Olenko aktiivimallin mukainen ihanneyksilö: työn perässä muuttanut ja onneton? – Ei ketään voi pakottaa muuttamaan pois kotoaan

Pohjois-Savossa on satanut valtavasti lunta viime viikkoina. Sitä ei taida sieltä etelästä käsin tajutakaan, kun siellä kuulemma vain sataa vettä ja on pimeää?

Olin tänään lumitöissä muutaman kymmenen kilometrin päässä Kuopiosta ehdalla pohjois-savolaisella maatilalla. Satuin viime viikolla harmittelemaan radiossa, etten minä, kerrostalon asukki, pääse pihahommiin ja tällaisiin talvisiin ”oikeitten ihmisten” töihin. Ja sitten jo eräs kuulijani kutsui minut lumenluontihommiin kotipihalleen!


ON JÄNNÄ, MITEN toisin silmin elämän voikaan nähdä silloin, kun hyppää hetkeksi omastaa arjestaan jonkun muun elämään – tarttuu lapion varteen ja alkaa kauhoa lunta niin, että hiki nousee pintaan.

Lumityöt tehtyämme ehtoinen isäntäni keitti meille pannukahvit avotulella. Samalla hän kertoi elämästään. Hänen sukunsa oli asuttanut tätä maataloa jo 1800-luvulta, ja koko maailma oli ollut hänelle aina tässä kylässä.

Mutta sitten tuli lama, vaikeat vuodet ja pakko; oli muutettava töihin toiselle puolelle Suomea pieneen kerrostaloon.

–Ja koko ajan minä ikävöin kotiin, hän kertoi ja kuvaili koskettavin sanoin, kuinka onnellinen oli, kun lopulta pääsi takaisin tänne rauhansa ja rakkautensa tyyssijaan.

Minä näin hänessä itseni.

 

(Jatkuu kuvan jälkeen)

Tämän päivän työnantajani, uusi ystäväni isäntä Jussi keitti minulle ulkohuvilassa pannukahvit.

 

OLEN MUUTTANUT TAANNOIN töihin vieraaseen kaupunkiin – vähän ehkä nykymallia vastavirtaan, Helsingistä Pohjois-Savoon. Rakastan työtäni, mutta samalla vieraalle paikkakunnalle muutto painaa mieltä ja ikävä kotiin on valtava.

Kirjoitan tämän ajatuksen puhtaasti omasta kokemuksestani, en mistään poliittisesta näkemyksestä käsin. Se heräsi seuratessani viime päivien vilkasta keskustelua työttömyysturvan aktiivimallista.


MAAILMAA NYT TÄÄLTÄ maaseudun näkökulmasta katsoen, itse töiden takia kotoa lähteneenä, mittarini meni punaiselle jo viikonloppuna lukiessani ministeri Kai Mykkäsen aktiivimallia käsittelevän mielipidekirjoituksen Helsingin Sanomissa.

”On myös kysyttävä, miten pitkään kukin meistä voi vaatia yhteiskunnalta normaalitasoista työttömyysetuutta olematta valmis muuttamaan paikkakunnalle, jossa työhön on mahdollista päästä, ministeri Mykkänen kirjoitti (HS 30.12.2017).

Ja sitten tänä aamuna kansanedustaja Juhana Vartianen lisäsi pökköä pesään:

”Jos ei ole mahdollisuuksia, niin silloin pitää muuttaa työn perässä pois. Niin ihmiset ovat aina tehneet. Ei meillä ole Suomessa tällaiseen hyvinvointirevohkaan varaa, elleivät ihmiset ota itsestään sillä tavalla vastuuta, että muuttavat työn perässä toiselle paikkakunnalle”. (Lainaus: IL, 3.1.2018)

On totta, että jotain työttomyystilanteelle on tehtävä ja rakenteita muutettava; osaan ymmärtää näiden miesten näkemykset sekä aktiivimallin yrityksen enkä kiistä, etteikö myös ”elämäntapatyöttömyyden” ilmiö olisi olemassa.

Mutta kuulkaa, Ministeri Mykkänen ja kansanedustaja Vartiainen: Ketään ei voi pakottaa muuttamaan pois kotoaan vasten tahtoaan!


VOIKO YHTEISKUNTA TODELLA vaatia, että esimerkiksi ihminen, joka on koko elämänsä asunut maaseudulla, ehkä pitkäaikaistyötön, joutuisi muuttamaan hänelle täysin vieraaseen ympäristöön, kiireiseen kaupunkiin pieneen yksiöön, kauas läheisistään ja perheestään – vain tehdäkseen töitä?

Ajattele: Näin tulkiten, minähän olen aktiivimallin kaltainen ihanneyksilö! Olen muuttanut työn perässä toiselle paikkakunnalle, jotta en olisi työtön ja samalla olen ihan hemmetin yksinäinen ja onneton kun kotini ja läheiseni ovat satojen kilometrien päässä. Tällaisiksiko yhteiskunta meidät nyt haluaa? En voi uskoa, että tällainen ajattelu millään tavoin kannustaa työllistymään.

Minulla ei onneksi ole hätää: työni on innostava ja se auttaa jaksamaan. Osaan pitää itsestäni huolen, etsiä ystäviä ja ratkaisuja, enkä näin ole esimerkiksi terveydellisessä vaarassa. Mutta jos minullakin on näin vaikeaa ja yksinäisyys meinaa välillä tappaa, miten olisikaan niillä, joilla ei ole samoja valmiuksia muutokseen?

Sanotaan, että esimerkiksi yksinäisyys on yksi suurimpia kansantaudeistamme nyt. Onko mietitty, mitä tällaiset vaateet, joita valtionjohto ja kansan edustajat nyt lausuvat, tulevat maksamaan yhteiskunnalle onnettomina ja sairaina ihmisinä?

Tämä on yksi, kärjistetty näkökulma aktiivimalliin, mutta sen sanoma on selvä: Kyllä suomalaisessa yhteiskunnassa, vaikka hyvinvointivaltiota kuinka olisikin jo kyseenalaistettava, on oltava muitakin arvoja kuin työ ja yksilö.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Se on lumenluonti kovaa hommaa. Yritin purkaa navetan oven eteen kerääntynyttä, lähes kaksimetristä lumikasaa.

 

 

 



Työllistämisen edellytysten parantaminen on yksi ratkaisu

Ministeri Mykkänen peräänkuuluttu mielipidekirjoituksessaan mallin arvostelijoilta konkreettisia ehdotuksia sitä korvaamaan.

Aktiivimalli on nyt kohdentanut keskustelun tietysti työttömyysturvaan, työn hakemiseen ja vastaanottamiseen, yksilön työllistymiseen, mutta entä sen antaminen; siis yksilön työllistäminen?

Olen ollut itse myös pienyrittäjänä ja työllistäjänä, ja haluaisin kiinittää päättäjien huomion tämän keskustelun yhteydessä myös työllistämisen ongelmiin. Puhutaan tietysti järjestelmän eri osa-alueista, mutta harvoin mikään ongelma ratkeaa vain yhtä palapelin palaa liikuttamalla. Liioin ei mikään yksittäinen asia ratkaise isoa ongelmaa, mutta entä yritykset: millaiset ovat niiden mahdollisuudet työlllistää?

Monet, erityisesti pienet yritykset painivat tälläkin hetkellä ongelmissa; halua ja tarvetta palkata olisi, mutta työvoiman palkkaaminen on liian kallista. Jotta kysyntä ja tarjonta kohtaisivat myös näin päin, olisi myös tarpeen pohtia, miten yhteiskunta voisi tukea työllistäjää työvoiman, esimerkiksi ensimmäisen työntekijän palkkaamisessa? Sillä uskokaa tai älkää, myös täällä maaseudulla on yrityksiä, jotka voisivat kasvaa ja kehittää näin myös aluetta ympärillään, jos voisivat työllistää.

Muistan, että jossain juhlapuheissa on sanottu, että Suomen tulevaisuus on kiinni innovatiivisissa yrityksissämme.



 

Mainokset

Kun Samppanjapissiksestä tuli perustulon kannattaja

On maaliskuinen harmaa sadepäivä. Ulkomaailma juoksee lounailleen nauttimaan terveellisiä viherpirtelöitään ja salaattejaan. Minä istun keskipäivällä sälekaihtimet tiukkaan suljettuina espoolaisella pientaloalueella sijaitsevan paritalon sohvalla katsoen televisiota ja syöden Kismet-patukkaa. Ostoskanava vaihtuu laihdutusrealityyn. Olen juuri tullut takaisin Suomeen Norjasta, nyt vailla kotia ja pari päivää talovahtina ystäväni kodissa hänen perheensä lomamatkan aikana. Sitten menen taas seuraavaan väliaikaiseen osoitteeseen, toisten nurkkiin majailemaan. Olen ilmoittautunut työttömäksi työnhakijaksi kuukautta aiemmin ja tunnen itseni turhemmaksi kuin koskaan aiemmin. Pitäisi plärätä taas mollia, TE-keskuksen työpaikkailmoitussivustoa. Ei innosta. Ei kiinnosta. Siellä on tasan ne samat muutama paikkaa kuin eilenkin ja hirveä määrä hakijoita. Olen hakenut montaa työpaikkaa. Pakon sanelemana mitä tahansa. Ahdistaa ja rintaa puristaa. Tässä samassa tilanteessa moni joutuu marssimaan lääkärin pakeille hakemaan masennuslääkkeitä. Tekemättömyys tappaa. Minä en halua näivettyä hengiltä. Haluan tehdä jotain, mitä tahansa. Minulla on intoa ja osaamista, enkö halua heittää niitä hukkaan. Entisenä yrittäjänä en voi kuvitellakaan makaavani turhanpanttina.

Vedän Kismet-patukan parilla haukkauksella kitaan. Tällaiseen luksukseen minulla ei oikeasti olisi varaa. Mutta suklaallahan on todettu olevan mieltä ylentävä vaikutus. Kirjoitan blogiini tiiliseinistä.

Seuraavat päivät ovat turhauttavia. Ei innosta. Ei kiinnosta. Edelleenkään. Tuntuu, että en näe mihinkään suuntaan enkä tiedä mitä tehdä. Käyn läpi työttömyysaikani suurinta taistelua. Hoen itselleni, että tästä on nyt vain jaksettava mennä yli. Vahva mieli ei tähän saa murentua.

kismet

Hetki elämästä maaliskuisena päivänä.

Timantit muodostuvat paineessa ja niin syntyy minunkin timanttini.

Työharjoittelu.

Tasan viikon päästä turhautumiseni huipusta sen keksin. Tarjoan itseni työharjoitteluun. Saisinpahan tehdä jotain samalla kun etsin töitä. Se ken tähän tarjoukseen tarttuisi, saisi minusta apua siksi ajaksi kunnes löydän varsinaisen työpaikan. En osaa kuvitellakaan kuinka fiksu vetoni on. Saan kutsuja tapaamaan erilaisia firmoja ja organisaatioita, joilla saattaisi olla minulle töitä. Siis ihan palkallisiakin. 

Alkaa elämäni hauskin vaihe. Olen onnelisempi ja innostuneempi kuin aikoihin. Tunnen itseni tarpeellisimmaksi kuin koskaan. Olen yllättäen kääntänyt työnhaun päälaelleen, ja nyt minua kutsutaankin tapaamisiin ja haastatteluihin. Minä voin valita kenet tapaan. Tarjoan näkemyksiäni, osaamistani, annan pieniä työnäytteitä. Ilmaiseksi. Vain siksi, että haluan auttaa muita ja työllistyä. Saamme tutustua turvallisesti. Joillekin sanon ei, joidenkin kanssa tutkimme mahdollisuutta tehdä töitä yhdessä. Alkaa näyttä siltä, että minulla on pian töitä joista saan rahaa! Osaavalle ihmiselle on maksettava hänen ansaitsemallaan tavalla. Kukaanhan ei tietenkään oleta, että ilmaiseksi tehtäisiin loputtomiin. Minun ainoa tavoitteeni toiminnassani on työllistyä ja saada rahaa. Olen sen verran kova mimmi, etten anna kenenkään käyttää minua hyväksi, eikä yksikään toimija, jonka kanssa toimin ole sellaista yrittänytkään tehdä. Kaikki ymmärtävät pelin hengen.

Bisnesnainen, se ”Samppanjapissis”, josta sinulle olen aiemmin kertonut, minussa herää ja päätän että firma on laitettava pystyyn. Voisin tehdä molempia; olla palkkatöissä ja yrittää sivutoimisesti.

Vire tuntuu positiiviselta, ja teen ison päätöksen. Vuokraan kodin isolla riskillä. Uskon, että saan pian töitä, mutta pelkään saanko vuokraani maksettua. Rukoilen, että saan asumislisän työttömyystyrvaani. Sen lisäämällä päivärahaani voisin juuri ja juuri maksaa vuokrani. Laskut ja ruoka. Niitä en uskalla edes ajatella. Nyt on vain uskottava, ajattelen.

En ole enää koditon. Olen onneni kukkuloilla. Minulla on paikka, johon kiinnittyä.

Homma rullaa koko ajan paremmin, oma koti auttaa henkisesti valtavasti. Saan valtavan määrän kontakteja, kokemuksia ja näytön paikkoja. Molliakin seuraan, mutta pistän merkille, että yhtään työtarjousta minulle ei tule TE-keskukselta. Ihmettelen. Eikös se ole sen talon tehtävä? Auttaa meitä työttömiä työllistymään?

Sitten eräänä päivänä minua aletaan varoitella. Laissa on pykälä*, jonka mukaan ”työnhakijalla, joka palkatta työskentelee yrityksessä tai sellaisissa tehtävissä, jotka yleisesti tehdään työsuhteessa tai yritystoimintana, ei ole oikeutta työttömyysetuuteen.” En saisi tehdä vapaaehtoistyötä, jonka tavoitteena vireen ylläpitäminen ja työllistyminen. En saisi toimia näin. 

Alan pelätä, että menetän tukeni.

* * *

Sitten tulee tämä päivä.

Tänään 27.4.2015.

soppari

Nyt uskallan sanoa nämä asiat ääneen. Enää ei tarvitse pelätä työttömuusturvan menetystä, sillä tänään minä allekirjoitin työsopimuksen. Minusta tulee palkansaaja. Kohta en elä enää peruspäivärahalla 32 euroa ja 80 senttiä, josta käteen jää 26 euroa ja 24 senttiä. Kohta tililleni putkahtaa säännöllinen summa rahaa. Palkkaa! Se ei ole iso, mutta palkkani kasvaminen on itsestäni ja työkavereistani kiinni. Oikeastaan minusta tulee palkansaaja ja yrittäjä, sillä tähän kylkeen pukkaan pystyyn vielä oman firman.

Toki on mahdollista, että tämän kirjoitettuani minulle tulee yhteydenotto, jossa penätään takaisin kuussa saamaani vajaata 500 euroa, laki kun on sovellettavissa niin kuin kukakin virkailija parhaaksi katsoo. Mutta tänään, tässä ja nyt toivon, että minun annetaan toimia kannustavana esimerkkinä siitä, että oma yritteliäisyys työnhaussa voisi olla edes vähän kannattavaa.

työharjoittelu

Viimeiset kuukaudet minä olen siis etsinyt töitä. Koettanut keksiä keinoja, joilla erottautua ja löytää piilotyöpaikkoja. En tiedä kuka niitä avoimia paikkoja saa. Monta yhtä hyvää ihmistä on jonossa ja siitä sitten jollain arvalla joku valitaan. Olen koettanut olla aktiivinen. Tarjosin itseäni työharjoitteluun, muistat varmaan tämän blogikirjoitukseni.

Ajattelin tämän olevan oikein. Että aktiivisuus palkitaan ja siihen yhteiskunta meitä työttömiä kannustaisi. Olen etsinyt töitä tarjoamallani itseäni avuksi, vapaaehtoistyöhön se kai rinnastettaisiin. Olen ajatellut, että antamalla jotain voisin näyttää kykyni ja lisäarvoni potentiaalisille työnantajille. Kynnys palkata on kova ja hakijoita järjettömät määrät. Osoittaakseen osaamisensa on tehtävä kaikkensa. Niin minä ajattelin.

Koko ajan olen jännittänyt saanko töitä. Nyt jännitän, oleko tehnyt väärin. Voitaisiinko työttömyyspäivärahani vetää pois, koska olen niin aktiivinen työnhakija? Se riski kai voi olla edelleen olemassa.

Mutta elämä on yksi suuri riski.

Ja järjestelmä; niin, jotain siinä on pielessä. Se ei kannusta työllistymiseen. Minunkin olisi haluttu jäävän sohvalle selailemaan mollia päivästä toiseen ja odottamaan, että jostain tärppää. Ehkä.

20140116-185546.jpg

Tämä teksti oli kalliolaisen kahvilan seinässä reilu vuosi sitten tammikuussa, ja se kiinnitti tuolloin huomioni.

 

Olen viimeisen vuoden saanut tutkia tätä järjestelmää oikein olan takaa. Kirjoitin kesän lopussa köyhyydestä näin: Kun Samppanjapissiksestä tuli köyhä. Tuon kirjoituksen jälkeen elämääni tuli vaihe, jossa lähdin ottamaan perspektiiviä Norjaan ja tekemään sinne töitä – Valtiotieteiden maisterista tuli kalastajan apulainen. Nyt tultuani reissultani takaisin suunniteltua aikaisemmin, palasin nollapisteeseen. Omia valintojani. Kuten tapani hakea töitä, oma valinta.

Ja omiin valintoihin minä toivoisin järjestelmän meitä kannustavan.

Minä olen onnekas. Sain töitä vain parin kuukauden työttömyyden jälkeen. Ja, oh, let me tell you, näin ainoastaan ja vain johtuen siitä tavasta, jolla olen toiminut: näitä työpaikkoja ja mahdollisuuksia ei mollista löytynyt. Halusin vain työllistyä ja saada palkkaa tekemällä asioita, joita rakastan. Annoin vapaaehtoisesti ilmaisia työnäytteitä, mutta kaikkien kanssa on alusta lähtein ollut selvää, että kukaan ei tee tai teetä ilmaista työtä. Ymmärrän hyvin sen, että yhteiskunta ei halua kannustaa siihen, että nautitaan tukia ja tehdään ilmaista työtä. Sitä minäkään en tarkoita enkä halua. Haluan vain, että meitä innostuneita työnhakijoita ei lannisteta järjettömillä säädöksillä. Haluan, että olisi mahdollisuus ottaa vastuu itsestään, eikä jäädä järjestelmän hampaisiin tukahduttaen intonsa tehdä töitä.

Apuni on ollut monelle työharjoitteluni puitteissa tapaamalle organisaatiolle hyvin arvokasta. Osaamiseni myynnissä, markkinoinnissa ja viestinnässä on auttanut useita heitä ison askeleen eteenpäin. Tosiasia on myös se, että monet yritykset eivät voi tai uskalla palkata taloudellisen riskin takia. Kokonaan toinen kysymys onkin, miten yrityksiä kannustetaan ja tuetaan ihmisten palkkaamisessa; erityisesti pienelle firmalle ensimmäisen työntekijän palkkaamiseen on aivan liian iso kynnys. Nykyistä työsopimustani ei olisi tehty ilman, että pääsin osoittamaan ensin lisäarvoni. Järjestelmä sakkaa monesta näkökulmasta.

Mitä tarkoittaa aktiivisuus työnhakumarkkinoilla ja kuinka siihen kannustetaan? Sitä halusin vain tänään kysyä. Minusta me emme tarvitse tähän maahan enää yhtään lisää masentunutta mollia sohvalla pläräävää työtöntä.

maisema3

Minä äänestin näissä vaaleissa itselleni poikkeuksellisesti. Annoin ääneni ihmiselle, joka puhui köyhyydestä ja perustulosta. Olisiko Samppanjapissis tehnyt niin?

Tällaisiakin kuplia on.

Minusta tulee kohta palkansaaja ja yrittäjä. Varsinainen hybridi, joka alkaa tuottaa veroeuroja oikein rytinällä tähän yhteiskuntaan. Jos ikinä jään vielä työttömäksi, haluan, että se tapahtuu Suomessa, joka tukee aktiivista työnhakua. Perustulo ei ole ongelmaton eikä yksiselitteinen, mutta toivon, että jossain mittakaavassa sitä rohjettaisiin kokeilla. Sillä minä väitän, että jotain tälle järjestelmälle on tehtävä ja pian.

Railakasta vappua, työn juhlaa, sinulle ystäväni! Ja tervetuloa mukaan seuraamaan, voiko Nobodysta tulla Somekuningatar! Sillä nyt rokataan!

maijanyrkki

Rakkaudella Ämmä

 

*Työttömyysturvalaki (30.12.2002/1290)

Ota minut työharjoitteluun – tarjoan palveluksiani, free of charge!

Sinähän tiedät; minä etsin töitä. Olen nyt muutaman viikon sisällä hakenut useampaa paikkaa ja käynyt joissakin haastatteluissa. Paikkaa ei ole vielä löytynyt, mutta tuntumaa rekrytointimarkkinoille on otettu kantapään kautta. Suomen heikko taloustilanne tuntuu työnhakukentillä. Paikkoja on vähän tarjolla. Kynnys palkata on kova, sillä virherekrytoinnit on pakko välttää. Työnhakijalle tämä tarkoittaa pitkiä rekrytointiprosesseja, haastatteluja haastattelujen perään, kilpailua halutusta paikasta lukemattomien muiden hakijoiden kanssa. Jatkuvaa heilumista innostuksen ja hylätyksi tulemisen tunteen välillä. Jatkuvaa epävarmuutta ja mielen hallintaa. Turhautumista.

Erottua täytyy. Osata täytyy – ihan kaikki. Kokemusta täytyy olla laidasta laitaan ja vain oikeassa paikassa oikeaan aikaan olevat superihmiset saavat paikan. Jännittää täytyy päivästä toiseen. Ja mitä tahansa on oltava valmis ottamaan vastaan, jos haluaa olla kiinni työelämässä. Jottei taantuisi. Töitä ei saa jos on liian kauan poissa. Töitä ei saa, jos ei ole juuri oikeaa osaamista.

Mutta erityisesti: omaa osamistaan joutuu heittämään hukkaan joka sekunti kun ei ole töissä. Se on turhauttavaa. Siksi minä olen päättänyt seuraavaa:

Minä etsin nyt työharjoittelupaikkaa. Työttömyys ei ole syy rapistua ja ruostua tai heittää hanskoja tiskiin. Minulla on valtava energia ja paljon osaamista. Haluan tehdä töitä ja olla hyödyksi, palvella osaamisellani. Miksi siis en tekisi jotain nyt! Työttömällä ei ole mitään menetettävää, päinvastoin, tekemällä rohkeita ratkaisuja voi saada paljon. Ehkä enemmän kuin osaa kuvitellakaan.

Kyllä, tämä on totta. Olen valmis tarjoamaan osaamistani ilmaiseksi sillä aikaa kun etsin pysyvämpää työpaikkaa.

iwantyou

Minä osaan kirjoittaa. Osaan tehdä tarinoista myyviä. Minulla on raikkaita ja rohkeita ideoita. Osaan suomea, englantia, ruotsia, norjaa ja vähän ranskaakin. Osaan tehdä strategisia suunnitelmia viestinnässä ja markkinoinnissa. Osaan olla kameran edessä ja sen takana. Luon sujuvia sisältöjä. Tiedän miten myydään. Teen tunteella ja asenteella. Osaan puhua ja vakuuttaa. Osaan perata ja suolistaa kalaa. Tajuan miten yritykset toimivat ja puhun bisnestä. Minulla on takataskussa matkan varrella rakentunut erinomainen verkosto. Somessa olen ihan sairaan hyvä. Ja luotu seikkailuihin! Olen parhaimmillani ihmisten kanssa. Olen parhaimmillani ihminen. Osaan laulaa. Osaan nauraa. Ja näytellä! Osaan sanoa ei, kun tarvitaan. Ja joku on joskus sanonut, että olen ihan hyvä tyyppi ja hassu luonnonlapsi. Ja näköjään tiukan paikan tullen kehua itseäni epäsuomalaiseen tyyliin…

Kaikista eniten minulla on virtaa. Valtavasti energiaa ja osaamista, jotka eivät nyt pääse hyödynnettäväksi. Halua oppia uutta ja kehittyä – erityisesti niillä osa-alueilla, jotka työnhauissani osoittautuvat hieman heikoiksi, ja näin estävät unelmieni työpaikan saamisen. Haluan nyt tehdä jotain jännää ja järkevää, jotta pääsisin tavoitteeseeni. Siksi tarjoan itseni työharjoitteluun johonkin paikkaan, jossa minulle on tarvetta ja käyttöä. Eniten haluaisin oppia esimerkiksi mediatalojen toiminnasta. Siitä kuinka perinteistä siirrytään digiaikaan ja kuinka luodaan koukuttavia tarinoita. Tai siitä, miten tehdään mielenkiintoista tv-ohjelmaa, rakennetaan radioshow tai rakennetaan kick ass -somekampanja. Tai sitten tehdä ihan jotain muuta – olla eräopas, urheilubrändin lähettiläs tai rakentaa kanssasi jotain tapahtumaa. Minusta on moneen, eikä mielikuvituksella ole rajoja.

Teen juuri sitä, missä voin parhaiten palvella osaamisellani.

Nyt on sinun paikkasi! Tarvitsetko kovaa tekijää, mutta palkkaaminen jännittää? Kenties tiedät millaista osaamista tarvitsisit tiimiisi lisää, mutta et ole löytänyt riskittömästi siihen oikeaa ihmistä? Haluatko kokeilla jotain ideaa? Oletko kohta palkkaamassa, mutta rekrytointiaskeleen ottaminen on nyt liian suuri – haluat kenties testata riskittä? Ehkä haluat vain yksinkertaisesti hyvän tyypin hoitamaan jonkun homman tai viemään mieltäsi askarruttavan haasteen uudelle tasolle?

Mitä haluat?

Mitä vielä odotat? Tässä minä olen. Käytettävänäsi noin kuukauden verran – free of charge. Tämä tarjous on ihan tosi. Voin olla yhdellä työnantajalla pidempään tai vaikka viikon pätkissä useammalla. Ajatus siitä, että saisin kuukaudessa pienen läpileikkauksen suomalaiseen työkulttuuriin eri työpaikoissa, kiinnostaa. Siitähän voisin vaikka kirjoittaa!

stilladream

Tältä sivulta löydät lisää minusta www.maijailmoniemi.fi . Ja jos ihmettelit tuota erityisosaamistani kalanperkauksessa, katso vaikka tämä: Kauhuleffojen kiintiöbloni kalatehtaalla ja haaste helvetistä.

Ja sitten: Call me maybe?

/Maija, jonka unelma on jonain päivänä saada oma luonto- ja seikkailuohjelma.

Ps. Tänään klo 15-16 välillä on Hour of Sisu, joka haastaa kaikki suomalaiset tekemään jotain mikä pelottaa: astumaan askeleen kohti unelmia, tarttumaan toimeen ja ottamaan rohkeitakin riskejä. Minkä rajan sinä voisit rikkoa juuri nyt? Siis just nyt! TEE! Tämä työharjoittelutarjous oli minun osallistumiseni Sisun tuntiin. 

 

 

EDIT VUONNA 2016: Tämän kampanjan tarkoitus oli löytää minulle työpaikka, ja tämän erilaisen lähestymistavan avulla sain heti palkkatyön. En suosittele hakeutumaan työttömyysaikana pitkäksi aikaa palkattomaan työharjoitteluun, sillä se saattaa vaikuttaa tukiin. Suosittelen kuitenkin etsimään itselle soveltuvia erottuvia tapoja työnhakuun. Tämä olkoon esimerkki sellaisesta.

Støn todellisuus ja karmaiseva haaste

Voi kunpa osaisin kuvailla sinulle miltä täällä näyttää. Saattaisit ymmärtää miksi, vaikka kyseessä on lopulta toivottavasti vain muutamien mittainen katko töissä ja palkan tulossa, olen ollut kuitenkin vähän harmissani töiden loppumisesta. En tiedä olenko osannut kuvata riittävällä tarkkuudella sitä, miten pieni paikka Stø on. Ja miten eristyksissä täällä olen kaikesta muusta maailmasta. Etenkin sitten kun muut suomalaiset lähtevät pois ja jään tänne yksin. Kun ei ole autoakaan. 

Kirjoitin aiemmin, että kun katson ikkunastani ulos, näen koko kylän. Se ei ollut liioiteltua; kun katson ikkunastani ulos, todella näen kaiken mitä täällä on nähtävää. Kalastusrakennuksen, jonka ympärillä kaikki pyörii. Eräs ihminen Suomesta kyseli minulta onko Stø Boxing Clubilla näkynyt ketään kivannäköisiä poikia. Viittasi ehkä näihin aiempiin kohtaamisiini kuntosalilla Helsingissä. Se oli suloisen hellyyttävä kysymys. Minua vähän nauratti. Hän ei ehkä ihan ollut tajunnut, että kuntosalini täällä ei tarkoita ihan samaa kuin Suomessa. Se on minun ja työkaverini Teemun itse rakentama. Ei siellä muita käy. 

Jos kelit jatkuvat tällaisina, se, mitä näen ikkunastani, saattaa jääda myös ainoaksi kokemuksekseni ulkopuolisesta maailmasta. Tuolla kelillä ei ulkona liikuta. Tuulee hullun lailla ja sataa taas sitä painepesuria. Myös kaamos mietityttää. Tämä myrskyinen pimeys, jonka vaikutuksista pääkoppaani en ole ollenkaan varma. Kun tekemistä ei ole, eikä pääse helposti lähtemään mihinkään, on mahdollista, että synkkyys valtaa hetkellisesti myös pääkopan. ”On mahdollista”, sanon, sillä en voi olla varma. Nyt on toisaalta aikaa levätä, lukea, kirjoittaa.

Sekään ei ollut liioittelua, kun sanoin, että Støn valot sammuvat ministerin päätökseen. Ne ovat tehneet sen ihan kirjaimellisesti. Joinakin päivinä meillä ei ole täällä katuvaloja lainkaan. Niitä ei ole varaa pitää koko ajan päällä. Paikallinen naisten muoostama ”Valoklubi” kokoontuu kerran kuussa yhteen tekemään käsitöitä, joita sitten myymällä kerätään rahaa katuvalojen ylläpitämiseen.

Tein taannoin sen yksinäisyyskokeen. Muistatko? Luvassa voi olla yksinäisyyskoetta kerrakseen.

shoppailu1

shoppailu3

Mutta hei, ainakin yksi rajanylityskoe on nyt taas tiedossa. Sellaiselle on aikaa. Ja koska minä talousahdinkoinen yllytyshullu en osaa sanoa ei, niin nyt minut on haastettu. 

Ei nimittäin voinut Samppanjapissis kuvitella, että ensimmäiset vaateshoppailut Norjassa tehdään kalastuskaupassa. Ostin sadevaatteet. Tämä varustus on hyvin keskeisessä roolissa siinä, mihin minut on haastettu. Voin kertoa, että selkäpiitä karmii ja oksettaa. Jos selviän tästä, kuulet huomenna lisää…

shoppailu2

/Ämmä, toivoen jäävänsä henkiin…

 

 

 

Stop, sanoi ministeri – ja sitten meistä tuli työttömiä

Tämä nainen ei ole kovin suuressa suosiossa Støssä tällä hetkellä. Hän on Elisabeth Aspaker, Norjan kalastusministeri. Ministeri  on juuri ilmoittanut, että kalastus loppui nyt. Tämän vuoden kalastuskiintiöt ovat hänen mukaansa täynnä ja ensi yönä klo 0.00 siimat on nostettava merestä. Maanantain jälkeen koljaa ei enää saa nostaa merestä.

Fiskeriminister_Elisabeth_Aspaker

Kuva Wikipedia

Tieto iski yllätyksenä ja shokkina Støhön. Koko kylämme on nyt lamaannuksen vallassa. Täällä oltiin siinä tiedossa, että vuosittaista kalastuskiintiötä olisi jäljellä vielä puoli miljoonaa kiloa ja töitä aina jouluun asti. Mutta ministeri sanoi ”stop”, ja kaukana meidän arjestamme tehdyn poliittisen päätöksen johdosta Støn valot sammuvat huomenna.

Me ollaan nyt sitten työttömiä.

* * *

Rannikkolaivat, ne joilla täällä Støssä kalastetaan, luokitellaan pituuden mukaan. Jokaiselle kokoluokalle annetaan vuosittain rannikkolaivastokiintiöstä oma ryhmäkiintiö, siis vähimmäismäärä, jonka kukin alus saa kalastusvuoden aikana kalastaa. Koko kiintiötä ei kuitenkaan jaeta, vaan osa jää puskurivarastoksi. Koska aina on passiivisia aluksia ja kaikki eivät saa kiintiöitään kalastettua, alusten on ollut mahdollista kalastaa viime vuosina lähes rajoituksitta. Tätä varastoa ministeri olisi vielä voinut käyttää ja antaa meidän tehdä töitä vielä muutama viikko lisää kuten aiempina vuosina. Kalastajat luottivat puskuriin ja siksi tilanne yllätti kaikki totaalisesti. Kalastusta voidaan jatkaa vastaa uuden kiintiövuoden alkaessa tammikuussa.

Vähän liian rajua toimintaa, ajatellaan Støssä. Aspaker haluaa kovilla otteillaan ohjata rannikkolaivaston toimimaan enemmän markkinoiden mukaan. Siten, että kalastettaisiin tasaisemmin; enemmän koljaa vuoden alussa sekä keskikesällä ja että turskaa säästettäisiin myös syksyyn eikä kaikkea kalastettaisi alkuvuonna. Ongelma on se, että turskaa ei näillä alueilla ole kuin lyhyen aikaa vuodesta. Syksyllä kalastajien on siis mentävä Ruijaan jos turskaa mielivät, ja se on aina pitkä reissu. Kahden kuukauden kesälomiaan kalastajat eivät taas suostu siirtämään loppuvuodeksi.

IMG_6545

Kyllähän täälläkin ollaan sitä mieltä, että kalastuskiintiöt ovat isossa mittakaavassa hyvä juttu, mutta näin ruohonjuuritasolla arvioidaan virkaintoisen, ensimmäisen kauden ministerin toimivan nyt vähän liian vauhdikkaasti ja yrittävän puskea muutosta liian nopeaan tahtiin. Mutta ministerillä on näytön paikka kaukana Oslossa ja otetteet kiristyivät nopeammin kuin meidän elämänrytmimme ymmärtää.

Yritysmaailman lait ovat kaukana kalastajien ajattelusta. Kalastus on elämäntapa, eikä moni osaa suhtautua siihen kuten yritystoimintaan. Tulevaisuudessa rannikkolaivaston on kuitenkin sopeutettava toimintansa kalamarkkinoihin ja luovuttava osasta periteisistä oikeuksiaan. Norja pienine rannikkolaivoineen on vielä toistaiseksi ainutlaatuinen tapaus koko maailmassa ja kovan muutospaineen alla. Stø puolestaan on täysin poikkeuksellinen koko Norjassa. Siimalaivasto ja sen aikaansaama elämäntapa on ehkä mahdollista säilyttää, mutta ei ilman rajuja muutoksia.

Toinen vaihtoehto, se ministerin ideologiaa lähellä oleva, on täysin vapaa kiintiökauppa, rannikkolaivaston kuihtuminen ja valtamerilaivaston vahvistuminen. Se täällä Støssä pelottaa. Miten käy siimakalastuksen?

elias

Tällainen pikku twisti tuli nyt tähän kohtaan vuottani Norjassa. Ehdinhän minä jo kokonaista kaksi viikkoa olla töissä… Minun kalastajani Fritz pakkaa kamansa ja puksuttaa Eliaksen kanssa pois Støstä. Toinen kalastajamme Tom saa onneksi jatkaa toistaiseksi, sillä hänen toimintansa kuuluu toiseen kiintiöön. Mutta hänenkin kalastuksensa voi loppua hetkenä minä hyvänsä. On hurjaa olla mukana todistamassa sitä miltä tuntuu täällä pienen ihmisen tasolla kun poliittiset päätökset vaikuttavat näin kouriintuntuvasti. Ehkä pieni napinpainallus ministerille, mutta hemmetin iso meille.

Nyt minä, kuten koko muu kylän väki, ihmettelen, mitä tapahtuu seuraavaksi. Kaikki tapahtui nopeasti vain parissa päivässä. Olo on hämmentynyt. Miten tästä eteenpäin?

Sto1

Seikkailemaanhan minä tänne tulin, ja nyt sitä seikkailua näyttää ropisevan oikein taivaan täydeltä. On asetettava taas ajatukset uuteen asentoon. Tappiomieliala ei auta, ja minulla henkilökohtaisesti on ihan varma olo siitä, että asiat järjestyvät oikein. Nyt saan aikaa jollekin muulle. En tiedä vielä mitä se on, mutta toivottavasti se lähipäivinä ilmaantuu. Nyt otetaan vastaan mitä tahansa työtä, sillä ei tämä juttu pyhällä hengellä kulje.

Varmaa on se, että Stø hiljenee nyt viikoiksi. Yhdellä sanalla saatiin yksi pieni kylä alas. Suomalaiset ovat lähdössä kotiin, ja niin tekevät kaikki muutkin tänne muualta tulleet. Sen olen oppinut näinä viikkoina, että kalastajakylän elämä on arvaamatonta. Elämme luonnon ja nyt myös politiikan armoilla.

Miten minun käy?

Se toivottavasti selviää seuraavien päivien aikana.

koukuttaja

/Ämmä, joka aikoo nyt hengitellä hetken ja toivoo, että huomenna kun menet töihin, maanantaivalituksen sijaan halaisit työkavereitasi ja pomoasi – ihan vaan siitä riemusta, että saatte tehdä töitä yhdessä

Jos kiinnostut enemmän kalastuskiintiöstä, lue tämä Laurin avustuksella rakennettu tietopaketti: Norjan kalastuskiintiöt – näin homma toimii. Myös tässä kirjoituksessa kalastusfaktat on tuotettu yhdessä Lauri Pietikäisen kanssa.

 

Kun Samppanjapissiksestä tuli Köyhä – tällaista on köyhyys

Tätä asiaa minä häpeän. Todella. Mutta mitäpä sitä kiertelemään. Minä olen köyhä.

Olen pitkään miettinyt uskallanko kirjoittaa tästä aiheesta leimaantumisen pelossa. Köyhyys on tabu. Se on nolo asia. Se on tuomittavaa; itse kuitenkin olet tilasi aiheuttanut! Tuntuu, että köyhyys tekee minusta ihmisenä toisarvoisen. Paljastamalla olevansa vähävarainen sitä pelkää menettävänsä kasvonsa. Pelkää, että vuokranantaja ei enää luota ja pistää ulos. Ajattelee, että minut leimataan, kuin minulla olisi joku rutto. Että minua aletaan karttaa. Siihen on kasvatettu: pitää näyttää ulospäin, että kaikki on hyvin, vaikkei olisikaan. Tällaiset asiat voivat vaikuttaa maineeseen! Sitä joutuu koko ajan todistelemaan olevansa hyvä ja ahkera ihminen. Ehkä eniten itselleen?

Mutta stten tänään törmäsin ikäiseni ja monella tapaa kaltaiseni naisen Facebook-päivitykseen, jossa hän kertoi mitä jää käteen kun kituuttaa toimeentulotuella. Tuo kirjoitus auttoi minua tajuamaan, että en minä ole yksin. Tätä tapahtuu, tämä on ihan normaalia – moni ihminen todella putoaa köyhyysrajan alapuolelle hetkittäisesti. Meitä ihan eläviä, järjissämme olevia, kovaan työntekoon tottuneita ihmisiä, jotka jakavat saman kokemuksen – sen, mitä on olla köyhä – on olemassa. Suurin osa meistä rahattomista vaikenee kuten minäkin. Siksi kiitän Katjaa, joka avasi suunsa! On todella tärkeää, että jotkut meistä uskaltavat kertoa miltä elämä näyttää vähän toisesta perspektiivistä. Ja siksi minäkin ajattelin kertoa oman tarinani, vaikka edelleen pelkään miten minuun tämän jälkeen suhtaudutaan.

Miksi sitä on niin vaikea myöntää olevansa köyhä? Miten sinä syhtaudut köyhyyteen? Oletko ajatellut, että joskus voisit kokea taloudellisen romahduksen? Mitä sitten tekisit?

maija_ihmettelee

Kuva: Mirkku Merimaa Photography

Niin. Taloudellinen romahdus, sen minä olen kokenut. Jos luet blogiani nyt ensimmäistä kertaa, toi tossa yllä oon mä. Ehkä sinun on hyvä vähän tietää taustaani…

Olen palannut Ruotsista Suomeen tammikuussa. Asuin siellä pari vuotta ”kotirouvana” vähän töitä tehden, mutta en mitään säästöön kartuttaen. Elin toisen elämä etusijalla. Oli ajatus aloittaa perhe. Se ei toteutunut, vaan tuli ero. Hyvin yllättäen. Palasin Suomeen vailla… no, mitään, ja aloitin kaiken alusta. Sain ison kolhun, enkä tiedä luotanko enää koskaan kehenkään toiseen ihmiseen. Nyt on koetuksella vähän myös usko suomalaiseen yhteiskuntaan.

Minä olen ollut tavallaan mahdollistamassa tätä järjestelmää. Olin yrittäjä ja maksoin veroja ihan jokaiseen mahdolliseen suuntaan ja jokaisesta mahdollisesta asiasta. Työllistin ihmisiä, ja sain itse palkkaa vain silloin, kun jotain on yli jäänyt. Ei silloinkaan rahaa liiemmin ollut, mutta riittämiin olen päässyt nauttimaan elämän rahallisista nautinnoista – matkustelusta, kouhujuomasta, hinoista ravintoloista ja shoppailusta, mitä näitä nyt on. Firmani ei lopulta ollut menestys, ja minä väsähdin, kun koin omat ponnisteluni merkityksettömiksi ja palkitsemattomiksi. Lopetin yrityksen. Sitten päätin uskoa rakkauteen ja lähdin Ruotsiin tukemaan miestäni. Loppu on historiaa, eikä enää edes vaivan arvoista nostaa tässä esiin. Blogistani voit lukea lisää.

* * *

Kerron tämän taustan, jottei heti joku syyttävä sormi osoittaisi minuun ja haukkuisi laiskaksi ja aikaansaamattomaksi. Ihan vaan, jotta voin todistaa etten ole luuseri. Koska sitähän eniten pelkään. Se taitaa olla kaltaiseni köyhän pahin pelko. Ihmisen, joka on yllättäen, osin omista, osin jonkun muun tekemistä valinnoista johtuen joutunut kohtamaan elämän erilaiset kasvot. En kirjoita tätä tekstiä naristakseni katkerana, hakeakseni huomiota tai tehdäkseni minkäänlaista poliittista kannanottoa – eiköhän jokainen ole viime viikkoina tajunnut, että kyllä tästä maasta löytyy aika monta, joka tienaa way below 2 100.

Haluan vain kertoa, millaisia ajatuksia omakohtainen köyhyys herättää ja miten helposti voi syrjäytyä, kun rahaa tai työtä ei ole. Tällaisen kertominen on todella kamalaa, siksi meistä varmasti kovin moni ei ääneen tunnusta tilannettaan. Mieluummin vetäytyy yksinäisyyteen kuten minäkin välillä.

20140116-185546.jpg

Tämä oli kalliolaisen kahvilan seinässä tammikuussa, silloin kun minäkin olin näissä tunnelmissa. Osuvaa…?

Kun tulin Suomeen, elin pari kuukautta toimeentulotuella. Sossun luukulle marssiminen oli elämäni nöyryyttävin hetki. Mutta siitäkin selvisin ja olen valtavan kiitollinen siellä saamastani avusta. Sillä pärjäsin. Ei minun tule mieleenikään valittaa rahasta, jonka sain, vaikkei se suuri ollut. Sossun luukulla tajusin, kuinka moni oikeasti joutuu pitkänkin aikaa tukeutumaan tähän rahaan. Aloin nähdä kaupan kassalla toistuvasti ihmisiä, jotka maksoivat ostoksiaan kunnan maksusitoumuksilla. Oltiin niinku samaa jengiä. Hurjaa.

Onnekseni sain kahdessa kuukaudesa projektityön ja sillä juuri sen verran rahaa, että pärjäsin edelleen seuraavat viisi kuukautta. Omin voimin pärjäämisestä on tullut kunnia-asiani. Tärkeintä minulle on maksaa laskut. Vuokra, puhelin ja satunnaisesti muuten elämään kuuluvat välttämättömimmät asiat menevät kaiken muun edelle. Sitten tulee ruoka. Nyt punnitsen, joudunko lopettamaan kuntosalijäsenyyteni, sillä siihen ei ehkä enää kohta ole varaa. Vaikka juuri se on ollut jaksamiseni kannalta kaikista tärkeimpiä asioita.

Kaikesta muusta nipistän. Olen koko vuonna käynyt ravintolassa syömässä kaksi kertaa sekä kolme kertaa lounaalla, ja jokaisen näiden kerran jälkeen olen tuntenut valtavaa syyllisyyttä siitä että raha olisi pitänyt säästää tulevan varalle. En käy baareissa, ja joudun vastaamaan aina uloslähtemiskutsuihin ”kiitos ei”. Vähäisissä rahoissa harmittaa eniten, että se vaikuttaa väistämättä suoraan sosiaalisiin suhteisiin. Sitten en tietenkään voi matkustaa mihinkään, kävelen kaikkialle. Pääsääntöisesti vietän paljon aikaa kotona ja ulkoilen koirani kanssa – blogini on onneksi mahdollistanut monta hauskaa kokemusta, ihan ilmaiseksi. Viime viikolla kun koirani joutui sairaalaan, talous meinasi romahtaa. Onneksi olen piilottanut vähän rahaa laatikkoon kotonani. Mitään yllättävää ei saa sattua. Viiden kuukauden projektityöni jälkeen olen nyt taas työtön. Se on vain hetkellistä, tiedän. Mutta hetkellisyydessäänkin hyvin pelottavaa. Ja kovin uusi kokemus minulle, joka olen tottunut saamaan sen minkä haluan.

Isompi koti, sisustaminen, luksusvatteet tai -laukut ovat minulle utopiaa. Kuolaan aina teidän kuvianne uusista hilavitkuttimista Instagramissa, kunnes totean olevani ihan tyytyväinen elämään ilman niitä. Joskus vähän harmittelen, kun joku kiroaa sitä miten ei halua mennä takaisin töihin loman jälkeen, kunnes muistan; meillä kaikilla on erilainen perspektiivi elämään, ja joskus toisen ongelmat ovat toisen näkökulmasta aika pieniä. Mutta ei se tee niistä väärempiä tai epäoikeutettuja.

Parisuhdetta en edes haaveile saavani, sillä kukapa köyhän haluaa. Enhän minä voi tehdä mitään. Eikä kukaan halua toista elätettäväkseen – enkä kyllä minäkään missään tapauksessa turvautua toiseen. En koe voivani olla tasavertainen kumppani kenellekän ja siksi on parempi olla yksin. Raha on yllättävän iso juttu parisuhteissa.

sängynpohja

Sain tällä viikolla tiedon, että minulle on myönnetty minimimääräinen työttömyyskorvaus. Ensimmäisen tukipäätöksen saaminen vei kuukausia hirvittävän paperisodan tuloksena. Juuri nyt yrittäjyys ei tunnu kannattaneen. Silti en halua lainata rahaa keneltäkään, ja säännökseni olen ottanut, että kerran voin ottaa vastaan yhdeltä ihmiseltä kahvit tai lounaan, mutta siihen se jää. En halua yhtään velkaa mihinkään. Niihin olisi hirveän helppo nyt kaatua. Kaunein hetki oli, kun kampaajani tarjosi minulle ilmaisen hiustenvärjäyksen tammikuussa. Sellaista hyvyyttä en olisi koskaan voinut uskoa saavani keneltäkään. Kahden läheisimmän ystäväni apu on ollut elämänlankani. Avun vastaanottaminen on muuten yllättävän vaikeaa, sitä joutuu ihan harjoittelemaan!

En ole nirso työn suhteen, ja otan vastaan mitä tahansa saan, vaikka samalla etsin myös unelmieni työtä. Tiedän, että tilanne muuttuu pian, ja teen jatkuvasti töitä sen eteen. Mutta uskoa koetellaan alituiseen. Silti en koskaan luovu intohimoistani ja uskostani huomiseen. Mielessäni on unelma, joka on alkanut näyttää nyt hyvin todennäköiseltä mahdollisuudelta. Kun se toteutuu, sinäkin ehkä ihmetyt. Mutta sitten minä haluan kertoa sinulle jo ihan uutta kertomusta, odota siis hetki!

äläluovuta

Kirjahyllyssäni on tasan 222 kirjaa. Sekin on ollut aikaa laskea… tästä kerroin toissa päivänä. Jännä kakkosista koostuva luku, sitä jäin ihmettelemään. Joku sanoo, että enkelit jättävät meille viestejä nostamalla esiin sarjan samoja numeroita. Uskoo tähän ken tahtoo, mutta minä googlasin mitä luku 222 tarkoittaa. ”Älä luovuta viittä minuuttia ennen ihmettä!”, sanoivat nyt sit mun enkelini. Tuo sateenkaari näkyi ikkunastani viime viikolla.

Kaikesta tästä huolimatta, kaikista luopumisista ja taloudellisista haasteista viis, tiedätkö mitä? Köyhyys on yksi tärkeimpiä kokemuksia elämässäni monestakin syystä. Siksi, että opin näkemään mikä elämässä on tärkeintä. Olen todistanut, että minä pärjään. Olen oppinut luottamaan siihen, että kaikki järjestyy, ja että ihan jokaista asiaa minä en voi kontrolloida. Ja kun en voi, silloin on nostettava rohkeasti kädet ilmaan. Olen nähnyt toisen puolen elämään.

Samppanjaa trendibaarin VIP-tilassa nauttivasta bisnesnaisesta on tullut nyt luontoon kaipaava, yksinkertaisista asioista nauttiva, kirjoittamista ja toisia ihmisiä rakastava ihminen.

Olen testannut, että turvaverkko ei petä, vaikka se nyt kovin kapea onkin. Että tärkeimmät ihmiset säilyvät elämässä, olenpa sitten Samppanjapissis tai Köyhä. Niin karuja kuin tällaiset kokemukset ovat, tiedän, että monelle muullekin tällaisen elämän perusarvojen törmäys vasten kasvoja olisi kokemisen arvoinen juttu – jopa tarpeellinen. Tämä matka on pistänyt arvoni aivan uuteen järjestykseen. Enää en tavoittele rahaa, vaan rikkaus tarkoittaa minulle jotain aivan muuta. Tämä seikkailu on tehnyt minusta minut. Nyt hetkellisesti numeroissa köyhän, mutta mielikuvituksessaan rikkaan.

Ja toivottavasti nyt todistan itselleni myös sen, että tämän kertomisessa ei ole mitään hävettävää. Ehkä se antaa sinulle jotain ajateltavaa?

/Maija, joka yritti pidätellä tämän kirjoituksen julkaisemista yön yli, että olisi voinut miettiä julkaisemisen järkevyyttä nukuttuaan… mutta ei, tuntuu, että tämä on tehtävä juuri nyt ihan vaan meidän kaikkien ihanien köyhien takia 🙂

Tavallinen uusi maanantai tavallisessa elämässä

Jos Kaurismäki tekisi nyt elokuvaa elämästäni, olisi hän tänä aamuna, vaikka päivä ole ehtinyt edes puoleen, saanut jo ison annoksen sellaista karun rehtiä materiaalia.

On ensimmäinen päiväni ilman töitä.

Miksi se on niin vaikea sanoa?

Työttömänä.

Miksi suomen kielessä ei ole sellaista ilmaisua kuin amerikassa? ”Between jobs”, he sanovat.

Töiden välissä. Siinähän sitä ollaan.

Tässä olen.

Se Kaurismäki! Hän olisi seurannut minua aamulla Hakaniemeen, Kallion virastotaloon, jossa olen päässyt koko kevään juttelemaan elämäni jäsentämisen avuksi sairaanhoitajan kanssa. Sitäkään en uskalla näköjään sanoa ääneen. Sitä liitettä, joka tuohon sairaanhoitajan titteliin liittyy. Psykiatrinen. Psykiatrinen sairaanhoitaja. Se kuulostaa jotenkin kovin karulta. Liian rankalta.

Vaikka nykyäänhän joka toinen meistä ramppaa jos jonkinlaisella terapeutilla jos jonkinlaisissa asioissa. Mutta minulla ei ole varaa sellaisiin terapeutteihin, joten tapaan psykiatrista sairaanhoitajaa kunnallisella lääkäriasemaalla. Ja se nyt vaan sattuu olemaan tämän ihmisen titteli. Ja keskustelu juuri hänen kanssaan auttaa.

* * *

Tapaamiseni jälkeen Kaurismäki olisi tullut mukaani Ympyrätalon S-markettiin. Ensimmäinen näky astuessani sisään ovesta oli joukko Hakaniemen asukkaita, jotka jonottivat hyvissä asemissa ennen aamuyhdeksää pian aukeavaan Alkoon. Heillä oli kai jano. Minä en mennyt Alkoon, vaan suuntasin ruokahyllyjen väliin. Nyt on kulukuuri. Minusta on tullut tämän vuoden aikana hintavertailun mestari. Aina täytyy katsoa kilohintoja!

Kävellessäni kotiin puhelimeni pärähti soimaan vieraasta numerosta.

Joku mahdollinen työnantaja? Hätkähdin.

Ei.

Veronmaksajien keskusliitto.

Kiitin puhelusta ja kerroin olevani ensimmäistä päivää työtön. Etten ihan juuri tällä hetkellä ehkä ajattele veronmaksamista siitä näkökulmasta kuin soittaja kenties toivoi.

Ja se olikin se nainen langan toisessa päässä joka hätähti. Hän hätääntyi ilmoitustani niin, että hyvä kuin muisti sanoa kuulemiin kun oli jo lyönyt luurin korvaani. Oliko Veronmaksajien keskusliiton vaikeaa kohdata työtön?

Nauroin ääneen keskellä katua ja ajattelin Kaurismäkeä:

Me saadaan tästä hyvää matskua, Aki!

Mutta minä olin juuri uskaltanut sanoa ääneen olevani työtön.

* * *

Menin kotiin. Jonotin TE-keskuksen puhelinpalvelussa tuloksetta. Jollain muullakin on sinne asiaa. Tartuin imuriin ja päätin putsata vanhat pölyt pois uusien tieltä. Sain puolet asunnosta imuroitua, kun imuri pärähti rikki. Nyt istun kotonani asunnon sillä puolella lattiaa joka on imuroitu ja kiroan Voltaani.

* * *

Näin alkoi minun päiväni, jatkokertomus Kaurismäkeläiselle Eat pray lovelle.

Miksi kerron tällaisia asoita? Siksi, että tämä on elämääni nyt. Ja tällaista elämää elää lisäkseni kovin moni muukin, mutta he eivät siitä ääneen puhu. He ovat ihan tavallisia ihmisiä, jotka syystä tai toisesta ovat tilanteessa, jossa elämästä puuttuu monta merkittävää peruspilaria: töitä, rahaa, ihmissuhteita, kenties terveyttä. Sellaisia asioita, joita monella meistä on, mutta joita emme ehkä aina osaa arvostaa riittävästi.

Monet näistä ihmisistä ovat vielä minua paljon vaikeammassa tilanteessa. Minä tiedän että selviän. Tämä on vain vaihe. Saan töitä, mieleni pysyy kasassa, minulla on hyvät fyysiset voimat, minulla on into. Mutta monella näistä tämän hetkisistä kollegoistani näin ei valitettavasti ole. Samaan aikaan kun minä paiskin innoissani hommia saadakseni taas elämäni järjestykseen, he jonottavat aamuvarhaisella Alkoon tai tuijottavat yksin kotiin lukkiutuneina seinää.

Heille minä toivon paljon voimia ja uskoa itseen. Parempaa tulevaisuutta.

* * *

Olen miettinyt paljon sitä, että pitäisikö nyt blogissani hyvä aloittaa sellainen ”uuden elämäni uusi alku” -tarina. Nythän voisin kutsua tätä ”uuden elämäni ensimmäiseksi päiväksi”. Mutta ei. Tämä on yksinkertaisesti yksi päivä elämässäni. Ei uusi, ei vanha. Vain tämä päivä. Ja tänä päivänä ollaan työttömänä ja se on seurausta elämäni aiemmista tapahtumista. Tämä on jatkumoa elämässäni, tavallinen uusi maanantai, joka nyt avautui tällaisessa muodossa tällaisin ajatuksin. En minä häpeä tätä, vaikka vaikealta tuntuukin sanoa se ääneen. Minä haluan osoittaa, että tällaistakin on. Tällaisia maanataita ihan tavallisen ihmisen elämässä.

Pitäkää, rakkaat, itsestänne ja läheisistänne huolta!

volta

/Ämmä ja kirottu Volta

Työtön maahanmuuttaja

Tänään on jännä päivä; vain muutaman tunnin päästä minusta tulee työtön maahanmuuttaja. Suomalainen Ruotsissa vailla työtä.

Maahanmuuttaja olen toki ollut jo vuoden, mutta tänään tämä määritelmäni saa uuden lisukkeen. Minulla on viimeinen työpäivä. Olen tehnyt osa-aikatyötä kotoa käsin erääseen ruotsalaiseen yritykseen. Vuosi sitten minulle tarjottiin tehtävää suomalaisten asiakkaiden parissa. Aluksi puhe oli komesta kuukaudesta, mutta vuosi tässä vierähti. Homma sopi elämäntilanteeseeni; sain vähän taskurahaa ja työn, jolla ei tarvinnut vaivata päätäni. Olin Ruotsiin muuttaessani ajatellut, että työskentelisin täältä Suomeen oman toiminimiyritykseni kautta, mutta alun kulttuurishokin ja ison elämänmuutoksen keskellä päätin, että se kävisi liian raskaaksi. Laitoin yritykseni toiminnan katkolle, ja siellä se nyt odottaa uusia ideoita, pöytälaatikossa.

Työ, ja henkilökohtaisesti erityisesti yrittäjyys, on ollut minulle aina tärkeä osa elämää: tapa kehittyä sekä kasvaa ihmisenä ja ammattilaisena. Mutta tämän Ruotsin työni kautta päässyt tutustumaan työntekoon minulle uudesta näkökulmasta; sellaisesta, jossa työn sisältö ei olekaan ensisijainen asia, vaan toimeentulo. Tein työtä, jotta ansaitsisin rahaa ja se elämä oli sitten muissa jutuissa.

Työni sitoi minua paljon yksin kotiin tietokoneen ääreen. Nyt kesällä tajusin, että tilanteen on muututtava; että tarvitsen ihmisiä ympärilleni, että olen valmis taas uusiin koulutustani ja kokemustani vastaavin tehtäviin. Ja mikä tärkeintä, että olen valmis toteuttamaan unelmani. Ja vaikka minulla ei ole vielä tietoa uudesta, tiesin, että minun on irtisanouduttava saadakseni vapautettua energiani uudelle. Nyt on vain luotettava, että uudet kuviot järjestyvät. Luulen, että jatkossa yhdistän Suomen ja Ruotsin, yrittäjyyden ja palkkatyön: että teen töitä firmani kanssa Suomessa ja etsin täältä Ruotsista jonkin minulle sopivan palkkatyön. Ja kirjoitan! Ajatella, että nykymaailmassa meillä on paljon erilaisia mahdollisuuksia.

Mutta tänään minä olen työtön maahanmuuttaja. Tämä fakta saattaisi käydä egolleni, mutta nyt se tuntuu minusta aika hauskalta ajatukselta – antaa perspektiiviä elämääni. Miten erilaisia puolia itsestään voikaan löytää! Koitin löytää tähän tilanteeseen soveltuvan kuvan, mutta yksinkertaisesti en keksinyt muuta kuin tämän viime viikonloppuna Katan minusta Tukholmassa tallentaman otoksen… Ei ihan kiiltokuva, mutta who cares! Ehkä se sopii tähän rosoiseen ja rehtiin tyyliini. Ei kai tässä tarvitse mitään selitellä: tältä näyttää työtön maahanmuuttaja 🙂

nukkuja

PS. Sori, tämä ohjelmani ei tavuta sanoja oikein. Täytynee kilauttaa apua Paulalta.