Voisiko minusta tulla kaupunginjohtaja?

Se on tämä tyttö nyt hakenut Kuopion uudeksi kaupunginjohtajaksi. Kävin Kuopion kaupunginhallituksen puheenjohtaja Antti Kivelän työhaastattelusssa. Kivelä arvioi cv:ni ja antoi tuomionsa.

Aukesiko paikka Savon suurnaisena selviää tästä…

 

Onhan se jo uusia duuneja alettava haarukoida, kun tämän nykyisen komennuksen loppu häämöttää vuoden vaihteessa.

Sellainen show tänään.

Iloa iltaan!

/Äm

Mainokset

Vaikka tungettelevat treffipyynnöt ahdistavat ja likaiset lyönnit loukkaavat, tuntuu palautteen puutekin tappouhkaukselta – vinkkini palautteen käsittelemiseen

Kun vuosia sitten aloitin blogin kirjoittamisen, tein tietoisen päätöksen siitä, että osasta elämääni tulisi julkista. Sittemmin myös muut työtehtäväni ovat olleet julkisia, mikä tarkoittaa, että työni tulokset ja elämäni osaltaan ovat jatkuvasti muiden arvioitavana.

Työni on laadultaan sellaista, että seuraajien, kuuljoiden ja katsojien määrällä sekä laadulla on väliä; yksi onnistumisen keskeisistä mittareista on se, kuinka pystyn koskettamaan ihmisiä, saamaan heitä tarinoitteni pariin ja pysymään seurassani.

Joka päivä on ansaittava paikkansa yleisön edessä, ja siksi palautetta on nöyränä kuunneltava. Olen kovin kiitollinen, että saan jatkuvasti ja paljon yhteydenottoja. En ainoastaan äkkipikaisia ääripäiden kommentteja, vaan myös poikkeuksellisen paljon pitkiä, häkellyttävän kauniita ja harkittuja viestejä, joissa lähettäjä jakaa paljon itsestääni. Nämä ovat hienoimpia, mutta usein myös pelottavimpia palautteita. Tunnen suurta vastuuta siitä, mitä viestin lähettäjälle vastaan.


TAPANI ON PÄÄSTÄÄ ihmiset hyvin lähelle itseäni ja ajatuksiani. Radiossa olen läsnä yleisöni aamuissa ja arjessa, blogissani hyvin intiimeissäkin hetkissä ja tuntemuksissa. Jotkut ihastuvat, toiset vihaavat ja kolmannet inspiroituvat. Tässä piilee myös illuusion vaara. Moni ajattelee julkista toimintaani seuratessa, että tuntee minut näin kokonaan. Se ei ole totta, vaan vain osa elämästäni ja ajatuksistani on julkisia – osan pidän aina vain itselläni ja vain ne, jotka todella ovat tekemisissä kanssani voivat minut tuntea.

Ymmärrän hyvin, miksi minuun on helppo ihastua tai vihastua. Kun antaa itsestään paljon ja päästää lähellle, herättää se väistämättä tunteita ja kehottaa toisia avautumaan tunteissaan. Ja se on tarkoituksenikin. Kaltaiselleni tekijälle tietysti suurin surma olisi olla hajuton ja mauton.


MINUA HENKILÖKOHTAISESTI ON KOSITTU, kysytty emännäksi maataloon sekä haukuttu ulkonäkö ja ajatukset. Välillä treffipyynnöt ahdistavat, enhän voi kaikkien tuntemattomien tunteisiin saati edes viesteihin vastata, ja kaikenlaiset loukkaukset lannistavat. Ja silti, jos työstä ei tule palautetta, tuntuu kuin olisi saanut tappouhkauksen olemassaololleen.

Palautteen suurin ristiriita on se, että siitä tulee helposti myös riippuvaiseksi. Se koukuttaa ja jos sitä ei saa, voi tuntua, ettei ole olemassa. Että on ilmaa ihmisille, eikä kukaan ole kiinnostunut. Ja sitten taas samalla koko ajan toivoo, ettei kukaan sanoisi mitään, jotta voisi kuvitella kaikkien pitävän minusta – hyväksyntäähän ja konfliktien välttämistähän jokainen meistä haluaa. Tämän ristiriidan tunnistavat varmasti ainakin kaikki julkista työtä tekevät.

Itsensä julkisesti altistaminen ja tästä palautteen saaminen on jatkuvaa hämmentävää pyöriskelyä oman häpeän ja onnistumisen tunteiden välillä. Rakastan palautetta, arvostan sitä ja tarvitsen sitä. Mutta samalla joka kerta saapuessaan se säikäyttää. On osattava käsitellä kaikki palaute järkevästi ja oikein; ettei ylpisty ylistyksistä, eikä lannistu lyönneistä.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen)

Tämä yllätys ja ihana palaute suoraan aamun lähetykseemme perjantaina oli kyllä hetkeen kaikista upein ja pysäyttävin. Sain kukkia kiitokseksi kuulijaltani. Tällaista ei sentään ihan joka päivä tapahdu!

 

ONPA TYÖ MIKÄ TAHANSA, kun siitä saa palautetta, on tämä usein kriittistä sävyä. Vaikka positiivisella aikeella ja kehittävästi annettu, silti kritiikki itseä kohtaan tuntuu pahalta – taidat tunnistaa tilanteen? Eivätkä kehutkaan saisi kolahtaa liikaa.

Miten sinä käsittelet saamaasi palautetta?

Palaute minun työssäni on usein äärimmäistä: isoa ihastusta tai hurjaa haukkumista. Tästä äärilaitojen kokemuksesta käsin pohdin tänään, miten käsitellä palautetta; ottaa siitä oikeat oivallukset opiksi ja tunnistaa turhat äkkipikaisuudet. Mitä voisit oppia tästä seuraavasta…?

* * *

Huolimatta siitä, onko palaute ensisilmäykseltä kannaltani postiivista tai negatiivista, jotakuinkin tällainen prosessi pyörähtää päässäni kun saan palautetta:

 

YKSI: IRROTA OMAT TUNTEET.

Ihan ensimmäisenä irrotan itseni palautteen annon tilanteesta ja pyrin erottamaan oman tunnereaktioni palauttesta. Palautetta ei pysty käsittelemään, eikä kehittävästi antamaankaan, jos sitä ei saa irti itsestään, egostaan ja akuutista tunnereaktiosta, jonka palaute herättää. Jotta pystyisin suhtautumaan palautteen ojektiivisesti, saatan käyttää jopa mielikuvaharjoitetta, jossa piirrän silmieni eteen mielessäni kuvan itsestäni katsomassa palautetta– kaikki keinot ovat sallittuja.

Suoraviivaisia tilanteet eivät aina tietenkään ole. On selvä, että aina palaute kolahtaa jollain tavoin syvälle sieluun. Joskus palaute satuttaa niin paljon, että jopa oma itsetunto joutuu koville. Silloin ei ole muita keinoja kuin jutella muiden kanssa, yrittää saada perspektiiviä palautteeseen keinolla millä hyvänsä.

 

KAKSI: HAE PERSPEKTIIVI.

Perspektiivin saamiseksi pohdin aina palautetta itsessään krittisesti, arvioin sen sanomaa ja antajan motiivia: Miksi ja miten tämä palaute on annettu? Onko se nopea ja äkkipikainen roiskaus vai harkittu ja palautteen antajasta paljon ammentava? On tärkeää muistaa, että lopulta palaute kertoo vain hyvin vähän minusta; ennemminkin se kuvaa antajansa maailmaa ja ajattelua, enkä siihen minä voi vaikuttaa, vaikka mihin suuntaan kääntyisin.

Osa palautteesta pitää asettaa heti omaan arvoonsa. Niin sanottua paskaa lentelee tasaisin väliajoin. On muistettava, ettei kaikille voi koskaan kelvata. On tajuttava, että kaikkiin ei kolahda.

 

KOLME: PÄÄTÄ MITEN TOIMIT.

On tärkeää päättää, mitä palautteella tekee: otanko jotain siitä mukaani vai onko palaute sellainen, että se on parempi jättää omaan arvoonsa. Usein palaute saa minut oivaltamaan jotain tärkeää. Otan palautteen aina huomioon, ja mikäli koen että siinä on jotain merkityksellistä, se ilman muuta jollain tavalla vaikuttaa toimintaani.

Joskus palaute koskettaa kuitenkin esimerkiksi persooonaani tai jotain sellaista elementtiä minussa, jolle en voi enkä halua tehdä mitään; eipäs-juupas-asioita siitä äännänkö asiat siten kuin tämä kyseinen kuulija haluaisi. Silloin päätän jatkaa kuten aina ennenkin. Minä olen minä, ja juuri tällaisena työhöni valittu.

 

NELJÄ: ARVOSTA. AINA.

Arvostan aina palautetta ja kiitän siitä. Otan jokaisen palautteen tosissani. Joka kerta palautetta saadessani ihmetyn siitä, että joku ihminen todella on vaivautunut lähestyä, ottanut sille ajan. Millainen tahansa palaute sävyltään onkaan, erityisesti minun työssäni tämä tarkoittaa, että kyseinen ihminen on koskettunut ja liikuttunut työstäni. Usein negatiivinenkin palaute on parempi kuin ei palautetta lainkaan.

Mikäli palaute lähetetään minulle suoraan esimerkiski sähköpostiini, vähintään vastauksena kiitän saamastani palautteesta; on kunnia-asiani vastata sen lähettäjälle jotain (aina, ja jos palautetta tulee paljon, ei ehdi). Esimerkiksi saamani treffipyynnöt ja suuret ihastuksen osoitukset ahdistavat minua usein juuri siksi, että arvostan jokaista palautteen antajaa, enkä halua vaikuttaa ylimieliseltä. On vaikeaa vastata näille ihmisille, koska en halua loukata. Tosiasia kuitenkin on, etten voi jokaisen minuun ihastuneen tunteisiin vastata. Enkä osaa kaikkiin viesteihin vastata mitään; joskus vain kiitos ja tämän häkellyksen kertominen ääneen riittää.

 

VIISI: ÄLÄ JÄÄ KIINNI.

Kun olen käsitellyt palautteen, siirryn eteenpäin, sillä mihinkään ei tule jäädä kiinni. Onpa palaute minua mairittelevaa tai kritisoivaa, on tärkeää on ymmärtää, että kaikki palaute on ohi menevää. Huomenna kaikki jo unohtuu. Positiivisen palautteenkaan ei saa antaa ylpistää.

Ja jos sitä palautetta ei tulekaan, ei se automaattisesti tarkoita, että olisi ilmaa vain. Joskus myös hiljaisuus on tarpeen. Se opettaa nöyräksi, sekin. Tärkeintä on, että keskittyy aina työhönsä ja sen tekemiseen omien arvojen mukaisesti ja yleisöään ja työtovereitaan kunnioittaen. Siten pääsee parhaaseen tulokseen.

 

Uskomattominta ja siksi niin hienoa on se, miten yleisöni vaivautuu palautteen annossa. Tämän mielipiteen Viikko-Savo-nimisessä paikallislehdessä huomasi eräs tuttavani. En osaa itse aina ajatellakaan, miten tekemiseni tai olemiseni ihmisiä voi liikuttaa. Aina palaute ei tule suoraan minulle, vaan sitä laitetaan näköjään myös muihin medioihin. (Radio Suomi ja Yle Kuopio, jossa nyt olen töissä, on ennen ollut nimeltään Radio Savo.) Minusta tämä on hauska siksi, että Savo on selvästi saanut sisäisen jyväskyläläisen ja sanojen venyttämisen minusta esiin… 😀

 

Annathan minulle jatkossakin paljon palautetta ja avaat myös minulle ajatuksiasi! Vain siten voin tarjota ajateltavaa ja inspiraatiota, joilla todella on merkitystä.

Ja vaikka työni ei olekaan mikään Tinderi, älä silti lopeta lähettämästä treffipyyntöjä 😀 Eihän sitä koskaan tiedä…

/Äm

Millessittenalkais-olo

Niin.

Milles sitten alkais? Se on kysymys ja olotila, joka nyt mieltäni hallitsee. Neljä viikkoa on alkanut tehdä tehtävänsä, ja aamutyön rytmi ja rutiini on asettunut kehooni ja toimintaani. Kun tuo tietynlainen alkuturbulenssi kello neljän aamuherätyksiin totutteluun (kivaa siitä ei kyllä ikinä tule!) ja työni päivärytmiin on laantunut, alkaa mieli kaivata myös jotain muuta – siitähän jo edellisessä, yksinäisyyden tunnettani käsittelevässä tekstissä kirjoitin.

Ehkä tämän tunteen voisi myös kuvailla sillä, että hetkittäin tuntuu, että osa elämää valuu kokonaan hukkaan. Kun työni päättyvät jo klo 13, päivästä olisi vielä paljon tunteja jäljellä, mutta en oikein keksi niihin mitään järkevää tekemistä. Hassua, miten sitä unohtaa, että töiden päättyessä on todella ehtinyt jo tehdä kokonaisen rankan ja itsestään paljon antavan työpäivän, ja siitäkin pitäisi jo itseään kiittää. Mutta mieli haluaisi olla aikaansaavempi, menevämpi, mitä ikinä. Ja sitten toisaalta, rankkojen aamujen jälkeen keho toisaalta hidastaa menoa. Ei vain voi jaksaakaan tehdä mitään suuria. Ja se on toisaalta aika ihanaa. Voi ihan hyvällä omalla tunnolla maata sohvalla ja katsoa televisiota. Hassu kierre.

Samalla mieleni alkaa taas jo jossain syvällä valmistautua tulevaan, onhan totta, että nyt jo yli puolet tästä Kuopion työkomennuksesta on takana. Määräaikaisuus ja väliaikainen visiitti tähän kaupunkiin haastaa tietysti kaikkea toimintaani. Osaltaan ei edes tunnu järkevältä aloittaa täällä mitään sen suurempaa, sillä enhän enää vuodenvaihteen jälkeen ole täällä ehkä enää. Sellainen on väliaikaisen elämän luonne.

Millessittenalkais-olo.

Tämän kuvan oton hetkellä ei kyllä ollut yhtään epäselvää, mille alkaa. Se on otettu aamulla, vain viittätoista minuuttia ennen radiolähetykseni alkua. Tuossa vaiheessa, vaikka päässä ei pyörisikään mitään sanottavaa, on vain alettava puhua.

 

Kun elämässä ei ole muuta kuin työ – muutto vieraalle paikkakunnalle herätti yllättävän yksinäisyyden

–Tunnetko olevasi täällä kuin turisti? kysyi työkaverini tänään, kun juttelimme muutostani Savoon.

–Ei. Minä tunnen, että olen vain töissä täällä ja ihan hemmetin yksinäinen.

Näin vastasin hänelle.

Tämä keskustelu pysäytti minut. Pystyin vihdoin kiteyttämään ääneen ajatuksen, joka on viime viikkoina vaivannut mieltäni.


NYT SE KUHERRUSKUUKAUSI on kai viimeistään loppunut. Olen muuttanut pääkaupunkiseudulta työkomennukselle Savoon kohta neljä kuukautta sitten.

Alussa ehkä tuntuikin kuin olisin turisti ihmeellisessä maailmassa, mutta nyt uuden ihmetys on vaihtunut tyhjyyden tunteeseen. Elämän keskiössä on työ. Vain työ. Älä ymmärrä väärin, olen työstäni kovin innoissani ja kiitollinen, asiat kun ovat olleet joskus huonomminkin. Mutta se ei poista tunnetta, joka on nyt alkanut kalvaa.

Se ei poista ajatusta, joka mielessäni pyörii:

vaikka mitä kuvittelin, ei ihminen vain työllä elä. Se tarvitsee myös muuta.

Minä tarvitsen myös muuta!


MUISTAN, MITEN OTTAESSANI tämän työtarjouksen vastaan moni ihmetteli rohkeuttani lähteä vieraalle paikkakunnalle, josta en tunne juuri ketään – se kun tarkoittaisi kokonaan uuden elämän aloittamista ja rakentamista.

Itse en tuolloin osannut ajatella sitä niin isona juttuna. Kuvittelin selviytyväni tästä hyvin: kävisin töissä, hoitaisin työkomennukseni ja vapaa-ajallani kuntouttaisin leikattua polveani.

Mutta tämä onkin paljon kovempi pala kuin romantisoiduissa kuvitelmissani mietin. En osannut ajatella, että kokisin tällaisia tunteita. Ulkopuolelta on ehkä helppo ohjeistaa, että hakeudu ihmisten ilmoille ja harrastuksiin. Mutta vieras kaupunki ja rajatut mahdollisuudet tekevät tästä vaikeaa. Kun tulen töistä kotiin, ei minulla ole juuri mitään tekemistä saati seuraa. Olen vähän umpikujassa. Miten ja mistä voisin löytää jotain mielekästä tekemistä tai tarvittavia verkostoja?

Ennen minulla oli koira, tämä ihana Herra Hermanni, joka oli seuranani, vaikka olin muuten yksin. Esimerkiksi Norjan seikkailullani se oli tärkeä kaveri. Nyt kun muistelen aikoja taaksepäin, huomaan, että jo pelkästään lemmikkieläin täyttää elää ja tekee siitä paljon rikkaampaa. Nyt ei ole tätä rakastakaan enää seurana.


YKSINÄISYYS EI SUINKAAN
ole minulle uusi tuttavuus. Se on seurannut minua polullani erilaisissa muodoissa. Olen kokenut muun muassa Ruotsissa asuessani millaista yksinäisyys voi olla parisuhteessa. Ja vain vuosi sitten tutustuin onnettomuuteni myötä tunteeseen, joka syntyy kun jää kuukausiksi yksin kotiin makaamaan sairaana ja liikuntakyvyttömänä.

Ja nyt tämä yksinäisyyden uusi muoto. Siihen sekoittuu ajatus väliaikaisuudesta, siitä, ettei edes uskalla alkaa rankentaa juuria ja verkostoa, sillä arvelee kuitenkin pian lähtevänsä taas jonnekin muualle; onhan työkomennukseni seitsemän kuukauden mittainen.

Mutta vaikka kuinka väliaikaista, ei elämä voi vain pyöriä työn ympärillä.

Sinulle, jolla on ystäviä, sukua ja perhe lähellä, mutta silti valitset keskittää elämäsi työhösi, haluan sanoa: pysähdy, ja käännä katseesi ihmisiin ympärilläsi. Mieti mikä todella on tärkeää. Ei ihminen työllä elä. Kaikilla kun ei ole varaa valita. Jotkut täyttävät elämänsä työllä, sillä ei ole mitään muuta.

Tämän minä olen nyt tajunnut.


JOS OLET SEURANNUT toimiani, tiedät, että olen aina pyrkinyt kääntämään nämä oman elämäni isot kysymykset ja hankaluudetkin niin opiksi kuin innostukseksi muille.

Reilu vuosi sitten kertoessani ensimmäistä kertaa yksinäisyydestäni päätin järjestää tempauksen kaltaisilleni yksinäisille. Siitä syntyi hieno kohtaaminen upeiden ihmisten kanssa ja muun muassa tämä video.

Nyt mietin, voisinko tehdä taas jotain tämän kaltaista. Keksisinkö jotain? Mitä?

Oletko sinä muuttanut vieraalle paikkakunnalle vailla verkostoja? Miten olet löytänyt itsellesi tekemistä ja seuraa? Vai oletko?

/Äm, ratkaisuja pohtien

Savolainen, tuo eliölajeista omaleimaisin – luontodokumenttini savolaisista

Olen tänne Savoon tullessani tutustunut työssäni savolaisuuteen. Projektina oli kesän aikana pohtia, voiko tällainen ”junan tuoma” etelän vetelä muuntua savolaiseksi.

Pääsin tapaamaan mielenkiintoisia ihmisiä ja heidän kanssaan leikkimielisesti tutustumaan savolaisuuteen, ja täällä blogissanikin olen noista jutuista jakanut sinulle.

Tänään oli vihdoin aika koota yhteen oppini. Syntyi tällainen luontodokumentti (nämähän ovat jo tuttuja aiemminkin, teinhän esimerkiksi tämän Hiihtäjä-videon Lahden MM-kisojen aikaan)…

 

Pidempi, radiossa tänään esitetty versio on kuultavissa nyt myös Yle Areenassa, kas tässä

https://areena.yle.fi/1-4233485

 

Naurua tiistai-iltaasi!

/Äm

Harvinainen kurkistus hautaustoimiston arkeen – nyt videolla

Tänään julkaistiin eilisestä työharjoittelustani tehty video. Katso tästä, miten kävi, kun menin töihin hautaustoimistoon. Tällaista et varmasti ihan joka päivä näe…

Jotta näkisit notkot, kuulisit kaaren, tajuaisit tarkoituksen

Tasan vuosi sitten joku kummallinen voima sysäsi minut hurjaan henkilökohtaiseen kiirastuleen – juuri, kun edellisestä oli alettu selvitä ja olin työurallani orastavan onnen äärellä. Onnettomuus syyskuussa 2016 oli kirsikka koettelemusteni kakun päällä. Tänään en voi malttaa olla leikkimättä ajatuksella: mitä, jos olisin vuosi sitten syvimmässä laaksossani nähnyt tähän päivään? Millaisen voiman olisin saanut, jos olisin tiennyt mitä nyt tapahtuu?

Olen ollut vähän himmennetyllä liekillä viime viikot. Kun en ole vielä voinut kertoa, millainen muutos tai tarkennus työssäni tapahtuu, ja se kuitenkin on päällimmäisenä omassa mielessäni pyörinyt, en ole oikein osannut kirjoittaa mitään. Mutta tänään voin kertoa ääneen, mikä minua on pitänyt mietteliäänä viimeiset pari viikkoa. Tietyllä tapaa eräänlainen identiteetin tarkennus, josta voin nyt puhua. Työroolini on nyt täsmentynyt ja viimeiset viikot tehtyäni vähän kaikenlaisia hommia toimituksessamme, olen onnellinen voidessani kertoa, että nyt minulle on loppukomennukseni ajaksi ihan selkeä, oma paikka.

Kesän tuurausjakson jälkeen olen saanut hienoimman kunnian työnantajaltani ja vastuulleni radiotyön kuninkuuslajin: pääaamujuontajan paikan. Kollegani Juhanin kanssa tartumme työhön huomenna. Aiemmin sovitun työkomennukseni mukaisesti vuoden loppuun asti ollaan näin, ja sitten taas katsotaan mihin tieni vie.

Tämä ei ole päätepiste, vaan vaihe elämää – yksi niistä tarinoista, joita olen halunnut sinun kanssasi jakaa. Käänteistäni en kerro näiden hehkun hetkien tai peukkusi vuoksi. Teen sen siksi, että näkisit notkot, kuulisit kaaren, tajuaisit tarkoituksen.

Tulevaan ei voi nähdä, en minäkään kyennyt siihen vuosi sitten, vaikka kuinka toivoin. Mutta, kun siellä vihdoin on, on hyvä pysähtyä.

Tänään haluan summata sanomani sinulle:

Ystävä, möyri välillä mudassa, mutta usko aina itseesi ja elämään. Tee töitä tosissaan ja anna parhaasi asiassa joka eniten itseäsi liikuttaa. Etene pala kerrallaan; tiedä, että vain otettu askel kantaa eteenpäin. Etsiydy paikkoihin joissa sinuun uskotaan ja annetaan parhaassasi loistaa. Haparoi ja harhaile, sillä vain eksyneen voi elämä yllättää. Viitsi ja vaivaudu, heittäydy, ei ole muuta tietä. Äläkä ikinä anna epäluuloisten lannistaa.

Hiljenny kuulemaan mitä alamäki haluaa sinulle opettaa. Ja kun menet ylöspäin, nauti hetkestä, ota siitä irti kaikki minkä saat ymmärtäen, ettei mikään ole ikuista. Jaa omastasi ja kokemastasi, vain sillä on merkitystä. Muista, ettei kaikki välttämättä tapahdu tarjoituksella, mutta voit itse löytää tapahtumista tarkoituksen.

Kiitä elämästä, koska vain sillä tavoin se voi olla jokaisen kokemuksen arvoinen. Luota, äläkä koskaan menetä toivoa. Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää.

* * *

Huomisesta eteenpäin klo 6.05-10.00 Savossa 98.1 ja koko maailmassa yle.fi/kuopio. Saatta olla, ettei tänä yönä oikein nukuta… Vähän on outo olo ja aamulla (ihan liian) aikainen herätys.

Tältä näyttää minun työpöytäni, jonka äärelle pääset kanssani huomisaamusta alkaen.

/Äm, joka muisti tämän, muutama vuosi sitten kirjoitetun tekstin tässä samalla. Lue sekin, jos tarvitset uskon sanoja vaikeaan tilanteeseesi. Tällaisen hienon tekstin olen kirjoittanut aikoinaan ”Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin”

 

Valloittava väsymys

Arki on ollut viime aikoina melko väsyttävää. Voimat ovat jotenkin kumman kortilla. Tämä johtuu tietysti siitä, että töitä on ollut reippaasti ja aamuherätykset suhteellisen brutaaleja.

Mutta olen myös miettinyt, että ehkä keho ja mieli nyt hieman vetäytyvät, onhan alun (kyllä, olen asunut Kuopiossa nyt kaksi kuukautta!) turbuenssi ja uuden haltuunotto töissä takana ja olen asettunut täysin kodiksi asuntooni. Ehkä kroppa on nyt alun kuormituksen jäljiltä taipunut hetkeksi, antanut myös luvan minulle rentoutua minkä mukana on tullutkin nyt väsymys.

Väsymys on sellainen, että ei se mitään haittaa, en vaan nyt jaksa suhista joka suuntaan. Jos tarkkaan ajattelee, niin väsymys ei ole ehkä ihme siksikään, onhan takanani pitkä sairausloma ja sen myötä pieneksi käyneet voimat. Aina ei enää edes muista millainen polku on kuluneen vuoden aikana tullut käytyä läpi. Tai vuosien. Siinä mielessä oikeastaan aika lohduttavaa: aika painaa vaikeatkin ajat osin unhoksiin, vaikkei niiden keskellä sitä uskoisikaan.

Toki välillä harmittaa, ettei elämässä täällä ole muuta kuin työ ja jalan kuntoutus, josta siitäkin pidin parin viikon tauon. Mutta ehkä syksy tuo mukanaan jotain harrastusmahdollisuuksia.

Toivon ainakin, että syksy toisi mukanaan uuden kuntoutusinnon – se on ollut vähän hukassa. Olen koko Kuopiossa olon ajan treenannut itsenäisesti ja nyt alan huomata ikävöiväni fysioterapeuttiani. Minua viime syksystä lähtien kuntouttanut luottofyssarini kun on Helsingissä, enkä ole täältä uutta hankkinut. Hetken vielä jaksan vääntää minulle kesäksi rakennettua ohjelmaa, mutta kohta on pakko päästä tapaamaan fysioterapeuttia. On uskomattoman tylsää vääntää kuukaudesta toiseen samaa ohjelmaa.

Ja silti millään muulla tavalla tämä jalka ei kuntoudu. On vaan väännettävä, ja välillä tajuttava ottaa pientä aikalisää, kuten nyt viime viikkoina tein. Kumma miten mieli ei oikein antaisi rauhaa ja armoa. Siltikin, vaikka on ollut motivaatio ja voimat hukassa, mieli on hokenut että jumpata pitäisi, sillä se pelkää, ettei kehitystä tapahdu.

Ohho. Tulipa tajunnanvirtainen teksti. Mutta ehkä se kertoo juuri oikealla tavalla asiat, jotka olen viime päivinä oppinut:

Kun turbulenssi tyyntyy, ja elämä alkaa asettua uomaan, keho ja mieli saattavat yllättää tarpeellaan vetäytyä. Ja silloin sen on annettava tehdä niin. Ei ole kiire, ja on muistettava, miten hienoa oikeastaan on, että on vihdoin jokin uoma. Tila, jossa voi olla ja hengähtää, tehdä sen varrelle määriteltyjä asioita kurottelematta liikaa minnekään muualle. Ei ole kiire, ja tulee aika, kun on taas valmis sykkimään.

Tämä tila on oikeastaan aika ihana, valloittava kaikessa väsyttävyydessään. Ei mitään turhaa, vain nautinto siitä, että edes jokin asia elämässä on hetken kovin hyvin. Sillä niin on; työni saa minut nyt hyvin onnelliseksi.

Veljeni tuli viikonloppuna kylään ja kävimme muun muassa Puijon tornissa. Siinä se on, maisema, jossa minun uomani nyt on. Tältä näyttää Kuopio yläilmoista.

Valtavasti metsää ja järveä siintää näkyvissä. Tässä tornin varjo sen alla lepäävän urheilualueen yllä.

 

/Äm

 

Hyvä juuri tässä

Paljon se antaa, paljon se ottaa.

Työt sujuvat hienosti, mutta juuri nyt olen aika väsynyt. Viime viikosta tuli kuuden työpäivän mittainen. Voit uskoa, kun ensin viisi päivää herää ennen aamuneljää antamaan kaiken itsestään lähetyksessä ja sen päälle vielä tekee lauantaisen työvuoron valtakunnan radioon, on olo aika raato. Yksi vapaapäivä ei riitä palautumiseen.

Onneksi kuuden päivän työviikko oli kuitenkin poikkeus, eikä tällaisia normaalisti tule. Onhan tässä aamutyössä jo itsessään omat haasteensa jaksamisen kannalta. Rytmiin tottuminen vie oman aikansa, ja on tarkasti vahdittava, että saa riittävästi unta.

Nämä ovat aikoja, jolloin kaikki voimat suuntautuvat ensin työhön, sitten vasta jaetaan yli liikenevät muille asioille. Tämä viikko on vielä otettava muilta puristuksin vähän rauhallisemmin ja polven kuntoutus on jäänyt nyt vähemmälle. Onneksi tälle koivelle jo kävelylenkit tekevät hyvää.

Mutta on juuri hyvä näin. Kaikesta työlastista huolimatta olo on hyvä, innostunut ja kiitollinen – olen juuri siellä missä pitääkin ja missä olen niin pitkään halunnut olla. Hassua, miten palaset loksahtelevat elämässä kohdalleen.

Kuvien ottaminenkin on jäänyt hyvin vähälle viime aikoina. Mutta tässä ehkä yksi viime viikon huippukohdista, kun tapasin Kuopiossa keikkailleen Megadeth-yhtyeen jäsenet ja pääsin heitä haastattelemaan.

/Äm, joka suunnittelee taas nukkumaan menemistä; elämä koostuu nyt pienistä rutiineista

Radiojuontajan (päänsisäinen) aamushow – työn arki radiostudiossa

KELLO 13.09

”katse eteen ja suupielet ylöspäin
teen vastoinkäymisistä voimaa
katse eteen ja suupielet ylöspäin
antaa tulla, kestän kyllä,
periks en tuu antamaan”

Maassa on ketsuppia ja sinappia ja linnunsulkia.

Elastinen pärähtää soimaan kännykkäni kuulokkeista. Kuljen kohti kotia ja alan itkeä. Olen kuullut tämän kappaleen kymmeniä kertoja, mutta nyt, ensimmäistä kertaa ikinä, se saa minut vollottamaan. Mieli palaa aamuun, tähän samaan paikkaan kahdeksan tuntia aiemmin…



KELLO 4.45

Kaksi aamuyön juhlijaa, mies ja nainen, hoipertelevat kadulla. Heidän iloisen huumaava kesäiltansa on vaihtunut nyt sumeaan aamunsarastukseen ja makkaraperunoihin. Mies yrittää maanitella maassa makaavaa naista nousemaan ylös. Makkaraperunat lojuvat naisen vierellä asfaltilla styroksisessa rasiassa. Pieni höyryinen henkäys tunkee ulos rasian raosta.

Nainen nousee vaivalloisesti ylös ja lähtee kulkemaan kohti miestä – huomaa kohta makkaraperunoiden jääneen jälkeensä ja palaa niiden luo. Kulkee eestaas monta kertaa. Perunoilta miehelle ja takaisin. Yrittää tarttua joka kerta rasiaan, onnistumatta.

Kello on 4.45 ja minä kuljen töihin. Nuo kaksi matkaavat kai nukkumaan.

Erilaisia ovat elämänvirrrat, hymähdän mielessäni.


KELLO 4.58

Avaan toimituksen oven. Työvuoroni alkaa viideltä, suora radion aamulähetys kesäisin taas puoli seitsemältä. Aamuisin meitä on täällä kolme; uutisjuontaja sekä minä tulemme viideltä ja juontoparini vähän ennen lähetyksen alkua.

Minulla on puolitoista tuntia aikaa hahmottaa maailman kulku ja jäsentää sen tapahtumat pian eetterissä sanoitettaviksi tarinoiksi. Herätessäni ennen aamuneljää tämä tuntuu aina mahdottomalta. Silloin ei kannata vielä ajatella mitään. On vain nykäistävä kuppi kahvia ja napattava pala leipää. Hengitettävä itsensä hereille.

Sitä teen nytkin. Hengitän ja käynnistän radiostudion tietokoneet. Olen päättänyt, että studio on rauhan tyyssija. Siellä kaikki tehdään rauhassa, harkituin liikkein ja läsnäoloon keskittyen.

Tänään rauhallinen ote on erityisen tarpeen sillä jään ensimmäistä kertaa yksin studioon. Juontoparini kurvaa lähetysautollamme tekemään osan lähetyksestämme suorana kentältä. Minä olen vastuussa, ja lähetyksen siirtäminen studion ulkopuolelle jännittää. Muistanko oikeat nappulat?


KELLO 5.23

”mul ei ollu mitään muut ku mahdollisuus
ja tieto siitä että mitä tahdon voin saavuttaa
koval duunil asiat vaan onnistuu
kokeillaan ja sit taas noustaan jos kaadutaan”

Muistanko ylipäänsä mistä tässä työssä on kyse? Viimeisestä pestistäni radiossa on kulunut vuosia.

Olen ollut aiemminkin radiossa, mutta tehnyt viime vuodet media-alan sekatöitä freelancer-yrittäjänä – sitten saanut kesän korvalla tämän upean mahdollisuuden radiojuontajana. Jos jotain osaan, niin puhua, olen ajatellut, mutta aloittaessani tässä studiossa olen nopeasti huomannut, että tässä työssä ei suinkaan ole kyse vain supliikista ja suloisesti supisevasta suusta. Erityisesti täällä, missä päivän lähetykset tehdään yhdessä Helsingin valtakunnallisen studion kanssa.

Hallittavaa ja muistettavaa on paljon ja sen päälle pitäisi vielä osata puhua järkeviä.


KELLO 5.34

Nyt mikään ei vielä tunnu järkevältä. Muutama viikko takana ja olen vielä alussa. Vie aikansa ennen kuin tekniikka asettuu alitajuntaan ja lähetyksen ohjaaminen sujuu luontevasti.

Olo on välillä kovin riittämätön. Kantavatko minun juttuni? Alkukankeudet raastavat uskoa itseen, mutta riittämättömyyden tunteesta tässä työssä ei pääse myöhemmälläkään uralla eroon. Se seuraa mukana ja vaivaa kokeneitakin ammattilaisia, tehdäänhän nyt julkista ja itsestä ammentavaa työtä yleisön edessä.


KELLO 5.35

Käyn aamun lehtien, netin ja sosiaalisen median kimppuun. Aamulähetyksen luonteeseen kuuluu, että puheenaiheet ovat tuoreita, eikä suurinta osaa asioista voi suunnitella etukäteen. On vielä vajaa tunti aikaa ennen showta pohtia päälinjoja. Varsinaiset jutut syntyvät lähetyksen kuluessa tilanteeseen ja hetkeen tarttuen.

Jotta voi tarttua hetkeen, on oltava läsnä – kuin elämäntaito-oppaiden peruskamaa. Sitä tämä työ on. Läsnäoloa ja hetkeen tarttumista.

Nyt jo ymmärtänet, miksi studion on oltava ehdoton rauhan tyyssija.

Tyyssijani ja aamujeni näkymä

 

KELLO 6.29

Sanoinko rauha? Puhuinko tyyssijasta?

Rauhat ja tyyssijat, my ass. Uutisjuontaja astuu studioon ja on aika kääntää lähetys Pasilan studion valtakunnallisesta ohjelmasta Kuopion ”pöytään”. Tämä on jännittävin hetki: lähetyksen haltuunotto ja aamun ensisävelet. Tuntuu kuin jännitys mäiskisi rauhan tyyssijaani puukolla riekaleiksi.

Nappuloita, uutistunnaria, äänipöydän liukuja…. Ja hyvät huomenet, ne olen parina aamuna unohtanut kokonaan, kun tekniikkaan keskittyminen on vienyt kaiken huomioni. Nyt keskitän fokuksen alkuspiikkiin ja unohdan tietysti painaa uutisten tunnusmusiikin päälle – se pärähtää soimaan kovaäänisesti juuri kun uutisjuontaja alkaa puhumaan, eikä kuulija saa mistään mitään selvää.

Eka moka lähetyksen ensimmäisellä minuutilla!


KELLO 6.30.15

Hengitä syvään, huudan itselleni mielessäni, jottei paniikki sais valtaa.

Kuin tehostaakseni onnistumista piirrän mielikuvissa eteeni kuvan aivoistani, joissa äskeinen moka heiluu mustana pallerona. Kuvittelen siihen sormeni, jotka nappaava kiinni mustasta mokasta ja ottavat sen irti aivoistani. Ja sitten mokaaallero räjähtää taivaan tuuliin.

Ni, jos kysyt mitä viime viikkoina olen oppinut, ni vastaan, että tämän: Irrottamaan menneet virheet itsestäni ja menemään eteenpäin. Antaamaan mokien virrata ohi takertumatta niihin. Ei ole muuta tietä. On tehtävä virheitä ja opittava. Yritän muistaa elämäntaito-oppaat ja kiitän itseäni siitä missä onnistuin, sen sijaan että sortuisin torumaan virheistä.

Homma rullaa eteenpäin ja jos joku onkin jotain huomannut, ei hän enää kohta sitä muista. Radiossa sitä kutsutaan lähetysvirraksi; jutut, musiikki ja uutiset soljuvat toistensa perään virtana, ja meillä juontajilla yhtä juttua kertoessa katse on jo seuraavassa.

Eteenpäin!


KELLO 7.20

”hanskat ei tipahda
periks ei anneta
ne sanoo: et pysty, et voi, ei kannata
mun korvissa se kaikki kuulostaa haasteelt
ne saa luun kurkkuunsa, kun tulosta taas teen
jatkan jaksan vaikka väkisin
jos ois helppoo, kaikki tekis niin”

Minuutti on pitkä aika. Senkin minä olen oppinut viime viikkoina. Ja kolme minuuttia se vasta pitkä aika onkin. Tulee hirveä pissähätä ja on juostava vessaan. On biisin verran aikaa. Joskus aiemmin elämässäni minuutit ovat tuntuneet minusta todella nopeilta, mutta nyt niiden aikana ehtii vessan, keksimään aiheen puheeseen, vastaamaan nettisivujen lähetysikkunaan tulleisiin viesteihin…

Ehtii siinä myös vertailla itseään muihin. Välillä epävarmuus astuu kehiin. Mietin juontopariani. Hän on kokenut, osaa tämän homman, tietää mistä puhua. Minä en tunnu osaavan juuri nyt mitään.

”Ei ole oikeita tai vääriä juttuja”, on parini minua ohjeistanut. Minä olen varma, että on paljon vääriä asioita ja tiedän puhuvani niitä juuri nyt. Mietin pitäisikö minun kopioida, kokeilla toista tyyliä. En kuitenkaan osaa enkä halua esittää mitään. On oltava vain oma itsensä ja ammennettava siitä mitä on. On uskottava rohkeasti että juuri minä riitän. Ja tapani tehdä on ihan yhtä oikea kuin jonkun toisenkin.

Vai onko? Mitä kuulijat sanovat?


KELLO 7.32

Rakastan tätä hommaa – tiedän jopa, että parhaimmillani olen tällaisessa työssä. Mutta samalla pelkään enemmän kuin hetkeen.

Rakkaus ja pelko, jännä ristiriita. Toistensa äärilaidat (niistä olen niin monesti sinulle kirjoittanut, kuten tässä).

Tässä rakkaus, tuolla pelko. Ja yhtäkkiä: tässä pelko, tuolla rakkaus.

Ja pelkoni syy? Rakkaus. Se, että haluan olla täydellinen ja tuottaa parasta jälkeä, jotta rakkauteni näkyisi. Oma rimani on valtavan korkealla ja eniten tunnen pettäväni itseni, kun en juuri nyt pysty täyttämään omia odotuksiani kuuljoille tarjottavasta täydellisestä tarinasta.


KELLO 7.40

”murehtiminen ei takas eilistä tuo
ja huominenkin tulee vaan jos selvitään tänään
mun pahin vastukseni kattoo peilistä mua
se haastaa ja aina pyrkii mun pään kääntämään”

Nyt olen jäänyt studioon yksin. Vedän kuulokkeet korviin ja mikrofonini liun ulos. Suusta tulee jotain, mutten tiedä mitä.

Jokaisella puolella tunnilla ohjelmaan on puheelle mitoitettu oma aikansa, joka näkyy laskurissa tietokoneen ruudussa. Jäljellä olevaa puheaikaa ilmoittavat sekunnit rullaavat kohti nollaa hitaasti, ja on kaivettava koko päänsä ympäri, että ne saa käytettyä järkevästi; siis siten, että puhe on mielenkiintoista eikä vain ajan haaskaamista.

Sanottavaa on keksittävä, vaikka pää löisi tyhjää (ja sitä se tekee aika usein kokeneemmallakin konkarilla). Aika ajoin aiheet löytyvät vasta edellisen biisin aikana ihan viime hetkillä. Silloin on uskallettava heittäytyä sekä luotettava, että idea kantaa ja sille saa toimivan tarinankaaren.


KELLO 7.42

Otan kuulokkeet pois päästä. Äskeiset, koko maailmalle lausumanin sanat hävettävät. Tuntuu, että ne ovat menneet nappuloitten ja liukujen kanssa sekaisin. Minä haluan vajota maan uumeniin. Tuleeko tästä ikinä mitään? Vai pitäisikö vain heittää hanskat tiskiin ja antaa periksi?

Juonnan biisin sisään ja astun studion lasisen oven ulkopuolelle.

”Perkele”, tokaisen ja palaan takaisin. Perkeleet eivät saa studioon astua, mutta joskus ne on pakko purkaa rauhan tyyssijan ulkopuolelle.

Uutisjuontaja katsahtaa minuun tietokoneensa takaa muttei tee manauksestani numeroa. Enpä taida olla ainoa maailmassa, joka on kärsinyt aloitusvaikeuksista tässä studiossa.

Hengitän syvään. On vain laskettava omaa rimaa. On annettava armoa ja uskottava, että taso palautuu aikanaan, kunhan tekniikka tulee tutuksi.

KELLO 7.59.20

Taas! Jälleen kerran olen unohtaa sen hiton aikamerkin!

Viittä sekuntia ennen tasatuntia Helsingin studiosta aikamerkki alkaa ilmottaa uutislähetyksen lähestymisestä. Musiikki on hiljennettävä alta pois, väännettävä liukuja, paineltava nappeja ja siirrettävä lähetys hetkeksi valtakunnan uutisiin Pasilaan.

Minun tehtäväni on seurata kellosta, että vaihto tapahtuu ajallaan, ja kello meinaa välillä unohtua. Nyt kaikki kuitenkin kulkee sujuvasti oikeassa tahdissa, ja siirto tapahtuu täydellisesti.

Kipaisen studion lasioville tuulettamaan. Rauhaa tyyssijassani ei rikota edes onnistumisen tunteilla ja juhliakin saa vain studion ulkopuolella. Kuten mokiin, onnistumiseenkaan ei jäädä kiinni, vaan katsotaan jo eteenpäin – se on virran luonne.


KELLO 8.12

”mus on voima, jota en voi vaimentaa…”

Minä olen tosin onnistunut vaimentamaan koko radiokanavan. Mitään ei kuulu mistään. Pitkään aikaan. Olen edelleen yksin studiossa.

Ennen kuin ehdin panikoitua, piirrän taas mielikuvissani eteen aivoni. Musta mokapallero pois ja ongelmanratkaisuun. Yksi äänipöydän liuku on jäänyt alas, ja nostaessani sen ylös musiikki alkaa soida. Tadaa!


KELLO 8.55

”woo-oo-oou-ah
woo-oo-oou-ah
woo-oo-oou-aaaah
woo-oo-oou”

Kahdeksan jälkeen iskee aina armoton väsymys, ja päässä ei soi Elastisestakaan kuin kappaleen c-osa. Aikainen aamuherätys luo juttuun ihan omat raaminsa. Banaania naamaan ja homma luistaa omalla painollaan.

Omalla painollaan? Huomaatko! Flow! Onnistun vetämään pari mieletöntä juontoa ja hätkähdän taas onnistumisen tunteesta. Minä rakastan tätä! Uutiset, juonnot, siirrot, napit – kaikki sujuu.

Woo-oo-oou-aaaah (studion ovien ulkopuolella, tietysti)!

Suorat lähetyspätkätkin kentältä on hoidettu onnistuneesti, juontoparini astelee jo takaisin studioon ja minä tiedän olevani turvassa.


KELLO 9.05

Turva, se se on. Vaikka päänsisäinen kaaos onkin välillä hurja, tiedän olevani turvassa. Juontoparini auttaa ja ohjaa minua varmoin ottein kun olen vielä alussa. Hän ei arvostele tai kyseenalaista, vaan kannattelee. Missään vaiheessa en pelkää jääväni yksin.

Mieleni palaa työpaikkaani norjalaisessa kalastajakylässä; sieltä kerroin sinulle kokemuksia uuden työn aloittamisesta ja tiimin voimasta (tuo tarina täällä). Sitä tämäkin on; tiimityötä. Turvallista yhteispeliä, ja vaikka lähetyksessä vitsaillaan ja naljaillaankin toiselle, ei häntä missään vaiheessa puoteta tai tyrmätä.

Nyt soi radiossa biisi ja valitsemme sen aikana aiheen. Vähän riskillä, tietämättä täysin mihin aihe tulee puheissamme johtamaan, tartumme siihen ja päätämme nopeasti suuntaviivat dialogiin. Toinen alustaa, toinen jatkaa omilla näkemyksillään ja sitten taas palauttaa pallon aloittajalle höystettäväksi ja sitä rataa. Nautimme rennosta puheen ja ajattelun virrasta, ja se kuuluu varmasti myös yleisöllemme. Tässä on tämän työn suola!

Yhteispeli toimii koko ajan paremmin sitä mukaa kun tutustumme paremmin. On tärkeää, että tiimi tuntee toisensa elämäntarinoineen, ja tapoineen sekä heikkouksine ja vahvuuksineen. Siksi mekin käytämme aikaa kahvipöytäkeskusteluissa studion ulkopuolella, lähetyksen jälkeen, kun se aamukymmeneltä loppuu.


KELLO 9.15

Kohta ollaan jo siellä, studion ulkopuolella, lähetyksen jälkeen. Olo on upea. Homma rullaa. Tiedän handlaavani homman, kun puoli kymmeneltä uutisjuontaja astuu sisään.

Tuntuu kuin olisin taas ihan oma itseni.


KELLO 9.39

Lähetysikkunan keskusteluun on tullut palaute.

Palaute sekä lämmitti että sai minut ajattelemaan: ehkä kuulijan rima ei olekaan niin korkealla kuin omani ja olenkin onnistunut työssäni oikein kelvosti.

 

Tiäks, jos hirveä määrä tapahtuu radiokuuntelijoiden korvien kuulemattomissa, niin vielä enemmän tapahtuu (aloittavan) juontajan päässä. Kaikenlaista hölinää pyörii ihan siellä oman pään sopukoissa, jonne kukaan muu ei näe. Suurin osa siitä ihan turhaa. Mutta se kaikki on koettava ja käsiteltävä, ja mentävä eteenpäin. On opittava ja huomattava, että pystyy, vaikka välillä horjuttaa.


KELLO 9.59

”Lähetysvirta radiossa ei lopu ikinä. Ohjelma ei pääty, vaan sen eri osat seuraavat toisiaan rullaten eteenpäin”, on juontoparini minua ohjeistanut miettiessäni kuinka lähetykseni lopettaa.

Virtaa. Sitä tämä on. On aika siirtää oma juontovuoro eteenpäin ja lähetys jatkettavaksi seuraavan käsiin.

On myös aika MaiLifelle tyypillisen elämänopetuksen:

Virtaa. Sitähän on koko elämä. Asioita, tapahtumia ja kokemuksia, jotka rullaavat eteenpäin. Eri osia – onnistumisia ja epäonnistumisia – jotka seuraavat toisiaan. Tunteita, joihin ei liiaksi kannata kiinnittyä, sillä yhtä seuraa kohta virrassa seuraava.

Loput sä osaat kyllä lukea rivien välistä.


KELLO 13.08.45

Seuraavan aamun suuntaviivat on suunniteltu ja työpäiväni on päättynyt. Painan korviini kännykän kuulokkeet ja laitan musiikin soimaan.


KELLO 13.09

”katse eteen ja suupielet ylöspäin
teen vastoinkäymisistä voimaa
katse eteen ja suupielet ylöspäin
antaa tulla, kestän kyllä,
periks en tuu antamaan”

Onnenkyyneleet. Ne nimeomaan. Valtava onnentunne iskee kehoon, kun astelen kotiin. Mä rakastan tätä juttua! Nimeomaan siksi, että pääsen haastamaan itseäni, oppimaan uutta ja huomaamaan että pärjään.

Sehän on just sitä elämänvirtaa!


KELLO 13.10

Kävelen kohti kotia. Kadun varressa lepää styroksinen rasia. Varis nakertaa sen kulmaa. Maassa on ketsuppia ja sinappia ja linnunsulkia. Aamuyön juhlijoiden eväät ovat sittenkin jääneet matkalle.

 

Maija Ilmoniemi muutti Helsingistä Kuopioon töihin Yleisradion Yle Suomi -maakuntaradioon ja kirjoittaa omia oivalluksiaan elämästä tässä MaiLife-blogissa. Seuraa Twitterissä ja Instagramissa @maijailmoniemi

 

Tällaista se on – työni, josta on tuntunut aiemmin jonkun kumman syyn takia hieman pelottavaltakin kirjoittaa. Mutta nyt, kuin tein niin monta oivallusta elämästä, oli pakko jakaa kanssasi yksi työpäiväni viime viikolta. Tänään, julkaistessani tämän tekstin vedin muuten ihan kaikista parhaimman aamun yhdessä juontoparini kanssa. Mikä flow! Tuntuu, että alkukankeudet alkavat olla selätetyt.

/Äm

Lainaukset Elastisen kappaleesta ”Eteen ja ylös”