Kuun kymmenes ja yksitoista kuukautta

Kuun kymmenes!

Huomasitko, että missasin edellisen? Siis heinäkuun kymmenennen, polven muistopäivän! Oikeastaan en missannut sitä, mutta tuolloin en vaan jaksanut nostaa asiaa sen suuremmin esille. Ja se on hyvä merkki se. Ehkä polvi ei kohta enää hallitse koko elämääni, kun en jaksa sen rikkomisen kuukausipäivää säännöllisesti ”juhlia”.

Mutta tästä kuun kymmenennen muistopäivästä on tavallaan tullut sellainen sopiva pysähtymishetki katsoa aikaa taaksepäin, ja mikä tärkeintä, luoda katse eteenpäin.

Polven osalta eteenpäin katsominen on tosin aika vaikeaa. Edelleen on suuri mysteeri, miten ja missä tahdissa keho kuntoutuu. Edelleen opettelen ymmärtämään kuinka kropalle on annettava sen oma tahti. Oikealla kuntoutuksella voin edesauttaa sen kunnon edistymistä, mutta kehoa on kuunneltava nyt erityisen tarkalla korvalla. Nnyt mieltä haastaa tietysti se, että töiden ja aamuherätysten ohella vähäiset voimat vetäisivät usein vain sänkyyn. Pidin tarkoituksela parin viikon tauon, ja nyt olen taas käynnistellyt kuntoutusrumbaa.

Ehkä jossain vaiheessa myöhemmin ymmärrän vieläkin paremmin mitä nämä kuluneet yksitoista kuukautta ovat minulle opettaneet: lisää läksyjä periksiantamattomuudesta, siitä miten joskus itsensä joutuu kaikin keinoin puskemaan tekemään töitä ja hallitsemaan mielensä hirjumisen hetkellä. Sillä helppoa tämä kuntoutus ei ole. Se on tasapainottelua pitkäjänteisen työnteon ja malttamattomuuden välillä. Sieltä välimaastosta täytyy löytää oikea treenimotivaatio, tapa kuntouttaa järkevästi niin, ettei riko itseään vaan pystyy kehittymään lineaarisesti takaisin kuntoon.

 

Tänään kävin treenaamassa, mutta ohjelmassa oli polven sijaan nyt enemmän yläkroppaa. Sen on vahvistuttava paljon, sillä aiemmat kuukaudet on keskitytty vain polven jumppauttamiseen.

 

Vaikka nytkin taas tuntuu, ettei tästä polvesta ikinä tule kunnon kalua, niin ehkä sekin aika vielä koittaa, että kehoni tuntuu normaalilta. Viime aikojen isot kehitykset olen kokenut siinä, että polvi tuntuu suoristuvan nyt jo paremmin. Sen jäykkyys on yllättänyt minut totaalisesti; siis se, miten ihmeen pitkään vamma ja leikkauksen jäljet sen liikkuvuutta rajoittavat. Ja koska polvi ei suoristu edelleenkään täysin, en voi kävellä täysin normaalisti tasapainoisessa asennossa. Tämä taas rasittaa muuta kehoa paljon.

Nyt, kuun kymmenentenä ja yksitoista kuukautta onnettomuudestani sen jäljet ovat alkaneet näkyä kehossani myös hieman kummallisilla, minulle entuudestaan oudoilla tavoilla. Tällaisia asioita en yleensä käsittele, eikä niillä sinällään ole merkitystä, mutta olen myös huomannut ylimääräisten nesteiden ja vähemmästä treenistä jouhtuen hitaammaksi käyneestä aineenvaihdunnasta johtuva lieveilmiöt. Muhkuroita alkaa muodostua kehoon. Sen lisäksi, että vammautunut jalka on vielä huomattavasti lihaksettomampi kuin vasen, on siihen alkanut ilmestyä selluliittiä. Sitä jotenkin kummasti olen viime päivinä hätkähtänyt.

Tai sitten se on vain tämä ikä. En ole perhana enää mikään eilisen teeren tyttö minäkään 😀

Tällaisin ajatuksin kuun kymmenentenä, yksitoista kuukautta onnettomuudesta. Tajunta virtaa taas.

/Äm

Mainokset

Kinkunsulatusta kerrassaan – näin kuntoutetaan polvea

Huhhuh.

Muuta en juuri tänään kykene sanomaan.

Kävin aamulla fysioterapiassa. Se oli ensimmäinen varsinainen hoitokerta leikkauksen jälkeen, vaikka jo kerran leikkauksen jälkeen Diacorissa fysioterapeutillani olenkin käynyt.

Ni HUHHUH!

Nukuin juuri kahden tunnin päiväunet. Ikinä maailmassa en ole voinut kuvitella, että näin koville tämä polvipulma voi ihmisen vetää.

On kovin vaikea selitää miltä juuri nyt tuntuu. Tunnin polven venkslauksen ja jumppaliikkeiden jälkeen tuntuu kuin jalka räjähtäisi. Kivut polvesta tietysti nousivat taas kovemmiksi treenin jälkeen ja nyt juuri ei muuta tee mieli tehdä kuin maata jalka koholla sängyssä. Mutta mikä hurjinta: tunnen ensimmäistä kertaa aikoihin miten minulla on jalassa jotain lihaksia! Joka paikkaa kolottaa reisissä, pakaroissa ja pohkeissa. Vaikka se on tavallaan kamalaa, olo on mahtava siksi että on vihdoin päässyt tekemään jotain ja tuntee elämää lihaksissaan. Ja sitten kuitenkaan emme edes juuri tehneet kovin paljoa. Pienin askelein mennään, mutta ne askeleet tuntuvat suloisilta.

Tällaista kinkunsulatusta täällä! Jotta saisit jonkin käsityksen, miten arkeni on rullannut viimeiset neljä viikkoa ja muutaman seuraavan tästä eteenpäin, tässä alla on ensimmäisten neljän viikon ”treeniohjelmani”. Ite piirsin! Ja ihan murhapaikkatutkimuskuvilta ne näyttää! Lupaan keskittyä jatkossa puhumiseen ja kirjoittamiseen… Mutta aikamoista murhapaikkatutkimusta näiden ohjeiden noudattaminen on kyllä ajoittain ollut.

img_4856

Ensimmäiset neljä viikkoa mentiin näillä.

 

Kyllä. Liikkeet olivat minimaalisia ja suorastaan tylsiä, mutta siltikin ne ovat tuntunteet hetkittäin maailman kamalimmilta. Pieniä jalkapöydän heilutuksia, pakaran puristuksia ja kevyitä nostoja. Niitä tein sängyssä makaamisen ohella. Tänään olen todella onnellinen siitä, että sain vihdoin uusia liikkeitä – jo ihan päänkin kannalta – sillä voin kertoa, että kovempaakin kaveria alkaa jo vähän korpeamaan kun näitä vispaa monta kertaa päivässä kuukauden.

Nyt seuraavat pari viikkoa mennään sitten näillä alla olevilla ja ensi viikosta ohjelmaan lisätään vielä 1o minuuttia kuntopyörää aamuin illoin. Pakko tunnustaa, että erityisesti nuo vatsalla ja kyljellä tehtävät liikkeet jännittävät, sillä en ole ollut noissa asennoissa aikoihin!

img_4858

Ja sitten seuraavat viikot mennään näillä.

 

Niin. Kinkunsultusta kerrassaan. On kovin vaikea selittää miten heikoksi ja väsyneeksi tämä syksy on kehoni ja mieleni vetänyt sekä miten nolliin koko liikkumiskykyni tämä pulma polvessa on vienyt. Nyt kehossani ei ole kohtaa, joka voisi hyvin. Koko kehonhallinta ja sen tuntemus ovat hämärtyneet, ja ihan perusliikkeetkin tuntuvat vaikeilta, sillä en hallitse kehoani. Kun polvi on ollut poissa pelistä, muu kroppa on kompensoinut erilaisin virheasennoin ja nyt niitäkin joudutaan harjoittelemaan ihan alkupisteistä lähtien. On tavallaan aika hurja ajatella, että lopulta niin pieni pala ihmistä voi pistää kropan aivan sekaisin ja vaatia tällaisen kuukausien kuntoutuksen. Kamalaa, mutta samalla todella mielenkiintoista!

Koska olen kovin kiinnostunut kyselin tänään fysioterapeutiltani syitä siihen miksi kuntoutus on näin pitkä, ja vastaus oli tosi mielenkiintoinen, mutta pakko tunnistaa etten nyt kuollaksenikaan muista mitä hän tarkalleen sanoi tai osaa kiteyttää hänen sanojaan tähän. Mutta onhan tässä vielä sellaiset kahdeksan kuukautta aikaa, joten enköhän senkin ehdi vielä selittää. Jep, kuulit oikein: noin yhdeksän kuukauden päästä leikkauksesta voin vihdoin palata kaikkien urheilulajien pariin. Kolmesta neljään kuukautta menee siihen, että pääsen juoksemaan muutamia askeleita ja siitä sitten oman kehityskulun mukaan eteenpäin. On tärkeä muistaa, että jokainen leikkauksesta kuntoutusprosessi on yksilöllinen, eikä mitään normaalitapauksia ole.

Minulle tämä kuntoutus on tietysti jännittävä ihmiskoe siihen, kuinka saan kehoni toimimaan taas oikein ja vahvistettua sen siihen huippukuntoon jossa se on ollut (ehkä jopa vielä parempaankin). Niin minä ajattelin nimittäin tehdä; ottaa tämän kuntoutuksen tosissaan ja tehdä hommat niin, että loppujen lopuksi nämä menetetyt kuukaudet ovatkin olleet kaiken kärsimyksen arvoisia. Nyt on mahdollisuus pistää keho aivan uuteen kuosiin ja alkaa kohdella sitä myös ehkä vähän aiempaa kunnioittavammin.

Sellaista tänään. Lasken tunteja, että tämä hullu vuosi 2016 olisi ohi.

Iloa iltaasi, ilopilleri!

/Äm

 

 

Mun 15 minutes of fame: Hiihtäjäeliölaji

Elämässä hienointa on se, kun saa tehdä sitä mikä on hauskaa ja innostavaa – olkoonkin sitten ihan sekopäistä. Jos ryssin nyt tässä oheisessa käsikirjoitus- ja dubbaustyössä unelmani omasta luonto- ja seikkailuohjelmasta, niin tässähän sitten menee, oli sen arvoista. Saan kuitenkin näillä 15 minutes of famellani takuuvarmasti vuoden luontoäänipalkinnon. Vai mitä olet mieltä…

Meillä Letskissä oli nimittäin unelma: tehdä hiihtotreenivideoita, jotta sinäkin pääsisit valmistautumaan hiihtokauteen. Mutta saattaa olla, että nyt syntyikin jotain ihan muuta, onhan Hiihtäjä eliölajeista utopistisin.

Tervetuloa mukanamme maailmaan, joka on vaarassa kadota. Tämä sarja kertoo eliölajista, jota uhkaa sukupuuttoon kuoleminen, jollemme me kaupunkilaistuneet, digitalisaation kourissa kamppailevat lajitoverit ole valmiita tekemään jotain… Letski luontoon!

/Ämmä, joka toivoo, että kuitenkin ensi luonto-ohjelmatuotantoon saa rinnalleen ihan vähän osaavamman editointiporukan. Mut mä tiiän, sä annat anteeksi ja jos sä oot tuottaja, sä varmaan annat mulle luonto-ohjelman tällä työnäytteellä 😉

Kesä, bikinit ja sixpack, täältä tullaan!

Eilen treenattiin Tiian kanssa. Päätös aloittaa tämä kuntoprojekti on ollut parhaimpia viime aikoina tekemiäni asioita. Joskaan ei mikään helppo nakki, sen totesin eilen. Vaikka minulla on paljon liikuntataustaa, on tämä tavoitteellisempi salitreenaaminen yllättävän paljon vaikeampaa kuin olin osannut kuvitella.

bild 3

bild 2

Tai ainakin rankempaa. Ei uskoisi, sillä ohjelmassani on paljon vähemän liikkeitä tehtäväksi kerralla kuin mihin olen aiemmin tottunut. Jotenkin sitä on ajatellut, että pitää tehdä hirveästi ja kaikkea, jotta lihaskunto kohenisi. Mutta ei. Ammattilaisen ottaminen treenikaveriksi on ollut ehdottoman tärkeää minulle. Muuten tekisin monta juttua ihan väärin. Tämä on tosi hyvä juttu senkin takia, että kun ei tee liikaa kerralla, niin tekee mieli mennä heti seuraavana päivänä taikaisin salille! Kummastelin myös, miten sinällään pienet asiat voivat tuntua niin uskomattoman rankoilta. Kuten tämä aivan ehdoton suosikkivatsalihasliikkeeni, jossa jalat lasketaan yhdessä penkiltä lattiaan ja nostetaan sieltä ylös – vatsalihasten voimalla. Kesä, bikinit ja sixpack: täältä tullaan! Sovittiin Tiian kanssa, että kuukauden päästä lähdetään yhdessä bikiniostoksille…

Huomasin eilen, että jotkut uudet liikkeet pelottavat minua. Siis ihan oikeasti pelottavat, kun ei ole tottunut tekemään aiemmin niin isoilla painoilla. Esimerkiksi rintaprässiä ja jalkapenkkiä tehdessäni minulla melkein tuli itku kun tein niitä viime viikolla yksin. Tiian apu onkin korvaamatonta erityisesti näin alussa, jotta saamme liikeradat ja tekniikat kohdalleen sekä lihaksiston tottumaan uusiin vastuksiin. Tiia kertoi, että hermostolta vaatii aluksi oman aikansa tottua uusiin liikkeisiin. Treenaamisen ja toistojen myötä lihaksisto ja hermosto tottuvat ja sitten tulee rohkeus ja itsevarmuus tehdä liikkeet. Sitä todella odotan, sillä eilen meinasi itku tulla rintaprässin kanssa.

bild 1

Sitä paitsi Tiian kanssa treenaaminen on vaan ihan hirveän paljon hauskempaa. Taisimme saada eilen koko kuntosalin testosteronia uhkuvan energiakentän horjumaan naurullamme (vaikka minä en kyllä ihan koko aikaa nauranut, ja pahoittelen kaikille kanssatreenajilleni niitä ärräpäitä, jotka välillä suustani pärähtivät). Tuollaista ilopilleria minä tarvitsen kaverikseni ja tuekseni. Tiedän, että voin soittaa hänelle milloin tahansa ja saada tsemppiä ja ideoita treenaamiseen. Hän ei ole treenipiiskuri, vaan jotain enemmän – hän on ystäväni. Tiian avulla tästä ei tule vain sellainen parin kuukauden treenihuuma, joka lopahtaa pian motivaation puutteeseen ja vaihtuu suklaan popsimiseen television edessä. Tästä tulee elämäntapa!

/Maija, odottaen jo seuraavaa treeniä