Stressiä ei aiheuta epävarmuus, vaan älytön tarve kontrolloida

Luin tänään Helsingin Sanomista oivallisen kolumnin stressistä ja elämän epävarmuudesta. Kirjoittaja Taina Haahti pohtii, ettei stressi syntyisikään kiireestä, vaan epävarmuudesta; siitä, kun ihminen menettää hallinnan tunteen.

Minun pakko jatkaa Haahtin ajatusta hieman eteenpäin – minua kun voi kaiketi tituleerata epävarmuuden ammattilaiseksi. Jos olet kulkenut matkassani pidempään, tiedät kyllä, mitä tarkoitan. Jos et, kurkista nämä tämän tekstin sekaan linkkaamani blogikirjoitukset, niin ehkä ymmärrät! Ajattelepa tämä keissi: Elän epävarminta aikaa elämässäni, kaikki on avoinna. Minunhan kuuluu olla valtavan stressaantunut kaikein tämän epävarmuuden keskellä! Mutta, tiedätkö, en ole ikinä eläessäni ollut näin stressitön.

Ja minun salaisuuteni?

* * *

”Miten hallita epävarmuutta?”, Haahti kysyy.

Minusta tuo kysymys on aivan väärä. Siinä piilee koko epävarmuuden ja sen aiheuttaman stressin paradoksi. Hallinta ja kontrolli. Olen sitä mieltä, että stressiä ei aiheuta kiire tai hallinnan menettäminen, vaan ihmisen älytön pyrkimys kontrolloida elämää. Epävarmuutta on mahdoton hallita. Mutta sitä voi oppia sietämään – ainoastaan hyväksymällä sen että elämää ei voi hallita.

* * *

Minä olen ollut kova kontrollifriikki. Välttääkseni epäonnistumiset ja yllätykset olen yrittänyt hallita kaikkea: Samppanjapissis vaali kynsin hampain menestyjän leimaa ulkokuorellaan, kunnes epäonnistui, Urheiluvaimo kontrolloi kotiaan ja toista ihmistä tämän menettämisen pelossa, kunnes romahti, Rampe Jenta, seikkailujen kuningatar, piti kiinni itsenäisyydestään ja vapaudestaan kunnes huomasi, että ihminen onkin vain pieni nappula kaikkivaltiaan luonnon mahdin alla.

Kontrollintarpeeni keskeisin ongelma on ollut se, että se on tehnyt elämästäni ehdotonta. Oli vain yksi suunta, johon mennä, yksi ainoa tapa olla ja toimia. En nähnyt vaihtoehtoja, koska ei ollut vaihtoehtoja. Oli vain se joku ajatus, josta halusin pitää kovasti kiinni säilyttääkseni tunteen elämän hallittavuudesta.

Siinä se paradoksi on; mitä enemmän kontrolloin ja vahdin jonkin tietyn asian toteutumista, sitä vähemmän pystyin näkemään maailmaa ympärilläni. Ja mitä kapeamman palan maailmaa hahmotin, sitä suuremman stressin sain aikaan ihan pikkuruisistakin muutoksista odotettuun. Kontrolloimalla tukeuduin vain yhteen tukipilariin ja kun se romahti alta, lähti koko elämäni. Ehkä, jos en olisi kiinnittänyt huomiotani vain siihen yhteen asiaan, olisin voinut rakentaa elämääni laaja-alaisemmin ja sillä hetkellä, kun elämän yllätyksellisyys astui kehiin, minulla olisi ollut muita pintoja, joihin tarttua?

Sitä ajattelee, että kontrolloimalla, tartautumalla ja hallitsemalla poistaa epävarmuuden, vaikka oikeastaan tekeekin aivan päinvastoin: tunkee itsensä yhä syvemmälle siihen illuusioon, että elää varmuudessa. Ja sitten jos se päivä koittaa, että kontrolli pettää, seuraukset voivat olla tuhoisia.

Tai sitten aivan parasta mitä elämässä voi tapahtua!

sp

Näissä kuvissa on Samppanjapissis vuonna 2009. Voi miten minä rakastankaan tuota tyyppiä, se on kulkenut pitkän matkan tähän päivään!

Asiat voivat muuttua hetkessä, missä tahansa ja kenelle tahansa – se on epävarmuuden syvin ydin. Ehkäpä epävarmuus onkin elämän ydin? Se muuttumaton, varmin asia elämässä? Siinä taas, yksi kuuluisa äärilaita, joita hahmottelin jo tämän linkin takaisessa, joulukuisessa blogissani: varmuus on epävarmuudessa. Epävarmuudessa on varmuus.

Epävarmuus on asia, joka ei koskaan poistu ihmiselämästä. On opittava antamaan löysää. On opittava näkemään vaihtoehtoja.

* * *

Minulla on alkavalla viikolla tuhannen taalan paikka: työhaastattelu, joka voi muuttaa elämäni suunnan. Olen pohtinut paljon sen saamista; kuinka upeaa elämäni olisi sitten, kuinka kaikki tämän hetkiset ongelmani saisivat siinä ratkaisun. Paikan saaminen on kuitenkin epävarmaa. Siitä kilpailevat kanssani pari muuta työnhakijaa. Ja vielä tänä aamuna minä ajattelin, että minun on pakko, pakko, pakko saada se paikka, ja kuinka ihmeessä minä voin varmistaa sen saavani ja kuinka stressaantunut nyt olen kun en voi vielä tietää miten haastattelu menee ja halutaanko minuta ja entä jos minua ei valitakaan.

Ja sitten luin tuon Hesarin tekstin, joka avasi tämän päättelyketjuni. Tajusin, että tämä epävarmuus on suurin mahdollisuuteni. Mitä enemmän minä stressaan, sen huonommat mahdollisuuteni ovat paikan saamiseen. En minä voi hallita tätä tilannetta muulla tavoin kuin olemalla oma itseni, valmistautumalla hyvin ja antamalla palaa haastattelussa. Se riittää, jos niin on. Jos ei riitä, uusia ovia avautuu. Mikään ei ole lopullista saati ainoa oikea ratkaisu.

Miksi epävarmuuteen liittyy aina negatiivinen sävy? Asiathan voivat muuttua myös parempaan suuntaan, kun niiden kulkua ei pyri liikaa kontrolloimaan. Ehkä joskus epävarmuus, epäonnistuminen ja isot nopeat kontrollin menetykset asetetaankin meille jotta näkisimme tämän. Epävarmuudessa eläminen voi olla paras henkinen koulu, jossa kaikki arvot ja asenteet myllätään uuteen uskoon. Näin on käynyt minulle.

Minun salaisuuteni?

Minä näen vaihtoehtoja. Minulla ei ole tarvetta kontrolloida ja stressata, sillä tiedän, että aina löytyy uusi polku.

sp2

Jos minulla olisi taikasauva, kävisin heilauttamassa sitä monessa paikassa ja monelle ihmiselle, taikoen heille uuden näkökulman. Minä haluaisin sanoa: päästä irti, anna mennä, katso mitä tapahtuu. Tee epävarmuudesta paras kavererisi ja elämäsi suurin mahdollisuus! Sillä epävarmuudessa orastaa ihmeen siemen. Ei stressi.

/Ämmä, joka painuu nyt takaisin työhaastattelun ennakkotehtävien kimppuun. Wish me luck!

Tadaa! Näin kävi työpaikanhaussani:

Väsyttää. Olen herännyt klo 4 ja heittänyt reilun parin tunnin rundin Landvetterin lentokentölle Göteborgiin. Mies lähti Sveitsiin ja nyt minä sitten olen täällä yksin monta päivää. Ulkona sataa vettä, on harmaata ja viime syksyn yksinäisyys puskee pintaan.

Ei tarvitsisi juuri tänä aamuna. Sain eilen illalla ennen nukkumaan menoa viestin koskien työnhakuani.

sähköposti2

Minua ei valittu jatkoon. Toivotettiin hyvää syksyn jatkoa ja talven odotusta. Haistakaa… Ei. Otan tämän kuin ammattilainen. Työnhaun ammattilainen… iloitsen saamastani kokemuksesta ja itseni ylittämisestä kaksminuuttiseni kanssa. Mutta silti. Haistakaa…

Takki on nyt vähän tyhjä, kun pyörittelen tätä tietoa mielessäni. Kaksi tunneta: huojennus ja pelko.

Huojennus: Tämä viesti lopetti minua vaivanneen puristuksen tunteen rinnassa. Koko työnhakuprosessin ajan tähän kansainväliseen, Amerikasta ohjattuun yritykseen mielessäni liikkui ajatus; pystyisinkä minä asettumaan tällaiseen muottiin? Enhän minä ole muotti-ihminen, joka työskentelee annettujen ohjeiden mukaan ja sulauttaa itsensä valmiiseen toimintamalliin. Sulautuu massaan. Viimeistään siinä vaiheessa, kun kuulin haastattelussa, että yrityksellä on tarkka pukukoodi, kavahdin: en minä halua rajoittaa itseäni tällaisin säännöin. En sullo itseäni jakkupukuun ja nutturaan jos en halua. Olen vapaa sielu! Haluan luoda uutta ja olla mukana vaikuttamassa työmenetelmiin. Minulla on niin paljon asioita, joita haluan tehdä. Kuinka blogini kävisi? Kuinka kirjailijaunelmani? Minähän haluan olla minä enkä jokin muotti! Ja samalla kuitenkin leikittelin mielessäni ajatuksella: kuinka hienoa olisi, kerrakin tehdä asiat annettujen ohjeiden mukaan. Ettei olisi vastuun puristusta. Että saisin kivoja työkavereita… ja mitä muita näitä nyt on. Olisin vielä toivonut pääseväni edes yhden askeleen eteenpäin, jotta olisin voinut tunnustella miltä tällainen ”vapauden menetys” olisi tuntunut. Olisiko minusta kuitenkin ollut siihen?

Ja sitten se pelko: Kuinka tästä eteenpäin? Toinen haastatteluni on tulossa reilun viikon päästä, mutta sen varaan ei voi laskea mitään. Mitä jos sen kanssa käy samalla tavalla? Että minuun ei uskota? Mitä sitten teen? Aika alkaa käydä vähiin; pää ei kohta enää kestä: Haluan tehdä töitä! Haluan tehdä niitä töitä, joihin sydämeni palaa. Haluan tehdä töitä ruotsiksi, jotta oppisin tämä kielen! Onko minulla liian suuret kuvielmat itsestäni? Että pystyisin tekemään työtäni täällä täysipainoisesti tällä kielirajoitteellani sekä sillä faktalla, että varmasti viimeistään joidenkin vuosien päästä muutamme takaisin Suomeen ja minusta ei ehkä saa työntekijää vuosikymmeniksi? Että kannattaisiko ylipäänsä vain tyytyä vähempään, tyynnyttää omat ambitionsa ja uskoa vaan: nyt ei ole minun aikani? Tai ehkä minun pitäisi nyt kuitenkin olla Suomessa, sillä siellä voisin toteutta täysillä näitä unelmiani. Siellä minua ei rajoittaisi mikään! Vai ovatko nämäkin unelmat vähän liian suuria? Leijunkohan vähän liian korkealla? Mitä teen seuraavaksi? Ihan oikeasti..?

Niin, että TADAA! Näin kävi työhaastattelussa. Taidan nyt nukkua hetken. Ihmisen ei kuuluisi joutua heräämään neljältä aamulla.

peukkualas

/Maija, confused as hell

Ajatuksia työhaastattelusta, Ikean kelloista ja epäilyttävistä ruotsalaisista

Sunnuntai. Kellot on siirretty. En saanut keittiön kelloa takaisin seinälle, naula oli murtanut seinää niin, että se putosi. Nyt se nököttää tuossa lattian rajassa. Missähän on vasara, jotta saisin uuden naulan seinään? Oletteko muuten huomanneet, että tuollaisia Ikean Bravur-seinäkelloja on ihan joka puolella; minne tahansa menee, jostain vastaan tulee sellainen? Olen ajatellut aloittaa projektin, jossa kuvaan kaikki vastaan tulevat Bravur-kellot. Ehkä aloitan sen nyt. Maailma pyörii hitaasti. Hermanni nukkuu sohvalla, minä plärään nettiä keittiössä. Treenaamaan haluaisin lähteä, mutta selkä on ihan hirveän kipeä. En tiedä uskallanko rasittaa sitä.
hermannikello
Niin mitä mietin näin sunnuntaiaamuna? Pari asiaa Bravur-kellojen lisäksi heiluu mielessäni. Huomenna on toinen työhaastattelu. Tai se on oikeastaan jutustelutuokio erään mielenkiintoisen firman toimitusjohtajan kanssa. Esittäytyminen. Vähän niinkuin minun myyntitilaisuuteni. Että he ottaisivat minut töihin. Sinne haluaisin. Ehkä. Huomenna korostuvat siis erityisesti myynitaitoni; että osaan kertoa taustani ja osaamiseni kiinnostavalla tavalla ja argumentoida tarpeellisuuteni tälle firmalle. Että minun kanssa he pääsisivät kehittymään. Sitähän ne firmat työntekijöiltään tarvitsevat. Että saavat osaavia ja innostuneita tekijöitä, jotka auttavat firmaa eteenpäin omissa tavoitteissaan. Huomista haastattelua en jännitä yhtään. Sinne aion vain mennä ja katso mitä vastaan tulee. Sen on pakko riittää. Sanakirjasta aion tarkistaa vielä muutaman sanonnan ruotsiksi. Jotta olen vakuuttava.

Torstain haastattelusta jäin miettimään yhtä asiaa; kuinka varteenotettava työnekijä todella olen kielitaitoni takia. Tuo yrityshän etsii juuri minun kaltaistani ihmistä. Ilman mitään itsekehua; minä olisin heille täydellinen. Se kävi selväksi haastattelussa. Mutta sitten tullaan tähän kieleen. Kuinka paljon nämä yrittykset luottavat siihen, että selviydyn vaativissa asiakastehtävissä ruotsiksi? Ei mitään hajua. Ja se näissä ruotsalaisissa on kummallista, suorastaan epäilyttävää, että heidän sisimpiin ajatuksiinsa ei vain pääse käsiksi. Ovat niin iloisia ja positiivisia kaiken aikaa. Kuten torstaina: haastattelijat olivat yhtä hymyä, täynnä iloista meinikiä ja positiivisuutta. Ilmekään ei värähtänyt antaakseen merkkiä siitä kuinka he todella ajattelevat. En siis osaa sanoa yhtään millaiset mahdollisuuteni ovat mennä eteenpäin. Se jää nähtäväksi, selvinnee ensi viikolla. Jännää.

maijakello2

Ja sitten on tietysti vielä se yksi asia, joka tässä koko työnhakuasiassa hiertää. Mutta koitan saada sen kiteytetyksi toisella kertaa.

/Maija, joka lähtee nyt nakuttamaan Bravuria seinään

No siinä haastattelussahan oli pieni twisti…

No siis kaikkihan meni jotenkin näin:

Vedin kolmosasun (katso lisää eilisestä postauksestani ”Hjälp! Mitä päälle haastatteluun?) niskaani, meikkiä naamaan, kikkaraa tukkaan ja lähdin ajamaan kotoa Göteborgiin. Aivan liian ajoissa. Olin varmuuden vuoksi paikalla 50 minuuttia etuajassa… Kaksiminuuttinen jyskytti aivoissani. Mikään muu haastattelussa ei jännittänyt kuin pelko tästä pikkiriikkisestä showstani; että jos menen lukkoon ja unohdan kaiken. Onneksi olin taitellut kassiini nätisti muistilapun lähtiessäni ja alleviivannut avainsanat vihreällä tussilla. Se olisi turvani! Otin vielä varmuuden vuoksi vessassa kuvan itsestäni uusi syystakki päälläni; kato näin lungi mä oon!

lungi

Mutta eivät riittäneet viidenkymmenen minuutin turvavarat ja nätisti taitellut muistilaput; kaikki turvan ja varmuuden tunne, jonka olin itseeni ladannut romahti, kun astuin haastattelupaikan ovesta sisään. Jutussa kun näet oli pikku twisti; siellä ne yhdeksän muuta paikanhakijaa kilistelevät kahvikuppejaan nätisti kokoustilassa keskenään rupatellen. Ja me tulisimme esittämään kaksiminuuttisemme toistemme edessä! Onko mitään hirveämpää kuin joutua esittämään se mielen lähes hajoamispisteeseen saanut hitsin kaksminuuttinen hattivattihirviömonsteri, ni, toisten samaa työpaikkaa tavoittelevien edessä! Just sillä hetkellä ei ollut.

Kaikkien alkuesittelyjen ja muodollisuuksien ja haastattelujen jälkeen tuli se hetki: KAKSMINUUTTISET OLKAA HYVÄT, haastattelijat kajauttivat iloisesti. KUKA HALUAA ALOITTAA? Ja ennen kuin olin ehtinyt ajatella tai tajuta mitään, huomasin, että sehän on minun käteni, joka töröttää ilmassa: minä haluan aloittaa, koska muuten kuolen tähän paikkaan! Ja seuraavalla silmänräpäyksellä huomasin olevani muiden edessä aloittamassa esitystäni. Muistilappu lojui edelleen kassissa nätisti taiteltuna. Tuijotin muita hakijoita ja haastattelijoita. Köhäisin.

”Hej, jag heter Maija och ett år sen kunde jag inte prata svenska nästan alls. Jag hade precis flyttat till Sverige från Finland och var hemskt rädd: hur ska jag klara mig? Ska ingen förstå mig? Ska alla skratta åt mig? Verkar jag bara dum?”

30 sekkaa.

”I Finland var jag den som pratade mest. Jag klarade mig i alla sorters samtal. Men nu var jag mitt i en helt ny situation; jag hade inga ord. Jag var helt bortkommen och ur min komfortzon.”

30 sekkaa.

”Jag blev också lite arg: ord kan ju inte vara allt i allo. Jag bestämde att utmana mig i samtalssituationer; att försöka använda min energi för att bli förstådd. Jag fokuserade mig på närvaro i kommunikationssituationer och på att kommunicera min energi och mina känslor.”

30 sekkaa.

”Och helt plötsligt började man förstå mig. Utan ord! Jag fattade att man fokuserar sig för mycket i talandet och att det allra viktigaste i kommunikation mellan människor är: hur man är närvarande och vilken känsla man kommunicerar genom sin energi. Och sen förstod jag att jag har ingen fara. Jag klarar mig! Liksom här just nu.”

KAKSMINSAA!!

*Hiljaisuus*

*Ei pienintäkään muisikuvaa siitä mitä olen juuri sanonut*

*Suu korviin asti -hyvmy ja huojennus. Hitto täähän meni hyvin.*

*Maailman coolein ja itsevarmin posaus.*

*Valtavat aplodit*

20131024-192836.jpg

Ja sit jengi oli vaan niinkunet mitensäpuhutruotsianoinhyvin? Olin yksi ainoista, jolla ei ollut esityksessään muistiinpanoja tai powerpoint-esitystä. Olin ainoa, joka pysyi kahden minuutin aikarajassa. Olin ainoa, joka veti esityksensä itselleen vieraalla kielellä. Olin ainoa, jolle haastattelijat sanoivat esityksen jälkeen: MIKÄ ENERGIA!

NIin, että mitä opimme tästä? Varmaan aika paljon. Kummallista miten sitä jännittää jotain tilannetta etukäteen niin paljon, ja siten kun se tilanne on, niin sitä vaan menee ja vetää ilman mitään se kummempaa draamaa. Vetää vaan. Ja sitten miettii jälkikäteen, että olipa hauskaa. Hauskaa? Miten hyvä olo voikaan tulla kun voittaa itsensä!

No mitä sitten seuraavaksi? Siitä lisää vähän myöhemmin.

/Maija, joka makaa sängyllä, syö mutakakkua ja alkaa katsoa leffaa keskellä perjantainpäivää BECAUSE I CAN!

Hjälp! Mitä päälle haastatteluun?

Se on kaksminuuttispäivä (jos et tiedä mistä on kyse, lue aiempia tämän viikon postauksiani)! Ja nyt ollaan kaikista olennaisimpien kysymysten äärellä. Nyt ei tule kuvaa päivän verkkareista, vaan kolmesta asuvaihtoehdosta, joiden kesken en osaa päättää. Mitä laitan päälle haastatteluun? Kyseessä on rento tilaisuus rentojen tyyppien kesken, joten tummaa pukua ei tarvitse päälle ahtaa (huh!), mutta mikä on soveltuva asustus työhaastatteluun? Olen onneksi onnistunut rajaamaan vaihtoehdot kolmeen, mutta nyt kuulisin mielelläni sinulta, minkä näistä kolmesta vaihtoehdosta valitsen. Niinkun nyt heti. Koska kohta pitää mennä…

asut

1. asu
Paita: Anne Taylor Loft
Housut: Zara
Kengät: Dasia for Dasia
Kello: Guess
2. asu
Mekko: Guess
Kengät: Dasia for Dasia
Kello: Guess
3. asu
Bleiseri: Zara
T-paita: Zara
Housut: Guess
Kengät: Dasia for Dasia
Kello; Guess

/Maija, because pukeutuminen matters

Tällä videolla työhaastatteluesitykseni RUOTSIN kielellä!

Tämä on nolointa, mitä olen koskaan tehnyt. By far. Mutta jag struntar i det, ja annan vaan mennä, koska tämä oli sairaan hyvää harjoitusta minulle ja ehkä sinä haluat antaa kommenttejasi kuinka vielä kehittää esitystäni. Tämä on siis minun kaksiminuuttinen (joka jai kyllä vähän vajaaksi, mutta tuo aika varmasti jännityksissäni kyllä kuluu varsinaisessa esityksessä) alkupuheineen. Bongasin myös pari virhettä puheessani, mutta epätäydellisyys on just jees. Ja likainen tukka. Ennen varsinaista esitystäni aion mennä suihkuun ja pukea päälleni jotain muuta kuin päivän verkkarit.

Mitään muuta sanottavaa ei ole jäljellä.

Och samma på finska:

Hei, olen Maija! Vuosi sitten en osannut puhua ruotsia juuri yhtään. Olin juuri muutanut Ruotsiin Suomesta ja pelkäsin. Selviänkö? Ymmärtääkö kukaan minua. Nauravatko ne minulle? Vaikutanko vain tyhmältä tyhmä?

Suomessa minä olin aina se, joka puhui eniten. Selvisin kaikenlaisista keskustelutilanteista. Mutta nyt olin keskella ihan uutta tilannetta; minulla ei ollut sanoja. Olin hämmentynyt ja poissa mukavuusalueeltani. Olin myös vähän vihainen; eihän sanat voi olla kaikki kaikessa. Päätin haastaa itseni vuorovaikutustilanteissa; keskityin kommunikoimaan energiani ja tunteitteni kautta.

Ja yhtäkkiä minua alettiin ymmärtää. Ilman sanoja! Tajusin, että usein keskitytään liikaa puhumiseen ja että kaikista tärkeintä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa on se kuinka ihminen on läsnä ja minkä tunteen hän kommunikoi energiansa kautta. Ja sitten ymmärsin, että minulla ei ole mitään hätää. Mä kyllä selviän. Niin kuin tästäkin!

Yleisöksi työhaastetteluesitykselleni?

Edessä on jännittävä viikko. Torstaina minulla on työhaastattelu, jota varten siis pitää valmistaa kahden minuutin innostava esitys jostain tärkeästä oppimiskokemuksestani. RUOTSIKSI! Ehkä muistat keissin? Kysyin ideoita aiheeksi ja sain jo apuanne. No, ajattelin nyt näin: koska tuntuu, etten selviä edelleenkään tästä ilman apuanne, niin teen esityksen, videoin sen ja postaan sen joko huomenna tai keskiviikkona blogiini. Niin te pääsette yleisöksi esitykselleni, ja sitten voitte kommentoida esitystäni. Ja sitten voin mennä turvallisin mielin haastatteluun. Okei, näin tehdään! Stay tuned…

2min

Lähetin työhakemuksen ja 2 minuutin kuluttua sain kutsun haastatteluun

No nyt on tehokkuus huipussaan. Lähetin neljä minuuttia sitten avoimen työhakemukseni erääseen yritykseen. Kaksi minuuttia hakemuksen lähettämisen jälkeen sain kutsun tulla käymään tuosa yrityksessä. Niinku mitä?! Nyt voisi sanoa, että tänään on niinku mun päivä!

kaksiminuuttia1

Koska tämä fakta tekee tästä asiasta vieläkin kovemman, voin tunnustaa, että vaikka olen näitä ceeveitä ja hakemuksia kirjoitellut jo pidemmän aikaa tämä oli ENSIMMÄINEN lähettämäni hakemus! Ja sitten: kaksi minuttia ja saan kutsun haastatteluun. ?? Työnhaustani tekee haastavan se, että etsimäni kaltaisia paikkoja ei juuri avoimilla markkinoilla ole, vaan kiinnostavat firmat täytyy kaivaa itse ja olla niihin itse yhteydessä. Olin varautunut odottamaan viikkoja ja joutuvani soittamaan hakemukseni perään lukuisia kertoja. Mutta sitten sainkin kutsun haastatteluun kahdessa minuutissa (tuli nyt jo varmaan selväksi kaikille…). Niinku mitä?!

kaksiminuuttia2

/Maija, joka uskoo taas ihmeisiin

Ps. Muistathan, että voit TILATA BLOGINI SÄHKÖPOSTIISI. Tämän sivuston sivupalkissa ylhäällä on linkki, josta saat blogini sähköpostiisi helposti. Kirjoita email-osoitteesi kenttään, vahvista tilaus ja saat tiedon uusista postauksista suoraan meiliisi!