Jotenkin oudon tyhjä olo.

Tulin vasta kotiin Rushista, mutta tuntui silti tarpeelliselta kirjoittaa vielä.

Tyhjä olo, enkä tiedä miksi.

Oli mahtava ilta. Olen maailman onnellisin yksinäinen tyttö: sain tänään 10 uutta ystävää ja ”Yksinäisyydentappokerho” oli menestys. Rush oli menestys! Se vei tosin kaikki energiat. Ehkä siitä johtuukin tämä tyhjä oloni, sillä siitä nosteesta, jonka kohtaamisestamme ja näistä upeista mukana olleista ihmisistä sain, tämä fiilis ei voi johtua. Hassua miten sitä (ainakin minä) heittäytyy niin täysillä mukaan juttuihin, antaa kaikkensa ja sitten tuntuu, että takki on täysin tyhjä – niin taisi käydä minulle tänään.

Syväluotaavaa analyysiä (mistään) en pysty nyt tuottamaan. Mutta halusin vain todeta ääneen sen, kuinka onnellinen olen juuri nyt. Jokainen meistä tähän yksinäisyystempaukseen osallistuneista ylitti erilaisia rajoja tänään. Osa vain paikalle tulemalla, osa tekemällä hurjia hyppyjä, osa halaamalla toista. Minä en oikeastaan tiedä vielä minkä rajan tänään ylitin, mutta jokin kovin merkityksellinen raja se oli. Kunhan saan levättyä ja vähän etäisyyttä kaikkeen, mitä tänään on tapahtunut, osaan varmasti kiteyttää kaiken paremmin.

Kiitollinen. Vaikka tyhjä, niin kiitollinen minä olen. Suurimman kiitoksen ansaitsevat ne ihanat ihmiset, jotka tarttuivat kutsuuni, te jotka olette lähettäneet minulle viestejä viime viikkoina yksinäisyydestä ja he, jotka ovat pyytäneet järjestämään tällaisia kohtaamisia uudelleen. Suuren kiitoksen ansaitsee myös Rush Helsinki, joka mahdollisti meille tämän upean kokemuksen. En malta odottaa, että voin tarjoilla nähtäväksesi kuvia ja videoita, joita trampoliinitempauksessa kuvasimme. Perästä siis kuuluu…

/Ämmä, edelleen ihmetellen mitä tästä kaikesta syntyy vai syntyykö mitään; aika näyttänee