Kaipaatko kannustusta tai haluatko auttaa toista? Tartu tähän kutsuun, ja tehdään mentoroinnista mahdollisuus monelle!

Muutama viikko sitten kerroin blogissani omasta muutostarinastani sekä urapolustani ja jaoin haastattelun, jossa uratarinani kuvattiin mielestäni hienolla ja inspiroivalla tavalla.

Tuon jutun löydät tämän linkin takaa:

”Itsensä likoon laittaminen avasi Maija Ilmoniemelle uuden uran media-alalla”,

Kirjoitin myös blogipostauksen ”Etsitkö mentoria muutostilanteeseen – voisinko olla avuksesi?” ja etsin yhtä ihmistä mentoroitavakseni. Sain tähän tarjoukseeni todella monta viestiä, joista jokaisesta kiitän. Valinnasta muodostuikin tästä syystä valtavan vaikea. Ei ollut mitään erityistä perustetta miksi juuri valitsin mentoroitavaan, johon nyt olen päätynyt, mutta valinta on vihdoin tehty ja odotan innostuneella jännityksellä, että pääsen pian tapaamaan tämän henkilön.

Oli mielenkiintoista huomata, että heitä, jotka mentorointia kaipasivat yhdisti moni asia, ja tarve tuelle oli aika samankaltainen. Muutostilanteet elämässä ja uralla yhdistivät jokaista. Haluttiin ajattelun tukea, mahdollisuutta saada uutta näkökulmaa, etsittiin inspiroitumista ja vahvistusta rohkeudelle toimia. Toivottiin kannustajaa ja kirittäjää! Moni kaipasi rinnalleen ihmistä, joka kuuntelisi ja kysyisi kysymyksiä, joita he eivät ehkä osanneet itse automaattisesti ajatella.


NÄIDEN viestien joukossa oli myös yksi eräältä seuraajaltani, joka ei itse mentoria nyt tarvinnut, mutta esitti minulle erään ajatuksen ja antoi samalla yhden arvokkaimmista lahjoista.

”Olisiko tuossa mentoroinnissa mahdollisuus lumipallolle?”, hän kysyi.

Ja saman tien tajusin: tietysti on!

En olisi tätä osannut ajatella ilman tuota viestiä ja ihmistä, ja häntä kiitän lumipallon vyöryttämisestä – tai ehkä ennemminkin se oli lumipallon heittämistä ystävällisesti suoraan minua päin, jotta oivaltaisin, että mehän voimme saman tien laajentaa tätä ajatusta, kun niin moni apua tuntuu kaipaavan.

 

Nyt heitän ilmaan tämän ehdotuksen:

Olen varannut maanantaina 3.6. klo 18–20.00 ryhmätyötilan Helsingistä Oodista ja kutsun nyt paikalle ihmisiä, jotka haluaisivat vastavuoroisesti niin kannustusta kuin kannustaa. Tämä tarkoittaa siis, että kutsu on tarkoitettu niin heille, jotka etsivät mentoria kuin heille, jotka toivoisivat voivansa toimia jonkun apuna.

Tämä on täysin epävirallinen ja epämuodollinen maksuton kohtaaminen, jonka yksityishenkilönä järjestän. Lupaan itse kertoa tilaisuudessa oman tarinani ja ajatuksiani urasta sekä muutoksesta, mutta loput on kiinni paikalle tulijoista. Lupaan herätellä keskustelua ja auttaa sen ohjautumisessa eteenpäin tuossa tilaisuudessa, ja sitten paikallaolijat itse voivat katsoa löytyisikö tilaisuudesta joku, jonka kanssa voisi jutella enemmän myöhemminkin – siis matchautua mentorointimielessä keskenään.

Minun motiivini on vain tarjota mahdollisuus tällaiselle kohtaamiselle ja ehkäpä jonkun ihmisen elämän muutokselle. Kaikkia en voi itse auttaa, mutta uskon, että voisimme saada näin muitakin matchautumaan ja ainakin voimme viettää hetken yhdessä keskustellen työuriin liittyvistä kysymyksistä. Ja huom, en ole itsekään mikään ”virallinen” ja koulutettu mentori, vaan kyse on tavallisten ihmisten kokemusten ja ajatusten jakamisesta ja sparraamisesta, joten keneltäkään ei odoteta erityistaitoja. Tämä tarkoittaa myös sitä, että jokainen mahdollinen tässä yhteydessä syntynyt keskustelupari toimivat aivan vapaaehtoisesti ja omalla mallillaan sekä vastuullaan. Virallisia mentoreita ja mentorointisuhteita toivovien kannattaa kääntyä tällaisia palveluja tarjoavien tahojen puoleen.

Nyt siis kutsun paikalle ketä tahansa, kaiken ikäisiä ja sukupuolisia ihmisiä; kuka tahansa on tervetullut, vain aitoa halua osallistua odotann. Mikäli saamme teknisesti asian järjestettyä, on tähän hetkeen mahdollisuus liittyä myös netin välityksellä, tätä selvittelemme sitten, jos joku toivoo mahdollisuutta etäosallistumiseen.

Olisiko tässä jotain sinulle?

 

Pyydän ilmoittautumaan minulle sähköpostitse osoitteeseen maija(at)ilmoniemi.com 28.5. mennessä ja ilmoittamaan tässä yhteydessä erikseen jos haluaa osallistua etänä. Kerro lyhyesti kuka olet, mikä tilanteesi on ja etsitkö itse mentoria vai haluatko tarjota apuasi. Pyydän myös kunnioittamaan tilaisuutta siten, että viime hetken peruutuksia ei tule. Tila on rajattu ja toivon, että he, jotka tätä mahdollisuutta todella tarvitsevat pääsevät ja tulevat paikalle sovitusti.

Muuten annamme lumipallon lentää (vaikka tuolloin jo kesä onkin!), ja katsomme mihin asti se yltää!


USKON ja toivon todella, että voimme saada jo yhdessä illassa liikettä aikaan. Nyt on vain sinusta kiinni, tartutko tähän tilaisuuteen. Ainakin minä ja upea uusi mentoroitavani olemme paikalla.

Täällä ollaan, vastaan mielelläni kysymyksiin!

Ilolla, Äm

PS. Tätä tekstiä saa ja kannattaa jakaa!

PPS. Tässä kuvassa muuten on jo vuosia sitten kirjoittamani elämänohjeet; ne haluan jakaa tänään uudelleen tämän kutsuni yhteydessä. Olkoon tämä yksi osa mentorointia, jonka haluan kaikkien kesken jakaa.

Mainokset

Etsitkö mentoria muutostilanteeseen – voisinko olla avuksesi?

Kun muuttuu, mielessä on monta kysymystä: pärjäänkö, osaanko, pystynkö. Kun etsii uutta, kaikki askarruttaa. Mihin suuntaan kulkea, mikä ovi avata? Kun hyppää tielle tuntemattomaan, moni asia pelottaa, innostaa ja kiinnostaa – kaikkea tätä yhtäaikaa. Kuka minä olen, mistä tulen ja kuinka paljon joudun tekemään töitä jotta saan sen, mitä haen? Entä jos epäonnistun tavoitteessani, entä, kun joku himottu ovi sulkeutuu edessäni? Mitä sitten, kun saan sen, mistä unelmoin? Pärjäänkö, osaanko, pystynkö… sama rulla alusta uudelleen.

Trust me, I know that shit, sanoisi amerikkalainen.


Monta ihmistä työllistäneestä nuoresta yrittäjästä, joka väsyi, jätti yrityksensä ja päätti lähteä uuden ammatillisen unelman jäljille, olen kulkenut aikamoinen matka, joka on ollut kaikille avoin tässä blogissani. Olen tehnyt töitä ihan järjettömästi ja yksin, mutta saanut samalla valtavasti ja päässyt vihdoin upealla tavalla eteenpäin.

Tiedän tarkalleen, millaisia asioita mielessä käy, kun etsii oikeaa suuntaa ja kuinka pienikin voisi helpottaa omaa hämmennystä.

Itse kaipasin matkani varrella kaikista eniten apua, tukea ja peiliä ajatuksilleni. Tarvitsin jotain ihmistä, joka voisi sparrata haaveissani, nähdä jonnekin, johon en omin voimin ylettynyt.

Sellaisia ei ihan itsestään nurkan takaa tarjoutunut. Olin itse aktiivinen ja hain tällaista tukea, ja kovin kiitollinen heille, jotka antoivat omasta ajastaan pienen hetken minulle.


 

Tällä viikolla julkaistiin haastattelu, jonka annoin omasta urapolustani ja muutoksestani. Jutun voit lukea tämän linkin takaa: ”Itsensä likoon laittaminen avasi Maija Ilmoniemelle uuden uran media-alalla”. Tuosta saat käsityksen siitä, millaisen polun olen kulkenut, ja missä tänään olen.

Luettuani jutun, jäin pohtimaan, että ehkä nyt on aika antaa taas takaisin saamastaan? Niin, nyt kysyn näin:

 

Etsitkö mentoria muutostilanteessa – voisinko olla avuksesi?

Haluaisin tarjota työelämään liittyvää mentorointijeesiä yhdelle ihmiselle, joka kenties samaistuu tarinaani. Tapaisimme muutaman kerran yhdessä sovitun mukaan ilman muodollisuuksia ja kaverina kaverille.

Jos haluat minut peiliksesi juttelemaan matkastasi, laita minulle viesti maija(a)ilmoniemi.com ja kerro kuka olet sekä miksi sinä tarvitsisit mentorin. Otan vastaan viestejä noin viikon verran, 24.4. asti, ja valitsen niiden joukosta sellaisen henkilön, jolle koen voivani parhaiten olla avuksi. Voit olla myös mistä tahansa maailman kolkasta, sillä meillähän on internet ja kaikenmaailman videolliset viestikanavat! Tai sitten parhaimmillaan pääsemme kohtaamaan kasvokkain.

Tämmöinen yksinkertainen ehdotus tänään. Tiedän muuten, että homma toimii, sillä aikoinaan tarjosin tällä samalla tavalla jeesiä pienyrittäjälle, ja siitä muodostui mahtava kahden ihmisen välinen matka ja kohtaamisten sarja, joka antoi molemmille osapuolille, myös minulle, valtavasti.

Rakkauvvella, Ämmä

 

Ja Ps ihan by the way, tämä on ihan hiton hyvä idea kenen tahansa kopiotavaksi, pölli menemään! On niin monia tilanteita elämässä, joissa voisimme toimia peilinä jollekin toiselle, auttaa häntä ja kasvaa samalla itse!

Kuva: Arctic Media / Arctic Challenge 2016 (joka olikin sitten ihan oma seikkailunsa tämän matkani varrella. Uraani tai tähän asiaan se ei liity mitenkään (mutta sopii niin hyvin tähän teemaan), mutta ihan järjettömän suosittu blogiteksti siitä tuli: ”Kun sinkku lähti sokkotrefeille tunturiin”.

 

Voiko julkisesti heikko ja haparoiva ihminen olla uskottava? Kun päätin unohtaa ulkoisen uskottavuuden ja keskittyä olemaan rehellinen

”Sä et ole uskottava, kun kerrot julkisesti haparoinnistasi ja siitä kuinka hukassa olet. Tajuutko, että kukaan ei luota suhun kun esiinnyt noin etkä ikinä saa töitä tuollaisena.”

Tämä palaute on syöpynyt lähtemättömästi mieleeni. Sain sen joltain tuntemattomalta jostain jonkin blogikirjoitukseni jälkeen joitakin vuosia sitten.

Oli heikko hetki, ja itsetuntoni hyvin matalalla. Oli selviytymistaistelu, jossa yritin löytää uudelleen paikkaani maailmassa, joka oli äkillisesti muuttanut muotonsa.


VUONNA 2012 LÄHDIN POIS omistamastani yrityksestä, joka kerran oli ollut suurin unelmani. Vaikeiden päätösten jälkeen olin ymmärtänyt olevani väärässä paikassa. Liike-elämä ei sytyttänyt, eikä tuntunut sittenkään omalta jutulta tavoitella kovan bisnesnaisen asemaa.

Tiedätkö, mitä mietin tuolloin?

Rehellisyyttä. Oli vain hypättävä tyhjän päälle, ja luotettava, että laskeutuisi jonnekin.

Vähänpä tuolloin tiesin millainen matkastani muodostuisi. Monta vuotta vierähti etsiessä omaa paikkaa. Romahtelin, menin harhaan, kokoilin palasia uudelleen. Sitkuttelin sen minkä pystyin.

En tiennyt kuka olin, mistä tulin ja minne olin menossa. Tiesin vain, että minun oli kirjoitettava. Kun painoin firmani oven kiinni viimeistä kertaa, perustin ensimmäisenä blogin. Päätin, että kertoisin, millainen matka on, kun lähtee jostain tietämättä mihin päätyy.  Alkoi Sarastus-blogi Hidasta elämää -sivustolla, joka vaihtui lopulta tähän omaan MaiLife-blogiin. Avautuminen elämän isoista kysymyksistä oli suorastaan sairas ajatus ihmiselle, joka siihen asti oli pitänyt kaikki visusti salassa, ei lörpötellyt turhia tunteellisuuksia edes lähimmille ihmisille.

 

Kalastustyö Norjassa opetti minulle enemmän kuin yksikään tekemistäni töistä.

 

OLIN OLLUT LUOVA ja hullutteleva lapsi – luonnonlapseksi sellaista kai kutsuttaisiin. Aikuisuuden kynnyksellä kuitenkin tajusin, ettei iso ihminen voi niin olla: lepattaa miten sattuu ja heittäytyä nauraen hetkeen. Oli näytettävä vakaalta, mentävä vakaviin aikuisten töihin. Oli oltava hiljaa silloin kun sattui ja hehkutettava samppanjanhuuruisia kuvia someen onnistumisen hetkellä.

Sitten jokin saikin minut tajuamaan, etten ollut enää rehellinen itselleni. En enää uskonut siihen, millaiseksi olin yrittänyt tulla ja mitä tavoittelin.

Ja niin hyppäsin. Haparoin ja etsin paikkaani: kokeilin vaimon roolia Ruotsissa, seikkailin Norjassa kalastajanapulaisena, tein erilaisia töitä ja hahmotin omaa osaamistani. Tutkin ja tein valintoja. Onnistuin, mutta sitäkin enemmän epäonnistuin. Tein hulluja ratkaisuja ja pistin itseni likoon. Annoin kaiken näkyä, enkä peitellyt heikkoja hetkiäni. Olin rehellinen; kerroin mitä tapahtuu ja miltä nuo tapahtumat tuntuivat.

Vaikka se kerta toisensa jälkeen tuntui pelottavalta, tiesin, että minun oli avattava haparointini toisten edessä. Olin paljaana muiden arvioivien katseiden kohteena.

Ja sitten joku tuntematon jostain: ”Sä et ole uskottava, kun kerrot julkisesti haparoinnistasi ja siitä kuinka hukassa olet. Tajuatko, että kukaan ei luota suhun kun esiinnyt noin etkä ikinä saa töitä tuollaisena.”

Tiedätkö mitä minä tuolloin mietin?

Rehellisyyttä.

Miten sitten pitäisi olla? Täytyisikö esittää, olla vastoin itseään? Rakentaa päälleen kuori ja toimia kuten ulkopuolelta ohjataan? Pitääkö olla hiljaa ja purra huultaan heikolla hetkellä? Piilottaa mielensä maailmalta kun henki haparoi? Näyttää siltä kuin elämä on selkeä putki eteenpäin täynnä onnistumisia?

Onko se uskottavuutta?

Heikkous, haparointi ja vaikeat tilanteet ovat antaneet minulle paljon aiheita tarinoille; myös tärkeille teoille.

 

MITÄ USKOTTAVUUS ON? Miksi ajattelemme, että täytyy olla hallittu, hillitty, eikä näyttää tunteitaan sekä heikkouden hetkiään?

Mitä uskottavuudella on väliä, jos se tarkoittaa epärehellisyyttä itselleen?

Tiedätkö, mitä minä ajattelen nyt, kun olen saanut voimani, uskoni itseeni ja luottamuksen elämään taas takaisin?

Rehellisyyttä minä ajattelen; sitä miten kukaan, joka EI uskalla olla oma itsensä heikkoine ja herkkine puolineen, voisi olla uskottava? Miten mikään muu kuin aito ja haavoittuva ihminen voi olla uskottava? Kaikki muuhan on feikkiä. Kaikki muuhan on epärehellisyyttä.

Uskotko sinä ihmiseen, jonka näet peittelevän jotain, vetävän jarruja päälle, esittävän muuta kuin on?

Jokainen meistä haparoi. Jokainen on heikko. Ja se joka muuta väittää, ei ole rehellinen.

Eräs toinen ihminen sanoi kerran, että blogini on kamalin, jota hän on koskaan lukenut. Rehellisyys pelotti, se, että tekstini koskettivatkin lukijoita enemmän peilinä heidän omaan elämäänsä – eikä oman elämän raadollisuuden näkeminen konkreettisina sanoina edessään ole helppoa. Ei ole helppoa tunnustaa olevansa heikko olento. Kuva Mirkku Merimaa

 

JOS VOISIN, VAIHTAISIN varmasti pois monta vaikeaa päivää matkani varrelta, mutta en tätä prosessia, joka pinnan alla on jyllännyt. Kun vähitellen pääsin irti vanhoista taakoista, alkoi luovuuteni taas kukoistaa. Aloin uskaltaa olla se vähän villi, hullutteleva, mutta ajattelevainen ja muita kunnioittava oma itseni. Tajusin, että se on minua parhaimmillaan. Minusta on kuoriutunut taas se sama ihminen, joka olin lapsena. Sen uskon olevan aidointa todellisinta ihmistä.

Tiedätkö mitä minä tänään epäilen?

Ehkä uskottavin onkin hän, joka antaa itse itsensä olla juuri sellainen kuin on ja päästää tämän näkyviin? Sellainen, joka on rehellinen itselleen ja toisille.

Jos minä saisin nyt kertoa kuinka tulla uskottavaksi, olisi se kehotus pohtia sitä mistä lapsena syttyi, mihin silloin uskoi, mitä asioita silloin rakasti tehdä – ja olla juuri sitä. Olla vain, luottaa ja mennä kohti niitä asioita joista syttyy. Kehottaisin unohtamaan uskottavuuden ja keskittymään rehellisyyteen.

Se on vaikea prosessi, enkä usko sen voivan syntyä yhdessä yössä saati helpolla. Aidoksi ihmiseksi ei tulla millään kikalla. Sellaiseksi tullaan pudottamalla pois kohtaamalla pelkonsa ja pudottamalla pois yksi pelko kerrallaan.

Minä olen tehnyt tätä nyt viisi vuotta, mutta juuri tänään olen siellä missä pitääkin.


”SÄ ET OLE USKOTTAVA, kun kerrot julkisesti haparoinnistasi ja siitä kuinka hukassa olet. Kukaan ei luota suhun kun esiinnyt noin etkä ikinä saa töitä tuollaisena.”

Tiedätkö, mitä haluan juuri tänään tähän toteamukseen vastata?

Elän nyt parasta elämää, olen onnellinen, ansaitsen hyvän kuukausipalkan ja pääsen kokemaan uskomattomimpia seikkailuja juuri siksi, että olen näyttänyt heikkouteni ja haparointini edessäsi – ollut rehellinen itselleni ja sinulle. Ilman sitä en kertoisi näitä tarinoita, en osaisi koskettaa toisia tällä tavoin enkä juontaisi yhtä Suomen kuunnelluimman radioaseman aamuohjemista.

Sillä kukaan ei ole niin uskottava kuin rehellinen ihminen.

Uskottavuudesta puheenollen… Yksi käänteentekevin ja ulkopuolisille ehkä hulluin veto minulle oli näytellä työkseni mäkihyppääjää. Rakastin tätä hommaa, ja se auttoi minua ymmärtämään, että minun juttuni on innostaa ja viihdyttää ihmisiä, kuten tässä Neste Rally -tapahtumassa vuonna 2016. En ole ikinä elämässäni tehnyt itselleni näin rehellistä ja upeaa työtä. Tästä voit lukea siitä lisää.

 

/Äm

Sillä aina jossain on joku, joka voi auttaa

Huh, ei muuten ole ollut helppoa viime päivinä, mutta nyt se on tehty; valintani mentoroitavaksi. Viime viikolla esitin tarjoukseni mentoroinnista. Yhteydenottojenne määrä yllätti minut totaalisesti!

Omassa elämäntilanteessani olen viime kuukaudet pohtinut pohtinut paljon avun tarvitsemista sekä sen pyytämistä ja saamista. Ajatusta mentorointitarjouksestani ei olisi syntynyt, jos en olisi kääntänyt ylösalaisin omaa tarvettani: iso, viime vuosien aikana tehty työ uuden uran eteen on siinä vaiheessa, että seuraava askel on mahdollinen, ja tässä tilaneessa olen kaivannut apua, kokeneemman näkemyksiä ja sparrausta enemmän kuin koskaan.

Kovin korkeaa matematiikkaa ei siis tarvittu siihen oivallukseen, etten kenties ole ainoa, joka tarvitsee tukea. Siksi päätin jakaa omaa osaamistani jonkun kanssa.

Apua saa, kun osaa sitä antaa.

Ja nyt olen poiminut puoleeni kääntyneistä ihmisistä yhden, jonka kanssa lähden metorointiprosessiin. Olen ilmoittanut valinnastani hänelle sekä teille muille tällä kertaa valitsematta jääneille (jos et vielä viestiäni saanut, laitako minulle huomautuksen, sillä on mahdollista, että joku on jäänyt vastausta vaille). Vaikka ei helppo, niin päätös tapahtui kuitenkin suhteellisen selkeästi.

Valinnassani oli kolme kriteeriä:

  1. Koska mentoroinnissa kyse on tietynlaisesta kisälli-oppityttö-suhteesta, keskeisin valintaperusteeni oli se, että minulla tulisi oikeasti olla jotain kisällimäistä annettavaa mentoroitavalleni – siis oppia ja kokemusta jaettavana perustuen siihen, mitä olen tehnyt urallani.
  2. Lopullisen valintani tein niiden hakijoiden joukosta, joiden tapauksessa tarve koski nimenomaan osaamisen ja tiedon siirtoa. Joukossa oli monta ihanaa ihmistä, joiden tarpeen tulkitsin olevan enemmän elämäntilanteen coachaamiseen liittyvää. En ole lifecoach, joten en koe voivani lähteä antamaan apua sillä tavoin.
  3. Koin, etten voi tarjota parasta apua itseni kanssa samankaltaisessa tilanteessa olevalle: sellaiselle, joka on murrospisteessä ammatillisesti ja muuttamassa suuntaa urallaan. Koen, että tällainen olisi enemmän minun osaltani vertaistukea. Uravalmennus voi olla tällaisessa tapauksessa hyvä vaihtoehto.
12516169_10153736189324457_1371482886_n

Tämän kuvan otin viikonloppuna iltakävelylläni. En tiedä huomaatko, mutta siellä, kuun alla on kaksi joutsenta uimassa. Joutsenet ovat vallanneet nyt Rakkauden Saaren, jolla asun. Niissä on jotain kovin kiehtovaa ja kaunista.

 

Sinulle, joka ilmoitit avuntarpeestasi minulle, haluan sanoa: kurkota jatkossakin rohkeasti ulos ja pyydä ääneen. Apua saa, kun sitä pyytää, sillä aina jossain on joku, joka voi auttaa. Jaa ajatuksiasi muiden kanssa, sillä samalla hahmotat omaa elämääsi ja tavoitteitasi. Käännä ajatuksia ja näkökulmia ylösalaisin – usein juuri ilmeisimmältä näyttävän ajatuksen tai vaihtoehdon äärilaidalta, kääntöpuolelta, löytyy tapa ratkaista tilanne. Vaikka en nyt voi sinua henkilökohtaisesti auttaa, niin voit aina lukea tätä blogia sekä keskustella minun ja muiden lukijoitteni kanssa täällä!  MaiLifessa jaan kaikki tärkeimmät oppini sekä koko joukon inspiraatiota, joista varmasti hyödyt sinäkin. Siksihän tämä on olemassa – että yhdistyisimme ja jakaisimme ajatuksia!

Ja sinulle, joka haluat auttaa puhtaasta hyvästä tahdostasi, haluan sanoa: ota minuun yhteyttä, sillä minulla valtava joukko kokemustasi ja näkemystäsi kaipaavia ihmisiä odottamassa apuasi!

Lämpöä torstai-iltaan!

/Äm

 

Etsitkö sinä mentoria? Voinko minä olla joku, joka auttaa?

Istun vieraana idyllisen pohjois-helsinkiläisen puutalon keittiönpöydän ääressä. On marraskuu vuonna 2011. Olen lopen väsynyt, mutten tiedä mikä vaivaa.

”Voisiko sinun suurin taakkasi ollakin tuo yritys”, hän kysyy.

huippunaiset

Tämä nainen on minun idolini. Maaretta. Supernainen monella saralla. Merkittävä ihminen minulle erityisesti siksi, että nyt jo yli neljä vuotta sitten hän auttoi minut uuden elämän alkuun. Maaretta toimi apunani tilanteessa, jossa olin hukannut ammatillisen suuntani.

”Voisiko sinun suurin taakkasi ollakin tuo yritys”, hän kysyi minulta eräänä synkkänä marraskuun päivänä, ja siitä silmänräpäyksestä alkoi elämäni seikkailu. Jätin taakseni silloisen unelmani, viestintätoimistoyritykseni, joka oli yhtäkkiä tehnyt minut sairaaaksi, ja neljä vuotta olen hahmottanut itseäni, vahvuuksiani sekä ura-unelmaani uudelleen. Olet saattanut kulkea tätä tietä mukanani – jos et, näiltä sivuilta voit lukea lisää.

* * *

Naistenpäivä maaliskuussa 2016. Istun kirjanjulkistustilaisuudessa, jossa esitellään Maaretan ja hänenen kirjailijaparinsa Jaanan teos huippunaisten menestystarinoista.

Hetkeä aikaisemmin olen hahmotellut pienen etelä-helsinkiläisen kerrostaloasuntoni keittiönpöydän ääressä illalla julkaistavaa blogikirjoitustani. Sen aiheena olisi minun vihdoinkin kirkastunut uusi ura-unelmani ja tämän toteutumisen haasteellisuus maailmassa, jossa vain miesten sallitaan seikkailevan ja kertovan tarinoitaan suurelle yleisölle.

Mutta nyt istun kuuntelemassa naisten menestystarinoita ja Maaretta läväyttää seinälle Power Point -sliden

huippunaiset2

Kirjan toinen kirjoittaja Jaana Villanen sekä tilaisuuden paneeliin osallistuneet Ann Wahlroos ja Anne Lahnajärvi

 

”Menestys on sitä, että saa aikaan itseään suuremman vaikutuksen”, siinä lukee.

”Menestys? Mikä minulle on ollut kaikista tärkein asia polullani? Mitä itse kaipaan juuri nyt eniten, jotta pääsisin toteuttamaan oman unelmani?”, alan pohtia, ja oivallan:

Tuki, uudet näkökulmat, keskustelu, kontaktit, verkostot.

Joku, joka auttaa.

Siinä hetkessä minä ymmärrän. Ei tänään ole merkityksellistä kertoa siitä mitä minä haluan ja mikä minun unelmani on; hyvä kyllä tapahtuu. Merkityksellistä on nyt jakaa se, minkä on itse jo saanut.

Minä en ole menestynyt monellakaan mittarilla. Mutta luulen, että olen onnistunut parhaiten kolmessa asiassa: rohkeudessa, luovuudessa ja periksiantamattomassa uskossa omaan työhön. Tämä tie on kuljettu oman kovan kantapään kautta, mutta ilman tukea ja oivalluksia, joita esimerkiksi Maaretta esikuvana on minulle tarjonnut, en olisi tässä.

Me kaikki tarvitsemme toista ihmistä. Tukea, uusia näkökulmia, keskustelua, kontakteja, verkostoja.

Jonkun, joka auttaa.

huippulibit

Nämä ovat muuten varsinainen joukko Huippunaisia; LIB Ladies in Business -verkostomme jäseniä, jotka olivat kirjanjulkkareissa. Vas. Pirkko Rajala, Maaretta Tukiainen, minä, Kirsi Laine, Heidi Ekholm-Talas, Susanna Paloheimo ja Elina Koivumäki. Perustimme tämän naisverkoston Elinan ja Heidin kanssa vuonna 2009 ja nyt mukana on noin 40 naista.

 

Naistenpäivän ilta vuonna 2016. Säntään töistä suoraan etelä-helsinkiläisen keittiönpöytäni ääreen ja alan naputtaa otsikkoa:

Etsitkö sinä mentoria? Voinko minä olla joku, joka auttaa?

Päätin tänään tarjota itseni mentoriksi jollekin (kenties naiselle, miksei miehellekin), joka kaipaa juuri nyt uutta energiaa, ideoita tai rohkeutta kehittyä urallaan. Haluan antaa jotain, sillä olen itse saanut paljon.

Oletko se sinä?

Voisimme ottaa lähtöpisteeksi nämä huippunaisten menestystarinat (tämä kirja vaikuttaa aika hyvältä) ja alkaa tehdä yhdessä merkintöjä menestyksestä sekä kehittymisestä uralla. Ehkä voimme jakaa myös joitakin yhdessä oivaltaviamme isoja (muttei henkilökohtaisia) asioita esimerkiksi tässä blogissa ja olla näin yhdessä avuksi jollekin.

Ota yhteyttä, jos tuntuu, että tarvitset kaltaistani mentoria. Otan nyt hetken vastaan viestejänne ja sitten katson kenelle voin olla parhaiten avuksi. Sovitaan sitten tarkemmin yhteiset pelisäännöt. Valitettavasti voin tarjota resurssisyistä apuani vain yhdelle, mutta ehkä tämä kirjoitukseni saa muutkin innostumaan laittamaan hyvän kiertoon. Olkaa hyvät, ja kopioikaa ideani!

Tärkeintä on, että on olemassa joku, joka auttaa.

maisema3

Tämä kuva on vuoden takaa huhtikuulta.

/Ämmä

Ps. Tämä ei ole kirjan ja kirjailijoiden kanssa tehty blogiyhteistyö. Tämä on vain oivallus siitä, miten minä voin tänään Naistenpäivänä vuonna 2016 parhaiten jakaa jotain kokemastani kenties juuri sinun kanssasi.

Miten voin auttaa sinua tänä kesänä? Avoin kesätyöhakemukseni

Sinähän ehkä muistat: Vuosi sitten tupsahdin työttömänä takaisin Suomeen seikkailultani Norjasta. Oli tenkkapoo ja töttöröö; mistä löytää töitä?

Sinähän ehkä tiedät: nyt en ole enää työtön, vaan teen kirjoittajan, esiintyjän ja viestintäkonsultin töitä Somekuningattarena sekä rakennan uutta liiketoimintaa startupissa. On maaliskuun ensimmäinen, kesä koputtelee jo kovaa ovelle. Kohta koko Suomi hiljenee lomilleen, ja kaltaiselleni konsultille kesä tarkoittaa kuukausien kuolemaa; pienyrittäjän palveluja ei osteta laiturinnokassa. Tenkkapoo ja töttöröö.

Sinähän ehkä olet jo nähnyt: minulla ei ole tapana jäädä laakereilleni lepäämään. Kun haaste häämöttää, otetaan supervoimat käyttöön ja pyöräytetään päästä aivan uusi tapa tarttua toimeen. Vuosi sitten tarjosin itseni työharjoitteluun. Halusin olla jollekin hyödyksi samalla kun etsin töitä. Muistatko, katso lisää tästä?

Paljon on muuttunut vuodessa, mutta yksi asia pysyy; palava haluni palvella. Nyt edessä on yrittäjän suven suvanto, mutta minä en suinkaan halua liekkini sammuvan kuukausiksi:

tenkkapoo ja töttöröö ja supervoimat käyttöön!

On aika pienen seikkailun. Etsin itselleni nyt kesätyöpaikan. Tarjoan käyttöön kenties aivan toisenlaiset avuni. Jeesiä sinulle, joka et ehkä vielä ymmärtänyt minun voivan auttaa? Mikään ei ole liian pientä tai suurta, sillä suurin lahja elämässä on kokea eri perspektiivejä. Muottiin mahtumattomana muijana soljahdan moneen ja taustaani tuntevana uskot, että arvostan kaikkia töitä.

Kesän käsite on joustava, eikä työpaikan sijainnilla ole väliä. Tiedät, että lennähdän Las Vegasiin lastenvahdiksi tai Norjaan nieriää nylkemään – mitä suurempi seikkailu, siis mahdollisuus tehdä jotain uutta, sen houkuttelevampi haaste. Pikkukylän hotellin vastaanotto? Ehtisihän tässä vaikka yhden kesäteatteriroolin opiskella ja esittää!

#eilisenteerenkesätyttö

Vaikka kesätyötä haen, en ole kyllä enää mikään eilisen teeren kesätyttö, vaan jossain täällä kolmen- ja neljänkympin välimaastossa. Enkä missään määrin täydellinkään: Matemaattisia ongelmia en osaa ratkoa huonon matikkapään takia, hautausmaan nurmikoita en voi leikata kamalasta heinäallergiastani johtuen, eikä minulle ehkä kannata ydinreaktoria jättää pyöritettäväksi ihan vaan tukanvärini puolesta.

Mutta ihmisten kanssa ja heidän edessään minä osaan olla. Ja sinne minä haluankin: palvelemaan, koskettamaan ja vaikuttamaan. Vaikuttumaankin, sillä mukanani kulkee aina kokenut kynäni ja villi videokamerani, jotka tallentavat kertomuksia matkan varrelta. Ehkä niistäkin on sinulle hyötyä?

Och svenska går bra, norsk med. Akkurat och absolut! And English – here’s my application for the summer job!

Salaiset aseeni

Minulla on muutama hullu kyky. Salaiset aseeni ovat mäkihyppy (mieluiten arvokisoissa ja Mertarannan selostamana),

luontodokumenttien teko,

ja laulaminen

 

Monta kulmaa minusta paljastuu MaiLifen sivuilta sekä osoitteesta www.maijailmoniemi.fi, josta löydät cv:ni ja muut tärkeät tiedot taustastani.

kesätyttöfi

Niin. Miten minä voisin auttaa sinua? Millainen kesätyöpaikka sinulla olisi minulle tarjolla?

Vain mielikuvitus ja sinun tarpeesi ovat kattona. Tällä kertaa etsin rehtiä ja reipasta kesätyötä, siksi palkkaakin pyydän. Taidoillani ja ilolla, jota ympärilleni levitän on sen verran suuri arvo, ettei niitä saa palkatta painaa alas. Mutta suuuri seikkailu toki punnitaan myös vaakakupissa, ja uuden elämyksen arvotan aina kullassa.

Mitä vielä odotat? Tässä minä olen. Käytettävänäsi.

/Ämmä
maija@ilmoniemi.com

Tämä teksti englanniksi, täällä!

 

Ps. Tekstiin olen linkannut joitakin tätä stooria valottavia kertomuksia. Tässä ne sinulle vielä erikseen:

Unelmien Rekkapilotti – matka kalarekassa Norjasta Suomeen

Ota minut työharjoitteluun – tarjoan palveluksiani free of charge

Kun Samppanjapissiksestä tuli perustulon kannattaja

Muottiin mahtumaton muija

Amerikan Au Pair ja seikkailujen syvin olemus

Kun Valtiotieteiden maisterista tuli Kalastajan apulainen

Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä

 

 

Kun Valtiotieteiden maisterista tuli kalastajan apulainen

Lämmin sillin lehahdus hyppää kasvoille. Kuuman kostea, silmiä särkevä löyhkäävän kuolleen kalan käry. Yököttävää. Voiko sanoa, että haju on korvia huumaava? Täällä voi. Koukutustuvalla. 

Kello on aamuseitsemän, olen juuri kulkenut läpi hiljaisen ja jääkylmän kalastusrakennuksen ja avannut oman koukutustupani oven. Tupa on lämmennyt ylikuumaksi. Seisomme suoraan meren päällä ja meri huokuu kylmyyttään sisään lattiassa olevista kaivoista ja ohuista seinistä – siksi lämmittimet pistetään huutamaan. Ja siksi se, joka tuvan oven aamulla ensimmäisenä avaa, saa päälleen tämän käryn. Ei se siitä kyllä mihinkään päivän mittaankaan muutu.

On sunnuntaiaamu. Isänpäivä. Ei täällä ole tähän aikaan ketään muita kuin minä. Paitsi tietysti oksettavat makrillisielut, syötit, joita minun pitää pistämän koukkuun. Koukkuja ja siimaa on pöntöllinen. Siimalla on pituutta 500 metriä ja koukkuja siinä on 400. Tätä tekee kalastajan siimankoukuttaja. Fisherman’s hooker, kuten kaverini vitsikkäästi englansi ammattini. Tajuaa ken tajuaa…

stamppi

Tämä on siimapönttö. Eli stamppi. Stamppi-sana ei ole alkuperäistä suomea, vaan siimankoukuttajien suussa suomeksi kääntynyt uusiosana norjasta. Linestamp.

vessanpönttö

Tämä on vessanpönttö. Se odotti minua työpöydälläni muutama viikko sitten, kun tulin ensimmäistä kertaa tutustumaan uuteen työpaikkaani. Kalle, Linda ja Teemu toivottivat minut tervetulleeksi. Minusta se oli ihan hirveän hauska juttu.

Mutta mikäpä kakkaan liittyvä juttu nyt ei olisi minusta hauska. Olivat maalanneet ruskeaki tuon sanomalehtipaperinkin tuossa pöntön alla!

syöttilaatikko

Ennen kuin aloitan työt, haen stampin pakastimesta. Ei siis mistään pikku pakastelokerosta, vaan isosta pakkashuoneesta. Toisesta pakastimesta haen syötit, nuo tuossa yllä. Sitten nostan ne tähän työpöydälleni. Yksi tyhjä pönttö, toinen suoraan merestä tullut täysi, ja syötit. Työpöytäni on valmis. Lattialle nakkaan syöttiroskiksen.

työpöytä

Laitan radion päälle. Kanava on Bö, ainoa joka tässä jumalan hylkäämässä silliltä käryävässä kopperossa kuuluu. Oikeasti se kirjoitetaan norjalaisella øøllä, mutta kuvaa sitä minusta paremmin.

Ihmisethän sanovat ”bööö”, kun haluavat yllättää jonkun.

Ni, Radio Bö ei yllätä.

Se toistaa noin about seitsemän biisin soittolistaa. Samat ohjelmat, kuten bingo ja arvaa ääni – jossa siis jotain pizzauuninkolahdusääntä, että mikähän se on, on nyt arvailtu palttiarallaa kolme viikkoa putkeen – tulevat kolme kertaa päivässä, koska tää radiojengi täällä, ni, soittaa aamupäivän lähetyksen nauhoitettuna uusintana kerran iltapäivällä ja kerran vielä illalla!

Jännitän mikä biisi pärähtää ensimmäisenä soimaan. Princen Purple Rain! Kyllä!

IMG_7809

Nostan oikealla olevasta pöntöstä merestä tulleen siiman. Se sujahtaa käsien läpi. Oikeasta vasempaan. Lasken siiman vasemmasta kädestä toiseen pönttöön ja poimin jäisen makrillisyötin. Pyöräytän koukun oikealla kädellä syötin läpi ja lasken koukutetun makrillin sanomalehtien suojaaman pönttöön. Ja sama uudelleen. Kunnes tulee huono tai irronnut koukku. Se on vaihdettava uuteen. Tai kunnes tulee koukkuun jämähtänyt makrillin nahka. Sen irrottaminen on pirullista hommaa.

Pointti on yksinkertainen: setvitään meressä ollut siima, putsataan vanhat syötit pois tai vaihdetaan koko koukku, suikataan syötti koukkuun ja laitetaan syötitetty koukku nätisti toiseen pönttöön.

pöntöt

alkupänttö

Ja tätä sitten toistetaan. 500 metriä ja 400 koukkua. Ja sen jälkeen uusi pönttö.

IMG_7813

 

teemunpyllykuva

Pyöritän siimaa käsissäni. Vaikka periaatteessa homma kuulostaa helpolta, se on kaukana helposta. ”Pidä alhaalla, älä nosta, älä jätä siimaa vasempaan käteen lepäämään, nosta ahdistelijat päältä pois”. Opettajani Laurin ohjeet kikuvat päässäni. Tämä on jo vähän alkanut sujua. Alku oli kamalaa. Yhteen pönttöön meni melkein neljä tuntia.

Nyt ollaan jo noin kahden tunnin ja viidentoista minuutin vauhdissa. Pari päivää sitten minulle tapahtui joku iso ajatusten paikoilleen loksahtaminen ja nyt tuntuu, että tajuan jo jotain.

IMG_7811

Nopeudestahan tässä on kyse; että saisi yhden pöntön mahdollisimman nopeasti koukutettua. Mutta se nopeus on sitten ihan oma juttunsa. Se ei ole pikaista vauhtia, vaan rauhaa.

Rauha on nopeutta”, kiteytän ensimmäisen koukutuksen minulle opettaman elämänfilosofisen mietelmän. Luulen, että tämä työ kiteyttää minulle vielä monta elämänfilosofistista mietelmää.

Tämä on taitolaji, älypeli. Lauri sanoo, että fyysisestä kunnosta tässä ei ole kyse. Vaaditaan ennemmikin päänsisäistä kestävyyttä ja sitkeyttä, kylmiä hermoja. Mielen hallintaa. Jos alkaa mennä perssiilleen, siimaan tulla sotkuja, on puhallettava peli poikki. Otettava rauhassa. Rauha on nopeutta.

Minä sanon, että hyviä perslihaksia tämä homma kyllä vaatii. Ja ne muuten huutaa hoosiannaa.

kalastusrakennus2 kaytävä

Koukutustupa on aivan oma maailmansa. Tässä kalastusrakennuksessa näitä maailmoja on useampi vierekkäin. Me teemme töitä Bua 2:ssa. Meitä on kolme: minä, Lauri ja Teemu. Teemu on täällä ihan yhtä uusi kuin minä ja minun tärkein työparini. Muissa tuvissa on sitten muuta porukkaa, suomalaisiakin, jotka koukuttavat muille Støn kalastajille.

bua2

Minä olen hyvässä vauhdissa. Siima soljuu. Yhtäkkiä pomo vilahtaa ovesta sisään. Hän on 75-vuotias Fritz. Jotain se siinä suhertelee, nostelee tyhjiä pönttöjä, asettelee uusia koukkuja valmiiksi telineeseen. Valmiiksi minulle! Täällä ei tarvitse pokkuroida. Ei minun pomolle eikä pomon minulle. Fritz istahtaa, nappaa kupin kahvia ja pistää tupakaksi. Istuu hetken hiljaa ja mietteissään, sitten nousee, tulee kurkistamaan työtäni olkapääni takaa, tuhahtaa tyytyväisenä ja istuu takaisin. On hiljaa. Ei sano mitään. Se on tavallaan ihan hyvä, sillä minä en koskaan ymmärrä mitä Fritz sanoo. Kun pomo puhuu, se on niitä hetkiä jolloin joutuu ravistelemaan päätään ja ihmettelee onko joku vaijeri sieltä sisällä katkaistu, kun ei vaan tajua mitään mitä se sanoo.

Siksi on hyvä, että se on hiljaa ja minä olen hiljaa.

Täällä ei sanoja tarvita. Täällä on maaginen tunnelma ja yhteys. Me olemme samaa porukkaa, samalla asialla. Jos olisi oikein elämänfilosofisnostalginen, niin sanoisi, että ”koukutustuvassa olemme veljiä ja siskoja, samaa perhettä”. Yhteydessä. Mutta tuo menee jo vähän liian maailmojasyleileväksi mietelmäksi jopa minulle.

Tupakka on poltettu, kahvikuppi juotu. Fritz lähtee, ihan yhtä yhtäkkiä ja hiljaisesti kuin on tullutkin. Näin tämä homma toimii. Hän ei ole ainoa joka suhahtaa sisään ja istuu penkillä hiljaa. Niin täällä tekevät kaikki. Täällä ei tarvitse koko ajan puhua ja selitellä muille olemassaoloaan tai tekemisiään. Täällä hiljainen fyysinen yhteys puhuu paljon voimakkaammin kuin turha älämölö.

fritz

Tom ja Fritz ovat meidän kalastajamme. He käyvät aina yhdessä merellä, sillä Fritz on jo niin vanha ja meri on armoton, ihan nuorillekin. Se on todellista veljeyttä. Tom menee edellä Straumen-laivansa kanssa ja Fritz pukusuttaa perässä Eliaksellaan. Niin heidän yölliset kalastusretkensä sujuvat. Se on minusta kovin sympaattista.

Toinen pomoni, Tom of Lofoten eli Lofoottien Tomppa kysyi muuten eilen sen ison kysymyksen.

Milloin lähdet mukaan merelle?

Sen perään Fritz kysyi, että ”Kuinka rohkea olet?”  ja jotain muuta mitä minä en taaskaan ymmärrä paitsi että jotenkin siihen liittyi sana ”mus”, joka on siis ruotsiksi hiiri, mutta norjaksi ilmeisesti jotain ihan muuta. Tämän päättelen siitä hillittömästä naurunremakasta, jonka ukot saivat itselleen aikaan tästä lausahduksesta…

Tompan puhetta minä ymmärrän paremmin, mutta nyt olen suu auki. Ymmärsinkö oikein. Minä? Merelle? Vain pari viikkoa täällä oltuani? Kalastaja ei mielellään ota ulkopuolisia mukaansa kalastamaan, mutta minä voisin tulla. Tattadaa! Fanfaareja!

Sovimme, että merelle mennään pian, sillä palan innosta nähdä käytännössä kuinka nuo minun omilla pikkukätösilläni tekemät siimapöntöt sujahtavat mereen ja kuinka niillä nostetaan kalaa. Mutta se on ihan oma tarinansa, josta kirjoitan erikseen. Siellä olen vain vieraana. Nyt olen omalla maallani, omissa töissäni. Vaikka ajatuksissani jo merillä. Oksentamassa merisairaana. Onneksi roudasin Suomesta pahoinvointilääkkeet mukaan…

elias

Sää on se, mistä täällä jatkuvasti puhutaan. Sääkeskustelu on täällä verrattavissa sellaiseen normityöpaikkojen selän takana puhumiseen, että kuka pomo on ollut kenenkin sihteerin kanssa. Siis säästä juoruillaan ja kaikenlaiset harhaanjohtavat väärät juorut leviävät ympäriinsä. Koskaan ei voi olla varma, että loppuuko se myrsky nyt ylihuomenna vai keskiviikkona kun kaikilla on siitä oma näkemyksensä. Siksi minä olen päättänyt kuunnella vain kalastajia. Nyt he ovat kertoneet, että nyt on parin päivän tauko. Tuulta on taas liikaa. Nyt täällä alkaa suhmurointi ja arvuuttelu siitä, että milloin kalastajat taas palaavat.

* * *

Homma kulkee käsissäni tasaisessa rytmissä. Se rytmi on sellainen, että kun sen kerran kehoon saa, sitä enää tarvitse miettiä. Se on sulavaa tahtia, jossa kaikki tapahtuu harmonisesti ja luonnollisesti. En ajattele mitään, juttuja popsahtaa päähän ja pois – vähän kuin meditoisi. Ja sitten aivan yhtäkkiä tulee kuningasidea.

IMG_7822

Koukuttajan työ on Norjassa aliarvostetumpaa hommaa kuin siivoojan työ.

”Eikö tuossa mene hukkaan kallisarvoinen valtiotieteiden maisterin ja harvinaisen viestinnän pääaineen tutkinto? Tai historia viestinnän ammattilaisena ja yrittäjänä?”, kysyi eräs tyyppi minulta.

”Ei”, minä vastasin.

Tiedän että tässä on joku isompi juju, joka selviää minulle myöhemmin. Tätähän minä tilasin. Jotain ihan muuta. Muistatko, kun kerroin siitä aiemmin? Ja sitä paitsi, nykyisin arvostan tätä hetkeä ja seikkailuja, itsensä likoon pistämistä ja uusiin juttuihin tutustumista paljon enemmän kuin historian papereita tai tulevaisuuden uraa.

Onhan tämä ihan hitokseen ällöttävää. Minä, Samppanjapissis, siistin ja coolin sisätyön ihminen pistän kuollutta kalaa koukkuun tuntikausia. Mutta jotenkin vaan se, miten urakehityspolkuni tämän työn jälkeen kulkee, ei kiinnosta minua yhtään juuri nyt. Tiedän, että tämä on elämäni tärkeimpiä työkokemuksia. Ja sitä paitsi, saanhan minä kertoa tästä jatkuvasti sinulle!

Tässä vuodessa on kyse rajojen rikkomisesta. Ja Samppanjapissiksellä niitä rajoja riittää.

fritz vahtii

Ja vaikka kuinka paskaduunia jonkun ulkopuolisen mielestä, who cares, sillä meillä on paras työtiimi jossa olen koskaan ollut. Luulen, että monella pikkupomolla olisi tästä opittavaa.

Niin paljon työelämä voisi tästä oppia, että minä suunnittelen jo alkavani järjestää tänne retriitttejä stressaantuneille työporukoille. ”Koukutu työhön ja elämään”, olisi sen retriitin slogan. Jengi tulisi bussilla Suomesta Støhön ja pistettäisiin kädet saveen – tai sisäelinlimaan – koukuttamaan. Sitten se vietäisiin välillä vaeltamaan ja välillä valassafarille valaita bongaamaan. Ja sitten vaan istuttaisiin alas ja tuotettaisiin se mitä pitäisi tuottaa. Takuuvarma bisnes. Näitä ideoita minun pääni täällä tuvassa pulputtaa.

Mutta ajattele nyt vaikka tätä meidän työyhteisöämme. Tässä me kökötämme pönttöjemme äärellä. Samalla kun siima soljuu käissämme ja kuolleita kalanpaloja pistetään koukkuun, me puhumme välillä niitä näitä, välillä elämän isoista asioista, välillä työstä. Välillä olemme hiljaa, kukin omissa maailmoissaan. Ja välillä käymme ulkoilemassa luonnossa, yövymme ehkä Kyrren mökillä. Me opimme, kehitämme työmenetelmiämme, haastamme aivojamme – siiman koukuttaminen on luovaa ongelmanratkaisua. Mitä tehdä kun eteen tulee tuhannensykkyrälle mennyt siima? Se olisi minun työelämäretriittini ensimmäinen ryhmätehtävä. Ja se on meidän työmme arkea!

Täällä ei tärkeillä, kaikki ovat samanarvoisia. Ja auttavat toista. Ollakseni rehellinen, tämä kaikki on minulle aivan uutta. Että näinkin voi tehdä töitä. Täällä ei kilpailla toisia vastaan. Täällä autetaan, ollaan ystävällisiä, jätetään pari palaa omasta appelsiinista työkaverille, keitetään sille mustikkakeittoa. Tai tehdään sushia yhteisesti jaettavaksi tauolla!

sushi

Ja mitä siihen luovuuteen yleisellä tasolla tulee, kelaa tätä mun kirjoittamistani. Siis tätä miten tämä työstäni kertova blogini, jota juuri luet, syntyi. Tässä muina miehinä koukutan menemään ja sitten tulee se kuningassidea ilman että minä sitä synnytystuskissa yritän päästäni pusertaa ja sitten minä ryntään saman tien kirjoittamaan sen idean vihkoon, palaan takaisin pöntön ääreen, sulaudun rytmiin, ja taas:

Uusi idea!

Teksti!

Vihkoon!

Pöntölle!

Uusi idea, vihkoon, pöntölle. Uusiideavihkeoonpöntöllejaniinedelleen…

Sakutuomiset ja jarisarasvuot ja esasaariset, tätä on flow ja työyhteisöhjen kehittäminen!

puoliväli

Nyt kyllä huudan jo kirosanoja. Tekstin tulo ei lakkaa. Kaikella on rajansa. Alan jo ahdistua, sillä tämä viholle tasaisin väliajoin syöksähteleminen ei ole loppua, niin paljon ajatuksia syntyy. Tätä menoa pöntön valmistuminen kestää tunteja ja putoan aikatavoitteestani.

Olen suunnilleen puolessa välissä pönttöä. Aivan liian kaukana ajallisesta tavoitteestani. Syötit ovat ehtineet sulaa muistiinpanohässäkkäni aikana. Ja kun ne sulavat, niistä tulee oksettavaa mössöä.

Ajattele istukkaa. Nyt!

Ni sellasta.

ällömönjä

Tällaisia ne sitten ovat jäisinä, jollaisina me niitä koukkuun laitamme.

syötit2

Se on tuo rapu, tuo oranssi porkkanan näköinen joku eläinplanktoniin kuuluva pieni hyppyrapu, jolle me ei tiedetä suomenkielistä vastinetta, latinaksi calanus finmarchicus, joka kalan koukkuun houkuttelee. Tiesitkö? Että makrilli on ihan toissijainen tässä jutussa. Se on vain mennyt meressä uiskennellessaan syömään tuon calanus finmarchicuksen ja sitten kun se naarataan syöttikalaksi ja leikataan pieniksi syötinpaloiksi, calanus finmarchicus tulee sen mukana.

Makrilli on vain välikappale! Kaikkihan me olemme. Vain välikappaleita jollekin suuremmalle ja merkityksellisemmälle. Tuo oli toinen koukutuksen minulle opettama elämänfilosofinen mietelmä! 

”Me olemme vain välikappaleita jollekin suuremmalle.”

suomalaiset

Tämä kaikki on katoavaa. Meidän jälkeemme tätä ei ehkä enää ole. Norjalaiset eivät tätä duunia halua tehdä, joten koukuttajia haalitaan ulkomailta. Jos me emme enää tänne halua tulla, ei ehkä koukuttajia enää tänne saada ollenkaan. Toinen siimakalastuksen jatkuvuuden tae ovat nuoret kalastajat. Mutta heitä on koko ajan vaikeampi saada tänne. Muut jutut ja tehokkaampi kalastus kiinnostaa nuoria.

Se harmittaa minua ja haluaisin jotain tehdä asialle, mutta se voi olla vaikeaa. Mahdotonta. Samalla tunnen itseni kovin etuoikeutetuksi kun pääsen itse kokemaan vielä kaiken tämän. Jotain ihan muutahan minä tilasin. Ja jotain ihan muutahan minä sain. Aivan uuden maailman, jonka olemassaolosta en ollut kuullutkaan. Siimakalastuskylän.

IMG_7206

Minä vain haluaisin näyttää kaikille mitä tämä on. Mitä täällä on! Osoittaa kaikille mitä ihmeitä voi löytää kun astuu ihan vaan vähän sen oman uomansa ulkopuolelle. Minä olen täällä tajunnut sen, miten paljon maailmassa on muutakin kuin se oma pieni todellisuus, jossa päivittäin elää. Se ajatus, se, uskomus, se rakennelma, että tämä minun todellisuuteni on ainoa oikea, ainoa hyväksyttävä ja ainoa mahdollinen. Mutta tässä työssä, tässä maailmassa, tuo uskomukseni on murentunut. On niin monta erilaista tapaa elää.

Yksi ei ole enemmän totta tai oikein kuin toinen.”

Sori. En voi lopettaa tätä. Se oli kolmas koukutuksen minulle opettama elämänfiloinen mietelmä. Mutta kun niin se vaan on. Ja täällä eri maailmat kohtaavat…

todellisuus

Pyöritän siimaa, poistan vanhoja kertaalleen meressä käyneitä syöttejä, laitan uusia koukkuun, vaihdan koukkuja. Joka sadannen koukun jälkeen siimassä on vihreä naru. Olen tähän mennessä oppinut, että sen vihreän narun nimi on kivinaru, mutta en vielä sitä, miksi se on siinä. Oppi tulee pala kerrallaan. Kasaantuu vanhan, jo opitun päälle. Se on olennaista myös koukuttamisen opiskelussa, sillä kaikkea ei vain voi napata kerralla. Kerron sinulle sitten heti mikä kivinarun pointti on kun oppimiskäyrässäni ollaan sillä tasolla.

Minulla on peli. Opettelen joka pöntöllä yhden uuden asian lisää. Haluan, että jokaisen siimapöntön teko kestää ainakin muutaman minuutin vähemmän kuin edellinen. Sellainen olen. Kilpailuhenkinen, itseni haastaja. Ja tässä työssä nuo ominaisuudet nousevat arvoon arvaamattomaan. Samoin kuin ne perslihakset. ”Rauha on nopeutta”, joudun hokemaan itselleni koko ajan. Tiedän, että tekniikan on oltava kohdallaan, jotta minuutteja putoaa.

Tämä pönttö tosin ei valmistu ikinä tätä tahtia. Nyt on lopetettava tämä flow. En voi enää pyrähdellä paperille kirjoittamaan muistiinpanoja blogiani ja elämänfilosofisia mietelmiä varten.

kahvikuppi

Kahvia kuluu koukutustuvalla. Täällä tämä hemmetin kakka norjalainen kurakin maistuu ihan hyvältä. Tuo on minun kahvikuppini. Riittävän suuri. Sen ääressä syntyy vielä koko joukko tekstejä ja mietelmiä. Riittävän suuria.

Purple rain! Neljättä kertaa tänään! Vain yksi asia voi olla kamalampaa kuin kuunnella Princen Purple rainia neljättä kertaa saman päivän aikana ja se on se, että Lauri laulaa mukana Princen Purple rainia! Ja se, että siinä välissä kun Lauri ei laula Princen Purple Rainia mukana, se kertoo jonkun iän vanhan Prince-elokuvan juonta. Lauri rakastaa Bötä. Ja Princeä.

Minä ja Teemu ei. Me vihataan Princeä ja Whitney Houstonin I’m every womania ja kaikkia niitä neljää muuta kappaletta jotka soivat vuorotellen kanavalla. Ei ihme, että yhdessä radiomainoksessaan Bö kertoo ottavansa rahalahjoituksia vastaan. Ollaan jo mietitty, että kuinka monen pöntön palkat voitaisiin niille lahjoittaa, jotta saisivat uuden soittolistan.

Tässä kuvassa me Teemun kanssa oikeasti vihataan Bötä, mutta olemme pakotettuja nauramaan, koska Lofoottien Tomppa, siis meidän pomo, on ottamassa tätä kuvaa. Ja vaikka täällä ei pomolle pokkuroida, niin kameralle on hymyiltävä….

minäjateemu

Palaan tauolta uuden pöntön pariin. Pönttö kerrallaan homma alkaa sujua paremmin ja paremmin. Minun kaltaiselleni tässä tulee vähän sellainen suorituspöhnä. Että ei malttaisi lopettaa ollenkaan. Mutta taukoja on pidettävä. On muistettava syödä. ja se on osoittautunut minulle helpoksi hommaksi… Keho huutaa hiilareita. On saatava energiaa, sillä olemme koko ajan jaloillamme. Viime yönä heräsin siihen, että lonkkiani kolotti ja särki. Tein silloin neljä pönttöä. 1 600 koukkua. Kaksi kilometirä siimaa. Valmisteluineen ja siivouksineen yhteen pönttöön menee minulta noin 2,5 tuntia. Laske siitä. Välissä oli vielä tunnin lenkki koiran kanssa.

Yritän vain puolustella miksi syön niin hirveästi suklaata.

Tänään teen vain kaksi pönttöä. Limaiset makrillin sisäelimet pyörivät käsissä jo luontevasti. Välillä naamalle tirskahtaa sellainen kunnon iloinen mönjä, kun koukkun iskee vähän jo liikaa sulaneeseen sisäelinklönttiin. Tämä kaikki menee jo ihan ilman ällötyksiä. Mut ans olla, kun siimasta esiin nousee siihen jäänyt kalastajalle kelpaamaton roskakala. Siinä kohtaa menee raja. Sitä en vielä pysty irrottamaan. Tavallaan vähän outoa.

kalasiimassa

Suurimmat työtapaturmat täällä aiheutuvat varmaan limaisiin, lattialle jääneisiin syötteihin kompastumisesta tai koukun ajautumisesta erinäköisiin paikkoihin. Kuten peukalon kynnen alle. Hitto. Se sattuu! Mutta onneksi on puna-ahven. Sellaisiakin löytyy aika ajoin merestä tulleista pöntöistä. Sen silmässä on antiseptistä ainetta, joten kun haava tulee, se on poks, silmä rikki (siis kalan, ei ihmisen) ja haava silmään. Tällaisia taitoja minä opin päivittäin.

kala

Minut on osoitettu nyt Fritzin henkilökohtaiseksi koukuttajaksi, ja olen ihan hirveän ylpeä. Ajattele! Minä täällä vastaan yhden norjalaiskalastajan siimapöntöistä. Ja sinä siellä saatat joskus syödä meidän kalastamaamme kalaa!

Päivän toinen pönttö on sujunut kuin leikiten. Se on jo valmis! Nostan sen kottikärryihin ja kärrään pakastimeen odottamaan. Sieltä Fritz sen sitten nappaa mukaansa kun lähtee töihin. Ikänsä takia Fritz kalastaa kuudella nelisatasella (ammattislangia!). Tompalla määrä vaihtelee, mutta taisi tuossa viime yönä mukana olla 12 pönttöä. Me koukutamme sen mukaan mitä he käyttävät.

Ensi yönä he eivät mene merelle, koska tuuli on nousemassa. Tiistaina kalastetaan taas ja nämä pöntöt käytetään silloin. Sitten aamuyöllä he tuovat käytetyt pöntöt tuvalle ja me koukutamme niistä keskiviikkona uudet. Näin se toimii. Kiertää ympyrää.

karräys

pakastin

Pesen syöttiastiat, stampin, lattian, lakaisen syöttiroskan kalanruuaksi mereen. Laitan kahvinkeittimen pois päältä ja pistän flowmuistiinpanoni taskuun. Merkkaan tekemäni pöntöt listaan, ja painan Bön kiinni. Korvat ovat alkaneet suodattaa sitä, en ole enää tunteihin tajunnut mitä siellä on soinut.

Laitan valot pois. Painaessani ovea kiinni, mietin voisiko tälle hajulle tehdä jotain. Edes vähän laimentaa? Toisaalta. Kovin monella työpaikalla ei voi pieraista niin että kukaan työkaveri ei huomaa mitään. Kaikella on kääntöpuolensa.

Nii. ”Kaikella on kääntöpuolensa.”

Olkoon se nyt sitten neljäs elämänfilosofinen.

 

* * *

Maijan faktanurkkaus:
Siimakalastus

Siimakalastus Norjassa on suhteellisen nuori kalastusmuoto. Se oli pitkään juksakalastukseen ja verkkopyynin varjossa ja jopa kielletty vielä 1600-luvulla. Nykyään siimakalastusta harjoitetaan kaikkialla Norjan rannikolla. Etelässä suuret automaattisiimalaivat ovat yleisempiä, pohjoisessa pienemmät yhden-kahden kalastajan alukset. 

Siimakalastus jaetaan neljään kalastusmenetelmään: automaattilaivojen siimakalastukseen, väliveden siimakalastukseen, ja pintasiimakalastukseen sekä pohjasiimakalastukseen, jossa siima koukutetaan maissa ja lasketaan muutamaksi tunniksi, maksimissaan puoleksi vuorokaudeksi pohjaan. Yleisimpiä saaliskaloja ovat kolja ja sinipallas ja sesonkiaikana turska. Pohjasiima on yleensä punottua narua. Siimassa koukkuja 300-400.

Støssä on kolme kalastussesonkia: koljakausi heinä-tammikuussa ja turskakausi tammi-huhtikuussa sekä sinipallaskaudet kesäkuun kolmen ensimmäisen viikkon ja elokuun kolmen ensimmäisen viikon aikana. Saalismäärät vaihtelevat vältttävästä 60 kiloa/siima erinomaiseen 150 kiloa. Turskakaudella saattaa saalista tulla jopa 400 kiloa per siima.

Støssä siimakalastettu turska ja kolja ovat saaneet sekä MSC:n kesävän kalastuksen että Kravin økologisk fisk merkin. Rannikkokalastus siimoilla on ekologisesti ja sosiaalisesti kestävällä pohjalla. Se työllistää monikertaisesti tehokalastukseen verrattuna ja pitää rannikkokulttuurin elossa. Valitettavasti kyseessä on tehokkuuden paineissa muutama sukupolven kuluessa katoava elämäntapa. 

Lähde: Lauri Pietikäinen 

Uskaltaako pelkuri tehdä isoja ratkaisuja?

Eilen se tapahtui taas. Se, että hortoilen koiran kanssa ajatuksissasani ulkona ja pohdin syntyjä syviä. Mielessäni on pyrörinyt nyt viime viikot iso kysymys: uskallanko? Uskallanko todella luottaa siihen, että elämä kantaa, ja että eräs iso valinta, jota nyt olen tekemässä ja jonka puolesta sydämeni palaa, kantaa. Uskallanko heittäytyä? Niin, taas kerran – uskallanko heittäytyä. Viimeiset heittäytymiset kun eivät ihan putkeen menneet. Minusta on tullut pelkuri.

Muistat varmaan, kun syksyllä pohdin kumman pistän etusijalle, uran vai perheen. Silloin haaveilin perheestä, mutta se nyt sitten ei toteutunutkaan. Paska. Elämä siis kai ohjasi vielä katsomaan tätä urakorttia. Ja nyt tuo kortti on todella selkeä. Minulla siintää edessäni aika mahtavia mahdollisuuksia. Tuntuu, että nyt on se tuhannen taalan paikka ja minulla mahdollisuus tehdä joka päivä vain asioita, joita rakastan. Jos vain uskallan. Jos uskallan luottaa siihen, että voisin elää ja tehdä työtä sillä tavalla. Nyt vain pitäisi painaa kaasu pohjaan, sillä oikeasti mikään muu vaihtoehtoi ei tunnu hyvältä. Vain tämä. Jos vain uskaltaisi.

Nyt on aika kriittiset viikot käsillä, sillä tuntuu, että on tehtävä isoja ratkaisuja. Niin paljon asioita on tapahtunut, jotka osoittavat, että aika on JUURI NYT. Pitää valita pelko tai usko. Tällä viikolla olen tajunnut jotain suurta; että juuri tuo pelkoni, että elämä ei kantaisi, rakentaa esteen sille, että elämä voisi kantaa ja tämä juttu onnistua. Juuri tuolla pelollani luon ymärilleni väärää energiaa ja estän hyvän syntymisen. Pelko on niin iso taakka, että se on kerta kaikkiaan vain työnnettävä pois jos haluaa onnistua.

Niin. Se tapahtui. Eilen. Että hortoilen ja pelkään. Ja heitän taas sen kysymyksen. Anna joku merkki. Ja sitten seuraavassa kulmassa törmään tähän

asiatjärjestyy

Kamppailetko sinä jonkun ison valinnan kanssa juuri nyt? Uskallatko heittää pelon syrjään ja uskoa siihen, että valinta, jota olet tekemässä on oikea? Tiedättekö, että minä taidan juuri nyt, tällä nimenomaisella hetkellä tehdä sen päätöksen. Että uskallan. Tämä tuntuu tosi järisyttävältä, oikeasti. Itken, sillä tuntuu, että joku ihan hirveä taakka lähtee pois harteilta. Pelko haluaisi hengittää niskaan sitkeästi. Mutta nyt ei enää saa pelätä, vaan on painettava kaasu pohjaan.

/Maija, on tehnyt nyt tämän päätöksen edessänne, eikä voi enää perääntyä

”Eikö nyt olisi hyvä aika tehdä lapsia?”

Sitä minulta kysytään usein. Ja nyt olen päättänyt vastata kysymykseen blogissani, sillä viime aikoina olen meinannut räjähtää itkemään joka kerta, kun asiaa minulta udellaan.

Aikaisemmin kysymys lapsen tekemisestä ajalla, jolloin asumme muualla toisen uran takia*, tuntui suorastaan oksettavalta; mitä hittoa, onko lapsen tekeminen vastaus kaikkiin naisen uran suvantovaiheisiin? Niinhän se aina menee; kun eletään miehen elämän ehdoilla, naiselle on helppoa korvata tyhjyytensä ja elämän merkityksettömyys lapsella. Ei. Vastaukseni oli ei. En tekisi lasta ihan vaan siitä syystä, että se on sovinistinen ajatus ja helppo ratkaisu tähän tilanteeseen kun ”Maija on nyt vähän hukassa”.

Silloin vastasin kysymykseen näin: ”Vielä ei ole aika lapsille. Haluan löytää ensin uuden suunnan urallani ja keskittyä itseni toteuttamiseen vielä hetken ennen kuin olen valmis ottamaan vastuun pienestä ihmisestä. Elämme vain yhden ihmisen tuloilla ja asumme ulkomailla, kaukana sukulaisista ja ystävistä. Olemme olleet yhdessä vain reilun vuoden, ja haluamme ensin viettää hetken aikaa kahdestaan. Lapsi ei tunnu sopivalta, sillä elämä on vielä melko huteralla pohjalla.

web-reso-2412

Nämä vastaukset pätevät edellen. Etsin parhaillaan työtä Ruotsista ja suunnittelen mielenkiintoisia työkuviota Suomessa (ajatus on että reissaisin maiden välillä tehden töitä kummassakin); haluan taas pienen aikalisän ottamisen jälkeen kasvaa ammattilaisena. Sitten kun kasvatan lastani, haluan, että lähellä tukenani on sukua ja ystäviä. Haluan turvata lapsilleni vakaan pohjan ja kahden aikuisen toimeentulon. Tiedän tarkalleen joka ainoan klisheen tähän liittyen; ”Koskaan ei ole oikea aika saada lasta.”  tai ”Ei lapsia noin vaan hankita.” tai ”Eivät lapsi ja ura ole toisiaan poissulkevia asioita.”. Mutta näissä olosuhteissa aika ei ole oikea.

Ja sitten toisaalta, tilanne on muuttunut radikaalisti: olisin valmiimpi kuin koskaan. Viimeisten kuukausien aikana pallotellessani elämääni ja tavoitteitani minulle on kirkastunut yhä selvemmin; haluaisin jo lapsen. Haluaisin olla äiti. Katson haikeana kaikkia upeita raskaana olevia naisia (kaikki, siis ihan kaikki, ovat joko nyt raskaana tai vasta saaneet lapsen!) ja ihania äitejä lapsiensa kanssa.

web-reso-2667

Tämä on suuri ristiriita minulle juuri nyt. Haluan vielä satsata uraani, mutta samalla olisin valmis äidiksi. Tilannehan olisi täydellinen lapselle. Tavallaan. Mutta tavallaan taas ei ollenkaan. Tiedän, että tässä tilanteessa ei ole oikea ratkaisu saada lasta. Kun mietin asiaa, tunnen itsessäni, että sen aika ei vielä ole. Ja kuitenkin… Haluan yhtä, mutta sitten kuitenkin toista.

En tiedä ymmärrtkö mitä tarkoitan; yritän kai vain kommunikoida tuota ristiriitaa, joka minun tilanteessani on vielä ehkä ilmeisempi juuri nyt – kun ei ole työtä ja pelko ylipäänsä sen saamisesta kaivaa mieltä, ehtii punnita kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja. Onko lukijoissani muita samanlaisessa tilanteessa olevia tai joskus saman kokeneita? Punnitsetko juuri uran ja äitiyden välistä rotkoa; milloin on oikea aika? Olisin onnellinen, jos jakaisit ajatuksiasi kommentoimalla tätä blogia! Tai tunnetko jonkun, joka käy läpi samanlaista vaihetta elämässään? Vinkkaa hänelle tästä blogistani, niin voisin jutella hänen kanssaan. Välillä tuntuu niin yksinäiseltä näiden ajatusten kanssa.

way

Positive Thinking

/Maija, naisen elämän diippejä peruskysymyksiä pohdiskellen

*sinulle, joka ehkä luet nyt blogiani ensimmäistä kertaa kerrottakoon, että olen laittanut oman urani yrittäjänä ja viestinnän ammattilaisena katkolle ja muuttanut Ruotsiin mieheni työn perässä. Nyt jonkin aikaa työttömänä oltuani käynnistelen omaa uraani uudelleen hakemalla töitä.

Lähetin työhakemuksen ja 2 minuutin kuluttua sain kutsun haastatteluun

No nyt on tehokkuus huipussaan. Lähetin neljä minuuttia sitten avoimen työhakemukseni erääseen yritykseen. Kaksi minuuttia hakemuksen lähettämisen jälkeen sain kutsun tulla käymään tuosa yrityksessä. Niinku mitä?! Nyt voisi sanoa, että tänään on niinku mun päivä!

kaksiminuuttia1

Koska tämä fakta tekee tästä asiasta vieläkin kovemman, voin tunnustaa, että vaikka olen näitä ceeveitä ja hakemuksia kirjoitellut jo pidemmän aikaa tämä oli ENSIMMÄINEN lähettämäni hakemus! Ja sitten: kaksi minuttia ja saan kutsun haastatteluun. ?? Työnhaustani tekee haastavan se, että etsimäni kaltaisia paikkoja ei juuri avoimilla markkinoilla ole, vaan kiinnostavat firmat täytyy kaivaa itse ja olla niihin itse yhteydessä. Olin varautunut odottamaan viikkoja ja joutuvani soittamaan hakemukseni perään lukuisia kertoja. Mutta sitten sainkin kutsun haastatteluun kahdessa minuutissa (tuli nyt jo varmaan selväksi kaikille…). Niinku mitä?!

kaksiminuuttia2

/Maija, joka uskoo taas ihmeisiin

Ps. Muistathan, että voit TILATA BLOGINI SÄHKÖPOSTIISI. Tämän sivuston sivupalkissa ylhäällä on linkki, josta saat blogini sähköpostiisi helposti. Kirjoita email-osoitteesi kenttään, vahvista tilaus ja saat tiedon uusista postauksista suoraan meiliisi!