Pelon voi voittaa vain, kun uskaltaa pelätä – vamma jätti valtavan trauman

Siinä mäen laella nyt seison. Sauvat tönöttävät tiukasti maassa edessäni jarruna, jotta ne estäisivät eteenpäinliun. Vartalo takakenossa, jotten lähtisi luisuun.

Siinä mäen laella nyt seison ja taistelen toivottomuudessa. Taistelen koko maailmaa ja itseäni vastaan, enkä voi ymmärtää miksi en pysty tähän. Mäki edessäni tekee pari kurvia, sitten häviää mutkan taa, enkä tiedä, mitä sen takaa löytyy. Ehkä mäki jatkuukin siellä yhtäkkiä jyrkemäpänä, enkä voikaan enää pysäyttää vauhtia. Ja mitä sitten käy?

En voi itseni antaa suksien lipua kohti kurveja. En pysty, se on minulle liikaa. Olen lähtenyt lähes 23 kilometrin hiihtolenkille, ja nyt ollaan vastaa kolmannella kilometrillä.

Koko keho tärisee pelosta. Ajattele! Ihminen, joka on pystynyt vaikka mihin ja jolta odotetaan rohkeutta suoriutua hurjimmistakin koetoksista, seisookin nyt pienen mäen nyppylällä keskellä kauhua. Häpeä painaa mieltä. Tunne muuttuu vihaksi, ja sitten riittämättömyyden ja heikkouden tunteeksi. Enhän minä voi olla tällaisessa tilanteessa! Miksi en voi antaa mennä, ja laskea rohkeasti? Minä, joka olen hypännyt mäkihypynkin ja pienen ikäni lasketellut mustimmatkin rinteet.


ON KAMMOTTAVAA HUOMATA, ettei pää anna periksi, vaikka kuinka yritän. Se on iskenyt lukon koko kehoon. Olen opettelemassa hiihtämään, nyt suksilla viidettä kertaa 25 vuoden tauon jälkeen. Ihan nollasta koetan valmistaututua maratonhiihtokisaan, 42 kilometin matkaan, joka odottaa vain parin viikon päässä.

Tällaiset ovat olleet tapanani; itseni haastaminen erilaisissa suorituksissa, kanttini kestävyyden testaaminen ja opeistani sinulle kertominen. Olet kenties jo lukenut esimerkiksi, kun hyppäsin mäkihypyn, millainen oli haaste, jossa poljin pyörällä 24 tuntia  ja 305 kilometriä putkeen  tai kuullut tarinani poljin 350 kilometriä Lapista Norjaan – vain muutaman seikkailun mainitakseni.

Edellisen kerran hurjan urheiluhaasteen edessä olen pudonnut (lue lisää tästä). Alastulo parin metrin korkuiselta seinältä estejuoksukisassa on päätynyt epäonnisesti, ja polveni räsähtänyt rikki pahasti. Ensin pienempien vammojen kuntoutusta kuukausia ja sitten reilun vuoden takainen leikkaus. Nyt puolentoista vuoden jälkeen kuntoutus on edelleen käynnissä.

Olen ajatellut, että polven kuntoutus on kovaa hommaa, ja toivonut vihdoin olevani koko vammaprosessini viime metreillä. Mutta ei; joka kerta pysähtyessäni sitä pohtimaan tämä pirulainen yllättää minut kokonaisvaltaisuudellaan.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen.)

Upea maisema oli matkalla Jyväskylästä Laukaan Peurunkaan. Onneksi peloiltani pääsin myös nauttimaan niistä.

 

SIINÄ MÄEN LAELLA nyt seison ja yhtäkkiä vammani syvät vaikutukset konkretisoituivat ensimmäistä kertaa pelottavalla tavalla. Vaikka fyysisesti olen kuntoutunut jo niin hyvin, että voin ottaa vastaan ensimmäisen isomman urheiluhaasteen, huomaankin, ettei pääni olekaan kuntoutunut samaan tahtiin. Pelkään valtavasti putoamista ja kaatumista. Pelkään, että jalkani rikkoutuu uudelleen. Pelkään, että joudun takaisin siihen hirveään prosessiin, jonka olen käynyt jo kertaalleen läpi. En luota vielä kehooni, en tiedä miten se käyttäytyy ja pelkään valtavasti kaatumista. Putoaminen korkealta ja polven posahtaminen palasiksi, on jäänyt mieleen valtavana mustana möykkynä.

Ja siinä mäen laella nyt seison. Edelleen. Mieli hakkaa pelon kuvia. Järjellä kuvailtuna kuulostaisi kenties kummalliselta. Mutta tämä on totta minulle nyt. Pelkoni.

Vasten omaa tahtoani joudun ottaamaan sukset jalasta, kun en muuta voi. Tallustan mäkeä alas räkäitku poskea pitkin valuen. Epätoivo viiltää ja usko tulevaan horjuu.

Tämä on se hetki, jossa mieli haluaisi vain todeta: ”no, ehkä tästä ei enää tulekaan mitään, ehkä ne päivät on jo eletty ja minun aika tyytyä kehoni ja mieleni rajallisuuteen”.  Ajatus saattaisi sumentua siihen, etten pääse alas, että pelko ottaa vallan, vaikka minun pitäisikin keskittyä siihen, että jossain edessä on varmasti joku mäki, jonka uskallan laskea. Tuo mäki ei ole tämä, ja minun on se vain hyväksyttävä. Taistelemalla en pääse mihinkään. On hyväksyttävä, että pelkoni on tässä ja että se on todellinen, ja löydettävä tie sen ohi.

On otettava sukset jalasta, annettava itselle armo, ja käveltävä mäki alas. Elämän nöyryyttävin piste, häpeällisin hetki, ja silti niin inhimillinen.

Miten on niin vaikeaa vain uskaltaa pelätä? Miksi tuota tunnetta vastaan taistelee viimeiseen asti, eikä uskalla hyväksyä ja tunnustaa sitä ääneen?


SIINÄ MÄEN LAELLA nyt seison. Taas. Nyt edessä on uudet kurvit, jotka ohjautuvat mutkan taa. Olen päättänyt, että näköpiirin ulottumattomiin mäkiin en tänään astu, mutta ottanut haasteekseni nyt uskaltautua mäkiin, joiden . Sitten soitan valmentajalleni ja pyydän hänen apuaan. Yhdessä voimme vahvistaa turvan tunnettani. Vähitellen saan luottamusta, ja ehkä jo ens kerralla uskallan kovempiin mäkiin.

On opeteltava luottamaan. On opeteltava hyväksymään. On opeteltava pelkäämään. Sillä ajattele; pelon voi voittaa vain, kun uskaltaa pelätä, kun uskaltaa hyväksyä, että pelkää.

Siinä ladun varrella minä ymmärrän. Suurinta rohkeutta on uskaltaa pelätä. Lähes 23 kilometriä on ollut aikaa antaa itselleen armo ja hyväksyä. Ja minä selvisin! Perille tullessa on helppo hymyillä.

Ja miettiä sitä, että kahden viikon päästä tämän suorituksen päälle olisi vielä hiihdettävä lähes toinen samanmoinen…

Näin, pienin askelein mennään. Tällainen mäki ei onneksi enää pelota.

Äitini oli taas mukana hiihtolenkilläni. Tästähän tulee jo ihan tapa! Luitko jo tämän tekstini?

Tähän fiilikseen päättyi kuitenkin onnekseni viikonlopun hiihtoputki. Mahtavaa hommaa. Ainakin näin jälkikäteen ajateltuna.

Mut hei; koko viikonlopun aikana kilometrejä kertyi hiihtäen jo yli 40. Se on se suurin rohkeus, kun tämänkin haasteen yli minut kantaa.

 

Mainokset

Kun mieli romahtaa…

Eilen illalla nukkumaan mennesä tuli itku. Jokaisena iltana tänä viikonloppuna on tullut itku. Pitkästä aikaa. Tunteet ovat pinnassa. Itku alkoi siitä kun kirjoitin viime viikolla ennen nukkumaan menoa blogiini iltarukouksen, joka meillä lapsena aina luettiin. Siitä ajatukseni taas karkasi jouluun, ensimmäiseen nukkumaanmenohetkeen sinä päivänä, kun minut oli jätetty. Tuona iltana äitini joutui valvomaan nukahtamistani ja luki minulle rauhoitukseksi tuon rukouksen. Juuri muuta en koko päivästä muista. Sinä päivänä minun mieleni hajosi.

Mietin pitkään haluaisinko edes kertoa sinulle tästä. Olin jo tehnyt päätöksen, että en, siksi, että a) sinä et alkaisi kritisoida sitä mitä tavoittelen näillä avoimilla kirjoituksillani b) et kummastelisi, onko minulle nyt vain syntynyt joku sairas tarve terapoida itseäni julkisesti tai c) ettet ottaisi minua enää vakavasti, vaan pitäisit hulluna tai sairaana. Edelleen pelottaa painaa julkaise-nappia, ja haluaisin vain selitellä tätä valintaani kertoa kokemukseni julkisesti, vaikka tämä tuntuukin aivan oikealta teolta.

joulukuva

En tavoittele mitään, en terapoi, enkä, luoja paratkoon, ole sairas! Ei. Yksinkertaisesti haluan vain toteuttaa sitä linjaa, jonka olen blogini arvoksi määritelly: puhua omasta totuudestani. Ja nyt tällainen kokemus on osa minun totuuttani. Jos et sinä tietäisi tästä, et tuntisi minua. Ja ehkä tämä auttaa sinua tuntemaan myös itsesi vähän paremmin. Siksi haluan myös kysyä sinulta:

Onko sinulla ollut joskus elämässäsi hetki, jolloin mielesi on romahtanut?

Jos on, tiedät varmasti mistä puhun. Jos ei ole, lue tämä kirjotus erityisellä tarkkuudella; kenen tahansa elämään voi milloin tahansa tulla traumaattinen tilanne, joka sekoittaa mielen. Minä haluan vain jakamalla oman tarinani kertoa, että siitä pääsee yli. Että tälläinenkin kuuluu normaaliin ihmiselämään. Vaikka hajoaa henkisesti, ei tarkoita, että olisi sairas tai että leimautuisi lopuksi elämäänsä.

Sinähän huomasit, en blogannut pitkään aikaan. Minun jouluni meni juostessa ammattiauttajalta toiselle. Olin shokissa ja kriisissä. Minulta oli juuri mennyt kaikki turva elämässäni; koti, puoliso, toimeentulo, kotimaa – ei ollut minkäänlaista tietoa tulevasta. Yrityksestäni luopumisen ja uuden urasuunnan etsimisen sekä Ruotsissa vietettyjen vaikeiden ja epätietoisten aikojen yhdistyminen erouutiseen kasaantuivat yhteen, ja minä romahdin.

minäjouluna

Et olisi tunnistanut minua silloin; sen enempää en halua enkä osaakaan kuvata itseäni. En syönyt, pelkäsin nukkua – unet pelottivat minua eniten. En pystynyt tarttumaan mihinkään, itkin, tartuin äitiini, joka oli ainoa turvani koko maailmassa.

Vanhempani pelastivat minut. Nostivat minut pystyyn ja pitivät ylhäällä. Pelottavinta oli jäädä yksin heilä vietieytyn 1,5 viikon ja Ruotsissa viettämieni muutaman päivän jälkeen. Mutta ei ollut vaihtoehtoja. Nyt jälkikäteen tajuan itse, että en minä ole hullu, vain inhimillinen ihminen. Minä pääsin kaiken yli ja olen nyt vahvempi kuin koskaan – ja huomenna vielä vahvempi! Selvisin vähällä: ilman lääkkeitä tai pitkiä terapioita. Nyt olen jo aivan omillani! Eteenpäin menevä ja positiivinen mieleni on ollut pelastukseni. Toipuminen toki kestää oman aikansa, ja vaikka nyt mieleni on kunnossa, huomaan kehon tulevan vähän jälkijunassa. Väsymys on välillä kovaa ja keho reagoi kivuin.

Elämä on hurja matka, jonka varrelle mahtuu jos jonkinlaista tapahtumaa ja kokemusta. Joskus paineet kasaantuvat niin koviksi, että niiden on purkauduttava. Mutta jokaisesta myrskystä voi selvitä, ne laantuvat ajan kanssa ja lujasti itseensä uskoen. Minä tiedän!

/Maija, jolla ei tämän jälkeen ole enää yhtään luurankoa kaapissa, vaan tunnet nyt minut läpikotaisin

 

Ps. Nuo kuvat ovat kaksi ensimmäistä itsestäni ottamaa kuvaa joulun jälkeen, nekin lisäsin tähän vain rytmittämään vähän tekstiä, tuntuu että tähän blogiin ei muuten olisi soveltunut mikään kuva