Joskus on sanottava stop voidakseen taas sanoa start

Hei tyypit, hei! Muistakaa, että suurinkaan seikkailu tai haaste ei ole oman terveyden menettämisen arvoinen! Polveni oikuttelee ja tunnustelevan aamutreenin saldo on tässä.

11954634_741806345945758_22735400616235427_n

Tosiasiat tosiasioina: odottamani ihmeparantuminen ei taida tapahtua, vaikkei ikuinen optimisti minussa koko kirvestä ole vielä heittänyt kaivoon. Harmittaa vietävästi, mutta tulossa on niin tärkeitä haasteita, joiden vuoksi polven on nyt levättävä. En usko, että siinä on mitään isompaa vialla, mutta nyt on oltava malttia antaa sen olla rauhassa riskeeraamatta yhtään enempää.

Tour de Helsinki siirtyy osaltani ensi vuoteen. Joskus on kai osattava sanoa ”stop” voidakseen sanoa taas ”start”.

/Ämmä, joka kannustaa menemään nyt SNAPCHATiin katsomaan maijailmoniemi, ja siellä fiiliksiä lisää!

 

Kurvit käyvät koviksi – mutta ajovakausjärjestelmä pelaa…

Tämän kesän minä olen kulkenut vuoroin kahdella ja vuoroin neljällä kumilla. Opetellut pyöräilemään ja autoilemaan.

Tiedätkö mikä näille lajeille on yhteistä?

Se, että ei kannata ajaa ilman käsiä. Sä muistat sen, kun lapsena ajoi fillarilla, nosti kädet ilmaan ohjaustangolta ja huusi, että ”isi katoooooo”…

Ja sitten törmäsi puuhun.

Ihan puuhun asti minä en törmännyt Ahveniston moottoriradalla viikko sitten Onnellisten Ajokoulun autoslalom-treenissä, mutta aika syvää off roadia kyllä kynnettiin, kun sisäinen jarimattilatvalani heräsi ja auto… no, se pääsi vähän käsistä.

Ja päälle rapsahti kymmenen sekuntia penaltia sekä opettajamme Jiri Katteluksen saarna.

* * *

Se torstaipäivä ja olemme tulleet moottoriradalle testaamaan millaisia pujottelijoita Onnellisten Ajokoulun kuskeista syntyy. Ja minä olen juuri kaartanut hurjan mutkan kaasu yksi rengas ilmassa huutaen ja toinen asfalttia kuopsuttaen. Se missä ne kaksi jäljelle jäävää rengasta sijaitsevat tuolla hetkellä, siitä en ole edelleenkään varma…

Puff. Off road.

”Ajoasento, ote rattiin ja miten siitä pidetään kiinni. Missä katse? Nyt kuljettaja Ilmoniemi kertaa ne ja lähtee uusinta-ajolle”, opettaja läksyttää ja heilauttaa ruutulippua.

20378118348_d3ab8e40d0_o

Vasen jalka tärisee. Sitä on tullut painettua ajaessa lattiaan apinan raivolla – ihan kuin se antaisi lisää tukea heiluvalle autolle. Mutta tuo tuki ei ainakaan edellisellä kierroksella ole auttanut. Ärsyttää nuo toilailut ja typerät virheet. Täällä otetaan aikaa, ja kymmenen sekuntia on paha lisä kisaan. Vaikka eihän tässä kisata. Ainakaan toisia vastaan.

Hahhah. Eipä vissiin. Minä ainakin kisaan Piia ja Jenniä vastaan. Ne ovat kovia mimmejä ja minua ahdistaa, kun ne eivät aja off roadia vaan täydellisen taitavasti pitkin baanaa – ja kovaa.

Kymmenen sekuntia! Kuka amatööri ottaa kymmenen sekunnin penaltit!

20566122325_66b85c44dd_o

20379425669_424d6a6181_o

Mutta toilailuaja ja typeriä virheitä tänne ollaan tultu tekemäänkin jotta opittaisiin ja oltaisiin taas piirun verran onnellisempia ja taitavampia kuskeja. Onnellisten Ajokoulussa olemme tulleet tutkimaan sitä mitä normaalissa liikenteessä emme pääsisi kokeilemaan. Tavallaan onneksi, sillä arjen  ajossa tällaisten pikajarrutusten tekeminen ja mutkien kurvaaminen tarkoittaisi jotain vaarallista ääritilannetta. Mutta täällä me voimme kokeilla turvallisesi kuinka auto käyttäytyy ja toimii ääritilanteissa; jarrutuksissa ja kaarteissa.

Ja sitä paitsi, kilpailuvietti ei ole lainkaan huono asia tällä radalla. Kun se puskee läpi kehon, unohtuu turha yrittäminen ja autonkäsittelyharjoitus tulee siinä sivussa vähän niin kuin vaivihkaa. Erityisesti porukkamme aremmille kuskeille kilpailuelementti on pelastava enkeli – se innostaa meitä kaikkia kokeilemaan uudelleen ja uudelleen ja lähes kilpailemaan siitä kuka pääsee seuraavaksi radalle.

* * *

NIIIIIIIRSK.

Renkaat jyystävät rataa.

Alan tajuta: Katse on pidettävä riittävän kaukana.

Tämä on nyt taas sitä ennakointia, jota ajokoulu on minulle joka kerta opettanut. Viimeksi taloudellisen ajon näkövinkkelistä, nyt rallin.

Kierros kierrokselta alan hahmottaa paremmin kuinka tärkeää ajamisessa on se, että keskittyy siihen mihin on menossa, eikä siihen missä tällä hetkellä ajaa. Ihan kuin normaalissa liikenteessäkin! Kierros kierrokselta alan uskaltaa painaa lisää kaasua.

”Ei niitä kaasuttamalla rikki saa!”, huutaa joku radan laidalla.

Painan vähän lisää kaasua. Offroad-mutka lähenee, huomaan, ja höllään pienen piirun verran.

Rrrooom. Näin se menee. Ei penalteja.

20557173762_d827fb2539_o

Akin kanssa pohdittiin autoilun syvintä olemusta.

 

Minulle on suuri yllätys se, miten luotettavia ja turvallisia nämä allani rullaavat Mazdat ovat. Pääsen kokeilemaan niistä monta ja huomaan, että ajovakausjärjestelmä ei petä vaikka kurvit käyvät koviksi. Autot pysyvät käsissäni, vaikka revittelen nyt jo tuhatta ja sataa! Alan myös oivaltaa, missä kohtaa pitää malttaa jottei käsistä lähtemisen – ja off roadin – vaaraa ole.

”Mä olen joskus miettinyt, että pitäisikö viedä bensakuitit kelaan joka kerta kun ajaa radalla. Täällä ei juuri arjen huolia tule mietittyä, kun keskittyminen tiehen ja ajamiseen on niin kokonaisvaltaista. Päänuppi relaa!” huikkaa eräs kouluttajistamme.

Niin. Minäkään en ole miettinyt kertaakaan mitään muuta kuin:

  1. tietä edessäni
  2. Piia ja Jenniä edessäni
  3. Piia ja Jenniä takanani (mitä ei tapahdu koskaan)

Olen onnellinen. Suorastaan täynnä energiaa ja testosteronia. Kyllä tämä ajokoulu lupauksensa pitää. Tänään olemme hioneet kuntoon omaa ajovakausjärjestelmäämme; siitähän tässä on ollut ensisijaisesti kyse. Ja nythän se pelaa taas piirun verran paremmin.

”Vien kuitit Kelaan”, päätän.

20539869006_af727c7f82_o

Mutta ennen Kelaan marssimista ajan vähän Mazdaa ja treenaan ensi viikonlopun Eco Run -kilpailuun. Kyllä, minut haastettiin taloudellisen ajon kisaan kokeilemaan kykyjäni. Onhan se nyt päivän selvää, että yhdellä taloudellisen ajamisen harjoittelulla ja yhdellä rallipäivällä, olen valmis kisakuski…

Tästä viikosta tulee hurja. Jos siitä selviän, niin varmaan taas pykälän vahvempana ihmisenä pääsen starttaamaan syyskuun.

Lauantaina nimittäin lähtee Mazdan kisatiimi Lahteen ja polkaisee kaasun pohjaan. Voin kertoa, että tästä tulee jännää. Ajaessani autolla olen oivaltanut, että nämä tällaiset haasteet, jotka vaativat taitoa, eivätkä vain päättäväistä päätä ja kykyä vetää oma fysiikka huippuun, ovat kaikista pelottavimpia. Ja sitten tietysti sunnuntaina, se 140 kilometrin Tour de Helsinki -pyöräily….

Niin nyt ihan oikeasti leikki sikseen, tätä tyttöä pelottaa… Jos pääsen maaliin, on sekin juhlan arvoinen suoritus.

20378121680_47632c7408_o

Tässä muuten esittelyssä meidän Eco Run -tiimi: Jaana tulee kartturiksi. Paitsi on vielä vaarana, että roolit muuttuvat jos pupu tulee pöksyyn…

 

//Ämmä, kaasu pohjassa uuteen viikkoon

Vainoharhainen Ministerimazdanainen

Tämä on nyt vähän ehkä sairasta, mutta voipa ihminen olla iloinen, kun se tuntee, että sen sääressä saattaa olla joku lihas tulehtunut…

Viitaten toissapäiväiseen polvipaniikkiini, jännitysnäytelmä jatkuu. Polvea vihloo edelleen ja se naksuaa aika ajoin. Mutta sitten välillä vihlonta tuntuu siirtyvän pohkeen ja säären alueelle ja nyt suurin toiveeni on, että polveni ja jalkani alueella olisi joko rasitusvamma tai tulehtunut lihas. Mitään isompaa ei saa olla mennyt rikki! Nyt ei muu auta kuin antaa polvien levätä – nähtäväksi jää miten viikon päästä sunnuntaina olevan Tour de Helsinki -pyöräilyni käy.

Jännällä tavalla tässä testataan ihmisen mieltä. Sen lisäksi, että mieli todella rakentaa jos jonkinlaisia omia kuvitelmia siitä mitä kaikkea kamalaa nyt varmasti tapahtuu, joutuu taistelemaan jälleen kerran järkevyyden ja järjettömyyden rajalla. Halu pyöräillä ja vetää kunnon urheilusuoritus olisi kova, mutta koko ajan on muistettava, ettei yksikään seikkailu ole oman terveyden menettämisen arvoinen. Vaikka kuinka haluaisi suoritua haasteista, sitä ei tehdä polven tai minkään muunkaan oman kehon osan kustannuksella. Siksi on suhtauduttava nyt lempeästi ja maltillisesti; jos alkuviikosta siltä tuntuu, on siirryttävä kannustusjoukkoihin. Mutta nyt on vielä toivoa. Pitäisi vaan saada ajatukset keskitettyä johonkin muualle.

No onneksi minulla on tänään toinenkin paniikki, johon voin huomioni siirtää. Se on Mazdapaniikki. Kävin juuri hakemassa menopelin, uuden Mazda6:n. Kyllä, tällä tytöllä on nyt kunnon ministeriauto! Just sopivan kokoinen egolleni, mutta ei kyllä näille Rakkauden Saaren kadunvarsipysäköintipaikoille… Ajoin auton parkkiin ja siirsin sitä viisi kertaa eri kohtaan ennen kuin uskalsin jättää sen. Ensimmäinen tunteeni on se, että haluan vain autosta eroon! Aivan liikaa vastuuta, ja tuntuu, että olisi koko ajan pakko mennä katsomaan että se on kunnossa… Ja sitä paitsi, vaikka varmasti osasin tulkita pysäköintisääntöjä, silti epäilyttää että sakko rapsahtaa lasiin.

Vainoharhainen nainen, se minä olen! Vähän tällainen karu päivä tämä… Mutta hei sen piristykseksi, katsopa tämän päivän kuvat suoraan Instagramista, mitäpä minä niitä samoja tähän lisäämään. Siellä näet Ministerimazdani ja tekemäni mainosvideon, jolla esitän kuinka ei tehdä mainosvideota suoraan Instagramista! Pääset seuraamaan minua nimellä @maijailmoniemi tuosta blogin oikean laidan fiidistä!

Huomenna on uusi päivä, ja kerron enemmän mitä tapahtui viime viikolla Ahveniston moottoriradalla. Siellä nimittäin otin kimiräikkösista ja jarimattilatvaloista mittaa.

Parempaa lauantaita sinulle! Ja hei kiitos eilisen blogini herättämistä ajatuksista. Palaan niihinkin myöhemmin.

/Äm ja Ministerimazdanaisen kokonaisvaltainen paniikkitila

 

 

Polvipaniikki

Tiedätkö mikä on miesflunssa? Siis se ilmiö, joka on totta ja totuus ja kaikki me tiedämme ja voimme todistaa sen olemassaolon ja todenpitävyyden; että miehet flunssassa ovat kuin kuoleman kielissä olevia pikkutyttöjä. Siis kun se jokakeväinen ja syksyinen flunssa iskee, niin mies kaatuu sen siliän tien dramaattisesti suorilla jaloilla sohvan pohjalle, alkaa tehdä huutavaa kuolemaa nenäliinaansa pärskieen ja perhe hänen ympärillään muuttuu sormennäpäytyksellä palvelusväeksi. Uikutus ja valtus ja aika ajoin sohvasta ylös nouseva käsi, joka vaatii milloin mitäkin asioita. Heti. Samalla miesflunssan uhri pyyhkii kuumeista otsaansa viilennetyllä pyyhkeellä ja rustaa testamenttia jättäen hyvästit koko maailmalle – mutta ensin on katsottava fudispeli ykköseltä, Formulaa kolmoselta ja Simpsonit Subilta. Ja syötävä pitsaa ja juotava kaljaa, sillä niitä ei haudassa saa.

Sitten lopulta vaimo (tunnetaan miesflunssassa myös nimellä ”Pääpalvelija”) kiikuttaa ukolleen kuumemittarin ja ukko tökkää sen suureleisesti kainaloonsa tuijottaen Pääpalvelijaansa lautasen kokoisilla vetistävillä koiransilmillään mahdollisimman säälittävästi.

Ni.

36,9 astetta!

Ja siihen loppuu Pääpalvelijan pesti.

* * *

Minulla on nyt miesflunssan sukulaistauti polvipaniikki. Toissapäivänä spinningtreenissä vasen polvi sanoi yhtäkkiä naks ja vihlaisi kovaa. Sattui. Teki saman toisen kerran ja minä kaaduin suorilta jaloilta pois pyörän päältä ja menin paniikkiin – ei nyt, ei juuri nyt, kun orastava urheilijan urani on päässyt vauhtiin ja kun viikon päästä pitäisi polkea 140 kilometriä Tour de Helsinki -tapahtumassa!

Eilen pidin treenistä lepopäivän, eikä päivällä polvi oikutellut, mutta illalla se naksahti taas pahaenteisesti kääntäessäni polvea.

Ja sitten oli piru merrassa. Paniikki kumpuaa entisestä elämästäni, jossa elin urheilijan kanssa; polviongelmat olivat aina sitä luokkaa, että ne tarkoittivat joka kerta suurempaa operaatiota. Ja tämä ajatus on nyt syöpynyt mieleeni: kun polveen sattuu, on sen tarkoitettava isoa leikkausta.

APUA!

On paineen tunnetta, vihlontaa, ihan selvää kierukan naksahtelua – jospa siellä onkin joku pala irti!? Oikeastaan koko vasen jalkani on tunnoton. Pelkään äkkiliikkeitä, pelkään varata polven päälle. Pelkään, että rasitan polvea väärällä tavalla. Pelkään liikkua. Siksi makaan varmuuden vuoksi koko ajan paikallani. Googlaan netissä ”polvivammat” ja katson kuvia räjähtäneistä kierukoista. Siirtyessäni paikasta toiseen linkkaan ylikorostetun näyttävästi ja tuijotan ihmisiä silmiin, jotta he huomaisivat tuskani. Räplään ja tunnustelen polvea koko ajan.  Syön suklaata kaksin käsin, koska ikinä ei tiedä milloin on viimeinen päivä. Laitan suklaisilla sormillani Facebookissa viestejä ystävilleni ja personal trainerilleni avautuen polvipaniikistani ja kysyen neuvoa. TARVITSEN PALVELUSKUNTAA, jottei minun tarvitsisi liikkua!!! Tarvitsen kainalosauvat, ihan vaan varmuuden vuoksi, jotta prinsessan polvi voisi levätä!

Mitä enemmän keskitän polveeni huomiota, sitä sairaammaksi se muuttuu ja mielessä vilisee Tour de Helsinki, mäkihyppy ja pian julkistettava uusi haasteeni…

Koko eletty elämä ja menetetty tulevaisuus lipuu ohi silmieni!

11880129_10153293070744457_865879323_n

Tämä kuva nähtiin eilen Snapchatissa. Tulepa muuten seuraamaan tohujani siellä!

 

Ni, tämä kaikki sai minut miettimään, että miksi ihmeessä miehillä on miesflunssa? Kun tavallaan olisi vaan niin paljon hepompaa vain sairastaa se tavallinen flunssa ilman dramatiikkaa.

Koska niinhän tässäkin lopulta käy (KÄYHÄN??); että polvessani on vain pieni rasitusvamma, joka menee ohi parissa päivässä kunhan vain maltan levätä… Nyt en haluaisi mitään tarpeettomia twistejä tähän tarinaan.

/Ämmä, ja huippu-urheilijan elämä

PS. Leikki sikseen, polvi oikeasti käyttäytyy nyt vähän kummallisesti ja minua jännittää.

Metsähipsterin flow-festivaalit

Tiedätkö mikä on parasta urheilussa?

Syöminen!

Fiilis on autuaan raukea. Tänään olen viettänyt oikeat metsähipsterin flow-festivaalit (terveiset vaan sinne Suvilahteen missä ne toisenlaiset hipsterit taitavat parhaillaan juhlia). Kävin vetämässä upean kolmen tunnin mittaisen treenin keskisuomalaisissa maisemissa: 25 kilometrin pyörälyn kansallispuistoon, siellä juoksulenkin metsässä ja toisen 25 kilometrin siivun takaisin mökille.

Tämä oli vähän sellainen köyhän naisen triathlon: pyöräillään mahdollisismman huonosti maantiepyöräilyyn soveltuvalla, kumit just sopivasti tyjänä olevalla äidin seitsenvaihteisella mummopyörällä, juostaan metsässä reidet sietsemän vaihteen jäljiltä täristen ja uintiosuus jätetään joidenkin muiden hoidettavaksi, sillä järven vesi on tälle tytölle liian kylmää… Jos Jäämereen vastatuuli asetti kovan vastuksen taannoin Hullun Polkasussa, on sanottava, ettei tämä Keski-Suomen tuuli vasten kasvoja yhdistettynä mummopyörään juuri jäänyt kakkoseksi. Vaikka 50-kilometriä on pyöräilypiireissä sellainen kevyt välipala, en juuri pidempään olisi tällä Crecsentillä suhia. Toivon todella, että Tour de Helsinkiin saan taas lainaan hyvän pyörän… Olisi niin ihana voida jo itse hankkia kunnon fillari, mutta se saa nyt vielä vähän aikaa odottaa. Mutta kerrassaan upea retki. Liikkuminen ulkona luonnossa tarjoaa parhaimman flow-tilan!

Vaikka urheilusuoritus itsessään on mahtavaa ja (useimmiten) palkitsevaa, olen silti sitä mieltä, että urheilussa parasta on syöminen 😀 Sitä nimittäin saa tehdä kunnolla ja suurella hartaudella.

Haukikeitto oman järven kaloista ja mustikka-vadelma-piirakka oman metsän marjoista – siinä oli tämän metsähipsterin lähiluomueväät.

Täydellinen päivä. Nyt otetaan vähän lepoa, ja loppupäivä sujuu saunoessa ja nauttiessa upeasta aurinkoisesta illasta. Ajatella, etten ole koko kesänä päässyt vielä tulemaan mökillemme. Onneksi olen nyt täällä. Ihana aivojenpurkureissu vilkkaan ja isoja mullistuksia (niistä lisää myöhemmin) sisältäneen työviikon jälkeen.

IMG_4053

 

/Äm

Seitsemän tuntia!

Minun keskeisin kehittymiskohtani elämässä on se, että alkaisin lukea joskus ohjeita ja sääntöjä. Niiden noudattamisesta nyt puhumattakaan, mutta se on jo sitten ihan toinen kehittymisaalto tässä elämäni virrassa.

Mutta ei. Minä toimin ajattelematta ja sen sijaan että noudatan asetettuja ohjeita luon mieluummin aivan omat sääntöni.

No. Nyt ei auta.

Luvattu on ja sääntöjä on noudatettava. Nimittäin seitsemän tunnin sääntöä Tour de Helsingissä. Ohjeiden mukaan tuo 140 kilometrin reitti kun pitäisi suorittaa seitsemän tunnin sisällä. Sen minä kuulin tänään. Minä, joka en ohjeita lue.

Jep.

No. Nyt ollaan tilanteessa, jossa ei auta omien sääntöjen luominen. On keksittävä kuinka selvitään alle seitsemässä tunnissa. Sitähän tässä olen tämän päivän pähkäillyt.

Hullun Polkasussa ensimmäisenä päivänä ajoimme 140 kilometriä (tässä jutussani kerroin sinulle tuoreeltaan silloin kuinka syntyi Super-Ämmä) ja minulla siihen meni seitsemän tuntia ja kolmekymmentäyhdeksän minuuttia, että miinustin just polkusuunnitelmasta kaikki ruokatauot ja alun himmailut…

Hullun Polkasun 140 kilometrin reitillä puolisen tuntia vierähti lounaalla pysähtyessä ja alussa otin kyllä paljon rauhallisemmin kuin olisi ollut tarpeen, sillä tuntumaa pyöräilyyn ei ollut yhtään. Joten ehkä se näillä suunnitelmin taittuu. Matkalle täytyy vaan varata hyvät eväät ja energiajoumat, joita voi napsia jaksaakseen. Energian riittävyys kyllä vähän jännittää, mutta sitten taas toisaalta se haasteita ja omien äärilaitojen kokeilemista rakastava peto alkaa tässä Ämmässä taas herätä.

Nyt tästä tuli haaste!

IMG_3695

Tää kuva nyt sovi tähän mitenkään, mutta ehkä tässä jotain tähän sepostukseen soveltuvaa sanomaakin on kätkettynä. Ehkäpä tämäkään seikkailu ei ole vaaraksi… Tämä kuva on Norjasta kalatehtaalta. Ajattele; ihan tasan seitsemän kuukautta sitten lähdin Norjasta takaisin Suomeen. Seiska on nyt tämä päivän numero 🙂 Ja onhan tässä seitsemässä kuukaudessa Suomeessakin ehditty jo seikkailla.

 

/Ämmä, innoissaan siitä, että eilen sai jo monta kaveria mukaan polkemaan ja odottaen, että SINÄKIN tulet – sillä vaikka seitsemän tuntia, mehän selvitään siitä kuus-nolla. Eiku, seitsemän-nolla!

 

Tour de Ämmä – hei me polkastaan taas kakkonen ja muita valkokankaan jatkokertomuksia!

Se on kuulkaan näin, että kuten ihan kaikki itseään kunniottavat b-luokan elokuvat, myös minun mappi öö -tarinani saa nyt jatkokertomuksen. Näin on tilanne.

Maanantaita mollukat! Anteeksi, että kutsun teitä mollukoiksi, mutta tehän tiedätte, mulla on tää perversio näitten alkukirjaimiltaan mätsäävien ilmaisujen keksimisessä.

Uskomattomia uutisia! Pian polkastaan pyörällä pylly putkella! Ämmä ähertää älämölöä ääneen! Kiljukaa kovaa kaverit koska kohta kutsun kaikki kanssani koettelemaan kestävyyttään kuin kallonsa kuntoa!

Päivät Hullun Polkasun jälkeen ovat olleet suorastaan ahdistavia, kun olen miettinyt pääni puhki kuinka voisin taas päästä nauttimaan pyöräilyn huumasta pitkällä matkalla ja vieläpä mahtavassa porukassa. Olen ollut täynnä urheiluintoa, siis jotain ihan käsittämätöntä energiaa, jota olen nyt purkanut pitkillä juoksulenkeillä, parin tunnin spinningtunneilla ja niiden päälle latomillani kuntosalitreeneillä (ihan oikeasti, mikään treeni ei ole enää tuntunut miltään tuntien polkupyörällä polkemisen jälkeen…) toivoen salaa, että voisin saada taas pian jonkin kovan fyysisen haasteen.

No nyt! Eipä ehtinyt kulua kuin pari hassua viikkoa ja minulle on heitetty uusi haaste! Elokuun viimeisenä sunnuntaina, 30.8. Helsingissä järjestetään Tour de Helsinki -pyöräilytapahtuma, jossa poljetaan 140 kilometrin reitti Pääkaupunkiseudulla.

Tattadaa, saanko ylpeänä esittää: ni, Tour de Ämmä!

Sekuntiakaan ei tarvinnut ihmetellä lähtisinkö mukaan, sillä vastaus on tietenkin kyllä! Tää on nyt se  ”Ämmä ähertää älämölöä ääneen”-osio! Jee! Pyöräilyharrastukseni saa ansaitsemansa jatkon ja minä olen ihan valtavan innoissani!

Tour de Helsinki -tapahtuma 4.9.2011 Kuva: Leila Oksa

Tour de Helsinki -tapahtuman maali vuonna 2011 Kuva: Leila Oksa

 

Tour de Helsinki on nyt jo kymmenettä kertaa järjestettävä vuosittainen pyöräilykauden kruunajaistapahtuma. Se on tarkoitettu kaikille pyöräilijöille tasoon tai taustaan katsomatta. Erityisen juhlavan tästä tapahtumasta tekee se, että sen lähtö ja maali sijaitsevat legendaarisella Olympiavelodromilla. Jos maaliin tulo Altassa oli elämää mullistava hetki, en edes osaa kuvitella miten hienoa voi olla kurvata Olympialaisten pyöräilynäyttämön etusuoralle 140 kilometrin jälkeen!

On jännää, että vaikka olen asunut Helsingissä reilusti toistakymmentä vuotta ja koko sen ajan kuin Tour de Helsinkiä on järjestetty, en ikinä aiemmin ole kuullut tästä vuosien varrella Tour de Helsinki on kymmenen vuoden aikana tuhansien osallistujien pyöräilyksi kasvaneesta tapahtumasta. Kyseessä on varmasti se sama ilmiö, josta kirjoitin joitakin päiviä sitten: ennen kuin jokin asia on jollain tavoin itselle läheinen ja tuttu, ei sitä välttämättä havaitse ympäristössään sen kummemmin. Ja jos taas se on lähellä ja vaikka vain lyhyen hetken kovin merkittävä asia elämässä, näkee siihen liittyviä asioita jatkuvasti ympärillään. Kuten minä viime päivinä, kun en ole juuri muuta silmissäni nähnytkään kuin pyöräilijoitä ja ylämäkiä sekä tuntenut joka ikisen pienenkin vastatuulen ihollani…

Minä olen tietysti erityisen iloinen, että ei tarvitse aina lähteä Norjaan päästäkseen huipputapahtumaan pyöräilemään, vaan aivan kotikulmilta voi löytyä tällainen innostava tapahtuma!

Ja nyt tullaan tietysti sitten siihen ”Kiljukaa kovaa kaverit koska kohta kutsun kaikki kanssani koettelemaan kestävyyttään kuin kallonsa kuntoa” -kohtaan. Kaikista hienointa tässä jutussa ei ole ainoastaan se, että minä pääsen taas pyöräilemaan, vaan nyt on paikka haastaa myös sinut mukaan! Sinä, joka asut pääkaupunkiseudulla (saat toki asua kauempanakin) ja olet lukenut nyt hehkutuksiani ja oivalluksiani ensimmäisestä pyöräilyhaasteestani (kurkkaa vaikka kuva alla, jonka tein yhden monista matkalla tekemäni oivalluksen pohjalta), niin nyt olisi paikka! Lähde mukaan?! On vielä hyvin aikaa ilmoittautua. Kovin montaa tekosyytä en keksisi tässä kohtaa. Eikä minullakaan ole vielä polkupyörää, mutta sehän nyt järjestyy, niinhän kävi viimeksikin, muistatko tämän?

1513924_10153208292694457_697306534040074046_n

 

140 kilometriä on iisi biisi! Siis ihan oikeasti, jännä miten oma perspektiivi voi muuttua niin nopeasti, kun nyt tuo 140 kilometriä todella kuulostaa ja tuntuu ihan pikkujutulta. Ei olisi voinut uskoa vielä kuukausi sitten, että sanon näin 🙂

Mutta nyt ihan oikeasti; mikä mahdollisuus lähteä kanssani polkemaan! Ilmoita aikeestasi minulle, niin voimme heittää yläfemmat velodromilla tai matkan varrella, mutta ilmoittaudu nyt heti tänne, Tour de Helsingin sivulla!

Ah. Näin. Ilo on palannut pienen ihmisen sieluun. Ei sieltä mihinkään ollut kyllä kadonnutkaan, mutta nytpähän on taas vielä yksi syy enemmän olla sitä mieltä, että elämä on ihmisen parasta aikaa ja seikkailut ne ämmän ja äijän tiellä pitää!

/Ämmä, niin nautinnollisesti naama nyt niinku naurussa

 

Ai mikä Ämmän Hullu Polkasu tai Hullun Ämmän Polkasu – luetko blogiani ensimmäistä kertaa? Kelaa blogin oikean reunan palkkia kategoriapilveen ja klikkaa sieltä kategoria ”Ämmän Polkasu” niin pääset lukemaan tarinoitani 350 kilometrin fillarihaasteestani.