Vaikka tungettelevat treffipyynnöt ahdistavat ja likaiset lyönnit loukkaavat, tuntuu palautteen puutekin tappouhkaukselta – vinkkini palautteen käsittelemiseen

Kun vuosia sitten aloitin blogin kirjoittamisen, tein tietoisen päätöksen siitä, että osasta elämääni tulisi julkista. Sittemmin myös muut työtehtäväni ovat olleet julkisia, mikä tarkoittaa, että työni tulokset ja elämäni osaltaan ovat jatkuvasti muiden arvioitavana.

Työni on laadultaan sellaista, että seuraajien, kuuljoiden ja katsojien määrällä sekä laadulla on väliä; yksi onnistumisen keskeisistä mittareista on se, kuinka pystyn koskettamaan ihmisiä, saamaan heitä tarinoitteni pariin ja pysymään seurassani.

Joka päivä on ansaittava paikkansa yleisön edessä, ja siksi palautetta on nöyränä kuunneltava. Olen kovin kiitollinen, että saan jatkuvasti ja paljon yhteydenottoja. En ainoastaan äkkipikaisia ääripäiden kommentteja, vaan myös poikkeuksellisen paljon pitkiä, häkellyttävän kauniita ja harkittuja viestejä, joissa lähettäjä jakaa paljon itsestääni. Nämä ovat hienoimpia, mutta usein myös pelottavimpia palautteita. Tunnen suurta vastuuta siitä, mitä viestin lähettäjälle vastaan.


TAPANI ON PÄÄSTÄÄ ihmiset hyvin lähelle itseäni ja ajatuksiani. Radiossa olen läsnä yleisöni aamuissa ja arjessa, blogissani hyvin intiimeissäkin hetkissä ja tuntemuksissa. Jotkut ihastuvat, toiset vihaavat ja kolmannet inspiroituvat. Tässä piilee myös illuusion vaara. Moni ajattelee julkista toimintaani seuratessa, että tuntee minut näin kokonaan. Se ei ole totta, vaan vain osa elämästäni ja ajatuksistani on julkisia – osan pidän aina vain itselläni ja vain ne, jotka todella ovat tekemisissä kanssani voivat minut tuntea.

Ymmärrän hyvin, miksi minuun on helppo ihastua tai vihastua. Kun antaa itsestään paljon ja päästää lähellle, herättää se väistämättä tunteita ja kehottaa toisia avautumaan tunteissaan. Ja se on tarkoituksenikin. Kaltaiselleni tekijälle tietysti suurin surma olisi olla hajuton ja mauton.


MINUA HENKILÖKOHTAISESTI ON KOSITTU, kysytty emännäksi maataloon sekä haukuttu ulkonäkö ja ajatukset. Välillä treffipyynnöt ahdistavat, enhän voi kaikkien tuntemattomien tunteisiin saati edes viesteihin vastata, ja kaikenlaiset loukkaukset lannistavat. Ja silti, jos työstä ei tule palautetta, tuntuu kuin olisi saanut tappouhkauksen olemassaololleen.

Palautteen suurin ristiriita on se, että siitä tulee helposti myös riippuvaiseksi. Se koukuttaa ja jos sitä ei saa, voi tuntua, ettei ole olemassa. Että on ilmaa ihmisille, eikä kukaan ole kiinnostunut. Ja sitten taas samalla koko ajan toivoo, ettei kukaan sanoisi mitään, jotta voisi kuvitella kaikkien pitävän minusta – hyväksyntäähän ja konfliktien välttämistähän jokainen meistä haluaa. Tämän ristiriidan tunnistavat varmasti ainakin kaikki julkista työtä tekevät.

Itsensä julkisesti altistaminen ja tästä palautteen saaminen on jatkuvaa hämmentävää pyöriskelyä oman häpeän ja onnistumisen tunteiden välillä. Rakastan palautetta, arvostan sitä ja tarvitsen sitä. Mutta samalla joka kerta saapuessaan se säikäyttää. On osattava käsitellä kaikki palaute järkevästi ja oikein; ettei ylpisty ylistyksistä, eikä lannistu lyönneistä.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen)

Tämä yllätys ja ihana palaute suoraan aamun lähetykseemme perjantaina oli kyllä hetkeen kaikista upein ja pysäyttävin. Sain kukkia kiitokseksi kuulijaltani. Tällaista ei sentään ihan joka päivä tapahdu!

 

ONPA TYÖ MIKÄ TAHANSA, kun siitä saa palautetta, on tämä usein kriittistä sävyä. Vaikka positiivisella aikeella ja kehittävästi annettu, silti kritiikki itseä kohtaan tuntuu pahalta – taidat tunnistaa tilanteen? Eivätkä kehutkaan saisi kolahtaa liikaa.

Miten sinä käsittelet saamaasi palautetta?

Palaute minun työssäni on usein äärimmäistä: isoa ihastusta tai hurjaa haukkumista. Tästä äärilaitojen kokemuksesta käsin pohdin tänään, miten käsitellä palautetta; ottaa siitä oikeat oivallukset opiksi ja tunnistaa turhat äkkipikaisuudet. Mitä voisit oppia tästä seuraavasta…?

* * *

Huolimatta siitä, onko palaute ensisilmäykseltä kannaltani postiivista tai negatiivista, jotakuinkin tällainen prosessi pyörähtää päässäni kun saan palautetta:

 

YKSI: IRROTA OMAT TUNTEET.

Ihan ensimmäisenä irrotan itseni palautteen annon tilanteesta ja pyrin erottamaan oman tunnereaktioni palauttesta. Palautetta ei pysty käsittelemään, eikä kehittävästi antamaankaan, jos sitä ei saa irti itsestään, egostaan ja akuutista tunnereaktiosta, jonka palaute herättää. Jotta pystyisin suhtautumaan palautteen ojektiivisesti, saatan käyttää jopa mielikuvaharjoitetta, jossa piirrän silmieni eteen mielessäni kuvan itsestäni katsomassa palautetta– kaikki keinot ovat sallittuja.

Suoraviivaisia tilanteet eivät aina tietenkään ole. On selvä, että aina palaute kolahtaa jollain tavoin syvälle sieluun. Joskus palaute satuttaa niin paljon, että jopa oma itsetunto joutuu koville. Silloin ei ole muita keinoja kuin jutella muiden kanssa, yrittää saada perspektiiviä palautteeseen keinolla millä hyvänsä.

 

KAKSI: HAE PERSPEKTIIVI.

Perspektiivin saamiseksi pohdin aina palautetta itsessään krittisesti, arvioin sen sanomaa ja antajan motiivia: Miksi ja miten tämä palaute on annettu? Onko se nopea ja äkkipikainen roiskaus vai harkittu ja palautteen antajasta paljon ammentava? On tärkeää muistaa, että lopulta palaute kertoo vain hyvin vähän minusta; ennemminkin se kuvaa antajansa maailmaa ja ajattelua, enkä siihen minä voi vaikuttaa, vaikka mihin suuntaan kääntyisin.

Osa palautteesta pitää asettaa heti omaan arvoonsa. Niin sanottua paskaa lentelee tasaisin väliajoin. On muistettava, ettei kaikille voi koskaan kelvata. On tajuttava, että kaikkiin ei kolahda.

 

KOLME: PÄÄTÄ MITEN TOIMIT.

On tärkeää päättää, mitä palautteella tekee: otanko jotain siitä mukaani vai onko palaute sellainen, että se on parempi jättää omaan arvoonsa. Usein palaute saa minut oivaltamaan jotain tärkeää. Otan palautteen aina huomioon, ja mikäli koen että siinä on jotain merkityksellistä, se ilman muuta jollain tavalla vaikuttaa toimintaani.

Joskus palaute koskettaa kuitenkin esimerkiksi persooonaani tai jotain sellaista elementtiä minussa, jolle en voi enkä halua tehdä mitään; eipäs-juupas-asioita siitä äännänkö asiat siten kuin tämä kyseinen kuulija haluaisi. Silloin päätän jatkaa kuten aina ennenkin. Minä olen minä, ja juuri tällaisena työhöni valittu.

 

NELJÄ: ARVOSTA. AINA.

Arvostan aina palautetta ja kiitän siitä. Otan jokaisen palautteen tosissani. Joka kerta palautetta saadessani ihmetyn siitä, että joku ihminen todella on vaivautunut lähestyä, ottanut sille ajan. Millainen tahansa palaute sävyltään onkaan, erityisesti minun työssäni tämä tarkoittaa, että kyseinen ihminen on koskettunut ja liikuttunut työstäni. Usein negatiivinenkin palaute on parempi kuin ei palautetta lainkaan.

Mikäli palaute lähetetään minulle suoraan esimerkiski sähköpostiini, vähintään vastauksena kiitän saamastani palautteesta; on kunnia-asiani vastata sen lähettäjälle jotain (aina, ja jos palautetta tulee paljon, ei ehdi). Esimerkiksi saamani treffipyynnöt ja suuret ihastuksen osoitukset ahdistavat minua usein juuri siksi, että arvostan jokaista palautteen antajaa, enkä halua vaikuttaa ylimieliseltä. On vaikeaa vastata näille ihmisille, koska en halua loukata. Tosiasia kuitenkin on, etten voi jokaisen minuun ihastuneen tunteisiin vastata. Enkä osaa kaikkiin viesteihin vastata mitään; joskus vain kiitos ja tämän häkellyksen kertominen ääneen riittää.

 

VIISI: ÄLÄ JÄÄ KIINNI.

Kun olen käsitellyt palautteen, siirryn eteenpäin, sillä mihinkään ei tule jäädä kiinni. Onpa palaute minua mairittelevaa tai kritisoivaa, on tärkeää on ymmärtää, että kaikki palaute on ohi menevää. Huomenna kaikki jo unohtuu. Positiivisen palautteenkaan ei saa antaa ylpistää.

Ja jos sitä palautetta ei tulekaan, ei se automaattisesti tarkoita, että olisi ilmaa vain. Joskus myös hiljaisuus on tarpeen. Se opettaa nöyräksi, sekin. Tärkeintä on, että keskittyy aina työhönsä ja sen tekemiseen omien arvojen mukaisesti ja yleisöään ja työtovereitaan kunnioittaen. Siten pääsee parhaaseen tulokseen.

 

Uskomattominta ja siksi niin hienoa on se, miten yleisöni vaivautuu palautteen annossa. Tämän mielipiteen Viikko-Savo-nimisessä paikallislehdessä huomasi eräs tuttavani. En osaa itse aina ajatellakaan, miten tekemiseni tai olemiseni ihmisiä voi liikuttaa. Aina palaute ei tule suoraan minulle, vaan sitä laitetaan näköjään myös muihin medioihin. (Radio Suomi ja Yle Kuopio, jossa nyt olen töissä, on ennen ollut nimeltään Radio Savo.) Minusta tämä on hauska siksi, että Savo on selvästi saanut sisäisen jyväskyläläisen ja sanojen venyttämisen minusta esiin… 😀

 

Annathan minulle jatkossakin paljon palautetta ja avaat myös minulle ajatuksiasi! Vain siten voin tarjota ajateltavaa ja inspiraatiota, joilla todella on merkitystä.

Ja vaikka työni ei olekaan mikään Tinderi, älä silti lopeta lähettämästä treffipyyntöjä 😀 Eihän sitä koskaan tiedä…

/Äm

Mainokset

Ihmiskoe: anna äppisi minun näppeihin! Digitaalisen itsensämittaamisen keinot, hyödyt ja tulevaisuus?

Äitini sai äitienpäivälahjaksi aktiivisuusrannekkeen, ja nyt se (siis äiti) on aivan sekaisin. Ja ehkä minäkin hieman, sillä yksi ikuisuusongelma on nyt ratkaistu. Äiti vastaa nykyään puhelimeen! Syy selvisi soittaessani hänelle äitienpäiväpuhelua: vaikka kännykkä olisi missä tahansa kassin pohjalla, eikä hän sitä kuule (kuten aina yleensä), nyt äidin ranne tärisee merkiksi puhelusta.

Oi siunattu digitalisaatio!

”Tarviitko sä kaikkia niitä tietoja, joita rannekkeestasi saat? Miten ajattelit hyödyntää sitä?”, tivasin häneltä puhelimessa kiinnostuneena.

”Nooohh… ennnn… oikein tiedä”, kuului vastaus.

IMG_3740

Kuva: Markus Kiili

 

AKTIIVISUUSRANNEKKEITA TAITAA TÖRÖTTÄÄ nyt joka toisen ihmisen ranteessa. Ja nämä rannemittarit ovat vain yksi tapa mitata ja selvittää omaa hyvinvointiaan tai suoritustaan.

Oi siunattu digitalisaatio!

Jos olen rehellinen, en ole itse oikein varma siitä, mitä näistä laitteista ja sovelluksista ajatella. Eikö enää riitä, että tyrkkää kaksi sormea kaulalle ja laskee näpeillään lyöntejä minuutin? Tai että puolen vuoden välein katsoo kuinka monta istumaanousua jaksaa vetää arvioiden siitä corealueensa kehityksen? Suoraan lautaseltakin voi kai tsekata, että siinä on täydellisen, ala-asteella opetetun lautasmallin kuva.

Ei. Näpit eivät enää riitä. Eikä tarvitsekaan, sillä mielenkiintoisia äppejä, siis mahdollisuuksia ymmärtää itseään ja kehonsa toimintaa paremmin on tarjolla. Jos minun kuusikymppinen äitikin seuraa itseään digitaalisesti, pitäisikö minunkin kiinnostua jutusta? Vai voinko edelleen olla se, joka luottaa sydämen ääneen välikappaleista viis?

suunto

Tällä viimekesäisellä pyöräilyhaasteellani, josta tämän kirjoituksen kuvat ovat peräisin, testasin jo suhteellisen innostuneena uutta Ambit3-kelloani (luitko jo, miten kävi polkiessani kylmiltään 350 km 3 päivässä, katso tästä lisää...). Vielä pitkään reissun jälkeenkin käytin kelloa treeneissäni, mutta en osannut hyödyntää saamaani tietoa kunnolla ja siksi into laantui.

 

OI SIUNATTU DIGITALISAATIO, minä ehkä vähän angstaan koko juttua.  Digi siellä, digi täällä, huudetaan ja hypetetään ja ostetaan laitteita ja ollaan cool – noin niinku kärjistetysti kuvattuna.

Hössötys digitaalisesta tulevaisuudesta on saanut aika isot mittasuhteet, vaikka digitalisaatio on jo täällä ja tarkoittaa lopulta kaikessa yksinkertaisuudessaan teknologioita ja ajatusmalleja, viitekehystä, jonka kautta esimerkiksi tuottavuutta ja tehokkuuttaa voidaan tarkastella sekä johtaa uudelle tasolle.*) Laite laitteen takia minua ei oikein innosta, mutta entä niiden mahdollisuudet? Vaikutukset? Hyödyt? Tavisihmisen arjessa? Jotta kiinnostuisin jostain, minun on ajateltava isosti. Ja nyt isossa kuvassa minä pohdin: Millä eri tavoin yksilö voi itseään nykypäivänä mitata ja miten hän voi saamaansa tietoa käyttää?

Tuottavuuden ja kilpailukyvyn lisääntyminen on digitalisaation varmasti suurin mahdollisuus. Kun yksilö mittaa itseään erilaisin keinoin, voisi ajatella, että saadulle tiedolle olisi käyttöä myös organisaatioiden tasolla. Mitä yritykset voisivat tehdä tällaisella yksilöä koskevalla datalla, jota monet meistä jo nyt tuottavat automaattisesti päivittäin? **)

Ja sitten on tietysti tulevaisuus. Palaavatko äpit tulevaisuudessa ihmisen näppeihin? Yhdistyvätkö kaikki nyt rakennetut aparaatit joskus joksikin ihmisen ihon alaiseksi tehomuistikortiksi, joka ohjaa ihmistä analysoiden automaattisesti hänen kehonsa?

_DS35105_netti

Kuva: Stepi Sundberg

 

PITKÄLLE AJATUSMATKALLE ja isoihin kysymyksiin äidin aktiivisuusranneke minut heitti…

Oikeastaan olen pohtinut tätä asiaa jo jonkin aikaa – myös muuten kuin pyöräilyn tai muiden urheilusuoritusteni osalta. Olen nukkunut viime aikoina jotenkin kummallisesti. Vaikka saatan olla untenmailla yhdeksänkin tuntia, silti väsyttää. Nukunko laaduttomasti? Olen ollut sairaana, viime viikkoinen treenileiri yhdistetyn maajoukkuuen kanssa ei ehkä tullut ihan parhaaseen saumaan, sillä kova treeni pitkitti flunssaani. Miten olisin voinut tietää, millä tavoin voin treenata, olisiko joku sisäinen tietokone voinut ohjata suoritustani? Ruokailuni puolestaan ovat olleet jo pitkän aikaa melko yksipuolisia. Kanaa, riisiä ja salaattia. Vähän suklaata ja samppanjaa. Johtuuko väsymykseni ja voimattomuuteni ruoan laaduttomuudesta? Miten minun tulisi syödä?

Ja kuukautiset sitten! Niiden lähestyessä minusta tulee ihmiszombie. Tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän tämä naisen kuukauden riemukkain aika vaikuttaa mieleeni ja selviytymiseeni arjessa. Ja se mieli, appropoo… Tunteita laidasta laitaan. Aivan liikaa. Miten erilaiset mielentilat vaikuttavat suorituskykyyni tai tehokkuuteni ?

Näistä monen mittaamiseen taitaa jo löytyä ratkaisu. Millaisia ne ovat? Ja millaisia ratkaisuja on juuri nyt kehitteillä?

mä ja batman

Batman ei juuri viime kesän urheilusuorituksessa mittareita tarvinnut, mutta entä me muut kuolevaiset; miten äpit voisivat auttaa meitä tuntemaan itseämme (ja toisiamme) paremmin? Kuva: Stepi Sundberg

 

MINÄ EN TIEDÄ. En ymmärrä. Mutta kiinnostaa kovasti.

Koska en ymmärrä, on pakko selvittää. Koska en tiedä, haluan hahmottaa. Koska mieli kulkee jo tulevaisuuteen, haluan luodata: miltä digitaalinen itsensämittaaminen voisi tulevaisuudessa näyttää ja kuinka paljon terveempiä, tehokkaampia ja onnelisempia meistä voisi tulla mittaamalla ja hyödyntämällä saamaamme tietoa oikein?

Siksi haluan tehdä nyt ihmiskokeen!

Haluan kokeessani perhetyä siihen, miten digitalisaatio vaikuttaa tavisihmisen elämään ja tehostaa sitä – siis sitä millaista hyötyä suoritusta ja hyvinvointia mittaavien digitaalisten sovellusten käyttö ja kenties erilaisten sovellusten käytön yhdistäminen tuottavat yksilölle? Lisäksi haluan hahmottaa millaisia mahdollisuuksia yksilön itsensämittaaminen voisi tuottaa yrityksille ihmisten johtamiseen; millä tavoin yksilön erilaiset mittaustulokset kehon ja mielen toiminnasta olisivat relevantteja esimerkiksi heidän työyhteisöilleen?

Nyt etsin mahdollisimman monta ja erilaisia digitaalisia ratkaisuja ihmiskokeeseeni. Tarjoudun koekaniksesi! 

Onko yritykselläsi jokin ihmisen hyvinvointia tai suoritusta mittaava digitaalinen ratkaisu? Valmis tuote tai vasta betavaiheen äppi? Sillä voidaan mitata treeniä, ruokailua, hyvinvointia, hormonaalista toimintaa, unta – enhän minä oikeastaan edes tiedä mitä kaikkea, sitähän minä juuri haluan tutkia! Tärkeintä on, että saisin mahdollisimman kattavan otoksen testiini, ja mikä hienointa: mukaan mahdollisimman monta ihan uutta juttua. Heitä siis omasi testiin tai pistä tämä postaukseni kiertämään edelleen sille, jonka ratkaisun kannattaa olla mukana. Laita minulle sähköpostia osoitteeseen maija@ilmoniemi.com, niin sovitaan tarkemmin testistä. Kokeen suoritan touko-kesäkuun aikana tutkien minulle tarjotut erilaiset laitteet ja aplikaatiot arjessani.

Olen tosissani. Tästä tulee hauskaa, mielenkiintoista ja erityisesti: tulevaisuutta luotaavaa, sillä sinnehän digipuheenkin pitäisi suunnata. Tässä sinunkin kannattaa olla mukana!

hauta

Siinä niitä tietoja siirretään, näpeistä äppeihin 350 kilometrin fillaroinnin jälkeen Norjan Altassa.

 

/Äm, odottaen innolla miten käy ja saadaanko ihmikoe aikaan

 

Tämä postaus ja huima ihmiskokeeni on osa Soneran ja PING Helsingin yhteistyötä, jossa tutkitaan digitalisaatiota. PING Helsinki on Pohjoismaiden suurin sisältömarkkinoinnin bisnessfestivaali, joka tuo yhteen yritysten viestintä- ja markkinointipäättäjät sekä sosiaalisen median sisällöntuottajat. Se järjestetään tämän viikon perjantaina, ja minulla on ollut suuri kunnia tulla valituksi mukaan tapahtumaan. Minun lisäkseni mukana on muuten aika komea joukko niin sisällöntuottajia kuin yrityksiä!

 

Tässä hyvää pohdintaa digitalisaatiosta: http://blogit.sonera.fi/category/uuskasvun-polut/

*) http://www.slideshare.net/Sonera/uuskasvun-polut-digitalisaation-lupaus-52535522/59

**) http://www.slideshare.net/Sonera/uuskasvun-polut-digitalisaation-lupaus-52535522/41