olla jotain vikaa. Pitääkö ihmisellä olla jatkuvasti jotain mitä hän haluaa?
Tiedättekö että minä en tällä hetkellä halua yhtään mitään. Ensimmäistä kertaa elämässäni en tavoittele mitään – en halua olla jotain suurempaa, enkä etsiä elämäntehtävääni tai unelmaani.
Ihan oikeasti! Niin kuin näissä tällä viikolla otetuissa kuvissani näkyy, minä haluan nyt vain elää ja tuntea nämä pienet hetket ja katsoa mihin ne johtavat onpa sitten kyse kuntoilusta, kahvikupista hyvien keskustelujen äärellä tai siitä nautinnosta, jonka saa kun on mahdollista istua kampaajan tuoliin kaunistettavaksi (sekään nimittäin ei ollut minulle vielä tammikuussa mahdollista).
En tiedä olisinko koskaan päässyt (tai joutunut, miten sen nyt ottaa) tällaiseen tilanteeseen, ellei elämä olisi rankasti pakkottanut minut tähän: vetänyt yhtäkkiä joulun aikaan horisontin pois näkyvistä ja pakottanut minut selviytymään perusasioista hetki kerrallaan. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin tehdä yksinkertaisia valintoja arjessa ja edetä yksi valinta kerrallan. Ei minun maailmassani tällä hetkelläkään ole suuntaa. Menen vain päivä kerrallaan ja katson millaisia asioita eteeni tulee. Ja se on aika kummallinen tunne; tavallaan tuntuu, ettei näköpiirittömyydessään voi hallita omaa elämäänsä millään tavoin, mutta tavallaan antaa mahdollisuuden heittäytyä mihin tahansa ja ottaa kiinni langasta kuin langasta. Tämä on todella mielikuvituksellinen tila. Koska en halua mitään enkä ole raamittanut mitään selkeää tavoitetta, kaikki on minulle mahdollista.
Toivoisin monelle muullekin tällaista kokemusta. En niin rankkana kuin itselleni, mutta sellaista joka antaisi uutta perspektiiviä. Että ilman haluamista ja tavoittelemista voi elää. Ja silloinhan sitä oikeastaan vasta elääkin!
Sain eilen viestin eräältä ystävältäni: ”Näin kummallisen unen. Sinä kuljit polkua pitkin vihreään metsään ja sinulla oli mukana häkki, jossa oli pieni lintu. Te molemmat lauloitte. Olit onnellinen, tanssit. Sinulla oli valkoinen pitkä hulmuava mekko. Katselin sinun menoasi takaapäin ja hymyilin. Häkki keikkui sinun tanssisi tahtiin. Tunnelma oli jotenkin haikea ja samalla hyvin onnellinen. En tiedä mitä uni tarkoittaa. En tiedä miksi noin. Mutta intuitioni kehoitti minua kertomaan uneni.”
Minulla on tavoite. Se on tämän syksyn tärkein tehtäväni. Tämä ystäväni kaunis uni sai minut pohtimaan onnea ja onnellisuutta, ja tajusin, että minun on, erään amerikkalaiskirjailijan sanoja mukaillen, oltava itse onnellisin ihminen, jonka tunnen. Vain siten voin tehdä unelmistani totta ja luoda onnea ympärilleni. Siksi – tattadaa – minun tavoitteeni on tulla onnellisimmaksi ihmiseksi, jonka tunnen. Onni on jo olemassa minussa, tuolla jossain sisälläni, mutta olen rakentanut sen päälle valtavan määrän esteitä. Ne on nyt purettava, onneni esteet, ja voin olla onnellisin tuntemani ihminen.
MaiLife 