Olenko aktiivimallin mukainen ihanneyksilö: työn perässä muuttanut ja onneton? – Ei ketään voi pakottaa muuttamaan pois kotoaan

Pohjois-Savossa on satanut valtavasti lunta viime viikkoina. Sitä ei taida sieltä etelästä käsin tajutakaan, kun siellä kuulemma vain sataa vettä ja on pimeää?

Olin tänään lumitöissä muutaman kymmenen kilometrin päässä Kuopiosta ehdalla pohjois-savolaisella maatilalla. Satuin viime viikolla harmittelemaan radiossa, etten minä, kerrostalon asukki, pääse pihahommiin ja tällaisiin talvisiin ”oikeitten ihmisten” töihin. Ja sitten jo eräs kuulijani kutsui minut lumenluontihommiin kotipihalleen!


ON JÄNNÄ, MITEN toisin silmin elämän voikaan nähdä silloin, kun hyppää hetkeksi omastaa arjestaan jonkun muun elämään – tarttuu lapion varteen ja alkaa kauhoa lunta niin, että hiki nousee pintaan.

Lumityöt tehtyämme ehtoinen isäntäni keitti meille pannukahvit avotulella. Samalla hän kertoi elämästään. Hänen sukunsa oli asuttanut tätä maataloa jo 1800-luvulta, ja koko maailma oli ollut hänelle aina tässä kylässä.

Mutta sitten tuli lama, vaikeat vuodet ja pakko; oli muutettava töihin toiselle puolelle Suomea pieneen kerrostaloon.

–Ja koko ajan minä ikävöin kotiin, hän kertoi ja kuvaili koskettavin sanoin, kuinka onnellinen oli, kun lopulta pääsi takaisin tänne rauhansa ja rakkautensa tyyssijaan.

Minä näin hänessä itseni.

 

(Jatkuu kuvan jälkeen)

Tämän päivän työnantajani, uusi ystäväni isäntä Jussi keitti minulle ulkohuvilassa pannukahvit.

 

OLEN MUUTTANUT TAANNOIN töihin vieraaseen kaupunkiin – vähän ehkä nykymallia vastavirtaan, Helsingistä Pohjois-Savoon. Rakastan työtäni, mutta samalla vieraalle paikkakunnalle muutto painaa mieltä ja ikävä kotiin on valtava.

Kirjoitan tämän ajatuksen puhtaasti omasta kokemuksestani, en mistään poliittisesta näkemyksestä käsin. Se heräsi seuratessani viime päivien vilkasta keskustelua työttömyysturvan aktiivimallista.


MAAILMAA NYT TÄÄLTÄ maaseudun näkökulmasta katsoen, itse töiden takia kotoa lähteneenä, mittarini meni punaiselle jo viikonloppuna lukiessani ministeri Kai Mykkäsen aktiivimallia käsittelevän mielipidekirjoituksen Helsingin Sanomissa.

”On myös kysyttävä, miten pitkään kukin meistä voi vaatia yhteiskunnalta normaalitasoista työttömyysetuutta olematta valmis muuttamaan paikkakunnalle, jossa työhön on mahdollista päästä, ministeri Mykkänen kirjoitti (HS 30.12.2017).

Ja sitten tänä aamuna kansanedustaja Juhana Vartianen lisäsi pökköä pesään:

”Jos ei ole mahdollisuuksia, niin silloin pitää muuttaa työn perässä pois. Niin ihmiset ovat aina tehneet. Ei meillä ole Suomessa tällaiseen hyvinvointirevohkaan varaa, elleivät ihmiset ota itsestään sillä tavalla vastuuta, että muuttavat työn perässä toiselle paikkakunnalle”. (Lainaus: IL, 3.1.2018)

On totta, että jotain työttomyystilanteelle on tehtävä ja rakenteita muutettava; osaan ymmärtää näiden miesten näkemykset sekä aktiivimallin yrityksen enkä kiistä, etteikö myös ”elämäntapatyöttömyyden” ilmiö olisi olemassa.

Mutta kuulkaa, Ministeri Mykkänen ja kansanedustaja Vartiainen: Ketään ei voi pakottaa muuttamaan pois kotoaan vasten tahtoaan!


VOIKO YHTEISKUNTA TODELLA vaatia, että esimerkiksi ihminen, joka on koko elämänsä asunut maaseudulla, ehkä pitkäaikaistyötön, joutuisi muuttamaan hänelle täysin vieraaseen ympäristöön, kiireiseen kaupunkiin pieneen yksiöön, kauas läheisistään ja perheestään – vain tehdäkseen töitä?

Ajattele: Näin tulkiten, minähän olen aktiivimallin kaltainen ihanneyksilö! Olen muuttanut työn perässä toiselle paikkakunnalle, jotta en olisi työtön ja samalla olen ihan hemmetin yksinäinen ja onneton kun kotini ja läheiseni ovat satojen kilometrien päässä. Tällaisiksiko yhteiskunta meidät nyt haluaa? En voi uskoa, että tällainen ajattelu millään tavoin kannustaa työllistymään.

Minulla ei onneksi ole hätää: työni on innostava ja se auttaa jaksamaan. Osaan pitää itsestäni huolen, etsiä ystäviä ja ratkaisuja, enkä näin ole esimerkiksi terveydellisessä vaarassa. Mutta jos minullakin on näin vaikeaa ja yksinäisyys meinaa välillä tappaa, miten olisikaan niillä, joilla ei ole samoja valmiuksia muutokseen?

Sanotaan, että esimerkiksi yksinäisyys on yksi suurimpia kansantaudeistamme nyt. Onko mietitty, mitä tällaiset vaateet, joita valtionjohto ja kansan edustajat nyt lausuvat, tulevat maksamaan yhteiskunnalle onnettomina ja sairaina ihmisinä?

Tämä on yksi, kärjistetty näkökulma aktiivimalliin, mutta sen sanoma on selvä: Kyllä suomalaisessa yhteiskunnassa, vaikka hyvinvointivaltiota kuinka olisikin jo kyseenalaistettava, on oltava muitakin arvoja kuin työ ja yksilö.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Se on lumenluonti kovaa hommaa. Yritin purkaa navetan oven eteen kerääntynyttä, lähes kaksimetristä lumikasaa.

 

 

 



Työllistämisen edellytysten parantaminen on yksi ratkaisu

Ministeri Mykkänen peräänkuuluttu mielipidekirjoituksessaan mallin arvostelijoilta konkreettisia ehdotuksia sitä korvaamaan.

Aktiivimalli on nyt kohdentanut keskustelun tietysti työttömyysturvaan, työn hakemiseen ja vastaanottamiseen, yksilön työllistymiseen, mutta entä sen antaminen; siis yksilön työllistäminen?

Olen ollut itse myös pienyrittäjänä ja työllistäjänä, ja haluaisin kiinittää päättäjien huomion tämän keskustelun yhteydessä myös työllistämisen ongelmiin. Puhutaan tietysti järjestelmän eri osa-alueista, mutta harvoin mikään ongelma ratkeaa vain yhtä palapelin palaa liikuttamalla. Liioin ei mikään yksittäinen asia ratkaise isoa ongelmaa, mutta entä yritykset: millaiset ovat niiden mahdollisuudet työlllistää?

Monet, erityisesti pienet yritykset painivat tälläkin hetkellä ongelmissa; halua ja tarvetta palkata olisi, mutta työvoiman palkkaaminen on liian kallista. Jotta kysyntä ja tarjonta kohtaisivat myös näin päin, olisi myös tarpeen pohtia, miten yhteiskunta voisi tukea työllistäjää työvoiman, esimerkiksi ensimmäisen työntekijän palkkaamisessa? Sillä uskokaa tai älkää, myös täällä maaseudulla on yrityksiä, jotka voisivat kasvaa ja kehittää näin myös aluetta ympärillään, jos voisivat työllistää.

Muistan, että jossain juhlapuheissa on sanottu, että Suomen tulevaisuus on kiinni innovatiivisissa yrityksissämme.



 

Mainokset

Yksinäisyydessä tappavinta on tunne tarpeettomuudesta

Kävin eilen ruokakaupassa. Matkalla sinne on kahvila. Kahvilassa istui mies, johon katseeni kummallisesti kiinnittyi. Edessä kuppi, pää alas painuneena ja katse huolestuneena mies istui pöydän ääressä. Hän näpräsi sormiaan keskittyneen näköisenä. Tuntui, kuin ajatukset olisivat leijuneet hänen edessään mustana pilvenä.

Jokin sattui minuun näkemässäni, eikä tämä saa minua edelleenkään rauhaan. Minä tunsin hänen mustan pilvensä. Tunnistin taakan hänen harteillaan.

Tuntui, kuin olisin katsonut itseäni etäisyyden takaa. 


”TUO MIES ON KOVIN YKSIN”, ajattelin. En voi tietää onko todella näin, mutta katsoessani häntä tunnistin hänen silmiensä takaa väsymyksen ja toivottomuuden –sellaiset tunteet, jotka usein omasta peilistänikin paistavat.

Olisin kovin halunnut mennä koskettamaan häntä olalle ja sanoa: ”Minä olen tässä”. Mutta ei. Sellaista ei ole soveliasta tehdä; se ei ole sosiaalisesti sallittua.

Siksi minä päätin kirjoittaa. Sekin on siinä sosiaalisten sääntöjen rajalla. Paine piilottaa heikkoutensa on kova. 

Mutta jos kukaan ei sitä tee, miten maailma voi muuttua?


* * *

Räpsräps, tonktonk, piippiip. Tonk.

On aamu, ja pursuava roskapussi kädessä seison pienen kopperon edessä. Roskakatos.

Meteli. Pieni lautaseinäinen koppero, jonka yläosaa kiertää tiheä kanaverkko, ja kamala kaaoksen ääni.

Avaan oven.

Paniikki. Räpsräps, tonktonk, piippiip.

Lintu.

Se on jäänyt vangiksi. Kopin takaosassa se hakkaa päällään kanaverkon reikää tietäen itsekin ettei pääse siitä ulos. Mutta se ei näe muutakaan reittiä. Sen voimat ovat vaarassa ehtyä, ties kuinka kauan se on koettanut löytää tietä vapauteen. Ja kun voimat loppuvat, se tuupertuu. Kuihtuu. Kuolee… 

”Rakas, tule tänne!” huudan. Hätä sumentaa linnun pään. Mitähän se nyt ajattelee? Ajattelevatko linnut?

* * *

Minä ajattelen. Ratkaisuja. Enhän voi jättää sitä tänne, mutten uloskaan kantaa. Miten voin auttaa? Paniikki. Keksin kiertää ulkoa kopin toiselle puolelle ja säikäytän linnun kohti ovea. Räpsräps, se lehahtaa, ja silmänräpäyksessä se on poissa. Ei se ehdi jäädä kiittämään. Mutta ei se haittaa. Minä haluan vain, että se pääsee ystäviensä luo.

Alan itkeä. Olen ollut vähän herkillä.

(Kirjoitus julkaistu MaiLifessa 14.4.2016, lue se kokonaan täällä.)

* * *


TUON TARINAN KIRJOITIN blogiini TASAN vuosi sitten. Niin, se vähän huvittaakin: samat aiheet seuraavat polullani, ja jostain syystä ne nostavat päätään samoihin vuodenaikoihin.

Kerroin sinulle silloin yksinäisyydestäni ensimmäistä kertaa. Tuo tuska ja kokemus johtivat hienoihin juttuihin. Tähän:


HERKILLÄ JUU, TÄNÄKIN vuonna tähän aikaan. 

Näky kahvilan pöydässä. 

Minä itse peilaantuneena näkemääni.

Kirjoitan tämän kaiken tuon tyypin takia – toivoen, etä tulkintani hänestä on täysin väärä, ettei hän edustaisi sitä iso joukkoa suomalaisista, joka tälläkin hetkellä räpiköi omassa roskiskatoksessaan. 

En ollut aikeissa kirjoittaa omasta yksinäisyydestäni nyt, sillä en tässä elämäntilanteessa halua leimaantua sääliä tai huomiota hakevaksi luuseriksi. Sellainen somemaailma tuntuu nykyisin olevan. Lytätään ennen kuin ajatellaan. Enkä minä halua tulla lytätyksi, ei minussa ole mitään vikaa. Minä olen vain yksinäinen jä kyllästynyt olemaan tarpeeton.

Jos joku leiman minuun isketään, olkoon se äänitorvena olo monelle kaltaiselleni, joka nytkin pyhien aikaan pohtii yksinäisyyttään. Vielä vähemmän minä haluan, että kukaan joutuu tuntemaan tällaista…


NYT, TASAN VUOSI sen jälkeen kun kohtasin roskislinnun, jostain kulmasta katsottuna voisi todeta tilanteeni olevan vieläkin vaikeampi kuin aiemmin.

Loukkaannuin syyskuussa, jouduin liikkumiskyvyttämäksi ja pitkälle saurauslomalle (lue tästä lisää) – ja yksinelävänä, perheettomänä yrittäjänä tilanne on kaikin kulmin kimurantti. 

Viimeiset seitsemän kuukautta olen käytännössä maannut yksin yksiössäni. Vaikka pari siitä olenkin ollut jo paremmassa kunnossa, vaatii polvi vieläkin veronsa, enkä voi tehdä mitään ylimääräistä. Nyt suurimman työn vaatii kova kuntoutus ja töiden löytäminen.

Arkeni koostuu pienistä palikoista. Pääsääntöisesti vietän aikaani tietokoneella. Sairausomani jälkeen minä en palaa tuttuun ja turvalliseen työpaikkaan, jossa minua odotetaan ja tarvitaan, vaan pikkuyrittäjänä kursin kovaa vauhtia kasaan työkeikkoja. Se ei ole helppoa työtä, sillä sairausloman lisäksi vuodet osin poissa markkinoilta tuntuvat työntäneen minut tarpeettomaksi. Yritän tavoittaa ihmisiä ja tarjota heille palvelujani, koettaa tehdä itsestäni tarpeellisen päivittäin eri tavoin. En välttämättä tapaa ketään toista ihmistä päiviin ja pääse inhimilliseen vuorovaikutukseen. Selivytyminen on omalla vastuullani.

Tällaista ei tämä tyttö vielä pitkiin aikoihin teekään. Voit kenties kuvitella, millaisen lisän tarpeettomuuteen tuo se, ettei totutusti pääse edes purkamaan tuntojaan liikkumalla – se kun minulle on kovin tärkeää. Nämä kuvat Rushista viime keväältä. Onneksi silloin sain kokea tämän!


VAMMAUTUMISENI JA SITÄ SEURANNUT aika on ollut kova prosessi, mutta se oivalluttanut minulle sen, mikä yksinäisyydessä on tappavinta.

Se on tunne tarpeettomuudesta.

Yksinäisyydessä tappavinta on tunne tarpeettomuudesta; onnistumisen kokemusten ja posiitivisen palautteen puute.

Jos elämästäni nyt irrottaisi erilleen tämän muutaman kuukauden kestäneen hetken, näyttäisi maailma aika roisilta. Kukaan ei tarvitse minua juuri nyt, ja tämän saan tuta joka päivä.

En puhu tarpeesta selän taputteluille, peukuille tähän kirjoitukseen tai puolihuolimattomille ”Kyllä sua tarvitaan” -kommenteille; etenkään minun kaltaiselle persoonalle sellaiset eivät ole tarpeen. Puhun konkreettisista kohtaamisista, toiminnasta, mahdollisuuksia olla paras itsensa toisten kanssa, onnistua ja saada siitä positiivista palautetta.


MINUN TILANTEENI RATKEAA varmasti vähitellen sen myötä, kun saan riittävästi työkeikkoja ja kokea taas maailman kaipaavan panostani. Toivon, että tämä tapahtuu pian, mutta pelkään, että ei. Miten minun sitten kävisi? 

En voi olla miettimättä taas sitä kuinka moni kaatuu vaikeuksien alla. Mitä pidempään on yksin vailla minkään sorttista positiivista palautetta, sitä matalammaksi mieli käy. Miten jaksavat kaikki muut yksinäiset työttömät tai sairaat?

Kuinka jaksavat pariskunnat, jotka toistensa olemassa olosta huolimatta kokevat olevansa yksin? Olen myös miettinyt usein sitä, miten parisuhteessa olevista moni kokee yksinäisyyttä (minäkin edellisessä suhteessani), ja ymmärtänyt, että ehkä sekin peilautuu tähän: ettei saa todellista tukea toiselta, koe olevansa tälle tarpeellinen ja saavansa onnistumisen kokemuksia yhdessä?

Kaikista eniten mietin sitä, kuinka voisimme mahdollistaa todellisen tarpeellisuuden tunteen toisille?

Joskus kaadutaan, ja sitten koetetaan parhaansa mukan nousta – toivon, että kaikkilla meistä on voimavaroja nousemiseen!


MINÄ EN OLE TÄYDELLINEN, enkä voi koko maailmaa muuttaa. Yksi yritys siihen on ollut olla itse rohkea ja tuottaa tarinoita yksinäisyydestä koettaen avata silmiä sen edessä. Toinen yritykseni yksinäisyyteen rikastavien ratkaisujen löytämiseen on ollut olla mukana Hyvän mielen lounas -tapahtumassa.

Järjestämme 20.4. Hyvän mielen lounaan vanhuksille (muistatko tämän kirjoitukseni viime syksyltä?), jonne voi tulla vielä mukaan vapaaehtoiseksi! Se on yksi tapa saada kuulua joukkoon, jakaa hyvää mieltä ja saada itse onnistumisen ja tapeellisuuden kokemus. Jos haluat siitä lisätietoa ja tulla mukaan, tule Facebookissa tutustumaan tähän Hyvän mielen tekijät -ryhmään.

/Äm, toivoen, että tämä teksti tarjosi sinulle ajattelemisen aihetta

Ota minut työharjoitteluun – tarjoan palveluksiani, free of charge!

Sinähän tiedät; minä etsin töitä. Olen nyt muutaman viikon sisällä hakenut useampaa paikkaa ja käynyt joissakin haastatteluissa. Paikkaa ei ole vielä löytynyt, mutta tuntumaa rekrytointimarkkinoille on otettu kantapään kautta. Suomen heikko taloustilanne tuntuu työnhakukentillä. Paikkoja on vähän tarjolla. Kynnys palkata on kova, sillä virherekrytoinnit on pakko välttää. Työnhakijalle tämä tarkoittaa pitkiä rekrytointiprosesseja, haastatteluja haastattelujen perään, kilpailua halutusta paikasta lukemattomien muiden hakijoiden kanssa. Jatkuvaa heilumista innostuksen ja hylätyksi tulemisen tunteen välillä. Jatkuvaa epävarmuutta ja mielen hallintaa. Turhautumista.

Erottua täytyy. Osata täytyy – ihan kaikki. Kokemusta täytyy olla laidasta laitaan ja vain oikeassa paikassa oikeaan aikaan olevat superihmiset saavat paikan. Jännittää täytyy päivästä toiseen. Ja mitä tahansa on oltava valmis ottamaan vastaan, jos haluaa olla kiinni työelämässä. Jottei taantuisi. Töitä ei saa jos on liian kauan poissa. Töitä ei saa, jos ei ole juuri oikeaa osaamista.

Mutta erityisesti: omaa osamistaan joutuu heittämään hukkaan joka sekunti kun ei ole töissä. Se on turhauttavaa. Siksi minä olen päättänyt seuraavaa:

Minä etsin nyt työharjoittelupaikkaa. Työttömyys ei ole syy rapistua ja ruostua tai heittää hanskoja tiskiin. Minulla on valtava energia ja paljon osaamista. Haluan tehdä töitä ja olla hyödyksi, palvella osaamisellani. Miksi siis en tekisi jotain nyt! Työttömällä ei ole mitään menetettävää, päinvastoin, tekemällä rohkeita ratkaisuja voi saada paljon. Ehkä enemmän kuin osaa kuvitellakaan.

Kyllä, tämä on totta. Olen valmis tarjoamaan osaamistani ilmaiseksi sillä aikaa kun etsin pysyvämpää työpaikkaa.

iwantyou

Minä osaan kirjoittaa. Osaan tehdä tarinoista myyviä. Minulla on raikkaita ja rohkeita ideoita. Osaan suomea, englantia, ruotsia, norjaa ja vähän ranskaakin. Osaan tehdä strategisia suunnitelmia viestinnässä ja markkinoinnissa. Osaan olla kameran edessä ja sen takana. Luon sujuvia sisältöjä. Tiedän miten myydään. Teen tunteella ja asenteella. Osaan puhua ja vakuuttaa. Osaan perata ja suolistaa kalaa. Tajuan miten yritykset toimivat ja puhun bisnestä. Minulla on takataskussa matkan varrella rakentunut erinomainen verkosto. Somessa olen ihan sairaan hyvä. Ja luotu seikkailuihin! Olen parhaimmillani ihmisten kanssa. Olen parhaimmillani ihminen. Osaan laulaa. Osaan nauraa. Ja näytellä! Osaan sanoa ei, kun tarvitaan. Ja joku on joskus sanonut, että olen ihan hyvä tyyppi ja hassu luonnonlapsi. Ja näköjään tiukan paikan tullen kehua itseäni epäsuomalaiseen tyyliin…

Kaikista eniten minulla on virtaa. Valtavasti energiaa ja osaamista, jotka eivät nyt pääse hyödynnettäväksi. Halua oppia uutta ja kehittyä – erityisesti niillä osa-alueilla, jotka työnhauissani osoittautuvat hieman heikoiksi, ja näin estävät unelmieni työpaikan saamisen. Haluan nyt tehdä jotain jännää ja järkevää, jotta pääsisin tavoitteeseeni. Siksi tarjoan itseni työharjoitteluun johonkin paikkaan, jossa minulle on tarvetta ja käyttöä. Eniten haluaisin oppia esimerkiksi mediatalojen toiminnasta. Siitä kuinka perinteistä siirrytään digiaikaan ja kuinka luodaan koukuttavia tarinoita. Tai siitä, miten tehdään mielenkiintoista tv-ohjelmaa, rakennetaan radioshow tai rakennetaan kick ass -somekampanja. Tai sitten tehdä ihan jotain muuta – olla eräopas, urheilubrändin lähettiläs tai rakentaa kanssasi jotain tapahtumaa. Minusta on moneen, eikä mielikuvituksella ole rajoja.

Teen juuri sitä, missä voin parhaiten palvella osaamisellani.

Nyt on sinun paikkasi! Tarvitsetko kovaa tekijää, mutta palkkaaminen jännittää? Kenties tiedät millaista osaamista tarvitsisit tiimiisi lisää, mutta et ole löytänyt riskittömästi siihen oikeaa ihmistä? Haluatko kokeilla jotain ideaa? Oletko kohta palkkaamassa, mutta rekrytointiaskeleen ottaminen on nyt liian suuri – haluat kenties testata riskittä? Ehkä haluat vain yksinkertaisesti hyvän tyypin hoitamaan jonkun homman tai viemään mieltäsi askarruttavan haasteen uudelle tasolle?

Mitä haluat?

Mitä vielä odotat? Tässä minä olen. Käytettävänäsi noin kuukauden verran – free of charge. Tämä tarjous on ihan tosi. Voin olla yhdellä työnantajalla pidempään tai vaikka viikon pätkissä useammalla. Ajatus siitä, että saisin kuukaudessa pienen läpileikkauksen suomalaiseen työkulttuuriin eri työpaikoissa, kiinnostaa. Siitähän voisin vaikka kirjoittaa!

stilladream

Tältä sivulta löydät lisää minusta www.maijailmoniemi.fi . Ja jos ihmettelit tuota erityisosaamistani kalanperkauksessa, katso vaikka tämä: Kauhuleffojen kiintiöbloni kalatehtaalla ja haaste helvetistä.

Ja sitten: Call me maybe?

/Maija, jonka unelma on jonain päivänä saada oma luonto- ja seikkailuohjelma.

Ps. Tänään klo 15-16 välillä on Hour of Sisu, joka haastaa kaikki suomalaiset tekemään jotain mikä pelottaa: astumaan askeleen kohti unelmia, tarttumaan toimeen ja ottamaan rohkeitakin riskejä. Minkä rajan sinä voisit rikkoa juuri nyt? Siis just nyt! TEE! Tämä työharjoittelutarjous oli minun osallistumiseni Sisun tuntiin. 

 

 

EDIT VUONNA 2016: Tämän kampanjan tarkoitus oli löytää minulle työpaikka, ja tämän erilaisen lähestymistavan avulla sain heti palkkatyön. En suosittele hakeutumaan työttömyysaikana pitkäksi aikaa palkattomaan työharjoitteluun, sillä se saattaa vaikuttaa tukiin. Suosittelen kuitenkin etsimään itselle soveltuvia erottuvia tapoja työnhakuun. Tämä olkoon esimerkki sellaisesta.

Tavallinen uusi maanantai tavallisessa elämässä

Jos Kaurismäki tekisi nyt elokuvaa elämästäni, olisi hän tänä aamuna, vaikka päivä ole ehtinyt edes puoleen, saanut jo ison annoksen sellaista karun rehtiä materiaalia.

On ensimmäinen päiväni ilman töitä.

Miksi se on niin vaikea sanoa?

Työttömänä.

Miksi suomen kielessä ei ole sellaista ilmaisua kuin amerikassa? ”Between jobs”, he sanovat.

Töiden välissä. Siinähän sitä ollaan.

Tässä olen.

Se Kaurismäki! Hän olisi seurannut minua aamulla Hakaniemeen, Kallion virastotaloon, jossa olen päässyt koko kevään juttelemaan elämäni jäsentämisen avuksi sairaanhoitajan kanssa. Sitäkään en uskalla näköjään sanoa ääneen. Sitä liitettä, joka tuohon sairaanhoitajan titteliin liittyy. Psykiatrinen. Psykiatrinen sairaanhoitaja. Se kuulostaa jotenkin kovin karulta. Liian rankalta.

Vaikka nykyäänhän joka toinen meistä ramppaa jos jonkinlaisella terapeutilla jos jonkinlaisissa asioissa. Mutta minulla ei ole varaa sellaisiin terapeutteihin, joten tapaan psykiatrista sairaanhoitajaa kunnallisella lääkäriasemaalla. Ja se nyt vaan sattuu olemaan tämän ihmisen titteli. Ja keskustelu juuri hänen kanssaan auttaa.

* * *

Tapaamiseni jälkeen Kaurismäki olisi tullut mukaani Ympyrätalon S-markettiin. Ensimmäinen näky astuessani sisään ovesta oli joukko Hakaniemen asukkaita, jotka jonottivat hyvissä asemissa ennen aamuyhdeksää pian aukeavaan Alkoon. Heillä oli kai jano. Minä en mennyt Alkoon, vaan suuntasin ruokahyllyjen väliin. Nyt on kulukuuri. Minusta on tullut tämän vuoden aikana hintavertailun mestari. Aina täytyy katsoa kilohintoja!

Kävellessäni kotiin puhelimeni pärähti soimaan vieraasta numerosta.

Joku mahdollinen työnantaja? Hätkähdin.

Ei.

Veronmaksajien keskusliitto.

Kiitin puhelusta ja kerroin olevani ensimmäistä päivää työtön. Etten ihan juuri tällä hetkellä ehkä ajattele veronmaksamista siitä näkökulmasta kuin soittaja kenties toivoi.

Ja se olikin se nainen langan toisessa päässä joka hätähti. Hän hätääntyi ilmoitustani niin, että hyvä kuin muisti sanoa kuulemiin kun oli jo lyönyt luurin korvaani. Oliko Veronmaksajien keskusliiton vaikeaa kohdata työtön?

Nauroin ääneen keskellä katua ja ajattelin Kaurismäkeä:

Me saadaan tästä hyvää matskua, Aki!

Mutta minä olin juuri uskaltanut sanoa ääneen olevani työtön.

* * *

Menin kotiin. Jonotin TE-keskuksen puhelinpalvelussa tuloksetta. Jollain muullakin on sinne asiaa. Tartuin imuriin ja päätin putsata vanhat pölyt pois uusien tieltä. Sain puolet asunnosta imuroitua, kun imuri pärähti rikki. Nyt istun kotonani asunnon sillä puolella lattiaa joka on imuroitu ja kiroan Voltaani.

* * *

Näin alkoi minun päiväni, jatkokertomus Kaurismäkeläiselle Eat pray lovelle.

Miksi kerron tällaisia asoita? Siksi, että tämä on elämääni nyt. Ja tällaista elämää elää lisäkseni kovin moni muukin, mutta he eivät siitä ääneen puhu. He ovat ihan tavallisia ihmisiä, jotka syystä tai toisesta ovat tilanteessa, jossa elämästä puuttuu monta merkittävää peruspilaria: töitä, rahaa, ihmissuhteita, kenties terveyttä. Sellaisia asioita, joita monella meistä on, mutta joita emme ehkä aina osaa arvostaa riittävästi.

Monet näistä ihmisistä ovat vielä minua paljon vaikeammassa tilanteessa. Minä tiedän että selviän. Tämä on vain vaihe. Saan töitä, mieleni pysyy kasassa, minulla on hyvät fyysiset voimat, minulla on into. Mutta monella näistä tämän hetkisistä kollegoistani näin ei valitettavasti ole. Samaan aikaan kun minä paiskin innoissani hommia saadakseni taas elämäni järjestykseen, he jonottavat aamuvarhaisella Alkoon tai tuijottavat yksin kotiin lukkiutuneina seinää.

Heille minä toivon paljon voimia ja uskoa itseen. Parempaa tulevaisuutta.

* * *

Olen miettinyt paljon sitä, että pitäisikö nyt blogissani hyvä aloittaa sellainen ”uuden elämäni uusi alku” -tarina. Nythän voisin kutsua tätä ”uuden elämäni ensimmäiseksi päiväksi”. Mutta ei. Tämä on yksinkertaisesti yksi päivä elämässäni. Ei uusi, ei vanha. Vain tämä päivä. Ja tänä päivänä ollaan työttömänä ja se on seurausta elämäni aiemmista tapahtumista. Tämä on jatkumoa elämässäni, tavallinen uusi maanantai, joka nyt avautui tällaisessa muodossa tällaisin ajatuksin. En minä häpeä tätä, vaikka vaikealta tuntuukin sanoa se ääneen. Minä haluan osoittaa, että tällaistakin on. Tällaisia maanataita ihan tavallisen ihmisen elämässä.

Pitäkää, rakkaat, itsestänne ja läheisistänne huolta!

volta

/Ämmä ja kirottu Volta