Miksi olen valehdellut työhaastattelussa?

Istun uuden työpöytäni ääressä ja tuijotan tietokoneen näyttöä. Selkää särkee, ja tasaisin väliajoin on vaihdettava istuinta toimistotuolista satulatuoliin ja takaisin.

Siis, miksi olen valehdellut itselleni? Sanonut haastattelussa osaavani sitä, ja olevani hyvä tuossa?

Ja nyt tässä! Istuessani jo ties kuinka monetta päivää uuden työpöytäni ääressä, tuntuu edelleen, että pää on tyhjentynyt kaikesta tiedosta ja osaaminen valunut ulos kehosta.

Olenko huijannut itseäni? Miksi ihmeessä nuo ovat minut tänne palkanneet?

MINÄ ELÄN NYT HUIMAN upeaa aikaa elämässäni. Aloitin kaksi viikkoa sitten uudessa, mielenkiintoisssa työssä ja muutin sen perässä minulle vieraaseen kaupunkiin. Maailman pitäisi olla auki mahdollisuuksia ja jännittäviä seikkailuja.

Mutta ei. Minä olen sellaisessa kokovartalopaniikissa, etten pysty nauttimaan nyt juuri mistään.

Uuden työn aloittaminen, huh, se on hurjaa. Se on hurjan hienoa, mutta samalla hurjan kamalaa. Mielen leikki on karu.

UUDEN TYÖPÖYTÄNI ÄÄRESTÄ näkee koko toimituksen. Nyt istun satulatuolissa ja tiiraan ympäri avokonttoria.

Olen varma, että jossain piilossa katseeltani on huone, jossa istuu joku, jolla on monitori suoraan auki työpistelleeni. Siellä piilossa hän kirjaa jokaisen tekemiseni ylös paperille arvioiden sitten suoritukseni – joka tietysti on surkea!

Esimies kävelee luokseni ja minä tiedän, että se tulee ilmoittamaan potkuista. Jännä tunne, miten jokainen kohti kulkeva ihminen saa säpsähtämään. Olenko tehnyt jotain väärin, olenko unohtanut jotain?

”Kiitos, hienosti meni”, se kannustaa ja minä tuijotan sitä kuin tyhjää seinää. Eikö se tajua mitä tämän kehon sisällä tapahtuu? Eikö se näekään myllerrystäni ja epävarmuuden hetkiäni?

Siirrän silmiä hitaasti ensin oikealle ja sitten vasemmalle, ja koetan sinä aikana ehtiä miettiä: voisinko minä sittenkin osata jotain tämänhetkisistä tuntemuksistani huolimatta?

SEURAAVA TYÖTEHTÄVÄ ILMESTYY nurkan takaa. Niin ne kaikki tehtävät nyt tulevat; uusina yllätyksinä. Jokaisen edessä joutuu asettumaan uuteen asentoon. Kun ei ole rytmiä ja rutiinia, ei tuntumaa työpaikan käytäntöihin tai kykyä hahmottaa kokonaisuutta suuremmassa kuvassa, omat pikkuruisetkin jutut tuntuvat isoilta ja haasteellisilta.

Kerran päivässä meinaa tulla itku. Se tulee juuri tässä hetkessä, kun eteen lävähtää joku uusi homma ja minun pitää saada kiinni langanpäistä: mitä pitää tehdä, millaisia teknisiä aparaatteja osata käyttää ja mihin järjestelmiin tuotokset kirjata.

Ehkä tämä helpottaa kun saan kiinni rutiinista, pohdin, ja alan suunnitella uutta juttua.

Työkaveri kulkee käytävällä kohti. On selvästi aikeissa sanoa jotain, ja minä sähköistyn valmiina ottamaan vastaan kritiikkiä.

”Se oli ihan älyttömän hyvä juttu, hei!”, se huikkaa ja minä jään suu auki äimistelemään positiivista palautetta.

Palaan työpöytäni ääreen. ”Huijarisyndrooma”, kirjoitan Googleen.

Minun työpaikkani ja työteverini ovat aivan mahtavia. Mutta epävarmuus uuden alussa saa koko systeemini sekaisin ja välillä epäilemään osaamistani. Tässä tosin olen vähän ihmeissäni, kun yllätin itseni puhumasta Kuopion murretta jutellessani haastateltavani kanssa.

*ANTEEKSI, MUTTA VOISIKOHAN joku auttaa…”, kysyn mahdollisimman hiljaisella ja nöyrällä äänellä pää maahan painautuneena avokonttorin äärilaidalta. Tätä vaivihkaista lähestymistapaa olen harjoitellut viimeiset 45 minuuttia. Olen yrittänyt kaivaa ja etsiä vastauksia vaikeaan asiaan ensin itse pitkään, koska en uskalla kysyä. Ehkä ne nauravat?

Mutta nyt on pakko.

”Anteeksi, mutta voisikohan joku auttaa…”. Mahdollisimman hiljaisella ja nöyrällä äänellä pää maahan painautuneena avokonttorin äärilaidalta.

Kaikki työtoverini pysähtyvät ja lähtevät jokainen ryntäämään työpisteelleeni.

Niin. Ehkä he haluavatkin auttaa ja ymmärtävät. Ehkä he kaikki ovat joskus aloittaneet uutena työssään. Ehkä he eivätkään naura.

”HEI ONKO SULLA sellainen vailinainen olo?”, kuuluu yhtäkkiä keskeltä keskittynyttä hiljaisuutta. Uuden työpäytäni viereiseltä työpöydältä. Sekin on uusi.

Työkaverini, joka on aloittanut kanssani samaan aikaan tällä työpaikalla, sanoo suloisimmat sanat, jotka olen hetkeen kuullut.

Repeän nauruun, niin helpottunut ja huvittunut äkillisestä kysymyksestä olen.

Voi on! Olen vailinaisempi kuin vuosiin! Se on outo tunne. Mutta ihaninta on kuulla, että en ole yksin tuntojeni kanssa.

Ehkä vailinaisuus ja kummalliset pelot kuuluvat tähän juttuun. Ehkä jännitys on ihan normaalia. Ehkä kokemus osaamattomuudest on iso juttu itselle, mutta ehkä sitä ei kukaan muu ulkopuolelle näe.

Ehkä juuri tästä syystä jokaisen ihmisen tulisi aloittaa joskus uusissa työtehtävissä tai uusissa paikoissa. Uuteen asettuminen tekee kauniin nöyräksi. Uuteen asettuminen opettaa kärsivälliseksi. Pienet onnistumisen kokemukset (joita tulee koko ajan!) tuntuvat myös mittasuhteissaan järisyttäviltä, ja niistä voi nauttia. Ehkä juuri tästä kaikesta myllerryksestäkin minun tulisi osata nauttia.

Nämä ensimmäiset viikot minulla on upea mahdollisuus tehdä toimituksessamme töitä eri tehtävissä, jotta tutustun taloon hyvin. Tällä viikolla olin uutistiimissä. Ja kappas, kaksi uutistani päätyi ihan valtakunnan pääuutisiin asti Oli ihan pakko ikuistaa kameralle näkymä tietokoneeni näytöltä 😀

JOKA PÄIVÄ MINÄ tartun uuden työpöytäni ääressä härkää sarvista uudelleen ja uudelleen. Pistän itseni likoon aina johonkin uuteen haasteesen. Totean, että eiku kimppuun vaan ja katsotaan sitten matkan varrella mitä syntyy.

Ehkä voisin suoda itselleni armon ja maltin. Ehkä minun ei tarvitsekaan osata vielä kaikkea tai kokea olevani työyhteisön täysvaltainen jäsen. Kyllä ne asiat tapahtuvat. Pala palalta asiat alkavat hahmottua ja elämä helpottaa.

Ehkä ne eivät olekaan minulle potkuja antamassa – sillä taitaa olla syynsä, että juuri minä istun juuri tässä uuden työpöytäni ääressä.

KUULOSTAAKO TUTULTA? Oletko sinä kokenut tällaista uuden alussa? Miten ja milloin pääsit yli mielen myllerryksistä?