Valtavan varmuuden aallot – olen nyt kirjailija, ja haluan, että tämä tarinani saa sinutkin uskomaan unelmaasi!

ISTUN villasukat jalassa mallorcalaisen talon terassilla ja siemailen kylmää cavaa. Juoman joukossa kelluu mansikka, jonka pinta poreilee pirteästi cavan kuplien kiinnittyessä siihen. Tuuli puhaltaa kauniisti viilentäen iltapäivän auringon paahteessa koko ajan kuumenevaa sijaani terassin sinisellä sohvalla. Tuijotan talven puristuksessa valkoisen kalpeaksi muuttuneita sääriäni. Katse kiinnittyy villasukkiini: Kummallista, miten villasukat eivät suinkaan hiosta kehoa lisää, vaan viilentävät jalkojani.

Olo on raukea ja kiireisten päivien jälkeen kulman takaa kaiken pysäyttänyt loman alku väsyttää. Koko kulkenut kevät tuntuu kohinana kehossa, rytminä, joka vihdoin on vaihtumassa hetkeksi kiivaasta rummutuksesta kevyen leppoisaan. Vaikka olisi paljon tehtävää ja nähtävää, juuri nyt tämä yhden naisen kokonaisuus haluaa vain olla juuri tässä näin; vailla mitään pakkoa tai kiirettä mennä mihinkään.

Käsillä on se hetki, kun on siirtymävaiheessa: menossa myllerryksestä uuteen moodiin. Käsillä on se hetki, kun maistelee jotain uutta asetelmaa niin ruumiissaan kuin sielussaan.

Käsillä on valtavan varmuuden hetki, jos kaiken ihan atomeiksi juuri nyt kiteytän.


MENNYT kevät on ollut hurja, täynnä tapahtumia ja liikettä. Niin paljon kaikkea, että en ole itse oikein meinannut perässä pysyä, enkä sinuakaan siellä pitää.

Nyt on jo aamupäivä, ja tulin hetki sitten aamulenkiltä. Upea, turkoosi meri ja sen takana siintävät vuoret saavat sieluni lepäämään, rauhoittumaan.

Olen tullut pariksi viikoksi Mallorcalle lomalle ja kirjoittamaan. Kevät, kaikessa kohinassaan, on nimittäin tuonut minulle jotain aivan uutta, uuden osan identiteettiini, jota nyt vähitellen mielessäni maistelen.

Kirjailija. Ihan virallinen ja oikea, sellainen minusta on tullut.

Allekirjoitin kustannussopimuksen Kustannusosakeyhtiö Otavan kanssa, ja kirjani, josta kerron myöhemmin enemmän, julkaistaan syksyllä 2020.

Jännää, miten luonnolliselta kaikki tuntuu. Kun sain tiedon, että kirjani halutaan julkaista, en suinkaan hyppinyt tasajalkaa onnestaa, vaan nyökkäsin kevyesti ja totesin mielessäni:

”Näinhän tämän kaiken piti mennä.”


TIEDÄTKÖ tuon tunteen? Sen, kun iso työ on tehty ja vahva usko itseen on vienyt minua eteenpäin, ja sitten kaiken konkretisoituessa vain tietää, että kaikki on näin oikein – juuri tähän olen tähdännyt ja näin, juuri nyt ja tässä hetkessä kaikki sitten vain saa loppuhuipennuksen.

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa kirjan, tiennyt, että se on luonteva ja tarvittava askel elämässäni, mutta olen joutunut odottamaan oikeaa hetkeä sen toteutumiselle – on täytynyt löytää oikea näkökulma, kerätä riittävästi omaa näkemystä ja kokemusta ja käydä läpi tämä kirjaimellisesti kova helvetti, jonka aalloissa olen viime vuodet joutunut pyörimään. Olen tiennyt sisimmässäni, ettei ennen tätä kevättä ole ollut oikea aika.

Mutta sitten, jossain kohtaa kaikki vaan asettuu oikealla tavalla paikoilleen. Sitä tapaa oikeat ihmiset, saa tarvittavan peilin ajatuksilleen, ja mikä tärkeintä: Löytää ne, jotka todella uskovat ja haluavat tukea näissä tavoitteissa ja unelmissa.

Ja sitten tulee se hetki, aalto, joka syöksyy valtavan varmuuden siitä, että juuri näin kaiken on pitänyt mennä ja että ”mitäpä ihmeellistä tässäkään nyt sitten on” – siis se fiilis, miten oikealta kaikki voikaan tuntua!

Sinulle haluan vain tänään toivoa uskoa siihen, että oikeat asiat tapahtuvat kyllä, kun niiden aika on. Kaikki unelmat eivät suinkaan toteudu, mutta mistään ei kannata mustasukkaisesti pitää kiinni. Kyllä sitä syvimmällä sisällään tietää sen, minkä unelman on tarkoitus kantaa; ne ovat niitä asioita, joihin antaa ihan kaikkensa ja joiden eteen on valmis näkemään valtavasti vaivaa.

Ehkä se valtava varmuus liittyykin tiettyihin tärkeimpiin unelmiin koko ajan. Ehkä, jos varmuutta ei koe lainkaan, sellaiset asiat eivät ole tärkeitä unelmia edes alkujaan? Näitä unelmia testataan matkan varrella koko ajan, mutta jokin niissä oikeissa ja kaikista tärkeimmissä asioissa pitää koko ajan kiinni siten, ettei ole valmis luovuttamaan. Erilaisia polkuja unelman toteutumiselle varmasti täytyy tutkia, sillä polku ei ole millään tavoin suora.

Mutta ne oikeat asiat tapahtuvat, ja kun ne tapahtuvat sitä vain nyökkää hiljaa itsekseen ja hymyilee: Tuntee valtavan varmuuden; se, niin uskon, on kaiken kovan työn paras palkinto.


VALTAVAAN varmuuteen ei suinkaan voi jäädä kellumaan, mutta se ohjaa minua koko ajan eteenpäin. Paljon on työtä vielä tehtävänä. Nyt minä siis sitten kirjoitan Mallorcalla kuin mikäkin kunnon kirjailija konsanaan. Sain täältä lainakseni asunnon tuttaviltani, jotka lähtivät Mallorcan kodistaan lomalle Suomeen.

Koko matkani päätarkoitus on kirjoittaa kirjaa, mutta toivon, että pääsen myös vähän katselemaan maisemia kävelyetäisyyden takaakin. Parille päivälle suunnittelen jotain reissua, mutta oikeastaan tämäkin jo riittää. Toivon todella, että saan nyt suhteellisen paljon kirjoitettua, ja kirjan hyvin liikkeelle. Olen sitä toki jo paljon kirjoittanut, ja blogini ystävänä ilahdut varmasti siitä tiedosta, että täältäkin tuttuja asioita se tulee käsittelemään. Mutta tästä kaikesta lisää myöhemmin.

Oi ihanuutta, oi autuutta! Lämpimiä tuulia ja valtavan varmuuden aaltoja sinulle ystäväni!

❤ Äm

Mainokset

Unelma

Minulla on unelma: Kirjoitettuani MaiLife-blogiani nyt viisi vuotta ja ennen sitä pari vuotta Hidasta elämää -sivustolle, toivoisin, että nämä tarinat tavoittaisivat ihmiset vieläkin laajemmin. Ehkä, seurattuasi tätä tarinaa ymmärrät miksi näin ja mistä tässä kaikessa on kyse.

Se oli sellainen viaton ja utelias kokeilu alkaa rehellisesti ja avoimesti kertoa omaa tarinaa vaiheessa, jossa jätin entisen ja hyppäsin tuntemattomaan tyhjän päälle. Matkasta alkoi syntyä tarina, joka kertoo ihmiselämän peruskysymyksistä, menestyksistä ja menetyksistä, hurjimmista seikkailuista, joihin kuka tahansa voi päästä mukaan, kun vain lähtee!

Nämä seitsemän vuotta ovat muuttaneet tämän yhden ihmisen elämän (ja monta kertaa…), mutta kuulemani mukaan myös monen muun. Itselleni on vähitellen alkanut kolahtaa tajuntaan se, miten upeita ja ensisijaisesti (näin toivon) muille ajatuksia tuovia kertomuksia olen osannut kiteyttää – tästä on pirskattivie tullut elämäntehtäväni, ja olen kehittynyt niin ihmisenä kuin kirjailijana valtavasti! Ja nyt uskallan sen jo sanoa ääneen, vaikka edelleenkin joka toinen kerta tekstejäni julkaistessa pelottaa ja joka toinen kerta hävettää; ja ovatpa jotkut uskoani kovasti koettaneet horjuttaa. Mutta näinkin saa tehdä, ehkä jopa pitää!

Haaste tällaisessa kirjoittamisessa on se, että vaikka lukijoita riittää paljon, moni ei teksteistäni somessa julkisesti tykkää, sillä ne saattavat kolahtaa niin kovaa, että lukukokemus halutaan pitää henkilökohtaisena. Ja niin se saa ollakin! Saan valtavan määrän henkilökohtaista palautetta, ja se yllättää aina; näinkö moni tarinaani seuraa!? KIITOS SIITÄ! En teekään tätä tykkäyksien takia, mutta saamani palaute huomioiden ja ne monet sadat tunnit sekä eletty elämä, jonka tähän tekemiseen olen laittanut, tarkoittavat, että nyt on aika viedä tätä hommaa uudelle tasolle.

KUN tykkäät, niin tykkää rohkeasti! Ja tykkää blogini Facebook-sivusta, suosittele sitä kenties ystävillesi.

Ja sitten se toinen unelma: Nyt on aika kirjata tämä matka ja MaiLifen tarinat sekä niiden takana olevat kertomukset kirjan kansiin. Otan vastaan yhteydenottoja kustantajilta, erityisen suuri tarve käsikirjoitusvaiheessa olisi kustannustoimittajalle! Että tykkää tästä erityisesti KUN haluat kuulla koko tarinan kirjana 😀

(Niin ja se kolmas unelma; että saisin laulaa enemmän! Tämä video siksi, että tämä on tasan kaksi vuotta sitten ystävieni häissä esitetty, ja vaikka vähän rosoinen ääneltään, just nyt ja tähän kohtaan, enemmän kuin täydellinen.)

Arkistojen aarre: Ei kyseenalaistusta, vaan kannustusta – Because I’m a Pikkumäkihyppääjätär

Seurasin tänään naisten normaalimäen kisaa olympialaisissa. Suomalaismäkihyppääjä Julia Kykkänen teki hienon kisasuorituksen kisassa, vaikkei kärkeen vielä kyennytkään.

Mäkikisan lopussa huomioni kiinnittyi kommentaattorin sanoihin.

”Nyt tarvitaan tukea tuleville naismäkihyppääjäsukupolville, jotta saadaan lajia eteenpäin, kun miesten mökihyppykin tuntuu vain menevän alas”, hän sanoi näin omin sanoin lainaten.

Mieleni palasi aikaan tarkalleen pari vuotta taaksepäin Lahden Salpausselälle, jossa Julia toimi valmentajani elämäni ensimmäisessä (ja näillä näkymin viimeisessä) mäkihyppykisassa. Tuolloin kirjoitin tarinan, jonka pääroolissa en suinkaan ole minä, vaan Pikkumäkihyppääjättäret – juuri ne, joita tänään kisakommentaattorit kehottivat nyt kannustamaan.

Muistatko tämän tarinan? Tässä yksi parhaista blogeistani arkistojen aarteena uudelleen:


Ei kyseenalaistusta, vaan kannustusta – Because I’m a Pikkumäkihyppääjätär

(Julkaistu MaiLifessa 22.2.2016)

 

Sellaisesta pienestä se lähti. Vuosi sitten Suurmäen huipulla. Että jos minäkin…

* * *

”Tästähän alkaa tulla tapa”, ajattelen. ”Täällä minä taas istun Lahden Hiihtoseuran pukukopissa vetämässä mäkihyppypukua päälleni.”

Minulla on ollut unelma: mäkihyppy. Tavallaan ihan älytön ajatus, joka syntyi katsoessani alas Suurmäen laelta tasan vuotta aiemmin Salpausselän kisoissa. Ajatus, että tuotahan pitäisi kokeilla. Että kyllähän minä siihen pystyn! Kaksi viikkoa sitten olen käynyt harjoittelemassa, kirjoittanut sinulle päänsisäisestä mellakastani ennen elämäni ensimmäistä hyppyä, ja nyt olen taas tässä, osallistumassa mäkihyppykisaan.

Mutta tänään ei ole kyse minusta. Tänään on kyse jostain suuremmasta.

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

 

”Äiti, eikö me jo voida mennä, mä haluan päästä hyppäämään!”

Pikkumäkihyppääjättäret ovat vallanneet pukuhuoneen. Nanni 5 v, Heta 7 v, Emilia 8 v ja Sofia 9 v harrastavat mäkihyppyä ja  ovat tulleet näyttämään mallia meille nyt pukuhuoneessa jännityksestä täriseville aikuisille. Osallistumme lastenoikeusjärjestö Planin ja Lahti2017 MM-kisojen mäkihyppyhaasteeseen hyväntekeväisyyden nimissä. On Salpausselän kisojen perjantainen naisten päivä, ja nyt juhlitaan tyttöjä. Pukukopissa ei tosin lisäkseni muita naisia näy. Kahdeksan miestä ja minä*…

Tytöt odottavat malttamattomina pääsyään hyppäämään leikkimielisen kisamme koehypyt ja heidän iloinen puheensorinansa kirkastaa koko pukuhuoneen. He vetävät hyppypukujensa päälle vaaleanpunaiset t-paidat, joissa lukee ”Because I am a girl” ja ”Girls can”.  

Koska olen tyttö. Tytöt pystyvät.

Oikea asenne, ajatelen.

Pikkymäkihyppääjättäret Nanni, Heta, Emilia ja Sofia.  20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

 

”Julia, tätä teiltä naisilta aina tivataan ja siksi minäkin sen sinulta kysyn: Voiko tyttö oikeasti hypätä mäkeä ja olla mäkihyppääjä?”, hyppykisamme selostava Antero Mertaranta kysyy tuomarina toimivalta, Suomen parhaalta naismäkihyppääjältä Julia Kykkäseltä.

Minä huokaisen.

Juliakin huokaisee.

Pikkumäkihyppääjättäret kiipeävät mäen laelle nauraen. Tsemppaavat toisiaan ja hihkuvat odottavaa intoa. Missä vaiheessa me aikuiset kadottamme tuon hengen, jään miettimään. Miksi jossain pisteessä elämästä tulee niin vakavaa, että tuo lapsekas innostus ja toisen kannustaminen unohtuvat?

Näillä tytöillä on unelma. He haluavat harrastaa mäkihyppyä, tulla esikuvansa Julian kaltaisiksi. Toivottavasti tuo halu tulla mäkihyppääjäksi voi toteutua maailmassa, jossa ei koko ajan ja joka suunnasta kysytä, voivatko tytöt tehdä sitä, tätä tai tuota.

Milloin noita kysymyksiä ei enää tarvitse esittää? Milloin kyseenalaistamiselle voidaan laittaa piste?

Julia Kykkänen valmistautumassa Salpausselän kisojen hyppysuoritukseen

 

Julia on hypännyt aiemmin päivällä oman maailmancup-kisansa kotiyleisönsä edessä. Minäkin olen tuijottanu mäen alta naisten lentoa. Julia on tehnyt hienon suorituksen, ja on ollut koskettavaa nähdä videoscreeniltä suoraan hyppytornista tulevaa kuvaa, jossa Julian valmentajat, hänen oma isänsä mukaan luettuna, riemuitsevat hienosta suorituksesta. Se ei ole nyt riittänyt kärkipaikoille, mutta sillä ei oikeastaan ole mitään väliä, sillä Julia on hypännyt henkilökohtaisesti huippuhypyn samalla kun on tehty historiaa: naiset ovat juuri kisanneet ensimmäisen maailmancup-osakilpailunsa.

Se on iso juttu. Nämä mimmit edeltäjineen ovat tehneet suuren työn raivatessaan naismäkihypyn olympialaisiin ja nyt tänne Salpausselälle. He ovat uskoneet unelmaansa, ja askel kerrallaan se alkaa tuottaa tulosta.

Ja nyt, muutamaa tuntia myöhemmin oman kisansa jälkeen, Pikkumäkihypääjättärien kiivetessä kohti Salpausselän Karpalon K6-mäkeä, Julia katsoo Mertarantaa silmiin ja toteaa:

”No ei kai tytöt hyppäisi, jos he eivät voisi.”

Minäkin olen jo mäen laella odottamassa omaa hyppyäni, mutta huudan sieltä kovaan ääneen kannustukseni alas Julialle. ”Girls can!”

Oikea vastaus!

 

”Nyt kun sä kaaduit sinne rähmällesi, niin luuletko, että puoli Lahtea vihaa sua nyt?”

Olen juuri hypännyt. Joku amatöörin tuuri. Sekä koekierros että varsinainen kisahyppyni päätyvät rähmälleen mäkimonttuun, vaikka treeneissä pari viikkoa aiemmin alastulo on ollut mallikas. Elämäni huippuhetki päätyy kaatumiseen ja sitä seuraavaan Mertarannan veistelevään kysymykseen siitä miltä uskon rähmälleenmenoni tuntuneen koko Suomen kansan silmissä.

Naurattaa. Kysyn yleisön mielipidettä, ja saan valtavat aplodit.

”Ei. Ne rakastaa mua”, vastaan.

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

 

Pikkumäkihyppääjättäret pinkovat eestaas yleisön joukossa. Kuvia otetaan ja kannustuksia huudellaan. Kaikki kisaajat ovat hypänneet ja fiilis on taivaissa.

Katson Pikkumäkihyppääjättäriä.

Katson Juliaa.

Katson Mertarantaa.

Katson kannustusjoukkoja.

Palautan katseeni takaisin Mertarantaan ja mietin hänen kysymystään uudelleen. Kun unelmia toteutetaan, tärkeintä on henkilökohtainen voitto ja se, että joku tukee niiden toteutumisessa, ajattelen. Yksin ei voi päästä pitkälle. Me tytöt pystymme ihan mihin vaan, kun saamme apua – kun maailma asennoituu niin, että mekin pystymme. Ettei kyseenalaisteta, vaan että kannustetaan. Tuetaan unelmia ja mahdollistetaan onnistumisia.

Katson yleisössä seisovia Pikkumäkihyppääjättärien vanhempia.

Julian isää.

Suomelippua heiluttavaa kisajärjestäjää ja tekstiä tyttöjen paidassa:

Koska olen tyttö ja tytöt pystyy.

Oikea vastaus.

Palkintojen jako Planin haastekisassa. 20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

Tässä sitä taas ollaan. Pukuhuoneessa vetämässä mäkihyppypukua pois päältä. ”Tästä on pakko tulla tapa”, ajattelen. Kisavietti on herännyt, ja minä haluan oikeasti oppia hyppäämän kunnon hypyn, joka ei päädy rähmälleen.

Pikkumäkihyppääjättäret hyörivät pukuhuoneessa. Katson heitä ja hymähdän.  Toivon, että joku näistä työistä todella nähdään tulevaisuudessa Julian paikalla. Toivon, että ihan jokainen maailman tyttö saa kaiken mahdollisen tuen ja kannustuksen kotoaan, kouluistaan ja valmentajiltaan siihen, että jaksavat jatkaa unelmiensa polulla. Ja että ne, jotka eivät heikommista lähtökohdistaan tukea läheltään saa, saisivat apua muualta. Tämä vaatii meiltä aikuisilta jotain tärkeää: meidän pitää ymmärtää, että meidän asenteemme ratkaisee. Tytöilläkin on mahdollisuus tehdä ihan mitä vaan, päästä minne vaan!

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, Juulia Kykkänen, By Iida Hollmén /LAMK

 

Salpausselän kisat, MM-etkot vuoden 2017 isoille kilpailuille mahdollistivan menneenä viikonloppuna monta unelmaa: minun, Julian ja Pikkumäkihyppääjättärien lisäksi lukuisten muiden. En ole koskaan aikaisemmin osannut ajatella, että urheilukilpailu voi olla kokonainen maailma – että urheilusuoritusten lisäksi täällä tuotetaan yhteistyöllä kokonainen joukko elämyksiä ja kokemuksia.

Yhteistyöstä kun tässä tyttöasiassakin on pohjimmiltaan kyse: tekisimmekö me yhteistyössä nyt päätöksen, että lopettaisimme kyseenalaistamisen ja että sen sijaan keskittyisimme kannustamiseen? Uskomiseen siihen, että tytöt pystyvät siihen mihin pojatkin. Satsaisimme oikeanlaiseen asenteeseen.

Ei kyse ole sukupuolesta, vaan siitä, mitä pään sisällä on.

Kyse on unelmista, ja jokaisen oikeudesta toteuttaa omiaan.

* * *

Monta unelmaa on maailmassa toteutettavana; myös Lahti2017-kisaorganisaatiolla, joka haluaa rakentaa yhteistyökumppaneineen Suomen suurelle 100-vuotisjuhlavuodelle 2017 koko kansan kisat ja hienon elämyksen. Yhteistyöllä sekin tehdään: toivottavasti me suomalaiset olemme yhdessä mukana rakentamassa tätä unelmaa heidän kanssaan!

/Mäki-Ämmäsi, joka odottaa jo innokkaana seuraavia haasteita! Jos haluat haastaa minut johonkin hurjaan ja rajoja rikkovaan juttuun, katso tästä lisää

 

Tällä videolla lisää kisastani, rähmälleenmenostani ja haastattelusta Mertarannan kanssa…

 

Ja täällä tämä sama teksti englanniksi! Ja tästä jutustani voit lukea, mitä tapahtui kun hyppäsin ensikertaa mäkihypyn: Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä

 

*Onneksi viime metreillä kisaan mukaan porhaltaa myös toinen nainen, Salpausselän kisojen juontaja Tuija Pehkonen

Salainen päiväkirjamerkintä vuosien takaa

Huh, näkisitpä kotini juuri nyt. Kaaos. Kaikenlaista sälää joka puolella, osa pakattavaksi mukaan, osa heittettäväksi pois tai annettavaksi eteenpäin. Luojankiitos olen tehnyt tätä perkaustyötä niin monta kertaa elämässäni, että nyt on aika vähän tavaroita muutettavana. Viimeiset kaksi vuotta asuttuani tässä nykyisessä kodissa olen hankkinut hyvin vähän mitään uutta. Mutta silti tässä muuttorumba yhteydessä kaikkiea roinaa jostain vain paljastuu ja tarpeettomasta saa taas luopua. En halua mitään turhaa mukaani.

Mutta onneksi arkistojen kätköstä löytyy myös kaikkea jännää; kuten nyt esimerkiksi yksi irrallinen sivu vanhaa päiväkirjaani. Pysähdyin lukemaan sitä, ja sepä sattuikin olemaan kovin mielenkiintoinen. Haluan jakaa tuolle sivulle kuusitoista vuotta sitten kirjoittamani ajatuksen sinun kanssasi tänään. Miksi, katso tästä uusimmasta Youtube-videostani lisää, kun luen sinulle palan päiväkirjastani…

Ps. Video on kuvattu juuri ostamallani uudella hienolla kameralla, mutta en vielä saanut tilaamaani mikrofonia. Siksi äänen laatu ei ole nyt ihan priimaa. Mutta odotapa vaan, kun saan mikrofoninkin käsiini – sitten alkaa syntyä muuten hienoa materiaalia!

Mahdollisuutta ei voi koskaan menettää

Keskustelin muutama päivä sitten erään ystäväni kanssa. ”En voi ymmärtää, miten olet selvinnyt kaikesta tästä, ja vielä yksin”, hän sanoi kertoessani viime vuosina kokemastani ja ajatuksistani nyt.

Pysähdyin moneksi päiväksi tuohon kysymykseen. En löytänyt vastausta.

 

KYLLÄHÄN SE ON TUNNUSTETTAVA: en minä itsekään tiedä miten ja millä voimalla olen selvinnyt viimeiset vuodet ja kuukaudet elämässä näinkin selväjärkisenä.

Matkani varrella olen menettänyt rahani, kotini, rakkauteni, terveyteni – itsenikin läpikotaisin. Olen käynyt läpi sellaisia hetkiä, joista kukaan muu ei tiedä mitään, enkä minä itse ymmärrä, kuinka olen voinut ne hetket voimattomana voittaa. Joistakin päivistä on vain täytynyt tunkea läpi.

Vammautumiseni viisi kuukautta sitten oli vain kirsikka kakkuni päällä. Jumalan keskisormeksikin minä olen sitä heikkoina hetkinäni kutsunut, sillä luulin positiivisemman käänteen jo saaneen alkunsa. Mutta vielä oli koettava yksi äärilaita: ennen niin vahva kehoni petti minut ja minusta tuli fyysisesti heikko. Kun vammani laatu ja sen vaikutukset elämään alkoivat vähitellen syksyllä selvitä, minä ymmärsin, että tämänkin oli vielä tapahduttava osana prosessia, jonka olen viimeisten vuosien aikana kulkenut. Vaikka vastustin, oli lopulta helppo hyväksyä. Minun oli myös mukisematta koettava tämä äärilaita, vaikka se sysäsi minut taas uuteen taisteluun selviytymisestä.

Selviytymistaistelu on meinannut musertaa minut alleen monesti, mutta jotain kummallista tämän kaiken keskellä on. Jostain syystä minusta tulee koko ajan vain onnellisempi.

Tiedätkö, mikä tässä kaikessa on ollut hienointa?

Mahdollisuus.

Se, että vaikka kaikki muu menisi, mahdollisuutta ei voi koskaan menettää.

 

VAIKKA MINULLA EI OLEKAAN edelleenkään maallisilla mittareilla juuri mitään, ja käynnistän elämääni vammani aiheuttaman pitkän alamäen jälkeen taas uudelleen, on minulla yhtäkkiä koko maailma vieläkin kirkkaampana ja värikkäämpänä kuin ennen vammautumistani. Edessäni on joukko mahdollisuuksia, joihin voin tarttua ja katsoa mitä syntyy. Ei tarvitse pelätä valitseeko väärin tai saako sitä mitä nyt luulee haluavansa, sillä ilmankin pärjää.

Miksi ihmeessä sen, ettei ole mitään menetettävää, ymmärtää vasta silloin, kun menettää kaiken?

En ikinä halua kahdottaa tätä, vaikka elämäni saisikin pian toivomani (ja kenties jopa ansaitsemani) positiivisemman käänteen. Siksi kirjoitan sinullekin niin avoimesti polustani. Haluan, että ymmärrät sen, ettei kenelläkään meistä lopulta ole mitään menetettävää. Elämän on tarkoitus muuttaa muotoaan jatkuvasti, emmekä me sen kulkua voi kontrolloida, vaikka kuinka haluaisimme sitä yrittää.

Mutta juuri tuolla tuntemattomalla tiellä mikä tahansa on mahdollista. Jos vain antaa itselleen siihen luvan. Kun ymmärtää voivansa vain voittaa.

 

EN YLEENSÄ TEE TÄTÄ, mutta tänään, miettiessäni mitä haluan sinulle sanoa juuri nyt, on pakko. Alleviivata. Selitää syitä. Avata sinulle, mitä toivon sinulta tulevina aikoina – ja olen jo pitkään toivonut tähän mennessä.

Kun seuraat elämääni, kiinnitä erityinen huomio siihen, millaisia asioita tekee ihminen, jolla ei ole mitään menetettävää.

Kun luet tarinoitani, pysähdy pohtimaan millainen voima ihmisestä löytyy, jos niin vain haluaa.

Kun tapaat minut, katso miten minä hymyilen ja millaista iloa levitän ympärilleni.

Kun tarkastelet valintojani, ajattele: sinä voit toimia aivan samoin!

img_2963

Tähän viime kesänä otettuun kuvaan liittyy suuri mahdollisuus minun elämässäni. Toivottavasti pääsen siitä vielä sinulle joskus kertomaan. Ja jos en, en ole silti menettänyt mitään, vaan saanut paljon asioita, jotka ovat johtaneet minut eteenpäin kohti jotain, mitä en vielä edes tiedä. Kuulostaa ihan – anteeksi kielenkäyttöni – helvetilliseltä höpöhöpöltä, mutta niin minä nykyisin osaan ajatella.

Jos jokin asia ei mene kuten juuri nyt toivon tai suunnittelen, on se antanut minulle jonkin toisen mahdollisuuden. Tärkeintä on, että edessään oleviin mahdollisuuksiin tarttuu ja katsoo mihin ne vievät. Sen kai oppii silloin, kun ei ole mitään menetettävää.

/Ämmäsi

Arkistojen aarre: ”Ei kyseenalaistusta vaan kannustusta”

Tänään on muuten tyttöjen päivä, tiesitkö? Siksipä onkin ihana palata helmikuuhun ja aikaan, jolloin minäkin pystyin vielä hyppäämään mäkihyppyä. Kirjoitin tuolloin tämän blogipostauksen otsikolla: ”Ei kyseenalaiststa, vaan kannustusta – because I’m a Pikkumäkihyppääjätär”

* * *

””Julia, tätä teiltä naisilta aina tivataan ja siksi minäkin sen sinulta kysyn: Voiko tyttö oikeasti hypätä mäkeä ja olla mäkihyppääjä?”, hyppykisamme selostava Antero Mertaranta kysyy tuomarina toimivalta, Suomen parhaalta naismäkihyppääjältä Julia Kykkäseltä.

Julia katsoo Mertarantaa silmiin ja toteaa:

”No ei kai tytöt hyppäisi, jos he eivät voisi.”…

Kun unelmia toteutetaan, tärkeintä on henkilökohtainen voitto ja se, että joku tukee niiden toteutumisessa, ajattelen. Yksin ei voi päästä pitkälle. Me tytöt pystymme ihan mihin vaan, kun saamme apua – kun maailma asennoituu niin, että mekin pystymme. Ettei kyseenalaisteta, vaan että kannustetaan. Tuetaan unelmia ja mahdollistetaan onnistumisia…

Tekisimmekö me yhteistyössä nyt päätöksen, että lopettaisimme kyseenalaistamisen ja että sen sijaan keskittyisimme kannustamiseen? Uskomiseen siihen, että tytöt pystyvät siihen mihin pojatkin. Satsaisimme oikeanlaiseen asenteeseen.

Ei kyse ole sukupuolesta, vaan siitä, mitä pään sisällä on.

Kyse on unelmista, ja jokaisen oikeudesta toteuttaa omiaan.”

(Lainaus tekstistä, lue koko juttu täältä!

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

Tunnelmia helmikuisista Salpausselän kisoista. 

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

 

Hei sinä, tyttö tai poika: mihin sinä pystyt juuri tänään? Ketä voisit tänään kannustaa? Minä koetan tänään pystyä pystymään pystyssä, mutta sitäkin enemmän kannustan sinua – rokkaa sä tänään ja kovaa!

* * *

Henkilökohtaisella tasolla ja tästä vammaiselämäni näkökulmasta on pakko sanoa, että olipa mielenkiintoista myös lukea omia motivaatiosanojani; viime päivinä kuin omat unelmani ja tavoitteeni sekä niiden horjuminen loukkaantumiseni takia on ollut isosti pinnalla oleva aihe. Et varmasti yhtään ihmety kun sanon, että snadisti on myös ottanut päähän se voima, jolla tämä tilanne on horjuttanut omaa uskoani omiin kykyihini.

Mutta ehkä juuri siksihän meille ehkä matkan varrelle näitä asetetaan – että joutuisimme hetkittäin pysähtymään pohtimaan unelmiemme ydintä ja kirkastamaan sitä edelleen. Kun joutuu riisumaan kaiken turhan hössötyksen pois, kun ei ole voimia mihinkään ylimääräiseen tai turhaan, suuntaa täytyy punnita. Minä olen ainakin viime päivinä taas piirun verran varmempi siitä, että tie, jolla olen, on aivan oikea. Esteistä viis!

haastehyppy.jpg-large

Oi ihana helmikuu ja jalat, jotka kantavat! 

 

/Ämmä, joka rokkaa nyt itsensä polven aamujumpalle, jotta se kohta olisi taas mäkihyppykunnossa

Elämää, ei sanoja

Elämä on ollut viime päivinä… hienoa.

Ei ole sanoja. On vain elämää. Sellaista, josta olen pitkään haaveillut. Ja nyt se on tässä. Vaikka vain pienen hetken se minulla olisi, juuri nyt se on  tässä.

Elämä, jonka hienouteen ja jännittävyyteen minulla ei ole nyt sanoja.

Mutta muun muassa tältä se on näyttänyt…

IMG_1302

Eilen kävin haastattelemassa Helsinki Mission toiminnanjohtajaa Olli Valtosta yksinäisyys-reportaasiani varten. Se on muuten kohta sinunkin nähtävilläsi!

IMG_1311

Juontopätkiä inserttiin kuvattiin myös meren rannalla.

IMG_1419

Ai ni! Että tuu haastamaan vaan! Eilen ilta vierähti Linnanmäellä. Olin siellä yhdessä tukinuoreni kanssa – siis nuoren naisen, jonka vapaaehtoisena tukihenkilönä toimin. Korkkasimme kaikki Lintsin hurjimmat laitteet; tämän Kirnun lisäksi, Ukon ja Kingin… JEEE, miten siistiä!

IMG_1441 (1)

Tänään kuvattiin sitten jotain muuta… Tästä saat kuulla myöhemmin lisää.

IMG_1444

IMG_1436

Niin ja mä… No mä olen valmis! Ihan kaikkeen, mitä elämä tuo tullessaan. Olen herännyt muuten taas henkiin Snapchatissa, tulepa seuraamaan!

/Äm, onnellinen, mutta rättiväsynyt

Tältä näyttää intohimo

Onko sinulla jokin asia, jonka puolesta annat kaikkesi, vaikka seinä nousee jatkuvasti vastaan? Silloin todennäköisesti tiedät, mitä intohimo on todellisimmillaan…

Joitakin viikkoja taaksepäin heräsin aamuneljältä lähteäkseni erääseen uuden urani kannalta tärkeää työreissuun. Juttu ei mennytkään ihan putkeen, sillä yön aikana tilaisuus oli peruuntunut viime metreillä. Kukonlaulun aikaan pettymykseni purkautui aika randomisti tälle videolle.

Jos aito ihminen ahdistaa, tätä videota ei kannata edes katsoa. Eihän minun ollut tätä edes tarkoitus julkistaa – kukapa itseään haluaa esitellä haavoittuvimmillaan ja tämän näköisenä julkisesti. Halusin tuolloin vain tallentaa hetken itselleni, jotta muistaisin myöhemmin. Mutta juuri tänään päätin uskaltaa antaa näiden intohimon kasvojen välittää sinulle tärkeän viestin.

”Isot unelmat ja hullut tavoitteet. Sisu ja sinnikkyys. Niistä on puhuttava, mutta erityisesti on annettava konkreettisia esimerkkejä erilaisista poluista, joita isoja haasteita kohdaneet tai niitä itselleen asettaneet ihmiset kulkevat. On näytettävä kuinka kuminauha venyy (ja välillä katkeaa pettymysten ja epäonnistumisten keskellä) sitä käytettäessä, jotta me muut voisimme oppia ja uskaltaa itsekin”, kirjoitin eilen.

Kiitos tuon julkaisemani Emilia Lahden haastattelun tajusin, että heikoimman itseni kautta voisin ehkä antaa sinullekin luvan kohdata niitä tunteita, joita usein pakotamme itsemme ja toisemme piilottamaan.

Ehkä voit kokea niitä mukanani?

Ei intohimo ole kauniita, täydellisiä onnistumisen hetkiä, ne ovat vain kirsikka kakun päällä. Todellinen intohimo on tätä: epätoivon hetkiä, joista noustaan uskon voimalla sekä oivalluksia, joita voi toisten kanssa jakaa. Intohimo on sitä, että lataa sydämensä peliin ja tietää, että se riittää. Sitä, että suurimmankin menetyksen hetkellä uskaltaa päästää irti ja katsoa uteliaana mikä portti seuraavaksi avautuu.

Intohimo on uteliaisuutta tulevaan.

Minä en ole luopunut unelmastani, vaikka märkiä rättejä lentää naamalle lähes päivittäin ja painan työtä palkatta antaakseni näyttöjä kyvykkyydestäni. Ethän sinäkään! Olkoon tämä motivaatiopuheeni sinulle…

Lämmöllä,
Äm, joka asettaa nyt itsensä sen verran alttiiksi, että pyytää kunnioittavaa kommentointia ja suhtautumista ajatuksiini.

Ai ni ja PS, nyt niitä hyviä asioita tapahtuu jopa epäonnistumisiakin enemmän, kiitos sen, etten jää kiinni yhteen vaihtoehtoon… Peukut pystyyn, että pian minulla olisi sinulle hauskoja asioita kerrottavana.

Kuminauha käteen ja haasteet hampaisiin: Emilia Lahti antaa sisulle äänen

”Jos haluaisin kerätä varoja jollekin teemalle, niin voisinhan mennä vaikka pesemään autoja Helsingin keskustaan. Mutta ihmiset reagoivat eri tavalla siihen, kun he näkevät, että olet valmis uhrautumaan.”

Emilia Lahti juoksee tammikuussa 2017 2000 kilometrin ultrajuoksun antaakseen perheväkivallan uhreille äänen. Oma kokemus ja pohdinta siitä miten ihminen selviää äärimmäisistä vastoinkäymisistä sysäsi hänet aikoinaan tutkimaan väitöskirjatyössään suomalaista sisua ja nyt vaativaan juoksusuoritukseen.

Uskallammeko asettaa itsellemme tarpeeksi isoja tavoitteita ja mitä kävisi, jos vetäisimme unelmissamme niin överiksi kuin vain pystymme? Mitä uhrautuminen itselle tärkeissä asioissa tarkoittaa ja vaatii? Näitä jäin pohtimaan, kun sain haastatella Emiliaa.

Jokainen, joka asettaa itselleen jonkin hullun tavoitteen huomaa, että sisu on kuin kuminauha: joka kerta kun sitä käyttää, se venyy, ja seuraavalla kerralla on paljon helpompaa”, hän analysoi tässä Helsinki Realin jaksossa.

Isot unelmat ja hullut tavoitteet. Sisu ja sinnikkyys. Niistä on puhuttava, mutta erityisesti on annettava konkreettisia esimerkkejä erilaisista poluista, joita isoja haasteita kohdaneet tai niitä itselleen asettaneet ihmiset kulkevat. On näytettävä kuinka kuminauha venyy (ja välillä katkeaa pettymysten ja epäonnistumisten keskellä) sitä käytettäessä, jotta me muut voisimme oppia ja uskaltaa itsekin.

”Ei tietenkään tarvitse juosta 2000 kilometriä todistaakseen itselleen mitään, mutta usein me rajoitamme itseämme liikaa. Nyt kun on asettanut tavoitteen tuollaiseen suureen, välietapit muuttuvat helpoiksi ja mahdollisiksi – esimerkiksi maraton tuntuu aika pikkujutulta”, pohtii Emilia, ja minä nyökytän päätäni innostuneesti.

Entä jos koko juttu onkin juuri näissä välietapeissa? Että kun asettaa ison tavoitteen, astuu helpommin suoriutumaan pienemmistä. Tulisiko joskus niitäkään askeleita otettua ilman isoa kuvaa?

Entä jos lopulta ei olekaan kyse siitä suoritutuuko, ja miten, siitä isoimmasta tavoitteesta, vaan siitä, kuinka helpoilta ja mahdollisilta siihen suhteutetut pienemmät askeleet alkavat tuntua – kuinka ne lähtevät toteutumaan lähes itsestään. Mitään ei voi saada jollei ota kuminauhaa käteen ja haastetta hampaisiinsa.

Mitä sinä ajattelet: millainen sinun kuminauhasi on? Katso keskustelumme ja kuulet lisää Emilian ajatuksia!

Emilian ”Sisu – not silence” -projektia voit seurata ja tukea täällä.

Ai ni. On taas äitienpäivä – lapsettoman sinkun totuuden hetki

Mitä sinä ajattelet iltaisin, kun menet nukkumaan? Minulla on leikki, on ollut jo lapsesta lähtien: joka ilta painaessani pääni tyynyyn kuvittelen mielessäni tarinan…

* * *

RAKKAUDEN SAARI. Äitienpäivä. Auringonpaiste ja aamukävely.

Ympyrä sulkeutuu. Vuosi sitten kävelin äitienpäivänä uuden kotikaupunginosani rantoja ja tajusin ”Ai ni. Mähän oon lapseton sinkku. Tällä iällä.” kirjoittaen:

”Saarella yksin äitienpäivänä minä kävelen. Ystäväni juhlivat tänään perheineen. Minä en ole äiti. Minulla ei ole omaa perhettä. Olen lapseton sinkku. Tällä iällä. 

Munasolut hapertuvat. Joku suositteli niiden pakastamista. 

Tällä iällä!”

Tiedätkö, elämässä ehkä armottominta on se, että vuodessa ihmisen ikäänkin tulee vuosi lisää. Ja ehkä vieläkin armottomampaa on se, että vuodessa elämässä ei välttämättä tapahdu mitään. Että asiat pysyvät paikoillaan.

Vittu. Mä oon edelleen lapseton sinkku ja kävelen samoja merenrantoja pohtien samoja kysymyksiä kuin vuosi sitten – TÄLLÄ iällä ja NÄILLÄ munasoluilla.

Kuinka paljon munasolut hapertuvat vuodessa?

”Jos elämä olisi kulkenut toisin, saattaisi minulla olla nyt pari suloista lasta ja ihana äitienpäivä. Mutta joskus ihmisen elämä vain kulkee niin, että tulee se totuuden hetki, jossa on todettava, että tätä polkua ei ollut minun tarkoitukseni kulkea. Käykö minulle niin?”

NYT KULJEN POLKUA MERENRANNALLA. Tänään en halua roikkua tietokoneella. Some täynnä kuvia äideistä ja lapsista. Iloa, riemua ja täydellisen onnen hehkutusta. Äitinä nainen on täysi.

Mielessä pyörii viinilasien äärellä kaksi päivää aiemmin käyty keskustelu. Olen sattumalta törmännyt parinkymmenen vuoden jälkeen naiseen, jonka kanssa olemme viettäneet erään 90-luvun kesän Englannissa kielikurssilla.

Hän on ikäiseni. Hän on äiti. Hänellä on tänään äitienpäivä. Kuinka ihmisen elämät, kerran niin samassa vaiheessa, voivatkin kulkea näin toisin? Nuo kaksi huoletonta tyttöä, olisivatko he voineet kuvitella joskus käyvänsä tällaista keskustelua? Pohdintaa viinilasin äärellä siitä kuinka hassua on, että emme kumpikaan voi täysin ymmärtää toistemme elämää ja kokemusta; etten minä voi tietää miltä tuntuu olla äiti, eikä hän sitä mitä lapseton ihminen ajattelee. Niin. Ne eri maailmat. Niistä pitää puhua.

”Totuuden hetki. Se on jännä. Kun sanoo asian ääneen: Voi olla että minun haaveeni äitiydestä eivät koskaan toteudu. Hitot se mitään jännää ole. Se on kamalaa! Mutta karuudessaan myös helpottavaa. On mahdollista että minun elämäni voi muodostua aivan toisenlaiseksi kuin yleisesti odotetaan.

Miltä yleisesti oikeastaan odotetaan ja tarvitseeko minun mennä sen mukaan? 

Voiko näitä asioita valita?”

* * *

Joka ilta ennen nukkumaan menoa minä kuvittelen tarinan. Se on iltasatuni, jossa rakennan eteeni elämän sellaisena kuin sen unelmoin olevan.

Haaveet suurista seikkailuista. Niitähän olen tehnyt, ottanut kaiken mahdollisen irti vapaasta elämästäni ollen onnellisempi kuin koskaan. Ovatko ne tarina, jonka eteeni piirtäen nukahdan iltaisin?

IMG_0629

Vanhan ystävän tapaaminen viinilasin äärellä laittoi pohtimaan, osaisinko minä edes olla äiti. Osaisinko järjestää lasteni kanssa Kuuman Koiran Kahvilan, sellaisen josta löysin mainoksen äietinpäiväkävelylläni…

 

MINULLA ON toinenkin mielikuvitusleikki.

”Voisiko se olla tuo?

Tai tuo?

Tai tuo?”

Sitähän minä edelleen vaistomaisesti ulkona kulkiessani teen. Katson yksin liikkuvia miehiä ja mietin voisiko tuo olla Se Oikea.

Totuuden hetki – sitä äitienpäivä minulle on.

Mielikuvitusleikille äitienpäivä taas on huono hetki, sillä kaikki muut liikkuvat ulkona perheittäin. Ei voi kysyä onko se tuo, sillä on selvää, että ei ole. He ovat toistensa. Mielikuvitusleikki päättyy aina tyrmäykseen: Kaikkihan ovat kuitenkin parisuhteessa. Isiä. Ja äitejä. Tällä iällä. Paitsi minä, joka olen tällä iällä lapseton sinkku ja kummajainen. Heprtuva munasolu. Niin minä päässäni kuvittelen. Edelleen.

VOISIKO SE OLLA TUO? Tai tuo? Tai tuo? Punaista äksää ja vihreää sydäntä.

Yksi asia vuodessa on muuttunut: olen siirtänyt mieleikuvitusleikkini kännykkääni. Olen käynyt hetken Tinderissä ymmärtääkseni, ettei mikään sittenkään muutu. En minä edelleenkään osaa etsiä aktiivisesti seurustelukumppaneita tai halua tehdä tästä tavoitteellista työtä. Päämääriä ja palavereja. Jotkut niitä treffeiksikin kutsuvat.

Minä kutsun edelleen prinssiä valkoisella ratsulla kotiovelleni ja painoin jo aikapäivää sitten punaista äksää poistaen Tinderin kännykästä.

Totuuden hetki: suljinko oven kohtalolle?

NYT OVI AVAUTUU. Muistikuvissani. Sama kerrostalo kuin vuosi taaksepäin. Hymähdän. Tuosta ovesta näin äitienpäivän aamuna pariskunnan astuvan ulos.

”Mies ojentaa kättään vähän epävarman näköisenä naiselle. He hymyilevät toisilleen viehkeästi ja nainen kukertaa suustaan ihastuneen ujelluksen. Hiukset ovat pörröllään. Viime yön pikkutunneilla jossain helsinkiläisessä ravintolassa on tainnut syntyä uusi suomalainen rakkaustarina.

Miten ihmiset löytävät toisensa? Miten kaksi randomtyyppiä päätyy perustamaan perheen?”

Miksi minä randomtyyppi seison tällä samalla ovella pohtien samoja asioita. Miksi mikään ei muutu? Totuuden hetki: onko sittenkin niin, että elämän tärkein päämäärä on parisuhde ja perhe – että voin rauhoittua vasta sitten kun ne itsekin tavoitan?

IMG_0612

Tältä minun metsäpolullani näyttää

IMG_0621

Aurinko, meri, purjevene ja rannalla suuteleva pariskunta – Rakkauden Saari.

 

SULOISIA LAPSENTÖTTERÖITÄ METSÄPOLULLA. Taas tuikkaan katseeni johonkin heistä ja kehun ääneen hänen kädessään keikkuvaa pehmonallea. Taas unohdan, ettei Suomessa ole soveliasta jutella vieraille. Äiti katsoo minua kummeksuen:

”Älä puutu meidän perheeseen” -katse.

Minä olen vuoden aikana päässyt puuttumaan yhteen perheeseen. Niin, seikkailu, jonka vain lapseton sinkku voi tehdä: lähteä au pairiksi Amerikkaan. Tälläkin iällä.

”Tiedän. Ruuhkavuodet, kiukuttelevat lapset, nalkuttava puoliso, zero alone-time. Että onhan meillä yksinolijoilla helppoa, kun saamme mennä miten huvittaa. Että kääntöpuoli se on kaikella. Mutta se ei olekaan se pointti. Vaan se on, että minä haluan vain varmistaa sinun muistavan kaiken kiireen ja mekastuksen keskellä pysähtyä kiittämään siitä, ettet ole yksin. Sillä ei ihmisen kuulu yksin olla. Ihmisen kuuluu kuulua ja olla osa. Ihmisen kuuluu rakastaa ja tulla rakastetuksi. Eikä ole suurempaa rakkautta kuin perhe ja läheiset.”

Vaikka vuodessa mikään ei välttämättä muutu, saattaa oppia jotain tärkeää. Osaatko kuvitella miten hienoa on, kun joku antaa lapsettoman sinkun puuttua hetkeksi omaan perheeseensä, olla osa? Voiko perheyhteisön kokea vain siten, että on oma biologinen perhe, vai olisiko muitakin malleja? En edelleenkään tiedä mitä ajatella, kun joku äiti sanoo suurinta rakkautta julistaen, etten voisi ikinä tietää, mitä rakkaus on, ellen saa omaa lasta. Olenko minä näin vajaa?

Vaikka vuodessa mikään ei välttämättä muutu, saattavat jotkin asiat kirkastua. Minulle kirkastunut juttu on ristiriita. Tänään, äitienpäivänä, se kirkuu taas kovaan ääneen:

Totuuden hetki: Mitä minä oikeastaan haluan?

”Jos minulla olisi lapsia ja parisuhde, voisinko elää kuten nyt, itseäni toteuttaen ja seikkaillen? Arvot vaakakupissa. Puntarointi, kumpi lopulta on minun elämäni. Syyllisyyden tunne siitä, jos valitsisin toisin: olenko itsekäs selfieyhteiskunnan kierouma, siis nainen, joka elää vain itselleen?

Voiko näitä asioita valita?”

* * *

Kun menen tänään illalla nukkumaan, piirrän silmiini saman mielikuvitustarinan, iltasadun, kuin joka ilta. Totuuden hetki.

Mitä sinä ajattelet iltaisin, kun menet nukkumaan?

Tiedätkö, millainen minun tarinani on…?

 

Rakkaat äidit, kaunista äitienpäivää!

/Äm

Kaikki kursivoidut lainaukset aiemmin julkaistuista kirjoituksistani ”Ai ni. Mähän oon lapseton sinkku. Tällä iällä.” ja ”Ei ihmisen kuulu yksin olla”. Linkkien takaa pääset lukemaan tekstit kokonaisuudessaan.