Vaikka tungettelevat treffipyynnöt ahdistavat ja likaiset lyönnit loukkaavat, tuntuu palautteen puutekin tappouhkaukselta – vinkkini palautteen käsittelemiseen

Kun vuosia sitten aloitin blogin kirjoittamisen, tein tietoisen päätöksen siitä, että osasta elämääni tulisi julkista. Sittemmin myös muut työtehtäväni ovat olleet julkisia, mikä tarkoittaa, että työni tulokset ja elämäni osaltaan ovat jatkuvasti muiden arvioitavana.

Työni on laadultaan sellaista, että seuraajien, kuuljoiden ja katsojien määrällä sekä laadulla on väliä; yksi onnistumisen keskeisistä mittareista on se, kuinka pystyn koskettamaan ihmisiä, saamaan heitä tarinoitteni pariin ja pysymään seurassani.

Joka päivä on ansaittava paikkansa yleisön edessä, ja siksi palautetta on nöyränä kuunneltava. Olen kovin kiitollinen, että saan jatkuvasti ja paljon yhteydenottoja. En ainoastaan äkkipikaisia ääripäiden kommentteja, vaan myös poikkeuksellisen paljon pitkiä, häkellyttävän kauniita ja harkittuja viestejä, joissa lähettäjä jakaa paljon itsestääni. Nämä ovat hienoimpia, mutta usein myös pelottavimpia palautteita. Tunnen suurta vastuuta siitä, mitä viestin lähettäjälle vastaan.


TAPANI ON PÄÄSTÄÄ ihmiset hyvin lähelle itseäni ja ajatuksiani. Radiossa olen läsnä yleisöni aamuissa ja arjessa, blogissani hyvin intiimeissäkin hetkissä ja tuntemuksissa. Jotkut ihastuvat, toiset vihaavat ja kolmannet inspiroituvat. Tässä piilee myös illuusion vaara. Moni ajattelee julkista toimintaani seuratessa, että tuntee minut näin kokonaan. Se ei ole totta, vaan vain osa elämästäni ja ajatuksistani on julkisia – osan pidän aina vain itselläni ja vain ne, jotka todella ovat tekemisissä kanssani voivat minut tuntea.

Ymmärrän hyvin, miksi minuun on helppo ihastua tai vihastua. Kun antaa itsestään paljon ja päästää lähellle, herättää se väistämättä tunteita ja kehottaa toisia avautumaan tunteissaan. Ja se on tarkoituksenikin. Kaltaiselleni tekijälle tietysti suurin surma olisi olla hajuton ja mauton.


MINUA HENKILÖKOHTAISESTI ON KOSITTU, kysytty emännäksi maataloon sekä haukuttu ulkonäkö ja ajatukset. Välillä treffipyynnöt ahdistavat, enhän voi kaikkien tuntemattomien tunteisiin saati edes viesteihin vastata, ja kaikenlaiset loukkaukset lannistavat. Ja silti, jos työstä ei tule palautetta, tuntuu kuin olisi saanut tappouhkauksen olemassaololleen.

Palautteen suurin ristiriita on se, että siitä tulee helposti myös riippuvaiseksi. Se koukuttaa ja jos sitä ei saa, voi tuntua, ettei ole olemassa. Että on ilmaa ihmisille, eikä kukaan ole kiinnostunut. Ja sitten taas samalla koko ajan toivoo, ettei kukaan sanoisi mitään, jotta voisi kuvitella kaikkien pitävän minusta – hyväksyntäähän ja konfliktien välttämistähän jokainen meistä haluaa. Tämän ristiriidan tunnistavat varmasti ainakin kaikki julkista työtä tekevät.

Itsensä julkisesti altistaminen ja tästä palautteen saaminen on jatkuvaa hämmentävää pyöriskelyä oman häpeän ja onnistumisen tunteiden välillä. Rakastan palautetta, arvostan sitä ja tarvitsen sitä. Mutta samalla joka kerta saapuessaan se säikäyttää. On osattava käsitellä kaikki palaute järkevästi ja oikein; ettei ylpisty ylistyksistä, eikä lannistu lyönneistä.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen)

Tämä yllätys ja ihana palaute suoraan aamun lähetykseemme perjantaina oli kyllä hetkeen kaikista upein ja pysäyttävin. Sain kukkia kiitokseksi kuulijaltani. Tällaista ei sentään ihan joka päivä tapahdu!

 

ONPA TYÖ MIKÄ TAHANSA, kun siitä saa palautetta, on tämä usein kriittistä sävyä. Vaikka positiivisella aikeella ja kehittävästi annettu, silti kritiikki itseä kohtaan tuntuu pahalta – taidat tunnistaa tilanteen? Eivätkä kehutkaan saisi kolahtaa liikaa.

Miten sinä käsittelet saamaasi palautetta?

Palaute minun työssäni on usein äärimmäistä: isoa ihastusta tai hurjaa haukkumista. Tästä äärilaitojen kokemuksesta käsin pohdin tänään, miten käsitellä palautetta; ottaa siitä oikeat oivallukset opiksi ja tunnistaa turhat äkkipikaisuudet. Mitä voisit oppia tästä seuraavasta…?

* * *

Huolimatta siitä, onko palaute ensisilmäykseltä kannaltani postiivista tai negatiivista, jotakuinkin tällainen prosessi pyörähtää päässäni kun saan palautetta:

 

YKSI: IRROTA OMAT TUNTEET.

Ihan ensimmäisenä irrotan itseni palautteen annon tilanteesta ja pyrin erottamaan oman tunnereaktioni palauttesta. Palautetta ei pysty käsittelemään, eikä kehittävästi antamaankaan, jos sitä ei saa irti itsestään, egostaan ja akuutista tunnereaktiosta, jonka palaute herättää. Jotta pystyisin suhtautumaan palautteen ojektiivisesti, saatan käyttää jopa mielikuvaharjoitetta, jossa piirrän silmieni eteen mielessäni kuvan itsestäni katsomassa palautetta– kaikki keinot ovat sallittuja.

Suoraviivaisia tilanteet eivät aina tietenkään ole. On selvä, että aina palaute kolahtaa jollain tavoin syvälle sieluun. Joskus palaute satuttaa niin paljon, että jopa oma itsetunto joutuu koville. Silloin ei ole muita keinoja kuin jutella muiden kanssa, yrittää saada perspektiiviä palautteeseen keinolla millä hyvänsä.

 

KAKSI: HAE PERSPEKTIIVI.

Perspektiivin saamiseksi pohdin aina palautetta itsessään krittisesti, arvioin sen sanomaa ja antajan motiivia: Miksi ja miten tämä palaute on annettu? Onko se nopea ja äkkipikainen roiskaus vai harkittu ja palautteen antajasta paljon ammentava? On tärkeää muistaa, että lopulta palaute kertoo vain hyvin vähän minusta; ennemminkin se kuvaa antajansa maailmaa ja ajattelua, enkä siihen minä voi vaikuttaa, vaikka mihin suuntaan kääntyisin.

Osa palautteesta pitää asettaa heti omaan arvoonsa. Niin sanottua paskaa lentelee tasaisin väliajoin. On muistettava, ettei kaikille voi koskaan kelvata. On tajuttava, että kaikkiin ei kolahda.

 

KOLME: PÄÄTÄ MITEN TOIMIT.

On tärkeää päättää, mitä palautteella tekee: otanko jotain siitä mukaani vai onko palaute sellainen, että se on parempi jättää omaan arvoonsa. Usein palaute saa minut oivaltamaan jotain tärkeää. Otan palautteen aina huomioon, ja mikäli koen että siinä on jotain merkityksellistä, se ilman muuta jollain tavalla vaikuttaa toimintaani.

Joskus palaute koskettaa kuitenkin esimerkiksi persooonaani tai jotain sellaista elementtiä minussa, jolle en voi enkä halua tehdä mitään; eipäs-juupas-asioita siitä äännänkö asiat siten kuin tämä kyseinen kuulija haluaisi. Silloin päätän jatkaa kuten aina ennenkin. Minä olen minä, ja juuri tällaisena työhöni valittu.

 

NELJÄ: ARVOSTA. AINA.

Arvostan aina palautetta ja kiitän siitä. Otan jokaisen palautteen tosissani. Joka kerta palautetta saadessani ihmetyn siitä, että joku ihminen todella on vaivautunut lähestyä, ottanut sille ajan. Millainen tahansa palaute sävyltään onkaan, erityisesti minun työssäni tämä tarkoittaa, että kyseinen ihminen on koskettunut ja liikuttunut työstäni. Usein negatiivinenkin palaute on parempi kuin ei palautetta lainkaan.

Mikäli palaute lähetetään minulle suoraan esimerkiski sähköpostiini, vähintään vastauksena kiitän saamastani palautteesta; on kunnia-asiani vastata sen lähettäjälle jotain (aina, ja jos palautetta tulee paljon, ei ehdi). Esimerkiksi saamani treffipyynnöt ja suuret ihastuksen osoitukset ahdistavat minua usein juuri siksi, että arvostan jokaista palautteen antajaa, enkä halua vaikuttaa ylimieliseltä. On vaikeaa vastata näille ihmisille, koska en halua loukata. Tosiasia kuitenkin on, etten voi jokaisen minuun ihastuneen tunteisiin vastata. Enkä osaa kaikkiin viesteihin vastata mitään; joskus vain kiitos ja tämän häkellyksen kertominen ääneen riittää.

 

VIISI: ÄLÄ JÄÄ KIINNI.

Kun olen käsitellyt palautteen, siirryn eteenpäin, sillä mihinkään ei tule jäädä kiinni. Onpa palaute minua mairittelevaa tai kritisoivaa, on tärkeää on ymmärtää, että kaikki palaute on ohi menevää. Huomenna kaikki jo unohtuu. Positiivisen palautteenkaan ei saa antaa ylpistää.

Ja jos sitä palautetta ei tulekaan, ei se automaattisesti tarkoita, että olisi ilmaa vain. Joskus myös hiljaisuus on tarpeen. Se opettaa nöyräksi, sekin. Tärkeintä on, että keskittyy aina työhönsä ja sen tekemiseen omien arvojen mukaisesti ja yleisöään ja työtovereitaan kunnioittaen. Siten pääsee parhaaseen tulokseen.

 

Uskomattominta ja siksi niin hienoa on se, miten yleisöni vaivautuu palautteen annossa. Tämän mielipiteen Viikko-Savo-nimisessä paikallislehdessä huomasi eräs tuttavani. En osaa itse aina ajatellakaan, miten tekemiseni tai olemiseni ihmisiä voi liikuttaa. Aina palaute ei tule suoraan minulle, vaan sitä laitetaan näköjään myös muihin medioihin. (Radio Suomi ja Yle Kuopio, jossa nyt olen töissä, on ennen ollut nimeltään Radio Savo.) Minusta tämä on hauska siksi, että Savo on selvästi saanut sisäisen jyväskyläläisen ja sanojen venyttämisen minusta esiin… 😀

 

Annathan minulle jatkossakin paljon palautetta ja avaat myös minulle ajatuksiasi! Vain siten voin tarjota ajateltavaa ja inspiraatiota, joilla todella on merkitystä.

Ja vaikka työni ei olekaan mikään Tinderi, älä silti lopeta lähettämästä treffipyyntöjä 😀 Eihän sitä koskaan tiedä…

/Äm

Mainokset

Töissä hautaustoimistossa

Vaikka olenkin radion aamuohjelman pääjuontaja, ja vastuullani on johtaa ohjelmaamme, aina välillä minäkin lähden käymään studion ulkopuolella. Se on tärkeää erityisesti siksi, että tutustuisin paremmin tähän maakuntaan, johon olen vasta muuttanut. Haluan olla läsnä ja lähellä aina kun mahdollista, ja tutkia sitä, mitä täältä Pohjois-Savosta löytyy.

Tänään oli mielenkiintoinen päivä. Starttasimme pienimuotoisen ohjelmasarjan, jossa kollegani ja juontoparini Juhanin kanssa lähdemme silloin tällöin tämän syksyn aikana tutustumaan jollekin paikalliselle työpaikalle – siis TET-harjoitteluun johonkin paikkaan. Tutustumme tuon työpaikan aamuun ja selvitämme mitä kullakin paikalla tapahtuu aamutuimaan. Teemme aamun suoraa lähetystä radioon tuolta työpaikalta ja nostamme poimintoja kokemuksista sosiaaliseen mediaan. Haluamme avata ihmisten silmiä siihen millaisia erilaisia töitä muut tekevät.

Pieni poseeraus arkkutukussa nettivideota varten. Tässä tukussa arkkuja oli säilössä lähes 400 kappaletta. Näky oli vaikuttava ja pysäyttävä. En ole itse ikinä aiemmin edes nähnyt hauta-arkun sisään.

Arkkutukussa nostimme vainajan omaisten valitseman arkun ruumisautoon ja jatkoimme matkaa hautaustoimistolle hakemaan vainajan vaatteet.

 

Ensimmäisenä liikkeelle lähdin minä. Enkä ihan mihin tahansa, sillä tämänaamuinen työpaikkani oli hautaustoimisto. Menin Kuopiossa sijaitsevan hautaustoimisto Niirasen omistajien oppiin tekemään hautaustoimiston aamutöitä. Tämän hautaustoimiston juuret ulottuvat 50-luvulle asti, ja muutama vuosi sitten se on tehnyt sukupolvenvaihdoksen. Omistajaperheen tytär miehineen jatkaa yrityksen toimintaa.

En ole ikinä käynyt aiemmin hautaustoimistossa; eikä siellä moni meistä vieraile välttämättä koko elämänsä aikana. Liiemmin en ollut käynyt hauta-arkkutukussa, josta työaamuni alkoi. Tehtävänäni oli noutaa arkku ja valmistella se päivällä myöhemmin tapahtuvaa vainajan siirtoa varten.

Oli aika hurja tunne, kun en yhtään tiennyt miten pitäisi käyttäytyä tai miten olla. Kun ollaan tekemisissä kuolemaan liittyvien asioiden kanssa, voi olla vaikeaa suhtautua. Minä en tänään kohdannut vainajaa, mutta silti ajatus työstä hautaustoimistossa pisti minut suhtautumaan tekemiseen tietyllä vakavuudella ja kunnioituksella.

Hautaustoimisto tekee arvokasta työtä, enkä minä ole osannut aiemmin kuvitellakaan mitä kaikke sen hommiin kuuluu. Kun joku kuolee, on hautaustoimisto tärkeä apuri vainajan omaisten tukena.

Eikä sitä osaa tällaisia töitä edes varmasti kunnolla arvostaa, kun ei ymmärrä, miten tärkeää ja merkittävää työtä se on. Tämä aamu avasi silmiäni paljon. Kokemus oli ainutlaatuinen ja varmasti jää lähtemättömästi mieleeni.

Hautaustoimistolla päätin vähän siivota ennen kuin liike avattiin.

 

Kerrassaan upea ja mielenkiintoinen päivä. Kiitollinen saan olla, kun saan tehdä tällaista työtä.

/Äm

Aamutyöläisen rytmi

Keskiviikko on aamutyöläisen työpäivistä rankin: kaksi aamua takana ja vielä kaksi edessä. Tänään väsymys painaa ja näin illasta tuntuu, etteivät aivot taivu enää mihinkään.

Työpäivieni rytmi on aika selkeä ja samanlainen; rutiinit ovat hyvin tärkeitä siinä, että tällaisen työn jaksaa. Herään aamuisin klo 4. Keitän kupin kahvia ja syön yhden ruisleivän palasen leikkeleellä ja vihanneksilla. Mitään muuta en voi syödä, sillä muutoin tulee etovan huono olo. Monet sanovat, että aamutyö on keholle rankkaa – minulla tämä tuntuu eniten juuri vatsassa, aika mielenkiintoista sinällään.

Töihin suuntaan kello viideksi. Nyt syksyllä lähetys alkaa kuudelta, joten minulla on tunti aikaa startata radiostudio ja perehtyä. Siitä lähetys sitten lähtee liikkeelle päättyen kello 1o.

Lähetyksen jälkeen on tyhjä olo. Silloin ei enää päässä pyöri juuri mitään, vain kamala nälkä ja heti päivittäisen toimituksen aamupalaverin jälkeen säntään syömään eväitäni. Aamuherätys painaa, mutta sitäkin enemmän läsnäolo, jota lähetys vaatii. Koko ajan on annettava itsestään, keksittävä aiheita puheille ja reagoitava tapahtumiin.

Parin tunnin ajan sitten suunnittelen seuraavaa päivää ja tulevia lähetyksiä. Puolen päivän aikaan mieli alkaa jo suunnata päiväunille. Ja niille painun ensimmäisenä, kun kello 13 maissa astun kotiovesta sisään.

Sitten noin tunnin verran unta ja herätys iltapäivään. Ihaninta aamutyössä on tietysti se, että päivää jää vielä paljon jäljelle töistä pääsyn jälkeen. On tosin vähän romanttinen ajatus, että loppupäivästä ehtisi tekemään vaikka mitä. Kyllä sitä päiväunien jälkeen tokenemiseen soljahtaa aikaa ja minä, joka useimmiten suuntaan kuntoutus- ja treenihommiin saan iltapäiväni kulutettua aika näppärästi. Ja treenin jälkeen olo on niin raukea, ettei oikein mitään muuta jaksaa kuin maata sohvalla, katsoa televisiota ja selata nettilehtiä saaden jo kuvaa maailman menosta jo vähän seuraavaa aamua ajatellen.

Iltauutisten ja urheiluruudun katsottuani ja iltapalaa syötyäni olen valmis nukkumaan. Yritän saada nukuttua seitsemän tunnin yöunet, mutta aina se ei onnistu. Unesta on pidettävä tarkkaa huolta, sillä se on liikunnan ja hyvän ravinnon lisäksi avain jaksamiseen tässä hommassa.

Luitko jo kesällä muuten jutun, jonka työstäni kirjoitin? Sitä suosittelen, kun kiinnostaa se, mitä radiolähetyksen aikana tapahtuu. ”Radiojuontajan (päänsisäinen) aamushow – työn arki radiostudiossa” löytyy täältä.

Tänään oli ekstraspesiaali aamu, kun lähetyslaitteistossa oli vähän teknisiä ongelmia –mutta hyvin selvittiin. Ja kuten tämä kuvakaappaus tänään, välillä pääset kurkistamaan työhöni livenä myös Instagramini My storyssä – tule seuraamaan tiliäni @maijailmoniemi!

 

 

Näin ylität mediakynnyksen – moninkertaisesti!

Sitä lähtee viikoksi maailman äärilaitaan kaukaisimmalle suolle ajatellen voivansa olla edes hetken pois mediasta… Ni ei onnistu. Eilen kävi Lapin Kansa haastattelemassa ja tänään YLE kuvaamassa televisiojuttua sekä jututtamassa radioon.

Talkoot suolla ovat valloittaneet minun pikku talkoolaisen lisäksi koko Suomen median, enkä kyllä yhtään ihmettele miksi.

Nämähän nimittäin eivät ole mitkä tahansa talkoot, vaan suocrossfit-treenileiri.

IMG_0878

Minulla on ollut tällä viikolla suuri ilo tutustua Olliin, Metsähallituksen Lapin luontopalveluiden kenttäpäällikköön. Hän on työnjohtajamme täällä suolla ja ihan valtavan osaava ja hauska mies. Hän on jo ehtinyt opettaa minulle monta mielenkiintoista asiaa Martimoaavasta ja suon elämästä.

Aiemmin tänä talvenä Ollilla oli kinkkinen tehtävä. Hänen oli määrä haalia kasaan kahdeksi viikoksi talkoolaisia kunnostamaan Martimoaavan soidensuojelualueen retkeilyreittiä. Ei maailman helpoin homma: Talkootyössä on oma vähän nahkean kulunut leimansa, talkookahvittelijoiden sijaan paikalle suolle olisi saatava kovasta fyysisestä työstä selviytyvä porukka ja ajankohtakin juuri ennen kesälomia oli haasteellinen. Tenkkapoo ja töttöröö ja supervoimat käyttöön: ahkerana crossfit-treenarina Olli tajusi erään treeninsä jälkeen, että työ suolla on kuin crossfit-treeni – arjen crossfitia parhaimmillaan. Niinpä hän lompsi töihin ja kirjoitti:

”Martimoaavalle etsitään vapaaehtoisia nauttimaan pohjoisen keväästä ja tekemään konkreettisia tekoja soidensuojelun ja retkeilyn edistämiseksi. Nyt sinulla on mahdollisuus lähteä rangerin matkaan – tarjolla on arjen crossfittiä kovakuntoisille sekä kesäksi rantakuntoon haluaville!

Hyvän treenin tapaan joka päivä alkulämmittelynä kävellään tai maastopyöräillään työkohteelle 6 km. Matka taittuu upeassa suoluonnossa pääosin pitkostettua reittiä pitkin. Päivä urakoidaan vanhojen pitkospuiden purkamisen ja uuden rakentamisen parissa. Loppuverryttelynä palataan takaisin samaa reittiä.” 

Tämän tekstin minä satuin huomaamaan pari kuukautta sitten YLEn uutisesta. Ja nyt olen täällä, kolmatta päivää Martimoaavalla!

Olli julkaisi talkooilmoituksen ja se alkoi elää omaa elämäänsä. Mediat tarttuivat siihen (siis talkooilmoitukseen!), kirjoittivat siitä juttuja ja me talkoolaiset innostuimme mahdollisuudesta trendikkääseen suocrossfitiin! Hetkessä paikat olivat täynnä ja monta tyyppia odottamassa varasijoilla.

IMG_0875

Olli kertoo Ylelle kuinka pitkospuita tehdään

 

Olen puhunut sinulle aiemminkin tenkkapoosta, töttörööstä ja supervoimista (katso tämä postaukseni, tuo tarjous on muuten edelleen voimassa!) – siis siitä kuinka haasteellisessa tilanteessa ratkaisu löytyy aina jostain ennalta-arvaamattomalta äärilaidalta. Että luovien ideoiden syntyminen ja onnistuneet lopputulokset vaativat näkökulman vaihtamista ja totuttujen asioiden päälaelleen kääntämistä.

Tänään Ylen haastattelussa suolla seisoessani tajusin että nämä talkoot ovat aivan huippuesimerkki näkökulman vaihtamisesta ja siitä kuinka saada markkinoitua oma asiansa. Ajattele nyt; arjen crossfit-treeniviikko suolla on saanut liikutettua ihmisiä niin että jopa valtakunnan suurimpien medioiden toimittajat vaeltavat pitkän matkan suolla päästäkseen tekemään talkoista juttua.

Näkökulmia kääntämällä saa ihmeitä aikaan! Millaisen yllättävän yhteyden sinä voisit omalle jutullesi saada aikaan? Mitkä kaksi kentis irrallaan olevaa juttua vosit yhdistää ja saada muut oivaltamaan: ”näinhän se on, minun on päästävä näkemään ja kokemaan tuo asia!”?

IMG_0880

Vasara ja viiden tuuman naula. Näitä minä rakastan.

 

Minä olen muuten vaihtanut tänään näkökulmaa noin viisisataa kertaa. Nimittäin naulaamiseen. Välillä rakastani sitä ja välillä vihaan. Juuri nyt tiukan suotreenipäivän, ihanan Simojoen lohirannan Eeva-emännän taikoman illallisen ja saunan (JA SAUNAKALJAN!!) jälkeen minä rakastan naulaamista enkä malta odottaa, että pääsen sen pariin taas aamulla. Pitkospuuta on taas syntynyt valtavan innokkaan talkooporukkamme voimin jopa niin, että taidamme joutua jo huomenna vähän himmailemaan tahtia, että jää pitkospuunrakennushommia myös ensi viikolla tänne tulevalle porukalle. Tämä on koukuttava hommaa. Ja naulaaminen… niin… kivaa.

Ja vaikka mediapakolaisuuteni ei nyt oikein onnistunut, niin tällä on oikeastaan positiivinen vaikutus minuun: nyt voin huoletta keskittyä suolla tekemään työtäni ja kunnostamaan sitä kaikkien retkeilijöiden käyttöön, sillä tiedän, että Lapin Kansa ja YLE tekevät raportointityöt nyt minun puolestani. Linkkaan sinullekin jutut (niitä on tulossa aika monta) heti, kun saan tiedon niiden ilmestymisestä.

IMG_0827

Eilen juttelemassa Lapin Kansalle

 

/Äm, joka on ihan valtavan onnellinen että pääsi näihin talkoisiin mukaan.

On jotain suurempaa

”En oo ihan täysin ymmärtänyt, että mitä sieltä Norjasta lähdit hakemaan. Jos siellä on paska olla ja sitä ei löytynyt, niin lähde pois”, totesi nimimerkki Timo kommentissaan eiliseen blogiini luovuttamisesta.

Niin. Enhän minä ole sitä teille oikeastaan kiteyttänyt. En ole halunnut, sillä olen hävennyt. Pelännyt paljastaa unelmani. Jos se ei toteutuisikaan. Ja sitten te nauraisitte. Timon kommentin luettuani jäin pohtimaan. Miksi olen täällä?

Miksi en kertoisi sitä?

* * *

Minä lähdin Norjaan, sillä uskon. Uskon, että on jotain, mikä ei ole vielä paljastunut. Jotain, joka on kytenyt pinnan alla niin pitkään, että sen on aika nousta.

On jotain suurempaa.

Voimia, tietoa, tunnetta, taitoa, kokemuksia – jotain sellaista, joka ei olisi päässyt tulemaan esiin ilman, että teen jotain ennalta-arvaamatonta, yllättävää itsellenikin. Sellaista, joka ei olisi noussut pintaan, jos olisin pistänyt itseni muottiin. Minä en kai ole muotti-ihminen. Minä en syty muotissa, en kukoista kaavoissa enkä muodostu määritelmissä.

Minä lähdin tänne luomaan tarinaani uudelleen, kasaamaan sen palaset uuteen muotoon. Lähdin tekemään jotain ihan muuta, sillä tiesin että minulla on jotain aivan muuta annettavaa kuin mitä silmä Suomessa näkee.

Jotain suurempaa kuin se minkä silmä näkee.

Minä lähdin ottamaan vastuun itsestäni. Lähdin kirjoittamaan, löytämään uusia aiheita ja säveliä – kulkemaan kohti unelmaani. Että voisin tarjota sinulle tarinan, johon samaistua, josta erottautua, jota rakastaa, jota vihata. Jonka avulla tuntea.

IMG_7478

Minä lähdin tutkimaan kuinka sielunmaisema muuttuu kun vuodenajat vaihtuvat. Asettamaan itseni alttiiksi. Haastamaan. Olisin voinut päättää kirjoittaa vain kauniista asioista ja onnistumisista täällä. Ottaa kauniita kuvia ja hymyillä. Mutta sen sijaan valitsin, että päästän sinut pelkäämättä mukaan prosessiin; näkemään ne äärilaidat, joiden välissä kuljen, sillä luulen, että ne ovat sinullekin tuttuja. Sillä minä tiedän, että jonkun on niistä puhuttava. Sillä tämä on aitoa, rehellistä elämää. Arvaan, että moni muukin miettii luovuttamista. Miettii väsymystä. Miettii rakkautta. Miettii eksymistä. 

Löytämistä!

Haluan altistaa oman tarinani teille nostaakseni esiin tavallisen ihmisen tavalliseen elämään kuuluvia kysymyksiä. Sen on parasta mitä osaan. Se on se mitä haluan. Se on se, joka pinnan alla kytee. Se, johon minä uskon.  

Se jokin suurempi, jonka on tultava ulos.

stösuolistus2

Ja se on kaiken tämän arvoista. En minä koe kärsiväni, sillä tiedän, että tälläisiin pohjoisiin myrskyihin minut on tehty. Ei täällä ole paska olla, ja siksi minä en tule täältä pois. Minä tiedän, että olen aivan oikeassa paikassa juuri nyt. Olen turvassa. Minulla on voimia, sellaisia jotka eivät aina pinnalle näy.

Lähdin Norjaan löytämään. Löytämään oman parhaan versioni, sen, jolla voin palvella parhaiten. Lähdin nousemaan kirjoittajana ja toimittajana uudelle tasolle – jotta saisin Suomeen palatessani tehdä työtä, jota rakastan. Vaikka hoisontti välillä heiluu, tuo usko pysyy horjumattomana.

Tiesin, että Suomessa en saa sitä voimaa itsestäni vapautettua. Nyt täällä vain kolme kuukautta oltuani, se on jo päässyt irti. Se on nyt tässä blogissa ja myöhemmin toivon sen voivan kukoistaa myös muissa kanavissa – paras osaamiseni.

Intohimo.

Älkää huoliko, minä kyllä pärjään! Kunhan vain saan jatkaa näin.

intohimo

/Ämmä, lojuen sohvalla makuuasennossa katsoen Titanic-elokuvaa rakkaiden uusien ystävien seurassa suojassa myrskytuulelta ja nauttien kotitekoista perunarieskaa suoraan uunista.

Nainen, kynä – ja pikkuruiset aivotkin. Tarvitsetko apua?

Huomenta! Tämä on ihan puhtaasti mainos. Koska minä puhkun nyt niin paljon intoa ja inspiraatiota, olisi ne saatava hyödynnettyä johonkin erityisesti nyt, kun minulle ei Norjassa näytä töitä olevan ja aikaa on. Että jos tarviit jotain, niin nyt kannattaa käyttää!

* * *

Hei sinä, joka haluat tarjota lukijoillesi tai katsojillesi tuoreita tarinoita Norjasta: ihmisistä, luonnosta, kulttuurista, taloudesta! Tai sinä, joka haluat virittää firmasi viestin tehokkaalla ja oivaltavalla tavalla. Täällä ois nainen ja kynä – ja pikkuruiset aivotkin, joihin on kasaantunut aikamoinen määrä mielikuvitusta. Ja niin hurja määrä intoa sekä inspiraatiota, että ne pitää ehottomasti käyttää sinun hyväksesi! Kun kolahti, ja tarvitset apua, laita viestiä minulle. Tiiraa vaikka tästä lisää

maija_ihmettelee3

/Äm, tällast tarjolla

Mitä sanoisit, jos minusta tulisi naispuolinen Arman Alizad?

Tämä on ehkä vähän hassua ja pelottavaa ja outoa, mutta aion nyt kertoa teille isoista suunnitelmistani. Ja kysyä teiltä apua. Minähän siis viime viikonloppuna kerroin, että päätin uskaltaa toteuttaa ison unelman, suunnan muutoksen urallani.

Asiaa pyörii päässäni, enkä yksinkertaisesti pääse eteenpäin. Halusin pitää kaiken salassa, kunnes on grande finalen aika, mutta screw that, näinhän minä aina teen! Toimin kun on tarve.

Minusta tulee toimittaja – sellainen maijamainen, johon olet ehkä tutustunut nyt MaiLifessa. Kirjoittava ja puhuva sekä tutkiva – siis lehteen, radioon tai televisioon, tai vaikka kaikkiin. Kriittinen ja itseeni uskomaton minä on koko viikonlopun paukuttanut minulle: ”ei sinusta ole siihen, isot on tytön kuvitelmat ja onks tää nyt vaan uusi päähänpisto?” Nyt minä vedän kriitikkoa turpaan kirjoittamalla tästä teille, jotta siitä tulee julkinen ja minun ajatukseni ohjautuvat oikeaan suuntaan.

äl3

Vierailin tänään Älä laihduta -tapahtumassa Lasipalatsissa. Tällaisista aiheista tekisin mielelläni juttuja.

Suunnittelen isompaa ”naisen elämän peruskysymyksiin” liittyvää projektia – tavoitteenani on olla naispuolinen Arman Alizad omantyyliselläni mausteella. Kerron tästä asioiden edetessä vielä myöhemmin lisää… Ehkä tämän blogini jälkeen asiat kulkevat vielä ripeämmin, juuri nyt kerron tästä mielelläni lisää erityisesti tv-tuotannon parissa toimiville!

Tämän projektin lisäksi haluan kertoa nyt maailmalle että minun elämäntehtäväni on todella kertoa tarinoita – ja että olen vapaasti käytettävissänne elokuusta eteenpäin! Koko työurani olen painunut sen kanssa, että mikään tekemäni ei ole lähtenyt ihan satasella lentoon. Elämä ei ole lähtenyt satasella lentoon. Koska en ole ollut oikeassa paikassa. Nyt ensimmäistä kertaa uskallan luottaa sydämeni ääneen, en siihen mikä olisi sosiaalisesti hyväksyttävää tai järkevää. Tehdä vielä aika villejä juttuja.

äl4

Paikalla oli ihana Tiia, jonka kuntovalmennus minulle on yksi iso syy tähän voimaan uskoa itseeni. Mieli on kirkas kun treenaa!

Alan hakea toimittajan töitä. Työnhakuani varten olen rakentamassa nettisivua, johon kokoan kaiken osaamiseni “netti-cv:ksi”. Ja tässä kohtaa te tulette kysymykseen: uskonpuutteeni onnistumisessani tulee siitä, että työ toimittajana on minulle osaltaan aivan uusi aluevaltaus. Enkä tiedä uskooko minun kykyihini kukaan muu kuin minä itse. Mutta sitten tajusin; kaikki se palaute jota olette minulle viimeisten parin vuoden aikana antaneet! Te uskotte minuun! Ja siksi haluaisin saada teidän äänenne kuulumaan.

MaiLife on ehdottomasti yksi vahvimmista käyntikorteistani ja toimittajan työhön, ja pyydän teiltä pieniä kommentteja ja suosituksia nettisivulleni. Ajatuksia siitä, mitä mieltä olette tavastani kirjoittaa, asioista joita kirjoitan, minusta ihmisenä – mitä ikinä! Sillä te olette oikeastaan minun työnantajiani, lukijoitani ja kuulijoitani.

MaiLifen lisäksi HelsinkiReal, Naisena olemisen taito -vlogi ja Sarastus-blogini Hidasta elämää –sivustolla ovat minulle tärkeämpiä kuin osaatte ajatellakaan. Niitä tehdessäni olen löytänyt ja ymmärtänyt omat todelliset vahvuuteni sekä sen, mitä minun kuuluu tehdä – kertoa tarinoita elämästä ja ihmisistä. Samalla kun rinnalla ovat kulkeneet näyttelijäntyön opinnot, olen tutustunut itseeni ihan uudella tasolla. Ne kaikki ovat minulle käyntikortteja unelmieni työhön.

äl5

Etelän SYLI ry:n hallituksen puheenjohtaja Laura Ala juonsi tapahtuman. Ja kappas, taustalla näkyy minun photoshoppaustestini!

Jos olet pitänyt tavastani puhua ja kirjoittaa, kerro miten. Jos vihaat minua ja tyyliäni, kerro siitäkin! Laita Facebook-viestiä, sähköpostia tai kommentoi suoraan blogiini. Haluan poimia teidän, rakkaiden lukijoitteni suosituksia tulevalle nettisivulleni – tehän minut parhaiten tunnette! Ja jo nyt saat toki olla minuun yhteydessä myös työmielessä!

äl6

Upea Ihana Nainen -näyttely, kuvassa ehkä joku tuttukin.

/Maija, tuntien olevansa todella alaston edessänne juuri nyt

PS. Jos tämä kirjoitukseni ajautuu nyt jollekin aiemmin MaiLifeen tai minuun tutustumattomalle, suosittelen lukemaan esimerkiksi nuo Maija Ilmoniemi -sivulle linkkaamani blogipostaukset. Ja tämän kaikkien aikojen suosituimman blogini, jolla oli yhtensä n. 7 000 lukijaa… Ja jos itse Herra Alizad tämän lukee, odota hetki, olen sinuun pian yhteydessä!