Mihin sä jäit? Tämäkin laulu etsii kotia!

Pääsin tänä kesänä osalliseksi erästä hienoa prosessia. Ystäväni Meri-Maaria Kivekäs pyysi minut laulamaan säveltämänsä kappaleen ”Mihin sä jäit?” demonauhaa.

Tämä oli minulle hauska juttu. Sain tehtäväkseni tarttua tavallaan aika hurjaankin kappaleeseen, sillä sen teema ja sanoitus vaativat laulajalta vahvaa kykyä kertoa syvä tarina. Sainkin tätä demoa tehdessämme kaivaa myös näyttelijäntaitojani esiin ja ehkä juuri eräänlaisen dramatiikkakykyni takia minua tähän pyydettiin. Tässä kappaleessa erityisen hieno haaste oli pureutua äkillisesti tarinassa muuttuvan tilanteen ja tunnetilojen ilmaisemiseen. Kuinka kertoa Pikku-Liisan tarina uskottavasti laulauen, niin että kuulija ymmärtää mistä on kyse? Kuinka siirtyä alun kepeän iloisesta tunnelmasta lopun epätoivoon?

Uskomattoman tärkeää laulun uppoamisessa yleisöön on se, kuinka laulaja pystyy kiinnittämään kuulijan kappaleen tarinaan, tunnistamaan omia tunteitaan ja kokemaan laulun tarina itse, ehkä jopa unohtaen, että sitä on joku välikappale laulamassa – tätähän minä myös kirjoittajana tutkin tässä blogissani tai puhuen työssäni esiintyjänä. Laulaen tulkintamuoto on vain erilainen, mutta kaikessa kuitenkin on kyse samasta asiasta: tunteen synnyttämisestä ja koskettamisesta.

Minähän en ole loppuunviilattu ammattilaulaja, vaikka sellistinä ja laulajana olen kouluttautunut parikymmentä vuotta, mutta tästäkin näkökulmasta haaste oli mielenkiintoinen. Tiesin, että voisin oppia taas paljon tällaisen konkreettisen projektin kautta. Kappale on demottelua ja sitä olisi hauska vielä edistää tuottamalla sitä eteenpäin. Ehkä saamme siihen mahdollisuuden tällä tai jollain muulla kappaleella, sitä toki toivon.

 

vkeikka5

Kuvassa Meri-Maarian (vas) ja minun lisäkseni kolmas teatteriopiskeluystäväni Laura. Muistatko, mehän kiersimme tällä porukalla pari vuotta sitten esittämässaä lauluja ja pientä näytelmää vanhustenkodeissa ja tämä kuva on yhdeltä keikaltamme. Ja esim tässä kirjoituksessa kerron lisää tuosta jutusta.

 

Mutta erityisesti minä toivon suurta menestystä Meri-Maarialle! Teatteri yhdisti alunperin minut ja hänet vuonna 2012. Opiskelimme yhdessä Teatterikorkeakoulussa näyttelijäntyön opinnoissa ja olemme siitä lähtien olleet hyviä ystäviä.

Meri-Maaria on upea esimerkki rohkeudesta; päivätyöltäänhän on opettaja, mutta musiikki on ollut aina yksi Meri-Maarian elämän rakkaimmksta asioista ja hän on sitä harrastanut ja opiskellut erilaisissa muodoissa. Kirjoitettuaan vuosi kaupalla musiikkia pöytälaatikkoonsa, Meri-Maaria lopulta viime keväänä ylitti ison rajan ja päätti lopultaantaa laulujensa päästä kaikkien kuuluville ja alkaa etsiä niille kotia. Koska Meri-Maaria haluaa ensisijaisesti kirjoittaa ja säveltää, hän keksi hyödyntää kymmenet vuosin varrella syntyneet laulunsa kekseliäällä tavalla. Hän perusti ”Laulu etsii kotia” -blogin, jossa hän esittelee tekemäänsä musiikkia, avaa niiden tarinaa mielenkiintoisesti  ja tarjoaa musiikkiansa kenelle tahansa käytettäväksi.

Ja tätä tarkoitusta varten myös me demottelimne myös tämän Mihin sä jäit -kappaleen, jonka löydät TÄÄLTÄ, en valitettavasti saa sitä suoraan tähän kirjoitukseen linkattua. Tästä Meri-Maarian blogista pääset kuulemaan myös muut hänen jo julkaisemansa biisit ja seuraamaan uusien syntyä!

Mitä olet tästä biisistä mieltä?

/Äm, toivottaen suuria tunteita iltaasi!

Mainokset

Suomalainen mies, sinä olet ihana!

Kyllähän minuakin vähän naurattaa. Katson itseäni vessan peiliin. On se varmasti näky, kun helsinkiläisblondi hehkeänvärisessä kevyttoppatakissa ja trendikkäissä trikoissa sipsuttaa viiden erämiehen perässä suolla. Onneksi olen saanut veljeltäni vanhan gore tex -takin ja ostanut viime metreillä vaelluskengät. Niistäkin huolimatta epäilen uskottavuuteni näissä hommissa olevan vaakalaudalla.

Appropoo vaakalauta: me, toisillemme tuntemattomat, olemme tulleet vapaaehtoisiksi Metsähallituksen talkoisiin Martimoaavan suolle Etelä-Lappiin rakentamaan pitkospuita. Minä olen koko porukan ainoa nainen.

EN MINÄ MIKÄÄN kokenein eräihminen ole. Mutta kiinnostunut minä olen, innokas oppimaan ja kokemaan uutta. Luonto ja ulkoilu ovat aina olleet tärkeitä, mutta viime vuosina, kolmenkympin paremmalla puolella, niistä on tullut lähes hengissä pysymiseni ehto. Ja kun on tullut mahdollisuus haastaa itsensä tehden samalla hyvää, lähtö talkoisiin on houkutellut.

Silti tuijottaessani ulkoavaruudellista olemustani näiden erämiesten joukossa en voi olla hymähtämättä. Katsotaan miten tytön käy.

Niin taitavat ajatella nämä viisi hyvin eri-ikäistä miestä eri puolilta Suomea, Olli, Aimo, Erkki, Tino ja Joni, joiden kanssa tulen viettämään viikon suolla:

”Katsotaan miten tytön käy.”

IMG_0785

Ensimmäinen aamuvaelluksemme työmaalle.

 

HURJASTA HÄMMENNYKSESTÄ alkavat kaikki seikkailut, olen kirjoittanut blogiini pari päivää aiemmin (lue tästä). Onneksi minulle on suotu ekstraripaus sisua ja sinnikkyyttä, ajattelen, kun kuuden kilometrin työmatkapatikointimme jälkeen olemme ensimmäisenä aamuna työmaalla. Muuten saattaisi tulla itku. On outo olo, enkä ole yhtään oma itseni. Tuijotan hiljaa miehiä kun he alkavat kaivaa tarvittavia työvälineitä esiin ja mittailemaan lankkuja.

Mihin tahansa jalkani pistänkään, tuntuu, että olen vain tiellä. On pakko tyytyä seuraamaan muita ja koettaa löytää oma paikkansa. Minun paikkani löytyy keski-iän kieppeillä olevan Metsähallituksen luontovalvoja Aimon ja eläkeikäisen Erkin porukasta. Jaamme ryhmän kahtia, ja aloitamme työn kunnostusalueen vastakkaisista päistä.

Meidän tiimimme aloittaa viikon purkutöillä. Revin gorillan raivolla (apinaa ei ole näillä main nähtykään) vanhaa pitkosta irti maasta. Olen päättänyt, että miehille en kakkoseksi jää. Tuhoaminen näyttää olevan minulle luontainen juttu. Henki pihisten ja sydän korvissa jyskyen riuhdon lankkua irti. Tässä saatan näyttää voimani. Vapiskaa, äijät!

IMG_1057

Vanhat laudat revitään pois ja vierellä odottaa uusi, asennettava pitkos. Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

 

Menetän ajantajun ja kaikki aistini. Siksi hätkähdän, kun Aimo työnjohtajan valtuuksin laittaa lopulta pisteen päivän urakalle. Harmittaa, sillä olen päässyt vasta vauhtiin. Sisukkuuden lisäksi taidan olla aika innokas. Itsensä haastaminen ja oman käden näkyvä jälki kannustavat.

ISTUN SILMÄT KIINNI jängän reunalla ja juon vettä, olemme jääneet siihen istumaan. Hiljaisuus. Yhtäkkiä Aimo alkaa kertoa tarinoita ihmisistä, jotka ovat lähteneet uhmaamaan luontoa ja omia rajojaan joutuen vaikeuksiin. Eksymisiä, loukkaantumisia ja jopa tarpeettomia kuolemia.

”Luonto on aina ihmistä viisaampi”, hän sanoo. ”Sitä on kunnioitettava. Ei saa saa olla liian ylpeä – kokeneimmallekin erämiehelle on käynyt huonosti, kun on uskonut sokeasti omiin kykyihinsä ja luullut liikoja itsestään.”

Niin. Hämmennyksen ohella kaikki seikkailut starttaavat nöyryydestä ja kunnioituksesta. Ei saa olla liian ylpeä, uskoa silmittömästi omiin voimiinsa tai sännätä suinpäin antamaan omia viisaita ohjeitaan. Tai toisin päin: vaikka alussa ei osaisi, ymmärtäisi tai tajuaisi, asiat alkavat asettua uomiinsa, kun seuraa ja tarttuu toimeen sekä kuuntelee ja kunnioittaa kokeneempiaan. Kunnioittaa luontoa ja omia voimiaan.

Kuuntelen lumoutuneena miesten juttuja ja tunnen pienen piston sydämessäni. Missä minun rajani menee? Olenko ottanut hommat ja äijien perässä pysymisen liian tosissani tänään?

EN OLE OSANNUT KUVITELLAKAAN millainen vuosikymmenten historia pitkospuiden alta paljastuu. Seuraavana aamuna työmaalle palatessamme katson tuhoamaamme vanhaa pitkostoa. Alla on kerroksittain lahoavaa puuta, parhaimmillaan kerroksia on jopa neljä. Uudet lankut asetellaan tasaisesti vanhojen päälle. Asettelu on tarkkaa hommaa, sillä meidän vastuullamme on retkeilijöiden turvallisuus.

Aimo ja Erkki ovat erityisen tarkkoja miehiä ja suo asettaa omat haasteensa. Miehet asettelevat puita paikoilleen joskus pitkäänkin hakien niille optimaalista tasapainoa: lautoja ei saa jättää vinoon tai kiikkeriksi. Etenkin sateella epätasapaino kostautuu. Lisäksi huomiomme tarkkaan, että kahden pitkospuun väli jää niin kapeaksi, ettei pyöränrengas tai pienen retkeilijän jalka jää siihen kiinni. Pöräilyharrastus on lisääntynyt tälläkin alueella.

IMG_1050

Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

IMG_1052

Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

 

Aimo tarttuu moottorisahaan. Pitkoksen päät on hiottava tasaseksi, jotta ne asettuvat edellisten jatkeeksi. Kun kaikki saatu paikoilleen, on minun vuoroni iskeä. Tänään käteeni on asetettu painava vasara.

Naisellinen koputus, sellainen nätti pieni tikutus naulan päältä. Rauhallinen Erkki katsoo touhuani kauempaa ja tulee vierelle vinkkaamaan hienotunteisesti, että voisin hieman laajentaa liikkeeni kaarta ja ottaa voimaa kunnolla. Siinä miehet tojottavat vieressä ja minä mäiskin lekaa viimeisillä voimillani. Suo, kuokka ja minä perkele! Pelkään, että ne nauravat.

”SITÄHÄN SANOTAAN, että etelän naiset pitävät poromiehistä”, toinen miehistä täräyttää keskeltä täyttä hiljaisuutta kahvitauollamme.

”Mitäs sinä etelän nainen olet mieltä?”

Miehet intoutuvat jutustelemaan pohjoisen pojista. He sanovat, että poromiehiä haukutaan välistä myös vähän laiskoiksi.

Poromiehistä minä en tiedä, mutta olen joskus kyllä pohtinut etelän ja pohjoisen miesten eroja. Tuntuu, että kaupungin sykkeessä miehet (kuten naisetkin) yrittävät vähän liikaa. Tekevät paljon asioita, mutta riittäisikö vähempi? Analysoimme poromiehiä ja päädymme yksissä tuumin siihen, etteivät he ole laiskoja. Luonto on vuosisadat ohjannut poromiesten elämää ja he ovat tottuneet tekemään sen, minkä kulloinkin voivat. Luonto määrittää ihmisen tahtia enemmän kuin osaamme välillä ajatellakaan.

IMG_0916

Vaikka etelän mies on kenties hieman kiireisempi ja suorittaa joskus yli, enemmän minä yhtäläisyyksiä kuin eroja löydän pohjoisen ja etelän poikien välillä. Huvittaa, sillä jo toistamiseen käy näin: täydestä hiljaisuudesta eväiden äärellä alkaa yhtäkkiä syvällinen keskustelu. Huvittaa siksikin, että eipä aikaakaan kun vasta olen miettinyt, miksi suomalainen mies on niin vaikea saada avautumaan. Ja nyt yhtäkkiä minä ymmärrän: kyllä mies puhuu, sillä täytyy vain olla tilaa ja turvan tunne avata ajatuksiaan. Joskus täytyy lähteä suolle asti löytämään tuo turva.

ILTAMME KULKEVAT samaan malliin. Vaelletaan hiljaisina soiden halki takaisin majapaikalle Simojoen Lohirantaan ja syödään Eeva-emännän laittamat maittavat ruuat (kolmantena iltana minäkin alan syödä kuin äijä, kaikki perunamuusit uppoavat nälkäiseen pikkutyttöön vaivatta). Sitten minä menen saunaan, ja pois tullessani käyn huutamassa pojat omalle vuorolleen. Illaksi käperryn kirjoittamaan kuulumisiamme blogiini ja miehet kuuntelevat radiosta jääkiekkoa. Lopulta kukin meistä, hyvin aikaisin illalla, vetäytyy nukkumaan ja keräämään voimia seuraavalle päivälle. Suloinen rutiini on vallannut talkoolaisleirin. Ihanan helppoa elämää.

IMG_1018

Näihin Simojoen upeisiin maisemiin oli ilo nukahtaa iltaisin.

 

KURKI, TAIVAANVUOHI, METSO, PÄÄSKYNEN. Huumava, koko aavan valtaansa ottava tuuli. Keväisen suon kummallisuudet. Niistä minä sinulle blogiini kirjoitan (katso tästä). Suoluonto on saanut minut pauloihinsa.

Aamu sarastaa ja aloitamme taas työmatkapatikan peräkkäin vaiti lompsien. Ihmisäänten hiljaisuus ei vaivaa meitä. Minä rakastan hiljaa olemista; kun ei tarvitse koko ajan täyttää ilmaa turhalla höpötyksellä, selittää tai analysoida. Suolla annetaan luonnon laulaa. Eläimet pysyvät piiloissaan, mutta ne kuuluvat kaikkialla.

Hiljaisuus. Niin paljon puhuvaa.

Kolmannen päivän varmuudella tartun nauloihin ja vasaraan. Nyt tiedän, mikä minun paikkani tässä kokonaisuudessa on. Olemme saavuttaneet tekemisessa hyvän yhteisrytmin. Työ tosin alkaa tuntua jo kropassa; eivät turhaan tätä talkooleiriä mainostaneet arjen crossfitiksi ja saaneet meitä talkooalaisia innostumaan lähtemään suolle.

IMG_1051

Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

 

IMG_1056

Minä taon ja Lapin Kansa kuvaa. Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

 

INNOSTUMAAN ON SAATU vapaaehtoisten talkoolaisten lisäksi myös media. Työni keskeyttävät jo toisena päivänä peräkkäin toimittajat, jotka patikoivat jutuntekoon työmaallemme. Minä vitsailen lähteneeni maailman kaukaisimmalle suolle hetkeksi karkuun kaikkea mediaa, mutta siinähän taas törötän, aamu-tv:n haastattelussa.

Kuvaamme toisten ryhmän työmaalla ja minäkin pääsen nyt kurkkimaan miten pitkostaminen siellä sujuu. Täällä paiskivat nuoremmat herrat. Kevään abiturientti Tino ja kolmeakymppiä lähentelevä opiskelija Joni tarttuvat lautoihin tottunein ottein ja tasoittavat maata uusien pitkosten alla. Nuoret herramme ovat käsittämättömän kohteliaita ja hyväkäytöksisiä. He ovat tulleet tekemään töitä. Tarttuvat itsenäisesti toimeen, ovat aloitteellisia. Kaukana siitä vellihoususukupolvesta, jollaiseksi vanhemmat pelkäävät nettinuorisomme muuttuvan. Viimeistään Ylen haastattelussa sydämeni sulaa, kun toimittaja kysyy Tinolta hänen syytään olla mukana talkoissa:

”Lappi on antanut mulle niin paljon, että nyt on aika antaa sille takaisin”, hän toteaa.

Niin, siksihän me olemme täällä: jotta voisimme taata retkeilijöille hyvät mahdollisuudet nauttia Suomen monimuotoisesta luonnosta. Ehkä olemme täällä hieman myös toisiamme varten, alan pohtia.

IMG_1053

Tässä Olli sahaa ja minä värjöttelen etäällä häntä seuraten. Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

 

Jään vielä hetkeksi seuraamaan nuorempien miesten työtä. Vaikka oma naisellinen koputukseni onkin jo kolmantena päivänä alkanut muistuttaa enemmän naulan lyöntiä, en voi kuin vaikuttuneena katsoa kun suunnilleen ikäiseni työnjohtajamme, Metsähallituksen kenttäpäällikkö Olli lyö naulan lankkuun. Tahdon voima, ja naula on parilla jämäkällä lyönnillä puun sisässä. Voima. Kiehtovaa.

Suo, kuokka ja suomalainen mies. Olli sanoo, että nämä pitkokset kestävät vuoteen 2030 asti.

Palatessani takaisin omalle työmaalleni, juttelemme Erkin kanssa hänen kokemuksistaan vapaaehtoistyöstä. Erkistä on eläkepäivillä kuoriutunut varsinainen talkooammattilainen. Hän kiertää vuodessa monilla eri talkoilla ja tuntee meiningin. Minulle on jotenkin outo ajatus se, että talkoisiin lähdettäisiin vain kahvittelemaan, töitähän tänne on tultu tekemään. Kehun toisessa leirissä näkemääni reipasta työskentelyä. Meidän talkoolaisemme ovat tulleet tekemään töitä. Arvelemme tämän johtuvan poikkeuksellisen oivaltavasta talkooilmoituksesta, jossa selvästi kerrottiin tämän leirin hengestä. Asenteesta. Illalla kirjoitan taas blogiini päivityksen, lue tästä lisää.

IMG_0957

Martimoavan uumenista löytyy myös Suoukko, joka asuu tarinoiden mukaan pohjattomassa kaivossa.

 

SUOMEN LUONTO on täynnä taruja. Alussa niin jäyhä Erkki on viikon edetessä puhjennut puhumaan: nyt hän kertoo hiiseistä, suomalaisen kansanperinteen tarunomaisista eläimistä. Erkki on kansallisopiston muinaishistorian kurssilla, joka pistää hänet täälläkin tutkimaan luonnosta millaisia merkkejä muinaisesta elämästä sieltä löytyisi. Olemme pohtineet mitä sana ”martimo” tarkoittaa, mutta kukaan ei tunnu tietävän siihen vastusta, eivät edes oppaamme. Erkki arvelee kuulleensa, että martimo olisi jokin vanhan kansan sana näädälle. Vasta kotiin pästyäni muistan googlata asiaa, ja vastaus löytyy: Martimo tarkoittaa Lapin martetta eli näätää.

Erkki on viisas mies, ja arvostukseni häntä kohtaan syvenee päivä päivältä.

IMG_1059

Erkki ja minä. Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

 

Viimeistään neljäntenä työpäivänä alan olla jo ihan oma itseni. On jännä, miten luottamuksen syntyminen uusien tuttavuuksien välillä vaatii oman aikansa. On osattava varovaisesti tunnustella kullekin luontaista tapaa ja rajoja. Kiireessä ja vauhdissa sellaista ei usein muista tehdä, vaan helposti jyrää toisen, rauhallisemman, alleen omalla räpätyksellään. Varsinkin me naiset teidät miehet.

Mutta nyt ei enää tunnustella, vaan työstetään työmatkapatikalla Suomen luontotarujen innoittamana kauhuelokuvaa. Minä olen vähän vilkas ja välitön tapaus, mutta huomaan että se vaikuttaa miehiinkin positiivisella tavalla – jäät sulavat helpommin. Nuori abiturientti-poika Tino yhtyy innoissaan elokuvarakennelmiini. Ja niin saa alkusävelensä ”Viiden Tuuman Naulanainen ja Pitkostajat – Ennallistetun Metsän kauhutarina” (lue tästä tarkemmin). Väsymys kenties saa juttujen tason heilumaan välillä huolestuttavassa, mutta meillä on hauskaa.

NAULAAMINEN PUOLESTAAN on siitä hauskaa, että jos naulaa hakkaa vain toisesta reunasta, se tuppaa taipumaan mutkalle. Ja sitten pitäisi osata tehdä kaikki vipstaakiliikkeet, pyöriä ympyrää sylkien olan yli, että sen osaisi suoristaa ja saada lyötyä lautaan.

Ni, arvaat, etten minä osaa. Naulojen suhteen olen ollut oma itseni jo toisen työpäivän illasta lähtien ja uskallan jo huutaa Aimon avuksi. Ihan kaikessa ei tarvitse tämän mimmin koettaa päihittää miehiä. Olen huomannut, etteivät miehet minulle naura. Päin vastoin, apua saa ja täytyykin pyytää. Myös makkaratikun teossa. Luoja paratkoon, jos paljastuu, etten osaa edes sellaista vuolla… Mutta onneksi työkaverini ovat huomaavaisia herrasmiehiä, ja makkaratikku järjestyy minulle aina ennen kuin joudun paljastamaan kyvyttömyyteni.

”Viiden Tuuman Naulanainen edellä vaikka suohon”, joku huomaavaisista herrasmiehistäni huikkaa, kun kotimatkalla vaihdamme letkan johtovuoroa. Olemme kuin muuttolinnut, kuljemme muodostelmassa, josta välillä taaimmaisin heittäytyy eteen tuulta taittamaan. Minä, Viiden Tuuman Naulanainen, joka olen vielä tässä vaiheessa tietämätön saamaani hellittelynimeeni liittyvästä pienestä kettuilusta (lue tästä lisää), vedän letkaa läpi liukkaiden pitkospuiden. Ajattelen perässäni kulkevia miehiä ja muistan edellisen seikkailuni yhteydessä kirjoittamani:

”Kaikki seikkailut päättyvät ennalta-arvaamattomiin löytöihin ja mielettömiin yllätyksiin. Sanoinkuvaamattoman kiitollinen on olo sillä hetkellä, kun on tehnyt jotain tuntematonta; oppinut jotain uutta ja arvaamatonta. Kokenut sellaista, jota ei voi arjessa kuvitellakaan.”

Kaikki seikkailut päätyvät suuriin löytöihin. Minä olen nyt löytänyt nämä tyypit.

IMG_0930

Martimojärven aamumaisemissa

IMG_0990

Kivalon autiotuvalla

IMG_0944

Lintutornissa

 

VIIDENTENÄ PÄIVÄNÄ jätämme pitkokset ja naulat suolle ja lähdemme patikoimaan. Seuraan äänettömän lumoutuneena Ollia kun hän kertoo silmät loistaen suon elämästä. Tuollainen on suomalainen mies parhaimmillaan, innoissaan asiasta, jota hän vaalii ja arvostaa. Olli vaalii ja arvostaa näemmä myös hölmöjä vitsejä, niin innoissaan hän niitäkin meille kertoilee. Me kaikki räkätämme katketaksemme. Meistä on tullut hieno ryhmä – minä ja minun pojat, ajattelen ylpeänä. Seuraan miehiä tarkkaan, kun he tutkivat suojärveä ja lintutornissa koettavat paikantaa työmaatamme horisontissa. Tässähän ihan herkistyy.

Luonto on tuonut meidät yhteen. Suo kuori meistä ytimen esiin, rauhoitti yhteisen tekemisen äärellä ja laittoi kuusi toisilleen tuntematonta kohtaamaan. Sitä ei olisi tapahtunut kaupungin vilinässä. Alan ymmärtää luonnon merkitystä koko ajan paremmin.

Ja yhtäkkiä siinä suolla pitkoksia vaeltessamme, käen kukkuessa ja pienten taivaalta tipahtelevien sadepisaroiden viilentäessä ihoa, minä rakastun suomalaiseen mieheen. Näihin herroihin, joiden kanssa olen saanut kunnian viettää kohta viikon suolla. Seikkailu, aina niin arvaamaton lopputulos. Minä lähdin haastamaan itseni fyysisesti, oppimaan pitkospuiden teosta ja soidensuojelusta, mutta niiden ohella sain jotain vieläkin suurempaa; minä opin sinusta, suomalainen mies.

TIEDÄTKÖ, SUOMALAINEN MIES, SINÄ OLET IHANA. Olet sitoutunut, asioillesi omistautunut, herkkäkin. Et välttämättä syleile kaikkia maailmoja, mutta sen mistä välität, otat lämpimästi syliisi. Sinä kynnät sisukkaasti, nöyrästi ja ahkerasti suolla, ja näytät teoillasi että välität. Olet suoraviivainen, rehellinen ja aito. Ja jos minä nainen joskus sinua kritisoin puhumattomuudesta ja pussaamattomuudesta, siitä ettet osaisi näyttää tunteitasi, on minun vain syytä varmistaa, että olen läsnä ja alttiina, kun sinä koet turvalliseksi puhua.

Sillä sinä puhut kun luotat. Sinä näytät tunteesi teoissa, annat äänesi kuulua katseessasi. Tunnut varmassa ja vakaassa otteessasi. Ei sinua muuksi saa koettaa muuttaa vaikka minä ehkä joskus äkkipikaisuuspuuskissani nalkutan toivovani.

Suomalainen mies, sinä olet ihana! Olet vakaa ja luottamuksen arvoinen sekä kohtelias ja karuudessasi sympaattinen. Sinut on tehty korpisoista, tuhansista järvistä, vehreistä koivikoista ja jykevästä peruskalliosta.

Ole ylpeä itsestäsi; siitä, että olet juuri sinä.

Sillä minä en halua sinua mitenkään muuten.

Rakkaudella,
Viiden Tuuman Naulanainen

 

* * *

Metsähallituksen soidensuojelu ja vapaaehtoistyö

Martimoaavan soidensuojelualue sijaitsee Simon ja Keminmaan kuntien alueella. Alue on perustettu vuonna 1982 suojelemaan arvokkaita suomaisemakokonaisuuksia, suokasvillisuutta ja -eläimiä. Martimoaavan – Lumiaavan – Penikoiden soidensuojelualue on yksi Pohjois-Suomen tärkeimpiä suoluonnon suojelukohteita. Se on myös erittäin merkittävä uhanalaisten lintujen kannalta. Soiden lisäksi alueella on edustavia vanhoja metsiä. Retkeilijälle alueella on luontopolkuja, vaellusreittejä, lintutorneja, pari autiotupaa ja laavuja. Pitkospuita reittien varrella on toistakymmentä kilometriä. Yhteensä retkeilyreittiä on kaikkiaan yli 20 kilometriä, ja vuosittain noin 10 000 ihmistä retkeilee alueella. Kooltaan koko Martimoaapa 134 km2.  

Nämä Martimoaavan talokoot olivat ensimmäiset, jotka Maetsähallitus järjesti täysin itse. Aikaisempina vuosina se on tehnyt yhteistyötä Pidä Lappi siistinä -yhdistyksen ja WWF:n kanssa. Näissä vapaaehtoistalkoissa vuonna 2015 oli mukana 3 300 vapaahtoista talkootyöntekijää, jotka tekivät yhteensä 28 miestyövuotta. Kansallispuistot ja retkikohteet tarjoavat paljon erilaisia mahdollisuuksia osallistua tekemään konkreettisia tekoja suojelualueiden, uhanalaisten lajien ja kulttuuriperinnön hyväksi sekä omaksi iloksesi. Aktiivilomailu on lisääntynyt viime vuosina, ja erilaiset talkooleirit tarjoavat yhä useammalle ihmiselle mielenkiintoisia mahdollisuuksia seikkailuun. Martimoaavan pitkospuutalkoot järjestettiin 16.-27.5.2016.

Lue lisää Martimoaavasta ja Metsähallituksen vapaaehtoistyöstä täältä.

Ai ni! Nyt kun olet aina halunnut oppia tekemään pitkospuita, katso tästä tekemäni opetusvideo.

Epätoivoista ongelmanratkaisua ankkahuulilla

Tiäkkö miltä näyttää ihminen, joka yrittää epätoivoisesti keksiä ratkaisua johonkin äkilliseen vastaan tulleeseen pulmaan (ehkä pienellä häivähdyksellä hysteriaa siinä mukana)?

No, noin niinku omalla perstuntumalla voisin sanoa että jotakuinkin tältä (paitsi ehkä tuossa oikean alalaidan kuvassa tuo kuvan henkilö on tajunnut kameran läsnäolon joten siksi ehkä nuo ankkahuulet…).

11249637_10153190746044457_7050367348335522219_n

 

Elikkä tosissaan kuvan henkilö yrittää nyt parhaalla tavalla jakaa kanssanne sen miltä tuntuu kun keskiviikkona pitäisi lähteä Helsingistä klo 4.00 kohti 345 pyöräilykilometriä ja päivää ennen lähtöä hänellä ei ole edelleenkään tietoa mistä saisi polkupyörän. Draaman kaarta ja sillai!

Tää on ollut nyt vähän tällainen päivä. Kiirettä, töitä ja matkajärjestelyjä. Ei muuta lisättävää.

Jäämme seuraamaan tilanteen kehittymistä. Mutta varmaa on, että sinulle tästä Ämmän Polkasusta on tulossa kyllä varsinainen joyride…! Minusta ei ole varmuutta.

/Ämmä

 

 

Outo olo

Jos eilen oli perjantaiolo, tänään on outo olo. Kai se on tämä pysähtyminen. Kun on vipissyt hippulat vinkuen joka suuntaan viime viikot ja sitten hetkeksi seisahtuu, tulee sellainen äkillinen tyhjä olo. Sellainen tunne, että vaikka on pysähtynyt hetkeksi paikoilleen, sisällä vauhti myllää edelleen, ja tuntuu, että jotain on meneillään vaikkei oikeastaan olekaan. Tiedätkö mitä tarkoitan?

Ihana rauhaisa lauantai. Aamun tennistunti, sen päälle kahvit ystävän kanssa ja vielä toinen rakas kotona kylässä. Sitten pitkät päiväunet. Ja nyt tämä hassu tunne.

Kaikki tunteet ovat tervetulleita ja niitä tarvitaan jotain tarkoitusta varten. Sen minä olen oppinut. Pitäisi vain kärsivällisesti ajatella, että aha, nyt tällainen fiilis, vaikka se vähän pistääkin mieltä sekaisin. Tekisi mieli tietää mistä nyt on kyse. Miksi tuntuu oudolta? Mikä on tämä outo tunne?

Ehkä se liittyy tähän. Muistatko, kun jo joskus aiemmin Norjasta kirjoitin sinulle tämän

intohimo

Ehkä se on vain väsymystä. Horjuntaa hiljaisuuden keskellä.

Kaunista lauantai-iltaa!

/Äm

Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää

On joulukuun kahdeskymmenesviides päivä vuonna kaksituhattakolmetoista. Neljä päivää aiemmin olen pudonnut alas. Syvemmälle kuin koskaan. Istun pimeässä autossa. Olemme vanhempieni kanssa ajaneet Jyväskylästä Turkuun, pysähtyneet siellä viideksi minuutiksi ottamaan kyytiin jouluhoidossa olleen koiran ja kääntyneet saman tien takaisin. Turusta Jyväskylään.

”Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa, järven aalto jäätynyt talvipakkasessa.”

Kuusi tuntia pimeässä autossa hiljaa. Minä olen rikki. Hajalla. Radiossa soivat melankoliset joululaulut. Itken koko matkan. En voi enää ikinä kuunnella yhtään suomalaista joululaulua. Miksi niiden täytyy olla niin alavireisiä? Ulkona on synkkää, lumikaan ei varjele mieltämme tänä jouluna. Sataa mustaa, raskasta vettä.

”Varpunen pienoinen syönyt kesäeinehen. Järven aalto jäätynyt talvipakkasesssa”

Minusta tuntuu, että pääni halkeaa kohta murusiksi. Että sekoan.

”Joulu on, koditon varpuseni onneton. Tule tänne riemulla, ota siemen multa.”

Olemme perillä. Vanhempieni luona. Sinne olen neljä päivää aiemmin saapunut sekavana junalla Helsingistä. Paljon tapahtumia edellisten päivien ja vuosien varrelta, jotka rullaavat päässäni katkeamattomana kuvavirtana. Väläys lopullisesta murtumispisteestä.

Minä lattialla voimattomana.

Junassa.

Sairaalassa ja kriisikeskuksessa.

”En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta. Olen pieni veljesi, tulin taivahasta.”

Isä keittää glögin ja laittaa television päälle. Sieltä tulee joulukonsertti. Samat laulut kuin hetki sitten auton radiossa pimeyden keskellä.

Sillä hetkellä minä luulen kuolevani. Varpunen jouluaamuna.

Se on romahdukseni pahin hetki. Vajoan lattialle ja huudan suoraa huutoa. Rukoilen isää laittamaan television kiinni. Muuten he joutuvat viemään minut jonnekin suljettuun paikkaan. Joululaulut tappavat minut. Siitä olen varma.

Isä laittaa television kiinni ja äiti soittaa kriisikeskukseen. Ojentaa puhelimen minulle. Tuttu ääni juttelee korvaani.

Sen jälkeen kaikki on sumua. Illalla äiti valvoo vieressäni kunnes nukahdan. En usko, että pystyn enää ikinä olemaan yksin.

* * *

Viime päivinä minä olen yrittänyt itkeä. Ihan koettamalla koettanut puristaa kyyneleitä ulos. Ajatellut viime joulua. Katsonut kuvia parin viime vuoden ajalta ja muistellut elämää, joka minulla kerran oli.

Ei onnistu.

Kyyneleen kyyneltä ei tule ulos.

Minua ei itketä.

Enää.

mieli

Tuossa minä olen joulukuun kahdentenakymmenentenä viidentenä päivänä. Silloin päätin tallentaa seuraavan vuoden ajan yhden kuvan itsestäni päivässä. En oikeastaan tiedä miksi. Ehkä halusin vangita kuvaan jotain kustakin päivästä.

Se tuntui oikealta.

mieli2

Tuossa olen minä muutama päivä sitten Øksnesin kirkossa Sommarøyan saarella Norjassa. Sain koristella siellä joulukuusen ennen adventtikonserttia.

Näiden kahden kuvan välissä on pitkä polku. Missä olen nyt? Kuinka olen selvinnyt?

* * *

Tasan vuosi sitten vuoden lyhyimpänä päivänä, joulukuun kahdentenakymmenentenä ensimmäisenä mieleni romahti. Yksittäinen tapahtuma mursi vuosien padot. Niinhän siinä käy; jossain vaiheessa, kun paine pullossa kasvaa liian kovaksi, korkki räjähtää auki.

Tämä ei ole sankaritarina. Maailman syrjä on ollut varmasti pahempiakin romahduksia. Tämä ei ole kertomus siitä kuinka voitin demonini ja olen vahvempi kuin koskaan.

Moni haava jää. Ehkä pysyvästikin.

Tämä on yhden ihmisen kokemus siitä kuinka romahduksesta selvitään.

* * *

Rakkaus ja välinpitämättömyys.

Heikkous ja vahvuus.

Yksinäisyys ja yhteys.

Pimeys ja kirkkaus.

Hitaus ja nopeus.

Kaaos ja harmonia.

Romahdus ja kukoistus.

* * *

Tähän vuoteen on mahtunut korkeimpia kukkuloita ja matalimpia laaksoja. Olen käynyt läpi kaikki mahdolliset äärilaidat niin tunteissa kuin olosuhteissa ja kokenut sellaisia mielen vaihteluita, että olen hetkittäin luullut menettäneeni järkeni. Sinäkin olet ehkä ajatellut niin?

Olen halunnut rehellisesti näyttää sinulle kaikki kukkulat ja laaksot. Sen kuinka olen muotoutunut uudelleen romahduksen jälkeen.

Se on tuntunut oikealta.

* * *

Itsenäisyys ja riippuvuus.

Epätoivo ja usko.

Itku ja nauru.

Epäonnistuminen ja onnistuminen.

Vapaus ja vankeus.

Elämä ja kuolema.

Viha ja välinpitämättömyys.

Ilmoniemi_Maija_DSC1713_2048px

Tämän vuoden aikana olen yrittänyt ymmärtää elämää enemmän kuin koskaan. Hakea vastauksia. Etsiä järkeä järjettömyyteen. Tuloksetta.

Tänään tutkiessani itsestäni ottamia kuvia ja istuessani kirjoittamaan sinulle jokin iski minuun. Ei ole erikseen järkeä tai järjettömyyttä. Merkitystä tai merkityksettömyyttä.

Ilman järjettömyyttä ei olisi järkeä.

Ilman järkeä ei olisi järjettömyyttä.

Kun kokee elämän äärilaidat ja kykenee näkemään ne yhtä aikaa, toistensa välttämättöminä kumppaneina, voi löytää järjen järjettömyydessä. Järjettömyyden järjessä. Merkityksen merkityksettömyydessä. Merkityksettömyyden merkityksessä.

Silloin voi ymmärtää elämää.

Selvitäkseni romahduksesta minun on täytynyt uskaltaa kohdata jokainen äärilaitani. Ymmärtääkseni itseäni minun on täytynyt nähdä itseni rajat. Tuntea jokainen tunne.

* * *

Välinpitämättömyys on rakkauden vastakohta. Välinpitämättömyys on vihankin vastakohta.

Välinpitämättömyys on tunteista kylmin. Me tarvitsemme kaikkia mahdollisia tunteita ymmärtääksemme itseämme, toisiamme ja elämää. Tarvitsemme myös välinpitämättömyyttä ymmärtääkseen mitä on todellinen rakkaus. Joskus on romahdettava tietääkseen mitä on todellinen kukoistus.

Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää.

Ilmoniemi_Maija_DSC1612_2048px

Tämä blogi on ollut monena hetkenä elämäni lanka. Haluan kiittää sinua, rakas blogiystäväni. Olet pitänyt minua hengissä lukemalla ja jopa kommentoimalla ajatuksiani. Se on hienointa, mitä elämässäni voi olla. Yksikään seikkailu ei vedä vertoja sille, mitä kirjoittaminen ja sinun läsnäolosi ovat minulle tarkoittaneet. Toivon, että uskot. Sillä sinä olet uskonut minuun silloin kun itse en ole.

* * *

”Palkita Jumala tahtoo kerran sinua. Kiitollisna siemenen otan kyllä sulta.”

Itku ei enää tule.

Sen ei tarvitse tulla.

Kaikesta selviytyy, kun vain tahtoo. Kun uskaltaa. Joskus selviytyminen kestää pidemmän ajan, joskus lyhyemmän. Minä olen nyt valmis sulkemaan yhden jakson elämässäni. Sillä sitähän elämä on; toisiaan seuraavia jaksoja. Voin nyt lopettaa ottamasta itsestäni kuvan päivässä. Nyt tiedän, että elämä kulkee eteenpäin, vaikka jostain päästääkin irti.

Moni haava jää. Ehkä pysyvästikin. Mutta niiden täytyykin jäädä jotta muistaisin ikuisesti kaikista olennaisimman. Sen, mikä on jäänyt jäljelle, kun voimani vedettiin pois ja sydämeni tyhjäksi. Sen kiteytin tähän videolle. Toivon, että katsot sen, sillä se on viisainta, mitä voin sinulle koskaan sanoa.

 

En tiedä mihin polkuni nyt kulkee, mutta juuri nyt, tässä hetkessä, sillä ei ole merkitystä. Vaikken oikeastaan ymmärräkään miksi juuri tässä, tiedän, että tässä minun kuuluukin olla. Se tuntuu oikealta. Rehelliseltä. Tärkeintä on se, että minä olen tässä. Että sinä olet tässä. Kyllä me joskus ymmärrämme. Jos edes tarvitsee ymmärtää: ymmärrys on usein ymmärtämättömyydessä.

Tämä joulu on muuten ensimmäinen, jonka vietän yksin. Ajattele! Vaikka vuosi sitten en olisi uskonut että uskaltaisin enää koskaan olla yksin. Tänään minä olen hyvin väsynyt. Viimeisten vuosien äärilaidat uuvuttavat. Ehkä tämä yksinäinen joulu ilman toimivaa nettiyhteyttä täytyy kokea, jotta voin levähtää kunnolla. Toivon, että tuleva vuosi kohtelee minua tasapainoisemmin.

Rakkautta, kukoistusta ja tasapainoa jouluusi!

/Ämmäsi

Lempeä jouluolo

Huomenta! On ihan jouluolo. Ollut jo monta päivää. Sen tämä kaamos saa minussa aikaan; tuntuu, kuin jokainen soluni olisi hidastettu. Tekee vain mieli maata sohvannurkassa kynttilän valossa, syödä joulutorttuja ja nukkua kellon ympäri.

Aamut venyvät pitkiksi. Ei sitä viitsi repiä itseä sängystä vastoin omia voimiaan kun nyt ei ole pakko. Täällä oppii lempeyttä. Jos koko ajan syyttäisi itseään laiskuudesta, aikaansaamattomuudesta, tehottomuudesta tai alati ylösalas rullaavista, vaihtuvista tunneskaaloista, ei täällä olosta tulisi mitään.

Täällä oppii katsomaan omia tunteitaan vähän kuin ulkopuolelta. Olemaan lempeä itselleen tietäen että ihan jokaiseen mielen myllerrykseen ei tarvitee lähteä mukaan. Tunteiden voi vaan antaa tulla ja mennä. Silloin on paljon helpompaa.
Jos minä olisin lähtenyt mukaan jokaiseen pääni sisäiseen höpötykseen viime päivinä, olisin jo lähtenyt pois täältä. Viime päivinä on ollut paljon negatiivisiksi luokiteltavia tuntemuksia, alentavia fiiliksiä. Epätoivoa, epäuskoa, epäluottamusta… Mutta minä yritän suhtautua niihin ymmärtäväisesti ajattellen, että ne kuuluvat nyt tähän vaiheeseen. Ei minun tarvitse taistella niitä tuntemuksia vastaan. Jossain vaiheessa ne taas muuttuvat toisiksi. Jossain vaiheessa kaamoskin loppuu.

Ehkä tämän kaamos on meille pohjoisen ihmisille annettu siksi, että oppisimme lempeyttä?

* * *

Støssä oli joulujuhla. Joulupukki jakoi lapsille herkkupaketit ja joulukuuseen sytytettiin valot.

10841413_730300620402238_2089601716_n 10841650_730300237068943_2081221566_n

Se on jokavuotinen perinne. Kokoontua kylätalolle koko kylän voimin. Tanssia kuusen ympärillä ja järjestää suurarpajaiset.

IMG_7987 IMG_7999

Arpajaisia Norja tuntuu rakastavan. Niitä pidetään täällä kaikkialla. Se on hyvää kaamosviihdettä: ostetaan numeroliuskoja ja sitten jännitetään kuka saa hedelmäkorin. Lempeää jännitystä! Se riittää minullekin nyt.

* * *

Leppoisaa päivää sinulle. Mihin asiaan voisit suhtautua tänään erityisellä lempeydellä?

/Äm, joka siirtyy nyt sohvannurkkaan

Ensimmäisten päivien tärkeät sanat

Kävelin eilen yönä koiran kanssa ulkona. Olin sanalla sanoen puhki. Pää on pyörällä. Viimeiset päivät ovat vain vilahtaneet ohi, sillä olen ollut koko ajan liikkeessä. Mennyt uusiin paikkoihin, tavannut uusia ihmisiä, tehnyt uusia asioita. Mikään ei ole vielä paikoillaan. On sellainen jäsentämättömyyden hetki, joka nyt tuntuu kaaokselta, mutta joka on väistämätön uuden alussa. Viime päivät ovat koostuneet muutamista toisiaan jatkuvasti seuraavista ja toistuvista teemoista. Tärkeistä sanoista, joita olen tutukinut. Tunnustellut. Niistä ensimmäinen on jäsentymättömyys. Hyvin iso sana viime päivinä.

Viime öinen kävely oli ensimmäinen hetki, kun ehdin vähän pysähtyä hengittämään syvään viime päivien aikana. Itketti, mutta en väsymykseltäni pystynyt edes itkemään. Tunteiden myrsky. Se on viime päivien teema. Myrsky. Sana! Yhdessä hetkessä meinaan ratketa palasiksi kaiken kauneuden keskellä. Kauneus! Suurin ja mielen räjäyttävin kokemus viime päivinä. Ja sitten taas toisessa hetkessä toimimattomat puhelimet, nettiyhteydet, mikä tahansa pikkuruinen asia, voi murtaa mielen. Väsymys. Se on viime päivien sana. Minulla on valtava ikävä sinua. Suomea. Toimivia kännyköitä. Omia rutiinejani. Epätoivo.

Ja kaiho. Se on tärkeä sana. Kaiho.

Tunsin valtavaa kaihoa kävellessäni yöllä koiran kanssa ulkona. Nostin katseeni taivaalle. Siellä oli revontulia! Jylhiä, vihreitä ja suhusevia revontulia. Oli kylmän kosteaa, mutta minä vain seisoin ja seisoin rannalla tuijottaen niitä. En voinut olla huomaamatta Pohjantähteä ja Otavaa ja ajatella ällön klisheisesti: siellä sinä olet, ystäväni, Suomeni, samojen tähtien alla. Kyllä sinä siellä olet! Ja minä olen nyt täällä. Lähelläolo. Sana, joka on kovin tärkeä juuri nyt.

Kiitollisuus. Se on kaikista isoin asia, jota tunnen juuri nyt. Kuinka minä olen voinut ansaita jotain tällaista? Olen pökertyä maisemiin, en ole ikinä nähnyt mitään tällaista. Mikään tapa maailmassa ei riitä kuvaamaan sitä kiitollisuutta, jota tunnen Lauria, yhteyshenkilöäni, joka tämän reissun on minulle järjestänyt, kohtaan. Miten maailmassa voi löytyä tällaista hyvyyttä, tällaisia ihmisiä, tällaisia paikkoja! Hyvyys. En tiennyt, että tällaista voi olla.

Minä haluan, että sinä näet tämän kaiken! Että tunnet tämän saman, minkä minä nyt. Tätä ei voi sanoin kuvailla. Tätä ei voi ymmärtää millään tavoin. En edes minä. Epäusko.

* * *

Poimin sinulle tähän oheen joitakin viime päivinä nappaamiani pikakuvia. Ne ovat aivan random-järjestyksessä, sillä en kykene nyt kovin jäsenneltyyn ajatteluun… Tämä päivä on vielä harjoiteltava uutta rytmiä, joten en pysty vielä tämän parempaan kirjoitukseen. Mutta lupaan, kunhan suurin pöly laskeutuu, otan aikaa kuvata ja kirjoittaa ensimmäisistä päivistäni enemmän.

Jäsentymättömyys. Siinä se sana tuli taas uudelleen. Pian jäsentymättömyys muuttuu uudeksi normaaliksi elämänrytmikseni.

IMG_7669

Pietikäisen Lauri (näin Peltsi hänet Erätulilla esitteli ja niin teen minäkin…). Minun enkelini. Tuo valoilmiö vasemmassa alakulmassa on Herra Hermanni. Tässä olemme matkalla Stöhön pari päivää sitten.

IMG_7769 IMG_7796 IMG_7786 IMG_7784 IMG_7779 IMG_7773

Levollista sunnuntaita sinulle! Minulle päivän seuraava sana on työ. Täällä työ ei katso viikonpäivää. Voi, palan niin halusta kertoa sinulle enemmän siitä. Sillä et voi uskoa, mitä minä täällä ihan oikeasti teen!

Sunnuntai!

Niin. Ei ole mielikuvitusta tänäänkään. Niinku blogin kirjoittamisen ja otsikoinnin suhteen.

Mutta ei se mitään! Sillä sunnuntaihan tarkoittaa HelsinkiRealia ja senhän minä nyt voin sinulle oman mielikuvitukseni puutostilassa tarjoilla. Tämä jakso nousee minulle henkilökohtaisesti HelsinkiRealin haastattelujen kärkijoukkoon. Jotenkin siinä on vaan kaikki kohdallaan. En osaa enkä oikeastaan haluakaan analysoida tätä tarinaa ja mikä minua siinä niin koskettaa, mutta tuo hetki, jonka keskustelimme Jarkko Steniuksen kanssa vain meni luihin ja ytimiin.

Vieraamme Jarkko on entinen thainyrkkeilijä, joka eli ennen suhteellisen tunteetonta elämää – puudutti tunnekipuaan adrenaliinilla ja hyytävällä aggressiolla. Mutta sitten tapahtui jotain, joka muutti kaiken. Tänä päivänä Jarkko taistelee väkivaltaa vastaan ja on erinomainen esimerkki kaikille meille, jotka taistelemma omissa tunnelukoissamme. Kerrassaan uskomattoman upea kaveri! Jos et ole vielä aiemmin katsonut yhtään jaksoamme, nyt kannattaa aloittaa, sillä tämä tarina koskettaa kaikkia.

Ihanaa ja tunteikasta sunnuntaita, rakkaat ystävät!

Kun poikaystävä jättää…

Minulla kesti 32 vuotta tulla jätetyksi ensimmäistä kertaa elämässäni. Jättänyt olen, ja ollut omalla painollaan ilman draamaa kuihtuneessa suhteessa. Mutta jätetty minua ei aiemmin ole. Että oli kai se jo vähän niinkun aikakin. En tietenkään toivo kenellekään tällaista tilannetta, mutta samalla se on kyllä aika olennainen ja tärkeä kokemus ihmisen elämässä.

Onko sinut jätetty?

Koska siis tavallaan sä ja mä, jotka on dumpattu, tiedetään vähän paremmin. Me ollaan vähän niinkun partners in crime. Jos ei ole tullut koskaan jätetyksi, ei voi ikinä tajuta, että aina sitä ei itse voikaan päättää koko maailmasta, vaan joku toinen voi vaan ykskantaan todeta, että lällällää mä en haluakaan sua enää – että haluaakin jättää sinut eikä sinulla ei ole mitään sanavaltaa tapahtumien kulkuun.

jätetty1

Jätetyksi tulemiseen liittyy varmaan miljoona eri tunnetta, jotka hyppävät silmille ihan vaan yhtäkkiä, välillä vaihtuvat johonkin toiseen ja tulevat taas kohta takaisin. On syyllisyyttä, pelkoa, ikävää, silmitöntä vihaa, katkeruutta, vahingoniloa, kaihoa, kaipuuta, tyhjyyttä, iloa, vapautta… you name it! Jos minä saisin kuvailla jätetyksi tulemisen syvimmän olemuksen se menisi jotekin näin:

Alussa tulee syyllisyys. Sitä ajattelee, että on itse syypää jätetyksi tulemiseen. Että on ollut paha ihminen, joka ei kelvannut toiselle, vaan teki hänen elämästään kurjaa – että toisella oikeastaan olikin oikeus käyttäytyä niin tökerösti. Itsetunto rapsahtaa nätisti pohjalukemiin, ja sitä tietää varmasti, että kukaan ei enää tällaista kakkiasta halua. Siinä sitä pyörii oman aikansa, mutta jotenkin kummasti kun saa ihan vähän etäisyyttä eroon, huomaakin, että itse ei ehkä olekaan syyllinen. Syy on myös toisessa; hänen epävarmuudessaan, itsekkyydessään ja peloissaan.

ranta

Kaipuu ja ikävä iskevät alussa jatkuvalla syötöllä sekoittuen välillä itsesyytöksiin ja välillä pelkoon. Sitä katsoo läpi vanhoja yhteisiä kuvia ja pillittää itsensä uneen. Jos luona on vieras, häntä ei halua päästää lähtemään, sillä ei kestä yksin jäämistä. Yksin ollessa iskee kaiho; viiltävä kipu, koska paikka vieressä on tyhjä, vaikkei sitä itse halua. Ja se silmitön suru, sydämen tyhjyys ja kipu. Ja veri, joka valuu silmistä ulos; kun vaeltaa ympäri kaupunkia ja itkee valtoimenaan välittämättä siitä, että muut tuijottavat. Hiljaiset illat ovat pahimpia – kun yksinäisyys iskee väsyneen mielen luihin ja ytimiin. Tiedätkö, minulla surua on ollut valtavasti, paljon enemmän kuin olen sinulle kertonutkaan. Se on niin yksityinen asia, etten siitä halua puhua. Suru ehkä onkin sellainen asia, joka on vain kohdattava yksin ja käsiteltävä itse. Ei ole vaihtoehtoja. Kukaan ei voi ottaa kipua pois.

Katkeruus on tunteista luihuin. Se, kun ei voi lakata ajattelemasta miten toinen on pilannut koko elämän; että on antanut hänelle kaikkensa, mutta silti toinen tekee ratkaisevan ja itsekkään päätöksen puolestasi. Katkeruudesta nousee myös häpeä – kuinka on voinut ajautua tuollaiseen suhteeseen, onko hän käyttänyt hyväkseen?

Vihaa en osaa sanoin kuvailla. Se on silmitöntä raivoa, sitä kun haluaa kaivaa kaikki toisen heikot kohdat esiin ja iskeä niihin. Julistaa koko maailmalle, että ettekö te tajua! Viha iskee usein kun on liikkeessä, tunkee kehosta ulos. Tekisi vain yksinkertaisesti mieli kuristaa. Ja kovaa. Mutta viha on kuulemma se tärkein vaihe – sen läpi käytyään voi päästää irti. Koska sitten, kun on riittävästi vihannyt, sitä yhtäkkiä tajuaakin olevansa maailman onnellisin nainen tai mies päästyään eroon sellaisesta ihmisestä, joka ei arvosta tai kunnioita – eihän sellaisen kanssa olisi ollutkaan hyvä elää! Ja sitä paitsi kyllähän minä nyt paljon paremman näkoisen saan! Se on se  m-a-i-r-e-a  hymy, kun tajuaa, että saa taas katsella uusia tyyppejä ja voi löytää oikeasti ihmisen, jonka kanssa on hyvä olla. Tajuaa, että elämän kiertokulku on aika siisti juttu.

jätetty2

Sitten tulee haasteellinen vaihe: ensikohtaaminen sydämen murskautumisen jälkeen. Jännitys, ahdistus… ja… outo ajatus: huomaakin ajattelevansa ettei oikeastaan enää tunne tuota ihmistä, vaikka samalla se on niin tuttu. Aika hänen kanssaan tuntuu kuin unelta. Itse asiassa aika pahalta painajaiselta. Ja sitten hiljaa mielessään miettii että tuonko takia tosiaan olen itkenyt itseni uneen. Oliko se sen arvoista? Ovatko nämä kaikki tunteet olleet vaivan arvoisia?

Minulle on ollut valtavan tärkeä sallia itselleni kaikki nämä tunteet – jopa se vahingonilo, kun kuulee, että toiselle on käynyt jotain ikävää. Sillä tunteella olen itseäni vahvistanut, myönnän. Nauranut ja kikattanut. Perhana, siitäs sai! Mutta kuule, kun minä uskon, että se on inhimillisen ihmisen tapa selviytyä, nousta omille jaloilleen. Kun sallii tunteet ja antaa niiden jyllätä oman aikansa, tajuaakin yhtäkkiä, että elämä menee eteenpäin. Kunnes tunnevuoristorata nytähtää käytiin uudelleen. Mutta jo vähän entistä laimeampana ja lopulta tulee se päivä, kun vuoristorataan ei enää tarvitse istua.

Kuulostiko tutuilta? Oletko kokenut jotain samalla tai eri tavoin? Kerro mitä jätetyksi tuleminen on sinulle opettanut?

Minut poikaystävän jättämäksi tuleminen sai ymmärtämään, että toista ei voi pakottaa haluamaan yhdessäoloa. Se on vaan vähän niinkuin elämän laki. Mutta hei muistathan tämän: jos toinen ei halua, hän ei ole arvoisesi – sinä ansaitset paljon parempaa!

/isosiskosi Maija, ylpeänä näistä päivän lenkillä Stadikan kulmilla otetuista kuvista – kun tarpeeksi tuijottelee masennuksissaan maahan, löytää sieltä kaikenlaisia hienoja blogiin sopivia tekstejä… 😉

Esa Saarinen puukotuksesta: ”Loppuelämän työn fokus kirkastui”

Voi mikä onkaan tässä maailmassa vikana? Toissaipäiväinen Esa Saarisen puukotus oli varsinainen uutispommi ja pisti minut miettimään sitä, miksi nämä nuoret miehet nykypäivänä purkavat pahoinvointinsa mielettömään väkivaltaan. Ei minulla siihen vastauksia ole, mielenterveyskysymykset jätän mieluummin ammattilaisille ja niitä paremmin tunteville. Mutta olen aidosti huolissani. Minähän olen paljon pohtinut sitä, että yhteiskunnan, vanhempien, työpaikkojen – vain muutamia mainitakseni – olisi keskitettävä paljon enemmän huomiota lasten kasvatuksessa ja ihmisten hyvinvoinnissa myöhemmällä iällä siihen, kuinka osaamme käsitellä tunteita ja ilmaista niitä. Tietenkään tällaisissa mielenterveydellisissä asioissa se ei ole ainoa ratkaisu, mutta kyllä silläkin varmasti osansa tässä kysymyksessäkin olisi.

Mutta sitten Esa. Urhea taistelija! Minulla on ilo tuntea hänet henkilökohtaisesti, ja tiedän ettei hänellä ole mitään hätää! Kuten uutisetkin ovat kertoneet, hän kääntää tämän positiiviseksi kokemukseksi, ja on jo todennut, että tämä tapahtuma kirkastaa hänen loppuelämänsä työn fokuksen.

Kuultuani tuon Esan ajatuksen, ”kriisi kirkastaa loppuelämän työn fokuksen”, en voinut olla ajattelematta omaa elämääni (vaikka mitään näin vakavaa en itse olekaan kokenut!). Tuo lause kiteyttää myös minun ajatukseni: juuri nyt tuntuu hyvin vahvasti siltä, että viimeaikaiset vaikeat tapahtumat ohjaavat minut oikealle polulle ja kiteyttävät minun työni tarkoituksen. Tiedän sen.

esasaarinen

Esa lähetti eilen terveisensä sairaalasta sosiaalisen median välityksellä, ja lainaan nyt hänen kuvaansa tähän (tietäen, että tämä on tarkoitettu julkiseen levitykseen)