Aamutyöläisen rytmi

Keskiviikko on aamutyöläisen työpäivistä rankin: kaksi aamua takana ja vielä kaksi edessä. Tänään väsymys painaa ja näin illasta tuntuu, etteivät aivot taivu enää mihinkään.

Työpäivieni rytmi on aika selkeä ja samanlainen; rutiinit ovat hyvin tärkeitä siinä, että tällaisen työn jaksaa. Herään aamuisin klo 4. Keitän kupin kahvia ja syön yhden ruisleivän palasen leikkeleellä ja vihanneksilla. Mitään muuta en voi syödä, sillä muutoin tulee etovan huono olo. Monet sanovat, että aamutyö on keholle rankkaa – minulla tämä tuntuu eniten juuri vatsassa, aika mielenkiintoista sinällään.

Töihin suuntaan kello viideksi. Nyt syksyllä lähetys alkaa kuudelta, joten minulla on tunti aikaa startata radiostudio ja perehtyä. Siitä lähetys sitten lähtee liikkeelle päättyen kello 1o.

Lähetyksen jälkeen on tyhjä olo. Silloin ei enää päässä pyöri juuri mitään, vain kamala nälkä ja heti päivittäisen toimituksen aamupalaverin jälkeen säntään syömään eväitäni. Aamuherätys painaa, mutta sitäkin enemmän läsnäolo, jota lähetys vaatii. Koko ajan on annettava itsestään, keksittävä aiheita puheille ja reagoitava tapahtumiin.

Parin tunnin ajan sitten suunnittelen seuraavaa päivää ja tulevia lähetyksiä. Puolen päivän aikaan mieli alkaa jo suunnata päiväunille. Ja niille painun ensimmäisenä, kun kello 13 maissa astun kotiovesta sisään.

Sitten noin tunnin verran unta ja herätys iltapäivään. Ihaninta aamutyössä on tietysti se, että päivää jää vielä paljon jäljelle töistä pääsyn jälkeen. On tosin vähän romanttinen ajatus, että loppupäivästä ehtisi tekemään vaikka mitä. Kyllä sitä päiväunien jälkeen tokenemiseen soljahtaa aikaa ja minä, joka useimmiten suuntaan kuntoutus- ja treenihommiin saan iltapäiväni kulutettua aika näppärästi. Ja treenin jälkeen olo on niin raukea, ettei oikein mitään muuta jaksaa kuin maata sohvalla, katsoa televisiota ja selata nettilehtiä saaden jo kuvaa maailman menosta jo vähän seuraavaa aamua ajatellen.

Iltauutisten ja urheiluruudun katsottuani ja iltapalaa syötyäni olen valmis nukkumaan. Yritän saada nukuttua seitsemän tunnin yöunet, mutta aina se ei onnistu. Unesta on pidettävä tarkkaa huolta, sillä se on liikunnan ja hyvän ravinnon lisäksi avain jaksamiseen tässä hommassa.

Luitko jo kesällä muuten jutun, jonka työstäni kirjoitin? Sitä suosittelen, kun kiinnostaa se, mitä radiolähetyksen aikana tapahtuu. ”Radiojuontajan (päänsisäinen) aamushow – työn arki radiostudiossa” löytyy täältä.

Tänään oli ekstraspesiaali aamu, kun lähetyslaitteistossa oli vähän teknisiä ongelmia –mutta hyvin selvittiin. Ja kuten tämä kuvakaappaus tänään, välillä pääset kurkistamaan työhöni livenä myös Instagramini My storyssä – tule seuraamaan tiliäni @maijailmoniemi!

 

 

Mainokset

Ja mitä tahansa voi tapahtua

Viikonloput ovat täällä minun maailmassa olleet vammani aikana suhteellisen mitäänsanomattomia. Tuntuu, että mitään ei mitään. Maailma ympärillä hiljenee, kun muut ihmiset vetäytyvät taukoon arjesta perheidensä kanssa, enkä minä huonon liikkumiskykyni takia pääse oikein lähtemään minnekään. Pää lyö ihan tyhjää kirjoittamisen suhteen. Haluaisin sanoa jotain viisasta, mutta siihen ei löydy säveliä.

Siksi päätin pelata tänään MaiLife-bingoa. Satunnaisesti selaisin silmät kiinni blogiani ja katsoisin mikä kirjoitus tulee vastaan. Siitä minä tulisin tänään kirjoittamaan: jakaisin kanssasi jonkin ajatuksen, jonka tämä teksti minussa herättäisi.

* * *

Tämä olikin aika helppo, sillä eteeni tuli kirjoitus kesäkuun 14. päivältä vuonna 2015. Olin tuolloin käymässä Tampereella veljeni luona ja jaoin kanssasi tämän kadulta löytämäni ajatuksen kuvan muodossa

IMG_2575

”Aina uuden aamun eteen luojankämmen tuutii tähkää”, on ajatus, joka juuri nyt minuun kolahti tuossa Lauri Viidan tekstissä. Se pisti minut miettimään toista blogitekstiäni, jonka muistin kirjoittaneen otsikolla ”Huomenna on uusi päivä, ja mitä tahansa voi tapahtua”. Oli etsittävä se, sillä en muistanut yhtään millaisessa yhteydessä olin sen kirjoittanut tai mitä kirjoitukseni oikeastaan käsitteli.

 

Selvisi, että olen kirjoittanut tuon tekstin helmikuun 20. vuonna 2015. Olin tuolloin palannut hieman yllättäen, suunniteltua paljon aiemmin Suomeen Norjan seikkailultani, sillä huono kalavuosi Støn kalastajakylässä pakotti palaamaan kotikonnuille. Lähtiessäni Norjaan olin luopunut asunnostani ja tavaroistani (ja vain vuotta aiemmin olin palannut Suomeen, tuolloin Ruotsista, samankaltaisessa tilanteessa), ja nyt taas uuden alun edessä.

Tuo kirjoitukseni meni näin:

 

Mistä sinä unelmoit?

Olen ollut Suomessa nyt kolme viikkoa. Olen majaillut kolmessa eri osoitteessa. Kulkenut kolmen kaupungin väliä kolme viikkoa. Olen irtolainen.

Pian siirryn neljänteen. Neljänteen osoitteeseen, neljänteen kaupunkiin. Ehkä pysähdyn siellä hetkeksi, ehkä siirryn heti seuraavana päivänä eteenpäin: Viidenteen osoitteeseen, viidenteen kaupunkiin? Tänään en voi tietää. Juuri nyt tiedän elämäni kulun seuraavien tuntien ajaksi. Huomenna on taas uusi päivä, ja mitä tahansa voi tapahtua.

Olet ehkä kuullut sanonnan ”aloittaa puhtaalta pöydältä”.

Ennen tätä päivää en ole tiennyt mitä se tarkoittaa. Yhtäkkiä tällä viikolla minun pöytäni on maailman puhtain. Ei murun murua, ei pienintäkään rasvaista tahraa: viimeisimmätkin minua menneessä pitäneet, ehkä menoani vähän jarruttaneet tutut ja turvalliset asiat on otettu pois.

Ja yhtäkkiä minulla on koko maailma! Voin valita minkä tahansa suunnan.

Olen vapaa!

Osaatko ajatella millaista elämä on kun kaikki on mahdollista? Kun huomenna on taas uusi päivä, ja mitä tahansa voi tapahtua?

Sellaista elämä on, meille ihan jokaiselle. Sitä ei vain näköjään tajua ennen kuin seisoo puhtaan pöydän ääressä. Huomenna voi tapahtua mitä tahansa. On vain osattava tehdä oikeat valinnat. Ja koska elämän ennustettavuus liikkuu vain muutamissa tunneissa, voi valita vain pienistä vastaan tulevien asioiden joukosta. Ei tarvitse valloittaa koko maailmaa. Ei tarvitse hamuta kaikkia asioita maailmasta. Ja koska ei tiedä mitä huomenna on, on sama elää täysillä juuri nyt – tarttua niihin hetkiin, jotka vastaan tulevat. Sellaista elämäni on juuri nyt.

Osaatko ajatella millaisia unelmat ovat kun seisoo puhtaan pöydän ääressä?

Mistä sinä unelmoit?

Minä unelmoin siitä, että minulla olisi pikkuruinen koti, jonne voin tilata aamun postiin Helsingin Sanomat. Sellaiset ovat unelmat, kun seisoo puhtaan pöydän ääressä. Kun huomenna on uusi päivä, ja mitä tahansa voi tapahtua.

uusipäivä

Jännällä tavalla minun elämäni kokemukset ja ajatukset joita kanssasi jaan, pyörivät usein samanlaisten teemojen ympärillä. Tästä aiheestahan kirjoitin aivan vasta otsikolla ”Mahdollisuutta ei voi menettää”. Ehkä minun ei nyt tarvitse alleviivata asiaa enempää.

Ystävä, annathan huomisen aamun olla uusi mahdollisuus; että heräät uuteen päivään, kuin se olisi elämäsi ensimmäinen ja mitä tahansa voisi tapahtua!

Sillä niin todella voi olla. Vaikka tuntuu, ettei mitään tapahdu, niin todellisuudessa milloin tahansa voikin tapahtua mitä tahansa. Kun vaan uskoo ja tahtoo.

/Äm

 

Palautuminen

Kaikki tämä massiivinen etukäteisvalmistautuminen 24 tunnin pyöräilykoetokseen (lue sarkasmi…) ja yhtä en ollut osannut ajatella etukäteen ollenkaan: palautuminen.

Hassua oli tänään klo 12 aikaan ajatella, että tasan 24 tuntia taaksepäin lopetin elämäni mielenkiintoisimman 24 tunnin ihmiskokeen. Ja siinä, elettyäni 24 tuntia elämää sairaan (siistin) pyöräilysuorituksen jälkeen totesin, että onhan se 24 tunia aika pitkä aika.

Pitkä aika, mutta muuten olen kyllä kaikissa mittasuhteissa yllättynyt, miten helpolta suoritukseni on tuntunut sen aikana ja sen jälkeen. Perspektiivi on hukkunut; nyt tuntuu, että olisihan sitä varmaan kovempaakin kilometrimäärään pystynyt. Jännä, miten jonkin ennalta isolta tuntuneen asian tehdässään ja siitä suoriutuessaan se alkaakin näyttää kovin pieneltä.

Kovin pieneltä tuntuu kyllä nyt oma pääkin  ja se, että sieltä ei synny tällä hetkellä yhtään ainoaa kirkasta ajatusta (pahoittelut tavalleni poikeeavasta kovin puutteellisesta ajattelusta sekä poukkoilevasta tekstistä tässä postauksessa, mutta tämä on parasta mihin juuri nyt kykenen). Väsyttää. Palautuminen on kovaa vauhtia käynnissä, mutta se mihin en ollut valmistautunut etukäteen lainkaan on se, kuinka minun oikeastaan pitäisi palautua.

Pää ja väsymys ovat, ihmeellistä mutta totta, kuitenkin ainoita minua vaivaavia asioita. Olen todella ihmeissäni, että hiertynyttä ja herkkää alapäätä lukuunottamatta mitään paikkaa ei juuri särje. Jalat toimivat, ja voin kävellä lähes normaalisti. Reisissä ei tunnu MILTÄÄN! Olenko ollutkaan pyörän päällä koko viikonloppuna.

Siksi en oikein nyt tiedä miten suhtautua tähän palautumisvaiheeseen. Olisi kyllä pitänyt selvittää vaikka Miralta pyöräilyvinkkejä kysellessäni (luitko jo tämän ”Ex-kilpapyöräilijä Mira Kasslinin vinkit 24 tunnin pyöräilyhaasteeseen” -jutun?) mitä minun pitäisi palautuakseni tehdä. Kuinka syödä (nyt tuntuu, että voisin syödä niin paljon kuin mahdollista mitä tahansa kissoja ja koiria ja Esterin perseestä satelevia mustikkaan meneviä mummoja.. ok, en taida yrittää tuottaa nyt mitään kielikuviakaan…). Miten levätä? Milloin voin alkaa liikkumaan kunnolla uudelleen, milloin kroppa on täysin palautunut?

Jos osaat auttaa, kommentoi mielellään vinkkejäsi!

Se ainakin on varmaa, että näin 24 tuntia 24 tunnin suorituksen jälkeen ei kannata tavoitella kovin isoja. Vähän jopa ahdistaa, kun olisi monta hommaa hoidettavana ja asioita suunniteltavana, mutten yksinkertaisesti näin vähillä unilla kykene ratkaisemaan kovin suuria ongelmia. Siksi on kai nyt vain uskallettava ottaa iisiä tämä päivä.

IMG_2337

Tältä näyttää muuten ihminen joulukuusenkoristeissaan klo 6.15 aamulla, kun takana on 14 tuntia, 100 kierrosta ja 270 kilometria ja kun hän on juuri yrittänyt nukkua (siinä onnistumatta) tunnin Alastaron ulkokatsomon penkeillä makuupussissa. Voin kertoa, että olo just nyt on ihan samanlainen.

Taidan syödä taas jotain.

/Äm

Lämpöisen pehmeä uni

Kuva lainattu Instagramista käyttäjältä Adventures in pics

Just nyt haluaisin olla näin. Jos voisi vaan tällä tavoin söpösti turvallisessa puristuksessa nukkua yön yli pois väsymyksen ja turhat huolet ja aamulla herätä taas lämpimän pehmoisesta unesta uuteen reippaaseen päivään. Niin se riitäisi. Just nyt.

Kauniita unia, söpöläiset! Olkoon huominen upea päivä! Ja jos sä vaan voit, niin oothan näin!

/Äm

Kolmetoista tuntia yksitoista minuuttia

Huomenta juhannuskansa! Minä syön täällä aamiaista, ja kello on 13.55. Ei ollut villi juhannusjuhla kun minut väsytti, vaikka heräsinkin vasta klo 12.41! Matemaattisella timanttisella päättelykyvylläni lasken nukkuneeni kolmetoista tuntia yksitoista minuuttia…

Olen aina ollut aamuvirkku. Myöhäisimmillään olen koskaan nukkunut ehkä noin aamuyhteentoista, vaikka olisin valvonut aamun pikkutunneille. Minä vaan en nuku myöhään. Ja viimeistäänkin tuo Herra Hermanniseni kyllä pitää huolen siitä, että unet eivät veny liian pitkiksi ja tulee vinkumaan sängynviereen jos uni minulle maistuu liian pitkään. Ei ollut tänä aamuna sitä huolta näemmä. Koira näytää minuakin väsyneemmältä. Kun havahduin klo 12.41. se vaan nosti päätään sängystään ja näytti selvästi miettivän, että ”jaaha nyt taitaa olla aika”.

Ihan ensinnä, kiitos teille ihanat viesteistänne, joita sain eilen yksinäisyysaiheiseen blogiini. Sain jopa monta kutsuakin tulla mukaan juhannuksenviettoon. Olin oikeasti aika hämilläni ja otettu. Ihania ihmisiä on, ja minä olen teistä todella kiitollinen!

juhannus1

Nappasin iltapäivällä koiran mukaan ja kömmimme Lotalle, ihana ystäväni kun asuu tässä lähellä, ja oli myös suunnitelmia vailla. Siellä me sitten nökötimme sohvalla. Juuri sopiva juhannus tälle herran vuodelle 2014. Itsehän sitä enemmän oman päänsä sisällä rakentaa ajatuksen siitä, että juhannuksena asioiden pitää olla jollain tavalla. Nyt asiat olivat näin, minä, Lotta ja Hermanni vietimme rauhallisen, ihan tavallisen perjantai-illan syöden feta- ja raparperipiirakkaa ja juoden vettä.

juhannus2

Menin kotona nukkumaan kello 23.30. Ja sitten heräsin kello 12.41. Kolmetoista tuntia yksitoista minuuttia myöhemmin. Ja nyt suunnittelen painuvani takaisin sänkyyn ja katsovani jonkun leffan. Kehoa pitää kuunnella. Se selvästi yrittää sanoa minulle nyt, että minun on levättävä – juhannuksesta viis.

juhannus3

/Ämmä, juhannusneito pakkasessa ja yöttömässä yössä eilen joskus iltayhdentoista aikaan…

Hammaspainajainen

Kotona ollaan! Olin niin väsynyt ja kipeä, että tullessani kotiin kaaduin suoraan sänkyyn ja nukuin toista tuntia. Heräsin itkien. Näin ihan kamalaa unta. Meillä oli jotkut sukuhäät. Tero oli hävinnyy jonnekin eikä kukaan löytänyt häntä mistään. Yhtäkkiä minä huomasin että suussani olevat hammasraudat, jotka tukivat koko purukalustoani, irtosivat. Verta tuli valtavasti ja hampaat alkoivat tippua ja siirtyä pois paikoiltaan. Yritin työntää niitä paikoilleen. Olin paniikissa. Tunsin, että nielin hampaita. Sitten huusin paikalle tätini miestä, joka on oikeassakin elämässä hammasteknikko; hän tuli paikalle ja totesi ettei hampaille ollut mitään tehtävissä. Sitten heräsin ja huusin miehen lohduttamaan. Itkin kuin pikkulapsi. Kurkkuni oli aivan kuiva. Nyt on todella outo olo. Kamala painajainen!

20131215-143403.jpg

20131215-143420.jpg
/Maija, muistellen upeita auringonnousun värejä pilvien yllä ja ihmetellen miksi näkee todella usein hampaisiin liittyviä painajaisia

Kertomatta jäänyt totuus tästä aamusta (ja kaikista muista..)

Hahhaaa! Osui ja upposi! Luin äsken Helsingin sanomista hauskan kolumnin ”Toisen tuntee vasta kun on herännyt yhdessä”. Hohhoh, mikä näpäytys; teksti kolahti syvästi varsinkin, kun tein blogiini tänään aamulla tuollaisen täydellisen seesteisen meditaatiopäivityksen. Todellisuus ennen tuota ”satumetsämeditaatiota” ja sen jälkeen oli… noh, hieman toisenlainen. En valehdellut, mutta en kyllä kertonut koko totuuttakaan aamustani… Täydennettäköön vähän.

herääminen

Tällainen on näkymä meidän makuuhuoneessamme aamuisin. Minä olen noussut jo aikoja sitten ja sängyssä makaa peittoon kääriytynyt miesruumis hokien välillä: ”Joo, mä tässä vielä vähän virkistelen.. Ihan just.” Ja sitten kuuluu vain peiton suhinaa, kun se vetää sitä korviin ja kääntää kylkeä. Minä ja puolisoni olemme nukkumaanmenijöinä ja herääjinä niiiiiiiiin eri planeetoilta; hän on tottunut valvomaan myöhään ja aamuisin painaa herätyskellon torkkunappulaa vähintään (siis todellakin vähintään, paljon pahempaa on nähty!) puolen tunnin ajan ennen heräämistä, kun minä taas haluan mennä aikaisin nukkumaan ja herään tikkana kellon soidessa. Ennen parisuhdettamme en koskaan käyttänyt torkkua!

”Aamuisin, kun ihmiset palaavat toisesta todellisuudesta, he ovat rehellisimmillään. Silloin he eivät vielä peittele totuutta itsestään. Murahtelevat toisilleen keittiöissään. Sanovat mitä ajattelevat, ennen kuin ajattelevat mitä sanovat.”

maijanaamu

Minä olen aamuisin juuri tuollainen: KAMALA! Ihan järkyttävä. En siedä ketään tai mitään misään ja ympärilläni pitää olla hiirenhiljaista. Minulla on tarkat rutiinit, ja jos jokin niissä heittää, maailma kaatuu. Olen kertakaikkiaan kestämätön. Tänään ennen koiranulkoilutusta (kuten joka päivä) marmatin miehelle siitä, kuinka hän voisi edes kerran edes herätä kellonsoittoon, ja olla kerrankin reipas, ja mikä ihmeen urheilija sä mukaa oot kun et jaksa herätä… Ja kun tulin takaisin, sain kamalat kilarit sotkuisesta keittiöstä ja siitä kun ikkunaverhoja ei oltu avattu ja miksetsä oo ottanut juustoa ja voita jo jääkaapista… Ja mistäpä hänen tekemisistään tai sanomistaan en olisi saanut kilareita.

”Toisen ihmisen tuntee vasta, kun on herännyt hänen kanssaan. Kinannut kylpyhuoneeseen menemisen järjestyksestä, keittänyt kahvit, tiuskinut ja ollut nurrullaan. Ihminenhän on oikeasti ruma, siis ilman vaatteita ja meikkiä, suorastaan naurettavan näköinen verrattuna vaikkapa uljaisiin valaisiin tai jääkarhuihin. Aamulla sitä ei pysty peittämään, kuten ei muitakaan puolia ihmisestä.” Joo, me olemme heränneet yhdessä. Usein. Ja siksi minä tunnen hänet. Ja hän tuntee minut. Hyvin. Mutta huolimatta minun aamuärtyneisyydestäni ja hänen aamuhitaudestaan), me tykkäämme herätä yhdessä! Se on ihanimpia asioita koko elämässä.

Ja tätä menoa TE tunnette minut, rakkaat lukijat. Tällaisenakin (ks. kuva). Not so hot! Mut onneks katusähly on…

❤ Maija, joka toivoo, ettei menetä mainettaan täysin näillä.. no.. ei niin imartelevillä kuvilla itsestään


Onnellisin tuntemani ihminen

Sain eilen viestin eräältä ystävältäni: ”Näin kummallisen unen. Sinä kuljit polkua pitkin vihreään metsään ja sinulla oli mukana häkki, jossa oli pieni lintu. Te molemmat lauloitte. Olit onnellinen, tanssit. Sinulla oli valkoinen pitkä hulmuava mekko. Katselin sinun menoasi takaapäin ja hymyilin. Häkki keikkui sinun tanssisi tahtiin. Tunnelma oli jotenkin haikea ja samalla hyvin onnellinen. En tiedä mitä uni tarkoittaa. En tiedä miksi noin. Mutta intuitioni kehoitti minua kertomaan uneni.”

Minulla on tavoite. Se on tämän syksyn tärkein tehtäväni. Tämä ystäväni kaunis uni sai minut pohtimaan onnea ja onnellisuutta, ja tajusin, että minun on, erään amerikkalaiskirjailijan sanoja mukaillen, oltava itse onnellisin ihminen, jonka tunnen. Vain siten voin tehdä unelmistani totta ja luoda onnea ympärilleni. Siksi – tattadaa – minun tavoitteeni on tulla onnellisimmaksi ihmiseksi, jonka tunnen. Onni on jo olemassa minussa, tuolla jossain sisälläni, mutta olen rakentanut sen päälle valtavan määrän esteitä. Ne on nyt purettava, onneni esteet, ja voin olla onnellisin tuntemani ihminen.

mot värls