Jotenkin tämä Helsingin Sanomien juttu sai minut tänään innostumaan. Tai en tiedä onko ”innostua” oikea sana, mutta siis jotenkin se ruokki intoani alkaa paasata minulle rakkaasta ja tärkeästä teemasta – puheista ja toiminnasta.

No okei. Ihmisethän saadaan lukemaan näitä juttuja, kun kirjoitetaan tällaisia otsikoita: ”Pekka menetti konkurssissa miljoonansa, perheensä ja perheensä ja niinedelleenliibalaaba”. Mutta miksi tällaisia otsikoita halutaan lukea? Miksi halutaan mällätä menneisyydellä ja menetyksillä ja murheella ja epäonnistumisella? Erityisesti yrittäjyyskeksustelussa mediassa on vain kaksi suuntaa: joko hurja menestys tai valtava epäonnistuminen tai ihan herkullisimmillaan ne molemmat yhdessä.

Kun tämän jutun lukee, huomaa, että Pekalle jäi jäljelle epäonnistumisistaan käteen aika paljon muutakin kuin ”aavelaiva”. Esimerkiksi ajatuksia Suomen ”kollektiivisesta narkolepsiasta” sekä ihmisistä, joilla on ”korkeampi kellotaajuus” ja kyky tehdä asioita eikä vain puhua. Mutta näihin ajatuksiin jutussa ei juuri loppukaneettia enempää tartuta, vaikka juuri NÄITÄ tarinoita meidän pitäisi lukea enemmän lehdissä: MITEN korkeampaa kellotaajuutta synnytetään, MITEN tehdään muutos, MITEN uskalletaan toimia, MITEN päästään liikkeelle “lähtötelineestä”? Niinku ihan konkreettisesti. Tällä miehellä olisi paljon kerrottavaa, mutta nyt keskitytään toistamaan sitä samaa vanhaa tarinaa siitä miten epäonnistuttiin, mentiin syvälle, menetettiin kaikki ja sitten noustiin.

Tarkoitukseni ei ole kritisoida haastattelun Pekkaa. Meitä epäonnistumisistaan kertovia ihmisiä tarvitaan; enhän itsekään olisi tässä jos en olisi vetänyt kunnolla ränniin. Mutta nyt vaan kiinnitän tarkalla korvalla huomiota siihen, miten näitä mässäilyjuttuja kirjoitetaan, vaikka niin paljon mielenkiintoisempaa ja tarpeellisempaa juuri nyt olisi lukea niistä käytännön asioista, joita kovia kokeneet tyypit ovat oppineet kokemuksistaan ja voisivat jakaa muille. Ihan kaikkien ei välttämättä ehkä tarvitsisi joutua näin äärirajoille. Ja erityisesti nyt, kun elämme vaikeassa tilanteessa ja Suomi tarvitsisi malliesimerkkejä TEOISTA, joilla tämä maa nostetaan ylös suosta.

On niin helppo puhua ja päivitellä, mutta toiminta tuntuu olevan kovin vaikeaa. Siis, että ei osata tai uskalleta toimia eikä edes kertoa kuinka voitaisiin toimia. Jos jotain voisin toivoa, olisi se konkreettista toimintaa ihan jokaiselta meistä: tiedonvälitystä ja tarinoita siitä miten mennään eteenpäin, miten tulevaisuus tehdään juuri tässä ja nyt, eikä mässäilyä menneessä tai jargoninjauhantaa vailla todellista tekemistä.