Myös sosiaalinen voi olla yksinäinen – heikkouden äärellä ihmiset yhdistyvät

”Heikkouden äärellä ihmiset yhdistyvät”, olen joskus sanonut. Se on niin totta! Kuopion kaupunkilehti haastatteli minua ja luettuani tuon jutun yksinäisyydestä, ymmärsin vasta ensimmäistä kertaa todella, millaisen liikkeen oma esimerkki voi saada aikaan toisissa.

 

Jos et näe lukea juttua tästä kuvasta, lue se nettiversiona tästä.

 

Minulla on ollut jo tähän mennessä aivan uskomaton elämä; vain siksi, että peloista viis olen aina uskaltanut sanoa ääneen ja toimia. Tämän tajuaa usein vasta sitten, kun näkee jonkun toisen tekemän kiteytyksen tarinastaan, ja niin kävi nyt minulle.

Kuopion seikkailuni on kaikessa hetkittäisessä karuudessaan yksi jännittävä vaihe polullani. Mitä se tuokaan vielä eteen, kun on jo antanut tähän mennessä näin paljon! Mahtava työ, mutta kaikista ylpein olen tästä: parissa kuukaudessa jo lähes 600-päiseksi kasvaneesta joukosta ihmisiä, jotka toi yhteen pieni oivallukseni yksinäisyydestä. Vain yhdessä yössä, tämän jutun ansiosta jäseniä on tullu n. 100 lisää ja siellä parhaillaankin uudet kaverit kohtaavat toisiaan tuossa Facebook-ryhmässä. Ei voi kuin olla kiitollinen.

Toivon, että tarinani voi inspiroida sinua; saada ajattelemaan tai toimimaan. Sillä ei minulla ole merkitystä ilman muita – ilman sitä, että saan toiset liikahtamaan.


Niin: Heikkouden keskellä ihmiset yhdistyvät. Näin taisin todeta tällä viedeolla neljä vuotta (HUHHUH!) sitten. En taida voida sitä enää itse katsoa, sillä juuri tuolla hetkellä olen ollut heikoimmillani kuin ikinä, mutta katso sinä. Siinä on paljon ajateltavaa.

Lämpöä alkavaan viikkoon!

/Äm

Mainokset

Miksi jokaisen suomalaisen pitää nauraa?

”Ei Suomea kikattamalla rakennettu”, sanoi eräs minulle studioon soittanut henkilö, kun lähetyksessämme aiheena oli nauru ja juttukaverinani koomikko Teemu Vesterinen.

Saako Suomessa nauraa, vai pitäisikö meidän vain jurottaa vakavaina, jotteivat muut häiriinny? Mitä naurusta ja sen positiivisesta voimasta ajattelee mies, joka työkseen päivittäin pohtii naurua ja iloa?

Tämän jutun pohjalta kuulijoillamme heräsi iso keskustelu siitä, onko kovaääninen nauru vain itsekkäiden ihmisten tapa viedä muiden tila vai voisiko naurulla sittenkin olla positiivinen voima – myös Suomessa?

Kuuntele tästä linkistä suorastaan naurattava keskustelumme ja syyt siihen miksi jokaisen suomalaisen pitää nauraa.

Mitä mieltä sinä olet? Mikä on parasta naurussa?

Miksi jokaisen suomalaisen pitää nauraa? Juttutuokiomme koomikko Teemu Vesterisen kanssa löytyy nyt Yle Areenasta täältä.

Hyve voi muuttua hetkessä haudaksi – intohimoa on osattava johtaa

Intohimosta on tullut nykyajan ihmisen suurin hyve. Ollakseen haluttu ja hyväksytty, täytyy olla intohimoa ja muistaa kertoa siitä kovaan ääneen. Työpaikat etsivät tekijöitä, joilla on liekeissä roihuava polte. Onpa sitten bussikuski tai luova suunnittelija, intohimon perään kuolataan nyt kovaa. Kirosana ja loppuun kulunut mantra se tuntuu jo vähitellen olevan!


OLEN POHTINUT VIIME aikoina paljon intohimoa tekemisen tapana. Voisi kai sanoa, että olen asenteeltani hyvin intohimoinen ihminen. Heittäydyn rakastamaani työhön täysillä, annan itesestäni paljon ja sytyn flowsta, jonka työni mahdollistaa. Ideoita syntyy alati, niihin tarttuu heti, työtehtävissään antaa aina jotain yllättävä ekstraa – vain siksi, että rakastaa työtään ja saa siitä itselleen niin paljon. Kyse ei ole täydellisyyden tavoittelusta, vaan tavasta tehdä; innostuneisuudesta, halusta paneutua, poltteesta antaa kaikkensa asioissa, joita rakastaa ja arvostaa.

Intohimoinen ihminen ei koskaan osaa suhtautua työhön vain työnä, vaan se elämäntapa, tapa olla ja elää, kuten yrittäjyys. Tekeminen antaa lisää energiaa ja tuottaa iloa elämään. Intohimo vie mukanaan, se on itseään ruokkiva flow.

Kuulostaa hienolta, ja juuri siksi varmasti myös jokaisen työnanatajan unelmalta. Ja sitä se onkin! Mikä on sen hienompaa kuin ihminen, joka saa totetuttaa itseään; se joka syttyy ja sytyttää. Lähtökohtaisesti koen intohimon hyvin positiivisena asiana, mutta näen ja tunnen myös sen synkän kääntöpuolen. Flown keskelle on hyvin helppo hukkua.


TOSIASIASSA INTOHIMO VOI olla kovin vaarallinen ominaisuus. Se saattaa salakavalasti kuormittaa ihmisen.

Ristiriita on valtava: toisaalta se, että operoi innostaan käsin (ja saa organisaationsa tuen tehdä niin, sekään kun ei aina ole kaikille mahdollista) vain lisää omaa energiaa, mutta sitten toisaalta intohimoinen tekemisen tapa kuluttaa usein totaalisen puhki. Jossain on intohimollakin raja, ja tämä raja täytyy niin ihmisen itsensä kuin häntä johtavien tunnistaa.

Itse joudun joka päivä tarkkaan tiedostaen miettimään, miten työtäni teen. Jos en ajattele riittävästi ennen kuin heittäydyn kaikkea minua kiinnostavaan tekemiseen, saatan innostua asioista niin paljon, että ne tehtyäni energia saattaa olla täysin kadonnut.

Intohimon kanssa täytyykin olla tarkkana. Ehkä huolestuttavinta on se, miten vaikeaa on tunnistaa oma tapansa heittäytyä kaikkeen niin syvästi sisään.

Minun työssäni kaikista hienointa on se, että intohimolleni annetaan tuki ja mahdollisuus toteutua. Kaikenlaisia projekteja siitä syntyykin, kuten tämä tekemäni kappale ”Vapaakasvatus on saatanan keksintö” (video tekstin lopussa). Vaikka luovuuden laarit näissä usein tyhjentyvätkin, mikä valtava energia näistä syntyykään – kun vaan muistaa myös välillä levätä ja laskea tekemisessään välillä rimaa. Kaikkien päivien ei tarvitse olla ilotulitusta ja täyttä tykitystä.

 

INTOHIMO EI SAA olla työelämässä vain ylistetty hyve. Parhaimmillaan se palvelee kaikkia, mutta hyödyntääkseen tämän ominaisuuden oikein, sitä täytyy myös osata johtaa. Ensisijaisesti tämä on yksilön oma tehtävä ja olennainen osa intohimoon liittyvää kyvykkyyttä, mutta myös esimiesten tulee ymmärtää miten intohimostaan käsin operoivaa tulee johtaa. Jos haluaa työntekijäkseen intoihimoisen ihmisen, on ymmärrettävä, että siihen sisältyy myös vastuu.

Mutta miten johtaa intohimoa? Miten olla sammuttamatta intoa, tukea sen toteutumista, mutta samalla varmistaa, ettei uuvu?

Ei minulla ole siihen tarkkaa vastausta. On vain oltava hirvittävän herkkänä koko ajan. On osattava arvioida, missä menee raja, jossa intohimo muuttuu tuhoavaksi. On osattava tiedostaa asia; se lienee tärkeintä. Erityisen tärkeää intohimoisen ihmisen toimintamallin tunnistaminen on johtajille ja esimiehille – heidän täytyy myös ymmärtää, mitkä intohimon rajat ovat ja hellästi muistuttaa intohimoisella otteella asiaan kuin asiaan paneutuvalle, jos tilanne näyttää huolestuttavalta. Tämän pitäisi olla päivittäistä työtä tuntosarvet pystyssä – helpommin sanottu kuin tehty.

Haastellisinta intohimoisen ihmisen johtamisessa varmasti on se, että osaa antaa tällaiselle tapaukselle tarpeeksi vapautta, mutta samalla ohjata myös jaksamista. Ja tuossa ohjaustehtävässä usein riittää vain se, että pysähtyy välillä huomauttamaan toiselle siitä, että vähemplikin heittäytyminen riittää.


ITSE SAAN HIENOA tukea työssäni, ja usein pysähdymme yhdessä tiimini kanssa pohtimaan, miten ohjata tapaani tehdä oikealla tavalla ja kuinka varmistaa jaksaminen.

Se on kai sitä kamalaa armoa, jota pitäisi osata itselleen antaa, vaikka polte palaa niin moneen suuntaan ja asiaan. On muistettava, että aina ei ole niin kiire tehdä kaikkea kerralla, ja niin syvällisesti kuin haluaisi. Mutta vaikeaa, suorastaan mahdotontahan tämä on…

Miten sinä johdat omaa tai työntekijäsi intohimoa? Oletko pysähtynyt ajattelemaan asiaa?

Ja tämä! Tutkimusmatkani savolaisuuteen, joka paketoitui luontodokumentiksi savolaisiseliölajistä.

 

 

Tässä kuviin liittyvät videot, nauti intohimoni (ja hulluuteni!) tuloksista!

 

”Löytääkseen merkityksen elämään on rohkeasti kohdattava karuimmatkin kasvonsa”

Avaan tietokoneen. Skype päälle ja odotettu soitto ystävälle. Näin me teemme nyt kun olemme liian kaukana toisistamme. Hän on pahalla päällä, tuskailee elämäänsä; kuinka se vain tuntuu lipuvan merkityksettömästi ohi päivästä toiseen eikä hän pysty tarttumaan kiinni hetkeen.

–Mikä tämän kaiken helvetin tarkoitus on, hän kysyy minulta epätoivoisena.

Vaikka minulla luulisi kokemusta näistä asioista olevan, en osaa sanoa hänelle mitään viisasta, en auttaa.

Hengitän syvään. Ehkä nyt voisin kertoa sen, mitä olen viimeiset vuodet päässäni pyöritellyt. Tarinani, jota olen salaa kirjoitettavaksi hahmoittanut. Avaan suuni, ja sanat alkavat soljua suustani jotenkin tähän malliin:


 

Samppanjapissis, Helsinki, Suomi, 2011

Katso, näet tietysti sen: Samppanjapissiksen! Tuolla se istuu, fiineimmässä baarissa kuohujuomaa juoden.

Se oli aika päämäärätietoinen nainen, halusi rakentaa bisneksen. Sillä oli oma firma, ja se halusi näyttää vähän paremmalta kuin naapurin Irma. Valkoinen tukka hulmuten se aikoi vallata kaiken. Sillä oli unelma, olla sillä lailla kova. Vain kolmissakymmenissä sen pää oli välillä aika pilvissä.

Se meni putkessa kovaa eteenpäin, kunnes yhtäkkiä, aivan yllättäin, se sanoikin itselleen näin:

”Mitä ihmettä, eihän tässä ole mitään järkeä!”

Ja kappas, arvaatko sen, aivan yhtäkkiä se kadotti merkityksen. Ja ajattele sitä vaan, nyt hän joutui itseään suoraan silmiin katsomaan.

 


Keskeytän tarinan, ja katsahdan ystävääni pikaisesti hakien hänen hyväksyntäänsä. Hän tuijottaa minua tiukasti ja nojautuu lähemmäs tietokoneensa näyttöä.

Hän taitaa haluta kuulla lisää. Köhäisen, ja jatkan:


 

Ei tainnut yhtiökumppani tykätä, kun yhtäkkiä Samppanjapissiksen oli vain pakko hypätä. Ei tiennyt mihin päätyy, mutta se ei ollut tähän jäämiseen syy.

Ensimmäistä kertaa elämässään siltä meni jokin mönkään. Sitä pelotti, mutta hyvin pian se oivalsi:

”Siivet kantaa, kun vain kyytiä jollekin painavalle taakalle uskaltaa antaa!”

Urheiluvaimo, Ruotsi 2012

Ja kuinkas sitten kävikään, tuli vastaan mies; kuka hurmuri ties! Ei mahtanut muutakaan kuin alkaa pakata laukkujaan. Se muutti Ruotsiin ja siitä tuli Urheiluvaimo, kappas niin! Se halusi olla tukena tähden takana, kuten Sirpa Ameriikanmaalla. Kasvaittaisi lapsiaan ja antaisi Urheilijalle puolisona parastaan.

Mutta aina välillä se hetkeksi jäi miettimään:

”Mitä hittoa, eihän tässä ole mitään järkeä. Entä jos sittenkin olisin jotain itsekin?”

Mutta ei; se hautasi ajatuksensa ja kiinnitti taas tähän hetkeen katseensa. Se niin paljon halusi rakastaa, ettei tainnut koskaan tajutakaan, ettei itseään saa ikinä unohta ja vain toisen taakse piilottaa.

Kunnes sitten päivänä muutamana, se kuuli miehen huutamana:

”Haluan erota”.

Ja kappas, arvaat jo sen, Urheiluvaimo kadotti kaiken merkityksen.

 


Vilkaisen ystävääni arasti ruudun taa. Nolottaa. On tullut paljastettua juuri sellaista, jota on vaikea tunnustaa todeksi itsellekään.

Hän pyörittää kättään ilmassa kuin vaatien äänettömästi, etten lopettaisi kertomusta…


 

Nimetön lintu, Helsinki, Suomi 2014

Niin tuli se Helsinkiin, ei kotiin, vaan toisten nurkkiin. Ei ollut omaa pesää, ei rakkautta, ei työtä ei rahaa, vain mielessä kaikkea pahaa.

Ei sillä ollut nimeäkään, niin huonosti tunsi nyt itseään, kun aivan yllättäen kaikki pohja viedään. Se meni rikki, palasiksi, ja kysyi koko ajan:

”Miksi?”

Nimetön lintu. Niin sitä kutsua alettiin, vailla siipiäkin, salettiin.

Ei ollut paljon voimia, ei iloa, laihtuukin monta kiloa. Vailla nimeä tuo lintu tarpoi, omaa olemustaan arpoi. Kysyi ”kuka olen”, ja arvannet jo sen: ei ollut kovin onnellinen, vaan kyysenalaisti kaiken merkityksen. Ja arvaa vaan, taas uudestaan joutui se omiin silmiinsä katsomaan.

Ja niin se meni kai, pala palata siivet sai. Yhteen asiaan tarttuen alkoi hitaasti asettua uuteen uomaan elämä sen.

 

Rampe Jenta – oman tiensä kulkija, Norja 2014

Lintu nimeton tuo elämää pohtii ihmeissään, ei tuntenut kuuluvan tännekään. Ei voinut muuta, kuin tutkia tuntematonta – melkein kuuta. Oli niin outo olla, että täytyi vain lähteä, ja toden totta; tällä kertaa lähestulkoon kohti tähteä.

Se tarttui seikkailuun, päätti tehdä jotain kovin outoa, tuntematonta. Muutti Norjaan pieneen kalastajakylään, josta ei tuntenut ketään. Alkoi kalastajan apulaiseksi, ehkä arvaat miksi:

”Jospa seikkailu tarjoaisi vastauksen kuka minä olen.”

Nimekseen sai nyt Rampe Jenta tuo uusi kylään tulija, norjaksi siis oman tiensa kulkija. Se teki mielenkiintoisia hommia ja kertoi niistä netissä tarinoita. Matkusti vuorilla ja merellä, aina seikkailu edellä.

Mutta myrskyt Norjaa heilutti niin kovasti, että kaikki kalastustyöt katkesi. Ei tullut palkkaa, ja siellä yksin mökissään, Rampe Jenta joutui miettimään:

”Onko tässä järkeä ensinkään? Vaikka sitä kuinka hallita koittaa, aina luonto ihmisen voittaa.”

 

Muottiin Mahtumaton Muija, Helsinki, Suomi 2015

Ja niin se teki äkkikäännöksen ja hyvin pikaisen päätöksen. Vaikka vuoden Norjassa viettää aluksi aikoi, jo puolessa välissä Suomi kutsuu, hoi hoi. Se hyppäsi kalarekan kyytiin ja lähti kiireellä kotiin.

Ja sitten Rampe Jenta, tuo sankaritarinoiden nainen, olikin yhtäkkiä ihan tavallinen. Ei ollut sadunhohtoista Norjaa, oli Helsinki, koti, jossa aina satoi. 

Se teki erilaisia töitä ja välin valvoi rahattomana öitä. Mutta se pärjäsi ja nopeasti huomasi:

”Kas tässä on kai se vitsi: vain vähän ihminen tarvitsee, ja silti elämä eteenpäin menee.”

Mutta yhden se päätti tasan varmaan; seikkailut eivät jää kokonaan. Se kokeili yhtä sun toista: Polki pyörällä päivän putkeen, asetti jalkansa mäkihyppääjän sukseen ja lähti työnjohtajan komennukseen. Ja kohta alkoi kuulua kummia, että kun teet kaikkea tuota hullua, et taida mihinkään muottiin, muija, mahtua.

Ja arvannet jo, peilistä kurkisti uusi olento.  Kaiken keskellä se oivalsi, että ihminen voi olla enemmän kuin yksi. Muottiin Mahtumaton Muija, se sai nimeksi.

 

2015 Amerikan Au Pair, Las Vegas, Yhdysvallat

Ja sitten, kerta kaikkiaan! Sitä pyydettiin au pairiksi Amerikkaan. Sinne se lähti moneksi viikoksi, vaikka ihmiset kutsuivat aikuiseksi. Eihän se homma yli kolmekymppisen ollutkaan, ainakaan monen mukaan.

Mutta nyt et ehkä ihmettele ollenkaan, kun kerron mitä tuo Amerikan Au Pair kantoi sieltä mukanaan. Se, lapseton ja perheetön, teki näet suuren keksinnön. Se sai tuntea mitä on olla osa perhettä; kun on isä, äiti ja lapsia, ja minäkin pala tätä kaikkea.

Silloin se ymmärsi, ettei ihmisen kuulu olla yksin.

Mutta silti se jäi miettimään, että missä se elämän merkitys piileekään.

 


On pakko pysäyttää. Kurkku on kuiva, ja muistot palaavat pintaan. Hengitän syvään ja päätän mennä eteenpäin, sillä tarinan seuraava vaihe on vain pakko jakaa!


 

Se näet tuli nyt Helsinkiin, taas tyhjän kolkkoon kotiin. Kuuli vain seinän läpi naapureiden äänet ja mietti; en voi olla ainoa, joka päivästä toiseen elämänsä yksin vietti. Ja siksi kai se ymmärsi, että nyt pois omasta navasta katsoa tarvitsi. Se halusi tehdä jotain hyvää, olla yhdessä, sillä siinä jotenkin tuntui olevan jyvää.

Ja arvaat kun kerron; yhtäkkiä alkaa elämä saada uuden lennon. Se näytti kirkkaammalta ja kummallisella tavalla paljon paremmalta. Ja niin tuo nainen tajusi, että voimia saa, kun omastaan jakaa muistaisi.

Ja kun kurkisti peiliin, se hymyili enemmän kuin aikoihin!

 

2016 Siipirikko, Helsinki, Suomi

No sitten voimien tunnossaan se meni osallistumaan urheilukisaan. Mutta tuo matka karusti katkesi kun sormet pahasti lipesi.

Ja kappas, hitto, sairaalasta kotiin palasi Siipirikko.

Se joutui kohtaamaan elämän karuimmillaan, kun omin jaloin ei yhtäkään liikutakaan. Ei voinut käydä töissä ja paha polvivamma valvotti öissä. Ystävät antoivat apuaan, kun ei Siipirikko itse voinut muutakaan.

”Olen minä hauras olento, ja vain yhteen hetkeen voi katketa linnun lento”, se mietti suruissaan.

Niin se joutui tajuamaan, ettei kukaan voi kontrolloida olemistaan. Oli opeteltava ottamaan apua vastaan – ja se se olikin hankalaa suorastaan!

Ja Siipirikko vain mietti: ”Tämähän on ihan hullua tämä leikki. Miksi elämä vain päähän potkii, vaikka koetan siitä vain hellästi ottaa kii?”

Ja kappas, arvaat sen, yhtäkkiä se kadotti merkityksen.

 


–Nyt sitten seuraavaksi en tiedä, mikä tämän seuraavan hahmon nimi on. En osaa sitä vielä tarinaani nimetä ja kirjoittaa, sillä olen liian lähellä näitä tapahtumia, tarinan hahmottaminen vaatii etäisyyttä, selitän ystävälleni, mutta jatkan eteenpäin:


 

2017 Minä(kö)? Kuopio, Suomi

Niin Siipirikko pohti ja pohti, asetti tavoitteitaan tulevaa kohti. Ja eräänä kummallisena päivänä heräsi puhelimen soittoon:

”Nyt tervetuloa Kuopioon!”

Ei ollut aikaa harkita, oli pakko vain uskaltaa pakata. Se tarttui vain kimpsuihinsa ja lähti taas rohkeasti matkoihinsa. Sai upean työn, jota oli elämässään toivonut useammankin yön.

Oli päivissä nyt kaksi asiaa: työ ja polven kuntoutus vaan. Ei tuntenut kaupungista ketään, mutta päätti, että tällä tavoin nyt mennään; Voi keskittyä tulemaan vahvemmaksi ja muut tavoitteet siirtää kauemmaksi. Ja kovasti se jaksoikin polven kanssa paiskia hommia, vaikka välillä teki mieli käyttää pommia. Niin pieni askel kerrallaan, sen jalat alkoivat kantamaan. Ja työ sujui kuin leikki, miten malliillaan olikaan siellä kaikki!

Ja mitä sitten! Tiedät jo sen: Taas se kyseenalaisti merkityksen!

”Miten ihmeessä voi olla kotiin Helsinkiin ikävä, vaikka saa näin mukavia hommia saa Kuopiossa tehdä.”

Ja arvaat jo; peiliin katsoa oli pakko. Se päätti istua alas lukemaan, hittovieköön, omaa blogiaan. Ja tajusi ennen aikojaan, että näinhän tämä tarina jatkuu vaan. Että elämä on virta ikuinen tämä – se jatkaa kulkuaan ja joka vaiheessa muutun minä vaan.

 


–Löytääkseen merkityksen elämäänsä on rohkeasti kohdattava karuimmatkin kasvonsa, lausun ystävälleni hitaasti, omia sanojani punniten, yhteenvetoa tarinalleni tehden.

Mutta vielä ei voi lopettaa, on vielä kerrottava sen loppuhuipennus:


 

Ei se ollut sen pituinen. Siis se tarina, se on elämän mittainen! Siinä on merkitys, se tajusi.  

Ja yksi seuraa aina vaan: kysymys omasta onnestaan. Joka kerta uudestaan, joudun peilistä itseäni katsomaan. Mutta kun pysähtyy ajattelemaan, omia muuttuvia kasvojaan tarkastelemaan, mitä voi oppiakaan!

Nyt kulkee mukana sen opit kaikkien vaiheiden: tarinat Samppanjapissiksen, Urheiluvaimon, Nimettömän linnun, Muottiin Mahtumattoman Muijan, Amerikan Au Pairin, Siipirikon ja sen, joka juuri nyt olen, mutta jolle nimeä vielä osaa antaa en. Ei ole yksi toistaan lainkaan parempi tai huonompi ollenkaan. Olen vain minä, nainen, ihan tavallinen ihminen!

Ehkä siinä piileekin salaisuus sen; siis, kuinka ihminen löytää merkityksen. Vaiheet, jotka versoavat toisistaan, minä, joka muuttaa alati muotoaan – viisaus, jonka saa kantaa mukanaan.

 


Ystäväni tuijottaa ruudun takana hiljaa kaukaisuuteen. Katson häntä takaisin ja pitkään tiirailemme toisiamme hiljaisina.

Ja sitten hän sanoo yhtäkkiä:

–Tiedätkö, mä aion kokeilla tuota. Aion kelata elämääni muutamia vuosia taaksepäin ja katsoa millaisia hahmoja minä olen ollut. Ja sitten katson, mitä ne minulle tähän hetkeen ovat kantaneet. Saakeli: on vaan pakko uskaltaa kohdata kaikki karuimmatkin kasvonsa.

Ja niin me yhdessä oivallamme; ehkä tämä tarina kannattaa kirjoittaa, ja jakaa sinunkin kanssasi! Ehkä tässä olisikin myös muille hyvä tapa hahmottaa oman elämänsä merkitystä?

 


Joten nyt, tehdäänkö ajatusleikki?

Ajattele elämääsi viimeisten vuosien varrella. Vastaa seuraaviin kysymyksin:

 

  1. Millaisia vaiheita tuon aikajakson varrella tunnistat?
  2. Millainen sinä olet kussakin vaiheessa ollut?
  3. Osaatko nimetä erilaiset hahmot, joita eri vaiheissa elämässäsi olet ollut?
  4. Kuvittele hahmo eteesi, ja kun katsot tuota hahmoa silmästä silmään, mitä näet?
  5. Entä, osaatko kiteyttää, mitä tuo hahmo ja sen eletty elämä sinulle nyt, juuri sellaisena kuin tässä hetkessä olet, ovat opettaneet. Käytä tarinaani mallina! 

 


 

Tällä tarinalla haluan toivottaa sinulle upeita vuoden 2017 viimeisiä päiviä! Ehkä vuoden vaihtuessa kurkistat peiliin? Mitä siellä näet?

Ja hei, blogissani on valtava määrä kirjoituksia, jotka tietenkin kaikki haluaisin tänne linkata luettavaksesi, mutta en voi. Laitan tämän tekstin oheen muutamia, ne tunnistat sinisestä linkistä teksissä. Tutustu niihin, ja pengo myös muita. Voin kertoa, että ikinä elämässäni en ole kyennyt mihinkään niin suureen ja hienoon kuin oivalluksiin ja ajatuksiin, jotka tässä blogissa tarinoiksi olen pukenut.

Ja tässä tarinassa esitettyjen hahmojen yhteydessä näet vuosiluvut, jotka auttavat sinua löytämään siihen hetkeen ja elämänvaiheeseen liittyviä juttuja jos joku erityisesti kiinnostaa.

Rakkaudella Maija

Ps. Tässä hahmojeni kasvot:

Samppanjapissis. Lempipuuhissaan… Voi millä lempeydellä tuota hahmoa nyt katsonkaan! Olisipa se vain tiennyt missä tulee olemaan, kun ottaa vastaan vuotta 2018!

Urheiluvaimo siivoushommissa.

Nimetön lintu; kaikkein karuin, mutta juuri siksi kaunein. ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”, oli yksi Nimettömän linnun kertomuksista.

Rampe Jenta Norjassa kalahommissa. ”Kun Valtiotieteiden maisterista tuli Kalastajan apulainen”, oli yksi kertomuksistani Norjassa.

Muottiin Mahtumattoman Muijan ensikosketus mäkihyppysuksiin Lahden mäkihyppytornien äärellä. Tuosta seikkailusta kirjoitin esimerkiksi näin: ”Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä”.

Tässä Amerikan Au Pair ihanine(?) lapsineen! ”Ei ihmisen yksin kuulu olla”, kirjoitin muun muassa tuolloin oivalluksistani.

Siipirikko, avuton ja kipeä. Blogistani löydät syysykuusta 2016 lähtien paljon tarinoita siitä, miten vammani koin. Esimerkiksi kirjoitin näin: Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän.

Ja sitten: minä tänään! Tämä kuva kiteyttää koko vuoden 2017. Uskotko, kun kerron miten työn ja tuskan takana tähän pääseminen on ollut? Matkan varrella en olisi osannut kuvitella, että vielä pystyn seisomaan tuolla jalalla! Ja vieläpä näin vaa’assa. Ei se vielä täydellinen ole, mutta minulle valtava voitto. Tämä vuosi on ollut kaiken kaikkiaan työn vuosi. Se on opettanut, että kova työ palkitaan, ja vain askel kerrallaan voi päästä eteenpäin kohti tavoitteitaan.

Savon seikkailu jatkuu myös vuonna 2018

Viime viikot ovat olleet vaikeita. Olen ollut blogissanikin ihan hiljaa, sillä syksyn pimeyden ja rankkojen aamutöiden ohella on täytynyt tehdä isoja päätöksiä. Saapuessani Kuopioon kesäkuussa matkani täällä piti olla vain seitsemän kuukauden mittainen. Mutta yhtäkkiä viime viikoina minulle tarjottiinkin mahdollisuutta jatkaa työssäni Ylen aamujuontajana.

Koti-ikävä Helsinkiin on painanut päätöstä, on valtava kaipuu läheisten luo ja kotikaupunkiin – uusi elämä kun ei ihan niin helposti ole auennut täällä Savossa. On täytynyt punnita työn ja muun elämän tasapainoa ja arvoa; onko valmis asettamaan työn vielä hetkeksi kotia suurempaan arvoon, sillä sitähän elämä täällä minulle nyt tarkoittaa.

Ja sitten toisaalta päätös oli aivan selvä. Missä muualla pääsisin tekemään työtä tällä tavoin? On valtavan suuri kunnia voida olla töissä paikassa, joka uskoo tähän luovaan hulluuteeni ja antaa luovuuteni päästä ääneen ja näkyviin tällä tavoin, tukee sen kehittymistä ja taitaa vähän jopa tykätäkin. Parempaa työpaikkaa ja työkavereita saa etsiä.

Siksi olen päättänyt jatkaa seikkailuani Savossa toistaiseksi. En tiedä kuinka pitkäksi aikaa tänne jään, mutta nyt onkin yhtäkkiä näin. Hassua, miten yhdessä hetkessä voi olla niin innoissaan ja heti kohta kovin kaihoissaan. Sitä kai se elämä on, tasapainottelua eri valintojen ja tunteiden välissä.

Mutta ehkä tähän kohtaan kannattaa pistää silmään vähän uutta vaihdetta ja sanoa: Bring it on, Savo! Näytä, mitä sinulla on vielä minulle piilossa, sillä emme tainneetkaan päästä toisistamme ihan niin helpolla!

Ei kai sitä nyt voi muuta kuin jäädä työpaikkaan, joka sallii jopa tällaisen maailman rumimman tonttuoven askartelemisen ja tuotostensa jakamisen julkisuuteen 😀 Kuva: Antti Karhunen

/Äm

Rakkaus työhön – tässä Nenäpäivän esimerkki

Perjantai. Huh, takana on taas hurjan vauhdikas työviikko, ja nyt kyllä väsyttää toden teolla aikaiset aamuheräämiset, pimeä syksy ja se, että antaa itsestään viimeisenkin pisaran joka aamu. Mutta tiedätkö, taas tänään pysähdyin pohtimaan yhtä hyvin tärkeää asiaa: kertaakaan en ole ajatellut, etten halua mennä töihin aamulla. Joka aamu saan kokea niin upeita ilon ja onnistumisen tunteita, etten vaihtaisi niitä mihinkään. Minä rakastan sitä mitä saan tehdä. Yksinkertaisesti.

Tänään oli Nenäpäivä, ja se tarkoitti minullekin erityisen hauskoja juttuja työpäivässäni. Lähdimme yllättämään ihmisiä. Soitimme vähän musiikkiakin. Laulaminen oli erityisesti ihanaa. Olipa kiva nähdä miten ihmisten ilmeet valaistuivat, kun esitimme musiikkia.

Aamuvarhaisella valloitimme Kuopion rautatieaseman virallisen Nenäpäivän hanuristimme kanssa. Anssi K. Laitinen on muuten haitarinsoitin ME-mies; hän pitää jo 7. vuotta peräkkäin hallussaan Guinnesin ennätysten kirjoissa olevaa ennätystä; mies on siis soittanut 31 tunnin ja 25 minuuttia putekeen haitarilla, ja vieläpä niin, ettei kappaleiden joukossa ollut yhtään samaa kappaletta kahdesti.

Sitten suuntasimme yllätysvisiitille vanhusten palvelutaloon.

Hupimaisteri Juha Jylhäsalmen kanssa yllätimme yhden tämän palvelutalon työntekijäistä ja palkitsimme hänet hyvästä työstä. Juha kuvassa oikealla.

 

Tämän linkin takaa löydät puolestaan Ylen uutisjutun Nenäpäivän aamustamme  Sieltä pääset myös kuulemaan miten laulut asemalla raikuivat.

Hyvää, iloista ja naurun täyteistä viikonloppua, ystävät!

/Äm

 

Ps. Niin, ja ai niin; onhan täällä vielä tämä somevideokin vanhustentyöntekijän yllätyksestä. Tätä kuvattaessa tein siis samalla suoraa radiolähetystä, siksi kuljen Juhan perässä hölmön näköisenä mikrofonin ja kuulokkeiden kanssa 😀

 

Voisiko minusta tulla kaupunginjohtaja?

Se on tämä tyttö nyt hakenut Kuopion uudeksi kaupunginjohtajaksi. Kävin Kuopion kaupunginhallituksen puheenjohtaja Antti Kivelän työhaastattelusssa. Kivelä arvioi cv:ni ja antoi tuomionsa.

Aukesiko paikka Savon suurnaisena selviää tästä…

 

Onhan se jo uusia duuneja alettava haarukoida, kun tämän nykyisen komennuksen loppu häämöttää vuoden vaihteessa.

Sellainen show tänään.

Iloa iltaan!

/Äm

Vaikka tungettelevat treffipyynnöt ahdistavat ja likaiset lyönnit loukkaavat, tuntuu palautteen puutekin tappouhkaukselta – vinkkini palautteen käsittelemiseen

Kun vuosia sitten aloitin blogin kirjoittamisen, tein tietoisen päätöksen siitä, että osasta elämääni tulisi julkista. Sittemmin myös muut työtehtäväni ovat olleet julkisia, mikä tarkoittaa, että työni tulokset ja elämäni osaltaan ovat jatkuvasti muiden arvioitavana.

Työni on laadultaan sellaista, että seuraajien, kuuljoiden ja katsojien määrällä sekä laadulla on väliä; yksi onnistumisen keskeisistä mittareista on se, kuinka pystyn koskettamaan ihmisiä, saamaan heitä tarinoitteni pariin ja pysymään seurassani.

Joka päivä on ansaittava paikkansa yleisön edessä, ja siksi palautetta on nöyränä kuunneltava. Olen kovin kiitollinen, että saan jatkuvasti ja paljon yhteydenottoja. En ainoastaan äkkipikaisia ääripäiden kommentteja, vaan myös poikkeuksellisen paljon pitkiä, häkellyttävän kauniita ja harkittuja viestejä, joissa lähettäjä jakaa paljon itsestääni. Nämä ovat hienoimpia, mutta usein myös pelottavimpia palautteita. Tunnen suurta vastuuta siitä, mitä viestin lähettäjälle vastaan.


TAPANI ON PÄÄSTÄÄ ihmiset hyvin lähelle itseäni ja ajatuksiani. Radiossa olen läsnä yleisöni aamuissa ja arjessa, blogissani hyvin intiimeissäkin hetkissä ja tuntemuksissa. Jotkut ihastuvat, toiset vihaavat ja kolmannet inspiroituvat. Tässä piilee myös illuusion vaara. Moni ajattelee julkista toimintaani seuratessa, että tuntee minut näin kokonaan. Se ei ole totta, vaan vain osa elämästäni ja ajatuksistani on julkisia – osan pidän aina vain itselläni ja vain ne, jotka todella ovat tekemisissä kanssani voivat minut tuntea.

Ymmärrän hyvin, miksi minuun on helppo ihastua tai vihastua. Kun antaa itsestään paljon ja päästää lähellle, herättää se väistämättä tunteita ja kehottaa toisia avautumaan tunteissaan. Ja se on tarkoituksenikin. Kaltaiselleni tekijälle tietysti suurin surma olisi olla hajuton ja mauton.


MINUA HENKILÖKOHTAISESTI ON KOSITTU, kysytty emännäksi maataloon sekä haukuttu ulkonäkö ja ajatukset. Välillä treffipyynnöt ahdistavat, enhän voi kaikkien tuntemattomien tunteisiin saati edes viesteihin vastata, ja kaikenlaiset loukkaukset lannistavat. Ja silti, jos työstä ei tule palautetta, tuntuu kuin olisi saanut tappouhkauksen olemassaololleen.

Palautteen suurin ristiriita on se, että siitä tulee helposti myös riippuvaiseksi. Se koukuttaa ja jos sitä ei saa, voi tuntua, ettei ole olemassa. Että on ilmaa ihmisille, eikä kukaan ole kiinnostunut. Ja sitten taas samalla koko ajan toivoo, ettei kukaan sanoisi mitään, jotta voisi kuvitella kaikkien pitävän minusta – hyväksyntäähän ja konfliktien välttämistähän jokainen meistä haluaa. Tämän ristiriidan tunnistavat varmasti ainakin kaikki julkista työtä tekevät.

Itsensä julkisesti altistaminen ja tästä palautteen saaminen on jatkuvaa hämmentävää pyöriskelyä oman häpeän ja onnistumisen tunteiden välillä. Rakastan palautetta, arvostan sitä ja tarvitsen sitä. Mutta samalla joka kerta saapuessaan se säikäyttää. On osattava käsitellä kaikki palaute järkevästi ja oikein; ettei ylpisty ylistyksistä, eikä lannistu lyönneistä.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen)

Tämä yllätys ja ihana palaute suoraan aamun lähetykseemme perjantaina oli kyllä hetkeen kaikista upein ja pysäyttävin. Sain kukkia kiitokseksi kuulijaltani. Tällaista ei sentään ihan joka päivä tapahdu!

 

ONPA TYÖ MIKÄ TAHANSA, kun siitä saa palautetta, on tämä usein kriittistä sävyä. Vaikka positiivisella aikeella ja kehittävästi annettu, silti kritiikki itseä kohtaan tuntuu pahalta – taidat tunnistaa tilanteen? Eivätkä kehutkaan saisi kolahtaa liikaa.

Miten sinä käsittelet saamaasi palautetta?

Palaute minun työssäni on usein äärimmäistä: isoa ihastusta tai hurjaa haukkumista. Tästä äärilaitojen kokemuksesta käsin pohdin tänään, miten käsitellä palautetta; ottaa siitä oikeat oivallukset opiksi ja tunnistaa turhat äkkipikaisuudet. Mitä voisit oppia tästä seuraavasta…?

* * *

Huolimatta siitä, onko palaute ensisilmäykseltä kannaltani postiivista tai negatiivista, jotakuinkin tällainen prosessi pyörähtää päässäni kun saan palautetta:

 

YKSI: IRROTA OMAT TUNTEET.

Ihan ensimmäisenä irrotan itseni palautteen annon tilanteesta ja pyrin erottamaan oman tunnereaktioni palauttesta. Palautetta ei pysty käsittelemään, eikä kehittävästi antamaankaan, jos sitä ei saa irti itsestään, egostaan ja akuutista tunnereaktiosta, jonka palaute herättää. Jotta pystyisin suhtautumaan palautteen ojektiivisesti, saatan käyttää jopa mielikuvaharjoitetta, jossa piirrän silmieni eteen mielessäni kuvan itsestäni katsomassa palautetta– kaikki keinot ovat sallittuja.

Suoraviivaisia tilanteet eivät aina tietenkään ole. On selvä, että aina palaute kolahtaa jollain tavoin syvälle sieluun. Joskus palaute satuttaa niin paljon, että jopa oma itsetunto joutuu koville. Silloin ei ole muita keinoja kuin jutella muiden kanssa, yrittää saada perspektiiviä palautteeseen keinolla millä hyvänsä.

 

KAKSI: HAE PERSPEKTIIVI.

Perspektiivin saamiseksi pohdin aina palautetta itsessään krittisesti, arvioin sen sanomaa ja antajan motiivia: Miksi ja miten tämä palaute on annettu? Onko se nopea ja äkkipikainen roiskaus vai harkittu ja palautteen antajasta paljon ammentava? On tärkeää muistaa, että lopulta palaute kertoo vain hyvin vähän minusta; ennemminkin se kuvaa antajansa maailmaa ja ajattelua, enkä siihen minä voi vaikuttaa, vaikka mihin suuntaan kääntyisin.

Osa palautteesta pitää asettaa heti omaan arvoonsa. Niin sanottua paskaa lentelee tasaisin väliajoin. On muistettava, ettei kaikille voi koskaan kelvata. On tajuttava, että kaikkiin ei kolahda.

 

KOLME: PÄÄTÄ MITEN TOIMIT.

On tärkeää päättää, mitä palautteella tekee: otanko jotain siitä mukaani vai onko palaute sellainen, että se on parempi jättää omaan arvoonsa. Usein palaute saa minut oivaltamaan jotain tärkeää. Otan palautteen aina huomioon, ja mikäli koen että siinä on jotain merkityksellistä, se ilman muuta jollain tavalla vaikuttaa toimintaani.

Joskus palaute koskettaa kuitenkin esimerkiksi persooonaani tai jotain sellaista elementtiä minussa, jolle en voi enkä halua tehdä mitään; eipäs-juupas-asioita siitä äännänkö asiat siten kuin tämä kyseinen kuulija haluaisi. Silloin päätän jatkaa kuten aina ennenkin. Minä olen minä, ja juuri tällaisena työhöni valittu.

 

NELJÄ: ARVOSTA. AINA.

Arvostan aina palautetta ja kiitän siitä. Otan jokaisen palautteen tosissani. Joka kerta palautetta saadessani ihmetyn siitä, että joku ihminen todella on vaivautunut lähestyä, ottanut sille ajan. Millainen tahansa palaute sävyltään onkaan, erityisesti minun työssäni tämä tarkoittaa, että kyseinen ihminen on koskettunut ja liikuttunut työstäni. Usein negatiivinenkin palaute on parempi kuin ei palautetta lainkaan.

Mikäli palaute lähetetään minulle suoraan esimerkiski sähköpostiini, vähintään vastauksena kiitän saamastani palautteesta; on kunnia-asiani vastata sen lähettäjälle jotain (aina, ja jos palautetta tulee paljon, ei ehdi). Esimerkiksi saamani treffipyynnöt ja suuret ihastuksen osoitukset ahdistavat minua usein juuri siksi, että arvostan jokaista palautteen antajaa, enkä halua vaikuttaa ylimieliseltä. On vaikeaa vastata näille ihmisille, koska en halua loukata. Tosiasia kuitenkin on, etten voi jokaisen minuun ihastuneen tunteisiin vastata. Enkä osaa kaikkiin viesteihin vastata mitään; joskus vain kiitos ja tämän häkellyksen kertominen ääneen riittää.

 

VIISI: ÄLÄ JÄÄ KIINNI.

Kun olen käsitellyt palautteen, siirryn eteenpäin, sillä mihinkään ei tule jäädä kiinni. Onpa palaute minua mairittelevaa tai kritisoivaa, on tärkeää on ymmärtää, että kaikki palaute on ohi menevää. Huomenna kaikki jo unohtuu. Positiivisen palautteenkaan ei saa antaa ylpistää.

Ja jos sitä palautetta ei tulekaan, ei se automaattisesti tarkoita, että olisi ilmaa vain. Joskus myös hiljaisuus on tarpeen. Se opettaa nöyräksi, sekin. Tärkeintä on, että keskittyy aina työhönsä ja sen tekemiseen omien arvojen mukaisesti ja yleisöään ja työtovereitaan kunnioittaen. Siten pääsee parhaaseen tulokseen.

 

Uskomattominta ja siksi niin hienoa on se, miten yleisöni vaivautuu palautteen annossa. Tämän mielipiteen Viikko-Savo-nimisessä paikallislehdessä huomasi eräs tuttavani. En osaa itse aina ajatellakaan, miten tekemiseni tai olemiseni ihmisiä voi liikuttaa. Aina palaute ei tule suoraan minulle, vaan sitä laitetaan näköjään myös muihin medioihin. (Radio Suomi ja Yle Kuopio, jossa nyt olen töissä, on ennen ollut nimeltään Radio Savo.) Minusta tämä on hauska siksi, että Savo on selvästi saanut sisäisen jyväskyläläisen ja sanojen venyttämisen minusta esiin… 😀

 

Annathan minulle jatkossakin paljon palautetta ja avaat myös minulle ajatuksiasi! Vain siten voin tarjota ajateltavaa ja inspiraatiota, joilla todella on merkitystä.

Ja vaikka työni ei olekaan mikään Tinderi, älä silti lopeta lähettämästä treffipyyntöjä 😀 Eihän sitä koskaan tiedä…

/Äm

Millessittenalkais-olo

Niin.

Milles sitten alkais? Se on kysymys ja olotila, joka nyt mieltäni hallitsee. Neljä viikkoa on alkanut tehdä tehtävänsä, ja aamutyön rytmi ja rutiini on asettunut kehooni ja toimintaani. Kun tuo tietynlainen alkuturbulenssi kello neljän aamuherätyksiin totutteluun (kivaa siitä ei kyllä ikinä tule!) ja työni päivärytmiin on laantunut, alkaa mieli kaivata myös jotain muuta – siitähän jo edellisessä, yksinäisyyden tunnettani käsittelevässä tekstissä kirjoitin.

Ehkä tämän tunteen voisi myös kuvailla sillä, että hetkittäin tuntuu, että osa elämää valuu kokonaan hukkaan. Kun työni päättyvät jo klo 13, päivästä olisi vielä paljon tunteja jäljellä, mutta en oikein keksi niihin mitään järkevää tekemistä. Hassua, miten sitä unohtaa, että töiden päättyessä on todella ehtinyt jo tehdä kokonaisen rankan ja itsestään paljon antavan työpäivän, ja siitäkin pitäisi jo itseään kiittää. Mutta mieli haluaisi olla aikaansaavempi, menevämpi, mitä ikinä. Ja sitten toisaalta, rankkojen aamujen jälkeen keho toisaalta hidastaa menoa. Ei vain voi jaksaakaan tehdä mitään suuria. Ja se on toisaalta aika ihanaa. Voi ihan hyvällä omalla tunnolla maata sohvalla ja katsoa televisiota. Hassu kierre.

Samalla mieleni alkaa taas jo jossain syvällä valmistautua tulevaan, onhan totta, että nyt jo yli puolet tästä Kuopion työkomennuksesta on takana. Määräaikaisuus ja väliaikainen visiitti tähän kaupunkiin haastaa tietysti kaikkea toimintaani. Osaltaan ei edes tunnu järkevältä aloittaa täällä mitään sen suurempaa, sillä enhän enää vuodenvaihteen jälkeen ole täällä ehkä enää. Sellainen on väliaikaisen elämän luonne.

Millessittenalkais-olo.

Tämän kuvan oton hetkellä ei kyllä ollut yhtään epäselvää, mille alkaa. Se on otettu aamulla, vain viittätoista minuuttia ennen radiolähetykseni alkua. Tuossa vaiheessa, vaikka päässä ei pyörisikään mitään sanottavaa, on vain alettava puhua.

 

Kun elämässä ei ole muuta kuin työ – muutto vieraalle paikkakunnalle herätti yllättävän yksinäisyyden

–Tunnetko olevasi täällä kuin turisti? kysyi työkaverini tänään, kun juttelimme muutostani Savoon.

–Ei. Minä tunnen, että olen vain töissä täällä ja ihan hemmetin yksinäinen.

Näin vastasin hänelle.

Tämä keskustelu pysäytti minut. Pystyin vihdoin kiteyttämään ääneen ajatuksen, joka on viime viikkoina vaivannut mieltäni.


NYT SE KUHERRUSKUUKAUSI on kai viimeistään loppunut. Olen muuttanut pääkaupunkiseudulta työkomennukselle Savoon kohta neljä kuukautta sitten.

Alussa ehkä tuntuikin kuin olisin turisti ihmeellisessä maailmassa, mutta nyt uuden ihmetys on vaihtunut tyhjyyden tunteeseen. Elämän keskiössä on työ. Vain työ. Älä ymmärrä väärin, olen työstäni kovin innoissani ja kiitollinen, asiat kun ovat olleet joskus huonomminkin. Mutta se ei poista tunnetta, joka on nyt alkanut kalvaa.

Se ei poista ajatusta, joka mielessäni pyörii:

vaikka mitä kuvittelin, ei ihminen vain työllä elä. Se tarvitsee myös muuta.

Minä tarvitsen myös muuta!


MUISTAN, MITEN OTTAESSANI tämän työtarjouksen vastaan moni ihmetteli rohkeuttani lähteä vieraalle paikkakunnalle, josta en tunne juuri ketään – se kun tarkoittaisi kokonaan uuden elämän aloittamista ja rakentamista.

Itse en tuolloin osannut ajatella sitä niin isona juttuna. Kuvittelin selviytyväni tästä hyvin: kävisin töissä, hoitaisin työkomennukseni ja vapaa-ajallani kuntouttaisin leikattua polveani.

Mutta tämä onkin paljon kovempi pala kuin romantisoiduissa kuvitelmissani mietin. En osannut ajatella, että kokisin tällaisia tunteita. Ulkopuolelta on ehkä helppo ohjeistaa, että hakeudu ihmisten ilmoille ja harrastuksiin. Mutta vieras kaupunki ja rajatut mahdollisuudet tekevät tästä vaikeaa. Kun tulen töistä kotiin, ei minulla ole juuri mitään tekemistä saati seuraa. Olen vähän umpikujassa. Miten ja mistä voisin löytää jotain mielekästä tekemistä tai tarvittavia verkostoja?

Ennen minulla oli koira, tämä ihana Herra Hermanni, joka oli seuranani, vaikka olin muuten yksin. Esimerkiksi Norjan seikkailullani se oli tärkeä kaveri. Nyt kun muistelen aikoja taaksepäin, huomaan, että jo pelkästään lemmikkieläin täyttää elää ja tekee siitä paljon rikkaampaa. Nyt ei ole tätä rakastakaan enää seurana.


YKSINÄISYYS EI SUINKAAN
ole minulle uusi tuttavuus. Se on seurannut minua polullani erilaisissa muodoissa. Olen kokenut muun muassa Ruotsissa asuessani millaista yksinäisyys voi olla parisuhteessa. Ja vain vuosi sitten tutustuin onnettomuuteni myötä tunteeseen, joka syntyy kun jää kuukausiksi yksin kotiin makaamaan sairaana ja liikuntakyvyttömänä.

Ja nyt tämä yksinäisyyden uusi muoto. Siihen sekoittuu ajatus väliaikaisuudesta, siitä, ettei edes uskalla alkaa rankentaa juuria ja verkostoa, sillä arvelee kuitenkin pian lähtevänsä taas jonnekin muualle; onhan työkomennukseni seitsemän kuukauden mittainen.

Mutta vaikka kuinka väliaikaista, ei elämä voi vain pyöriä työn ympärillä.

Sinulle, jolla on ystäviä, sukua ja perhe lähellä, mutta silti valitset keskittää elämäsi työhösi, haluan sanoa: pysähdy, ja käännä katseesi ihmisiin ympärilläsi. Mieti mikä todella on tärkeää. Ei ihminen työllä elä. Kaikilla kun ei ole varaa valita. Jotkut täyttävät elämänsä työllä, sillä ei ole mitään muuta.

Tämän minä olen nyt tajunnut.


JOS OLET SEURANNUT toimiani, tiedät, että olen aina pyrkinyt kääntämään nämä oman elämäni isot kysymykset ja hankaluudetkin niin opiksi kuin innostukseksi muille.

Reilu vuosi sitten kertoessani ensimmäistä kertaa yksinäisyydestäni päätin järjestää tempauksen kaltaisilleni yksinäisille. Siitä syntyi hieno kohtaaminen upeiden ihmisten kanssa ja muun muassa tämä video.

Nyt mietin, voisinko tehdä taas jotain tämän kaltaista. Keksisinkö jotain? Mitä?

Oletko sinä muuttanut vieraalle paikkakunnalle vailla verkostoja? Miten olet löytänyt itsellesi tekemistä ja seuraa? Vai oletko?

/Äm, ratkaisuja pohtien