Kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturiin – arkistojen aarre nyt videona!

On tämä blogi kyllä aikamoinen aarrearkku! Sen jotenkin aina välillä unohtaa, kun tuskailee tässä bloggaajan arjessa – silloin, kun ei oikein tunnu olevan mitään kirjoitettavaa.

Tiedät tyylini: huumoria, heittäytymistä ja syvällistä sanomaa, johon kaikki voivat samaistua. Ja tuolla tyylillä on syntynyt monta suosittua timanttia, jotka vaatisivat myös koostamista kirjan muotoon. Mutta luulenpa, että blogini suosituin kirjaversio voisi olla myös äänikirja. Tai joku näytelty kirja, jos sellainen muoto olemassa olisi.

Tuli vähän leikittyä, ja nyt Youtubessa tarjolla Maija-tädin satutunti aikuisille. Tänään kerron tarinan siitä, kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturiin, Arctic Challenge estejuoksukisaan tietenkin. Tämä on yksi blogini kaikkien aikojen suosituimmista tarinoista ja yksi itseänikin edelleen inspiroivimmista kirjoituksista! Sille on syynsä…

Tässä tekemäni trailer

 

Ja tässä koko tarina Youtube-versiona. Ihan erialaisen sävyn juttu saa, kun sen tekee eri muodoissa.

 

Ja tämän linkin takaa löydät tuon heinäkuussa 2016 kirjoitetun tarinan!

Mainokset

Toivo

Toivo. Riittäköön tuo sana ja kuvassa näkyvä vapauden riemu kiteytykseksi tälle vuodelle

img_4839

Fysipterapian jälkeen pääsin eilen ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen itse ruokakauppaan. Tältä se tuntuu. Ja näyttää!

 

Vuosi 2016 opetti minulle mitä toivo tarkoittaa ihmiselle; miten aina putoaa jaloilleen (hirveen huono ilmaisu tuo!!!) kun vain osaa nähdä ohi vallitsevan olosuhteen. Ikinä (poislukien tapahtumat kolme vuotta sitten) en ole elämässäni ollut näin väsynyt – ja samalla täynnä odotuksen kuplia, sillä nyt mennään kohti uutta ja parempaa. 

Jos kaipaat lukemista uuden vuoden avajaisiksi, olen rankannut vuoden TOP3 tekstini ja ajatukseni. Monta muutakin upeaa kokemusta tämä vuosi toi ja tarjosi aiheeksi hienoille tarinoille – kerro, jos sinulla on jokin erityinen suosikki!

Omat kaksi suosikkiani ovat nämä jutut (sinisen linkin takana):

Suomalainen mies, sinä olet ihana!
”Kaikki seikkailut päättyvät ennalta-arvaamattomiin löytöihin ja mielettömiin yllätyksiin. Sanoinkuvaamattoman kiitollinen on olo sillä hetkellä, kun on tehnyt jotain tuntematonta; oppinut jotain uutta ja arvaamatonta. Kokenut sellaista, jota ei voi arjessa kuvitellakaan.”


Yksilölajikin on joukkueurheilua – yhdistetyn maajoukueen opissa
”Niin, ajattele: näinkin voi joku elää. Ja sitten samalla jossain toisaalla joku toinen hiihtää lukemattomia tunteja metsissä, hyppää kerta toisensa jälkeen mäestä ja hikoilee. Sitten joku kolmas yhdistää meidät tarjoten mahdollisuuden maailmoillemme kohdata. Ja meille jokaiselle on paikkamme. Toinen ei ole toistaan vähempi tai enempi, kyse on siitä, miten meidän kunkin parhaat kykymme pääsevät ilmaissuiksi ja palvelemaan maailmaa.”

 

Ja se kolmas on yksi teidän ehdottomista suosikeistanne:

Kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturille – Arctic Challenge 2016
”Kun on jossiteltu riittämiin, on aika toimia, katsoa mitä syntyy KUN antaa vain mennä. Ei tarvitse pelätä JOS, sillä selviää siitä huolimatta. Kun on mahdollisuus.”

 

Voin paljastaa. Minun toivoni, se voima, jolla olen mennyt läpi rankkojen aikojen, lepää tässä edessäsi. Tänään toivon vain, että ensi vuonna saan vihdoin tehdä täysillä työtä, jota eniten rakastan; olla teidän parissanne ja tuoda iloa sekä tietysti kiteyttää kertomuksia kokemuksistani. Enää en halua jäädä lukituksi neljän seinän sisään tai edes tietokoneen taa. Minun toivoni lepää siinä voimassa ja kyvyssä, jonka olen vihdoin pitkien etsikkovuosien jälkeen löytänyt itsestäni. Luulen, että se nousee esiin näissä edellä nostamissani teksteissä. Minä olen parhaimmillani, kun saan inspiroida sinua!

Mitä sä toivot tänään?

Kannat kattoon, kaiffarit! Piste ja bye bye!

/Äm, joka toivoo toivoa uuteen vuoteesi ja alkaa sytyttelemään roviota, jolla polttaa kyynärsauvat – lähellä nääs ollaan elämää ilman niitä

Entä jos koskaan ei ole oikea aika rakkaudelle?

Onhan se väistämättäkin feissillä, kun sen portin menin avaamaan. Rakkaus. Tai mikälie. Mahdollisuus, ettei oliskaan elämänsä ainoa ihminen.

Toissaviikkoiset sokkotreffini saivat minut mietteliääksi.

* * *

Se on palannut.

JOS.

Minä jossittelen taas.

Jos se tulisi vastaan. Jos olisi rakkaus. Tai jos olisi se mikälie.

Jos olisi mahdollisuus, ettei oliskaan elämänsä ainoa ihminen.

Jos en olisikaan valmis?

ArcticChallenge2016-016

Oli hieman vaikeaa keksiä kuvitusta tähän kirjoitukseen, mutta tässä vielä lisää upeita tunnelmia Arctic Challenge -kisasta Levillä. Kuva: Arctic Media

 

Tässä minä istun taas. Keittiönpäytäni äärellä. Kesän hulinoitten jälkeen on taas aikaa ajatella. Keittiöfilosofi. Maalausta isolla pensselillä, ja tämä pohdinta menee muuten wayyyyy beyond kaiken yksittäisen: senkin, kuinka nuo sokkotreffini kulkivat ja oliko niillä joku seuraus. Ne ovat yksityisiä, kahden ihmisen välisiä asioita, joita en tule tästedeskään käsittelemään muiden edessä.

Mutta omia ajatuksiani minä selvitän ja isollapa pensselillä maalaankin.

Katsos, minun elämäni on pisteessä, jossa kaiken muun etusijalle on pakko laittaa omien siipien löytäminen ja oma työura. On tutkittava tarkkaan se orastava hieno mahdollisuus, joka isojen menetysten ja romahdusten jälkeen on saatu taas hienoon alkuun. Kaikki muu, ylimääräinen, vie liikaa energiaa, vaatii liikaa likoonpistämistä kerralla. Näistä taustoistahan olet jo blogissani lukenut, ja jos et, tästä ja tästä voit katsoa lisää.

Mutta portti on nyt auki, ja minä mietin: JOS päästäisin jonkun toisen ihmisen elämääni, mitä JOS se olisikin virhe? Entä JOS nyt ei olekaan oikea aika rakkaudelle?

* * *

Ni, tässä kohtaa kaikki meneekin hankalaksi. Entä jos koskaan ei ole oikeaa aikaa rakkaudelle? Onko oikeastaan koskaan oikeaa aikaa millekään? Onko parisuhteessakaan oikeaa aikaa rakastaa?

Ja sitten tulee se vielä vaikeampi kysymys: Mistä tietää, että on oikea aika?

ArcticChallenge2016-329

Kuva: Arctic Media

 

Ei. Älä sano, että luota tunteeseen. Tunteeseen ei voi nyt luottaa. Se vaihtelee joka toinen hetki. Välillä haluan katsoa, kurkistaa, välillä taas tuntuu, etteivät voimat riitä muuhun kuin omaan päivittäiseen taisteluun. JOS kaikki mutkistuukin, jos toinen astuu kuvioon?

Jos sitten menettääkin jotain?

Ja nyt (helvetti, tätä kysymysta yritin vältellä!!): MITÄ RAKKAUS ON? Miksi minä ajattelen, että se on menettämistä?!?

Ja mitä sitten menettää JOS ei annakaan mahdollisuutta rakkaudelle tai sille mikälielle mahdollisuudelle, ettei oliskaan elämänsä ainoa ihminen?

Ni, haluatko, että luettelen vielä lisää päässäni olevia kysymyksiä?

 

ArcticChallenge2016-363

Ei. Siinä emme ole me, minä ja sokkotreffiparini, vaan joku muu ihana toisiinsa rakastunut pari. Näitä minä salaa seurasin kisamme varrella ja pohdin kysymyksiäni… Kuva: Arctic Media

 

Mietitkö sinä juuri nyt näitä asioita? Tiedätkö sinä oikean vastauksen?

 

* * *

Minä muistin juuri, että keväisen Tinder-kokeiluni seurauksena kirjoitin jotain oikeista kysymyksistä ja vastauksista. On pakko nostaa tuo teksti tähän uudelleen. Ihan vain siksi, että voisimme yhdessä pohtia, sillä kysymyksethän eivät kysymällä lopu….

(Tämä sama alla oleva kirjoitus löytyy myös alkuperäisenä täältä.)

 

 

MITÄ TEKISIT JOS EI OLISI OIKEITA KYSYMYKSIÄ, EI OIKEITA VASTAUKSIA?

”Trööt. Väärä vastaus.

Näitä minä olen pelännyt. Odotan, että toinen osapuoli aloittaa keskustelun siksi, että en itse uskalla. En uskalla siksi, että olen saanu koko Tinder-touhuun minut usuttaneelta ystävältä kirjan ”Tinder Nightmares”, jossa kuvataan ihmiskunnan historian järkyttävimmät keskustelunavaukset Tinderissä. Ja jos minä aloittaisin keskustelun, saattaisin juuri tehdä jonkin tuollaisen tuhoontuomitun feministishenkisen avauksen. Jonka olen juuri tehnyt…

Ei. Minä en aloita keskustelua. Sen sijaan googlaan nyt netissä tunteja onko olemassa jotain ohjelmaa, jolla voi kuvasta tunnistaa ihmisen kasvojen perusteella hänen nimensä. Kun en löydä vastausta, käytän lisää tunteja ihmisen etsimiseen Facebookista hänen hyvin perinteisen suomalaisen etunimensä perusteella. 

Minä haluan tietää kuka hän on.

Mutta ei. Minä en aloita keskustelua ja kysy mieheltä suoraan. Mikä sinun nimesi on ja kuka sinä olet?

Ei. En.”

Näin minä kirjoitin eilen blogiini kokemuksestani Tinderissä ja jatkoin antamalla miehelle vinkin:

”Ei ole vääriä kysymyksiä tai oikeita vastauksia. Jos olet minusta kiinnostunut, niin ole sitä rohkeasti ja anna sen näkyä.”

Vaadin äksöniä, niinku!

* * *

Blogin julkaistuani jäin tankkaamaan ääneen tuota ajatustani. Miksi ihmeessä annan Tinderpainajaisten tulla uniini? Miksi annan niiden estää minua kenties löytämästä elämäni rakkautta? Miksi minä kaipaan ohjekirjaa ja etsin oikeita kysymyksiä? Mikä väärissä vastauksissa on väärin?

Tämä menee nyt wayyyy beyond Tinder, olkoon eilinen kirjoitukseni vain konkreettinen ja viihdyttävä esimerkki jollekin suuremmalle, kenties koko ihmiskuntaa koskevalle teemalle.

Oikeat vastaukset. Väärät kysymykset.

Väärät vastaukset. Oikeat kysymykset.

Oikea ja väärä. Yksi kiehtova äärilaita, niistähän olen sinulle paljon kirjoittanut.

Varmuus, sitä minä jäin miettimään. Estääkö se, että minun on aina oltava varma minua toimimasta? Että täytyy tietää? Onko meidät kasvatettu siihen, että uskaltaakseen viitata koulutunnilla on ensin oltava täysin varma oikeasta vastauksesta? Tai että voidakseen yrittää on viilattava insinöörikaaviot loppuun asti ja todistetusti tietää mikä on tulevaisuus?

Mutta toimiiko elämä niin?

Toimimmeko me jos ajattelemme näin? Tartummeko toimeen, kysymmekö selvittääksemme, kohtaammeko toisiamme?

Kuinka kukaan voi olla varma vastauksista jos kaikki odottavat oikeaa kysymystä; jos kukaan ei ehdota vaihtoehtoja, joista etsiä vastausta?

Pelkäänkö minä kysyä kysymyksiä, sillä epäilen niiden olevan vääriä? Mitä tapahtuu jos vastaan väärin, paljastunko?

Mitä minä pelkään?

HERRANJUMALAMITENPALJONKYSYMYKSIÄ!

Varmuus ja epävarmuus.

Kysymykset ja vastaukset.

Oikea ja väärä.

Pelko ja vapaus.

* * *

Tiedätkö mitä minä tajusin eilen julkaistuani blogini? Taidan ottaa kysymykset ja vastaukset liian vakavasti.

Otanko siis elämän liian vakavasti? TUO onkin hyvä kysymys!

Sillä sitähän elämä on lopulta vain on: sarja kysymyksiä ja vastauksia – toinen toistaan parempia ja huonompia, oikeampia ja väärempiä – sekä niiden lomassa tapahtuvaa toimintaa.

Äksöniä, niinku!

* * *

Mitä sinä tekisit juuri nyt jos ei olisi vääriä vastauksia tai oikeita kysymyksiä?

 

Arctic Challenge ja sokkotreffit -haaste…

Kääk.

Huomenta Seinäjoelta, jonne saavuine eilen duunikeikalle!

Herätys hotellilla oli huima. Sain nimittäin käsiini tämän:

 

Laura Peippo, Arctic Challenge -haasteottelun äiti ja (omien sanojensa mukaan) Rakkauden Suurlähettiläs haastoi minut tähän Levillä 23.7. järjestettävään kisaan. Ottelu sisältää 10 kilometrin juoksuosuuden ja 10 erilaista fyysistä haastetehtävää tunturiluonossa.

No sehän nyt ei vielä mitään minun mittaristollani, mutta se twisti! Koska Arctic Challenge on pareissa suoritettava kisa, tässä haasteessa suurin jännitys on sen lisämauste: SOKKOTREFFIT. Pari minulle kun löydettäisiin kisaan nyt käynnistyneen treffikumppanihaun kautta.

Haastepakettini on siis osallistua Arctic Challengeen, jossa kisa-aamuna 23.7. tapaisin parini, hakijoiden joukosta minulle valikoidun sokkotreffiparin. Nyt pitäisi siis kisaan osallistumisen lisäksi uskaltautua heittäytymään treffihaasteeseen.

Että mitäs… ETTÄ MITÄS!?!? Mitä mä teen? Sano!

Ja hurjintahan tässä on, että kuka tahansa riittävän kuntoinen herrasmies voi nyt ilmoittautua Lauralle hakeakseen sokkotreffiparikseni. Että vink vaan.

Ilmoniemi_Maija_DSC1713_2048px

/Äm, joka laittaa tuohon nyt strategisesti yhden parhaimmista kuvaistaan, niin mahdolliset blogiin lisätietoa minusta hakevat sokkotreffikandidaatit näkevät houkuttelevan ulkoisen kauneuteni, eikä todellisuutta…

IMG_2337

Oho.

Sinkkuviikkojen aarre: ”Kuinka usein täytyy sheivata, jos käy salilla?”

No kun on perjantai-iltapäivä ja kaikkea, niin otetaan tämä elämä nyt jo vähän kevyemmin. MaiLifen sinkkuviikot jatkuvat!

Muistatko, kun viime keväänä minua ihan vaan keskellä kirkasta päivää ja Helsingin katuja pyydettiin treffeille? Tämän hauskan (KYSYMYSMERKKI) kertomuksen kirjoitin silloin….

* * *

”Kuinka usein täytyy sheivata, jos käy salilla?

Tämän jälkeen minä en enää koskaan ihmettele miksi se noin 99 prosenttia suomalaisista parisuhteista syntyy baarissa pienessä hiprakassa. Tai no, kaatokännissä.

Minua yritettiin iskeä äseken ja pyydetiin treffeille! Kyllä. Näin siinä kävi….

* * *

Kävelen kotiin koulutuksesta, maindaan taas niitä omia bisneksiäni taas ja kuuntelen Redramaa kuulokkeistani. Olen ihan keskellä kaupungin katua ihan ihmisten aikaan. Olen siinä sellaisessa ihanassa turvallisessa omassa paikassani, ja suljen muun maailman pois ympäriltäni musiikilla. Korvalaput ovat turvani. Yhtäkkiä kadun toiselta puolelta määrätietoisesti minua kohti kulkee mies. Hän puhuu minulle jotain, suu liikkuu vilkkaaseen tahtiin, mutta en kuule sanakaan. Muistan kuulokkeet korvillani, ja nappaan toisen niistä pois. Katson häntä hölmistyneenä.

Voi ei, se on joku turisti ja mun pitää näyttää sille nyt tietä jonnekin ja mä en just nyt jaksais kun mulla on kauhea nälkä ja pitäis jo päästä kotiin, ajattelen.

”Hei, säänksmä jutella sulle hetken?”, mies kysyy.

”Joo-o”, vastaan. Ei turistit noin kysy tietä. Mitä se haluaa?

”Kuinka usein täytyy sheivata, jos käy salilla?”, hän kysyy katsoen ystävällisesti silmiin.

Kysymysmerkki.

”Anteeksi?”, kysyn ja nostan toista kulmakarvaani. Nyt pitäisi juosta ja kovaa. Mitä se haluaa? Ei se ole humalassa.

”Niin, siis kun sä näytät siltä että sä urheilet. Aika raju look sulla muuten”, hän toteaa käärmekuosiseen mekkooni ja mustaan nahkatakkiini viitaten.

”Joo-oooo-o-o-o – – -, en mä niin ajatellu laitoin vaan jotain päälle kun lähdin”, sanon ja vedän laukkuni lähemmäs itseäni ja kurkistan olkani yli. Joku seisoo varmasti takanani ja on juuri vetämässä lompakkoa laukustani.

HÄMMENNYS.

”Siis, ei sun tartte pelätä, en mä ole sun kamojas pöllimässä. Rauhoitu vaan”, hän vakuuttelee.

Ketään ei ole takanani ja laukussakin nopean vilkaisun jälkeen näyttää kaikki olevan tallessa.

En minäkään ole humalassa. Vai olenko?

”No joo, siis mähän en talvella sheivaa juuri ollenkaan kun ei kauheesti oo tarvis ja kesällä sit tulee vähän useammin”, vastaan ja tikahdun samantien nolouteeni että olen juuri paljastanut tuiki tuntemattomalle (ja nyt sinulle…), että en talvisin juuri sheivaile jalkojani.

”Sä oot tietysti töistä tulossa ja vielä ihan työajatuksista. Rentoudu vaan.” ”Kato mua silmiin vaan rauhassa, niin sä rentoudut”, hän toistaa ytävällisesti.

You wish, mä oon töistä tulossa, ajattelen. Hitto kolmatta päivää työttömänä.

Katson häntä silmiin. ”Sä yrität hypotisoida mut!”, huudahdan. (minun maailmassani kun ei ole yhtään poikkeuksellista etteikö joku voisi yhtäkkiä tulla kadulla vastaan ja kokeilla hypnotisointia). ”Sä oot ollut jossain kurssilla ja sä harjoittelet nyt mulla”, epäilen.

Hän hymähtää: ”Ei. Mä halusin vaan sanoa sulle että sä näytät hyvältä. Anna mulle käsi, niin sä rauhoitut.”

Hitto hypnotisoitaessakin ne ottaa aina toisen käden jä sit lämäyttää sen sen otsaan ja sit se valahtaa maahan elottomana, piirrän mieleeni kuvaa hypnotistista.

”Mä oon piilokamerassa!”, huudan varmana ja teen tiukan silmäyksen ympärilleni bongatakseni kaikki mahdolliset nurkan takana minulle, viattomalle viihdemaailman uhrille, nauravat tuotantoyhtiön ihmiset.

”Ei tää oo piilokamera.”, hän sanoo näyttäen vähän loukkaantuneelta.

Siitä viis. Minä epäilen kaikkea. Tässä on joltava jotain tosi mätää.

”Ootsä sinkku?”, hän kysyy

”MITÄMINÄVASTAAN MITÄMINÄVASTAAN MITÄMINÄVASTAAN?”, huudan jeesusta mielessäni.

”on”, kuiskaan.

”Mitä on?”, hän kysyy.

”Oon.”

”Haluaisitsä joskus tavata mua?”

Kysymysmerkki.

* * *

Tässä on kaikki mitä keskustelustamme muistan. Tämän lisäksi muistan itseni hokemassa häkeltyneenä, että onpa hauskaa kun näin poikkeuksellisella tavalla joku lähestyy Suomessa ja miten hienoa onkaan että joku uskaltaa tehdä noin ja voi kun sitä itsekin joskus uskaltaisi lähestyä ihmisiä kadulla ja kuinka jännä onkaan miten sitä ei kukaan koskaan tee tuollaista. Ja. Ja. Ja.

Nyt on nähty se päivä, että tältä tytöltä menee pasmat totaalisesti sekaisin. Miten näin voi käydä? Miten kukaan tulee kadun toiselta puolelta ja kysyy ensimmäisenä että tarvitseeko sheivata usein kun käy salilla?

Sitä jäin ihmettelemään, että kun tällaista sen yhden ainoan kerran elämässä tapahtuu, miksi sitä ensimmäisenä epäilee, että toinen varmasti haluaa jotain pahaa? Onko se meihin suomalaisiin jotenkin syväasennettu, että toisilleen tuntemattomien ihmisten välillä ei voi olla pyyteetöntä kohtaamista keskellä kaupungin katua ihan ihmisten aikaan? Että joku vaan aidosti oikeasti haluaa kohdata, jutella, kehua kauniiksi ja pyytää treffeille? Ja miksi sitä ei itsekin joskus voisi toimia noin? Miksi on niin pajon helpompaa jättää sanomatta ja toimimatta kuin sanoa ja toimia? Siis ihan muissakin kuin tällaisissa parisuhteen muodostamiseen liittyvissä asioissa?

Ei sellaista tapahdu.

Vai tapahtuuko?

* * *

”Saanko halata sinua vielä?”, hän kysyy kun erkanemme.

HALATA! Tuntematon keskellä kaupungin katua ihan ihmisten aikaan.

JOTAIN ON OLTAVA VIALLA.

Annan hänen halata. Minähän se aina sanon olevani niin spontaani ja heittäytyvä ihminen. Paskanmarjat. En tunne itseäni enää. Otan hänestä kiinni vain toisella kädellä. Hän puristaa hellästi mutta varmasti.

Kun pääsen kotiin, tarkistan, ettei hän ole asentanut nahkatakkini selkämykseen jotain kameraa, jolla voisi jatkossa seurata elämääni.

* * *

Sellaista tänään. Tämä kertomus on täysin totta. Ja niin taitaa olla myös meidän keskivertosuomalaisten suhtautuminen spontaaneihin kohtaamisiin keskellä kirkasta päivää. Minä olen juuri kohdannut suurimmat ennakkoluuloni silmästä silmään. Voiko pyyteettömään kohtaamiseen uskoa?

Nii. Ne treffithän sua kiinnostaa… Tuliko niitä? No. Jätetään siitä kertominen sitten toiseen kertaan.

Mikä on erikoisin tapa, jolla sinua on yritetty iskeä tai pyydetty treffeille?

20140726-094828-35308668.jpg

Apua, olenko minä se kamala Tinder-Bitch – mies, näin saat naisen sydämen Tinderissä

Rohkeimmallakin seikkailijalla on heikko kohtansa, raja, jota hänkään ei millään pysty ylittämään. Ja minulle, joka hyppään kyllä mäkihypyn, no problem, yksi raja on korkein: Parisuhteen muodostus. En vain pysty heittäytymään deittailuun ja juttuihin, joita rakkauden löyäminen kenties vaatisi. Sen sijaan, että asettaisin itseni alttiiksi ja tekisin asialle jotain, minä odotan, että prinssi tulee vastaan. Sä tiedät, se valkoinen ratsu ja auringonlasku janiinedelleen. Mutta faktat kehiin: kaksi vuotta sinkkuna, eikä tieni varrelle ole miehiä asettunut.

Vaadittiin matka tuhansien kilometrien taakse Las Vegasiin, ystävän heittämä haaste ja… noh, rikkaan amerikkalaisen miljonäärin kiilto silmissä. Käsillä olivat vuoden 2015 viimeiset tunnit ja korvissa ystävän sanat:

”Nyt sun on aika ottaa kohtalo omiin käsiisi” Mene Tinderiin. Nyt.”

* * *

Kännykkä. Se minulla on nyt kädessäni. Määrittäisikö minun kohtaloni tämä kapula? Lataan sille liekin muotoisella logolla varustetun aplikaation. Yököttää. Ikinä en ole elämässäni ajatellut sortuvani tähän. Mielikuvissani valkoinen hevonen ravaa horisontin taakse ja kaatuu kuolleena maahan. Bye, bye prinsessaunelmat!

 

ulkoistettu

Tältä näyttävät ulkoistetut Tinder-joukot.

 

Koko juttu on minulle liikaa. Eteeni välähtää ihmisen kuva ja minun pitää valita hylkäänkö hänet painamalla punaista rastia vai valitsenko vihreän sydämen, joka ilmoittaa kiinnostukseni. Jos kuvan henkilö antaa minullekin vihreän sydämen, meistä tulee match ja voimme aloittaa tutustumisen.

Ei. Yök. Työnnän kännykän ystäväni käteen ja seuraavat päivät hän (ja hänen vaimonsa ja kaksi pientä tytärtään) hoitavat hommat. Minä kurkin suloisen etäisyyden takaa. Pelkään.

Mutta sitten jotain tapahtuu. Tulee ensimmäinen match!

 

profiili

Kirurgin profiiliteksti…

 

Joku kirurgi Las Vegasissa haluaa minut! Olen taivaissa. Sillä on varmasti rahaa! Ja niin siinä käy: otan kohtalon omiin käsiini ja vuoden 2016 ensimmäiset päivät viuhuvat suloisesti Tinderissä.

Ja nyt minä olen näin…

 

IMG_8362

 

Sanotaan, että Tinder on naisten markkinat. Yksi asia minua vaivaa. 97 prosenttia naamoista vilahtaa minulla punaiseen ja alan pelätä: Onko minusta tullut se kamala Tinder-Bitch, nirso muija, jota ennenvanhaan kutsuttiin katkeraksi vanhaksipiiaksi?

Omat profiilikuvani ovat suurelta osin poseerattuja, jopa valokuvaajan ottamia, ja huomaan etsiväni samaa efektiä miesten kuvissa. Ei kaljatölkkejä (VOIHERRANJUMALANIITÄRIITTÄÄ), ei sormuksia kuvissa (JOO VOIHERRANJUMALANIITÄON), ei sitä ei tätä, ei kainalossa roikkuvia isotissisiä blondeja (VOIHERRANJUMALANIITÄKINON!) tai miehiä koiran kanssa (VOIHERRANJUMALANIITÄON IHAN LIIKAA) tai koala olkapäällä (HERRANJUMALAMIKÄVILLITYSSEOIKEINON).

Ei, ei, ei.

Mutta minua häiritsee; miksi minä, joka haluan kuitenkin ihan aidon, oikean miehen, kyttään Tinderissä adoniksia? Mikä tänne on oikea strategia? Miten täällä voi tuoda esiin sen mitä oikeasti on eikä vain sen miltä näyttää? Koska senhän pitäisi oikeasti ratkaista.

Valkoinen hevonen nousee kuolleista ja ratsastaa silmäkulmassani taas.

Miksi en anna mahdollisuutta? Mitä miehet voisivat tehdä toisin? Mitä minä voisin tehdä toisin?

 

* * *

Kirurgi on jo unohdettu. Nyt on eräs toinen. Annan puhelinnumeroni hänelle! Hän on ihana. Iik! Ei taida olla ihan miljonääri, mutta se ei ole enää kriteeristöni kärjessä. Jokin tässä tyypissä viehättää minua suuresti. Komea, kyllä, mutta myös hänen kuvauksensa profiilissa puhuttelee. Hän kertoo siinä suoraan kuka on. Viestittelemme nyt Whatsupissa. Hän kertoo vähän enemmän. Minä tiedän hänen koko nimensä, sen missä hän asuu. Sydämentykytyksiä. Iik.

Ja joka kerta kun häneltä tulee viesti, minä olen näin…

 

IMG_8353

 

Me suunnittelemme, että tapaisimme ennen lähtöäni.

Valkoinen ratsu!!

Nyt minä olen näin… Tinderassistenttini turvallisesti rinnallani.

 

IMG_8367

Tätä tarinaa kirjoittaessani ja Tinderiin mennessäni olin juuri ollut ystäväperheeni ”au pairina” Las Vegasissa ja tässä heidän tyttärensä. Lisää Amerikan seikkailustani esim. tässä.

 

Yksi raja ylitetty. Huomaan ettei tämä olekaan niin vakavaa. Nyt minä olen siirtynyt Suomeen pyyhkimään naamoja. Kyllä, olen yllättänyt itsenikin. Piti poistaa Tinder kännykästä, sillä Suomessa en tästä puuhasta haluaisi jäädä kiinni, jokuhan saattaa minut tunnistaa. Mutta kuuden tunnin mittainen lentokoneen vaihto Oslon kentällä murtaa kamelin selän. Jos mä nyt vaan ihan vähän kurkkaisin, kun ei tässä muutakaan…

Suomessa sama ralli jatkuu. Katsotaan nyt vaan. Että jos joku mielenkiintoinen.

Tinder on mielenkiintoinen. Ei siitä mihinkään pääse. Koukuttava, sanoisin. Peli? Hiljainen ilta yksin kotona ja kännykkä liian helposti käden ulottuvilla. Entinen loputon Instagramin rullailu televisiota katsoessa on nyt vaihtunut kasvojen pyyhkimiseen vasemmalle tai oikealle.

Minulla ei ole mitään tavoitetta. Selaan naamoja päämäärättömästi. Tinder-Bitch, edelleen? Nyt mennään ehkä 95 prosentissa punaista. Mitä minä tältä touhulta oikeastaan haluan, pysähdyn miettimään. Mitä nämä miehet tästä etsivät, kiinnostun? Tavoite. Olisiko täälläkin oltava sellainen? Tutkin eteeni nousevien profiileja, ja totean, että aika harva kertoo kertoo kuka on ja mitä haluaa. Itselläni ei edes ole kirjoitettua kuvausta. Sen sijaan annan henkilölle mahdollisuuden nähdä Instagram-kuvani. Uskon, että ne kertovat minusta aika paljon.

Jos voisin antaa miehelle jonkin ohjeen, mitä hänelle sanoisin, pohdin? Ehkä toteaisin:

Mieti mitä haluat ja anna sen tulla selvästi esiin.

* * *

 

Mutta mitä minä haluan?

Vaikka edelleen vailla tarkkaa tavoitetta pyyhin suuren osan kuvista pois, minullekin tykkäyksiä kertyy. Matchejäkin! Yksi minua häiritsee. Olen kai jo ehtinyt tottua Amerikassa siihen, että mies aloittaa keskustelun; sanoisinpa, että näin kävi siellä 90 % matcheistäni. Mutta Suomessa! Kaikista matcheistani VAIN YKSI tyyppi tekee aloitteen keskusteluun!

”Moi”, hän avaa, ja jättää lopun kommunikaation hoidettavaksi minulle (VOIHERRANJUMALAMITÄPITÄÄSANOAIHMISELLEJOKASANOOVAINMOIEIKÄMITÄÄNMUUTA JANÄITÄTYYPPEJÄTÄÄLLÄRIITTÄÄ).

Tästä epäinformatiivisesta ja keskusteluun innostamattomasta aloituksesta huolimatta minä hypin tasajalkaa.

”Sä niin saat nyt mun ikuiset suosiopisteet”, höyryän hänelle takaisin innostuksissani ja kummastelen miksi kukaan muu mies ei tartu toimeen ja ALOITA KESKUSTELUA ja ehkä tämä kertoo suomalaisen parisuhteen tasa-arvoisuudesta eli siitä, että NAISEN on täällä totuttu aina vastaavan kaikesta, myös aloitteenteosta ja se jotekin tässä touhussa mättää kun mä oon kuitenkin ihan perinteinen nainen, joka odottaa miehen ottavan ohjat käsiin.

Trööt. Väärä vastaus.

Näitä minä olen pelännyt. Odotan, että toinen osapuoli aloittaa keskustelun myös siksi, että en itse uskalla. En uskalla siksi, että olen saanu koko Tinder-touhuun minut usuttaneelta ystävältä kirjan ”Tinder Nightmares”, jossa kuvataan ihmiskunnan historian järkyttävimmät keskustelunavaukset Tinderissä. Ja jos minä aloittaisin keskustelun, saattaisin juuri tehdä jokin tuollaisen tuhoontuomitun feministishenkisen avauksen. Jonka olen juuri tehnyt…

Ei. Minä en aloita keskustelua. Sen sijaan googlaan nyt netissä tunteja onko olemassa jotain ohjelmaa, jolla voi kuvasta tunnistaa ihmisen kasvojen perusteella hänen nimensä. Kun en löydä vastausta, käytän lisää tunteja ihmisen etsimiseen Facebookista hänen hyvin perinteisen suomalaisen etunimensä perusteella. Minä haluan tietää kuka hän on.

Mutta ei. Minä en aloita keskustelua ja kysy mieheltä suoraan. Mikä sinun nimesi on ja kuka sinä olet?

Ei. En.

 

kirjat

Nämä kirjat sain motivaattori-ystävältäni… Varsinainen Amerikan reissu.

 

Jos siis saisin jossain ohjeita miehelle antaa, sanoisin varmaan hänelle, että:

Ole aktiivinen. Aloita keskustelu rohkeasti. Kysy kysymyksiä, mutta älä unohda kertoa itsestäsi. Sinun ei tarvitse yrittää olla mielenkiintoinen. Sinä olet mielenkiintoinen. Aktiivisuutesi ja suoraselkäisyytesi on kaikista kiehtovinta. Muskeleittesi määrä tai seikkailut, joista voit minulle kertoa, eivät tee sinusta minulle houkuttelevampaa.

Sinun arkesi minua kiinnostaa, sillä sen voisin ehkä kanssasi jakaa.

Ei ole vääriä kysymyksiä tai oikeita vastauksia. Jos olet minusta kiinnostunut, niin ole sitä rohkeasti ja anna sen näkyä. Sillä vaikka meitä naisia kutsutaan monimutkaisiksi ja aivoissamme arvellaan olevan miljoona kierrettä, emme me kuitenkaan näe sinun pääsi sisälle.

* * *

Mutta oman päämme sisään me naiset kyllä osaamme kehitellä kaikenlaista. Minä olen nyt pääni sisälläni aivan varma, että kaikki vihaavat minua. Istun kännykkä kädessä olohuoneessani. Lempipuuhani nykyään. Toisella silmällä katson televisio-ohjelmaan, jonka nimi kysyy ”Liian ruma rakkauteen?” Matcheja ei enää tule. Laajennan hakua maantieteellisesti laajemmalle alueelle. Ei auta. Kukaan ei halua minua. Se ainoa keskustelun aloittanutkaan ei enää lähetä viestejä. Hän vihaa minua. Varmasti! Minä olen ruma. Varmasti! Nyt poistan Tinderin kännykästäni.

Varmasti!

No niinku EEEEEN. Vitsi. Enhän minä sitä tee, minä olen koukussa.

 

* * *

Valkoinen hevonen kruunupäineen on kauan sitten kadonnut mielikuvistani. Mutta Tinderissä pyörii varsinainen kuvakavalkadi. Eniten rakastan niitä miehiä, jotka ovat laittaneet kuvan itsestään koiran kanssa mutta profiilitekstissään muistavat erikseen mainita:

”Ps. Koira kuvassa ei ole minun.”

Hellyyttävän ihanaa; aivan kuten minä olen lukennut Tinderpainajais-kirjani, jossain taitaa olla Teeseitse-opaskirja miehelle, jossa sanotaan:

”Nainen tykkää koirista. Naisen saa, kun on koirakuva. Käytä koiraa.”

On myös kaloja, koala-karhuja, lehmiä, hevosia (ei valkoisia!), kissoja. Jossain lienee myös kirja, jossa opastetaan: On vitsikästä kirjata opiskelupaikakseen ”Elämän kova korkeakoulu”… Ja vaikka minut pysäyttääkin yllätyksestä vastaan tuleva Brad Pittin tai Justin Bieberin pärstä, sen kirjan, jossa kehotetaan laittamaan julkkiskomistus oman kuvan tilalle, SEN saisi polttaa. Mitä sitten tulee vaatteettomaan yläkroppaan (TAI ALAKROPPAAN VOIHERRANJUMALANIITÄKINON) vastaus on niinku ei.

Huomiota voi hakea monella tapaa.

 

kaunis3

Minä olen näin Tinderissä

 

Jos minä nyt neuvoisin, sanoisin, että:

Älä matki muita, vaan palauta mieleen tavoitteesi. Tule tietoiseksi miltä kuvasi ja kirjoittamasi teksti minulle kertovat, miltä ne MINUN silmissäni näyttävät. Jos elämäsi tärkeimmät asiat ovat kuntosali, selfien ottaminen peilin kautta ja vatsalihasten pullistelu, anna palaa näiden kuvien kanssa, mutta mieti olisiko sinussa kenties jotain muutakin kiinnostavaa. Sillä vaikka minä vatsasi nähdessäni pysähdynkin hetkeksi miettimään millaista lihaksesi vierestä olisi aamulla herätä, swaippaan sinut punaiselle, sillä en näe SINUA vatsalihastesi takaa. Minä etsin seurustelukumppanikseni miestä, en lihasta, kaljatölkkiä tai huvipurtta, ja vaikka muuten haluaisit kasvojasi suojella, anna minulle yksi kuva, joka kertoo sinusta. Kerro myös joku asia itsestäsi omin sanoin, äläkä käytä lainausta – varsinkaan jos se on ”Carpe diem”.

En minä halua tarttua hetkeen, minä haluan tarttua sinuun. Jos vain annat minulle tarttumapintaa.

Muista, että jokainen tekemäsi valinta on minulle viesti. Varmista, että se on haluamasi kaltainen. Sinähän haluat, että minä annan sinulle sydämeni.

Ja minun sydämeni sinä saat, kun annat oman tarinasi tulla esiin.

* * *

En minä ole Tinder-Bitch. Minä olen ollut nyt kuukauden Tinderissä, ja oma tavoitteeni on kirkastunut. Minä en stressaa. En ota tätäkään hommaa sen liian vakavasti. Minä katson. Valkoinen hevonen prinsseineen vilahtaa aika ajoin mielikuvissani. Onhan sekin mahdollista, mutta ei Tinder varmasti asiaa pahenna. Olen päättänyt ettei tätä asiaa tarvitse hävetä, kaikkihan sitä tekee ja että kirjoitan blogiini ensimmäisen Tinder-kuukauteni kokemuksista.

Päätän, että siinä annan sinulle yhden ohjeen:

Sinä mies; sinä olet aivan ihana, juuri tuollaisena sinä olet kiinnostava! Viis välitä oppaista ja ohjeista, ole vain tietoinen ja anna minulle tarttumapintaa, ole aktiivinen ja anna oman tarinasi tulla esiin. Ole oma itsesi: se rohkea ja luottavainen mies, joka parhaimmillasi olet. Sellainen, joka varmasti löytää elämänsä rakkauden Tinderistä tai jostain muualta.

Koska sinulle minä annan sydämeni.

* * *

 

Jos olet minuun Tinderissä törmännyt, ehkä jopa tykännyt, muttet saanut vastinettani ja minusta matchia, älä huoli, niin on käynyt suurimmalle osalle muistakin. En ole tainnut vielä itse uskoa tuota juuri sinulle vakuuttamaani…

Rakkaudella,
Maija

Ps. Lapset kuvissa eivät ole minun.

 

herkku4

 

Ja Pps. Ei, Tinder ei maksa tästä kirjoituksesta minulle. Tämä on vain jotain minkä haluan jakaa kanssasi ihan vain puhtaasta sydämestäni.

 

Tämä blogi englanniksi täällä.

”Kuinka usein täytyy sheivata, jos käy salilla?”

Tämän jälkeen minä en enää koskaan ihmettele miksi se noin 99 prosenttia suomalaisista parisuhteista syntyy baarissa pienessä hiprakassa. Tai no, kaatokännissä.

Minua yritettiin iskeä äsken ja pyydetiin treffeille! Kyllä. Näin siinä kävi…

* * *

Kävelen kotiin koulutuksesta, maindaan taas niitä omia bisneksiäni taas ja kuuntelen Redramaa kuulokkeistani. Olen ihan keskellä kaupungin katua ihan ihmisten aikaan. Olen siinä sellaisessa ihanassa turvallisessa omassa paikassani, ja suljen muun maailman pois ympäriltäni musiikilla. Korvalaput ovat turvani. Yhtäkkiä kadun toiselta puolelta määrätietoisesti minua kohti kulkee mies. Hän puhuu minulle jotain, suu liikkuu vilkkaaseen tahtiin, mutta en kuule sanakaan. Muistan kuulokkeet korvillani, ja nappaan toisen niistä pois. Katson häntä hölmistyneenä.

Voi ei, se on joku turisti ja mun pitää näyttää sille nyt tietä jonnekin ja mä en just nyt jaksais kun mulla on kauhea nälkä ja pitäis jo päästä kotiin, ajattelen.

”Hei, säänksmä jutella sulle hetken?”, mies kysyy.

”Joo-o”, vastaan. Ei turistit noin kysy tietä. Mitä se haluaa?

”Kuinka usein täytyy sheivata, jos käy salilla?”, hän kysyy katsoen ystävällisesti silmiin.

Kysymysmerkki.

”Anteeksi?”, kysyn ja nostan toista kulmakarvaani. Nyt pitäisi juosta ja kovaa. Mitä se haluaa? Ei se ole humalassa.

”Niin, siis kun sä näytät siltä että sä urheilet. Aika raju look sulla muuten”, hän toteaa käärmekuosiseen mekkooni ja mustaan nahkatakkiini viitaten.

”Joo-oooo-o-o-o – – -, en mä niin ajatellu laitoin vaan jotain päälle kun lähdin”, sanon ja vedän laukkuni lähemmäs itseäni ja kurkistan olkani yli. Joku seisoo varmasti takanani ja on juuri vetämässä lompakkoa laukustani.

HÄMMENNYS.

”Siis, ei sun tartte pelätä, en mä ole sun kamojas pöllimässä. Rauhoitu vaan”, hän vakuuttelee.

Ketään ei ole takanani ja laukussakin nopean vilkaisun jälkeen näyttää kaikki olevan tallessa.

En minäkään ole humalassa. Vai olenko?

”No joo, siis mähän en talvella sheivaa juuri ollenkaan kun ei kauheesti oo tarvis ja kesällä sit tulee vähän useammin”, vastaan ja tikahdun samantien nolouteeni että olen juuri paljastanut tuiki tuntemattomalle (ja nyt sinulle…), että en talvisin juuri sheivaile jalkojani.

”Sä oot tietysti töistä tulossa ja vielä ihan työajatuksista. Rentoudu vaan.” ”Kato mua silmiin vaan rauhassa, niin sä rentoudut”, hän toistaa ytävällisesti.

You wish, mä oon töistä tulossa, ajattelen. Hitto kolmatta päivää työttömänä.

Katson häntä silmiin. ”Sä yrität hypotisoida mut!”, huudahdan. (minun maailmassani kun ei ole yhtään poikkeuksellista etteikö joku voisi yhtäkkiä tulla kadulla vastaan ja kokeilla hypnotisointia). ”Sä oot ollut jossain kurssilla ja sä harjoittelet nyt mulla”, epäilen.

Hän hymähtää: ”Ei. Mä halusin vaan sanoa sulle että sä näytät hyvältä. Anna mulle käsi, niin sä rauhoitut.”

Hitto hypnotisoitaessakin ne ottaa aina toisen käden jä sit lämäyttää sen sen otsaan ja sit se valahtaa maahan elottomana, piirrän mieleeni kuvaa hypnotistista.

”Mä oon piilokamerassa!”, huudan varmana ja teen tiukan silmäyksen ympärilleni bongatakseni kaikki mahdolliset nurkan takana minulle, viattomalle viihdemaailman uhrille, nauravat tuotantoyhtiön ihmiset.

”Ei tää oo piilokamera.”, hän sanoo näyttäen vähän loukkaantuneelta.

Siitä viis. Minä epäilen kaikkea. Tässä on joltava jotain tosi mätää.

”Ootsä sinkku?”, hän kysyy

”MITÄMINÄVASTAAN MITÄMINÄVASTAAN MITÄMINÄVASTAAN?”, huudan jeesusta mielessäni.

”on”, kuiskaan.

”Mitä on?”, hän kysyy.

”Oon.”

”Haluaisitsä joskus tavata mua?”

Kysymysmerkki.

* * *

Tässä on kaikki mitä keskustelustamme muistan. Tämän lisäksi muistan itseni hokemassa häkeltyneenä, että onpa hauskaa kun näin poikkeuksellisella tavalla joku lähestyy Suomessa ja miten hienoa onkaan että joku uskaltaa tehdä noin ja voi kun sitä itsekin joskus uskaltaisi lähestyä ihmisiä kadulla ja kuinka jännä onkaan miten sitä ei kukaan koskaan tee tuollaista. Ja. Ja. Ja.

Nyt on nähty se päivä, että tältä tytöltä menee pasmat totaalisesti sekaisin. Miten näin voi käydä? Miten kukaan tulee kadun toiselta puolelta ja kysyy ensimmäisenä että tarvitseeko sheivata usein kun käy salilla?

Sitä jäin ihmettelemään, että kun tällaista sen yhden ainoan kerran elämässä tapahtuu, miksi sitä ensimmäisenä epäilee, että toinen varmasti haluaa jotain pahaa? Onko se meihin suomalaisiin jotenkin syväasennettu, että toisilleen tuntemattomien ihmisten välillä ei voi olla pyyteetöntä kohtaamista keskellä kaupungin katua ihan ihmisten aikaan? Että joku vaan aidosti oikeasti haluaa kohdata, jutella, kehua kauniiksi ja pyytää treffeille? Ja miksi sitä ei itsekin joskus voisi toimia noin? Miksi on niin pajon helpompaa jättää sanomatta ja toimimatta kuin sanoa ja toimia? Siis ihan muissakin kuin tällaisissa parisuhteen muodostamiseen liittyvissä asioissa?

Ei sellaista tapahdu.

Vai tapahtuuko?

* * *

”Saanko halata sinua vielä?”, hän kysyy kun erkanemme.

HALATA! Tuntematon keskellä kaupungin katua ihan ihmisten aikaan.

JOTAIN ON OLTAVA VIALLA.

Annan hänen halata. Mnähän se aina sanon olevani niin spontaani ja heittäytyvä ihminen. Paskanmarjat. En tunne itseäni enää. Otan hänestä kiinni vain toisella kädellä. Hän puristaa hellästi mutta varmasti.

Kun pääsen kotiin, tarkistan, ettei hän ole asentanut nahkatakkini selkämykseen jotain kameraa, jolla voisi jatkossa seurata elämääni.

* * *

Sellaista tänään. Tämä kertomus on täysin totta. Ja niin taitaa olla myös meidän keskivertosuomalaisten suhtautuminen spontaaneihin kohtaamisiin keskellä kirkasta päivää. Minä olen juuri kohdannut suurimmat ennakkoluuloni silmästä silmään. Voiko pyyteettömään kohtaamiseen uskoa?

Nii. Ne treffithän sua kiinnostaa… Tuliko niitä? No. Jätetään siitä kertominen sitten toiseen kertaan.

Mikä on erikoisin tapa, jolla sinua on yritetty iskeä tai pyydetty treffeille?

20140726-094828-35308668.jpg

/Ämmä, kertoen, että tällä kuvalla ei ole mitään tekemistä tämän tapahtuman kanssa, mutta koska olen edelleen aivan häkeltynyt, tämä kesällä Toivakan kyläkaupassa ottamani kuva oli ensimmäinen jonka löysin