Kollegat (eli Vapise, Profeetat): Kollegiaalista anteeksiantoa

Kuinkas sinulla lomaltapaluu arkeen on sujunut? Joillakin se on vähän rakempaa kuin muilla, kuten nyt omalla kollegallani… Sai näet tänään kuulla, että olen tappanut hänen rakkaan kukkansa.

Hän (myös hortonomina tunnettu!) pirskale jätti lomalle lähtiessään kukkansa vastuulleni, ja tiesihän sen, miten tässä epäkätevän emännän otteilla käy. Nyt on sitten radion kuulijoiden kanssa mietitty, että kuinka kertoa toiselle, että on turmellut tämän omaisuutta.

Ni, parempaa en nyt keksiny. Mitä olet mieltä?

Videolla näet myös kollegan reaktiot tänä aamuna, ensimmäisenä työpäivänään, radion suorassa lähetyksessä asiasta ja tämän biisin.

Kas tässä: Kollegat (eli vapise, Profeetat) ja Kollegiaalista Anteeksiantoa. DJ Juhani Forsman:

 

On ihan sanoinkuvaamattoman upeaa voida tehdä töitä ympäristössä, jossa luovaa hulluttani ja ”artistiuittani” tuetaan. On valtavan tärkeää voida työskennellä työyhteisössä, jossa, vaikka kiire välillä painaa, ollaan rautaisia ammattilaisia ja jossa niin johto kuin kollegat tukevat sekä kannustavat toisiaan heittäytyeen kaikenlaiseen.

Pilkettä maanantai-illan silmäkulmaan, ystävät!

/Räp-Ämmänne

Mainokset

Raha todella tekee onnelliseksi – näin taloudellinen kriisi muutti suhtautumiseni rahaan

Lomakkeen kylmänvalkoinen ruutu. Rasti: Olen rahaton. Vapiseva veto mustekynää: Tarvitsen apua.

Tärisevä tekstaus sumentuneiden silmien takaa. Nimi. Osoite. Sosiaaliturvatunnus.

Se olen minä!

Neljäkymmentäviisi euroa viisikymmentä senttiä.

Se  on saldo pankkitilillä.

Painan kahvan vapisevin käsin alas ja astun sisään. Tuomio.

 

Elämäni nöyryyttävin hetki on se, kun astuin sosiaalitoimiston ovelle vuonna 2014. Sossun luukulle, joka kirjaimellisesti on tuo mieleeni äärilaitoineen pilkun tarkasti piirtynyt pieni aukko edessäni. Kuulen vieläkin korvissani seen lasisen oven avautuvan edessäni nitisten ja natisten sitä reunustavaa muovista eristettä vasten.

Olin rahaton, koditon, työtön, romahtanut. Muuttanut juuri takaisin Suomeen, jätettynä.

Väärin edennyt elämä. Se ei ole mikään salaisuus, siitä olen sinulle aiemmin kirjoittanut. Toisen takia uhratut vuodet ulkomailla, ja sitten äkillinen ero. Siinä soppa.


POSTILUUKKU KOLAHTAA. En uskalla kävellä ovelle. Siellä, puoliksi luukussa vielä roikkuvana on valkokuorinen kirje.

Lasku.

Pelkään jokaista kilahdusta ovella, vaikka se toisikin minulle tiedon saamastani tuesta. En uskalla kohdata totuutta, sillä en ehkä kykene sen kantamiseen.

Annan kirjeiden kolahtaa eteisen lattialle ja maata siinä monta päivää. Loikin niiden yli poistuessani ovesta. Yritän unohtaa, kunnes ne on vain pakko avata.

Pelko. Se on läsnä kaikkialla, jokaisessa päivässäni. Vailla rahaa olen turvaton. En tunne tulevaisuutta. On vain hetki käsissäni, joka pitäisi osatta pelata oikein. Paine. Valtava vastuu tehdä oikeita valintoja, jotta pärjäisin.

 

Pitkään aikaan en osannut hallita pelkoa muuten kuin väistelemällä totuutta viimeiseen. Pelkäsin rahaa, ja jollain tavoin pelkään edelleen. Pelkään, että se loppuu, ihan yhtäkkiä. Rahattomuus on kaike kaikkiaan kummallinen kokemus, joka vieläkin kantaa.

Edelleen, asioiden nyt jo muututtua paljon parempaan, saatan säikähtää odottamatonta kirjettä. Kun puhelin pärähtää tuntematonta numeroa, pelkään joskus vieläkin, että joku vaatii minulta Kelan tukia takaisin (vaikkei niin edes koskaan käyntytkään!). Ajattele, millaiset jäljet rahattomuus voi jättää.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Nämä blogini promokuvat otettiin kaikista pahimpaan aikaan, huhtikuussa 2014. Siksi ne ovatkin niin tärkeitä minulle. Ajattele, jos olist noin vain nähnyt minut jossain liikkumassa, olisitko arvannut, mitä sisälläni liikkuu… Koskaan ei voi tietää, millaista ristiä toinen kantaa mukanaan, vaikka kaikki ulospäin hyvältä näyttäisikin. Kuva: Mirkku Merimaa

 

YSTÄVÄ SOITTAA. Kysyy mukaan ravintolaan, syömään ja juhlimaan – koko porukka on tulossa.

Sydän hakkaa. En mitään muuta haluaisi kuin vastata myöntävästi, mutten voi. Ei ole rahaa.

Elämänpiiri on rajoittunut pieneen yksiööni. 22 neliötä onnea keskellä Kalliota.

Vankila. Siellä olen. Lukittuna ja kahlittuna. Ja sitäpaitsi saatanan kuuma kesäkin! Onneksi eräs ystävä kiikuttaa paikalle tuliaisena tuulettimen, hänellä on niitä monta.

Rahalla on kummallinen valta. Se laittaa vertailemaan toisiin, tuntemaan itsensä vähemmäksi kuin muut. Se pakottaa pienentämään kaiken, myös minänsä. Se haavoittaa haaveet ja sotkee suunnitelmat. Se näyttää minkä menettää.

Mutta samalla se osoittaa, minkä kaiken voi saada, se laittaa taistelemaan. Teen kaikkeni, jotta saisin pieneksi kutistuneesta maailmastani mahdollisimman iloisen. Tämä vaaditaan, jotta voisin joskus päästä nousemaan.

Vällillä en usko itseänikään, pää on koetuksella päivittäin, mutta olen sen valmis kestämään. Tai ehken ole, mutta vaihtoehtoja ei juuri jaettu.

 

Pelon äärilaidalla on täysi luottamus: jos olen selvinnyt tähänkin asti, selviän mistä vaan.

Pelko ja luottamus.

Ilman pelkoa ei ole luottamusta. Ilman luottamusta ei ole pelkoa.

Kun on kerran menettänyt kaiken, tietää, ettei ole mitään menetettävää. Voi tehdä ihan mitä vaan, ja pienet rahat riittävät uskomattomaan. Ja niin olen tehnyt: en häpeä, en epäile erehtyä. Ei ole vaihtoehtoja. Ja kas kummaa, olen saanut suurimmat seikkailuni silloin, kun rahat ovat olleet vähimmillään.

Vapaus ja vankila.

Ilman toista ei olisi toista.

Vankila ja vapaus.

”Kun Samppanjapissiksestä tuli köyhä – tällaista on köyhyys”, kirjoitan tämän rohkeuden ansiosta blogiini ja kerron miltä rahattomuus tuntuu. Lue tuon linkin takaa, niin ymmärrät paremmin!

Koska aihe saa paljon kiinnostusta, myöhemmin kerron myös rahattomuuteni syystä ja kirjoitan ”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi, kun elin miehen rahoilla”. Lue sekin, niin tiedät miksi.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Eikä näitä kuvia olisi otettu ellei rakas kuvaajani Mirkku Merimaa olisi antanut minulle aikaa suorittaa niiden maksua. Ystävät olivat tukena ja lähellä, sitä en ehkä ikinä voi millään valuutalla heille takaisin maksaa. Rakkaus on kultaakin arvokkaampaa.

 

TOINEN TAPAAMISEMME. Olen kohdannut miehen, kiinnostavan. Hän on kutsunut minut kylään. Uusi, remontoitu, kaunis koti. Hieno auto pihalla ja mukava elämä. Vain vaimoa vailla.

Katson häntä. Ajattelen itseäni. Vaikka tuijotan häntä ruokapöydän yli kosketusetäisyydeltä, olemme toisistamme kokonaisen maailman takana.

En voisi tehdä hänen kanssaan mitään, en lähteä hiihtoretkelle Lappiin, en romanttiselle illalliselle.

On poistuttava. Kohteliaasti todettava, että annetaan olla; sinulle on joku parempi, tasa-arvoisempi. Epätasapainoon taloudessani en itse toistamiseen kykene. On ensin kurottava oma elämä kasaan, katsottava sitten uudelleen. Vaikka siihen menisi vuosia. Haluan voida kantaa vastuun omasta taloudestani, en roikkua rahassa toisessa.

 

Ja vuosiahan siihen on mennyt. Uudet yllättävät käänteet horjuttivat elämää uudelleen (katso tästä lisää: ”Ajauduin pienyrittäjän kuolettavaan kierteeseen”). Mutta päätöksessäni pysyin; haluan ensin omille jaloilleni, tasapainoon ja turvaan, jotta voisin sitä kenties joskus jonkun toisen kanssa kokea.

Uhrauksia. Tai kenties paremminkin vakaumuksia, kokemuksen opettamia. Asioita, joita on pakko tapahtua ennen eteenpäin menoa.

Sitä on maailma.


DEBIT. Painan pankkikorttikoneen nappia.

Debit. Ei ikinä credit.

Neljäkymmentäviisi euroa ja viisikymmentä senttiä.

Muistan tuon summan. Kerran se oli saldo pannkkitilini tiliotteessa, todiste ainoista rahoistani, nyt se on vain yksi summa kaupan kassalla.

Vuosia on vierähtänyt, ja lopulta olen tässä. Askel askeleelta olen mennyt eteenpäin. Tehnyt töitä, ja pistänyt säästöön. Vihdoin voin vinguttaa pankkikorttiani vapaasti.

Mutta vain debit, ei ikinä credit.

Olen tarkka, mutta minun ei tarvitse enää huolehtia. Raha ei ole ainoa asia mielessäni. Se ei ole jatkuva jännitys elämässäni.

Nyt, kun olen jo pahimmasta matkan etäällä, näen sen, mitä rahattomuus on minulle opettanut, kuinka se on suhdettani rahaan muuttanut. Tiedän, mitä on, kun ei ole. Ikinä en enää halua kokea sitä suota, jossa olen rämpinyt.

(Juttu jatkuu kuvien jälkeen.)

Ja appropoo, ystävät! Tämä seikkailu olikin huima. Samalla kun otimme kuvia, ihana Lena-ystäväni opetti minua longboardaamaan. Muistatko tämän tarinan ”Longboard – paras elämäntaito-opas evö”, lue se tuosta linkin takaa! Kuvat: Mirkku Merimaa

 

KUN KERRAN on rahaton, aivan pohjalla, alkavat kaikki kurjat kliseet kauhistuttaa. Se, joka sanoo, ettei raha tee onnelliseksi, ei tiedä todella.

Raha tekee onnelliseksi, se tekee vapaaksi. Kun sitä ei ole, joutuu vankilaan; henkiseen ja fyysiseen.

Takuuvarmasti olen miljoona kertaa onnellisempi nyt, kun neljäkymmentäviiisieuroaviisikymmentäsenttiä on vain yksi summa pankkikortilla, ei koko totuus.

Raha antaa turvan. Se antaa varmuuden. Se antaa laajuuden liikkua.

Suurin onni löytyy toki muualta, mutta ilman rahaa ei nykymaailmassa kauas matkata.

Jännä ääriaita, kaiken kääntöpuoli, on se, että kun on kerran rahaton ymmärtää myös sen, miten vähän ihminen lopulta tarvitsee. Jokainen itse määrittää rahan vähimmäistarpeensa. Toisen onnellisuus on tiukemmassa, ja silloin kenties tarvitsee enemän.

Itse en edelleenkään tarvitse rahaa paljon, en koe tarvetta omistaa tai haalia tavaraa, mutta milloinkaan en halua ajautua rahattomuuteen. Haluan, että minulla on vapaus. Ilman rahottomutta en kuitenkaan olisi tiennyt, mitä luottamus tarkoittaa. En olisi ymmärtänyt, mitä vapaus merkitsee. Ja voi pojat, miten tärkeä ja opettavainen kokemus rahattomuus minulle on ollut. Sen johdosta olen tämä upea ihminen, joka tänä päivänä olen.

Ja vaikken kenellekään toivo mitään kokemani kaltaista, on totta, että monelle pieni pysähdys asian äärellä tekisi hyvää.

.

.

.

Rahattomuus ja henkilökohtaisen talouden kriisi kiinnostaa nyt todella paljon; koska sille ei löydy riittävän rokeita kertojia, totesi minua taas uutta lehtijuttua varten haastatellut toimittaja. Mutta kun, hitto vie, ihmisiä tässä ollaan, ja kenelle tahansa pudotus saattaa tapahtua! Siksi kerron aina ajatuksiani, kun niitä halutaan kuulla, ja tuo juttu on tulossa myöhemmin syksyllä Trendi-lehteen.

Olet ihana!

”Olet ihana” on kauneinta, mitä voi toiselle todeta! Milloin olet viimeksi sanonut niin jollekin?

Kokemuksesta voin kertoa, että saa vastaanottajassa aikaan pysäyttävän kiitollisuuden tunteen. Tällainen viesti kuulijalta tipahti aamulla studioon. En kestä, miten onnekas olen, kun saan työstäni tällaista palautetta!

Kunnia-asiani joka ikinen aamu on se, että saan ihmiset liikkeelle uuteen päivään hyvillä ja iloisin mielin – just nyt tuntuu, että tuo tavoite on tainnut onnistua.

 

Tahto vie perille

Jos sinä juuri nyt etsit suuntaa, itseäsi, kuule tämä tarkkaan: viimeiset 7 vuotta olen yrittänyt ymmärtää kuka olen parhaimmillani ja mitä tärkeintä tarjottavaa minulla on maailmalle. Tänään ainoa pyyntöni on, että saan olla aina juuri näin! Vaikka paikat vaihtuvatkin tulevaisuudessa, tässä olen. Parhaimmillani!

Mahtava päivä: Onnistunut lähetys, vieraana studiossa kakkutaitelija, joka yllätti macaroneilla. Ja mitkä mahtavat kuulijat, joidan kanssa vuorovaikutus on kaiken suola! Tänään kerroin kuinka kuumuus ahdistaa ja eräs laittoi viestin studioon:

”Mene kuopiolaiseen rantaan. Kuuntele tuulta, ihaile aaltojen liiikkehdintää ja veden värinää. Nauti ilmasta ja maisemista! Ja kerro sitten kokemuksesta radiosssa.”

Ja niin lähdin töitten jälkeen. Ostin evääksi punajuuripiiraan, mangokakkua ja juoman. Nautin auringosta ja kävin uimassa kauniissa Kallavedessä. Matkalla pois poikkesin tervehtimään erikoislähteystä radion iltapäivälähetykseen uimarannalla tekeviä kollegoja ja suuntasin vielä rantakahvilaan lukemaan loppuun kirjan luovuudesta.

Huomenna aamulla sitten kerron kaikki oivallukseni radioon, sitten kirjoitan ne blogiinikin, joten kannattaa huomenna kuunnella ja lukea! Eivät päivät aina ole näin täydellisiä (ainakaan marraskuussa klo 4.00 herätyskellon soidessa), mutta hittovie mitään en vaihtaisi.

Usko mua, kun sanon: Hakkaa päätä seinään, etsi, kokeile, epäonnistu rohkeasti, päästä irti tarvittaessa, mutta älä ikinä lakkaa tahtomasta. Sillä se vie sinut perille. Tahto!

Kakkutaiteiija Nanna Mononen kävi haastateltavanani.

Maailman parhainta punajuuripiirasta!

Kollegani uutistoimittaja Markku Malinen sekä juontaja Petri Julkunen.

Luova prosessi konkretisoituu salamaniskussa – yksi ratkaisu ”writer’s blockiin”

Kuten eilisessä kirjoituksessani kerroin, en ollut aikeissa kirjoittaa erityisherkkyydestä – ainakaan vielä tässä vaiheessa. Tämä johtui osin tuosta liiallisen ”uuh, olen löytänyt tästä kehyksestä itseni” -hehkutuksen välttelystä johtuen ja osin puhtaasti siitä syystä, etten ole tiennyt mitä ja miten asiasta kirjoittaa.

Koko kevään ajan mielessäni on hahmottunut tiettyjä tähän teemaan liittyviä aiheita, mutta jokin blokki on ne tähän mennessä siirtänyt syrjään eikä ole purkautunut oikeiksi sanoiksi. Tuossa vaiheessa en edes vielä osannut osoittaa noita ajatuksia kuuluvaksi herkkyyden teemaan, mutta sitten, kun näin erityisherkkyydestä kertovan dokumentin, josta jo eilen mainitsin, aloin ymmärtää miten irrallaan toisistaan leijailleet ajatukset liittyivät toisiinsa.

Mutta siltikään, en ajatellut, että olisi tarpeen kirjoittaa.

Mutta sitten tuli se lauantainen ukkonen.

Tämä tarina on vaan pakko kertoa erityisesti siksi, että se on iso oivallus jo sinällään: Oppi siitä mitä luovuus on ja kuinka luovat ideat syntyvät. Ja kuinka yllättäen ajattelua estävät muurit murtuvat.


SEN LISÄKSI, että olen lukenut viime aikoina erityisherkkyydestä, luen parhaillaan kirjaa luovuudesta. Nuo teemathan kohdallani liittyvätkin vahvasti yhteen, sillä erityisherkkyyteni ilmenee erityisesti ja hyvin ilmeisenä vahvassa luovuudessani ja lahjakkuudessani.

Kaltaiseni luova ihminen törmää jatkuvasti blokkeihin, jotka yhtäkkiä ilmestyvät kulman takaa järkyttämään luovuuden virtaa. Sellaisen olen viime viikkoina, jopa koko keväänä kokenut. En vain ole saanut kirjoitettua blogiini juuri mitään; en mistään aiheesta. Ja tässä vaiheessa todettakoon, että tämä blogi on minulle yksi merkittävimmistä kanavista, joissa toteutan luovuuttani.

Mutta sitten: Ukkonen!

Olin lajittelemassa pyykkiä, kun se iski. Tuo ukkonen todella tuli puskien takaa, sillä vain hetkeä aiemmin oli ollut pilvetön taivas, eikä merkkiäkään myrskystä.

Pyykkien parissa ajatellut mitään erityistä, en varsinkaan sitä, että olisin aikeissa kirjoittaa jotain, sillä tiesin jo, että se ei tuolla hetkellä onnistuisi. Olin keskittynyt viikaamiseen ja vaatteiden viemiseen vaatekaappiini paikoilleen. Käteni olivat hyvin konkreettisessa tekemisessä ja työssä. Samalla sekunnila, kun ukkonen iski, ryntäsin ikkuaan ihmeissäni. Jollain tavalla tajusin heti, että jokin sytyke syntyi. Keskeytys tasaiseen toimintaani oli nin äkilllinen ja kova (ukkosen jylinä oli todella kovaa), tulin uteliaaksi nähdä muuttuneen tilanteen.

Juoksin ikkunalta toiselle ja jollain tavalla tulin hyvin tietoiseksi tilanteesta ja olin siinä vahvasti läsnä. Palasin useamman kerran pyykkieni pariin ja sitten taas takaisin ikkunalle. Ukkonen, sen ennalta-arvaamaton räiske ja kova sade olivat minusta käsittämättömän mielenkiintoiset.

Ja yhtäkkiä salamojen välkkymisen myötä mieleni palautui lapsuuden kokemukseen pallosalamalla pelottelusta. Ehkä kyseessä oli ihan todellinen fyysinen ja erityisesti kuuloaistini virittänyt myrskyn ääni, joka myös minussa sai aikaan ”salamaniskun” Huh, tämä kuulostaa varmaan tosi kummalliselta, mutta sellaista se luovuus ja luva prosessi on: Yksi nopea impulssi johtaa toiseen, avaa muiston, tunteen ja sitä kautta johtaa johonkin päättelyketjuun.

Lapsuuden muisto viritti toisen ajatuksen peloista, tämä puolestaan johti seuraavaan, ja… Pyykkien laitto jäi minulta kesken, ja ryntäsin tietokoneelle. Aloin kirjoittaa, ja yhdellä, hyvin lyhyellä istumalla (en muista tarkkaan, mutta tuskin puolta tuntiakaan meni, kun se oli valmis) kirjoitin tekstin. Se vain tuli kauttani ja mudostui sanoiksi blogiin. Kun olin saanut tuon kaiken kirjoitettua, laitoin loput pyykit paikoilleen ja päätin mennä viimeistelemään tekstin lasillisen äärelle. Matkalla sain vielä mieleeni muutamia lauseita ja ajatuksia, ja ne auttoivat minua viimeistelemään tekstin.

Suhteellisen suoraviivaista, sanoisin!


TUOSSA SALAMANISKUSSA, kirjaimellisesti, palaset loksahtivat kohdilleen eikä minun ei enää tarvinnut tavallaan tehdä mitään. Vastustelu ja epätietoisuus ratkesivat itsestään.

Enää ei ollut kysymystäkään, etteikö tuota tarinaa ja kertomusta erityisherkkyydestäni olisi kuulunut juuri tuolla hetkellä kertoa. Olin miettinyt monta muuta aihetta, joista olisin voinut kirjoittaa, mutta mikään niistä ei lähtenyt purkautumaan todelliseksi tekstiksi. Sitten vain tuli tuo kertomus.

Näin se menee. Joka ihmeen kerta. Saattaa olla pitkäkin aika, joka tuntuu itsestä järjettömältä blokilta, mutta asiat kehittyvät mielessä, ja kun niille on oikea aika tulla ulos, ne tulevat. Kyseessä on juuri tuollainen jokin pieni hetki, joka varastaa huomion, ohjaa ajattelun johonkin ilmeisestä poikkeavaan ja luo tilan synnyttää se ”luova tuote”, jota on tekemässä. Pitää luottaa prosessiin. Ja siihen, että joskus asiat vain ratkeavat itsestään, omasta puolesta.


LUOVUUS JA LUOVA prosessi ovat ihan järjettömän mielenkiintoinen asia. Ehkä joku, joka osaa ns. mallintaa toimintaa, siis poimia tällaisesta kertomuksesta itselleen malliksi konkreettisen prosessi, jolla olen kyseisessä tilanteessa toiminut – itse kun en osaa sitä tämän paremmin ja vähemmän hörhömmin juuri nyt kuvata.

Ehkä oppi tässä lopulta on se, että prosessiin luottamisen lisäksi blokkitilanteissa on hyvä hakeutua jonkin uudenlaisen ja erilaisen impulssin pariin, jos luonto ei sellaista tällä tavoin järjestä, tekemään jotain erilaista, ihan muuta kuin ilmeistä kirjoittamiseen liityvää.

Ohhoh. Olipas purkaus 😀 Mutta ihan järjetön kokemus itselleni, ehkä edes pieni osa siitä välittyy sinullekin tämän tekstin kautta.

Ah! Tämä on työni yksi hienoja puolia! Koska työpäiväni alkaa jo aamulla klo 5 ja työt loppuvat jo puolen päivän jälkeen, pääsen nauttimaan näin kesäisin pitkästä iltapäivästä auringossa. Tänään lähdin puistoon ottamaan aurinkoa ja lukemaan. Nyt luen Elisabeth Gilbertin kirjaa luovuudesta. Suosittelen, jos asia kiinnostaa! Enemmän tämä kenties tarjoaa inspiraatiota ja kannustusta oman luovan työn tekemiseen kuin varsinaista oppia. Mutta se on kerrassaan inspiroiva teos!

Etäisyys auttaa löytämään juuret

Tänään on juhlapäivä: Tasan vuosi Kuopiossa takana! Ajan kulkua ei voi ymmärtää.

Mikä mieletön mahdollisuus, mutta samalla rankka taival on tämä mennyt aika ollut. Olen niin kiitollinen siitä, miten olen päässyt kehittymään ammatissani ja millaisen tuen olen täällä saanut.

Mutta yhtä suuri – ja hyvin yllättävä – oppi tällä reissulla on ollut ymmärtää juuret. Että minullakin on sellaiset! Olen ajatellut olevani juureton ihminen, vailla sijaa kartalla, mutta täällä omista juurista on tullut hyvin selkeät ja tärkeät. Ajatella, että olen asunut poissa Helsingistä vuosia myös Ruotsin ja Norjan aikoina, mutta silti nyt ensimmäistä kertaa, täällä Kuopiossa, olen todella tuntenut koti-ikävää – ja ymmärtänyt, että minun juureni ja kotini on Helsinki. Mutta tämä on ollut se tarvittava etäisyys, riittävän lähellä, ja kuitenkin kovin kaukana, jotta olen voinut ymmärtää.

Tämä matka ei ole vielä lopussa, sillä on vielä jotain varallaan ja minulla paljon annettavaa, mutta kun se päättyy, palaan ilolla kotiini.

Missä sinun juuresi ovat?

Uusi sivusto maijailmoniemi.fi vinkiksi työnhakuun ja henkilöbrändäykseen

Olen päästänyt sinut mukaan oppimaan ja oivaltamaan kanssani uutta myös työnhaussa ja henkilöbrändyksessä oman esimerkkini avulla. Nyt olisi taas tarjottavaa sillä saralla.

Tein uudet nettisivut, joiden toivon auttavan minua eteenpäin, kun nyt teen päätöksiä omasta jatkostani tämän nykyisen Kuopion pätkän päättyessä elokuun lopulla.

Menepä katsomaan sivut osoitteessa www.maijailmoniemi.fi Tsekkaa ne myös siinä mielessä, mitä oivalluksia voisit saada siinä, kuinka paketoida omaa osaamistasi.

Ja minä tietysti otan työtarjouksia vastaan. On tämä oman tulevaisuutensa pohtiminen aina jännää…

 

Sivuni osoitteessa http://www.maijailmoniemi.fi. Tästä pääset suoraan perille!

 

/Ämmä, toiveikkaana

Myös sosiaalinen voi olla yksinäinen – heikkouden äärellä ihmiset yhdistyvät

”Heikkouden äärellä ihmiset yhdistyvät”, olen joskus sanonut. Se on niin totta! Kuopion kaupunkilehti haastatteli minua ja luettuani tuon jutun yksinäisyydestä, ymmärsin vasta ensimmäistä kertaa todella, millaisen liikkeen oma esimerkki voi saada aikaan toisissa.

 

Jos et näe lukea juttua tästä kuvasta, lue se nettiversiona tästä.

 

Minulla on ollut jo tähän mennessä aivan uskomaton elämä; vain siksi, että peloista viis olen aina uskaltanut sanoa ääneen ja toimia. Tämän tajuaa usein vasta sitten, kun näkee jonkun toisen tekemän kiteytyksen tarinastaan, ja niin kävi nyt minulle.

Kuopion seikkailuni on kaikessa hetkittäisessä karuudessaan yksi jännittävä vaihe polullani. Mitä se tuokaan vielä eteen, kun on jo antanut tähän mennessä näin paljon! Mahtava työ, mutta kaikista ylpein olen tästä: parissa kuukaudessa jo lähes 600-päiseksi kasvaneesta joukosta ihmisiä, jotka toi yhteen pieni oivallukseni yksinäisyydestä. Vain yhdessä yössä, tämän jutun ansiosta jäseniä on tullu n. 100 lisää ja siellä parhaillaankin uudet kaverit kohtaavat toisiaan tuossa Facebook-ryhmässä. Ei voi kuin olla kiitollinen.

Toivon, että tarinani voi inspiroida sinua; saada ajattelemaan tai toimimaan. Sillä ei minulla ole merkitystä ilman muita – ilman sitä, että saan toiset liikahtamaan.


Niin: Heikkouden keskellä ihmiset yhdistyvät. Näin taisin todeta tällä viedeolla neljä vuotta (HUHHUH!) sitten. En taida voida sitä enää itse katsoa, sillä juuri tuolla hetkellä olen ollut heikoimmillani kuin ikinä, mutta katso sinä. Siinä on paljon ajateltavaa.

Lämpöä alkavaan viikkoon!

/Äm

Miksi jokaisen suomalaisen pitää nauraa?

”Ei Suomea kikattamalla rakennettu”, sanoi eräs minulle studioon soittanut henkilö, kun lähetyksessämme aiheena oli nauru ja juttukaverinani koomikko Teemu Vesterinen.

Saako Suomessa nauraa, vai pitäisikö meidän vain jurottaa vakavaina, jotteivat muut häiriinny? Mitä naurusta ja sen positiivisesta voimasta ajattelee mies, joka työkseen päivittäin pohtii naurua ja iloa?

Tämän jutun pohjalta kuulijoillamme heräsi iso keskustelu siitä, onko kovaääninen nauru vain itsekkäiden ihmisten tapa viedä muiden tila vai voisiko naurulla sittenkin olla positiivinen voima – myös Suomessa?

Kuuntele tästä linkistä suorastaan naurattava keskustelumme ja syyt siihen miksi jokaisen suomalaisen pitää nauraa.

Mitä mieltä sinä olet? Mikä on parasta naurussa?

Miksi jokaisen suomalaisen pitää nauraa? Juttutuokiomme koomikko Teemu Vesterisen kanssa löytyy nyt Yle Areenasta täältä.

Hyve voi muuttua hetkessä haudaksi – intohimoa on osattava johtaa

Intohimosta on tullut nykyajan ihmisen suurin hyve. Ollakseen haluttu ja hyväksytty, täytyy olla intohimoa ja muistaa kertoa siitä kovaan ääneen. Työpaikat etsivät tekijöitä, joilla on liekeissä roihuava polte. Onpa sitten bussikuski tai luova suunnittelija, intohimon perään kuolataan nyt kovaa. Kirosana ja loppuun kulunut mantra se tuntuu jo vähitellen olevan!


OLEN POHTINUT VIIME aikoina paljon intohimoa tekemisen tapana. Voisi kai sanoa, että olen asenteeltani hyvin intohimoinen ihminen. Heittäydyn rakastamaani työhön täysillä, annan itesestäni paljon ja sytyn flowsta, jonka työni mahdollistaa. Ideoita syntyy alati, niihin tarttuu heti, työtehtävissään antaa aina jotain yllättävä ekstraa – vain siksi, että rakastaa työtään ja saa siitä itselleen niin paljon. Kyse ei ole täydellisyyden tavoittelusta, vaan tavasta tehdä; innostuneisuudesta, halusta paneutua, poltteesta antaa kaikkensa asioissa, joita rakastaa ja arvostaa.

Intohimoinen ihminen ei koskaan osaa suhtautua työhön vain työnä, vaan se elämäntapa, tapa olla ja elää, kuten yrittäjyys. Tekeminen antaa lisää energiaa ja tuottaa iloa elämään. Intohimo vie mukanaan, se on itseään ruokkiva flow.

Kuulostaa hienolta, ja juuri siksi varmasti myös jokaisen työnanatajan unelmalta. Ja sitä se onkin! Mikä on sen hienompaa kuin ihminen, joka saa totetuttaa itseään; se joka syttyy ja sytyttää. Lähtökohtaisesti koen intohimon hyvin positiivisena asiana, mutta näen ja tunnen myös sen synkän kääntöpuolen. Flown keskelle on hyvin helppo hukkua.


TOSIASIASSA INTOHIMO VOI olla kovin vaarallinen ominaisuus. Se saattaa salakavalasti kuormittaa ihmisen.

Ristiriita on valtava: toisaalta se, että operoi innostaan käsin (ja saa organisaationsa tuen tehdä niin, sekään kun ei aina ole kaikille mahdollista) vain lisää omaa energiaa, mutta sitten toisaalta intohimoinen tekemisen tapa kuluttaa usein totaalisen puhki. Jossain on intohimollakin raja, ja tämä raja täytyy niin ihmisen itsensä kuin häntä johtavien tunnistaa.

Itse joudun joka päivä tarkkaan tiedostaen miettimään, miten työtäni teen. Jos en ajattele riittävästi ennen kuin heittäydyn kaikkea minua kiinnostavaan tekemiseen, saatan innostua asioista niin paljon, että ne tehtyäni energia saattaa olla täysin kadonnut.

Intohimon kanssa täytyykin olla tarkkana. Ehkä huolestuttavinta on se, miten vaikeaa on tunnistaa oma tapansa heittäytyä kaikkeen niin syvästi sisään.

Minun työssäni kaikista hienointa on se, että intohimolleni annetaan tuki ja mahdollisuus toteutua. Kaikenlaisia projekteja siitä syntyykin, kuten tämä tekemäni kappale ”Vapaakasvatus on saatanan keksintö” (video tekstin lopussa). Vaikka luovuuden laarit näissä usein tyhjentyvätkin, mikä valtava energia näistä syntyykään – kun vaan muistaa myös välillä levätä ja laskea tekemisessään välillä rimaa. Kaikkien päivien ei tarvitse olla ilotulitusta ja täyttä tykitystä.

 

INTOHIMO EI SAA olla työelämässä vain ylistetty hyve. Parhaimmillaan se palvelee kaikkia, mutta hyödyntääkseen tämän ominaisuuden oikein, sitä täytyy myös osata johtaa. Ensisijaisesti tämä on yksilön oma tehtävä ja olennainen osa intohimoon liittyvää kyvykkyyttä, mutta myös esimiesten tulee ymmärtää miten intohimostaan käsin operoivaa tulee johtaa. Jos haluaa työntekijäkseen intoihimoisen ihmisen, on ymmärrettävä, että siihen sisältyy myös vastuu.

Mutta miten johtaa intohimoa? Miten olla sammuttamatta intoa, tukea sen toteutumista, mutta samalla varmistaa, ettei uuvu?

Ei minulla ole siihen tarkkaa vastausta. On vain oltava hirvittävän herkkänä koko ajan. On osattava arvioida, missä menee raja, jossa intohimo muuttuu tuhoavaksi. On osattava tiedostaa asia; se lienee tärkeintä. Erityisen tärkeää intohimoisen ihmisen toimintamallin tunnistaminen on johtajille ja esimiehille – heidän täytyy myös ymmärtää, mitkä intohimon rajat ovat ja hellästi muistuttaa intohimoisella otteella asiaan kuin asiaan paneutuvalle, jos tilanne näyttää huolestuttavalta. Tämän pitäisi olla päivittäistä työtä tuntosarvet pystyssä – helpommin sanottu kuin tehty.

Haastellisinta intohimoisen ihmisen johtamisessa varmasti on se, että osaa antaa tällaiselle tapaukselle tarpeeksi vapautta, mutta samalla ohjata myös jaksamista. Ja tuossa ohjaustehtävässä usein riittää vain se, että pysähtyy välillä huomauttamaan toiselle siitä, että vähemplikin heittäytyminen riittää.


ITSE SAAN HIENOA tukea työssäni, ja usein pysähdymme yhdessä tiimini kanssa pohtimaan, miten ohjata tapaani tehdä oikealla tavalla ja kuinka varmistaa jaksaminen.

Se on kai sitä kamalaa armoa, jota pitäisi osata itselleen antaa, vaikka polte palaa niin moneen suuntaan ja asiaan. On muistettava, että aina ei ole niin kiire tehdä kaikkea kerralla, ja niin syvällisesti kuin haluaisi. Mutta vaikeaa, suorastaan mahdotontahan tämä on…

Miten sinä johdat omaa tai työntekijäsi intohimoa? Oletko pysähtynyt ajattelemaan asiaa?

Ja tämä! Tutkimusmatkani savolaisuuteen, joka paketoitui luontodokumentiksi savolaisiseliölajistä.

 

 

Tässä kuviin liittyvät videot, nauti intohimoni (ja hulluuteni!) tuloksista!