Raha todella tekee onnelliseksi – näin taloudellinen kriisi muutti suhtautumiseni rahaan

Lomakkeen kylmänvalkoinen ruutu. Rasti: Olen rahaton. Vapiseva veto mustekynää: Tarvitsen apua.

Tärisevä tekstaus sumentuneiden silmien takaa. Nimi. Osoite. Sosiaaliturvatunnus.

Se olen minä!

Neljäkymmentäviisi euroa viisikymmentä senttiä.

Se  on saldo pankkitilillä.

Painan kahvan vapisevin käsin alas ja astun sisään. Tuomio.

 

Elämäni nöyryyttävin hetki on se, kun astuin sosiaalitoimiston ovelle vuonna 2014. Sossun luukulle, joka kirjaimellisesti on tuo mieleeni äärilaitoineen pilkun tarkasti piirtynyt pieni aukko edessäni. Kuulen vieläkin korvissani seen lasisen oven avautuvan edessäni nitisten ja natisten sitä reunustavaa muovista eristettä vasten.

Olin rahaton, koditon, työtön, romahtanut. Muuttanut juuri takaisin Suomeen, jätettynä.

Väärin edennyt elämä. Se ei ole mikään salaisuus, siitä olen sinulle aiemmin kirjoittanut. Toisen takia uhratut vuodet ulkomailla, ja sitten äkillinen ero. Siinä soppa.


POSTILUUKKU KOLAHTAA. En uskalla kävellä ovelle. Siellä, puoliksi luukussa vielä roikkuvana on valkokuorinen kirje.

Lasku.

Pelkään jokaista kilahdusta ovella, vaikka se toisikin minulle tiedon saamastani tuesta. En uskalla kohdata totuutta, sillä en ehkä kykene sen kantamiseen.

Annan kirjeiden kolahtaa eteisen lattialle ja maata siinä monta päivää. Loikin niiden yli poistuessani ovesta. Yritän unohtaa, kunnes ne on vain pakko avata.

Pelko. Se on läsnä kaikkialla, jokaisessa päivässäni. Vailla rahaa olen turvaton. En tunne tulevaisuutta. On vain hetki käsissäni, joka pitäisi osatta pelata oikein. Paine. Valtava vastuu tehdä oikeita valintoja, jotta pärjäisin.

 

Pitkään aikaan en osannut hallita pelkoa muuten kuin väistelemällä totuutta viimeiseen. Pelkäsin rahaa, ja jollain tavoin pelkään edelleen. Pelkään, että se loppuu, ihan yhtäkkiä. Rahattomuus on kaike kaikkiaan kummallinen kokemus, joka vieläkin kantaa.

Edelleen, asioiden nyt jo muututtua paljon parempaan, saatan säikähtää odottamatonta kirjettä. Kun puhelin pärähtää tuntematonta numeroa, pelkään joskus vieläkin, että joku vaatii minulta Kelan tukia takaisin (vaikkei niin edes koskaan käyntytkään!). Ajattele, millaiset jäljet rahattomuus voi jättää.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Nämä blogini promokuvat otettiin kaikista pahimpaan aikaan, huhtikuussa 2014. Siksi ne ovatkin niin tärkeitä minulle. Ajattele, jos olist noin vain nähnyt minut jossain liikkumassa, olisitko arvannut, mitä sisälläni liikkuu… Koskaan ei voi tietää, millaista ristiä toinen kantaa mukanaan, vaikka kaikki ulospäin hyvältä näyttäisikin. Kuva: Mirkku Merimaa

 

YSTÄVÄ SOITTAA. Kysyy mukaan ravintolaan, syömään ja juhlimaan – koko porukka on tulossa.

Sydän hakkaa. En mitään muuta haluaisi kuin vastata myöntävästi, mutten voi. Ei ole rahaa.

Elämänpiiri on rajoittunut pieneen yksiööni. 22 neliötä onnea keskellä Kalliota.

Vankila. Siellä olen. Lukittuna ja kahlittuna. Ja sitäpaitsi saatanan kuuma kesäkin! Onneksi eräs ystävä kiikuttaa paikalle tuliaisena tuulettimen, hänellä on niitä monta.

Rahalla on kummallinen valta. Se laittaa vertailemaan toisiin, tuntemaan itsensä vähemmäksi kuin muut. Se pakottaa pienentämään kaiken, myös minänsä. Se haavoittaa haaveet ja sotkee suunnitelmat. Se näyttää minkä menettää.

Mutta samalla se osoittaa, minkä kaiken voi saada, se laittaa taistelemaan. Teen kaikkeni, jotta saisin pieneksi kutistuneesta maailmastani mahdollisimman iloisen. Tämä vaaditaan, jotta voisin joskus päästä nousemaan.

Vällillä en usko itseänikään, pää on koetuksella päivittäin, mutta olen sen valmis kestämään. Tai ehken ole, mutta vaihtoehtoja ei juuri jaettu.

 

Pelon äärilaidalla on täysi luottamus: jos olen selvinnyt tähänkin asti, selviän mistä vaan.

Pelko ja luottamus.

Ilman pelkoa ei ole luottamusta. Ilman luottamusta ei ole pelkoa.

Kun on kerran menettänyt kaiken, tietää, ettei ole mitään menetettävää. Voi tehdä ihan mitä vaan, ja pienet rahat riittävät uskomattomaan. Ja niin olen tehnyt: en häpeä, en epäile erehtyä. Ei ole vaihtoehtoja. Ja kas kummaa, olen saanut suurimmat seikkailuni silloin, kun rahat ovat olleet vähimmillään.

Vapaus ja vankila.

Ilman toista ei olisi toista.

Vankila ja vapaus.

”Kun Samppanjapissiksestä tuli köyhä – tällaista on köyhyys”, kirjoitan tämän rohkeuden ansiosta blogiini ja kerron miltä rahattomuus tuntuu. Lue tuon linkin takaa, niin ymmärrät paremmin!

Koska aihe saa paljon kiinnostusta, myöhemmin kerron myös rahattomuuteni syystä ja kirjoitan ”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi, kun elin miehen rahoilla”. Lue sekin, niin tiedät miksi.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Eikä näitä kuvia olisi otettu ellei rakas kuvaajani Mirkku Merimaa olisi antanut minulle aikaa suorittaa niiden maksua. Ystävät olivat tukena ja lähellä, sitä en ehkä ikinä voi millään valuutalla heille takaisin maksaa. Rakkaus on kultaakin arvokkaampaa.

 

TOINEN TAPAAMISEMME. Olen kohdannut miehen, kiinnostavan. Hän on kutsunut minut kylään. Uusi, remontoitu, kaunis koti. Hieno auto pihalla ja mukava elämä. Vain vaimoa vailla.

Katson häntä. Ajattelen itseäni. Vaikka tuijotan häntä ruokapöydän yli kosketusetäisyydeltä, olemme toisistamme kokonaisen maailman takana.

En voisi tehdä hänen kanssaan mitään, en lähteä hiihtoretkelle Lappiin, en romanttiselle illalliselle.

On poistuttava. Kohteliaasti todettava, että annetaan olla; sinulle on joku parempi, tasa-arvoisempi. Epätasapainoon taloudessani en itse toistamiseen kykene. On ensin kurottava oma elämä kasaan, katsottava sitten uudelleen. Vaikka siihen menisi vuosia. Haluan voida kantaa vastuun omasta taloudestani, en roikkua rahassa toisessa.

 

Ja vuosiahan siihen on mennyt. Uudet yllättävät käänteet horjuttivat elämää uudelleen (katso tästä lisää: ”Ajauduin pienyrittäjän kuolettavaan kierteeseen”). Mutta päätöksessäni pysyin; haluan ensin omille jaloilleni, tasapainoon ja turvaan, jotta voisin sitä kenties joskus jonkun toisen kanssa kokea.

Uhrauksia. Tai kenties paremminkin vakaumuksia, kokemuksen opettamia. Asioita, joita on pakko tapahtua ennen eteenpäin menoa.

Sitä on maailma.


DEBIT. Painan pankkikorttikoneen nappia.

Debit. Ei ikinä credit.

Neljäkymmentäviisi euroa ja viisikymmentä senttiä.

Muistan tuon summan. Kerran se oli saldo pannkkitilini tiliotteessa, todiste ainoista rahoistani, nyt se on vain yksi summa kaupan kassalla.

Vuosia on vierähtänyt, ja lopulta olen tässä. Askel askeleelta olen mennyt eteenpäin. Tehnyt töitä, ja pistänyt säästöön. Vihdoin voin vinguttaa pankkikorttiani vapaasti.

Mutta vain debit, ei ikinä credit.

Olen tarkka, mutta minun ei tarvitse enää huolehtia. Raha ei ole ainoa asia mielessäni. Se ei ole jatkuva jännitys elämässäni.

Nyt, kun olen jo pahimmasta matkan etäällä, näen sen, mitä rahattomuus on minulle opettanut, kuinka se on suhdettani rahaan muuttanut. Tiedän, mitä on, kun ei ole. Ikinä en enää halua kokea sitä suota, jossa olen rämpinyt.

(Juttu jatkuu kuvien jälkeen.)

Ja appropoo, ystävät! Tämä seikkailu olikin huima. Samalla kun otimme kuvia, ihana Lena-ystäväni opetti minua longboardaamaan. Muistatko tämän tarinan ”Longboard – paras elämäntaito-opas evö”, lue se tuosta linkin takaa! Kuvat: Mirkku Merimaa

 

KUN KERRAN on rahaton, aivan pohjalla, alkavat kaikki kurjat kliseet kauhistuttaa. Se, joka sanoo, ettei raha tee onnelliseksi, ei tiedä todella.

Raha tekee onnelliseksi, se tekee vapaaksi. Kun sitä ei ole, joutuu vankilaan; henkiseen ja fyysiseen.

Takuuvarmasti olen miljoona kertaa onnellisempi nyt, kun neljäkymmentäviiisieuroaviisikymmentäsenttiä on vain yksi summa pankkikortilla, ei koko totuus.

Raha antaa turvan. Se antaa varmuuden. Se antaa laajuuden liikkua.

Suurin onni löytyy toki muualta, mutta ilman rahaa ei nykymaailmassa kauas matkata.

Jännä ääriaita, kaiken kääntöpuoli, on se, että kun on kerran rahaton ymmärtää myös sen, miten vähän ihminen lopulta tarvitsee. Jokainen itse määrittää rahan vähimmäistarpeensa. Toisen onnellisuus on tiukemmassa, ja silloin kenties tarvitsee enemän.

Itse en edelleenkään tarvitse rahaa paljon, en koe tarvetta omistaa tai haalia tavaraa, mutta milloinkaan en halua ajautua rahattomuuteen. Haluan, että minulla on vapaus. Ilman rahottomutta en kuitenkaan olisi tiennyt, mitä luottamus tarkoittaa. En olisi ymmärtänyt, mitä vapaus merkitsee. Ja voi pojat, miten tärkeä ja opettavainen kokemus rahattomuus minulle on ollut. Sen johdosta olen tämä upea ihminen, joka tänä päivänä olen.

Ja vaikken kenellekään toivo mitään kokemani kaltaista, on totta, että monelle pieni pysähdys asian äärellä tekisi hyvää.

.

.

.

Rahattomuus ja henkilökohtaisen talouden kriisi kiinnostaa nyt todella paljon; koska sille ei löydy riittävän rokeita kertojia, totesi minua taas uutta lehtijuttua varten haastatellut toimittaja. Mutta kun, hitto vie, ihmisiä tässä ollaan, ja kenelle tahansa pudotus saattaa tapahtua! Siksi kerron aina ajatuksiani, kun niitä halutaan kuulla, ja tuo juttu on tulossa myöhemmin syksyllä Trendi-lehteen.

Mainokset