Make Maija Great Again – roskiksen kautta!

img_5169

Ei, tämä ei ole uusi kotini (yritän välttäää ainakin vielä toistaiseksi joutumasta muuttamaan roskikseen ja olenkin käynnistänyt aika hurjan työkeikkojen löytämisrumban). Tämä roskis on symboli yhden aikakauden päättymiselle ja suurelle edistysaskeleelle!

Juhlan paikka on se, että ensimmäistä kertaa lähes viiteen kuukauteen pystyin viemään tänään itsenäisesti hissittömän kerrostalomme toisessa kerroksessa sijaitsevasta asunnostani roskapussin roskakatokseen! Tähän mennessä homma on keppien takia ollut mahdotonta; painava roskapussi on vaikea kuljettaa, sillä se haastaa keppeihin varautuvan tasapainoa. Joku toinen on vienyt roskat puolestani tähän mennessä. Eipä voisi normaalissa, vammattomassa arjessa osata tällaistakaan haastetta ajatella kohtaavansa.

Mutta tänään minä mestarin elkein köpöttelin yhdellä kepillä roskapussi kädessä rappuset alas! Huutomerkki! Jopa ne talon ulkona olevat kaksi rappusta, joissa ei ole kaidetta lainkaan. Niitä minä olen pelännyt kovasti tähän asti, sillä tukeminen kaiteesta on tarpeellista alas päästäkseni.

HUUTOMERKKI!

Siinä on nimittäin tämän päivän toinen suuri edistysaskel: opettelin nimittäin tänään kulkemaan rappuset ilman kahden kepin tukea. Ehkä olisin pystynyt tähän jo hieman aiemminkin, mutta kun on lähes viisi kuukautta joutunut elämään kyynärsauvojen tukemana, on niistä poisoppiminen ja jalkaan luottaminen vienyt aikansa. Sitähän tämä nyt näinä päivinä on. Että uskaltaa alkaa luottaa vammautuneeseen jalkaan, että se kantaa. Nyt se on tapahtunut, ja pakotan itseni uskaliaasti ottamaan askeleita luottamuksessa. Se vaatii vähän töitä myös pään sisällä.

Siksi huomenna edessä on uusi jännittävä asia. Aion jättää toisen kepin kokonaan kotiin ja kulkea bussilla fysioterapiaan. Busseissa kulkemisenhan minä aloitin viime viikolla ja se jännitti kovasti, nämä Helsingin bussikuskit kun ovat aika arvaamattomia. Nyt jännitän, miten pääsen sukkelasti bussiin ja sieltä ulos vain yhden kepin varassa. Onneksi bussit täällä ovat sellaisia matalalttiaisia, jotta ei tarvitse astua usealle portaalle.

Niin. Tällaisia ovat minun onnistumiseni, haasteeni ja pelkoni tänään. Toivottavasti en ikinä unohda, kuinka pienet askeleet ja voitot saavat minut näin onnelliseksi. Matkalla ollaan, slogankin on jo valmiina – Make Maija Great again!

/Äm, joka tuntee itsensä kyllä tällä kirjoittamisen hetkellä aika pieneksi – nimittäin voimiltaan. Viime viikon isot ponnistukset työssä ja menneiden päivien edistysaskeleet ovat vieneet voimat täysin. Se on myös asia, jota ei ole voinut ennalta ymmärtää. Kunto on todella laskenut, ja vie aikansa ennen kuin jaksaa yhtä teräksisesti kuin ennen. Se on iso asia hyväksyttäväksikin – etten olekaan se pirteä pupu, joka jaksaa mitä vaan.

 

Ja Ps.  Ei, naapurini eivät enää yhtään ihmettele mitä minun toimestani tässä taloyhtiössä tapahtuu, onhan täällä pyörinyt jos jonkinlaista sakkia minua hakemassa autoineen ja tukemassa minua keppeineni, joten ihan rauhassa ilman suurempia kummasteluja antavat minun kuvata roskistakin pihalla pitkään ja hartaasti…

Mainokset

It’s so on right now

Noin neljäkymmentäkolme tuntia on täytynyt kerätä voimia lauantaisten juhlien ja työkeikan jäljiltä ennen kuin olen osannut edes ajatella sitä, että minulla on blogi, johon kenties kuuluisi jotain kirjoittaa.

Olin oikeassa ja väärässä. Oikeassa siinä, että viime viikon ensimmäiset isot työponnistukset veivät kaikki voimat, mutta väärässä siinä ettei polveni kestäisi kaikkea vauhtia. Epäilyistäni huolimatta polvi kesti kaiken erinomaisesti – lauantaina jopa yli 10 tuntia jaloillani työssä. Ehkä oli hyvä, että keikat pakottivat kävelemään, vaikka vähän epäilytti, sillä nyt tuntuu, että valtavasta väsymyksestä huolimatta jalan kunto olisi taas ottanut isomman kehitysaskeleen. Kuten tähän mennessäkin, kehitysaskel tuntuu tapahtuneen kertarysäyksellä, vaikka sitä edelsi pitkä paikalleen junnaamaan jäänyt vaihe.

Osa toipumisesta tuntuu tapahtuvan piiloisesti: vaikka päälle kehitystä ei näy tai tunnu, solutasolla ja ”pinnan alla” palautuminen leikkauksesta ja kuntoutuminen kulkee koko ajan. Ja sitten tulee kertarytinä, jolloin myös itse huomaa muutoksen.

Lauantai oli rankka, mutta upea päivä. Kerron siitä lisää myöhemmin, mutta jalan parantuneen kunnon lisäksi minä tajusin, että pinnan alla kytee edelleen se voimakas ja säteilevä energia, joka minulle on annettu – vaikka se tuntuukin olleen kadoksissa vammautumiseni aikana. Kaiken väsymyksen keskellä olen kovin onnellinen viime viikon tapahtumien valamasta uskosta tulevaan.

Kuten tässä pätkässä Pinkin kappaleesta Raise your glass, jonka lauloin lauantain juontokeikkani avausnumerona (ja jonka treenaamisesta tapahtumapaikan saunassa minut yllätti tässä salakuvaaja 😂 ) lauletaan: ”Can’t stop, coming in hot, I should be locked up right on the spot. It’s so on right now.” tajusin viikonloppuna, että eihän minua voi pysäyttää!

Täältä noustaan ja kovempana kuin koskaan!


/Äm, toivoen mahtavaa maanantai-iltaa

Oonks mä vai oonks mä ollenkaan?

IMG_3488

Tämä viikko taitaa antaa minulle vastauksen tähän kysymykseen. Vaikka periaatteessa olen vielä sairauslomalla, tällä viikolla ohjelmassa on ensimmäiset kolme kovaa työkeikkaa. En enää halua enkä voikaan jättää minulle tarjoutuvia tärkeitä työtilaisuuksia väliin, syksyn aikana joudun luopumaan niin monesta. Silti on tunnustettava, että jännittää mikä on lopputulema sunnuntaina, kun kaikki työt on tehty – onhan tässä tullut oltua poissa työrintamalta yli neljä kuukautta. Kohta otetaan tytöstä mittaa.

Viikonlopun olen saanut pitää kuntoutuksesta vähän taukoa, jotta jalka keräisi voimia ja keho palautuisi hetken. Kroppa joutuu vielä varmasti koville, ja voimia saa tällä viikolla säästellä aina kun mahdollista. Jännittävintä on näin pitkän sairausloman jäljiltä, kun ei ole tuntumaa siitä mihin kroppa taipuu ja kuinka kunto, joka on tietysti laskenut paljon näiden kuukausien aikana, kestää. Joka päivä saa tutustua uuteen ja muuttuvaan – toivottavasti vähitellen voimistuvaan – kehoonsa, eikä koskaan voi tietää onks se, vai onks se ollenkaan.

Voi olla, että jutut blogissa jäävät vähän vähäisimmiksi tällä viikolla, kun minä hitaasti mutta varmasti palaan muiden tärkeiden töitteni pariin.

Maanantai! Toivottavasti sinä ainakin olet tällä viikolla!

/Äm

Eteenpäin vetäviä enkeleitä – Patteri-Pupun rukous

”Voi vitSSSit SSSun täytyy olla nyt täynnä energiaa ja innoSSStuSSSta, kun leikkauSSS on tehty ja oot nyt levänny. Kelaa, meijän DuraSSSSell-pupu pääSSee taas hommiin!”, ystäväni hihkuu sillai snadisti ärsyttävän sirpsakkaa stadin slangia suhisevalla ässällä.

”Joo. Niin olenkin. Duracell. On virtaa”, valehtelen hänelle itkua pidätellen.

Illalla postaan someen videon siitä kuinka onnellinen olen juuri ottamistani ensimmäisistä askeleista ilman kyynärsauvoja. Olenkin, mutta oikeastaan haluaisin kertoa jotain ihan muuta. Siitä postauksesta olisi Patteri-Pupu kaukana…

 

JOKAINEN PÄIVÄ TÄÄLLÄ vammaistuvalla on uusi yllätys. Aamulla herätessään ei voi tietää koostuuko päivä ennenkuulumattomista edistysaskeleista vai tuhansista takapakeista. Toipuminen ei ole lineaarista tai tarkoin ennalta suunniteltavaa; haparoivat ensiaskeleet eteenpäin muuttuvat hetkessä tukevaksi täyslaidalliseksi taakse.

Jalka on julmettu raaja menetettäväksi, sillä sen vaikutus koko elämänhallintaan on valtava. Neljä liikuntakyvytöntä kuukautta vailla kontrollia omaan elämään sekä viisi viikkoa sitten tehty polvileikkaus ovat puristanet pippurin kokeiseksi fyysisten voimien lisäksi henkisetkin paukut. Kuin jumalan keskisormena taivas tiputtaa lunta isoin lätäköin ja pakkanen jäädyttää maat – juuri, kun pääsen ottamaan ensiaskeleet. Pitäisi saada omat jalat alle, jotta voisi liikkua itsenäisesti. Olisi päästävä pois neljän seinän sisältä saadakseen mielen voimia.

Mutta omaa kehoaan tai luontoa ei voi käskeä.

 

”EI. EN OLEKAAN. Duracell? Ei ole virtaa”, olisi minun pitänyt uskaltaa vastata totuudenmukaisesti. Eihän hän voinut ymmärtää, suloinen stadia sirpsakasti suhiseva ystäväni.

Tällä viikolla olen tavannut uuden ja odottamattoman tuttavuuden: latistavan lamaannuksen. Vaikka mielessäni olin asettanut vuoden vaihtumiseen henkisen rajan ja toiveen jostain isosta äkkikäänteestä parempaan, ei se tietenkään toteutunut. Mieltä raastaa:

Miksi en saa mistään kiinni? Mikseivät voimani vieläkään riitää kaikkeen siihen mitä tahtoni tavoittelee? Mihin ennen niin vahva usko itseeni on kadonnut?

 

img_4944

Lätkiäkseni lättyyn lunta ja jäätä ja voidakseni tehdä päivittäisiä kävelylenkkejä (ja ehkä joskus uskaltautua kulkemaan Helsingin busseilla…) ostin tänään elämäni ensimmäiset liukuesteet kenkiin. Ulkoilun lisäksi päivittäiseen kuntoutusohjelmaani kuuluu tässä vaiheessa kaksi kertaa 10 minuutin kuntopyöräily ja kolme kertaa jumppa. Jalan kuntoutus on nyt päätyöni.

 

MIKÄ VALTAVA MENTAALINEN prosessi fyysisestä vammasta kuntoutuminen voikaan olla – tämän kai haluan itsestäni sinulle tänään kertoa, sillä tätä ei ehkä voi ulospäin nähdä.

Vaikka sinäkin tunnetkin minut paremmin pirteänä Patteri-Pupuna, nyt lannistava lamaannus läpsii suoraan naamalleni, enkä tiedä miten sen voisin omin voimin selättää. Tahto ja ulkopuolelta tulevat odotukset ovat kovat, mutta vielä tässä vaiheessa toipumistani ne jäävät kirkkaasti kakkoseksi vapiseville voimille.

Enää en ihmettele yhtään miksi niin moni jää erilaisissa elämänmullistuksissa jopa lopullisesti seiniensä sisään, masentuu tai syrjäytyy. Näin se voisi tapahtua. On lopulta todella turvallista vain maata sängyssä neljän seinän sisällä: Voi olla kohtaamatta pelottavaa maailmaa, ja sulkea voimattomuutensa ulko-oven taa.

Ja mitä pidempään on yksin turvassaan, sitä enemmän tarvitsee jotain toista ihmistä, joka auttaa astumaan ulkomaailmaan. Sen viime päivien lamaannus on opettanut minulle. Kaltaiselleni kuntoutujalle kaikki psykologinen tuki ja ymmärrys on kultaakin kalliimpaa ja olenkin viime päivinä miettinyt millainen muutos voisi tapahtua jos saisin kuntoutukseen avukseni myös jonkun mentaalipuolen ammattilaisen.

 

ETEENPÄIN VETÄVIÄ ENKELEITÄ minä nyt rukoilen. Sellaisia, jotka auttavat minua kulkemaan toiveikkaasti tulevaan ja kaivamaan uskon uudestaan.

Kuinka moni muukin, eri syiden seurauksena sänkyynsä kaatunut ja minuakin heikompi ihminen tarvitsisikaan tielleen enkeleitä juuri nyt?

Sillä usko minua, heitä lamaantunut tarvitsee: voimaa, joka jaetaan katseissa, kosketuksissa ja pienissä auttavissa kädenojennuksissa, vastauksissa haparoiviin pyyntöihin. Ystäviä, vastaankulkijoita, ulkopuolisia mielen ammattilaisia tai muita tahoja, jotka voivat tukea, jotta saisi kiinni elämänsä syrjästä. Onko kaikilla riittävästi mahdollisuuksia sellaisiin? Tarjotaanko niitä meille tarpeeksi?

Voisitko sinä olla jollekin juuri nyt sellainen – eteenpäin vetävä enkeli?

 

Minä lupaan olla, kunhan vain saan villit voimani takaisin. Mutta nyt, ystäväni, tarvitsen sinua!

img_4744

Eräänlainen eteenpäin rullaava enkeli tuokin. Minä parhaimmillani. Kuva: Mirkku Merimaa

 

/Ämmäsi, kiittäen jokaista ihmistä, joka on tällä viikolla auttanut minua henkilökohtaisin keskusteluin tai työasioissa eteenpäin, onnekseni te olette olemassa!

 

Ps. Jos et tiedä mistä on kyse, tästä kirjoituksesta saat aika hyvin kiinni tapahtumien kulusta.

 

Kolme kuukautta

On lauantai-ilta, ja nyt just koetellaan kestävyyttä. En jaksa tätä kipua, jäätä polvella ja sängyssä makaamista enää. Eilen tuntui jo olevan vähän parempi päivä, ja selviydyin yllätyksekseni suhteellisen hyvin reissusta fysioterapeutille. Vaikka unohdin ottaa lääkkeetkin ennen lähtöä, selvisin pystyasennossa uskomattoman hyvin. Ehkä se painaa jalkaa ja väsyttää suunnattomasti tänään, poistuinhan eilen ensimmäistä kertaa kotoa puoleentoista viikkoon. Mutta ei ole ilta nyt ihan ehtoisin.

Tänään on muuten merkkipäivä! Onnettomuudestani on päivälleen kolme kuukautta. Olen tänään moneen otteeseen kiitellyt elämää siitä, ettei se anna meidän nähdä tapahtumia eteenpäin. Jos olisin kolme kuukautta sitten tiennyt, millainen polku on edessäni, en ehkä olisi sitä tietoa kestänyt.

Kolme kuukautta sitten myös urheilin viimeksi. Tiedätkö, mitä tämä aika tekee ihmiselle, jolle liike on elämän tärkein voimavara ja kestävä fysiikka osa työtä?

Sitä muuttuu ihmisenä aivan eri versioksi. Joutuu löytämään itsestään kammioita, joihin ei olisi muuten tullut kurkistaneeksi. Oppii arvostamaan pienintäkin toimivaa kohtaa kehossaan.

Vajaa 4 kuukautta, ja minun arvioidaan voivan ottavan jo muutamia juoksuaskeleita!! Annathan minulle voimia jaksaa. Kiitos, ettei minulle käynyt huonommin!

Sillai minä tänään ajattelen.

img_3611

Siinä. Tasan kolme kuukautta sitten ambulanssissa. Snadisti ihmeissään. Onni onnettomuudessa oli se, että olin viime hetkellä päättänyt ottaa puhelimeni kisa-alueelle, sillä kuulin että meille olikin säilöpaikka tarjolla. Ambulanssimiehet ystävällisesti kävivät hakemassa luurini ennen sairaalaan viemistäni. Olisi ollut aika orpoa olla sairaalassa ilman puhelinta, sillä kukaan kisakavereistanikaan ei tiennyt mitä minulle oli käynyt ja mihin minut oli viety. Sitä muistan kiitelleeni sairaalassa peloissani maatessa. Kaikenlaista.

 

/Äm, joka suuntaa seuraavaksi suihkuun… äääääähhh ahdistusta ja kipua.

”Ihan törkee zombie-mättö” – päivä leikkauspotilaan elämää

Noin niinku ihmiseks, joka on yhdeksän päivää maannut 95 % ajastaan sängyssä, olen itsekin yllättynyt kuinka paljon yhdessä päivässä voi tapahtua. Tänään oli aamulla vähän ”kirkkaampi” hetki, ja päätin avata yhden päivän leikkauspotilaan arkea näyttää. Tämä kaikki tapahtui eilen, keskiviikkona 7.12.2016…

* * *

Kello 2.49

”Hyvä luoja anna minun vielä nukkua”, ajattelen ja siirrän jääpalapakkausta jalallani toiseen kohtaan.

 

Kello 4.20

Kuulen seinän läpi, kun naapuri kuorsaa. ”Voi hyvä luoja”, ajattelen, ja siirrän jääpalapakkausta jalallani toiseen kohtaan. Surisee, puristaa, kuumottaa. Jalka on tulessa.

 

Kello 5.59

”Anna ny saatana mun vielä nukkua!” Siirrän jääpalapakkausta jalallani toiseen kohtaan. Jää on ainoa, joka todella auttaa, joten jopa nukun yöni jääpalapussi jalallani.

 

Kello 7.03

Jäistä huolimatta tämä on nyt ollut aika rankka yö. Olen nukahtanut vasta yö-yhden aikaan ja heräillyt puolentoista tunnin välein. Tuntuu, kuin oltaisiin menty takapakkia. En enää jaksa taistella itseäni uneen, vaan päätän herätä.

 

Kello 7.15

Kerrostalossamme on kummallisen ohuet seinät. Kuulen, kun naapurin herätyskello soi ja hän alkaa aamutoimiinsa. Minä toivon, ettei tarvitsisi nousta ollenkaan, sillä ylösnousemisesta seuraa järjetön kipu. Nesteet valuvat alas leikatun jalan säärtä ja saavat sen kokemaan sellaista kipua, jota en ikimaailmassa ole osannut ymmärtää olevan olemassa. Nilkka on pallon muotoinen.

Yhtään ylimääräistä kertaa en halua nousta aloiltani.

Vilkaisen sängyn vieressä olevaa pöytää, jolle olen kasannut kaikki elämäni tärkeimmät asiat juuri nyt. Toissa päivänä ystäväni on tuonut apteekista pullon.

 

img_4620

 

Kahdeksan päivän vahvako lääkitys tekee tehtävänsä. Tällä hetkellä en tunnista kehossani yhtään osaa, joka voisi hyvin. Se pistää välillä kestävyyden koville.

Ja vatsan.

Siksi Levolac. Otan ohjeiden mukaan ensiannostuksen tyhjään vatsaan. Vähän jännittää mitä se tekee. Aineenvaihdutani normaalioloissa on niin vilkas, ettei tälläisiin ole tarvinnut aiemmin turvautua. Ohjeissa arvioidaan lääkkeen vaikuttavan kahdessa tunnissa.

 

Kello 7.27

Naapuri suristaa smoothieta blenderillä.

 

Kello 7.50

On pakko nousta. Jännää jalassa on se, että vaikka sen laskeminen maahan on pahin tunne maailmassa, silti tämän haluaa tehdä aika ajoin. Keho pakottaa siihen jollain kummalla tavalla.

Nyt keho tosin pakottaa minut kaksinkerroin vasemmalle jalalle keppeihin tukeutuen. Käveleminen on aamukivuissa lähes mahdotonta.

 

Kello 7.55

”Uuh. Auuuh. Jumalauta. Uuuuuu. Huuuuhhh. Aijjaiiajjajiiiii….”

Ja niin edelleen.

Naapurissa ei enää surise blenderi. Istuukohan se päivät seinän vieressä kuuntelemassa minun touhujani? Sillä jos istuisi, eikä tietäisi, mitä minun luukussani todella tapahtuu, voisi äänistä päätellen kuvitella, että täällä onkin meneillään ihan jotain muuta kuin kuntoutuminen eturistisideleikkauksesta.

Mutta minun luukussani eivät muut ole mielessä. Täällä on nyt kuljettu kahden metrin mittainen matka viidessä minuutissa. Olen yltäpäältä hiessä. Hampaidenpesu ja aamupala on päivän kovimpia koetoksia.

Eturistisiteeni on ollut täysin poikki, eikä polvella ole ollut sen tarvitsemaa tukea. Leikkauksessa ortopedi on ottanut palan omaa takareittäni ja muovannut siitä uuden ristisitten. Noin niinku maallikkokielellä selitettynä.

 

Kello 8.07

Jos jaksaisin nauraa itselleni, tässä kohtaa olisi hyvä paikka. Kahvi keittyy ja kanamuna paistuu kovan ähinän säestämänä. Homma kestää ikuisuuden ja jalka huutaa hoosiannaa. Kepit lentelevät pitkin lattioita ja minä kiljun perkelettä.

Sillai balanssissa nämä paikat, josta pelastusta nyt huudetaan.

 

img_3761

Tarjoiluvaunu… Tämä kuva on otettu tosin jo aiemmin syksyllä, mutta mihinkäs se meno olisi muuttunut. Edelleen lykitään tavaroita kepeillä eteenpäin pitkin lattiaa.

 

Kello 8.15

Kuten aina, kun haluan liikuttaa tavaroita paikasta toiseen, kasaan aamupalatarvikkeet jakkaralle ja alan lykkiä sitä kepeilläni eteenpäin. Kynnystä ylittäessä kahvikuppi läikähtää. Kahvit lentävät seinille ja lattialle.

Taas pyydän pelastusta – nyt enemmän tuolta manan maan osastolta.

 

Kello 8.30

Olisipa jännää jos ois joku, joka voisi tämän aamupalarumban hoitaa minulle. Nyt juuri en jaksaisi selviytyä. Tulee ikävä sairaalaan.

 

Kello 8.35

Istun sängyssä jääpalapussi jalalla juoden jäähtynyttä kahvia ja näykkien kylmää paistettua kanamunaa.

Oispa jännää.

 

Kello 10.45

Yöllä vessassa käydessäni unenpöpperöissä iski äkillinen pelko. Se muistuttelee taas itsestään. Entä jos tämä kipu ei olekaan normaalia? Jalka on nilkasta puoleen sääreen tunnoton ja turvoksissa, kivut infernaaliset.

Epävarmuus on pahin vihollinen. Kun ei ole koskaan kokenut tällaista tilannetta, ei yksinkertaisesti tiedä miten asioiden kuuluisi olla. Enhän minä tiedä edes milloin uskallan luvata kenellekään voivani poistua kotoa. Sen tiedän, että keppien varassa normaalitilassa ollaan noin kuukausi, mutta muu on hämärän peitossa.

Ja jos ei ole ketään keneltä kysyä, huh, siitä tulee jännä jännite elämään.

 

Kello 10.50

Mutta sanonpa vaan mistä tulee erityisen jännä jännite elämään.

No LEVOLACISTA!

Ylösnousemiskivut jäävät tässä kohtaa kakkoseksi. Siitä toisesta kakkosesta tulee elämän ykkönen just nyt. Aine on, lupaustensa mukaisesti, alkanut vaikuttaa…

 

img_4608

Työkaveri toi piristystä päivään.

 

Kello 11.05

Työkaveri tulee käymään tuomaan projektiimme liittyviä juttuja. Hän tuo mukanaan myös kirjan, joka kertoo huumorisarja Kummelin synnystä. Sanoo, että minun on luettava kirja siksi että se muistuttaa kovin paljon meidän työprojektiamme.

Mietin äskeistä kohtausta Levolacin kanssa ja totean koko elämäni muistuttavan Kummeli-showta.

 

Kello 11.30

On ihan hirveän vaikea ajatella nyt töitä. Tai oikeastaan mitään mikä suuntautuu tulevaisuuteen, pois tästä käsillä olevasta hetkestä.

Loukkaantumisestani on jo kolme kuukautta ja sinä aikana koko elämäni on mennyt täysin uusiksi. Koko aikana en ole kyennyt normaaliin elämään, mikä on yksin elävänä yrittäjänä aika haasteellinen asetelma. Olenhan minä jos jonkinlaisia haastavia aikoja joutunut viime vuosina taklaamaan, mutta kyllä tämä kokemus nousee niidenkin joukossa aika korkealle mittakaavassaan.

Suurin voimani vaikeuksista selviytymisessä on ollut aina se, että osaan hahmottaa isomman kuvan. Mielikuvitus, joka auttaa minua näkemään tulevaan, eikä jäämään kiinni vaikean hetken epätoivoon. Unelmat, jotka häämöttävät edessäni, vaikka kyseinen hetki niitä haastaisikin.

Mutta tässä kokemuksessa, ajassa leikkauksen jälkeen, on tuossa suhteessa jotain kovin poikkeuksellista. Nyt minä en ole edes nähnyt tulevaisuuteen. En ole saanut valtavaa voimaa unelmistani, sillä en ole voinut keskittyä niihin. Kaikki voimat ovat kiinni tässä hetkessä.

Ei, en puhu masennuksesta. En ole edes stressannut tulevasta tai itkenyt väsymystäni. Olen vain pakotettu keskittymään tässä hetkessä olennaisimpaan; polven ja itseni hyvinvointiin. Kaikki muu tuntuu nyt hyvällä tavalla tarpeettomalta. Jos olisin kovin elämänfilosofisella tuulella, vetäisin tästäkin jonkin tärkeän opetuksen, mutta nyt en osaaa kiteyttää. Kenenkään en toivo joutuvan kokevan näitä kipuja, mutta en siltikään voi välttyä pohtimasta, mitä muutkin ihmiset voisivat oppia, jos joutuisivat kokemaan ja ajattelemaan jotain tällaista.

 

Kello 12.02

Ajatukset katkeavat. Puhelin soi. Tuntematon numero. Hypähdän riemusta. Ei ole viime päivinä soinut. Aika yksinäistä on ollut, vaikka toisaalta en ole ylimääräisiä jaksanutkaan. Kivut ja väsymys ovat olleet riittäviä kavereita.

Vastaan puhelimeen. Ei mitään.  Suhina. Onko siellä ketään? Läähätys. Voi ei. Joku seko blogiseuraajako? Nyt en jaksaisi. Painan punaista luuria.

 

Kello 12.03

EIIII. NYT EN JAKSAISI! Suolistossa kuuluu mur ja minä…

Viuh. Lennän vessaan.

Levolac antaa siivet – polvivammaisellekin.

 

Kello 12.10

Könkkään takaisin sänkyyn ja huomaan puhelimen soineen uudelleen. Viesti on jätetty vastaajaan.

”Noooh. Se on Kaitsu ku soittaa. Ihan sitä vaan, että oikein olitte hienosti ne vessanpöntöt sinne asentaneet, mutta kuule kyllä nyt oli yleisilme sitten kuitenkin jäänyt aika huonoksi. Että siitä vaan nyt haluaisin huomauttaa.”

Sitä taustaa vasten, että olen ollut viikon lääkittynä polla sekaisin ja juuri suhinut Levolacin voimilla omassa WC:ssäni, en yhtään epäilisi ettei tämä olisikaan mikään väärään numeroon tullut puhelu tuntemattomalta Kaitsulta. Ehkä otin, ehkä en.

 

img_4545

Tämä ei ole minun vessanpöttöni eikä yksi niistä Kaitsulle oletettavasti asentamistani. Se on sairaalasta viikko sitten. Siellä kipuni olivat niin kovat, etten voinut kulkea muutaman metrin matkaa vessaan, vaan jouduin käymään tällä sänkyni vierestä. Pahoittelut ihorealismistani, mutta a) viime aikoina kuvien otto on jäänyt kovin vähille ja b) tämä jotenkin osuvasti kuvaa niitä nöyryyttäviäkin hetkiä, joita leikkauspotilas (varmasti moni muukin) joutuu kokemaan.

 

 

Kello 13.00

Oli pakko syödä lounasta. Syönnin jälkeen tulee aina huono olo.

Ja tänään… Voieiiiii!

VIUH.

Ilmoniemelle ei enää ikinä laksatiiveja.

 

Kello 14.30

Netflix on hitaasti kuluvan ajan pelastaja. Nyt tekee mieli katsoa jotain ihanaa romantiikkaa. Valitsen leffan arvostelumenestysten listasta.

Ni, puoli tuntia leffaa katsottuani selviää, että se onkin joku ihan törkee zombie-mättö. Pää näköjään sumentuu leikkauspotilaalla, eikä romantiikkaakkaan kykene erottamaan zombieiden tappamisesta. Leffa on pakko katsoa loppuun asti. Jotenkin tämä raaka mättö resonoi nyt kivasti oman elämäni kanssa.

 

Klo 15 on oma henkilökohtainen zombie-hetkeni. Silloin on pistettävä veritulpanestolääke vatsaan. Joka päivä. Vaikka monta kertaa on jo harjoiteltu, aina tämä on yhtä pelottavaa. Jos seinän toisella puolella nyt touhujani kuunneltaisiin… No, romantiikka ja zombie-mättö voivat sekoittua myös jos kuuntelee naapureittensa touhuja seinän toiselta puolelta.

 

img_4611

Odottaessani fysioterapeutin puhelua, keräsin hänelle listaan mieltäni vaivaavia kysymyksiä.

 

Kello 16.58

Levolac tai Diacor eivät kummatkaan maksa minulle siitä, että kirjoittaisin sinulle nyt niitä ylistäviä sanoja. Mutta silti sydämeni pohjasta on todettava, että molemmat toimivat täydellisesti.

Levolac ehkä vähän liiankin.

Päädyin lopulta, pitkän julkisen puolen pompottelun jälkeen hoitamaan leikkaukseni Diacorin sairaalassa Helsingissä – ja fysioterapiassa olen siellä käynyt jo syksystä lähtien. Fysioterapeuttini kanssa olemme sopineet, että hän soittaisi minulle tänään kello 17: Antaisi toimintaohjeita päästäkseni yli pahimmasta ennen perjantaista sessiotamme. Kuntoutus on alkanut heti leikkauksen jälkeen, ja nytkin jumppaan polveani kevyesti erilaisin liikkein kolmesti joka päivä.

 

Mutta kello 16.59:

Levolac-Maija 6-0.

On juostava. Taas. Kaappaan puhelimen mukaan, sillä parhaassa tapauksessa puhelu fyssarille hoidetaan vessanpöntöllä.

Viuh.

 

Kello 17.04

Supervoimat jylläävät, ja olenkin jo ehtinyt takaisin sänkyyn.

 

img_4635

 

Kello 17.06

Puhelin soi. Vastaan virallisesti omaa koko nimeäni korostaen, jotta välitetään mahdolliset uudet Kaitsu-kommunikaatio-ongelmat jos numero sattuukin olemaan väärä. Kerron fyssarille, että ilmassa on epäilys, että olenkin huuruissani käynyt pystyttelemässä pari vessanpönttöä, mutta jättäneeni yleisilmeen epäilyttäväksi.

Hän ei enää yhtään ihmettele mitään mitä minun suustani tulee, on raukka joutunut oppimaan tuntemaan minut. Koska jalkaani on kuntoutettu jo pari kuukautta ennen leikkaustani, meille on mudostunut jo hyvä ja luottamuksellinen hoitosuhde.

 

Kello 17.08

”Leikkaus aiheuttaa aina uuden vamman. Sinulle on tehty suhteellisen iso operaatio pienelle alueelle ja se kärsii nyt hetken ihan samanlaisesta vammasta kuin mikä sieltä korjattiin. Tuosta traumasta selviäminen on ihan oma hommansa. Muista, että leikkauksesta on vasta viikko. Vielä kahden kuukaudenkin päästä tulen sanomaan sinulle, että muista, että leikkauksesta on vasta kaksi kuukautta. Toipuminen vie aikansa. Kaikki vaikuttaa olevan ihan normaalia, ja nyt on vielä hetki jaksettava näitä kipuja. Mutta se paranee. Varmasti.”

Näin hän sanoo ja minä saan rauhan pelkoihini. Ehkä kaikista tärkeintä on se, että fysioterapeuttini ymmärtää tuntemuksiani ja arkeani. Minun on kovin vaikea selittää ajatuksiani sellaisille, jotka eivät ole itse kokeneet samaa. Sinullekin. Se on välillä vähän jopa turhauttavaa; kun en tiedä, ymmärrätkö, miten tosi tässä on nyt kyseessä. Kun et ehkä tiedä, miten törkee zombie-mättö elämäni on.

Vamma- ja leikkauspotilas on järjettömän heikossa ja haavoittuvassa tilassa, sen olen viime kuukausina tajunnut. Suurin tarve hänellä on tulla kuulluksi ja saada myös myötätuntoa.

Sitä minä ainakin kaipaan. Vaikka on ihanaa, että ihmiset tsemppaavat, ja hokevat, että ”kyllä sä, Maija, jos joku selviydyt”, silti joskus tulee myös tarve sille, että joku vähän säälisi. Ettei koko ajan tarvitsi olla selviytyjä, jos ei siltä tunnu. Siksi on tärkeää, että rautaisen ammattilaisuuden lisäksi fysioterapeuttini kohtaa minut myös inhimillisenä ihmisenä.

 

img_4615

Tämä on muuten yksi tärkeimmistä eturistisideleikkauksesta toipuvan kuntoutusliikkeistä, joita olen joutunut tekemään ensimmäisestä päivästä lähtien. Tärkeää polven tulevaisuuden täyteen kuntoon kuntoutumista ajatellen on saada se suoraksi. Polven annetaan laskeutua mahdollisimman suoraksi painovoiman ansiosta ”tyhjän päälle”. Se on aika kivuliasta, mutta sujuu onnekseni jo suhteellisen hyvin.

 

Kello 17.35

Juttumme fysioterapeutin kanssa on juteltu. Jos  saisin nyt ohjeistaa ketä tahansa asiakaspalvelun ammattilaista, sanoisin näin:

”Kuule asiakastasi, älä vastaa hänen kysymyksiinsä.”

Asiakas tai potilas ei välttämättä osaa sanoin kysyä ollenkaan kysymyksiä oikein; hän saattaa tarkoittaa jotain ihan muuta, mutta ei tietämättömyyttään osaa asettaa sanojaan tarkoittamallaan tavalla. Siksi tärkeintä on, että ammattilainen kuulee (ja se on vielä eri asia kuin kuunteleminen).

Ni tähän on minun tapauksessani kyetty. Oikeastaan niin hyvin, ettei minun tarvitse aina edes sanoa mitään.

Nämä ovat vilpittömiä sanojani. Ne kumpuavat kokemuksesta, jossa olen ollut heikoimmillani kuin koskaan. Ehkä kuka tahansa voisi niistä oppia jotain.

Tärkeintä auttamisessa ei ole vastata välittömästi, vaan kuulla, ymmärtää ja puhua sitten.

 

Kello 17.50

Okei, tuli siinä sitten yksi elämänfilosofinenkin! Hetkellisesti tuntuu, että olen saanut jonkin vanhan, minuun kirjoitetun vireen takaisin.

Havahdun siihen, etten ole ottanut lääkkeitäkään hetkeen. Olisiko pieni uusi nousu käsillä? Vuoristorataahan tämä nyt on; nousuja ja laskuja seuraa peräkkäin.

 

Kello 17.55

Naapuri taisi muuten tulla töistä. Alkaa kilkatus ja kalkatus. Nauru. En jaksaisi kuunnella sitä juuri nyt. Ketuttaa kaikki ilonpito. Puraisen pari palaa työkaverilta saamastani Kismet-patukasta, jossa lukee ”Ilopillerille”.

Pimeä on laskeutunut ja vilkaisen ikkunasta ulos. On yksi erityinen ikkuna vastapäisessa talossa. Nyt siellä on valot! Siellä ikkunassa näen usein… nooh, KOMEAHKON MIEHEN. Ja mikä parasta: EN OO IKINÄ NÄHNY SIELLÄ KETÄÄN NAISTA!!!

Saatan joutua pyytämään jotain kaveria ostamaan minulle kiikarit.

 

img_4627

Tuossa mää tuijotan naapurin miestä. Syytön kai mää oon siihen, ettei se tykkää käyttää verhoja ikkunoissa illallakaan.

 

Kello 18.20

Otan lääkettä. Muuten kivut iskevät liian kovina äkillisesti. On myös syötävä, vaikka tiedän jo mitä se tarkoittaa.

 

Kello 18.40

Alan valmistautua suikuun lähtöön. Se on sellainen operaatio, etten osaa sitä sanoin kuvailla. Riisun jalkaani suojaavan siteen ja havaitsen mustemien alkaneen nousta jalkaan. Lisättynä turvotukseen ja metalliniitein kiinnitettyihin leikkaushaavoihin edessäni on sellainen näky, että säästän sinut sen takemmalta kuvailulta.

Mietin kesää ja bikinikautta…

 

Kello 19.03

Olen juuri päässyt takaisin sänkyyn.

Ni eiku: Viuh.

Levolac on pettämätön. Mutta niin on menetelmäkin: vasen, siis terve jalkani, villasukka, kepit, oikea, siis leikattu jalka ilmassa ja nopea luistelu yhdellä villasukalla keppien varassa vessaan.

 

Kello 19.56

VIUH.

 

Kello 21.16

VIUH. JUMALAUTA.

 

bbccb8b0-5b22-4bb1-b978-a747872b2d69

Mahjong ja Four plus – tylsän elämäni pelastukset!

 

Kello 22.01

Kulutan aikaani päivisin pelaamalla kännykkäpelejä. Niitä on kaksi. Mahjong ja Four Plus. Riitävän palikka-mallisia. Iltaisin turrutan pelaamalla itseni uneen. Nyt otan yölääkkeet ja tartun kännykkään. Suurin toiveeni olisi saada nukkua vähän pidempiä settejä tänä yönä.

Se on jännä tunne, kun silmät alkavat yhtäkkiä lupsua kiinni ja yhtäkkiä vaan tajuaa, että on hetkeksi menettänyt tajunsa. Siitä tietää, että voi laskea kännykän kädestään ja alkaa käydä untenmaille.

Sekin on jännä tunne, kun tietää, että aamulla ei aio suin surminkaan koskea Levolac-pulloon. Säästettäköön se erittäin pahoja erikoistilanteita varten. Toivottavasti sellaisia ei enää ikinä tule.

 

img_4641

 

Viuh! /Äm

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kummallinen, kivulias kupla

Onhan tämä hitto ihan kamalaa. Kuplani on nyt aika kummallinen. Elämä, jota nyt eletään. Se koostuu kivusta ja kärsimykestä, suuremmasta särystä ja seesteisyydestä kuin osasin kuvitella.

Siinä ihan todelliset tunnelmat tänään. Nyt on itsenäisyyspäivä ja kello on 13.20 tätä kirjoittaessani: tasan viikko sitten makasin sairaalan heräämössä leikkauksen jälkeen.

Nyt makaan kotona matkahetekalla. Se on huvittava sairaalasänkyni, joka raahattiin tänne onnettomuuteni jälkeen, kun en enää päässyt nousemaan muutamaa askelta omaan alkovin sänkyyni.

Kivut ovat edelleen kmalat enkä minä tajua mitään kivunlievityksestä. En tiedä mikä on tässä tilanteessa normaalia kipua ja mikä ei, mutta tuntuu ettei mikään oikein auta. Lääkkeet saavat vatsan sekaisin ja siltikään en ole oikein varma niiden voimasta. Ehkä silloin, kun maakaan jalka koholla ja levossa sängyssä, on aikoja jolloin kivuntunne katoaa hetkeksi. Mutta kun nousee ylös, nesteet laskeutuvat sääreen ja pohkeeseen… Sitä kipua en osaa sanoin kuvailla. Onneksi on jo päästy siitä kahden ensimmäisen päivän aikana koetusta ”puukoniskukivusta”, jossa pohkeeseen tuli niin iso ja yllättävä kramppikipu, jonka aikana tuntui, että koko maailma räjähtää. Erityisen jännää on se, että vaikka osa jalkaa onkin turvotuksesta tunnoton koskettaessa, kipu kyllä tuntuu ihan selkeästi.

Hirveää halukkuutta ei siis ole nousta ylös sängystä, mutta sitten taas toisaalta, aika ajoin jalka alkaa vaatia ylös nousemista. Ja silloin, jännä juttu ja hirveän vaikea selittää, jopa haluaa, että nesteet laskeutuvat ja saavat koiven huutamaan kärsimystä.

Kävely on nyt kummallista. Ensimmäisinä päivinä se onnistui paljon paremmin kuin juuri nyt. Mutta nyt, kun ylös noustessa kivut iskevät, menen ihan kummalliseen mutka-asentoon, vasemman jalan varaan ja luistelen villasukissa eteenpäin. Minun pitäisi kyllä koettaa kävellä mahdollisimman normaalisti. Saisin jopa varata jalalle, ja se vähintään kolme kertaa päivässä tehtävien pienten jumppaliikkeitten on kuntoutuimsen kannalta todella tärkeää. Siksi villasukkaluistelu ei ole kovin suotavaa. Mutta minkäs teen, kun en muuhun pysty.

img_4594

Jäät joulupukkimuovipussissa tuottavat iloisen joulumielen. Sellaista sarkasmia siihen kohtaan.

Mutta yksi on, joka auttaa. Jää! Todennäköisesti yli puolet päivästä minulla menee jääpussi jalalla, jos ei enemmänkin, sillä yölläkin olin nukahtanut jääpalapussi jalallani. Sen kivunlievittävä vaikutus on taivaallinen.

Viikko on mennyt aika iisisti noin niinkun yksin kotona mitääntekemättömyydessä, pää on ollut kai vielä sen verran sekaisin, mutta tänään on alkanut tuntua, että minuutit matelevat ja yksin on tylsää. Minä, joka en ikinä pelaa mitään pelejä, pelaan nyt kahta ”palikkapeliä” kännykällä, katson kaikki television typerät reality-ohjelmat ja koetan jotenkin saada ajan kulumaan.

On itsenäisyyspäivä, eilen moni varmaankin lomaili. Minulle se tarkoittaa, ettei kukaan laita viestiä tai soita. Se on vähän hurjaa ja surullista. Toisaalta, ensimmäisen viikon olen halunnutkin olla mahdollisimman paljon yksin. Tähän kuplaan ei oikein kukaan muu ole nyt mahtunut.

Mutta silti. Voisinhan minä tämän itsenäisyyspäivän vähän toisinkin viettää. Ja sitten taas toisaalta; juuri näin se täytyy nyt juhlia.

Kaunista itsenäisyyspäivää sinulle, ystäväni! Ehkä et ollenkaan ole kiinnostunut kuulemaan kivuntäytteisestä kuplastani, mutta mitään muuta kerrottavaa minulla ei juuri nyt ole. Se on ihan hirveän hienoa oikeastaan kuin koettaa kaivaa tästä positiivisen; kun ei voi muuta kuin keskittyä vain tähän hetkeen ja tulevaisuudessa siintävistä huolista ja murheista ei vain pysty eikä jaksa huolehtia. Se on ehkä tämän kivuntäytteisen, kummallisen kuplan yksi isoimmista lahjoista.

 

img_4576

Tältä näyttävät kivut tässä kummallisessa kuplassa kello 3.50 aamulla.

/Äm, joka suunnittelee kohta ylösnousemusta ja lounaan kaivamista jääkaapista

 

Ps. Arvaa muuten mistä juuri nyt haaveilen (sen lisäksi, että joku veisi roskikseni ja kävisi ostamassa vessapaperia)?! Siitä, että muutaman kuukauden päästä kun olen jaloillani ja paremmassa kunnossa, pääsisin johonkin hemmottelukauneushoitoon ja jonkun stylistin luokse joka hankkisi minulle muutamia hyviä ja kauniita vaatteita. Olisi niin ihanaa tämän kuukausien verkkari- ja sairaalavaatekauden jälkeen voida pukeutua ihaniin, naisellisiin vaatteisin ja tuntea itsensä taas vähän enemmän naiseksi.

Kummallisia kokemuksiakin täällä kivuliaassa kuplassa.

Millaisia haaveita sinun kuplassasi on tänään?