Tag Archives: työ

Valtavan varmuuden aallot – olen nyt kirjailija, ja haluan, että tämä tarinani saa sinutkin uskomaan unelmaasi!

Posted on by

0

ISTUN villasukat jalassa mallorcalaisen talon terassilla ja siemailen kylmää cavaa. Juoman joukossa kelluu mansikka, jonka pinta poreilee pirteästi cavan kuplien kiinnittyessä siihen. Tuuli puhaltaa kauniisti viilentäen iltapäivän auringon paahteessa koko ajan kuumenevaa sijaani terassin sinisellä sohvalla. Tuijotan talven puristuksessa valkoisen kalpeaksi muuttuneita sääriäni. Katse kiinnittyy villasukkiini: Kummallista, miten villasukat eivät suinkaan hiosta kehoa lisää, vaan viilentävät jalkojani.

Olo on raukea ja kiireisten päivien jälkeen kulman takaa kaiken pysäyttänyt loman alku väsyttää. Koko kulkenut kevät tuntuu kohinana kehossa, rytminä, joka vihdoin on vaihtumassa hetkeksi kiivaasta rummutuksesta kevyen leppoisaan. Vaikka olisi paljon tehtävää ja nähtävää, juuri nyt tämä yhden naisen kokonaisuus haluaa vain olla juuri tässä näin; vailla mitään pakkoa tai kiirettä mennä mihinkään.

Käsillä on se hetki, kun on siirtymävaiheessa: menossa myllerryksestä uuteen moodiin. Käsillä on se hetki, kun maistelee jotain uutta asetelmaa niin ruumiissaan kuin sielussaan.

Käsillä on valtavan varmuuden hetki, jos kaiken ihan atomeiksi juuri nyt kiteytän.

MENNYT kevät on ollut hurja, täynnä tapahtumia ja liikettä. Niin paljon kaikkea, että en ole itse oikein meinannut perässä pysyä, enkä sinuakaan siellä pitää.

Nyt on jo aamupäivä, ja tulin hetki sitten aamulenkiltä. Upea, turkoosi meri ja sen takana siintävät vuoret saavat sieluni lepäämään, rauhoittumaan.

Olen tullut pariksi viikoksi Mallorcalle lomalle ja kirjoittamaan. Kevät, kaikessa kohinassaan, on nimittäin tuonut minulle jotain aivan uutta, uuden osan identiteettiini, jota nyt vähitellen mielessäni maistelen.

Kirjailija. Ihan virallinen ja oikea, sellainen minusta on tullut.

Allekirjoitin kustannussopimuksen Kustannusosakeyhtiö Otavan kanssa, ja kirjani, josta kerron myöhemmin enemmän, julkaistaan syksyllä 2020.

Jännää, miten luonnolliselta kaikki tuntuu. Kun sain tiedon, että kirjani halutaan julkaista, en suinkaan hyppinyt tasajalkaa onnestaa, vaan nyökkäsin kevyesti ja totesin mielessäni:

”Näinhän tämän kaiken piti mennä.”

TIEDÄTKÖ tuon tunteen? Sen, kun iso työ on tehty ja vahva usko itseen on vienyt minua eteenpäin, ja sitten kaiken konkretisoituessa vain tietää, että kaikki on näin oikein – juuri tähän olen tähdännyt ja näin, juuri nyt ja tässä hetkessä kaikki sitten vain saa loppuhuipennuksen.

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa kirjan, tiennyt, että se on luonteva ja tarvittava askel elämässäni, mutta olen joutunut odottamaan oikeaa hetkeä sen toteutumiselle – on täytynyt löytää oikea näkökulma, kerätä riittävästi omaa näkemystä ja kokemusta ja käydä läpi tämä kirjaimellisesti kova helvetti, jonka aalloissa olen viime vuodet joutunut pyörimään. Olen tiennyt sisimmässäni, ettei ennen tätä kevättä ole ollut oikea aika.

Mutta sitten, jossain kohtaa kaikki vaan asettuu oikealla tavalla paikoilleen. Sitä tapaa oikeat ihmiset, saa tarvittavan peilin ajatuksilleen, ja mikä tärkeintä: Löytää ne, jotka todella uskovat ja haluavat tukea näissä tavoitteissa ja unelmissa.

Ja sitten tulee se hetki, aalto, joka syöksyy valtavan varmuuden siitä, että juuri näin kaiken on pitänyt mennä ja että ”mitäpä ihmeellistä tässäkään nyt sitten on” – siis se fiilis, miten oikealta kaikki voikaan tuntua!

Sinulle haluan vain tänään toivoa uskoa siihen, että oikeat asiat tapahtuvat kyllä, kun niiden aika on. Kaikki unelmat eivät suinkaan toteudu, mutta mistään ei kannata mustasukkaisesti pitää kiinni. Kyllä sitä syvimmällä sisällään tietää sen, minkä unelman on tarkoitus kantaa; ne ovat niitä asioita, joihin antaa ihan kaikkensa ja joiden eteen on valmis näkemään valtavasti vaivaa.

Ehkä se valtava varmuus liittyykin tiettyihin tärkeimpiin unelmiin koko ajan. Ehkä, jos varmuutta ei koe lainkaan, sellaiset asiat eivät ole tärkeitä unelmia edes alkujaan? Näitä unelmia testataan matkan varrella koko ajan, mutta jokin niissä oikeissa ja kaikista tärkeimmissä asioissa pitää koko ajan kiinni siten, ettei ole valmis luovuttamaan. Erilaisia polkuja unelman toteutumiselle varmasti täytyy tutkia, sillä polku ei ole millään tavoin suora.

Mutta ne oikeat asiat tapahtuvat, ja kun ne tapahtuvat sitä vain nyökkää hiljaa itsekseen ja hymyilee: Tuntee valtavan varmuuden; se, niin uskon, on kaiken kovan työn paras palkinto.

VALTAVAAN varmuuteen ei suinkaan voi jäädä kellumaan, mutta se ohjaa minua koko ajan eteenpäin. Paljon on työtä vielä tehtävänä. Nyt minä siis sitten kirjoitan Mallorcalla kuin mikäkin kunnon kirjailija konsanaan. Sain täältä lainakseni asunnon tuttaviltani, jotka lähtivät Mallorcan kodistaan lomalle Suomeen.

Koko matkani päätarkoitus on kirjoittaa kirjaa, mutta toivon, että pääsen myös vähän katselemaan maisemia kävelyetäisyyden takaakin. Parille päivälle suunnittelen jotain reissua, mutta oikeastaan tämäkin jo riittää. Toivon todella, että saan nyt suhteellisen paljon kirjoitettua, ja kirjan hyvin liikkeelle. Olen sitä toki jo paljon kirjoittanut, ja blogini ystävänä ilahdut varmasti siitä tiedosta, että täältäkin tuttuja asioita se tulee käsittelemään. Mutta tästä kaikesta lisää myöhemmin.

Oi ihanuutta, oi autuutta! Lämpimiä tuulia ja valtavan varmuuden aaltoja sinulle ystäväni!

❤ Äm

Etsitkö mentoria muutostilanteeseen – voisinko olla avuksesi?

Posted on by

1

Kun muuttuu, mielessä on monta kysymystä: pärjäänkö, osaanko, pystynkö. Kun etsii uutta, kaikki askarruttaa. Mihin suuntaan kulkea, mikä ovi avata? Kun hyppää tielle tuntemattomaan, moni asia pelottaa, innostaa ja kiinnostaa – kaikkea tätä yhtäaikaa. Kuka minä olen, mistä tulen ja kuinka paljon joudun tekemään töitä jotta saan sen, mitä haen? Entä jos epäonnistun tavoitteessani, entä, kun joku himottu ovi sulkeutuu edessäni? Mitä sitten, kun saan sen, mistä unelmoin? Pärjäänkö, osaanko, pystynkö… sama rulla alusta uudelleen.

Trust me, I know that shit, sanoisi amerikkalainen.

Monta ihmistä työllistäneestä nuoresta yrittäjästä, joka väsyi, jätti yrityksensä ja päätti lähteä uuden ammatillisen unelman jäljille, olen kulkenut aikamoinen matka, joka on ollut kaikille avoin tässä blogissani. Olen tehnyt töitä ihan järjettömästi ja yksin, mutta saanut samalla valtavasti ja päässyt vihdoin upealla tavalla eteenpäin.

Tiedän tarkalleen, millaisia asioita mielessä käy, kun etsii oikeaa suuntaa ja kuinka pienikin voisi helpottaa omaa hämmennystä.

Itse kaipasin matkani varrella kaikista eniten apua, tukea ja peiliä ajatuksilleni. Tarvitsin jotain ihmistä, joka voisi sparrata haaveissani, nähdä jonnekin, johon en omin voimin ylettynyt.

Sellaisia ei ihan itsestään nurkan takaa tarjoutunut. Olin itse aktiivinen ja hain tällaista tukea, ja kovin kiitollinen heille, jotka antoivat omasta ajastaan pienen hetken minulle.

 

Tällä viikolla julkaistiin haastattelu, jonka annoin omasta urapolustani ja muutoksestani. Jutun voit lukea tämän linkin takaa: ”Itsensä likoon laittaminen avasi Maija Ilmoniemelle uuden uran media-alalla”. Tuosta saat käsityksen siitä, millaisen polun olen kulkenut, ja missä tänään olen.

Luettuani jutun, jäin pohtimaan, että ehkä nyt on aika antaa taas takaisin saamastaan? Niin, nyt kysyn näin:

 

Etsitkö mentoria muutostilanteessa – voisinko olla avuksesi?

Haluaisin tarjota työelämään liittyvää mentorointijeesiä yhdelle ihmiselle, joka kenties samaistuu tarinaani. Tapaisimme muutaman kerran yhdessä sovitun mukaan ilman muodollisuuksia ja kaverina kaverille.

Jos haluat minut peiliksesi juttelemaan matkastasi, laita minulle viesti maija(a)ilmoniemi.com ja kerro kuka olet sekä miksi sinä tarvitsisit mentorin. Otan vastaan viestejä noin viikon verran, 24.4. asti, ja valitsen niiden joukosta sellaisen henkilön, jolle koen voivani parhaiten olla avuksi. Voit olla myös mistä tahansa maailman kolkasta, sillä meillähän on internet ja kaikenmaailman videolliset viestikanavat! Tai sitten parhaimmillaan pääsemme kohtaamaan kasvokkain.

Tämmöinen yksinkertainen ehdotus tänään. Tiedän muuten, että homma toimii, sillä aikoinaan tarjosin tällä samalla tavalla jeesiä pienyrittäjälle, ja siitä muodostui mahtava kahden ihmisen välinen matka ja kohtaamisten sarja, joka antoi molemmille osapuolille, myös minulle, valtavasti.

Rakkauvvella, Ämmä

 

Ja Ps ihan by the way, tämä on ihan hiton hyvä idea kenen tahansa kopiotavaksi, pölli menemään! On niin monia tilanteita elämässä, joissa voisimme toimia peilinä jollekin toiselle, auttaa häntä ja kasvaa samalla itse!

Kuva: Arctic Media / Arctic Challenge 2016 (joka olikin sitten ihan oma seikkailunsa tämän matkani varrella. Uraani tai tähän asiaan se ei liity mitenkään (mutta sopii niin hyvin tähän teemaan), mutta ihan järjettömän suosittu blogiteksti siitä tuli: ”Kun sinkku lähti sokkotrefeille tunturiin”.

 

Sinä et ole yksin!

Posted on by

1

Ai että radioihmiselle vaan tekee hyvää päästä puhumaan välillä ihan oikeiden ja fyysisesti läsnä olevien ihmisten eteen! Olin tänään puhujakeikalla eräässä tapahtumassa ja voi sentään, minkä energian se minussa saikaan taas aikaan. On ihan eri asia puhua radiossa, missä ihmisten reaktioita ei näe, eikä vuorovaikutusta synny samalla tavalla kuin lavalla ollessa. 

Nyt olenkin täynnä energiaa ja innostusta, vaikka takki on kyllä myös kovin tyhjä. Yksi parhaimmista tunteista on se, kun tietää antaneensa kaikkensa ja sitten tulee sellainen suloinen pudotus ja raukea olo.

Esiinnyimme Alexandran kanssa samassa paneelikeskustelussa kansainväliselle yleisölle.

 

MUTTA hienoa tässä päivässä oli myös se, että tein aika ison oivalluksen. Esiinnyin nimittäin samalla lavalla some- ja mediapersoona Alexandra Alexiksen (Alexalex Galaxy) kanssa.

Me puhuimme elämästämme media-alalla ja nykyajan mediapersoonina sekä kerroimme kokemuksistamme ja seikkailuistamme kansainväliselle yleisölle.

Oli kuin olisin tavannut sielunsiskoni! Kuinka voikaan toinen ihminen, vaikka hänellä on aivan erilainen elämäntarina, olla niin samankaltainen ja kokenut samoja asioita kuin itse! Tuntui, kuin olisin tuntenut hänet jo paljon pidempään.

 

ERITYISESTI aikoina, jolloin olen kokenut yksinäisyyttä ja muita vaikeita hetkiä, on usein tuntunut siltä, että on maailmassa ja omine kokemuksinensa aivan yksin. Silloin tuntuu kuin kukaan ei ymmärrä, ja tämä johtaa usein vain syvemmälle suruun. 

Ja sitten kun tapaa ihmisen, joka kertoo aivan samanlaisista ajatuksista ja kokemuksista kuin itse, tulee ihan käsittämättömän hurja ja lohdullinen fiilis:

Minä en ole yksin!

Sinä et ole yksin! Aina on muitakin, jotka ajattelevat, tuntevat ja kokevat samoin. 

Tämä tieto on mullistavaa erityisesti juuri sillä hetkellä kun itse on hyvin heikkona. Ja siksi on niin tärkeää, että omina vaikeina aikoinaan uskaltaa kertoa niistä ääneen. Siihen toivoisin myös sinun rohkenevan.

 

MINÄ olen onnekas, sillä viime aikoina tieni varrelle on asettunut yllättävän paljon myös muita tällaisia kohtaamisia, jotka ovat vahvistaneet uskoani siihen, että niin moni ihminen saattaakin ymmärtää minua, vaikka monesti tuntuisikin, että on ihan outo omine kokemuksineen.

Ja tietysti myös tämän blogini myötä huomannut tuon saman asian; miten palkitsevaa tämän matkan varrella onkaan ollut se, että kertoessani elämäni iloista ja suruista te olette laittaneet viestejä, ja jakaneet omia tarinoitanne! Koska ne kertovat, että kukaan ei ole yksin.

Inspiroituneena ja samankaltaisia kohtaamisia sinulle toivoen,

Äm

Sen saa, minkä itse tekee todeksi

Posted on by

2

AION kirjoittaa kirjan. Se on maailman lyhin elämäntaito-opas nimeltään ”Sen saa, minkä itse tekee todeksi”. Kirjassa on kaksi sivua. Etusivulla lukee ”Viitsi.” ja takasivulla ”Toimi.” Ja kannen kirjailijaesittelyssä sanotaan, että: ”Lue nämä kaksi sivua jo kirjakaupassa, äläkä edes osta kirjaa itsellesi. Jos on pakko, polta kirja mahdollisimman pian.”

Kun nyt olen saanut elämäni suunnan korjattua parempaan, näennäisesti toteuttanut unelmani ja päässyt sinne mihin olen halunnut, minulta on viime aikoina kyselty paljon, miten tämä polku on kulkenut ja kuinka voi päästä tavoitteesensa, esimerkiksi unelmiensa ammattiin.

Kysymykset ovat pysäyttäneet minut pohtimaan; mitä oikeastaan kysyjille haluan sanoa?

OLEN tehnyt tätä yhden naisen elämäntaito-opasta, blogiani, jo lähes kahdeksan vuoden ajan, kulkenut haparoiden ja etsien, hirveästi hukaten ja suloisia siemeniä saalistaen – mutta huomaatko, mikä tuon tarinan ydin on?

No perkele se, että menee ja tekee! Viitsii, vaivautuu, toimii. Toimii! Analysoi tapahtuneen, ja korjaa suuntaa jos siihen tarve on. Tunnustelee tietäen, mikä tuntuu hyvältä. Ohjenuorana onnistumiseen ilo.

 

”Itsensä löytää kun elää itsensä todeksi.

Muutoksen saa, kun ltse on tuo muutos juuri nyt.

Uuden suunnan saa, kun lähtee kulkemaan eteenpäin.

Sen saa, minkä itse tekee todeksi – minkä asettaa arkeensa askelmerkiksi”, minä sanon kysyjille, ja samaan hengenvetoon totean: Saanko jo lopettaa asian alleviivaamisen kaunein korulausein? Kun oikeasti tahdon vain sanoa:

 

”Sen, mitä haluaa ja etsii, mistä unelmoi, täytyy viitsiä itse tehdä.”

 

On jännä, miten moni meistä yrittää ulkoistaa elämänsä toisille tehtäväksi ja toteutettavaksi; itsekin olen ollut siellä. Haetaan onnea toisista ja vastauksia itsensä ulkopuolelta. Ulkopuoliset ja ympristö voivat auttaa innostumaan ja inspiroitumaan, mutta kukaan ei tee työtä toisen puolesta. Mitään taikasauvaa ei ole, eikä löytöjä tehdä elämäntaito-oppaita lukemalla. On tartuttava toimeen ja elettävä jo nyt sillä tavoin kuin käsillä olisi jo se kaikki, mitä eniten maailmassa haluaa.

Kaikista eniten toivon, että tässä blogissani – kertoessani vaihe vaiheelta elämäni käänteistä ja tekemisistäni – olisin voinut osoittaa nämä sanani käytännössä. On ihan hirveän vaikea lyhyesti kertoa tuo kaari, sillä toinen toistaan pysäyttävämpiä blogimerkintöjä on syntynyt matkan varrella ihan valtava määrä, mutta laitan tämän tekstin loppuun joitakin linkkejä tästä blogista.

PYRI, tavoittele, haali – niin meille opetetaan. Itselleni suurin oivallus ja käänteentekijä on ollut se hetki, kun tajusin lopettaa tuon kaiken.

Tavoittelemisen sijaan aloin ajatella, että asia, jota juuri tuolla hetkellä olin tekemässä, oli suurinta ja mahtavinta, mitä voisin ikinä tehdä. Ajattelin olevani paljon pidemmällä kuin olinkaan ja tekeväni asiat paljon suuremmin kuin todellisuudessa tein.

Aloin kirjoittaa blogia, ja sitä luki todennäköisesti vain kaksi ihmistä. Mutta silti tein ja toteutin tuota asiaa kuin olisi ollut hienointa ja innostavinta mitä voisin koskaan saada tehdä. Näin itseni niin suurena kuin halusin olla, vaikken ollut vielä lähelläkään. Tuskin ikinä olen, siksi onkin aivan turhaa yrittää saada jotain tavoittelemattomissa olevaa.

Vain syventymällä ja paneutumalla meneillään olevaan, siihen mitä on, voi saada asiat alulle. Teot kasaantuvat ja niistä alkaa muodostua kokemus – lopulta oivallukset ja onnistumiset, jotka johtavat taas askeleen eteenpäin. Ajattele, että minulle juuri tämän blogin kirjoittaminen oli avain kaikkeen, missä olen nyt.

JA NYT,hyvä ystävä, tullaan kaikista olennaisimpaan: Kaikki muuttuu sillä hetkellä, kun ymmärrät pitää juuri tätä hetkeä, sitä asiaa jota juuri nyt teet, maailman suurimpana saavutuksena, johon pystyt. Vaikka tiedät, että sinusta on vielä suurempaankin, avain on olla tyytyväinen kussakin hetkessä. Minullakin on vielä monta kiveä käännettävänä ja suuria tavoitteita mielessä, mutta sillti olen onnellisin juuri näin. Kaikki muu, mikä tähän päälle tulee, on plussaa.

 

”Opi arvostamaan askeleita, jotka olet ottanut ollaksesi juuri tässä. Lakkaa tavoittelemasta. Lakkaa valittamasta, ettet ole sielä minne haluaisit.

Tajua, että olet itseasiassa juuri siellä minne olet halunnut; siellä, minne olet mennyt tehtyäsi asiota joita olet tehnyt. Jos se ei ole oikea paikka, toimi ollaksesi muutos”, niin minä sanon kysyjille.

 

Jostain syystä sitä aina rakentaa itselleen tavoitteen, kuvan siitä, mikä on täydellisintä, mitä haluaa. Sitten yrittää hypätä suoraan tuohon täydelliseen tavoitetilaan, imaista itsensä sellaisella putkessa kulkevalla kapselilla – tiedätkö, sellaisella joita on joissakin kaupoissa tai apteekeissa – suoraan perille. Ainoa vaan, että noin samalla sekunnilla kun kapseliin astuu, huomaakin, ettei tuohon tavoitteeseen voikaan näin hypätä.

Täytyy osata katsoa ohi ilmeisen ja itsestäänselvän. Täytyy kääntää katseensa sivupoluille ja tarttua oviin, jotka aukeavat helpoimmin. Ei ole menetys aloittaa toiselta tai alemmalta askeleelta; se on viisautta!

KUN ITSE kahdeksan vuotta sitten tajusin, että olen väärässä paikassa, silloin viestintäfirman yrittäjänä ja uupuneena taakana alla, ei ollut vaihtoehtoja. En tiennyt yhtään, mikä oikea suunta on, kuka olen parhaimmillani tai mitä ylipäänsä haluan. Oli vain tartuttava jokaiseen pienimpäänkin oljenkorteen, ja katsottava miltä ne näyttivät ja tuntuivat.

Tärkeä oivallus oli ymmärtää sivupolkujen merkitys; se, että en ehkä pääsisikään perille suoraan eteenpäin kulkemalla, vaan oli katsottava, mitä tien vieressä oli. Ymmärsin, että on parempi valmis kulkemaan sivupoluilta kohti suurempaa. Viimeisin siirtoni, muutto Kuopioon oli hyvin strateginen askel. En missään vaiheessa ajatellut jäväni Kuopioon lopullisesti, mutta tiesin, että se on minulle paras ja hienoin paikka kehittyä.

Ja se poiki siemenen. Annoin kaikkeni, ja paljon enemmän; näyttöjä joka suuntaan ja rakastin kaikkea tekemistäni. Ja vaikka olenkin matkan varrella joutunut tekemään myös tylsiä tehtäviä, olen kaikesta etsinyt ilon: sen pienen asian, joka auttaa innostumaan myös epämotivoivien tehtävien äärellä.

 

”Tee töitä, anna näyttöjä. Mitä enemmän antaa, sitä varmemmin saa. Kun tekee tosissaan, muttei vakavasti, virta vie lähes huomaamatta maaliin. Äläkä mieti liikaa; se tuhoaa hyvän siemenet!

Maailma antaa tavoittelemasi vasta, kun olet tyytyväinen toimintaasi.

Ja muista, tyytyminen on eri asia kuin tyytyväisyys”, niinkin minä kysyjälle nyt sanon ja kerron samaan hengenvetoon, ettei tarinaani liity mitään taikaa tai sankariutta, ihan vaan hemmetisti työtä ja uhrauksia – uskoa itseen ja siihen, mitä juuri minä parhaimmillani voin olla.

 

TÄMÄN kuvan tein ja ajatukset kirjoitin jo muutama vuosi sitten. Mutta edelleenkin, ja vielä ehkä nyt vahvemmin se koskettaa itseänikin. Näihän kaikki on mennyt! Hemmetin nerokkaita ajatuksia!

 

 

/Ämmänne

 

TARINANI KULKU:

Tämä on hyvä, lyhyt läpileikkaus viimeisiin kahdeksaan vuoteen ja sen sisältä löytyy lisää linkkejä eteenpäin tekseihini:

”Löytääkseen merkityksen elämään on rohkeasti kohdattava karuimmatkin kasvonsa”

 

Kollegat (eli Vapise, Profeetat): Kollegiaalista anteeksiantoa

Posted on by

0

Kuinkas sinulla lomaltapaluu arkeen on sujunut? Joillakin se on vähän rakempaa kuin muilla, kuten nyt omalla kollegallani… Sai näet tänään kuulla, että olen tappanut hänen rakkaan kukkansa.

Hän (myös hortonomina tunnettu!) pirskale jätti lomalle lähtiessään kukkansa vastuulleni, ja tiesihän sen, miten tässä epäkätevän emännän otteilla käy. Nyt on sitten radion kuulijoiden kanssa mietitty, että kuinka kertoa toiselle, että on turmellut tämän omaisuutta.

Ni, parempaa en nyt keksiny. Mitä olet mieltä?

Videolla näet myös kollegan reaktiot tänä aamuna, ensimmäisenä työpäivänään, radion suorassa lähetyksessä asiasta ja tämän biisin.

Kas tässä: Kollegat (eli vapise, Profeetat) ja Kollegiaalista Anteeksiantoa. DJ Juhani Forsman:

 

On ihan sanoinkuvaamattoman upeaa voida tehdä töitä ympäristössä, jossa luovaa hulluttani ja ”artistiuittani” tuetaan. On valtavan tärkeää voida työskennellä työyhteisössä, jossa, vaikka kiire välillä painaa, ollaan rautaisia ammattilaisia ja jossa niin johto kuin kollegat tukevat sekä kannustavat toisiaan heittäytyeen kaikenlaiseen.

Pilkettä maanantai-illan silmäkulmaan, ystävät!

/Räp-Ämmänne

Raha todella tekee onnelliseksi – näin taloudellinen kriisi muutti suhtautumiseni rahaan

Posted on by

0

Lomakkeen kylmänvalkoinen ruutu. Rasti: Olen rahaton. Vapiseva veto mustekynää: Tarvitsen apua.

Tärisevä tekstaus sumentuneiden silmien takaa. Nimi. Osoite. Sosiaaliturvatunnus.

Se olen minä!

Neljäkymmentäviisi euroa viisikymmentä senttiä.

Se  on saldo pankkitilillä.

Painan kahvan vapisevin käsin alas ja astun sisään. Tuomio.

 

Elämäni nöyryyttävin hetki on se, kun astuin sosiaalitoimiston ovelle vuonna 2014. Sossun luukulle, joka kirjaimellisesti on tuo mieleeni äärilaitoineen pilkun tarkasti piirtynyt pieni aukko edessäni. Kuulen vieläkin korvissani seen lasisen oven avautuvan edessäni nitisten ja natisten sitä reunustavaa muovista eristettä vasten.

Olin rahaton, koditon, työtön, romahtanut. Muuttanut juuri takaisin Suomeen, jätettynä.

Väärin edennyt elämä. Se ei ole mikään salaisuus, siitä olen sinulle aiemmin kirjoittanut. Toisen takia uhratut vuodet ulkomailla, ja sitten äkillinen ero. Siinä soppa.

POSTILUUKKU KOLAHTAA. En uskalla kävellä ovelle. Siellä, puoliksi luukussa vielä roikkuvana on valkokuorinen kirje.

Lasku.

Pelkään jokaista kilahdusta ovella, vaikka se toisikin minulle tiedon saamastani tuesta. En uskalla kohdata totuutta, sillä en ehkä kykene sen kantamiseen.

Annan kirjeiden kolahtaa eteisen lattialle ja maata siinä monta päivää. Loikin niiden yli poistuessani ovesta. Yritän unohtaa, kunnes ne on vain pakko avata.

Pelko. Se on läsnä kaikkialla, jokaisessa päivässäni. Vailla rahaa olen turvaton. En tunne tulevaisuutta. On vain hetki käsissäni, joka pitäisi osatta pelata oikein. Paine. Valtava vastuu tehdä oikeita valintoja, jotta pärjäisin.

 

Pitkään aikaan en osannut hallita pelkoa muuten kuin väistelemällä totuutta viimeiseen. Pelkäsin rahaa, ja jollain tavoin pelkään edelleen. Pelkään, että se loppuu, ihan yhtäkkiä. Rahattomuus on kaike kaikkiaan kummallinen kokemus, joka vieläkin kantaa.

Edelleen, asioiden nyt jo muututtua paljon parempaan, saatan säikähtää odottamatonta kirjettä. Kun puhelin pärähtää tuntematonta numeroa, pelkään joskus vieläkin, että joku vaatii minulta Kelan tukia takaisin (vaikkei niin edes koskaan käyntytkään!). Ajattele, millaiset jäljet rahattomuus voi jättää.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Nämä blogini promokuvat otettiin kaikista pahimpaan aikaan, huhtikuussa 2014. Siksi ne ovatkin niin tärkeitä minulle. Ajattele, jos olist noin vain nähnyt minut jossain liikkumassa, olisitko arvannut, mitä sisälläni liikkuu… Koskaan ei voi tietää, millaista ristiä toinen kantaa mukanaan, vaikka kaikki ulospäin hyvältä näyttäisikin. Kuva: Mirkku Merimaa

 

YSTÄVÄ SOITTAA. Kysyy mukaan ravintolaan, syömään ja juhlimaan – koko porukka on tulossa.

Sydän hakkaa. En mitään muuta haluaisi kuin vastata myöntävästi, mutten voi. Ei ole rahaa.

Elämänpiiri on rajoittunut pieneen yksiööni. 22 neliötä onnea keskellä Kalliota.

Vankila. Siellä olen. Lukittuna ja kahlittuna. Ja sitäpaitsi saatanan kuuma kesäkin! Onneksi eräs ystävä kiikuttaa paikalle tuliaisena tuulettimen, hänellä on niitä monta.

Rahalla on kummallinen valta. Se laittaa vertailemaan toisiin, tuntemaan itsensä vähemmäksi kuin muut. Se pakottaa pienentämään kaiken, myös minänsä. Se haavoittaa haaveet ja sotkee suunnitelmat. Se näyttää minkä menettää.

Mutta samalla se osoittaa, minkä kaiken voi saada, se laittaa taistelemaan. Teen kaikkeni, jotta saisin pieneksi kutistuneesta maailmastani mahdollisimman iloisen. Tämä vaaditaan, jotta voisin joskus päästä nousemaan.

Vällillä en usko itseänikään, pää on koetuksella päivittäin, mutta olen sen valmis kestämään. Tai ehken ole, mutta vaihtoehtoja ei juuri jaettu.

 

Pelon äärilaidalla on täysi luottamus: jos olen selvinnyt tähänkin asti, selviän mistä vaan.

Pelko ja luottamus.

Ilman pelkoa ei ole luottamusta. Ilman luottamusta ei ole pelkoa.

Kun on kerran menettänyt kaiken, tietää, ettei ole mitään menetettävää. Voi tehdä ihan mitä vaan, ja pienet rahat riittävät uskomattomaan. Ja niin olen tehnyt: en häpeä, en epäile erehtyä. Ei ole vaihtoehtoja. Ja kas kummaa, olen saanut suurimmat seikkailuni silloin, kun rahat ovat olleet vähimmillään.

Vapaus ja vankila.

Ilman toista ei olisi toista.

Vankila ja vapaus.

”Kun Samppanjapissiksestä tuli köyhä – tällaista on köyhyys”, kirjoitan tämän rohkeuden ansiosta blogiini ja kerron miltä rahattomuus tuntuu. Lue tuon linkin takaa, niin ymmärrät paremmin!

Koska aihe saa paljon kiinnostusta, myöhemmin kerron myös rahattomuuteni syystä ja kirjoitan ”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi, kun elin miehen rahoilla”. Lue sekin, niin tiedät miksi.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Eikä näitä kuvia olisi otettu ellei rakas kuvaajani Mirkku Merimaa olisi antanut minulle aikaa suorittaa niiden maksua. Ystävät olivat tukena ja lähellä, sitä en ehkä ikinä voi millään valuutalla heille takaisin maksaa. Rakkaus on kultaakin arvokkaampaa.

 

TOINEN TAPAAMISEMME. Olen kohdannut miehen, kiinnostavan. Hän on kutsunut minut kylään. Uusi, remontoitu, kaunis koti. Hieno auto pihalla ja mukava elämä. Vain vaimoa vailla.

Katson häntä. Ajattelen itseäni. Vaikka tuijotan häntä ruokapöydän yli kosketusetäisyydeltä, olemme toisistamme kokonaisen maailman takana.

En voisi tehdä hänen kanssaan mitään, en lähteä hiihtoretkelle Lappiin, en romanttiselle illalliselle.

On poistuttava. Kohteliaasti todettava, että annetaan olla; sinulle on joku parempi, tasa-arvoisempi. Epätasapainoon taloudessani en itse toistamiseen kykene. On ensin kurottava oma elämä kasaan, katsottava sitten uudelleen. Vaikka siihen menisi vuosia. Haluan voida kantaa vastuun omasta taloudestani, en roikkua rahassa toisessa.

 

Ja vuosiahan siihen on mennyt. Uudet yllättävät käänteet horjuttivat elämää uudelleen (katso tästä lisää: ”Ajauduin pienyrittäjän kuolettavaan kierteeseen”). Mutta päätöksessäni pysyin; haluan ensin omille jaloilleni, tasapainoon ja turvaan, jotta voisin sitä kenties joskus jonkun toisen kanssa kokea.

Uhrauksia. Tai kenties paremminkin vakaumuksia, kokemuksen opettamia. Asioita, joita on pakko tapahtua ennen eteenpäin menoa.

Sitä on maailma.

DEBIT. Painan pankkikorttikoneen nappia.

Debit. Ei ikinä credit.

Neljäkymmentäviisi euroa ja viisikymmentä senttiä.

Muistan tuon summan. Kerran se oli saldo pannkkitilini tiliotteessa, todiste ainoista rahoistani, nyt se on vain yksi summa kaupan kassalla.

Vuosia on vierähtänyt, ja lopulta olen tässä. Askel askeleelta olen mennyt eteenpäin. Tehnyt töitä, ja pistänyt säästöön. Vihdoin voin vinguttaa pankkikorttiani vapaasti.

Mutta vain debit, ei ikinä credit.

Olen tarkka, mutta minun ei tarvitse enää huolehtia. Raha ei ole ainoa asia mielessäni. Se ei ole jatkuva jännitys elämässäni.

Nyt, kun olen jo pahimmasta matkan etäällä, näen sen, mitä rahattomuus on minulle opettanut, kuinka se on suhdettani rahaan muuttanut. Tiedän, mitä on, kun ei ole. Ikinä en enää halua kokea sitä suota, jossa olen rämpinyt.

(Juttu jatkuu kuvien jälkeen.)

Ja appropoo, ystävät! Tämä seikkailu olikin huima. Samalla kun otimme kuvia, ihana Lena-ystäväni opetti minua longboardaamaan. Muistatko tämän tarinan ”Longboard – paras elämäntaito-opas evö”, lue se tuosta linkin takaa! Kuvat: Mirkku Merimaa

 

KUN KERRAN on rahaton, aivan pohjalla, alkavat kaikki kurjat kliseet kauhistuttaa. Se, joka sanoo, ettei raha tee onnelliseksi, ei tiedä todella.

Raha tekee onnelliseksi, se tekee vapaaksi. Kun sitä ei ole, joutuu vankilaan; henkiseen ja fyysiseen.

Takuuvarmasti olen miljoona kertaa onnellisempi nyt, kun neljäkymmentäviiisieuroaviisikymmentäsenttiä on vain yksi summa pankkikortilla, ei koko totuus.

Raha antaa turvan. Se antaa varmuuden. Se antaa laajuuden liikkua.

Suurin onni löytyy toki muualta, mutta ilman rahaa ei nykymaailmassa kauas matkata.

Jännä ääriaita, kaiken kääntöpuoli, on se, että kun on kerran rahaton ymmärtää myös sen, miten vähän ihminen lopulta tarvitsee. Jokainen itse määrittää rahan vähimmäistarpeensa. Toisen onnellisuus on tiukemmassa, ja silloin kenties tarvitsee enemän.

Itse en edelleenkään tarvitse rahaa paljon, en koe tarvetta omistaa tai haalia tavaraa, mutta milloinkaan en halua ajautua rahattomuuteen. Haluan, että minulla on vapaus. Ilman rahottomutta en kuitenkaan olisi tiennyt, mitä luottamus tarkoittaa. En olisi ymmärtänyt, mitä vapaus merkitsee. Ja voi pojat, miten tärkeä ja opettavainen kokemus rahattomuus minulle on ollut. Sen johdosta olen tämä upea ihminen, joka tänä päivänä olen.

Ja vaikken kenellekään toivo mitään kokemani kaltaista, on totta, että monelle pieni pysähdys asian äärellä tekisi hyvää.

.

.

.

Rahattomuus ja henkilökohtaisen talouden kriisi kiinnostaa nyt todella paljon; koska sille ei löydy riittävän rokeita kertojia, totesi minua taas uutta lehtijuttua varten haastatellut toimittaja. Mutta kun, hitto vie, ihmisiä tässä ollaan, ja kenelle tahansa pudotus saattaa tapahtua! Siksi kerron aina ajatuksiani, kun niitä halutaan kuulla, ja tuo juttu on tulossa myöhemmin syksyllä Trendi-lehteen.

Olet ihana!

Posted on by

0

”Olet ihana” on kauneinta, mitä voi toiselle todeta! Milloin olet viimeksi sanonut niin jollekin?

Kokemuksesta voin kertoa, että saa vastaanottajassa aikaan pysäyttävän kiitollisuuden tunteen. Tällainen viesti kuulijalta tipahti aamulla studioon. En kestä, miten onnekas olen, kun saan työstäni tällaista palautetta!

Kunnia-asiani joka ikinen aamu on se, että saan ihmiset liikkeelle uuteen päivään hyvillä ja iloisin mielin – just nyt tuntuu, että tuo tavoite on tainnut onnistua.

 

Tahto vie perille

Posted on by

0

Jos sinä juuri nyt etsit suuntaa, itseäsi, kuule tämä tarkkaan: viimeiset 7 vuotta olen yrittänyt ymmärtää kuka olen parhaimmillani ja mitä tärkeintä tarjottavaa minulla on maailmalle. Tänään ainoa pyyntöni on, että saan olla aina juuri näin! Vaikka paikat vaihtuvatkin tulevaisuudessa, tässä olen. Parhaimmillani!

Mahtava päivä: Onnistunut lähetys, vieraana studiossa kakkutaitelija, joka yllätti macaroneilla. Ja mitkä mahtavat kuulijat, joidan kanssa vuorovaikutus on kaiken suola! Tänään kerroin kuinka kuumuus ahdistaa ja eräs laittoi viestin studioon:

”Mene kuopiolaiseen rantaan. Kuuntele tuulta, ihaile aaltojen liiikkehdintää ja veden värinää. Nauti ilmasta ja maisemista! Ja kerro sitten kokemuksesta radiosssa.”

Ja niin lähdin töitten jälkeen. Ostin evääksi punajuuripiiraan, mangokakkua ja juoman. Nautin auringosta ja kävin uimassa kauniissa Kallavedessä. Matkalla pois poikkesin tervehtimään erikoislähteystä radion iltapäivälähetykseen uimarannalla tekeviä kollegoja ja suuntasin vielä rantakahvilaan lukemaan loppuun kirjan luovuudesta.

Huomenna aamulla sitten kerron kaikki oivallukseni radioon, sitten kirjoitan ne blogiinikin, joten kannattaa huomenna kuunnella ja lukea! Eivät päivät aina ole näin täydellisiä (ainakaan marraskuussa klo 4.00 herätyskellon soidessa), mutta hittovie mitään en vaihtaisi.

Usko mua, kun sanon: Hakkaa päätä seinään, etsi, kokeile, epäonnistu rohkeasti, päästä irti tarvittaessa, mutta älä ikinä lakkaa tahtomasta. Sillä se vie sinut perille. Tahto!

Kakkutaiteiija Nanna Mononen kävi haastateltavanani.

Maailman parhainta punajuuripiirasta!

Kollegani uutistoimittaja Markku Malinen sekä juontaja Petri Julkunen.

Luova prosessi konkretisoituu salamaniskussa – yksi ratkaisu ”writer’s blockiin”

Posted on by

1

Kuten eilisessä kirjoituksessani kerroin, en ollut aikeissa kirjoittaa erityisherkkyydestä – ainakaan vielä tässä vaiheessa. Tämä johtui osin tuosta liiallisen ”uuh, olen löytänyt tästä kehyksestä itseni” -hehkutuksen välttelystä johtuen ja osin puhtaasti siitä syystä, etten ole tiennyt mitä ja miten asiasta kirjoittaa.

Koko kevään ajan mielessäni on hahmottunut tiettyjä tähän teemaan liittyviä aiheita, mutta jokin blokki on ne tähän mennessä siirtänyt syrjään eikä ole purkautunut oikeiksi sanoiksi. Tuossa vaiheessa en edes vielä osannut osoittaa noita ajatuksia kuuluvaksi herkkyyden teemaan, mutta sitten, kun näin erityisherkkyydestä kertovan dokumentin, josta jo eilen mainitsin, aloin ymmärtää miten irrallaan toisistaan leijailleet ajatukset liittyivät toisiinsa.

Mutta siltikään, en ajatellut, että olisi tarpeen kirjoittaa.

Mutta sitten tuli se lauantainen ukkonen.

Tämä tarina on vaan pakko kertoa erityisesti siksi, että se on iso oivallus jo sinällään: Oppi siitä mitä luovuus on ja kuinka luovat ideat syntyvät. Ja kuinka yllättäen ajattelua estävät muurit murtuvat.

SEN LISÄKSI, että olen lukenut viime aikoina erityisherkkyydestä, luen parhaillaan kirjaa luovuudesta. Nuo teemathan kohdallani liittyvätkin vahvasti yhteen, sillä erityisherkkyyteni ilmenee erityisesti ja hyvin ilmeisenä vahvassa luovuudessani ja lahjakkuudessani.

Kaltaiseni luova ihminen törmää jatkuvasti blokkeihin, jotka yhtäkkiä ilmestyvät kulman takaa järkyttämään luovuuden virtaa. Sellaisen olen viime viikkoina, jopa koko keväänä kokenut. En vain ole saanut kirjoitettua blogiini juuri mitään; en mistään aiheesta. Ja tässä vaiheessa todettakoon, että tämä blogi on minulle yksi merkittävimmistä kanavista, joissa toteutan luovuuttani.

Mutta sitten: Ukkonen!

Olin lajittelemassa pyykkiä, kun se iski. Tuo ukkonen todella tuli puskien takaa, sillä vain hetkeä aiemmin oli ollut pilvetön taivas, eikä merkkiäkään myrskystä.

Pyykkien parissa ajatellut mitään erityistä, en varsinkaan sitä, että olisin aikeissa kirjoittaa jotain, sillä tiesin jo, että se ei tuolla hetkellä onnistuisi. Olin keskittynyt viikaamiseen ja vaatteiden viemiseen vaatekaappiini paikoilleen. Käteni olivat hyvin konkreettisessa tekemisessä ja työssä. Samalla sekunnila, kun ukkonen iski, ryntäsin ikkuaan ihmeissäni. Jollain tavalla tajusin heti, että jokin sytyke syntyi. Keskeytys tasaiseen toimintaani oli nin äkilllinen ja kova (ukkosen jylinä oli todella kovaa), tulin uteliaaksi nähdä muuttuneen tilanteen.

Juoksin ikkunalta toiselle ja jollain tavalla tulin hyvin tietoiseksi tilanteesta ja olin siinä vahvasti läsnä. Palasin useamman kerran pyykkieni pariin ja sitten taas takaisin ikkunalle. Ukkonen, sen ennalta-arvaamaton räiske ja kova sade olivat minusta käsittämättömän mielenkiintoiset.

Ja yhtäkkiä salamojen välkkymisen myötä mieleni palautui lapsuuden kokemukseen pallosalamalla pelottelusta. Ehkä kyseessä oli ihan todellinen fyysinen ja erityisesti kuuloaistini virittänyt myrskyn ääni, joka myös minussa sai aikaan ”salamaniskun” Huh, tämä kuulostaa varmaan tosi kummalliselta, mutta sellaista se luovuus ja luva prosessi on: Yksi nopea impulssi johtaa toiseen, avaa muiston, tunteen ja sitä kautta johtaa johonkin päättelyketjuun.

Lapsuuden muisto viritti toisen ajatuksen peloista, tämä puolestaan johti seuraavaan, ja… Pyykkien laitto jäi minulta kesken, ja ryntäsin tietokoneelle. Aloin kirjoittaa, ja yhdellä, hyvin lyhyellä istumalla (en muista tarkkaan, mutta tuskin puolta tuntiakaan meni, kun se oli valmis) kirjoitin tekstin. Se vain tuli kauttani ja mudostui sanoiksi blogiin. Kun olin saanut tuon kaiken kirjoitettua, laitoin loput pyykit paikoilleen ja päätin mennä viimeistelemään tekstin lasillisen äärelle. Matkalla sain vielä mieleeni muutamia lauseita ja ajatuksia, ja ne auttoivat minua viimeistelemään tekstin.

Suhteellisen suoraviivaista, sanoisin!

TUOSSA SALAMANISKUSSA, kirjaimellisesti, palaset loksahtivat kohdilleen eikä minun ei enää tarvinnut tavallaan tehdä mitään. Vastustelu ja epätietoisuus ratkesivat itsestään.

Enää ei ollut kysymystäkään, etteikö tuota tarinaa ja kertomusta erityisherkkyydestäni olisi kuulunut juuri tuolla hetkellä kertoa. Olin miettinyt monta muuta aihetta, joista olisin voinut kirjoittaa, mutta mikään niistä ei lähtenyt purkautumaan todelliseksi tekstiksi. Sitten vain tuli tuo kertomus.

Näin se menee. Joka ihmeen kerta. Saattaa olla pitkäkin aika, joka tuntuu itsestä järjettömältä blokilta, mutta asiat kehittyvät mielessä, ja kun niille on oikea aika tulla ulos, ne tulevat. Kyseessä on juuri tuollainen jokin pieni hetki, joka varastaa huomion, ohjaa ajattelun johonkin ilmeisestä poikkeavaan ja luo tilan synnyttää se ”luova tuote”, jota on tekemässä. Pitää luottaa prosessiin. Ja siihen, että joskus asiat vain ratkeavat itsestään, omasta puolesta.

LUOVUUS JA LUOVA prosessi ovat ihan järjettömän mielenkiintoinen asia. Ehkä joku, joka osaa ns. mallintaa toimintaa, siis poimia tällaisesta kertomuksesta itselleen malliksi konkreettisen prosessi, jolla olen kyseisessä tilanteessa toiminut – itse kun en osaa sitä tämän paremmin ja vähemmän hörhömmin juuri nyt kuvata.

Ehkä oppi tässä lopulta on se, että prosessiin luottamisen lisäksi blokkitilanteissa on hyvä hakeutua jonkin uudenlaisen ja erilaisen impulssin pariin, jos luonto ei sellaista tällä tavoin järjestä, tekemään jotain erilaista, ihan muuta kuin ilmeistä kirjoittamiseen liityvää.

Ohhoh. Olipas purkaus 😀 Mutta ihan järjetön kokemus itselleni, ehkä edes pieni osa siitä välittyy sinullekin tämän tekstin kautta.

Ah! Tämä on työni yksi hienoja puolia! Koska työpäiväni alkaa jo aamulla klo 5 ja työt loppuvat jo puolen päivän jälkeen, pääsen nauttimaan näin kesäisin pitkästä iltapäivästä auringossa. Tänään lähdin puistoon ottamaan aurinkoa ja lukemaan. Nyt luen Elisabeth Gilbertin kirjaa luovuudesta. Suosittelen, jos asia kiinnostaa! Enemmän tämä kenties tarjoaa inspiraatiota ja kannustusta oman luovan työn tekemiseen kuin varsinaista oppia. Mutta se on kerrassaan inspiroiva teos!

Etäisyys auttaa löytämään juuret

Posted on by

1

Tänään on juhlapäivä: Tasan vuosi Kuopiossa takana! Ajan kulkua ei voi ymmärtää.

Mikä mieletön mahdollisuus, mutta samalla rankka taival on tämä mennyt aika ollut. Olen niin kiitollinen siitä, miten olen päässyt kehittymään ammatissani ja millaisen tuen olen täällä saanut.

Mutta yhtä suuri – ja hyvin yllättävä – oppi tällä reissulla on ollut ymmärtää juuret. Että minullakin on sellaiset! Olen ajatellut olevani juureton ihminen, vailla sijaa kartalla, mutta täällä omista juurista on tullut hyvin selkeät ja tärkeät. Ajatella, että olen asunut poissa Helsingistä vuosia myös Ruotsin ja Norjan aikoina, mutta silti nyt ensimmäistä kertaa, täällä Kuopiossa, olen todella tuntenut koti-ikävää – ja ymmärtänyt, että minun juureni ja kotini on Helsinki. Mutta tämä on ollut se tarvittava etäisyys, riittävän lähellä, ja kuitenkin kovin kaukana, jotta olen voinut ymmärtää.

Tämä matka ei ole vielä lopussa, sillä on vielä jotain varallaan ja minulla paljon annettavaa, mutta kun se päättyy, palaan ilolla kotiini.

Missä sinun juuresi ovat?