Keho kiukuttaa kovimmin – ajatus armollisuudesta

Armollisuus on jännä juttu. Vaikka minäkin sitä olen joutunut elämän koetosten myötä opettelemaan jo aikamoisen lastillisen, ja jopa luullut olevani tässä asiassa parempi ihminen, niin kerta toisensa jälkeen joudun törmäämään samaan asiaan.

Fysiotrapiani on kummallinen prosessi. Kuntoutus nostaa esiin yllättävän suuren määrän kaikenlaisia kiusallisia kummituksia; sellaisiakin, jotka eivät millään tavoin liity polveni kunnon kehittymiseen, vaan pääni sisäiseen mellakkaan.

Faktahan on, että minä en pysty elämään täysin normaalia elämää tai tekemään työtäni niin pitkään kuin polveni on kokonaan kunnossa. Tämä tarkoittaa, että pitkälle ensi syksyyn on maltettava odottaa tiettyjen asioiden suhteen – kuntoutusprosessi on pitkä. Vaaditaan malttia ja armoa, enemmän kuin koskaan aiemmin, sillä nyt minä en määrää toipumiseni tahtia. Keho paranee omaa luonnollista rytmiään, ja minä voin vain edesauttaa sen tapahtumista säännöllisellä harjoittelulla.

Etenemistä toki tapahtuu jatkuvasti, ja erityisesti viime viikolla otettu iso askel oli merkityksellinen. Polvi itsessään on jo paljon parempi ja toipunut leikkauksesta hyvin, mutta virheasentoihin taipunut kehoni ja kuukausien varrella heikoksi hajonneet lihakseni tuottavat paljon päänvaivaa. Samalla paineet oman elämän peruspärjäämisen suhteen ovat kovat: Tuleva pelottaa ja olosuhteiden pakosta väliin jäävät mahdollisuudet harmittavat. Rahaa ja työmahdollisuuksia vilisee edelleen ohi, vaikka minä haluaisin jo päästä elämänsyrjään kiinni. Ja päivittäin minä puhkun ja puhisen ja kiroilen. Kihisen kiukkua, kun kävely on vaikeaa. Hakkaan päätä seinään, kun kuntoutusharjoitukset eivät onnistu. Tiuskin tuskaani, kun kehitys ei ole toiveeni mukaista. Puren hammasta, ja yritän puskea rajojen yli.

 

TÄHÄN MENNESSÄ KUNTOUTUKSENI pääpaino on ollut lihasteni hermottamisessa ja hitaassa herättelyssä, pienissä toistoissa ja kevyessä työssä. Tänään fysioterapiassani oli ensimmäinen kunnollinen kuntosalisessio. Fysioterapeuttini treenautti minua ja minä puhkuin ja puhisin ja kiroilin. Purin hammasta, ja yritin puskea rajojen yli.

Tunnin jälkeen fysioterapeuttini istutti minut penkkiin, katsoi silmiini ja sanoi:

–Kaikista eniten minä toivoisin, että sinä antaisit itsellesi enemmän armoa. Olet kovin armoton kehoasi kohtaan. Etkö näe, miten pitkä matka on jo tultu? Miksi vaadit itseltäsi jotain, mitä ei ole edes vielä tarpeen saavuttaa? 

Ahdistuin fysioterapeuttini kysymyksestä. Enkö todellakaan ole oppinut mitään armollisuudesta tähän mennessä?

Viikko sitten otin isoimman askeleen fyysisesti koko kuntoutusprosessissani. Tänään taisin ottaa suurimman henkisesti. Tajusin, että koska oma kehoni on ainoa esteeni elää normaalisti, kiukuttaa se nyt kovimmin. Kun en voi hallita muuta ympärilläni, kiinnittyy kiukkuni omaan vartalooni ja kohtelen sitä armottomasti: riivaan ja ruoskaan. Koska ruumiini on minut pettänyt, ja keskeyttänyt elämäni kuukausiksi, kaikki epätoivo ja harmitus konkretisoituvat sen kautta.

 

KIUKKU ON OUTO ASIA. Sen on päästävä purkautumaan jollain tavoin, jotain kautta. Minä ymmärsin tänään tekeväni sen kehollani. Mutta mitä vielä, minä tajusin, että armollisinta juuri tänäään on antaa kiukkuni tulla ulos kuten se haluaa. Kun annan armon, osaan myös pyäshtyä kiittämään, näkemään jo kujettu polku.

Tänään kiitän kehoani jokaisesta otetusta askeleesta, pienimmästäkin vuodatetusta hikipisarasta ja siitä, että kiukustani huolimatta kehoni parantuu, voimistuu ja vahvistuu. Armolla.

img_5294

 

Elämää voisin kiittää tänään ensimmäisistä kerroista! Niitä kun minun tieni on nyt tulvillaan. Eilen oli taas yksi eka kerta: lähdin ensimmäistä kertaa ulos ja lääkäriin ilman yhtään kyynärsauvaa. Joskus tulee vielä se päivä, kun ekaa kertaa lakkaan ottamasta kuvia jaloistani. Mutta se päivä ei ole vielä tänään, sillä näillä koivilla on vielä monta tarinaa kerrottavanaan.

/Äm

Mainokset

Eteenpäin vetäviä enkeleitä – Patteri-Pupun rukous

”Voi vitSSSit SSSun täytyy olla nyt täynnä energiaa ja innoSSStuSSSta, kun leikkauSSS on tehty ja oot nyt levänny. Kelaa, meijän DuraSSSSell-pupu pääSSee taas hommiin!”, ystäväni hihkuu sillai snadisti ärsyttävän sirpsakkaa stadin slangia suhisevalla ässällä.

”Joo. Niin olenkin. Duracell. On virtaa”, valehtelen hänelle itkua pidätellen.

Illalla postaan someen videon siitä kuinka onnellinen olen juuri ottamistani ensimmäisistä askeleista ilman kyynärsauvoja. Olenkin, mutta oikeastaan haluaisin kertoa jotain ihan muuta. Siitä postauksesta olisi Patteri-Pupu kaukana…

 

JOKAINEN PÄIVÄ TÄÄLLÄ vammaistuvalla on uusi yllätys. Aamulla herätessään ei voi tietää koostuuko päivä ennenkuulumattomista edistysaskeleista vai tuhansista takapakeista. Toipuminen ei ole lineaarista tai tarkoin ennalta suunniteltavaa; haparoivat ensiaskeleet eteenpäin muuttuvat hetkessä tukevaksi täyslaidalliseksi taakse.

Jalka on julmettu raaja menetettäväksi, sillä sen vaikutus koko elämänhallintaan on valtava. Neljä liikuntakyvytöntä kuukautta vailla kontrollia omaan elämään sekä viisi viikkoa sitten tehty polvileikkaus ovat puristanet pippurin kokeiseksi fyysisten voimien lisäksi henkisetkin paukut. Kuin jumalan keskisormena taivas tiputtaa lunta isoin lätäköin ja pakkanen jäädyttää maat – juuri, kun pääsen ottamaan ensiaskeleet. Pitäisi saada omat jalat alle, jotta voisi liikkua itsenäisesti. Olisi päästävä pois neljän seinän sisältä saadakseen mielen voimia.

Mutta omaa kehoaan tai luontoa ei voi käskeä.

 

”EI. EN OLEKAAN. Duracell? Ei ole virtaa”, olisi minun pitänyt uskaltaa vastata totuudenmukaisesti. Eihän hän voinut ymmärtää, suloinen stadia sirpsakasti suhiseva ystäväni.

Tällä viikolla olen tavannut uuden ja odottamattoman tuttavuuden: latistavan lamaannuksen. Vaikka mielessäni olin asettanut vuoden vaihtumiseen henkisen rajan ja toiveen jostain isosta äkkikäänteestä parempaan, ei se tietenkään toteutunut. Mieltä raastaa:

Miksi en saa mistään kiinni? Mikseivät voimani vieläkään riitää kaikkeen siihen mitä tahtoni tavoittelee? Mihin ennen niin vahva usko itseeni on kadonnut?

 

img_4944

Lätkiäkseni lättyyn lunta ja jäätä ja voidakseni tehdä päivittäisiä kävelylenkkejä (ja ehkä joskus uskaltautua kulkemaan Helsingin busseilla…) ostin tänään elämäni ensimmäiset liukuesteet kenkiin. Ulkoilun lisäksi päivittäiseen kuntoutusohjelmaani kuuluu tässä vaiheessa kaksi kertaa 10 minuutin kuntopyöräily ja kolme kertaa jumppa. Jalan kuntoutus on nyt päätyöni.

 

MIKÄ VALTAVA MENTAALINEN prosessi fyysisestä vammasta kuntoutuminen voikaan olla – tämän kai haluan itsestäni sinulle tänään kertoa, sillä tätä ei ehkä voi ulospäin nähdä.

Vaikka sinäkin tunnetkin minut paremmin pirteänä Patteri-Pupuna, nyt lannistava lamaannus läpsii suoraan naamalleni, enkä tiedä miten sen voisin omin voimin selättää. Tahto ja ulkopuolelta tulevat odotukset ovat kovat, mutta vielä tässä vaiheessa toipumistani ne jäävät kirkkaasti kakkoseksi vapiseville voimille.

Enää en ihmettele yhtään miksi niin moni jää erilaisissa elämänmullistuksissa jopa lopullisesti seiniensä sisään, masentuu tai syrjäytyy. Näin se voisi tapahtua. On lopulta todella turvallista vain maata sängyssä neljän seinän sisällä: Voi olla kohtaamatta pelottavaa maailmaa, ja sulkea voimattomuutensa ulko-oven taa.

Ja mitä pidempään on yksin turvassaan, sitä enemmän tarvitsee jotain toista ihmistä, joka auttaa astumaan ulkomaailmaan. Sen viime päivien lamaannus on opettanut minulle. Kaltaiselleni kuntoutujalle kaikki psykologinen tuki ja ymmärrys on kultaakin kalliimpaa ja olenkin viime päivinä miettinyt millainen muutos voisi tapahtua jos saisin kuntoutukseen avukseni myös jonkun mentaalipuolen ammattilaisen.

 

ETEENPÄIN VETÄVIÄ ENKELEITÄ minä nyt rukoilen. Sellaisia, jotka auttavat minua kulkemaan toiveikkaasti tulevaan ja kaivamaan uskon uudestaan.

Kuinka moni muukin, eri syiden seurauksena sänkyynsä kaatunut ja minuakin heikompi ihminen tarvitsisikaan tielleen enkeleitä juuri nyt?

Sillä usko minua, heitä lamaantunut tarvitsee: voimaa, joka jaetaan katseissa, kosketuksissa ja pienissä auttavissa kädenojennuksissa, vastauksissa haparoiviin pyyntöihin. Ystäviä, vastaankulkijoita, ulkopuolisia mielen ammattilaisia tai muita tahoja, jotka voivat tukea, jotta saisi kiinni elämänsä syrjästä. Onko kaikilla riittävästi mahdollisuuksia sellaisiin? Tarjotaanko niitä meille tarpeeksi?

Voisitko sinä olla jollekin juuri nyt sellainen – eteenpäin vetävä enkeli?

 

Minä lupaan olla, kunhan vain saan villit voimani takaisin. Mutta nyt, ystäväni, tarvitsen sinua!

img_4744

Eräänlainen eteenpäin rullaava enkeli tuokin. Minä parhaimmillani. Kuva: Mirkku Merimaa

 

/Ämmäsi, kiittäen jokaista ihmistä, joka on tällä viikolla auttanut minua henkilökohtaisin keskusteluin tai työasioissa eteenpäin, onnekseni te olette olemassa!

 

Ps. Jos et tiedä mistä on kyse, tästä kirjoituksesta saat aika hyvin kiinni tapahtumien kulusta.

 

Kummallinen, kivulias kupla

Onhan tämä hitto ihan kamalaa. Kuplani on nyt aika kummallinen. Elämä, jota nyt eletään. Se koostuu kivusta ja kärsimykestä, suuremmasta särystä ja seesteisyydestä kuin osasin kuvitella.

Siinä ihan todelliset tunnelmat tänään. Nyt on itsenäisyyspäivä ja kello on 13.20 tätä kirjoittaessani: tasan viikko sitten makasin sairaalan heräämössä leikkauksen jälkeen.

Nyt makaan kotona matkahetekalla. Se on huvittava sairaalasänkyni, joka raahattiin tänne onnettomuuteni jälkeen, kun en enää päässyt nousemaan muutamaa askelta omaan alkovin sänkyyni.

Kivut ovat edelleen kmalat enkä minä tajua mitään kivunlievityksestä. En tiedä mikä on tässä tilanteessa normaalia kipua ja mikä ei, mutta tuntuu ettei mikään oikein auta. Lääkkeet saavat vatsan sekaisin ja siltikään en ole oikein varma niiden voimasta. Ehkä silloin, kun maakaan jalka koholla ja levossa sängyssä, on aikoja jolloin kivuntunne katoaa hetkeksi. Mutta kun nousee ylös, nesteet laskeutuvat sääreen ja pohkeeseen… Sitä kipua en osaa sanoin kuvailla. Onneksi on jo päästy siitä kahden ensimmäisen päivän aikana koetusta ”puukoniskukivusta”, jossa pohkeeseen tuli niin iso ja yllättävä kramppikipu, jonka aikana tuntui, että koko maailma räjähtää. Erityisen jännää on se, että vaikka osa jalkaa onkin turvotuksesta tunnoton koskettaessa, kipu kyllä tuntuu ihan selkeästi.

Hirveää halukkuutta ei siis ole nousta ylös sängystä, mutta sitten taas toisaalta, aika ajoin jalka alkaa vaatia ylös nousemista. Ja silloin, jännä juttu ja hirveän vaikea selittää, jopa haluaa, että nesteet laskeutuvat ja saavat koiven huutamaan kärsimystä.

Kävely on nyt kummallista. Ensimmäisinä päivinä se onnistui paljon paremmin kuin juuri nyt. Mutta nyt, kun ylös noustessa kivut iskevät, menen ihan kummalliseen mutka-asentoon, vasemman jalan varaan ja luistelen villasukissa eteenpäin. Minun pitäisi kyllä koettaa kävellä mahdollisimman normaalisti. Saisin jopa varata jalalle, ja se vähintään kolme kertaa päivässä tehtävien pienten jumppaliikkeitten on kuntoutuimsen kannalta todella tärkeää. Siksi villasukkaluistelu ei ole kovin suotavaa. Mutta minkäs teen, kun en muuhun pysty.

img_4594

Jäät joulupukkimuovipussissa tuottavat iloisen joulumielen. Sellaista sarkasmia siihen kohtaan.

Mutta yksi on, joka auttaa. Jää! Todennäköisesti yli puolet päivästä minulla menee jääpussi jalalla, jos ei enemmänkin, sillä yölläkin olin nukahtanut jääpalapussi jalallani. Sen kivunlievittävä vaikutus on taivaallinen.

Viikko on mennyt aika iisisti noin niinkun yksin kotona mitääntekemättömyydessä, pää on ollut kai vielä sen verran sekaisin, mutta tänään on alkanut tuntua, että minuutit matelevat ja yksin on tylsää. Minä, joka en ikinä pelaa mitään pelejä, pelaan nyt kahta ”palikkapeliä” kännykällä, katson kaikki television typerät reality-ohjelmat ja koetan jotenkin saada ajan kulumaan.

On itsenäisyyspäivä, eilen moni varmaankin lomaili. Minulle se tarkoittaa, ettei kukaan laita viestiä tai soita. Se on vähän hurjaa ja surullista. Toisaalta, ensimmäisen viikon olen halunnutkin olla mahdollisimman paljon yksin. Tähän kuplaan ei oikein kukaan muu ole nyt mahtunut.

Mutta silti. Voisinhan minä tämän itsenäisyyspäivän vähän toisinkin viettää. Ja sitten taas toisaalta; juuri näin se täytyy nyt juhlia.

Kaunista itsenäisyyspäivää sinulle, ystäväni! Ehkä et ollenkaan ole kiinnostunut kuulemaan kivuntäytteisestä kuplastani, mutta mitään muuta kerrottavaa minulla ei juuri nyt ole. Se on ihan hirveän hienoa oikeastaan kuin koettaa kaivaa tästä positiivisen; kun ei voi muuta kuin keskittyä vain tähän hetkeen ja tulevaisuudessa siintävistä huolista ja murheista ei vain pysty eikä jaksa huolehtia. Se on ehkä tämän kivuntäytteisen, kummallisen kuplan yksi isoimmista lahjoista.

 

img_4576

Tältä näyttävät kivut tässä kummallisessa kuplassa kello 3.50 aamulla.

/Äm, joka suunnittelee kohta ylösnousemusta ja lounaan kaivamista jääkaapista

 

Ps. Arvaa muuten mistä juuri nyt haaveilen (sen lisäksi, että joku veisi roskikseni ja kävisi ostamassa vessapaperia)?! Siitä, että muutaman kuukauden päästä kun olen jaloillani ja paremmassa kunnossa, pääsisin johonkin hemmottelukauneushoitoon ja jonkun stylistin luokse joka hankkisi minulle muutamia hyviä ja kauniita vaatteita. Olisi niin ihanaa tämän kuukausien verkkari- ja sairaalavaatekauden jälkeen voida pukeutua ihaniin, naisellisiin vaatteisin ja tuntea itsensä taas vähän enemmän naiseksi.

Kummallisia kokemuksiakin täällä kivuliaassa kuplassa.

Millaisia haaveita sinun kuplassasi on tänään?