Arkistojen aarre: Ei kyseenalaistusta, vaan kannustusta – Because I’m a Pikkumäkihyppääjätär

Seurasin tänään naisten normaalimäen kisaa olympialaisissa. Suomalaismäkihyppääjä Julia Kykkänen teki hienon kisasuorituksen kisassa, vaikkei kärkeen vielä kyennytkään.

Mäkikisan lopussa huomioni kiinnittyi kommentaattorin sanoihin.

”Nyt tarvitaan tukea tuleville naismäkihyppääjäsukupolville, jotta saadaan lajia eteenpäin, kun miesten mökihyppykin tuntuu vain menevän alas”, hän sanoi näin omin sanoin lainaten.

Mieleni palasi aikaan tarkalleen pari vuotta taaksepäin Lahden Salpausselälle, jossa Julia toimi valmentajani elämäni ensimmäisessä (ja näillä näkymin viimeisessä) mäkihyppykisassa. Tuolloin kirjoitin tarinan, jonka pääroolissa en suinkaan ole minä, vaan Pikkumäkihyppääjättäret – juuri ne, joita tänään kisakommentaattorit kehottivat nyt kannustamaan.

Muistatko tämän tarinan? Tässä yksi parhaista blogeistani arkistojen aarteena uudelleen:


Ei kyseenalaistusta, vaan kannustusta – Because I’m a Pikkumäkihyppääjätär

(Julkaistu MaiLifessa 22.2.2016)

 

Sellaisesta pienestä se lähti. Vuosi sitten Suurmäen huipulla. Että jos minäkin…

* * *

”Tästähän alkaa tulla tapa”, ajattelen. ”Täällä minä taas istun Lahden Hiihtoseuran pukukopissa vetämässä mäkihyppypukua päälleni.”

Minulla on ollut unelma: mäkihyppy. Tavallaan ihan älytön ajatus, joka syntyi katsoessani alas Suurmäen laelta tasan vuotta aiemmin Salpausselän kisoissa. Ajatus, että tuotahan pitäisi kokeilla. Että kyllähän minä siihen pystyn! Kaksi viikkoa sitten olen käynyt harjoittelemassa, kirjoittanut sinulle päänsisäisestä mellakastani ennen elämäni ensimmäistä hyppyä, ja nyt olen taas tässä, osallistumassa mäkihyppykisaan.

Mutta tänään ei ole kyse minusta. Tänään on kyse jostain suuremmasta.

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

 

”Äiti, eikö me jo voida mennä, mä haluan päästä hyppäämään!”

Pikkumäkihyppääjättäret ovat vallanneet pukuhuoneen. Nanni 5 v, Heta 7 v, Emilia 8 v ja Sofia 9 v harrastavat mäkihyppyä ja  ovat tulleet näyttämään mallia meille nyt pukuhuoneessa jännityksestä täriseville aikuisille. Osallistumme lastenoikeusjärjestö Planin ja Lahti2017 MM-kisojen mäkihyppyhaasteeseen hyväntekeväisyyden nimissä. On Salpausselän kisojen perjantainen naisten päivä, ja nyt juhlitaan tyttöjä. Pukukopissa ei tosin lisäkseni muita naisia näy. Kahdeksan miestä ja minä*…

Tytöt odottavat malttamattomina pääsyään hyppäämään leikkimielisen kisamme koehypyt ja heidän iloinen puheensorinansa kirkastaa koko pukuhuoneen. He vetävät hyppypukujensa päälle vaaleanpunaiset t-paidat, joissa lukee ”Because I am a girl” ja ”Girls can”.  

Koska olen tyttö. Tytöt pystyvät.

Oikea asenne, ajatelen.

Pikkymäkihyppääjättäret Nanni, Heta, Emilia ja Sofia.  20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

 

”Julia, tätä teiltä naisilta aina tivataan ja siksi minäkin sen sinulta kysyn: Voiko tyttö oikeasti hypätä mäkeä ja olla mäkihyppääjä?”, hyppykisamme selostava Antero Mertaranta kysyy tuomarina toimivalta, Suomen parhaalta naismäkihyppääjältä Julia Kykkäseltä.

Minä huokaisen.

Juliakin huokaisee.

Pikkumäkihyppääjättäret kiipeävät mäen laelle nauraen. Tsemppaavat toisiaan ja hihkuvat odottavaa intoa. Missä vaiheessa me aikuiset kadottamme tuon hengen, jään miettimään. Miksi jossain pisteessä elämästä tulee niin vakavaa, että tuo lapsekas innostus ja toisen kannustaminen unohtuvat?

Näillä tytöillä on unelma. He haluavat harrastaa mäkihyppyä, tulla esikuvansa Julian kaltaisiksi. Toivottavasti tuo halu tulla mäkihyppääjäksi voi toteutua maailmassa, jossa ei koko ajan ja joka suunnasta kysytä, voivatko tytöt tehdä sitä, tätä tai tuota.

Milloin noita kysymyksiä ei enää tarvitse esittää? Milloin kyseenalaistamiselle voidaan laittaa piste?

Julia Kykkänen valmistautumassa Salpausselän kisojen hyppysuoritukseen

 

Julia on hypännyt aiemmin päivällä oman maailmancup-kisansa kotiyleisönsä edessä. Minäkin olen tuijottanu mäen alta naisten lentoa. Julia on tehnyt hienon suorituksen, ja on ollut koskettavaa nähdä videoscreeniltä suoraan hyppytornista tulevaa kuvaa, jossa Julian valmentajat, hänen oma isänsä mukaan luettuna, riemuitsevat hienosta suorituksesta. Se ei ole nyt riittänyt kärkipaikoille, mutta sillä ei oikeastaan ole mitään väliä, sillä Julia on hypännyt henkilökohtaisesti huippuhypyn samalla kun on tehty historiaa: naiset ovat juuri kisanneet ensimmäisen maailmancup-osakilpailunsa.

Se on iso juttu. Nämä mimmit edeltäjineen ovat tehneet suuren työn raivatessaan naismäkihypyn olympialaisiin ja nyt tänne Salpausselälle. He ovat uskoneet unelmaansa, ja askel kerrallaan se alkaa tuottaa tulosta.

Ja nyt, muutamaa tuntia myöhemmin oman kisansa jälkeen, Pikkumäkihypääjättärien kiivetessä kohti Salpausselän Karpalon K6-mäkeä, Julia katsoo Mertarantaa silmiin ja toteaa:

”No ei kai tytöt hyppäisi, jos he eivät voisi.”

Minäkin olen jo mäen laella odottamassa omaa hyppyäni, mutta huudan sieltä kovaan ääneen kannustukseni alas Julialle. ”Girls can!”

Oikea vastaus!

 

”Nyt kun sä kaaduit sinne rähmällesi, niin luuletko, että puoli Lahtea vihaa sua nyt?”

Olen juuri hypännyt. Joku amatöörin tuuri. Sekä koekierros että varsinainen kisahyppyni päätyvät rähmälleen mäkimonttuun, vaikka treeneissä pari viikkoa aiemmin alastulo on ollut mallikas. Elämäni huippuhetki päätyy kaatumiseen ja sitä seuraavaan Mertarannan veistelevään kysymykseen siitä miltä uskon rähmälleenmenoni tuntuneen koko Suomen kansan silmissä.

Naurattaa. Kysyn yleisön mielipidettä, ja saan valtavat aplodit.

”Ei. Ne rakastaa mua”, vastaan.

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

 

Pikkumäkihyppääjättäret pinkovat eestaas yleisön joukossa. Kuvia otetaan ja kannustuksia huudellaan. Kaikki kisaajat ovat hypänneet ja fiilis on taivaissa.

Katson Pikkumäkihyppääjättäriä.

Katson Juliaa.

Katson Mertarantaa.

Katson kannustusjoukkoja.

Palautan katseeni takaisin Mertarantaan ja mietin hänen kysymystään uudelleen. Kun unelmia toteutetaan, tärkeintä on henkilökohtainen voitto ja se, että joku tukee niiden toteutumisessa, ajattelen. Yksin ei voi päästä pitkälle. Me tytöt pystymme ihan mihin vaan, kun saamme apua – kun maailma asennoituu niin, että mekin pystymme. Ettei kyseenalaisteta, vaan että kannustetaan. Tuetaan unelmia ja mahdollistetaan onnistumisia.

Katson yleisössä seisovia Pikkumäkihyppääjättärien vanhempia.

Julian isää.

Suomelippua heiluttavaa kisajärjestäjää ja tekstiä tyttöjen paidassa:

Koska olen tyttö ja tytöt pystyy.

Oikea vastaus.

Palkintojen jako Planin haastekisassa. 20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

Tässä sitä taas ollaan. Pukuhuoneessa vetämässä mäkihyppypukua pois päältä. ”Tästä on pakko tulla tapa”, ajattelen. Kisavietti on herännyt, ja minä haluan oikeasti oppia hyppäämän kunnon hypyn, joka ei päädy rähmälleen.

Pikkumäkihyppääjättäret hyörivät pukuhuoneessa. Katson heitä ja hymähdän.  Toivon, että joku näistä työistä todella nähdään tulevaisuudessa Julian paikalla. Toivon, että ihan jokainen maailman tyttö saa kaiken mahdollisen tuen ja kannustuksen kotoaan, kouluistaan ja valmentajiltaan siihen, että jaksavat jatkaa unelmiensa polulla. Ja että ne, jotka eivät heikommista lähtökohdistaan tukea läheltään saa, saisivat apua muualta. Tämä vaatii meiltä aikuisilta jotain tärkeää: meidän pitää ymmärtää, että meidän asenteemme ratkaisee. Tytöilläkin on mahdollisuus tehdä ihan mitä vaan, päästä minne vaan!

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, Juulia Kykkänen, By Iida Hollmén /LAMK

 

Salpausselän kisat, MM-etkot vuoden 2017 isoille kilpailuille mahdollistivan menneenä viikonloppuna monta unelmaa: minun, Julian ja Pikkumäkihyppääjättärien lisäksi lukuisten muiden. En ole koskaan aikaisemmin osannut ajatella, että urheilukilpailu voi olla kokonainen maailma – että urheilusuoritusten lisäksi täällä tuotetaan yhteistyöllä kokonainen joukko elämyksiä ja kokemuksia.

Yhteistyöstä kun tässä tyttöasiassakin on pohjimmiltaan kyse: tekisimmekö me yhteistyössä nyt päätöksen, että lopettaisimme kyseenalaistamisen ja että sen sijaan keskittyisimme kannustamiseen? Uskomiseen siihen, että tytöt pystyvät siihen mihin pojatkin. Satsaisimme oikeanlaiseen asenteeseen.

Ei kyse ole sukupuolesta, vaan siitä, mitä pään sisällä on.

Kyse on unelmista, ja jokaisen oikeudesta toteuttaa omiaan.

* * *

Monta unelmaa on maailmassa toteutettavana; myös Lahti2017-kisaorganisaatiolla, joka haluaa rakentaa yhteistyökumppaneineen Suomen suurelle 100-vuotisjuhlavuodelle 2017 koko kansan kisat ja hienon elämyksen. Yhteistyöllä sekin tehdään: toivottavasti me suomalaiset olemme yhdessä mukana rakentamassa tätä unelmaa heidän kanssaan!

/Mäki-Ämmäsi, joka odottaa jo innokkaana seuraavia haasteita! Jos haluat haastaa minut johonkin hurjaan ja rajoja rikkovaan juttuun, katso tästä lisää

 

Tällä videolla lisää kisastani, rähmälleenmenostani ja haastattelusta Mertarannan kanssa…

 

Ja täällä tämä sama teksti englanniksi! Ja tästä jutustani voit lukea, mitä tapahtui kun hyppäsin ensikertaa mäkihypyn: Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä

 

*Onneksi viime metreillä kisaan mukaan porhaltaa myös toinen nainen, Salpausselän kisojen juontaja Tuija Pehkonen

Mainokset

Salainen päiväkirjamerkintä vuosien takaa

Huh, näkisitpä kotini juuri nyt. Kaaos. Kaikenlaista sälää joka puolella, osa pakattavaksi mukaan, osa heittettäväksi pois tai annettavaksi eteenpäin. Luojankiitos olen tehnyt tätä perkaustyötä niin monta kertaa elämässäni, että nyt on aika vähän tavaroita muutettavana. Viimeiset kaksi vuotta asuttuani tässä nykyisessä kodissa olen hankkinut hyvin vähän mitään uutta. Mutta silti tässä muuttorumba yhteydessä kaikkiea roinaa jostain vain paljastuu ja tarpeettomasta saa taas luopua. En halua mitään turhaa mukaani.

Mutta onneksi arkistojen kätköstä löytyy myös kaikkea jännää; kuten nyt esimerkiksi yksi irrallinen sivu vanhaa päiväkirjaani. Pysähdyin lukemaan sitä, ja sepä sattuikin olemaan kovin mielenkiintoinen. Haluan jakaa tuolle sivulle kuusitoista vuotta sitten kirjoittamani ajatuksen sinun kanssasi tänään. Miksi, katso tästä uusimmasta Youtube-videostani lisää, kun luen sinulle palan päiväkirjastani…

Ps. Video on kuvattu juuri ostamallani uudella hienolla kameralla, mutta en vielä saanut tilaamaani mikrofonia. Siksi äänen laatu ei ole nyt ihan priimaa. Mutta odotapa vaan, kun saan mikrofoninkin käsiini – sitten alkaa syntyä muuten hienoa materiaalia!

Mahdollisuutta ei voi koskaan menettää

Keskustelin muutama päivä sitten erään ystäväni kanssa. ”En voi ymmärtää, miten olet selvinnyt kaikesta tästä, ja vielä yksin”, hän sanoi kertoessani viime vuosina kokemastani ja ajatuksistani nyt.

Pysähdyin moneksi päiväksi tuohon kysymykseen. En löytänyt vastausta.

 

KYLLÄHÄN SE ON TUNNUSTETTAVA: en minä itsekään tiedä miten ja millä voimalla olen selvinnyt viimeiset vuodet ja kuukaudet elämässä näinkin selväjärkisenä.

Matkani varrella olen menettänyt rahani, kotini, rakkauteni, terveyteni – itsenikin läpikotaisin. Olen käynyt läpi sellaisia hetkiä, joista kukaan muu ei tiedä mitään, enkä minä itse ymmärrä, kuinka olen voinut ne hetket voimattomana voittaa. Joistakin päivistä on vain täytynyt tunkea läpi.

Vammautumiseni viisi kuukautta sitten oli vain kirsikka kakkuni päällä. Jumalan keskisormeksikin minä olen sitä heikkoina hetkinäni kutsunut, sillä luulin positiivisemman käänteen jo saaneen alkunsa. Mutta vielä oli koettava yksi äärilaita: ennen niin vahva kehoni petti minut ja minusta tuli fyysisesti heikko. Kun vammani laatu ja sen vaikutukset elämään alkoivat vähitellen syksyllä selvitä, minä ymmärsin, että tämänkin oli vielä tapahduttava osana prosessia, jonka olen viimeisten vuosien aikana kulkenut. Vaikka vastustin, oli lopulta helppo hyväksyä. Minun oli myös mukisematta koettava tämä äärilaita, vaikka se sysäsi minut taas uuteen taisteluun selviytymisestä.

Selviytymistaistelu on meinannut musertaa minut alleen monesti, mutta jotain kummallista tämän kaiken keskellä on. Jostain syystä minusta tulee koko ajan vain onnellisempi.

Tiedätkö, mikä tässä kaikessa on ollut hienointa?

Mahdollisuus.

Se, että vaikka kaikki muu menisi, mahdollisuutta ei voi koskaan menettää.

 

VAIKKA MINULLA EI OLEKAAN edelleenkään maallisilla mittareilla juuri mitään, ja käynnistän elämääni vammani aiheuttaman pitkän alamäen jälkeen taas uudelleen, on minulla yhtäkkiä koko maailma vieläkin kirkkaampana ja värikkäämpänä kuin ennen vammautumistani. Edessäni on joukko mahdollisuuksia, joihin voin tarttua ja katsoa mitä syntyy. Ei tarvitse pelätä valitseeko väärin tai saako sitä mitä nyt luulee haluavansa, sillä ilmankin pärjää.

Miksi ihmeessä sen, ettei ole mitään menetettävää, ymmärtää vasta silloin, kun menettää kaiken?

En ikinä halua kahdottaa tätä, vaikka elämäni saisikin pian toivomani (ja kenties jopa ansaitsemani) positiivisemman käänteen. Siksi kirjoitan sinullekin niin avoimesti polustani. Haluan, että ymmärrät sen, ettei kenelläkään meistä lopulta ole mitään menetettävää. Elämän on tarkoitus muuttaa muotoaan jatkuvasti, emmekä me sen kulkua voi kontrolloida, vaikka kuinka haluaisimme sitä yrittää.

Mutta juuri tuolla tuntemattomalla tiellä mikä tahansa on mahdollista. Jos vain antaa itselleen siihen luvan. Kun ymmärtää voivansa vain voittaa.

 

EN YLEENSÄ TEE TÄTÄ, mutta tänään, miettiessäni mitä haluan sinulle sanoa juuri nyt, on pakko. Alleviivata. Selitää syitä. Avata sinulle, mitä toivon sinulta tulevina aikoina – ja olen jo pitkään toivonut tähän mennessä.

Kun seuraat elämääni, kiinnitä erityinen huomio siihen, millaisia asioita tekee ihminen, jolla ei ole mitään menetettävää.

Kun luet tarinoitani, pysähdy pohtimaan millainen voima ihmisestä löytyy, jos niin vain haluaa.

Kun tapaat minut, katso miten minä hymyilen ja millaista iloa levitän ympärilleni.

Kun tarkastelet valintojani, ajattele: sinä voit toimia aivan samoin!

img_2963

Tähän viime kesänä otettuun kuvaan liittyy suuri mahdollisuus minun elämässäni. Toivottavasti pääsen siitä vielä sinulle joskus kertomaan. Ja jos en, en ole silti menettänyt mitään, vaan saanut paljon asioita, jotka ovat johtaneet minut eteenpäin kohti jotain, mitä en vielä edes tiedä. Kuulostaa ihan – anteeksi kielenkäyttöni – helvetilliseltä höpöhöpöltä, mutta niin minä nykyisin osaan ajatella.

Jos jokin asia ei mene kuten juuri nyt toivon tai suunnittelen, on se antanut minulle jonkin toisen mahdollisuuden. Tärkeintä on, että edessään oleviin mahdollisuuksiin tarttuu ja katsoo mihin ne vievät. Sen kai oppii silloin, kun ei ole mitään menetettävää.

/Ämmäsi

Arkistojen aarre: ”Ei kyseenalaistusta vaan kannustusta”

Tänään on muuten tyttöjen päivä, tiesitkö? Siksipä onkin ihana palata helmikuuhun ja aikaan, jolloin minäkin pystyin vielä hyppäämään mäkihyppyä. Kirjoitin tuolloin tämän blogipostauksen otsikolla: ”Ei kyseenalaiststa, vaan kannustusta – because I’m a Pikkumäkihyppääjätär”

* * *

””Julia, tätä teiltä naisilta aina tivataan ja siksi minäkin sen sinulta kysyn: Voiko tyttö oikeasti hypätä mäkeä ja olla mäkihyppääjä?”, hyppykisamme selostava Antero Mertaranta kysyy tuomarina toimivalta, Suomen parhaalta naismäkihyppääjältä Julia Kykkäseltä.

Julia katsoo Mertarantaa silmiin ja toteaa:

”No ei kai tytöt hyppäisi, jos he eivät voisi.”…

Kun unelmia toteutetaan, tärkeintä on henkilökohtainen voitto ja se, että joku tukee niiden toteutumisessa, ajattelen. Yksin ei voi päästä pitkälle. Me tytöt pystymme ihan mihin vaan, kun saamme apua – kun maailma asennoituu niin, että mekin pystymme. Ettei kyseenalaisteta, vaan että kannustetaan. Tuetaan unelmia ja mahdollistetaan onnistumisia…

Tekisimmekö me yhteistyössä nyt päätöksen, että lopettaisimme kyseenalaistamisen ja että sen sijaan keskittyisimme kannustamiseen? Uskomiseen siihen, että tytöt pystyvät siihen mihin pojatkin. Satsaisimme oikeanlaiseen asenteeseen.

Ei kyse ole sukupuolesta, vaan siitä, mitä pään sisällä on.

Kyse on unelmista, ja jokaisen oikeudesta toteuttaa omiaan.”

(Lainaus tekstistä, lue koko juttu täältä!

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

Tunnelmia helmikuisista Salpausselän kisoista. 

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

 

Hei sinä, tyttö tai poika: mihin sinä pystyt juuri tänään? Ketä voisit tänään kannustaa? Minä koetan tänään pystyä pystymään pystyssä, mutta sitäkin enemmän kannustan sinua – rokkaa sä tänään ja kovaa!

* * *

Henkilökohtaisella tasolla ja tästä vammaiselämäni näkökulmasta on pakko sanoa, että olipa mielenkiintoista myös lukea omia motivaatiosanojani; viime päivinä kuin omat unelmani ja tavoitteeni sekä niiden horjuminen loukkaantumiseni takia on ollut isosti pinnalla oleva aihe. Et varmasti yhtään ihmety kun sanon, että snadisti on myös ottanut päähän se voima, jolla tämä tilanne on horjuttanut omaa uskoani omiin kykyihini.

Mutta ehkä juuri siksihän meille ehkä matkan varrelle näitä asetetaan – että joutuisimme hetkittäin pysähtymään pohtimaan unelmiemme ydintä ja kirkastamaan sitä edelleen. Kun joutuu riisumaan kaiken turhan hössötyksen pois, kun ei ole voimia mihinkään ylimääräiseen tai turhaan, suuntaa täytyy punnita. Minä olen ainakin viime päivinä taas piirun verran varmempi siitä, että tie, jolla olen, on aivan oikea. Esteistä viis!

haastehyppy.jpg-large

Oi ihana helmikuu ja jalat, jotka kantavat! 

 

/Ämmä, joka rokkaa nyt itsensä polven aamujumpalle, jotta se kohta olisi taas mäkihyppykunnossa

Elämää, ei sanoja

Elämä on ollut viime päivinä… hienoa.

Ei ole sanoja. On vain elämää. Sellaista, josta olen pitkään haaveillut. Ja nyt se on tässä. Vaikka vain pienen hetken se minulla olisi, juuri nyt se on  tässä.

Elämä, jonka hienouteen ja jännittävyyteen minulla ei ole nyt sanoja.

Mutta muun muassa tältä se on näyttänyt…

IMG_1302

Eilen kävin haastattelemassa Helsinki Mission toiminnanjohtajaa Olli Valtosta yksinäisyys-reportaasiani varten. Se on muuten kohta sinunkin nähtävilläsi!

IMG_1311

Juontopätkiä inserttiin kuvattiin myös meren rannalla.

IMG_1419

Ai ni! Että tuu haastamaan vaan! Eilen ilta vierähti Linnanmäellä. Olin siellä yhdessä tukinuoreni kanssa – siis nuoren naisen, jonka vapaaehtoisena tukihenkilönä toimin. Korkkasimme kaikki Lintsin hurjimmat laitteet; tämän Kirnun lisäksi, Ukon ja Kingin… JEEE, miten siistiä!

IMG_1441 (1)

Tänään kuvattiin sitten jotain muuta… Tästä saat kuulla myöhemmin lisää.

IMG_1444

IMG_1436

Niin ja mä… No mä olen valmis! Ihan kaikkeen, mitä elämä tuo tullessaan. Olen herännyt muuten taas henkiin Snapchatissa, tulepa seuraamaan!

/Äm, onnellinen, mutta rättiväsynyt

Tältä näyttää intohimo

Onko sinulla jokin asia, jonka puolesta annat kaikkesi, vaikka seinä nousee jatkuvasti vastaan? Silloin todennäköisesti tiedät, mitä intohimo on todellisimmillaan…

Joitakin viikkoja taaksepäin heräsin aamuneljältä lähteäkseni erääseen uuden urani kannalta tärkeää työreissuun. Juttu ei mennytkään ihan putkeen, sillä yön aikana tilaisuus oli peruuntunut viime metreillä. Kukonlaulun aikaan pettymykseni purkautui aika randomisti tälle videolle.

Jos aito ihminen ahdistaa, tätä videota ei kannata edes katsoa. Eihän minun ollut tätä edes tarkoitus julkistaa – kukapa itseään haluaa esitellä haavoittuvimmillaan ja tämän näköisenä julkisesti. Halusin tuolloin vain tallentaa hetken itselleni, jotta muistaisin myöhemmin. Mutta juuri tänään päätin uskaltaa antaa näiden intohimon kasvojen välittää sinulle tärkeän viestin.

”Isot unelmat ja hullut tavoitteet. Sisu ja sinnikkyys. Niistä on puhuttava, mutta erityisesti on annettava konkreettisia esimerkkejä erilaisista poluista, joita isoja haasteita kohdaneet tai niitä itselleen asettaneet ihmiset kulkevat. On näytettävä kuinka kuminauha venyy (ja välillä katkeaa pettymysten ja epäonnistumisten keskellä) sitä käytettäessä, jotta me muut voisimme oppia ja uskaltaa itsekin”, kirjoitin eilen.

Kiitos tuon julkaisemani Emilia Lahden haastattelun tajusin, että heikoimman itseni kautta voisin ehkä antaa sinullekin luvan kohdata niitä tunteita, joita usein pakotamme itsemme ja toisemme piilottamaan.

Ehkä voit kokea niitä mukanani?

Ei intohimo ole kauniita, täydellisiä onnistumisen hetkiä, ne ovat vain kirsikka kakun päällä. Todellinen intohimo on tätä: epätoivon hetkiä, joista noustaan uskon voimalla sekä oivalluksia, joita voi toisten kanssa jakaa. Intohimo on sitä, että lataa sydämensä peliin ja tietää, että se riittää. Sitä, että suurimmankin menetyksen hetkellä uskaltaa päästää irti ja katsoa uteliaana mikä portti seuraavaksi avautuu.

Intohimo on uteliaisuutta tulevaan.

Minä en ole luopunut unelmastani, vaikka märkiä rättejä lentää naamalle lähes päivittäin ja painan työtä palkatta antaakseni näyttöjä kyvykkyydestäni. Ethän sinäkään! Olkoon tämä motivaatiopuheeni sinulle…

Lämmöllä,
Äm, joka asettaa nyt itsensä sen verran alttiiksi, että pyytää kunnioittavaa kommentointia ja suhtautumista ajatuksiini.

Ai ni ja PS, nyt niitä hyviä asioita tapahtuu jopa epäonnistumisiakin enemmän, kiitos sen, etten jää kiinni yhteen vaihtoehtoon… Peukut pystyyn, että pian minulla olisi sinulle hauskoja asioita kerrottavana.

Kuminauha käteen ja haasteet hampaisiin: Emilia Lahti antaa sisulle äänen

”Jos haluaisin kerätä varoja jollekin teemalle, niin voisinhan mennä vaikka pesemään autoja Helsingin keskustaan. Mutta ihmiset reagoivat eri tavalla siihen, kun he näkevät, että olet valmis uhrautumaan.”

Emilia Lahti juoksee tammikuussa 2017 2000 kilometrin ultrajuoksun antaakseen perheväkivallan uhreille äänen. Oma kokemus ja pohdinta siitä miten ihminen selviää äärimmäisistä vastoinkäymisistä sysäsi hänet aikoinaan tutkimaan väitöskirjatyössään suomalaista sisua ja nyt vaativaan juoksusuoritukseen.

Uskallammeko asettaa itsellemme tarpeeksi isoja tavoitteita ja mitä kävisi, jos vetäisimme unelmissamme niin överiksi kuin vain pystymme? Mitä uhrautuminen itselle tärkeissä asioissa tarkoittaa ja vaatii? Näitä jäin pohtimaan, kun sain haastatella Emiliaa.

Jokainen, joka asettaa itselleen jonkin hullun tavoitteen huomaa, että sisu on kuin kuminauha: joka kerta kun sitä käyttää, se venyy, ja seuraavalla kerralla on paljon helpompaa”, hän analysoi tässä Helsinki Realin jaksossa.

Isot unelmat ja hullut tavoitteet. Sisu ja sinnikkyys. Niistä on puhuttava, mutta erityisesti on annettava konkreettisia esimerkkejä erilaisista poluista, joita isoja haasteita kohdaneet tai niitä itselleen asettaneet ihmiset kulkevat. On näytettävä kuinka kuminauha venyy (ja välillä katkeaa pettymysten ja epäonnistumisten keskellä) sitä käytettäessä, jotta me muut voisimme oppia ja uskaltaa itsekin.

”Ei tietenkään tarvitse juosta 2000 kilometriä todistaakseen itselleen mitään, mutta usein me rajoitamme itseämme liikaa. Nyt kun on asettanut tavoitteen tuollaiseen suureen, välietapit muuttuvat helpoiksi ja mahdollisiksi – esimerkiksi maraton tuntuu aika pikkujutulta”, pohtii Emilia, ja minä nyökytän päätäni innostuneesti.

Entä jos koko juttu onkin juuri näissä välietapeissa? Että kun asettaa ison tavoitteen, astuu helpommin suoriutumaan pienemmistä. Tulisiko joskus niitäkään askeleita otettua ilman isoa kuvaa?

Entä jos lopulta ei olekaan kyse siitä suoritutuuko, ja miten, siitä isoimmasta tavoitteesta, vaan siitä, kuinka helpoilta ja mahdollisilta siihen suhteutetut pienemmät askeleet alkavat tuntua – kuinka ne lähtevät toteutumaan lähes itsestään. Mitään ei voi saada jollei ota kuminauhaa käteen ja haastetta hampaisiinsa.

Mitä sinä ajattelet: millainen sinun kuminauhasi on? Katso keskustelumme ja kuulet lisää Emilian ajatuksia!

Emilian ”Sisu – not silence” -projektia voit seurata ja tukea täällä.

Ai ni. On taas äitienpäivä – lapsettoman sinkun totuuden hetki

Mitä sinä ajattelet iltaisin, kun menet nukkumaan? Minulla on leikki, on ollut jo lapsesta lähtien: joka ilta painaessani pääni tyynyyn kuvittelen mielessäni tarinan…

* * *

RAKKAUDEN SAARI. Äitienpäivä. Auringonpaiste ja aamukävely.

Ympyrä sulkeutuu. Vuosi sitten kävelin äitienpäivänä uuden kotikaupunginosani rantoja ja tajusin ”Ai ni. Mähän oon lapseton sinkku. Tällä iällä.” kirjoittaen:

”Saarella yksin äitienpäivänä minä kävelen. Ystäväni juhlivat tänään perheineen. Minä en ole äiti. Minulla ei ole omaa perhettä. Olen lapseton sinkku. Tällä iällä. 

Munasolut hapertuvat. Joku suositteli niiden pakastamista. 

Tällä iällä!”

Tiedätkö, elämässä ehkä armottominta on se, että vuodessa ihmisen ikäänkin tulee vuosi lisää. Ja ehkä vieläkin armottomampaa on se, että vuodessa elämässä ei välttämättä tapahdu mitään. Että asiat pysyvät paikoillaan.

Vittu. Mä oon edelleen lapseton sinkku ja kävelen samoja merenrantoja pohtien samoja kysymyksiä kuin vuosi sitten – TÄLLÄ iällä ja NÄILLÄ munasoluilla.

Kuinka paljon munasolut hapertuvat vuodessa?

”Jos elämä olisi kulkenut toisin, saattaisi minulla olla nyt pari suloista lasta ja ihana äitienpäivä. Mutta joskus ihmisen elämä vain kulkee niin, että tulee se totuuden hetki, jossa on todettava, että tätä polkua ei ollut minun tarkoitukseni kulkea. Käykö minulle niin?”

NYT KULJEN POLKUA MERENRANNALLA. Tänään en halua roikkua tietokoneella. Some täynnä kuvia äideistä ja lapsista. Iloa, riemua ja täydellisen onnen hehkutusta. Äitinä nainen on täysi.

Mielessä pyörii viinilasien äärellä kaksi päivää aiemmin käyty keskustelu. Olen sattumalta törmännyt parinkymmenen vuoden jälkeen naiseen, jonka kanssa olemme viettäneet erään 90-luvun kesän Englannissa kielikurssilla.

Hän on ikäiseni. Hän on äiti. Hänellä on tänään äitienpäivä. Kuinka ihmisen elämät, kerran niin samassa vaiheessa, voivatkin kulkea näin toisin? Nuo kaksi huoletonta tyttöä, olisivatko he voineet kuvitella joskus käyvänsä tällaista keskustelua? Pohdintaa viinilasin äärellä siitä kuinka hassua on, että emme kumpikaan voi täysin ymmärtää toistemme elämää ja kokemusta; etten minä voi tietää miltä tuntuu olla äiti, eikä hän sitä mitä lapseton ihminen ajattelee. Niin. Ne eri maailmat. Niistä pitää puhua.

”Totuuden hetki. Se on jännä. Kun sanoo asian ääneen: Voi olla että minun haaveeni äitiydestä eivät koskaan toteudu. Hitot se mitään jännää ole. Se on kamalaa! Mutta karuudessaan myös helpottavaa. On mahdollista että minun elämäni voi muodostua aivan toisenlaiseksi kuin yleisesti odotetaan.

Miltä yleisesti oikeastaan odotetaan ja tarvitseeko minun mennä sen mukaan? 

Voiko näitä asioita valita?”

* * *

Joka ilta ennen nukkumaan menoa minä kuvittelen tarinan. Se on iltasatuni, jossa rakennan eteeni elämän sellaisena kuin sen unelmoin olevan.

Haaveet suurista seikkailuista. Niitähän olen tehnyt, ottanut kaiken mahdollisen irti vapaasta elämästäni ollen onnellisempi kuin koskaan. Ovatko ne tarina, jonka eteeni piirtäen nukahdan iltaisin?

IMG_0629

Vanhan ystävän tapaaminen viinilasin äärellä laittoi pohtimaan, osaisinko minä edes olla äiti. Osaisinko järjestää lasteni kanssa Kuuman Koiran Kahvilan, sellaisen josta löysin mainoksen äietinpäiväkävelylläni…

 

MINULLA ON toinenkin mielikuvitusleikki.

”Voisiko se olla tuo?

Tai tuo?

Tai tuo?”

Sitähän minä edelleen vaistomaisesti ulkona kulkiessani teen. Katson yksin liikkuvia miehiä ja mietin voisiko tuo olla Se Oikea.

Totuuden hetki – sitä äitienpäivä minulle on.

Mielikuvitusleikille äitienpäivä taas on huono hetki, sillä kaikki muut liikkuvat ulkona perheittäin. Ei voi kysyä onko se tuo, sillä on selvää, että ei ole. He ovat toistensa. Mielikuvitusleikki päättyy aina tyrmäykseen: Kaikkihan ovat kuitenkin parisuhteessa. Isiä. Ja äitejä. Tällä iällä. Paitsi minä, joka olen tällä iällä lapseton sinkku ja kummajainen. Heprtuva munasolu. Niin minä päässäni kuvittelen. Edelleen.

VOISIKO SE OLLA TUO? Tai tuo? Tai tuo? Punaista äksää ja vihreää sydäntä.

Yksi asia vuodessa on muuttunut: olen siirtänyt mieleikuvitusleikkini kännykkääni. Olen käynyt hetken Tinderissä ymmärtääkseni, ettei mikään sittenkään muutu. En minä edelleenkään osaa etsiä aktiivisesti seurustelukumppaneita tai halua tehdä tästä tavoitteellista työtä. Päämääriä ja palavereja. Jotkut niitä treffeiksikin kutsuvat.

Minä kutsun edelleen prinssiä valkoisella ratsulla kotiovelleni ja painoin jo aikapäivää sitten punaista äksää poistaen Tinderin kännykästä.

Totuuden hetki: suljinko oven kohtalolle?

NYT OVI AVAUTUU. Muistikuvissani. Sama kerrostalo kuin vuosi taaksepäin. Hymähdän. Tuosta ovesta näin äitienpäivän aamuna pariskunnan astuvan ulos.

”Mies ojentaa kättään vähän epävarman näköisenä naiselle. He hymyilevät toisilleen viehkeästi ja nainen kukertaa suustaan ihastuneen ujelluksen. Hiukset ovat pörröllään. Viime yön pikkutunneilla jossain helsinkiläisessä ravintolassa on tainnut syntyä uusi suomalainen rakkaustarina.

Miten ihmiset löytävät toisensa? Miten kaksi randomtyyppiä päätyy perustamaan perheen?”

Miksi minä randomtyyppi seison tällä samalla ovella pohtien samoja asioita. Miksi mikään ei muutu? Totuuden hetki: onko sittenkin niin, että elämän tärkein päämäärä on parisuhde ja perhe – että voin rauhoittua vasta sitten kun ne itsekin tavoitan?

IMG_0612

Tältä minun metsäpolullani näyttää

IMG_0621

Aurinko, meri, purjevene ja rannalla suuteleva pariskunta – Rakkauden Saari.

 

SULOISIA LAPSENTÖTTERÖITÄ METSÄPOLULLA. Taas tuikkaan katseeni johonkin heistä ja kehun ääneen hänen kädessään keikkuvaa pehmonallea. Taas unohdan, ettei Suomessa ole soveliasta jutella vieraille. Äiti katsoo minua kummeksuen:

”Älä puutu meidän perheeseen” -katse.

Minä olen vuoden aikana päässyt puuttumaan yhteen perheeseen. Niin, seikkailu, jonka vain lapseton sinkku voi tehdä: lähteä au pairiksi Amerikkaan. Tälläkin iällä.

”Tiedän. Ruuhkavuodet, kiukuttelevat lapset, nalkuttava puoliso, zero alone-time. Että onhan meillä yksinolijoilla helppoa, kun saamme mennä miten huvittaa. Että kääntöpuoli se on kaikella. Mutta se ei olekaan se pointti. Vaan se on, että minä haluan vain varmistaa sinun muistavan kaiken kiireen ja mekastuksen keskellä pysähtyä kiittämään siitä, ettet ole yksin. Sillä ei ihmisen kuulu yksin olla. Ihmisen kuuluu kuulua ja olla osa. Ihmisen kuuluu rakastaa ja tulla rakastetuksi. Eikä ole suurempaa rakkautta kuin perhe ja läheiset.”

Vaikka vuodessa mikään ei välttämättä muutu, saattaa oppia jotain tärkeää. Osaatko kuvitella miten hienoa on, kun joku antaa lapsettoman sinkun puuttua hetkeksi omaan perheeseensä, olla osa? Voiko perheyhteisön kokea vain siten, että on oma biologinen perhe, vai olisiko muitakin malleja? En edelleenkään tiedä mitä ajatella, kun joku äiti sanoo suurinta rakkautta julistaen, etten voisi ikinä tietää, mitä rakkaus on, ellen saa omaa lasta. Olenko minä näin vajaa?

Vaikka vuodessa mikään ei välttämättä muutu, saattavat jotkin asiat kirkastua. Minulle kirkastunut juttu on ristiriita. Tänään, äitienpäivänä, se kirkuu taas kovaan ääneen:

Totuuden hetki: Mitä minä oikeastaan haluan?

”Jos minulla olisi lapsia ja parisuhde, voisinko elää kuten nyt, itseäni toteuttaen ja seikkaillen? Arvot vaakakupissa. Puntarointi, kumpi lopulta on minun elämäni. Syyllisyyden tunne siitä, jos valitsisin toisin: olenko itsekäs selfieyhteiskunnan kierouma, siis nainen, joka elää vain itselleen?

Voiko näitä asioita valita?”

* * *

Kun menen tänään illalla nukkumaan, piirrän silmiini saman mielikuvitustarinan, iltasadun, kuin joka ilta. Totuuden hetki.

Mitä sinä ajattelet iltaisin, kun menet nukkumaan?

Tiedätkö, millainen minun tarinani on…?

 

Rakkaat äidit, kaunista äitienpäivää!

/Äm

Kaikki kursivoidut lainaukset aiemmin julkaistuista kirjoituksistani ”Ai ni. Mähän oon lapseton sinkku. Tällä iällä.” ja ”Ei ihmisen kuulu yksin olla”. Linkkien takaa pääset lukemaan tekstit kokonaisuudessaan.

Toteuta unelmasi – onnistuisitko sinäkin näillä ohjeilla?

Vaikka yksinäisyys on teemoittanut blogiani tällä viikolla, sitäkin keskeisempi aihe elämässäni juuri nyt on uusi työura. Olen taas murroskohdan edessä. Ensi viikolla, kun minua työllistänyt ja talouttani pyörittänyt projekti päättyy, olen taas tyhjän päällä vailla tietoa seuraavasta. Sellaista on yrittäjän ja ”itsenäaisen artistin” elämä. Tyhjien pysähdysten kanssa on opittava elämään. Se on ehkä hurjien unelmien hinta…

* * *

”Sä huudat että sä oot hukas ilman mua enkä mä oo kukaan ilman sua”, on pätkä laulua, joka on pyörinyt päässäni tällä viikolla. Vieraanamme Helsinki Realissa kävi laulaja Hanna Maaria, joka on ääni tuon Cheekin hittibiisin takana.

Minua ja Hanna Maariaa yhdistää yksi asia: hurjat unelmat. Hanna Maaria haluaa nousta haastavassa musiikkibisneksessä eturivin tähdeksi ja minä mediamaailman naispuoliseksi Armaniksi. Joku saattaa välillä meille nauraa, mutta tiedättekö mitä: me olemme jo niin pitkällä unelmissamme, ettei niitä voi kukaan enää pysäyttää.

Hukassa olisimme ilman toinen toisiamme: Hanna Maarian kanssa keskustellen kiteytyi upea jakso Helsinki Realia, jossa teemme oivalluksia myös siitä kuinka tehdä unelmista totta.

 

Ja koska mä en oo kukaan ilman sua, jatkoin pohdintaa vielä vähän, ja kiteytin muutaman oivalluksen omasta kokemuksestani. Keskustelumme lisäksi haluan jakaa kanssasi tänään nämä ohjeet:

1.Kiteytä

Niin. Minun unelmani on olla naispuolinen Arman Alizad. Tämä viittaus oli hauska heitto joltain lukijaltani pari vuotta sitten. Hän oivallutti minut tuolloin, että tässä maassa armaneitten ja madventureseiden rinnalla on tyhjä paikka naiselle, joka itsensä likoon laittaen ja erilaisia ihmisiä tavaten voi avata teidän eteenne erilaisia maailmoja, kohtaamisia ja rajojen ylityksiä. Ensin kommentti huvitti minua suuresti, mutta sitten tajusin: juuri sitähän minä jo blogissani teen, eikä mikään saa minua syttymään enemmän. Tuosta lähtien olen kiteyttänyt unelmani tähän helposti ymmärrettävään lauseeseen. Unelma on osattava nimetä selkeästi, jotta se voi alkaa ohjata toimintaa.

2. Päätä

Yritin pitkään jopa taistella unelmaani vastaan – yritin olla kai ”järkevä”. Tällä viikolla tajusin kuitenkin päättäneeni jo kauan sitten, että tämä kortti on käännettävä perinjuurin hulluudesta viis. Unelma täytyy tunnustaa ja hyväksyä itselle, päätös on tehtävä ja sen oltava selkeä. Luulen, että tämä on kaikista tärkein vaihe. Kun päättää, voi ottaa omistajuuden unelmaansa. Ja sitten voi tapahtua.

3. Sano ääneen vähättelemättä

Kaikista eniten minua on hävettänyt sanoa ääneen tuo lause: ”Minä haluan olla naispuolinen Arman Alizad”. Mitä sinä ajattelet? Mitä ajattelet jos epäonnistun? Olen usein kertonut asiaani hieman naureskellen suojellakseni itseäni toisen mahdollisesti tyrmäävältä reaktiolta. On ollut vain pakko opetella lopettamaan vähättely ja uskaltaa sanoa unelma kaikille vastaantulijoille – vain siten se voi toteutua.

4. Usko ensin itse, ja muut uskovat kyllä sinuun

Sinä olet tällä matkalla mukanani ja joka päivä todennan polkuani edessäsi. Vielä nytkin häveliäisyyttäni koettelee tämän asian kirjoittaminen selkeiksi sanoiksi, sillä jännitän reaktiotasi. Mutta olen päätökseni tehnyt. Olen päättänyt uskoa. On itse uskottava ja uskallettava, muiden usko (ja kenties jopa apu) kyllä seuraavat perässä.

5. Kulje askel kerrallaan

Haparoivia, pieniä askeleita, ja usein yhden eteenpäin otettuaan joutuu heti kaksi taaksepäin. Mutta mihinkään ei voi päästä, jos ei aloita jostain; yksi polku johtaa aina seuraavaan. Blogini lisäksi Helsinki Real -keskusteluohjelmamme on konkreettinen esimerkkini siitä, mitä omien unelmien tavoittelu vaatii. Aloitimme ohjelman kaksi vuotta sitten innostuksestamme mielenkiintoisiin ihmisiin ja keskusteluihin. Päätimme lähteä tuumasta toimeen ja katsoa mihin idea kantaa. Me teimme vain, emmekä välittäneet tavoitammeko ohjelmallamme vain omat vanhempamme. Tärkeintä oli oppia tekemällä ja kehittyä, jotta voisi taas saavuttaa uuden tason tekemisessä.

6. Tiedä, että työsi kantaa hedelmää

Hyvin nopeasti ohjelman tekeminen osoitti minulle missä olen parhaimmillani ja oivallutti, että minulla on kyky tehdä samanlaisia töitä isommaltikin. Toivon, että jonain päivänä tällaisesta työstä minulle maksetaan myös palkkaa, nyt monta asiaa teen korvauksetta. Mutta se on unelmien hinta: toimeen tarttuminen, kova työ ja usko siihen, että tekemällä, keräämällä kokemuksia ja osoittamalla osaamisensa tehty työ kannattaa. Pienestä on aloitettava, kellon viisareita välillä venytettävä ja karvaitakin tappioita koettava.

7. Näe saavutuksesi

Tänään minä olen erityisesti kiitollinen. Yksi tärkeimmistä tekemistäni oivalluksista on ollut se, miten tärkeää on osata nähdä se minkä jo on saavuttanut ja ymmärtää olevansa jo pitkällä. Minulla on menestyksekäs blogi, joka tarjoaa erinomaisen harjoittelukentän. Minulla on upea keskusteluohjelma, jolla voin totetuttaa unelmaani jo nyt. Ei unelmani ole ”tuolla jossain”, etäisyyden päässä, vaan se tapahtuu juuri nyt, tässä. Olen tehnyt valtavan työn, ja siitä voin nauttia täysillä. Tämä on kenties koko hommassa toisiksi tärkein asia!

8. Huuda, että sä oot hukas ilman mua enkä mä oo kukaan ilman sua

Apua saa kun sitä pyytää. Unelmat vaativat toteutuakseen toisia ihmisiä. Tänään erityisesti olen kiitollinen kollegastani Juhasta, jota ilman en voisi tuottaa sinulle tätäkään jaksoa Helsinki Realia.

* * *

Hanna Maarian lahja on laulu, ja Helsinki Real yksi minun lahjoistani sinulle. Toivon, että sen kautta pääset kuulemaan ja näkemään sellaisia keskusteluja, joihin et välttämättä arjessasi aina pääse. Toivon, että nautit tästäkin jaksosta!

hannamaaria2

Kaunista sunnuntai-iltaa sinulle! Minkä unelman sinä voisit näillä ohjeilla toteuttaa?

/Äm

 

Miten tässä maassa pitää olla ettei saa päälleen tarpeetonta somevihaa?

”Mitä Äitiammaa sä oikein yrität yrität esittää, kun toitotat vaan, mitä kaikkea keksit ”auttaaksesi muita”? Etkö sä tajua, että toi on läpinäkyvää! Sä haluat vaan nostaa itseäs esiin ja kiillottaa julkisuuskuvaasi muitten kustannuksella. V**tu mitä pa**aa! Sano suoraan, että sulla k*see hommat, sä tarttisit jonkun auttamaan ja sun on päästävä keinolla millä hyvänsä esiin.”

Jotakuinkin tällaista viime päivinä.

Olen viime aikoina kirjoittanut (liikaa?) asioista, joissa olen tarjonnut apuani muille, muiden muassa tämän. Sanomattakin lienee selvää, että lukiessani yllä kuvattua minulle suunnattua palautetta olen päässyt tutkimaan rajaa provosoimisen ja provosoitumisen välillä. Että mistä kannattaa välittää silloin, kun ajattelee itse olevansa oikealla asialla.

elämä2

Olen tässä blogissani päästänyt sinut matkalle romahduksesta kohti tuntematonta. En kutsu matkani suuntaa ”uudeksi nousuksi” tai ”kukoistukseksi”, sillä en tiedä mihin polkuni on menossa. Olen tehnyt sen, minkä perään olen itsekin kuuluttanut; pyrkinyt kertomaan matkasta, en perinteiseksi mielletystä ”sankaritarinasta” pohjalta huipulle – enhän nyt edes tiedä tuleeko tarinassani huippua. Olen kuvannut elämää inhimillisenä ja haavoittuvaisena ihmisenä, joka elää hyvää elämää niillä resurssein, jotka hänelle on juuri kyseisellä hetkellä annettu.

”Entäpä jos sankaritarina olisikin se, kuinka ihminen hädässä hakeutuu apuun? Tai se rohkeus, kun tukeudumme toinen toisiimme?”, näin kirjoitin sinulle taannoin tekstissäni ”Joskus se, mikä tappaa, yksinkertaisesti tappaa”.

Olen matkalla. Nyt tarinani on vaiheessa, jossa muotoudun ammatillisesti uudelleen. Se on vaikeaa ja vaatii paljon työtä. Oma tavoitteeni on tulla ”Suomen naispuoliseksi Arman Alizadiksi”, siis naiseksi joka elää sillä, että kertoo mediassa tarinoita inhimillisimmästä ihmisyydestä ja henkisten ja fyysisten rajojen ylityksistä. Sen minä osaan ja sitä minä rakastan – nämä asiat olen sinulle jo todentanut esimerkiksi blogissani. Suurin unelmani on oma seikkailu- ja luonto-ohjelma. Tässä prosessissa olen pohtinut paljon sitä missä menee nöyryyden ja toisten auttaisen sekä itsensä itsevarman esiintuomisen ja omiin tavoitteisiin pyrkimisen raja. Siis, sitä, miten menestys oikeastaan syntyy; onko se työntö- vai vetoliikettä.

Kun on tällaisella matkalla, jossain kohtaa tulee hetki, jossa tajuaa, ettei kyse ole minusta – ei sinustakaan. Tajuaa, että kyse on meistä: siitä miten voimme tukea toinen toisiamme kulkiessamme kohti kunkin omia tavoitteitamme ja unelmiamme. Olen itse kaivannut (ja kaipaan edelleen) paljon apua. Mutta vaiheessa, jossa omat voimat ovat kasvaneet riittävän suuriksi, ymmärtää, että on aika auttaa muita. Jos tämä on oman julkisuuskuvan kiillottamista, niin kai se sitten on.

* * *

Suomessa nöyryys on hyve. Usein erityisesti omaa uraansa systemaattisesti ja aktiivisesti edistämään pyrkivät ihmiset koetaan pyrkyreiksi, itserakkaiksi, räksyttäviksi akoiksi ja ukoiksi. Nyt saamieni kommenttien jälkeen olen kovin ihmeissäni, ettei sekään ole ”hyväksyttävää”, jos pyrkii jakamaan itse saamastaan ja haluaa aidosti auttaa.

Miten täällä sitten pitäisi olla, ettei saa päällee tarpeetonta somevihaa?

Provosoitumatta, sanoisin, pohdittuani omaa keissiäni ja viime aikoina nousseita someviha- ja provokaatiotapauksia. Ja näin minä haluaisin tämän asian kiteyttää:

Voi kun me muistaisimme sen, että on niin kovin turhaa provosoida ja provosoitua – huudella turhia ja tuhoavia pelkoja turvallisen tietokoneen näytön takaa. Voi, kun oppisimme ottamaan asiat asioina, emmekä ottaisi kaikkea kiinni itseemme. Ettemme olisi liian vakavissaan, kiihkoilisi turhaan ja osaisimme olla antamatta väärien impulssien iskeä syvimpään. Loukata. Ja loukkaantuessamme hyökätä puolustamaan. Iskeä takaisin. Antaa egon taistella vastaan toista.

Kaiken tuon energian voisimme käyttää yhdessä toimimiseen, yhteisen hyvän luomiseen.

Toisten auttaminen on suurin oppi, jonka olen viime aikoina sisäistänyt. Huolimatta ulkopuolisesta höpötyksestä olen päättänyt päästä omiin tavoitteisiini ja unelmiini tällä tavoin: Auttamalla ja pyytämällä itse apua.

Minua voi auttaa vaikka tarjoamalla minulle kesätöitä, jotka veisivät minua kohti unelmaani.

Rakkaudella,
Maija