”Pimenee, valkeat maan,
laulupuut vaikenevat.
Katujen lapset piiloutuu,
kun rajuilma nousee.”

Puristan mikrofonia tiukkaan kädessäni ja täräytän ilmoille Sata salamaa ensisävelet. Taas yksi päivä elämää on takana ja lauluun heittäytyessäni kelaan sitä mielessäni taaksepäin. Aikamoinen kokemus, miten ikinä tämän kaiken kiteyttäisin sinulle…

* * *

AIEMMIN AAMULLA RAJUILMA on alkanut nousta Helsingin Kaisaniemessä. On lauantai, ja maan kovimmat viikingit mylvivät hiekkakentäIlle rakennetun lähtöviivan tuntumassa. Yksi punnertaa, toinen juoksee hätäpissalle Bajamajaan, kolmas ottaa tuiman ilmeen ja selfien.

Koko hyväntekeväisyysjoukkueemme enne kisaa.

Jännittää. Tough Viking -estejuoksukisa on alkamaisillaan, eikä minusta tunnu kovin kovalta viikingiltä. Tämä on taas näitä; haaste, joka minulle on heitetty ja minä, kuolematon, olen sen kummempia ajattelematta ottanut sen vastaan. Tai olen minä vähän ajatellut. Hyvän tekemistä, nimittäin, jonka asialla nyt ollaan. Hyväntekeväisyyshahmo Brother Christmas, Sokos Hotels ja leikkipaikkavalmistaja Lappset ovat koonneet hyväntekekväisyysjoukkueen, johon minut on kutsuttu mukaan. Diili on, että kun tietty määrä joukkueestamme pääsee maaliin, yhteistyökummppanit tarjoavat parille vähävaraiselle perheelle hemmotteluviikonlopun kylpylässä.

Konkreettista auttamista, ilon tuomista muutaman perheen arkeen. Koko maailmaa ei voi kerralla muuttaa, mutta pienistä puroista kasvaa suuri virta.

TOUGH VIKINGISSA TOSIN ei ole kovin pieniä puroja. Kisa on rankka koetos juoksua ja haastavia esteitä. Kiipeilyä verkoissa, möngintää mudassa ja jättimäisiä liumäkiä meriveteen. Tänne on tultu etsimään kulmakunnan kovinta viikinkiä.

Ja nyt lähtöviivalla kaikki alkaa konkretisoitua minulle. Olisiko sittenkin pitänyt valmistautua paremmin? Miten selviyydyn esteistä? Ei auta ajatella, on vain mentävä. Uskallettava.

Parikymmenpäinen joukkueemme on jaettu muutamaan pienempään tiimiin. Minun kanssani kisaavat Päivi, Erkki, Sofia, Brother Christmas, Saara, Norppa ja Katri. Otamme yhteiset alkulämmittelyt ennen lähtöä ja tiedän heti, että tästä tulee huippukisa hienossa seurassa. Keksimme joukkueellemme nimen: Joulun Lappset.

Team Joulun Lappset valmiina taistoon

Vaikka Tough Viking on voimien mittelöä, ja huumaava testosteroni täyttää koko Helsingin ilmatilan, jutun pointti on tiimityö. Kaveria kannustetaan ja autetaan yli esteiden. Reitin varrella suuntaa näyttävät vapaaehtoiset huutavat kannustushuutojaan ja vastaan tulevia tiimejä tervehtitään tsempaten. Hyvä mieli on kaikkien tavoite. Itsensä ylittämisen ei tarvitse tuntua pahalta.

Fiilis kasvaa sitä mukaa mitä paremmin ja mitä vaikeampien esteiden ylittäminen onnistuu. Itsensä voittaminen on hieno tunne. Minulle kovimpia juttuja ovat korkealle nousut ja sieltä alas pudottautuminen. Brother Christmasille kovin juttu taitaa olla hänen partansa puhtaana pitäminen kaiken mudassa mönkimisen keskellä. Seuraan jouluveljen menoa. Tavallinen suomalainen mies on päättänyt rakentaa tällaisen hahmon ja tehdä hyviä tekoja toisille. Se saa hänet kisaamaan partansa ja piponsa kanssa tänään täällä. Seuraavana päivänä hän on lähdössä Kuopioon halaamaan ihmisiä ja keräämään näin rahaa toiseen hyvään tarkoitukseen.

Brother Christmas ja sen enkelit. Saaran kanssa meidät oli värvätty mukaan jouluveljen tiimiin.

Ensimmäisenä kisassa kohtasimme jenkkifutarit. Kuvat Tough Viking

JUOKSU RULLAA TIIMILTÄMME HYVIN. Jos joku jää jälkeen, muut hidastavat tahtia. Jos joku ei onnistu, muut tsemppaavat hänet esteen läpi. Nyt hölkkäämme Helsingin Alppipuiston laitaa. Maasto on kumpuilevaa ja olemme jo kohta kisan puolivälissä. SPR:n ensiapujoukot seisovat ambulansseineen puiston laidalla vartioimassa kisaajien turvallisuutta. Ohi juostessamme huudahdan heille iloisesti tervehdyksen ja kysyn kuinka heidän päivänsä on sujunut.

–Onko ollut paljon asiakkaita, utelen ja suikkaan nokkelasti silmääni vinkaten vielä perään:

–Kattokaa kun meistä ette kyllä varmasti asiakkaita tänään saa.

Pikakelaus tuosta kommentista kaksi minuuttia eteenpäin:

Minä makaan maassa ja huudan kipua. SPR:n ambulanssi kaahaa paikalle, miehet nousevat kyydistä ja sanovat hyväntahtoisesti nauraen:

–Ei kannata meille kuittailla, sitten käy just näin.

Niin. Carma is a bitch.

Mutta minä en onneksi ole, ja sen miehet näyttävät havainneen; eivät he muuten varmasti olisivat avausrepliikkiänsä pelastusoperaatiooni tuolla tavoin valinneet. Meitä kaikkia naurattaa. Sitä saa mitä EI tilaa.

Mutta naurun ohella minua itkettää. Kipu. Aina aiemmin onni on ollut minulle myötäinen. Olen tätä ennen suorittanut jos jonkilaisia fyysisiä haasteita, kuten hypännyt mäkihypyn ja pyöräillyt 24 tuntia yhteen soittoon ja selviytynyt kaikista moitteettomasti. Pakko tunnustaa, että on ollut vähän voittamaton olo. Että kyllähän minä nyt mihin tahansa pystyn, olenhan kova luu. On siis kai jo aikakin, että jotain tapahtuu – se on tainnut olla vain ajan kysymys.

Nyt minun epäonneni on lipsahtanu käsi kisan 13. esteellä, Irish Tablella. Pudottautuminen alas epätasaiselle maalle noin kahden metrin korkeudelta on epäonnistunut ja minä olen tullut alas oikean jalan varaan. Nilkka on taittunu alta taittaen samalla polven.

Ja nyt ollaan tässä. Maassa. Joukkueeni seisoo vieressä kauhistellen. Vaikken sitä pyydäkään, heille on selvää, että ennen kisan jatkumista koko joukkue odottaa että minut saadaan hoitoon. Minut siirretään ambulanssiin ja huidon joukkuekavereitan pois jatkamaan kisaansa. Heillä on tärkeä tehtävä!

Tämän viikingin kisa päättyi ambulanssin paareille.

KYLMÄN HORKKA ALKAA vallata kehoa. Olemme uineet jäävedessä ja päälläni ovat edelleen märät vaatteet. Samppa (nimi muutettu) on esihoitajani ja asettelee lämmittäviä vilttejä päälleni huolehtivaisesti. Hän on ammatiltaan palomies, mutta toimii vapaa-ajallaan SPR:n vapaaehtoisena. Ihmettelen ääneen kuinka hän vielä rankan työnsä päälle jaksaa tällaista. Samppa kohauttaa hartioitaan ja sanoo ujosti:

–Tämä on minulle tärkeää.

Auttamistyön merkitys Sampalle näkyy hänen jokaisessa liikkeessään. Hän välittää. Kohti sairaalaa ajaessamme sysäydymme nopeasti puhumaan elämän isoista asioista. Keskustelemme ihmisen mielestä ja sen vaikutuksesta parantumiseen ja selvitymiseen; kipu näet meinaa sumentaa omaa positiivista suhtautumistani tilanteeseeni. Samppa kertoo tarinan:

–Mulla on kaveri. Sen nimi on Karppa. Karppa asuu Tampereella. Karpalla on mumma, joka on viisas nainen. Jos jollekin sattuu joku haveri, mumma kysyy aina: Onko joku kuollut? Onko joku raskaana? Jos ei ole käynyt kumpaakaan näistä, niin ei ole mitään hätää. Kaikesta muusta Karpan mumman mukaan selviää.

Nauramme ääneen yhdessä Karpan mummalle.

Niin. Kaikesta muusta selviää.

Kurvaamme sairaalan pihaan. Samppa on varoitellut minua etukäteen, että he joutuvat vain työntämään minut sairaalan ovesta sisään ja sitten jään seuraavien avun armoille. Pelottaa. Odotan putoamista yksin kylmään veteen. Mutta kun pääsemme sisään, Samppa päättää, että miehet jäävät valvomaan, että saavat varmistettua minulle avun. Nyt itkettää. Ei kipuni tai polveni, vaan tuon hetken kauneus. Nämä tyypit tekevät hienoa ja pyyteetöntä työtä vapaaehtoisesti!

He välittävät ja auttavat koska se on heille tärkeää.

”PELÄTÄÄN PELKOMME POIS,
mikään ei viedä mua vois.
kun rakkaus kiinni painautuu,
ja sydän lämpenee.”

Makaan sairaalan ensiavussa tietämättömänä mitä tuleman pitää. Nyt olen yksin. Lääkäri on tehnyt pikatarkastuksen ja minut on työnnetty odottamaan. Olen viime aikoina puhunut sinulle paljon yksinäisyydestä, ja nyt sairaalapedissä maatessani huomaan saavani aiheeseen aivan uudenlaista tuntumaa. Tässä minä olen, yksinäinen sinkkusihminen ja pohdin pääni puhki sitä mitä seuraavaksi tapahtuu. Kuka minua auttaa arjessani? Lääkärit arvioivat eturistisiteen ja sivusiteen isoja vammoja, ja se voi tietää isoa operaatiota ja pitkää toipumista.

Sattuu ja pelottaa. Sairaanhoitajat suhisevat ohi. En halua tehdä itsestäni numeroa, vaikka mieli tekisi huutaa apua ja huomiota. Katson kun ohitseni kärrätään vanhuksia. Ovatkohan he yksinäisiä? Onko heillä joku joka tulee auttamaan?

Mietin avun pyytämistä. Tuntuu vaikealta laittaa viestiä kenellekään ja kysyä jeesiä. Tarvitsisin sairaalaan vähän ruokaa ja puhelimen laturin. Mitä enemmän ajattelen päiviä eteenpäin, sitä hätääntyneemmäksi käyn. Miten ikinä selviän yksin kotona?

Ambulanssissa olen pyytänyt Samppaa ottamaan minusta kuvan, olenhan herrantähden bloggari, ja kaikki käänteet elämässä ovat aiheita tarinoihin. Julkaisen kuvan somessa ja kerron tapahtuneesta. Kysyn ruokaa ja laturia. Pelottaa, sillä en tiedä huomaako kukaan avuntarvettani. Onko kukaan kiinnostunut? Tätä olen viime aikoina pohtinut myös paljon. Kiinostaako ketään toinen ja hänen auttamisensa hädän hetkellä? On pakko tunnustaa, että usko ihmisten hyvään tahtoon on välillä koetoksella, olenhan sen kääntöpuolesta myös itse saanut tuta viime aikoina.

Voinko pyytää apua? Keneltä voin pyytää apua? Entä jos pyydän, eikä kukaan vastaakaan? Jos kukaan ei ole valmis auttamaan? Polvi tuntuu nyt toissijaiselta, omasta pärjäämisestä ja avun saamisesta minä olen huolissani.

”LÄHELLÄS LÄMPÖSIN SAAN,
unelma uupuvan maan.
Viimeinen haave viimalta yön
meille suojan antaa.”

Olen siksikin onnekas, että onnettomuuteni sattuu lauantaina keskipäivän aikaan. Mitä lähemmäs ilta käy, sitä vauhdikkaammaksi meno ensiavussa muuttuu. Mietin hoitohenkilökuntaa ja heidän voimavarojaan. Jos jo nyt tuntuu, ettei heillä ole minulle paljon aikaa, miten vaikeaa se voi kiireisimpinä aikoina ollakaan?

Mutta kun he tulevat luokseni, saan upeaa ja välittävää apua. Eihän siinä ole mitään järkeä, että nämä ihmiset, jotka auttavat hädässä olevia ja sairaita, ovat työllistetyimpiä ja pienimmin palkattuja.

Miksi auttaminen on niin aliarvostettu työ?

Noja penkkeihin, kipeä jalka koholle ja yhdellä jalalla seisonta – jalkavammaisen karaokeasento.

”VAIN SATA SALAMAA ISKEE TULTA,
ja koko elämä räjähtää.
Ei rakkautta voi riistää multa
toivo jäljelle jää.
Kun sata aurinkoo meille paistaa,
ja laiva valmis on nousemaan,
minä turvaan vien tämän rakkauden,
ja me löydämme uuden maan”,

veisaan viimeisillä voimillani. On tultu iltaan ja minä olen karaokessa. Minut on päästetty pois sairaalasta ja ohjattu uudelleen tutkimuksiin seuraavaksi aamuksi. Joukkuetoverini Saara ja Brother Christmas ovat tulleet hakemaan minut sairaalasta hampurilaisten kera. Sitten on ollut kaksi vaihtoehtoa: joko lähteä yksin kotiin tai liittyä muun joukkueemme seuraan illalliselle ja kisan jatkoille.

Jos ihmisestä on noin yksi viidesosa pois käytöstä, tarkoittaa se, että hänestä on vielä neljä samanmoista jäljellä. Konkkaan sairaalasta saamillani sauvoilla ihan miten sattuu, eivätkä voimat ole terästä, mutta ei sen tarvitse lannistaa. Siksi on parempi painaa palkeet auki sataa salamaa hotellin karaokessa ja nauttia uusien ystävieni seurasta kuin maata yksin kotona masentuneena. Olen edelleen kovin onnekas. Vaikka ristisiteet ovatkin napsahtaneet, olisi voinut käydä paljon pahemmin. Ja jo se on syy ilonpitoon.

Kaikki auttavat minua, hakevat ruokaa, siirtävät tuoleja, tsemppaavat ja halaavat. Puhelimeeni pärisee viestejä viestin perään ja voimientoivotuksia. Vapaaehtoisesti monet tarjoavat apuaan ja ilmoittavat olevansa käytettävissä arkeni apuna.

Ajattelen Karpan mummaa. Olen hengissä. Ja raskaaksi tulemisesta tukin tänään on huolta, joten Karpan mumman logiikalla selviän varmasti kaikesta.

”MINÄ TURVAAN VIEN TÄMÄN RAKKAUDEN,
ja me löydämme uuden maan.
Minä turvaan vien tämän rakkauden,
vaihda maan maahan valkeaan.”

Meidän hyväntekeväisyysjoukkueemme maa vaihtuu nyt maahan valkeaan – jouluveljen maahan! Pienistä miehistövajauksista huolimatta saimme tavoitteemme kasaan ja riittävän määrän jengiä maaliin. Nyt siis pari vähävaraista perhettä pääsee nauttimaan hemmotteluviikonlopusta kylpylään. Se on hienoa. Se on konkreettista ja tärkeää auttamista.

Viimeinen este enne maalia, jonne minä en koskaan päässyt.

Tässä iloiset Team Joulun Lappsetin jäljelle jääneet sankarit maalissa!

* * *

PURISTAN MIKROFONIA TIUKKAAN kädessäni, viimeiset sävelet Sataa salamaa soivat ja karaokekansa taputtaa käsiään. Aikamoinen kokemus takana, mutta yksi teema nousee selkeänä yli muiden:

Auttaminen. Hyvä tahto toista kohtaan.

Kaikkien meistä ei tarvitse hillua irtoparta päässä halaamassa ihmisiä, olla vapaaehtoisena ensihoitajana oman rankan työn päälle tai koota joukkue kisaamaan viikinkien taistoon. Mutta jokainen meistä on sellainen yhden hengen Team Joulun Lappset. Teemme päivittäin valintoja siinä kuinka toiseen ihmiseen suhtaudumme ja kuinka muita kohtelemme. Auttaminen on vapaaehtoinen valinta. Ehkä kovin viikinki onkin se, joka auttaa toista. Ja toiseksi kovin taas se, joka selviää ihan mistä vaan juuri sen takia että pyytää ja saa apua.

Jokainen meistä voi viedä turvaan sen rakkauden; antaa lahjaksi toiselle avun.

Jotenkin näin kai kaiken kokemani kiteyttäisin.

* * *

Tapahtuneesta ja sen tulevista seurauksista huolimatta Tough Viking oli hieno kokemus. Upeimman siitä teitte te, joukkuetoverini Sokos Hotelsista, Lappsetilta, Jokereista ja tietty te, Veli Joulu ja Saara!

Pakko tunnustaa, että tänään on ollut vähän vaikea päivä. Kipu, epätietoisuus ja huonot unet vaivaavat päätä. Eturistiside ja sivuside ovat poikki ja leikkaustarve selviää lähipäivinä. Avun pyytäminen muuten ei ole helppoa edelleenkään. Mutta tosiasia on, että tulen tarvitsemaan sitä lähiaikoina tutuilta ihmisiltä, toivottavasti ymmärrätte jos joudun ottamaa yhteyttä.

/Äm, joka on silti ihan kova viikinki, eiks vaan?

Lainaukset kappaleesta Sata salamaa, Virve Rosti, Petri Laaksonen ja VeePee Lehto