Työhommia

On ollut vauhdikas viikonaloitus töissä. Paljon tekemistä, ja hyvä niin.

Jännittävät hetket, jotka pistävät oman mukavuusalueen ulkopuolelle oppimaan uutta, ovat jatkuneet. Eilen olin tekemässä ensimmäisen suoran radiolähetyksen kentältä. Tarkoittaa siis, että ajoin (kyllä, minä itse!) lähetysautolla (joka on pelottavan iso…) studion ulkopuolella sijaitsevaan kohteeseen tekemään osaa radion suoraa iltapäivälähetystä. Oli monta opittavaa osaa yhdellä kertaa, ja se pisti pään pyörimään.

Kyllähän se etukäteen jännitti, mutta voi sitä tunnetta, kun saa jonkin itseä mietityttäneen asian tehtyä ja huomaa selviytyneensä siitä hienosti! Eilinen ilta meni kyllä sitten aika takki tyhjänä. Olo oli väsynyt, mutta tyytyväinen. Nyt tuntuu, että seuraava kerta menee jo lähes leikiten, sillä nyt osaa hahmottaa mistä suorassa kenttälähetysessä on kyse ja kuinka se hoidetaan.

Osa töistäni siis tehdään studiossa, osa juttukeikoilla nauhurin tai tv-kameroiden kanssa ja osa on sitten tällaisia suoria lähetyksiä joko radioon tai tv:hen.

Tänään on ollut vähän kevyempi päivä. Pääsin viettämään ihanaa kesäpäivää työkeikalle Kuopion eläinpuistoon. Voi mitä suloisia eläimiä siellä olikaan!

Possui!

Kissoi!

Alpakoi!

Ja villapossukoi! Niin, ei villisika, vaan villAsika.

 

Huomenna on jo viikon viimeinen työpäivä ja sitten KOLME vapaapäivää! Voin kertoa, että tarpeeseen tulee saada aivot nollattua tämän ensimmäisen kolmen viikon työpuristuksen jälkeen.

Mielen leikki on karu – uusi työpaikka herätti huijarisyndrooman

Miksi olen valehdellut työhaastattelussa?

Istun uuden työpöytäni ääressä ja tuijotan tietokoneen näyttöä. Selkää särkee, ja tasaisin väliajoin on vaihdettava istuinta toimistotuolista satulatuoliin ja takaisin.

Siis, miksi olen valehdellut itselleni? Sanonut haastattelussa osaavani sitä, ja olevani hyvä tuossa?

Ja nyt tässä! Istuessani jo ties kuinka monetta päivää uuden työpöytäni ääressä, tuntuu edelleen, että pää on tyhjentynyt kaikesta tiedosta ja osaaminen valunut ulos kehosta.

Olenko huijannut itseäni? Miksi ihmeessä nuo ovat minut tänne palkanneet?


MINÄ ELÄN NYT HUIMAN upeaa aikaa elämässäni. Aloitin kaksi viikkoa sitten uudessa, mielenkiintoisssa työssä ja muutin sen perässä minulle vieraaseen kaupunkiin. Maailman pitäisi olla auki mahdollisuuksia ja jännittäviä seikkailuja.

Mutta ei. Minä olen sellaisessa kokovartalopaniikissa, etten pysty nauttimaan nyt juuri mistään.

Uuden työn aloittaminen, huh, se on hurjaa. Se on hurjan hienoa, mutta samalla hurjan kamalaa. Mielen leikki on karu.


UUDEN TYÖPÖYTÄNI ÄÄRESTÄ näkee koko toimituksen. Nyt istun satulatuolissa ja tiiraan ympäri avokonttoria.

Olen varma, että jossain piilossa katseeltani on huone, jossa istuu joku, jolla on monitori suoraan auki työpistelleeni. Siellä piilossa hän kirjaa jokaisen tekemiseni ylös paperille arvioiden sitten suoritukseni – joka tietysti on surkea!

Esimies kävelee luokseni ja minä tiedän, että se tulee ilmoittamaan potkuista. Jännä tunne, miten jokainen kohti kulkeva ihminen saa säpsähtämään. Olenko tehnyt jotain väärin, olenko unohtanut jotain?

”Kiitos, hienosti meni”, se kannustaa ja minä tuijotan sitä kuin tyhjää seinää. Eikö se tajua mitä tämän kehon sisällä tapahtuu? Eikö se näekään myllerrystäni ja epävarmuuden hetkiäni?

Siirrän silmiä hitaasti ensin oikealle ja sitten vasemmalle, ja koetan sinä aikana ehtiä miettiä: voisinko minä sittenkin osata jotain tämänhetkisistä tuntemuksistani huolimatta?


SEURAAVA TYÖTEHTÄVÄ ILMESTYY nurkan takaa. Niin ne kaikki tehtävät nyt tulevat; uusina yllätyksinä. Jokaisen edessä joutuu asettumaan uuteen asentoon. Kun ei ole rytmiä ja rutiinia, ei tuntumaa työpaikan käytäntöihin tai kykyä hahmottaa kokonaisuutta suuremmassa kuvassa, omat pikkuruisetkin jutut tuntuvat isoilta ja haasteellisilta.

Kerran päivässä meinaa tulla itku. Se tulee juuri tässä hetkessä, kun eteen lävähtää joku uusi homma ja minun pitää saada kiinni langanpäistä: mitä pitää tehdä, millaisia teknisiä aparaatteja osata käyttää ja mihin järjestelmiin tuotokset kirjata.

Ehkä tämä helpottaa kun saan kiinni rutiinista, pohdin, ja alan suunnitella uutta juttua.

Työkaveri kulkee käytävällä kohti. On selvästi aikeissa sanoa jotain, ja minä sähköistyn valmiina ottamaan vastaan kritiikkiä.

”Se oli ihan älyttömän hyvä juttu, hei!”, se huikkaa ja minä jään suu auki äimistelemään positiivista palautetta.

Palaan työpöytäni ääreen. ”Huijarisyndrooma”, kirjoitan Googleen.

Minun työpaikkani ja työteverini ovat aivan mahtavia. Mutta epävarmuus uuden alussa saa koko systeemini sekaisin ja välillä epäilemään osaamistani. Tässä tosin olen vähän ihmeissäni, kun yllätin itseni puhumasta Kuopion murretta jutellessani haastateltavani kanssa.

NAPUTAN SORMIANI UUDEN työpöytäni pintaan. Malttamaton minä olen! Vaadin itseltäni valtavia. Pitäisi osata kaikki heti, kuulua heti porukkaan, hallita kaikki välittömästi. Kriteerit oman työn jälkeä kohtaan ovat älyttömät. Entäpä jos vähempikin riittäisi?

Mutta koska en ole ihan varma riittääkö, tässä minä istun uuden työpöytäni ääressä, nyt taas toimistotuolissa selkä särkien, ja käytän valtavia määriä aikaa perehtymiseen, uuden hahmottamiseen ja oppimiseen. Ja silti olo on koko ajan epävarma.


*ANTEEKSI, MUTTA VOISIKOHAN joku auttaa…”, kysyn mahdollisimman hiljaisella ja nöyrällä äänellä pää maahan painautuneena avokonttorin äärilaidalta. Tätä vaivihkaista lähestymistapaa olen harjoitellut viimeiset 45 minuuttia. Olen yrittänyt kaivaa ja etsiä vastauksia vaikeaan asiaan ensin itse pitkään, koska en uskalla kysyä. Ehkä ne nauravat?

Mutta nyt on pakko.

”Anteeksi, mutta voisikohan joku auttaa…”. Mahdollisimman hiljaisella ja nöyrällä äänellä pää maahan painautuneena avokonttorin äärilaidalta.

Kaikki työtoverini pysähtyvät ja lähtevät jokainen ryntäämään työpisteelleeni.

Niin. Ehkä he haluavatkin auttaa ja ymmärtävät. Ehkä he kaikki ovat joskus aloittaneet uutena työssään. Ehkä he eivätkään naura.


HEI ONKO SULLA sellainen vailinainen olo?”, kuuluu yhtäkkiä keskeltä keskittynyttä hiljaisuutta. Uuden työpäytäni viereiseltä työpöydältä. Sekin on uusi.

Työkaverini, joka on aloittanut kanssani samaan aikaan tällä työpaikalla, sanoo suloisimmat sanat, jotka olen hetkeen kuullut.

Repeän nauruun, niin helpottunut ja huvittunut äkillisestä kysymyksestä olen.

Voi on! Olen vailinaisempi kuin vuosiin! Se on outo tunne. Mutta ihaninta on kuulla, että en ole yksin tuntojeni kanssa.

Ehkä vailinaisuus ja kummalliset pelot kuuluvat tähän juttuun. Ehkä jännitys on ihan normaalia. Ehkä kokemus osaamattomuudest on iso juttu itselle, mutta ehkä sitä ei kukaan muu ulkopuolelle näe.

Ehkä juuri tästä syystä jokaisen ihmisen tulisi aloittaa joskus uusissa työtehtävissä tai uusissa paikoissa. Uuteen asettuminen tekee kauniin nöyräksi. Uuteen asettuminen opettaa kärsivälliseksi. Pienet onnistumisen kokemukset (joita tulee koko ajan!) tuntuvat myös mittasuhteissaan järisyttäviltä, ja niistä voi nauttia. Ehkä juuri tästä kaikesta myllerryksestäkin minun tulisi osata nauttia.

Nämä ensimmäiset viikot minulla on upea mahdollisuus tehdä toimituksessamme töitä eri tehtävissä, jotta tutustun taloon hyvin. Tällä viikolla olin uutistiimissä. Ja kappas, kaksi uutistani päätyi ihan valtakunnan pääuutisiin asti Oli ihan pakko ikuistaa kameralle näkymä tietokoneeni näytöltä 😀

 

JOKA PÄIVÄ MINÄ tartun uuden työpöytäni ääressä härkää sarvista uudelleen ja uudelleen. Pistän itseni likoon aina johonkin uuteen haasteesen. Totean, että eiku kimppuun vaan ja katsotaan sitten matkan varrella mitä syntyy.

Ehkä voisin suoda itselleni armon ja maltin. Ehkä minun ei tarvitsekaan osata vielä kaikkea tai kokea olevani työyhteisön täysvaltainen jäsen. Kyllä ne asiat tapahtuvat. Pala palalta asiat alkavat hahmottua ja elämä helpottaa.

Ehkä ne eivät olekaan minulle potkuja antamassa – sillä taitaa olla syynsä, että juuri minä istun juuri tässä uuden työpöytäni ääressä.


KUULOSTAAKO TUTULTA? Oletko sinä kokenut tällaista uuden alussa? Miten ja milloin pääsit yli mielen myllerryksistä?

 

 

 

Yhdeksän kuukautta vanhan lopussa ja kuusi uuden alussa

Kuun kymmenennen muistopäivä meinasi taas mennä ohi, onhan tänään jo yhdestoista. Mutta siltikään en vielä voi luopua tästä merkkipaalusta. Yhdeksän kuukautta sitten polveni naksahti. Jos tuolloin sairaalassa maatessani olisin tiennyt missä olen yhdeksän kuukauden kuluttua… niin, en kyllä oikeastaan tiedä, mitä olisin silloin ajatellut.

Varsinainen matka on kuljettu ajassa, jossa olisin voinut myös synnyttää uuden ihmiselämän. Tavallaanhan niin teinkin – joskin nyt itselleni. Tänään, kun kotini alkaa olla vähitellen asuttavassa kunnossa ja pohtiessani huomenna edessä siintävää toista työviikkoa, tajusin vasta ensimmäistä kertaa kunnolla, miten uusiksi elämäni on mennyt kuluneessa kuukaudessa.

Kuukausi sitten kun kirjoitin vamma-ajanlaskuni merkkipäivänä mietteitäni olin juuri saanut tietää uudesta työpaikastani ja muutosta Kuopioon (lue tästä). Silloin en voinut vielä kertoa sinulle uutisestani. Silloin mietin tuolloin kulunutta kahdeksaa kuukautta taaksepäin ja yritin hahmottaa kuinka nopeasti tuollainen ajanjakso kuluu; tiesinhän juuri, että olisin tulossa Kuopioon kuudeksi kuukaudeksi.

Nyt tuntuu aika hurjalta. Ennen kuin huomaankaan, on puoli vuotta jo vilahtanut. Ja vielä en ole alussakaan. Tänään pää on täynnä hassua sekasortoa. Olen miettinyt paljon sitä, miten nyt tämä aika Kuopiossa olisi elettävä maltillisesti päivä kerrallaan nauttien niistä kaikista kokemuksista ja tunteista, joita tämä aika synnyttää. Sillä luulen, että juuri nyt, tässä ja tänään yhdeksän kuukautta vanhan lopussa ja kuusi kuukautta uuden alussa, minulle on avautumassa matka, jolla on suuri merkitys.

Tuntuu kuin tänään olisin matkallani eräänlaisessa tienristeyksessä.

/Äm, suunnaten jännityksellä kohti uutta viikkoa

 

Elämän pisin viikko

Nyt on tunnustettava, että tämä tyttö on ihan kuollut. Kulunut viikko on tuntunut yhdeltä elämäni pisimmältä. On ollut muuttoa, töiden aloittamista, kodin laittamista ja vamman jäljiltä niin heikko keho, että näin lauantai-iltapäivänä puhti tuntuu hiipuvan kokonaan. Hassua miten hitaalta kaikki on tuntunut. Nyt pelkään, että viikonloppu vilahtaa ohi kovaa vauhtia enkä ehdi levätä riittävästi… Olen ollut jaloillani eniten koko yhdeksään kuukauteen onnettomuuteni jälkeen ja tuntuu, että jalat, jotka eivät vielä kovin paljon ole rasitusta saaneet, ovat ihan puhki. En yksinkertaisesti jaksa seistä jaloillani enää.

Keskiviikkona kävin päivän reissun Helsingissä lääkärissä ja fysipterapiassa sekä hakemassa vielä loppuja tavaroita entisestä asunnostani. Pitkä matka aikaisine herätyksineen ja myöhäisine nukkumaanmenoineen keskellä viikkoa ei kyllä auttanut asiaa ollenkaan – unet ovat jääneet kuluneella viikolla hyvin vähäisiksi ja se tekee päivistä vähän takkuisimpia. Töissä olen päässyt jo oikeisiin hommiin kiinni, ja vaikka kaikki tuntuu ihan mahtavalta, silti samalla pään sisällä on aikamoinen kummallisten pelkojen sekainen kaaos. Koetan saada sanat kasaan ja kertoa siitä pian enemmän.

Kuopiossa on upea kesäsää, mutta minä olen viettänyt koko päivän sisällä yhtä kauppareissua lukuunottamatta. Täytyy toivoa, että kesä ei lopu tähän viikonloppuun, sillä nyt yritän vain saada kaikki tavarani jonkinlaiseen järjestykseen ja kotia siivottua, jotta tästä tulisi edes jotenkin asuttava paikka.

Tässä on tämän päivän tahti. Kasasin kirjahyllyä, ja kaikista epäilyistäni huolimatta tuolla se nyt seisoo.

 

 

Bye bye, pehmeät laskut!

”Onneksi nämä ensimmäiset päivät minulla ovat pehmeää laskua, jotta pääsen maltilisesti työhön kiinni. Mutta jo tämän [ensimmäisen] päivän jälkeen, vauhdikas ja tekemään tottunut tyyppi kun olen, tiedän, että pian haluan jo tositoimiin.”

Näin minä kirjailin eilen ja vähänpä tuolloin tiesin. Se oli nimittäin kerta heitolla hyvästit pehmeille laskuille. Tänään aamupäivällä pääsin jo ensimmäiselle juttukeikalle ja iltapäivällä studioon. Tositoimet alkoivatkin sitten odotettua nopeammin.

Hyvä niin, vaikka tämän päivän vauhti ja miljoonat uudet asiat ovat sekoittaneet päätä entisestään. Havahduin hetki sitten siihen, että olen pari tuntia vain maannut sohvalla tekemättä mitään. Ja pian haluan jo painua nukkumaan.

Väsymys on valtava ja suorastaan kummallista, miten voimattomaksi uuden oppiminen voikaan viedä. Ei mitään muuta mainittavaa just nyt.

Eikä mitään muita kuviakaan just nyt… 😀

 

Kovvoo hommoo

Hiphei. Pieni hetki jalat ojossa sohvalla ennen kuin jatkan iltapuhteiksi vielä muuttolaatikoiden purkua. Kovvoo hommoo, sanoisi savolainen.

Ensimmäinen työpäivä takana ja… no kovvoo hommoo se on tämä uuden työn aloittaminen. Olen pihalla kuin lumiukko, niin paljon uusia asioita, ihmisiä (mutta aivan mahtavia!) ja käytäntöjä, että pää oli jo puolessa välissä työpäivää aivan pyörällä. Saatta jonkun päivää kestää ennen kuin edes ymmärrän, että tuo paikka johon aamulla kipitän kymmenen minuutin kävelymatkan (mikä mieletön sijainti asunnollani!!) todella on MINUN työpaikkani.

Onneksi nämä ensimmäiset päivät minulla ovat pehmeää laskua, jotta pääsen maltilisesti työhön kiinni. Mutta jo tämän päivän jälkeen, vauhdikas ja tekemään tottunut tyyppi kun olen, tiedän, että pian haluan jo tositoimiin.

Mutta hengissä ollaan ja hyvällä mielellä. Itse asiassa erinomaisella ja hyvin onnellisella mielellä. Jos jokin on varmaa, se, että olen kovin onnellinen juuri nyt. Että elämä täällä Kuopiossa ei todellakaan tule olemaan kovvoo hommoo, vaan maailman ihaninta.

Katse kiinnittyi työpöydälläni olennaiseen…

 

/Äm, painuen vaatekassien purkuhommiin

Orientoituminen muutokseen

Täällä ollaan, vaikka hiljaista on pidellyt. Viimeiset kuusi päivää ovat vilahtaneet 14-tuntisten työpäivien merkeissä erään tv-ohjelman kuvauksissa. Ja tietysti potien samalla kamalaa flunssaa! Keho ei näköjään kestä näitä kovia työpuristuksia kuten ennen – samoinhan sairastin Lahden MM-lisojen aikaan kammottavan flunssakuumeen. Vastustuskyky on laskenut valtavasti, koska kunto on huonontunut sändgyssä maattujen kuukausien jälkeen, enkä ole hetkeen ollut tekemisissä monien ihmisten kanssa.

Työputki oli huiman hauska mahtavan työryhmän kanssa. Vaikka päivät olivat pitkiä, olo flunssan ja kovan vauhdin ryydyttämä, tekeminen oli mahtavaa ja antoisaa. On hienoa voida työskennellä huippuammattilaisten kanssa. Mutta iltaisin kotiin tullessa takki oli niin tyhjä, etten ole saanut tehdyksi mitään muuta.

Tänään olen sellaisessa välitilassa. Näitä intensiivisiä työpuristuksia seuraa aina ”masennuskrapula”; kun on touhunnut tiiviisti paljon ihmisisä ympärillään ja työ lopulta loppuu, olo on hetken kovin tyhjä. Vaikka samalla olen tyytyväinen, että työrupema on ohi, silti mieli tekisi takaisin mukavien ihmisten ja työn pariin.

Nyt tyhjyyden tunteeseen sekoittuu muutaman päivän päässä siintävä muutto Kuopioon. En oikein osaa ajatella asiaa vielä, mutta olo on silti hieman outo (kun rehellisesti tunnustan, juuri nyt en haluaisi lähteä minnekään, vaan jäädä tähän paikoilleni Helsinkiin).

Ei auta, on alettava orientoitua muutokseen. Uusi, ja käänteentekevä viikko alkakoon!

Viime viikolla en ole juuri voinut ottaa kuvia julkaistettavaksi, mutta tällaisia kameroita on viikko tullut studiolla tuijoteltua.

 

Minusta tulee radiojuontaja ja muutan Kuopioon

”Kaikki seikkailut alkavat hurjalla hämmennyksellä.

Jos olet joskus hypännyt johonkin uuteen paikkaan, uuteen haasteeseen ja uusien ihmisten seuraan, tiedät mitä tarkoitan. Tiedät, miltä minusta tuntuu juuri nyt.

Kun olo on sanalla sanottuna hämmentynyt.

Ja pöllähtänyt.

Ja sekava.

Hurjan hämmentynyt, pöllähtänyt ja sekava on olo juuri sillä hetkellä, kun on repäissyt itsensä irti normaalista arjesta ja uomastaan. Sillä hetkellä, kun on astunut sisään tuntemattomasta ovesta tietämättä mitä sen sisäpuolella on.”


JOS ELÄMÄSTÄNI KIRJOITETTAISIIN kirja, luulen, että tuo yllä esitetty, jo niin monta kertaa aiemmin kirjoittamani ajatus seikkailun syvimmästä olemuksesta olisi sen aloituskappale.

Et liene ihmeisessäsi, kun voin nyt kertoa tuoreesta käänteestä elämässäni; taas uudesta seikkailusta, joka totisesti on hämmentänyt, pölläyttänyt ja sekoittanut minun maailmaani viime päivinä. 


MINULLE ON TARJOTTU työ Yle Radio Suomen radiojuontajana ja muutan nyt Kuopioon. Työkeikka siellä alkaa heti kesäkuussa ja näillä näkymin kestää vuoden loppuun. Toimin siis jatkossa Kuopiossa Ylen radiojuontajana ja toimittajana.

Nopea käänne ja iso muutos monella tapaa. En tässä vaiheessa halua hehkua suuria opetuksia siitä, miten elämä voi muuttua pienessä hetkessä ja kuinka se kantaa aina oikeaan paikkaan. Tämä on vain toteamus tapahtumien kulusta; näin vain yksinkertaisesti tapahtuu nyt, ja näin on hyvä.

Onhan tietysti totta, että iso tehty työ ja raudanluja usko itseeni palkitaan nyt näin, ja tämä tekee minusta kovin kiitollisen. Tämä työtarjous on iso arvostuksen ja luottamuksen osoitus minulle. Henkilökohtaisesti se tarkoittaa hienoa mahdollisuutta päästä tekemään rakastamaani työtä ja vahvistaa omaa ammatillista olemustani. Muutos tarjoaa paljon odotetun käänteen elämään myös kuukausia kestäneen sairauslomani jälkeen.


KUTEN KAIKKI KÄÄNTEENI aikaisemminkin, tässäkään tilanteessa ei jäädä pähkäilemään ja pohtimaan, vaan tartutaan heti täysillä toimeen. Päätöstä ottaa työ vastaan ei juuri tarvinnut arpoa. Olen tiennyt tästä muutoksesta ja uudesta työstäni vasta tasan viikon, ja jo kesäkuun alussa asun Kuopiossa. Onnekseni viikon aikana sain järjestetty itselleni jo uuden kodin.

Hämmennykseni alla olo on varmasti helpottunut ja huojentunut, mutta juuri nyt minut täyttää apinanraivoinen suorittamismentaliteetti. Elämä Helsingissä on mäiskittävä pinoon seuraavien päiven aikana ja pakattava maailmani laatikoihin mukaan otettavaksi. Muutan Kuopioon nyt kokonaan, eikä Helsinkiin jää kotia tai tavaroita. Seuraavat päivät elämääni tulevat olemaan kovin kiireisiä; ensi viikon kun täyttää vielä 12-tuntiset työpäivät erään televisiotuotannon kuvauksissa, jossa vielä toukokuun olen töissä. Hetkellisesti mielessä pyörii, että missäköhän välissä sitä ehtii pakkaamaan ja muuttamaan.

Vielä tiedän itsekin kovin vähän käytännön järjestelyistä, mutta asiat ratkeavat ja vastaukset saapuvat pala kerrallaan. Kirjoitan sinulle varmasti seuraavien päivien aikana lisää (hyvin mielenkiintoisia tuntoja on koettu jo yhden viikon aikana!), kun tämä tieto todella alkaa pudota systeemiini – vielä on vähän perässä pysymistä itselläkin (pakko tunnustaa, että välillä nipistelen itseäni ja mietin, onko tällainen tapahtumasarja todella meneillään, ja vaikka tieto jo julkista tänään onkin, olen monta kertaa miettinyt uskallanko tästä kertoa).


”Kaikki seikkailut päättyvät ennalta-arvaamattomiin löytöihin ja mielettömiin yllätyksiin.

Jos olet joskus hypännyt johonkin uuteen paikkaan, uuteen haasteeseen ja uusien ihmisten seuraan, tiedät mitä tarkoitan.

Sanoinkuvaamaton.

Kiitollinen.

Sanoinkuvaamattoman kiitollinen on olo sillä hetkellä, kun on tehnyt jotain ennalta tuntematonta sekä oppinut jotain uutta ja arvaamatonta. Kokenut sellaista, jota ei osaisi ehkä kuvitellakaan.”


Jos elämästäni kirjoitettaisiin kirja, luulen, että tuo yllä esitetty, jo niin monta kertaa aiemmin kirjoittamani ajatus seikkailun syvimmästä olemuksesta olisi sen lopetuskappale. 

Tämän mielessä pitäen minäkin hyppään taas kohti uutta jännittävää tuntematonta sekä jätän taas pari vuotta kotipaikkanani olleen Helsingin – ja otan sinut siinä siivellä mukaan seikkailuun, sillä sellainenhan tästä nyt takuulla aukeaa.

Tämä kuva on tammikuulta, vuoden ensimmäiseltä juontokeikaltani ja vielä keskellä polvileikkausta seurannutta sairauslomaani. Silloin kirjoitin tämän kuvan alle kuvatekstiin: ”Tässä minä olen parhaimmillani. Jos jotain tänään voin toivoa, tuovat tulevat kuukaudet lisää rakkaita työmahdollisuuksia minulle.” Olisinpa tuolloin tiennyt, mitä tulisin saamaan. Kuva: Antti Nyman.

 

Näin tänään. Vaikka ei suuria sanoja ja vain toteamus tapahtumien kulusta, ehkä sinäkin nyt pysähdyt miettimään: Sillai se elämä voi muuttua ihan pienessä hetkessä.

/Äm

Loistava viikko takana

Tämä viikko on ollut yhdellä sanalla sanottuna

Olin tiistaina henkilöbrändäys-aiheisessa seminaarissa ja tapahtumapaikan seinällä oli tämä loistava valotaulu.

 

Loistava viikko, ja samalla hyvin hämmentävä. Ja kaikessa loistavassa hämmennyksessään varsin väsyttävä. Hengittelen vielä muutaman päivän ja sitten kerron sinullekin tarkemmin missä mennään.

Helsinki City Run -puolimaratontapahtuma oli myös loistava. Eilen viihdytettiin juoksijoita ennen puolimaratonille lähtöä erilaisten vieraiden ja mielenkiintoisten aiheiden kanssa. Keikka oli hieno ja minullekin kovin opettavainen. Tämän loistavampaa työtä ei voisi ollakaan, saa itse tutustua niin monenlaisiin erilaisiin aiheisiin ja asioihin.

Suomalaisten juoksuvaikuttajien Joonas Laurilan ja Simo Syrjäläisen kanssa keskusteltiin muun muassa sosiaalisesta juoksusta ja juoksuteknologiasta.

Martina Aitolehti on kokenut juoksija, mutta paremmin uimarina ja hengenpelastajana tunnetulle Anne Hiltuselle HCR oli ensimmäinen pitkä juoksu. Aiemmin Anne valmensi Martinan uimariksi ja hengenpelastajaksi ja nyt asetelmat kääntyivät, sillä kevään Martina on opastanut Annea juoksemiseen.

 

 

Äsken kävin kuntosalilla polven kuntoutushommissa. Koska töiden takia aikatauluni ovat menneet uusiksi, kiire meinaa haastaa nyt vähän kuntoutusta – mutta silloin käydään kun voidaan. Nyt koetamme fysioterapiassa hoitaa polvea myös akupunktion avulla, kivut kun ovat vaivanneet viime aikoina paljon. Suhteellisen hyvin selvisin kuitenkin tunteja kestäneestä työsetistä seisten HCR:lla.

Iloista alkavaa viikkoa sinulle!

/Äm

Töitä urheilun parissa

Vaikka minun elämässäni lähes kaikki urheilua muistuttavakin on vielä kielletty, on suuri onni, että saan kuitenkin tehdä töitä urheilun parissa. Tämä iltapäivä ja huominen vilahtavat Helsinki City Runilla juontotöissä; todella mielenkiintoisia asiantuntijoita ja lajin harrastajia sain tänään jututtaa, kun lämmittelimme kohti huomista juoksupäivää.

Jos olet juoksemassa huomenna puolimaratonin, onnea reitille – ehkä törmäämme kisa-alueella!

Tässä haastattelussani eräs juoksija. Kuva: Helsinki City Run