Isommissa tai pienemmissä universumeissa

Tänään on kovin merkityksellinen päivä tässä pienessä universumissa.

Tietysti ihan ensimmäisenä se, että onnettomuudestani on nyt tasan neljä viikkoa.

Toisena se, että tänään pystyin ottamaan muutamia askeleita kotona ilman sauvoja!

Kolmantena se, että hetkellisesti kotijumppani (teen kolme kertaa päivässä jalkaa suoristavia ja koukistavia liikkeitä fysioterapeutin ohjeiden mukaan) jälkeen tuntuu jo siltä, kuin polven takaosa alkaisi liikkua hieman turvotukselta. Enää ei ole niin jäykkä ja painostava tunne polvessa, ja turvoutus jopa hetkittäin tuntuu taas vähentyvän.

Neljäntenä se, että pääsin tänään ensimmäistä kertaa neljään viikkoon itse avustajan kanssa käymään ruokakaupassa.

Ja viidentenä se, että jaksoin vielä kaupassakäynnin jälkeenkin kävellä toistaiseksi pisimmän kävelylenkin (ehkä noin 100 metriä!).

Ja vielä kuudentena se, että kaikesta tästä aktiivisuudesta huolimatta en ole edes joutunut nukkumaan väsymykseltäni päiväunia (vaikka hetken kyllä yritinkin, mutta periaatteessa väsymyksestä huolimatta saatan jaksaa läpi päivän ilman unia 😀 )

Vielä viisi viikkoa taaksepäin en olisi osannut kuvitellakaan, että näin pienet asiat saisivat intoni puhkeamaan. En olisi voinut kuvitella, että suuri, mahdollisuuksia täynnä oleva universumini kutistuisi näin pieneksi palloksi.

Ja juuri siitä syystä tänään on kovin merkityksellinen ja hieno päivä tässä universumissa. Se laittoi minut ajatelleeksi myös sinua; toivottavasti sinäkin voit tänään nauttia pienistä askeleista kohti tavoitteitasi tai parempaa huomista. Toivottavasti voit nauttia vapaudestasi kulkea omaa polkuasi omilla jaloillasi, koko voimillasi!

Sillä muulla ei lopulta ole mitään väliä – isommissa tai pienemmissä universumeissa.

img_4028

Tämän päivän tärkeimpiä: ostosreissu ja rappusten kapuamista.

img_4023

/Ämmäsi

Minun jumalani on joko ruotsinkielinen tai tarjoaa mulle vodkaa…

Tämä on nyt taas näitä juttuja, mutta en voi sille mitään, että tällaisia ”merkkejä” tulee minua vastaan joka puolella – ja minä jotenkin vaan oikeasti uskon niihin! Että kun heittää ajatuksen universumiin, se vastaa. Kuten eilen illalla.

Olin iltapissattamassa Hermannia ja mietin näitä elämän pienä ja isoja ongelmia ja pelkoja. Pää pyöritti jos jonkinlaista kummajaista ja tokaisin vain ääneen (nykyään en enää edes jaksa varmistaa, onko ketään lähellä kuulemassa): ”Voisitko antaa minulle oikeat vastaukset?”

Kävelin rappusia suoraan erään autosillan alle ja näin tämän:

absolut

”Absolut”, Siis ”ehdottomasti” ruotsiksi. Se oli merkki! Että saan vastaukset ”ehdottomasti”! Tai ainakin toivon, että se tarkoitti sitä. Joko minun jumalani tai enkelini on ruotsinkielinen tai sitten se vinkkaa minulle vastaukseksi vodka-merkkiä…

Näin toteutan unelmani!

Minulla on unelma. Haluan kirjoittaa kirjan. Tai. Haluan kirjoittaa kirjoja. Tai. Haluan kertoa tarinoita (myös muissa muodoissa kuin kirjoina) ja ansaita elantoni tällä tarinankerronnalla. Haluan kirjoittaa kirjan matkastani, jonka olen kulkenut viimeisten parin vuoden aikana ja jakaa ajatukseni naiseksi kasvamisesta, havahtumisesta.

Nonni. Nyt se on sanottu ääneen. Tänään aamulla, kun heräsin, en TODELLAKAAN suunnitellut kertovani tätä asiaa. Jälleen kerran; entäs jos se ei toteudukaan tai minua pidetään epärealistisena, minulle nauretaan? Mutta tässä kai on rikottava päivittäin näitä oman ajattelun esteitä. Tänään nimittäin tajusin, että ei ole vaihtoehtoja. En voinut estää tätä kirjoitusta syntymästä. Se vain tipahti minuun; tiedän miten toteutan unelmani.

unelma1

Tällä sängyllä ihme sai alkunsa. Asia Spassa on tällainen valohuone. Viikonloppuna ollessani kylpylässä makasin sängyllä rentoutumassa kuunnellen ohjattua meditaatiolevyä, joka keskittyi unelmiin ja niiden manifestointiin. Minä en muuta muista tuosta hetkestä kuin valtavan valon ja ymmärryksen, joka valtasi minut kesken meditaation. Ja tänään tuo ymmärrys purkautui sanoiksi: minun on alettava elämään unelmaani, tuntemaan se joka solussani – nyt. Ei unelman toteuttaminen vaadi jatkuvaa etsimistä, odotamista, suunnittelua tai tavoitemielikuvien luomista, vaan ennen kaikkea se on tuntemista. Se on tunne siitä, että unelma on jo tässä minulla nyt, että elän unelmassani jo nyt.

unelma2

Olen aina ollut sellainen ”sitkun”-ihminen. ”Sitten kun minulla on tätä, ja asiat ovat näin, voin alkaa tehdä näin – huomenna kaikki on paremmin.”. Looginen päättelyketju…? Kun minulla oli yritys ja työntekijöitä ja elimme taloudellisesti haastavia aikoja, ajattelin aina, että kun vielä tänään jaksan vähän kärsiä, ensi vuonna minulla on kaikki mitä tarvitsen; sitten saavutan unelmani. Tämän kirjoittamisunelmani kanssa olen ajatellut koko ajan, etten voi tehdä mitään ennen kuin tiedän miten homma toteutetaan, ennen kuin kaikki palaset ovat kasassa ja tiedän kuinka edetä.

Mutta kaikkihan on jo tässä, minulla on jo kaikki mitä tarvitsen: osaan kirjoittaa, minullla on tietokone, minulla on tämä blogi, minulla on katto, jonka alla kirjoittaa, tuoli, pöytä… Ja tahto. Ja minähän olen kirjoittaja, minähän kerron tarinaa nytkin parasta aikaa. Hieman hidassytytteisesti viikonlopun mediataation iskeydyttyä minuun tänään tajusin: ei minun tarvitse tietää nyt miten asia järjestyy, vaan keskittyä tuntemaan, että elän jo keskellä unelmaani ja hehkumaan oikeaa energiaa universumiin sekä uskomaan, että maailma kyllä selvittää tien.

1240503_10151539036091534_1481450869_n

Kuva: Paula Ojansuu

/Maija, tarinankertoja elämän armosta (painaen julkaisunappia sydän kurkkuun asti pamppaillen)