On joulukuun kahdeskymmenesviides päivä vuonna kaksituhattakolmetoista. Neljä päivää aiemmin olen pudonnut alas. Syvemmälle kuin koskaan. Istun pimeässä autossa. Olemme vanhempieni kanssa ajaneet Jyväskylästä Turkuun, pysähtyneet siellä viideksi minuutiksi ottamaan kyytiin jouluhoidossa olleen koiran ja kääntyneet saman tien takaisin. Turusta Jyväskylään.

”Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa, järven aalto jäätynyt talvipakkasessa.”

Kuusi tuntia pimeässä autossa hiljaa. Minä olen rikki. Hajalla. Radiossa soivat melankoliset joululaulut. Itken koko matkan. En voi enää ikinä kuunnella yhtään suomalaista joululaulua. Miksi niiden täytyy olla niin alavireisiä? Ulkona on synkkää, lumikaan ei varjele mieltämme tänä jouluna. Sataa mustaa, raskasta vettä.

”Varpunen pienoinen syönyt kesäeinehen. Järven aalto jäätynyt talvipakkasesssa”

Minusta tuntuu, että pääni halkeaa kohta murusiksi. Että sekoan.

”Joulu on, koditon varpuseni onneton. Tule tänne riemulla, ota siemen multa.”

Olemme perillä. Vanhempieni luona. Sinne olen neljä päivää aiemmin saapunut sekavana junalla Helsingistä. Paljon tapahtumia edellisten päivien ja vuosien varrelta, jotka rullaavat päässäni katkeamattomana kuvavirtana. Väläys lopullisesta murtumispisteestä.

Minä lattialla voimattomana.

Junassa.

Sairaalassa ja kriisikeskuksessa.

”En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta. Olen pieni veljesi, tulin taivahasta.”

Isä keittää glögin ja laittaa television päälle. Sieltä tulee joulukonsertti. Samat laulut kuin hetki sitten auton radiossa pimeyden keskellä.

Sillä hetkellä minä luulen kuolevani. Varpunen jouluaamuna.

Se on romahdukseni pahin hetki. Vajoan lattialle ja huudan suoraa huutoa. Rukoilen isää laittamaan television kiinni. Muuten he joutuvat viemään minut jonnekin suljettuun paikkaan. Joululaulut tappavat minut. Siitä olen varma.

Isä laittaa television kiinni ja äiti soittaa kriisikeskukseen. Ojentaa puhelimen minulle. Tuttu ääni juttelee korvaani.

Sen jälkeen kaikki on sumua. Illalla äiti valvoo vieressäni kunnes nukahdan. En usko, että pystyn enää ikinä olemaan yksin.

* * *

Viime päivinä minä olen yrittänyt itkeä. Ihan koettamalla koettanut puristaa kyyneleitä ulos. Ajatellut viime joulua. Katsonut kuvia parin viime vuoden ajalta ja muistellut elämää, joka minulla kerran oli.

Ei onnistu.

Kyyneleen kyyneltä ei tule ulos.

Minua ei itketä.

Enää.

Tuossa minä olen joulukuun kahdentenakymmenentenä viidentenä päivänä. Silloin päätin tallentaa seuraavan vuoden ajan yhden kuvan itsestäni päivässä. En oikeastaan tiedä miksi. Ehkä halusin vangita kuvaan jotain kustakin päivästä.

Se tuntui oikealta.

Tuossa olen minä muutama päivä sitten Øksnesin kirkossa Sommarøyan saarella Norjassa. Sain koristella siellä joulukuusen ennen adventtikonserttia.

Näiden kahden kuvan välissä on pitkä polku. Missä olen nyt? Kuinka olen selvinnyt?

* * *

Tasan vuosi sitten vuoden lyhyimpänä päivänä, joulukuun kahdentenakymmenentenä ensimmäisenä mieleni romahti. Yksittäinen tapahtuma mursi vuosien padot. Niinhän siinä käy; jossain vaiheessa, kun paine pullossa kasvaa liian kovaksi, korkki räjähtää auki.

Tämä ei ole sankaritarina. Maailman syrjä on ollut varmasti pahempiakin romahduksia. Tämä ei ole kertomus siitä kuinka voitin demonini ja olen vahvempi kuin koskaan.

Moni haava jää. Ehkä pysyvästikin.

Tämä on yhden ihmisen kokemus siitä kuinka romahduksesta selvitään.

* * *

Rakkaus ja välinpitämättömyys.

Heikkous ja vahvuus.

Yksinäisyys ja yhteys.

Pimeys ja kirkkaus.

Hitaus ja nopeus.

Kaaos ja harmonia.

Romahdus ja kukoistus.

* * *

Tähän vuoteen on mahtunut korkeimpia kukkuloita ja matalimpia laaksoja. Olen käynyt läpi kaikki mahdolliset äärilaidat niin tunteissa kuin olosuhteissa ja kokenut sellaisia mielen vaihteluita, että olen hetkittäin luullut menettäneeni järkeni. Sinäkin olet ehkä ajatellut niin?

Olen halunnut rehellisesti näyttää sinulle kaikki kukkulat ja laaksot. Sen kuinka olen muotoutunut uudelleen romahduksen jälkeen.

Se on tuntunut oikealta.

* * *

Itsenäisyys ja riippuvuus.

Epätoivo ja usko.

Itku ja nauru.

Epäonnistuminen ja onnistuminen.

Vapaus ja vankeus.

Elämä ja kuolema.

Viha ja välinpitämättömyys.

Tämän vuoden aikana olen yrittänyt ymmärtää elämää enemmän kuin koskaan. Hakea vastauksia. Etsiä järkeä järjettömyyteen. Tuloksetta.

Tänään tutkiessani itsestäni ottamia kuvia ja istuessani kirjoittamaan sinulle jokin iski minuun. Ei ole erikseen järkeä tai järjettömyyttä. Merkitystä tai merkityksettömyyttä.

Ilman järjettömyyttä ei olisi järkeä.

Ilman järkeä ei olisi järjettömyyttä.

Kun kokee elämän äärilaidat ja kykenee näkemään ne yhtä aikaa, toistensa välttämättöminä kumppaneina, voi löytää järjen järjettömyydessä. Järjettömyyden järjessä. Merkityksen merkityksettömyydessä. Merkityksettömyyden merkityksessä.

Silloin voi ymmärtää elämää.

Selvitäkseni romahduksesta minun on täytynyt uskaltaa kohdata jokainen äärilaitani. Ymmärtääkseni itseäni minun on täytynyt nähdä itseni rajat. Tuntea jokainen tunne.

* * *

Välinpitämättömyys on rakkauden vastakohta. Välinpitämättömyys on vihankin vastakohta.

Välinpitämättömyys on tunteista kylmin. Me tarvitsemme kaikkia mahdollisia tunteita ymmärtääksemme itseämme, toisiamme ja elämää. Tarvitsemme myös välinpitämättömyyttä ymmärtääkseen mitä on todellinen rakkaus. Joskus on romahdettava tietääkseen mitä on todellinen kukoistus.

Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää.

Tämä blogi on ollut monena hetkenä elämäni lanka. Haluan kiittää sinua, rakas blogiystäväni. Olet pitänyt minua hengissä lukemalla ja jopa kommentoimalla ajatuksiani. Se on hienointa, mitä elämässäni voi olla. Yksikään seikkailu ei vedä vertoja sille, mitä kirjoittaminen ja sinun läsnäolosi ovat minulle tarkoittaneet. Toivon, että uskot. Sillä sinä olet uskonut minuun silloin kun itse en ole.

* * *

”Palkita Jumala tahtoo kerran sinua. Kiitollisna siemenen otan kyllä sulta.”

Itku ei enää tule.

Sen ei tarvitse tulla.

Kaikesta selviytyy, kun vain tahtoo. Kun uskaltaa. Joskus selviytyminen kestää pidemmän ajan, joskus lyhyemmän. Minä olen nyt valmis sulkemaan yhden jakson elämässäni. Sillä sitähän elämä on; toisiaan seuraavia jaksoja. Voin nyt lopettaa ottamasta itsestäni kuvan päivässä. Nyt tiedän, että elämä kulkee eteenpäin, vaikka jostain päästääkin irti.

Moni haava jää. Ehkä pysyvästikin. Mutta niiden täytyykin jäädä jotta muistaisin ikuisesti kaikista olennaisimman. Sen, mikä on jäänyt jäljelle, kun voimani vedettiin pois ja sydämeni tyhjäksi. Sen kiteytin tähän videolle. Toivon, että katsot sen, sillä se on viisainta, mitä voin sinulle koskaan sanoa.

En tiedä mihin polkuni nyt kulkee, mutta juuri nyt, tässä hetkessä, sillä ei ole merkitystä. Vaikken oikeastaan ymmärräkään miksi juuri tässä, tiedän, että tässä minun kuuluukin olla. Se tuntuu oikealta. Rehelliseltä. Tärkeintä on se, että minä olen tässä. Että sinä olet tässä. Kyllä me joskus ymmärrämme. Jos edes tarvitsee ymmärtää: ymmärrys on usein ymmärtämättömyydessä.

Tämä joulu on muuten ensimmäinen, jonka vietän yksin. Ajattele! Vaikka vuosi sitten en olisi uskonut että uskaltaisin enää koskaan olla yksin. Tänään minä olen hyvin väsynyt. Viimeisten vuosien äärilaidat uuvuttavat. Ehkä tämä yksinäinen joulu ilman toimivaa nettiyhteyttä täytyy kokea, jotta voin levähtää kunnolla. Toivon, että tuleva vuosi kohtelee minua tasapainoisemmin.

Rakkautta, kukoistusta ja tasapainoa jouluusi!

/Ämmäsi