Nyt on saatava vähän äksöniä elämään! Haluan aloittaa uuden urheiluharrastuksen. Jotain, mitä treenataan ja tehdään yhdessä (ei yksin puurtamista) sekä joka pistää minut äärirajoille taitojeni ja fysiikkani kanssa. Jotain uutta ja jännää. Haluan saada hauskuutta elämään ja voida jakaa sitä kanssasi. Haluan myös taas päästä vähän haastamaan itseäni, sillä edellisistä haasteista on jo sen verran aikaa.
Ehdota! Mitä minun tulisi alkaa harrastaa ja missä? Kenties jotain, jota itse harrastat ja haluaisit minun tutustuvan lajiin? Valitsen ehdotuksista yhden innostavimman ja hyppään hommiin. Sen lisäksi, että harrastan, aion myös tehdä kokemuksestani juttua.
Kuva: Markus Kiili
Kuvat Stepi Sundberg
Muistatko muuten tämän kuvien seikkailun, kun pyöräilin kolmessa päivässä 350 kilometriä Äkäslompolosta Norjan Altaan? Koko mahtava supersankaritarina Somekuningattaren tulikoe ja muita tarinoita supersankareista – kolme päivää ja 350 kilometriä Hullun Polkasua löytyy TÄÄLTÄ, lue kokonaan!
Tuossa tarinassa on eräs tärkeä oivallus, joka kerta toisensa jälkeen ajaa minua uusien rajojeni ylittämistä vaativien suoritusten ääreen. Toimikoon nämä, tuosta tarinasta tähän nostamani sanat inspiraationa tälle uudelle alkavalle viikolle:
”Ylitin ja yllätin itseni täydellisesti. Löysin itsestäni aivan uusia puolia. Tajusin, että ihminen voi vetää itsensä aikamoisille äärirajoille ja selvitä. Ymmärsin kuinka hauska on kilpailla itsensä kanssa. Haastaa itseään ja katsoa mitä tapahtuu, kun mennään alueelle, jota ei itsessään tunne. Koin, miltä tuntuu kun voittaa pahimmat esteensä. Kun tajuaa, että kaikki on mahdollista.
Tarvitaan vain uskoa ja uskallusta. Tarvitaan sitä että viitsii. Kokeilee. Lähtee. Tarttuu haasteeseen. Ei pelkää epäonnistumista. Ei pelkää. Näkee mahdollisuudet. Näkee voimansa.
”Tuohan on aivan hullua, lähteä treenaamatta tekemään tuollainen suoritus”, niin minulle sanottiin ja niin minäkin olisin voinut ajatella. Epäillä. Mutta minä sanon: tämä oli elämäni seikkailu, jokaisen sekunnin arvoista. Sain tutustua itseeni, löytää sisältäni sisukkaimman ja sinnikkäimmän Ämmän, jonka olen koskaan tuntenut. Tajuta, että tämä Ämmä pärjää. Että tämä Ämmä osaa, pystyy ja voi. Ja haluaa heti ottaa uuden haasteen vastaan, sillä tutkimusmatka on vasta alkanut….
Ja tiedätkö mitä? Niin pystyt sinäkin. Juuri niihin asioihin joista haaveilet. Jos vain kokeilet. Et kuuntele hullutuksia ympäriltä, vaan luotat itseesi. Etkä luovuta. Sinä riität. Sinä venyt. Sinä onnistut. Jos vain haluat!”
Niin. Tiedätkö?
Tärkeintä on, että viitsii. Sen minä tajusin tällä matkalla. On niin helppoa sanoa, ettei pysty tai kykene tai voi, kun tuntematon pelottaa. Kun ei ole aivan varma. Kun toiset kuiskivat vieressä, että onkohan tuossa nyt järkeä.
Kun ei vaan viitsi yrittää ja kokeilla.
On niin paljon helpompaa jättää tekemättä.
Vaikka saattaakin olla, että matkan varrella löytyy uusi supersankari. Sellainen joka ei ole puettu Batmaniksi tai Mehiläiseksi tai Pastoriksi, vaan näyttää ihan sinulta. On sinä!
Saattaa olla, että matkan varrella itsestä paljastuu Supersankari.
Just nyt epäilys on, että juhannuksena on edessä 23 kilometrin polkukävely. Jos sekään. Tänään kyseenalaistan kovaa koko polkujuoksuprojektini tavoitteen.
Polveni alkoi ensimmäisten juoksukokeilujen jäljiltä oireilla ja kipuilla, ja fysioterapeuttini laittoi juoksulle tauon. Jalka ei kestänyt vielä kunnolla iskua, joka juoksusta syntyy. Pari viikkoa olen joutunut olemaan juoksematta, ja täyttä lepoakin oli viikko. Nyt olen käynyt testaamassa polven kestävyyttä eikä tämä ihan kovin suurta uskoa juoksuun saati tavoitteeseni pääsemiseen ole luonut.
Juoksukunto ja -askellus ovat vielä täysin hukassa, eikä se tästä nyt kovin paljon pääse kehittymään, mikäli polvi päättää alkaa reistailla taas. Kello tikittää, kohta on jo kesäkuu! Ahdistaa, ärsyttää ja tuntuu niin riittämättömältä, kun joutuu edelleen myöntymään kehonsa kehnon tilan alla. Mutta nyt täytyy vain hitaasti koettaa ja maltillisesti mennä eteenpäin yksi askel kerrallaan. On kai vain hyväksyttävä se, että minun elämäni kaiken kokemani jälkeen on nyt siinä pisteessä, että joudun opettelemaan juoksemaankin ihan alusta alkaen.
Ja se tavoite, Tahko Trail juhannuksena, tuntuu aika mahdottomalta ajatukselta juuri. Enkö olisi vain voinut opetella juoksemaan ilman tällaista tavoitetta? Miksi kaltaisellani tavallisella kuntourheilijalla pitäisi olla tavoite? Täytyykö aina olla maali, mihin pyrkiä?
MIELENI PALAUTUU KESKUSTELUUN, jonka kävin juoksuprojektissani mukana olevan urheilupsykologini Saara Grönholmin kanssa. Hänen kanssaan pohdimme tavoitteen merkitystä urheilussa – tai oikeastaan ihan millä tahansa elämän osa-alueella.
Tavoite toki voi olla se, että pitää itsestä huolta, eikä sen aina tarvitse tietenkään olla jokin kisa. Minulle tietysti pelkästään polveni kuntoon saaminen voisi olla ihan kelpo tavoite. Kuitenkin konkreettinen päivämäärä, jossa kuntoa mitataan (vaikka vain itselle), tuo suunnan tekemiseen. Joka viikko on yksi viikko vähemman aikaa, jos lykkää harjoitteluja. Tavoite tuo suunnitelmallisuutta tekemiseen. Ja kun se on aktiivisesti läsnä arjessa, suunnittelee myös tietoisesti tekoja tavoitteeseen pääsemiseksi.
Liikuntaa on tärkeää harjoittaa huvikseen ja arkiliikunnan kannalta, mutta tavoitteellisuus luo raamia tekemiseen. Aika on kortilla, ja se tulee otettua asioille helpommin, kun niillä on joku tavoite, päämäärä kalenterissa – piste, johon treenaa.
Tavoitteen asetannassa kaikki oman elämän asiat pistetään vaakakuppeihin ja punnitaan niiden merkitystä itselle – kun tämän harkinnan tekee, osaa priorisoida tavoitteensa muiden arjen askareiden joukossa korkeammalle ja oikeaan järjestykseen.
JA NYT TÄNÄÄN tikuttaessani tipun askelilla eteenpäin, muistin erään tärkeän asian, josta Saara puhui. Hän sanoi, että hänelle on tavoitteen asetannassa yksi asia on erityisen kiinnostavaa. Se, kuinka joillakin ihmisillä tavoite voi kääntyä siihen, että siitä tulee todella joustamaton; että aletaan toteuttaa ohjelmaa, joka hajottaa paikat tai mielen.
Tavoitteessa olennaista olisikin se, että sitä kykenee ajattelemaan mielessä joustavasti ja soveltamaan tilanteen mukaan sopivasti. Saara sanoi, että tavoitteeseen liittyy se, että on joku raami, mutta myös oma joustavuus: että pystyy etenemään kohti tavoitetta, mutta myös tekemään tekoja, joilla ei hajota itseään tai ettei siitä tule suoritusta. Olennaista on, että pystyy nauttimaan itse matkastakin ja niistä yksittäisistä asioista, joita tekee päästäkseen kohti tavoitetta.
Tavoitteen tavoite onkin se, että lopussa, maaliin päästyään, voisi sanoa, että olisi tehnyt tämän ilman sitä tavoitettakin. Askeleet ovat arvokkaita itsessään, eikä pelkästään loppuhuipentuma. Ja tämän voi ymmärtää vain, kun tavoitteen on alunperin asettanut.
Ehkä siis nämä ottamattomatkin askeleet, kipuilu ja päänsisäinen kärsimys ovat merkityksellisiä minun matkallani, kävipä lopputavoitteen sitten kuinka tahansa.
Koska polkujuoksu tapahtuu metsässä ja poluilla, mitään erityistä juoksutekniikkaa siinä ei tarvitse olla. Kokemuksen karttuessa askel hioutuu vähitellen polun juurakoihin ja kivikoihin, ja sitä myöten juoksusta tulee sulavampaa ja taloudellisempaa – lähes itsestään. Juostessa kannattaa katseella hakea sopivaa ajolinjaa muutaman metrin päästä ja sovittaa askelet sen pohjalta maaston mukaan.
Muun muassa näin valmentajani Hannu Airila ohjeisti minua aloittaessamme yhteisen taipaleemme polkujuoksun saloihin.
Tervetuloa mukaan ensimmäiseen polkujuoksutreeniin! Kuuntele tästä Yle Areenasta löytyvästä jutusta muun muassa se, miten aloittelijan on hyvä käynnistää polkujuoksutreeni ja millainen harjoittelu sopii ensimmäille viikoille, kun tavoitteena on 23-kilometrin juoksu. Pohdimme myös millaiset kengät on syytä laittaa jalkaan, kun metsässä on vielä lunta ja jäätä.
Nyt kyllä täytyy tunnustaa, että vaikka olenkin hyvällä fiiliksellä ja rento, tämä huomenna edessä häämöttävä haaste jännittää etukäteen varmaan enemmän kuin mikään aiempi. Tai sitten olen vain onnellisesti unohtanut kaikkien edellisten seikkailujeni synnyttämän jännityksen.
Aikainen aamuherätys on edessä. Täytyy ajaa Kuopiosta reilun 50 kilomterin päähän Leppävirralle aamuseitsemäksi, jättää auto sinne ja hypätä Varkauteen lähtevään bussikuljetukseen. Kisan startti on Varkaudessa ja päätepiste Leppävirralla. Sitten kello 9.00 on yhteislähtö 42 kilometrin hiihtoon.
Jostain kumman syystä mieltä painaa mäenlasku. Tai eihän siinä mitään kummallista ole, sitähän olen niin paljon ääneen pohtinut aiemminkin. Mutta muutoin en epäile, etteikö kisa menisi hyvin. Enkä epäile mäenlaskuakaan, se vain saa nyt mielessäni pelkona liian isot mittasuhteet. Nyt keskityn vain ajattelemaan positiivisesti ja nauttimaan hiihdon tunnelmasta. Tämä on minulle merkityksellinen paalu; pääsenhän vihdoin vammani jälkeen taas testaamaan kehoni ja mieleni rajoja urheilusuoritteessa.
Pelot, mielenhallinta ja valmistautuminen isoon urheilusuoritukseen olivat puheena myös työssäni tänään aamulla. Radiossa vieraanani oli urheilupsykologi Saara Grönholm, jonka kanssa pohdimme, kuinka treenata mielen lihas urheiusuoritukseen.
Kuuntele keskustelumme tämän linkin takaa Yle Areenassa, siinä on paljon ajateltavaa kelle tahansa erilaisiin urheilusuorituksiin valmistautuvalle.
Urheilupsykologi Saara Grönholmin kanssa aamulla.
Hei, huomiseen! Olen koko päivän tankannut ruokaa, joten luulisi, että energiavarannot olisivat nyt kohdillaan.
Hain tänään motivaatiota lauantaiseen hiihtohaasteeseeni. Ja sitä olisi nyt tarjolla sinullekin!
24 tuntia putkeen, 112 kierrosta ja yhteensä 305 km vuorokauden aikana pyörällä Alastaron moottorirataa. Tällä muistelolla parin kesän taa on hyvä treenata mentaalipuolta tulevan lauantain 42 kilometrin hiihtoon. Muistatko tämän seikkailuni? Ei tunnu tuo tuleva hiihto ihan hirveesti just nyt missään…
”Kylähullu on ihminen, jonka käyttäytyminen ja olemus poikkeavat sosiaalisen yhteisönsä normistosta. Poikkeava elämäntapa, pukeutuminen, erikoislaatuiset teot tai ajatukset ovat tehneet henkilöstä kylähullun, ja siten yhteisön kiinnostuksen ja kertomusten kohteen.”
Kello 00.30 minä päätän, että kotiin päästyäni googlaan miten kylähulluus määritellään – tuo sana kun on ainoa, joka 12 tunnin ja 30 minuutin polkupyörällä ajon jälkeen päähäni nousee.
Kylähullu.
Jollain tavalla olen aavistanut tämän kaksitoistatuntia ja kolmekymmentäminuuttia aiemmin, kun vihreä lippu on heilahtanut Alastaron moottoriradalla. Että eihän tähän ryhdy kuin hullu. On juhannuspäivä, kello 11.58 ja jossain toisissa olosuhteissa kaljatölkit ovat jo napsahtaneet auki. Mutta täällä paahtavalla moottoriradalla tölkin sijaan napsautetaan pyöräilykengät kiinni lukkopolkimiin. Edessä on 24 tuntia pyöräilyä 2,73 kilometrin mittaisella radalla.
PYLLYJÄ. Niitä minä näen edessäni lähtöviivalla. Satakunta pakaraparia on valmiina puraisemaan pyöränsä kiinni asfalttiin.
Olen löytänyt aamulla majapaikastani hopeisen joulukuusen koristenauhan ja kietonut sen kaulaani. Älä kysy miksi. Jo kello 14.30 ymmärrän tämän olleen asustepoliittisesti virhe. Nauha kutittaa, hiostaa ja on joka välissä tunkeutumassa pyörän pinnojen väliin.
Mutta tunnelmaluontimielessä joulukuuseus on parasta mitä voin tapahtumalle tarjota. Sen huomaan jo lähtöviivalla. ”Joulukuusi”, Joulumuori”, ”Joulutyttö”, ”Viitta”; tällaisia huutoja tulen matkan varrella kuulemaan seuraavan vuorokauden aikana. Harmittaa, etten löytänyt joulutähteä, jonka olisin voinut ripustaa kypäräni päälle.
Moni kysyy pukeutumiseni kummastuttamana onko minulla jokin juhlapäivä.
–Ei. Minä olen vain tullut muistuttamaan teille tänne juhannuksen keskelle, että me ollaan joka kierros lähempänä joulua, totean.
Ratareisi-tapahtuman emäntä ja isäntä Anni ja Lauri Vuohensilta jakoivat ohjeita ennen matkaan lähtöä. Kaikki kuvat: Timo Kananoja
VIHREÄ LÄHTÖLIPPU HEILAHTAA ja joukkomme suhauttaa kulkupelinsä vauhtiin. Jouluuusekoriste kietoutuu tiukasti kaulaani. Jos minä itse voisin kietoutua johonkin, olisi se varmasti Jänis-Jorma, jonka seuraan olen päättänyt liittyä. Nimeän hänet Jormaksi, vaikka hänen nimensä on oikeasti Jarmo. Jänis-Jorma kuulostaa vikkelämmältä vekkulilta ja minun tarinaani täydellisesti sopivalta hahmolta.
Vikkelä vekkuli Jänis-Jorma läskipyörällään!
Jänis-Jorma osallistuu Alastaron Ratareisi-tapahtumaan kolmatta kertaa ja aikoo olla pyörän päällä ilman taukoja 24 tuntia. Siksi hänen tahtinsa on rauhallinen ja sitä on minulle suositeltu: malttia. Marketista Jorma on ostanut evääkseen 40 Mars-patukkaa. Pakolliset vessatauot ja pienet jaloittelut – muuten hän aikoo selvitä Marseillaan.
Kylähullu Marsista.
Suihk.
Suihk.
Suihk.
Siinä ne menevät, kiireiset pahtajat. Kullakin meistä on oma tyylinsä ja tavoitteensa. Minulla on kyllä käyttöä Jänis-Jormalle. Muuten olisin jo suhauttanut paahtajien perään innostuksissani, sillä pyöräni rullaa yllättävän hyvin ja olen energiaa täynnä. Etukäteistreeni näyttää onnistuneen! Olen tankannut viikon hiilareita. Pyörän päällä olen viimeksi istunut edellisen vuoden elokuussa.
Lahjattomat treenaa.
Mega-suihk.
Jostain viereeni suhahtaa vaaleanpunainen ilmestys. Sari. Hän on himotriathlonisti ja pukeutunut maailman upeimpaan pyöräilyasuun. Pinkkiä ja kukkia. Koska olen nainen, Sari on ollut ensimmäinen varikolle aamulla saapuessani, johon olen silmäni kiinnittänyt:
Minun.
On.
Saatava.
Tuollainen.
Pinkki!
(Sponsorit, vinkki!)
Sari on ihana. Hymyilee pinkissään. Heilauttaa kättään, pysähtyy (mutta vain sekunnin sadasosaksi, jottei oma hyvä tahti katkea) vierelleni, ja lausuu ihanan, kannustavan sanan.
Ja suihkauttaa menemään jättäen näköpiiriin pitkän viivan pinkkiä.
Super-Sari!
”ELÄMÄ ON KUIN SPINNINGTUNTI.
Noi tarvii vetäjän eteen, et ne tajuu mitä ne täällä tekee. Ne polkee polkee, sä voit johtajaa seuraa, tai ite ohjata keulaa.
Nyt pyörät pyörimään, vaikket välttämät jaksa laskui ettet päämällä maksa.
En töitä pelkää, ne kelpaa mulle, oon alust asti haissu seikkailulle…”
Kello 14.30. Minä olen käynyt ensimmäisellä tauollani ja kadottanut jo Jänis-Jorman. Pakka sekoittuu. Avaan Spotifyn ja työnnän kuulokkeet korviini. ”Nyt pyörät pyörimään…” Osuvaa. Elastinen ja Hedberg.
Tauon jälkeen on vähän vaikeuksia motivoitua liikkeellelähtöön. Minä, paljon treenannut ja kaukaa viisas (lue sarkasmi) olen onnekseni etukäteen jututtanut ex-kilpapyöräilijä Mira Kasslinia ja kysynyt hänen neuvojaan 24 tunnin pyöräilystä selviämiseen. Olemme rakentaneet mallin polkusuoritukseeni: 2 tuntia ajoa, lyhyt tauko. 2 tuntia ajoa, kyhyt tauko. 2 tuntia ajoa, vähän pidempi tauko. Ja sama uudeelleen. 24 tuntia neljässä osassa. Mietin Miralta saamiani ohjeita kunnes:
Suihk.
Super-Sari. Hymyilee pinkissään. Heilauttaa kättään, pysähtyy vierelleni (mutta vain sekunnin sadasosaksi, jottei oma hyvä tahti katkea) ja lausuu ihanan, kannustavan sanan. Ja suihkauttaa menemään jättäen näköpiiriin pitkän viivan pinkkiä.
Vikkelä vekkuli Jänis-Jorma läskipyörällään ja sen kaverit. Kuva: Timo Kananoja
”JONKUN ON NÄYTETTÄVÄ MALLIA, jonkun on täytettävä halleja.
Se vaatii valtavia palleja,
näil jäbil ne on tallella, ou!”
Kello on 16. Neljä tuntia takana. Miten tämän nyt sanoisi…
Sanon suoraan.
Naisen ulkosynnyttimet.
Satula.
Hankaa.
Hankaa paljon. Ja sattuu.
Ja kello-on-vasta-neljä-voihelvetinperkele!
Ou, ja täl mimmil ei muute oon enää palleja tallella.
Siitä se alkaa. Ulkosynnytinten helvetti. Kiemurtelen satulassa. Koetan löytää jotain sijaintia alapäälleni, joka ei olisi vielä hankaantunut mäsäksi, jotta voisin istua satulaan. Vauhti hidastuu ja siksakkaan radan laidalta toiselle huomaamattani. Kukaan ei taida uskaltaa ohitseni, niin arvaamattomalta menoni vaikuttaa.
Viereen kurvaa minulle vielä tuntematon mies. Hän kysyy miten menee.
Ni. Arvaa mitä hänelle vastaan?
–No. Nyt kun kysyt, ni, p*lluun sattuu ihan sikana.
Käännän katseeni miestä kohti ja näen valkoisen hymyilevän hammasrivistön.
Markus.
Komea.
Hurmaava.
Hitto.
Käytsä usein täällä?
”KYLÄHULLUUS ON SOSIAALISESTI tuotettu ilmiö. Nimestään huolimatta kylähulluus ilmiönä ei rajoitu vain kyliin tai maalaisympäristöihin.”
Niin. Kylähulluus voi myös rajoittua 2,73 kilometrin mittaiselle moottoriradalle. Näen Jänis-Jorman muutaman sadan metrin päässä, ja otan spurtin. On pakko päästä kysymään mitä hänelle kuuluu.
Kello on 18.47. Jänis-Jorma kulkee yhden Mars-patukan tuntivauhtia. Siis kerran tunnissa hän syö yhden Marsin. Taukoja hänelle on ollut tähän mennessä yksi.
Jänis-Jorma opettaa minulle hyödyllisen taidon: osoittaa sukanvarttaan ja näyttää siellä olevien syötyjen Mars-patukoiden kääreet. Roskasukka! Minä tungen omat banaaninkuoreni sukkaan. Pieni virhe…
Ja sitten:
Suihk.
Super-Sari. Hymyilee pinkissään. Heilauttaa kättään, pysähtyy vierelleni (mutta vain sekunnin sadasosaksi, jottei oma hyvä tahti katkea) vierelleni, ja lausuu ihanan, kannustavan sanan.
Hymyilee ja suihkauttaa menemään jättäen näköpiiriin pitkän viivan pinkkiä.
Minua ei hymyilytä yhtään. Haluan tauolle ja banaaninkuoren pois sukasta.
TAUOT, NIITÄ MINÄ PIDÄN suunnitelmallisesti kahden tunnin välein. Nappaan makkaraa, karjalanpiirakkaa ja suklaata. Ja sipsiä ja irtokarkkia ja suolapähkinöitä ja… Parasta urheilussa on syöminen! Käyn vessassa ja pinkaisen taas matkaan. Kone ei saa hyytyä ja liian pitkät tauot on kielletty. Alkumatkan olen tunnustellut kehoani ja oppinut yllättävän nopeasti minulle sopivan tahdin polkemisessa, tauoissa ja tankkauksessa. Niiden sulavassa rytmissä etenen kohti päämäärääni.
Klo 21.10 olen palannut taas baanalle. Inasen vaikea hetki. Päätä painaa. Siis ala-sellaisen lisäksi yläpäätä.
Kukkaistuoksu.
Lehahdus tropiikkia ja pölyttäviä mehiläisiä.
Super-Sari! Hymyilee pinkissään. Heilauttaa kättään, pysähtyy (nyt yllättäen ihan hidastaa vauhtiaan) vierelleni, ja lausuu ihanan, kannustavan sanan.
–Voi miten sä oot noin reipas, kun jaksat täällä vaan polkea. Mä oon käyny jo suihkussa tässä välissä!
Voi vittu. Enpä haistanu peseytymistäsi jo kilometrin takaa!! Miten kukaan voi olla noin super? Olen valmiina hirttäytymään joulukuuseen.
Ja sitten Sari suihkauttaa menemään jättäen näköpiiriin pitkän viivan pinkkiä. Minä työnnän kuulokkeet korviin:
”Lets talk about sex baby Lets talk about you and me Lets talk about all the good things…”
On soittolistallani näköjään toinenkin biisi. Nousen automaattisesti putkelle polkemaan. NYT ei ole oikea hetki ajatella tai laulaa tätä. Toosa huutaa, edelleen… Painan seuraavaan biisiin ja:
”Mä tiedän mitä teen, on selkeet tavotteet
ja nyt mun enää täytyy jaksaa!
Vaikka aamul väsyttäis ja moni himaan jäis,
mä tiedän et mun täytyy jaksaa.”
Sami ja Ela. Taas!
On ihan sama miten kukin suoritukseensa motivoituu. Tärkeintä on, että motivoituu. Minulle se on pyllyt. Niitä vilahtaa ohi kiitettävää tahtia. Kuvaan videolle MAMILeita (MiddleAged Men In Lycras) ja lipaisen huuliani. Menkööt ohi, minä pidän oman rauhallisen sitkeän vauhtini, sillä se on toinen motivaationi lähde: suunniteltu polkurytmi. Näin epäjärjestelmälliseksi ja maailmoja syleileväksi tyypiksi olen yllättynyt itsessäni siihen, miten tarkaan etukäteen olen kyennyt suunnitelmani rakentamaan ja siinä pysymään.
Minä olen päättänyt. Olen päättänyt, että matka ei jää kesken. Olen päättänyt, että kilometrejä ja kierroksia saadaan kasaan sen verran kiitettävä määrä, että seuraavan vuoden voin brassaillla saavutuksellani.
Minä olen päättänyt, ja se on motivaattorini. Pyllyjen lisäksi.
Tedän, että mä jaksan ja että se on vain päästäni kiinni.
KELLO ON TARKALLEEN 22.22
Komea-Markus ilmaantuu viereeni. Minä sähköistyn. Hän katsoo kysyvästi. Tiedän mitä hän miettii.
–Vähän jo helpottaa, raportoin.
Markus on sillai cool, ettei hän ole alapääavautumisestani hämmentynyt. Se on elämää täällä pyöräilypiireissä. Mutta Markuksen perä kestää. Hän aikoo polkea reilusti yli sadan kierroksen.
Minun tavoitteenani on 100 kierrosta, noin 270 kilometriä. Minä en aio nukkua. Markus aikoo. Erehdyn miettimään miltä tuntuisi käpertyä samaan makuupussiin hänen kanssaan, mutta sillä samalla silmänräpäyksellä totean, että:
Ei. Meidän suhteemme alkaa rauhallisella tutustumisella. Alapäähommat siirretään suosiolla muutaman vuoden päähän.
Kannustusjoukot. Kuva: Timo Kananoja
”KYLÄHULLUUDELLA ON AIEMMIN OLLUT kielteissävytteinen leima, mutta nykyään kylähullu on arvonimi kylien ja maaseudun asioita kehittäneelle tai muuten ansioituneelle henkilöllelähde? – – – Kylähulluuden arvostuksen noususta kertoo myös ilmiön uudet nimitykset, kuten kyläboheemi ja kyläoriginelli. Kylähullut ovat olleet yhteisönsä merkkihenkilöitä, joiden kautta on kanavoitu monenlaisia tunteitakenen mukaan?. He ovat olleet oman paikkakuntansa tunnetuimpia ja hauskimpia nähtävyyksiä, legendoja jo eläessään.”
”Shalallaallaallaalla, Viitta! Shalallaaallalaallaaaa, Viitta! Voiton vie!”
Radan varrelle on ilmestynyt nuorten miesten humalainen juhannuskannustusjoukko. He ovat bonganneet joulukuusenkoristeeni ja nimenneet minut sen myötä Viitaksi. Voitko kuvitella miten hienolta tämä kannustus ja arvonimi tuntuvat 12 tunnin polkemisen jälkeen!
Shalalllaalllaallaaa! Viitta aikoo viedä voiton. Se on päätetty.
Alkaa elämäni yksi hienoimmista tunteista: jäljellä olevaa polkuaikaa laskeva kello näyttää aikaa 11.59 ja rapiat. Viimeisetkin rippeet päivän paahteesta ovat haihtuneet radalta. Nyt on hyvä sää, viileää. Aurinko laskee ja on uskomattoman kaunista.
Luonto pitää huolen siitä, etten kokonaisen vuorokauden aikana ehdi kertaakaan tylsistyä radan ympäri junnaamiseen. Suomen kesä on kaunis ja monivivahteinen. On itseasiassa ainutlaatuinen kokemus rullata samaa rataa 24 tuntia ja nähdä edessään kuinka päivä erilaisine maisemineen rakentaa joka hetkeen aivan omanlaisensa näyttämön.
Se on kaunista ja ainutlaatuista. Olen onnellinen.
”EN LOPETA KUN OON VÄSYNY, mä lopetan kun oon valmis, silloinkin kun ei todellakaa tarvis. Teen enemmän ku muut, mutten veren maku suus. Vaatii toistoo ja valmisteluu, me yritetää viel se kymmenes kerta.”
Yrittäkööt Ela ja Sami kymmenettä kertaa, minä keikun nyt jossain sietsemänkympin kieppeillä. Puolenyön aikaan toosa on turtunut, enkä tunne enää kipua missään. Olo on yllättävän hieno. Päätän, että 100 kierrosta on saatava täyteen ennen kuin harkitsen mahdollista nukkumista. Olen pitänyt kahden tunnin polkurytmini säntillisesti. Tauot ovat olleet välillä suunniteltuja pidempiä, mutta se ei ole vaikuttanut suoritusrytmiini.
Suuri, keltainen kuu nousee edessäni. Se on kaunis. Lähes taianomainen yö, jossa kaikki onnistuu. Yötön yö. Kiireiset paahtajat suihkauttavat taas ohitseni. Mietin mahtavatko he edes ehtiä nähdä tätä kauneutta.
Kello on jotain joskus aamuyhden aikaan. Komea-Markus!! Silmäni viiraavat ja hetken aikaa luulen hänen laukkaavan vierelleni valkoisella ratsulla ja sitten se auringonlasku ja kuun nousu ja tsirptsirp. Sydän sykkien tiedustelen hänen kierroksiaan.
–107, hän toteaa jämptisti. On suunnitellut käyvänsä kohta hetkeksi nukkumaan.
Sitten hän jatkaa matkaansa ja minä vilkaisen aikaa Suunnostani. KELLO ON 1.07!!!!!
Siis Komea-Markuksella 107 kierrosta ja kello on 1.07 ja minä olen tässä ja valkoinen ratsu ja keltainen kuu! Tämä on tähtiin kirjoitettu, vuosisadan rakkaustarina!
Hetkellinen mielen järkkyminen katkeaa; joulukuusenkoristeeni pyrkii pinnojen väliin. Ratsastetaan tässä nyt ihan vaan keskenään kohti 24 tuntia.
TÄMÄ ON MAINOS: Teho Sport -patukka klo 00.30 aamuyöllä on jumalan lahja kaikelle ihmiskunnalle. Tahti meinaa hyytyä, ja vedän tämän taikasauvani takataskusta. Kierroksia on vielä aivan liikaa jäljellä.
Ajatus keskeytyy, takaa kuuluu huutoa. Team Rynkeby, nuo pirullisen ihanat pyörähullut. Tehosport-humalassani pinkaisen heitä karkuun ja alan laulaa joululauluja.
–Hei tonttu-ukot hyppikää ja hetken kestää elämää ja sekin synkkää ja ikävää. Rynkeby painaa perässäni ja minä huutolaulan. Ei enää Tehosporteja meikäläiselle, ne kihahtavat kivasti päähän. Mutta sen ja Team Rynkebyn voimin jaksan vielä 2 tunnin kierrokseni loppuun. Systeemistä ei poiketa.
Ihana Team Rynkeby. Kuva Timo Kananoja.
Klo 2.00 menen tauolle selvittämään kierrosmäärääni.
86.
100 kierrokseen on siis 14 jäljellä. Seitsemän kierroksen tuntivauhdilla tämä tarkoittaa vielä kahta tuntia lisää. Päätän startata matkaan klo 2.40, mikä tarkoittaa, että 100 kierrosta on täynnä klo 4.40.
Jämptiä.
”Mä en ole luovuttanu, en edes verta… Kyl se näkee miten työstäni nautin, oves luki ”vedä”, mä työnsin sen auki.”
Elämä aamuyöllä kello 2.40 jälkeen on tuskaa, ainakin jos on polkenut Alastaron moottoriradalla lähes 15 tuntia. Kierrokset 89 – 99 ovat puhdasta painajaista. Lasken päässäni kierrosten kulua, mikä vaikuttaa virheeltä. Aiempi strategiani laskea vain tunteja on ollut armollisempaa.
Kello 3.59, silloin kun aurinko on parhaassa nousussa, minä olen pahimmassa laskussa. Kello 4.15. kuvaan valoa kameralle saadakseni ajatukseni toisaalle ja pysyäkseni hengissä. Kello 4.25 aloitan 100. kierrokseni.
Mikään ei ole näin siistiä! Kello on 4.33 ja olen tavoitteessani. Kaikki tämän päälle on plussaa. Kurvaan varikolle ja päätän, että mitä tahansa seuraavaksi tapahtuu, istun satulan päälle taas kello 7.00.
Yritin nukkua makuupussissa ulkokatsomossa. En nukkunut.
Sen sijaan menin syömään halloumia.
KELLO 7.00. Istun pyörän päällä ja kurvaan radalle. Päätös pitää. Olen syönyt hyvin ja koettanut nukkua, mutta uni ei ole tullut. Eikä meinaa tulla polkemisestakaan nyt mitään. Jalat ovat kuin puupökkelöt ja ensimmäinen kierros menee niitä sulatellessa. Olo on vaikea, mutta olen asettanut uuden tavoitteen: 112 kierrosta. Se kuulostaa hyvältä, ja menee juuri sopivasti yli 300 kilometrin. Sillä sopii sitten brassailla.
Kun polvet sulavat, aamuni alkaa sujua lungisti. Kello on jo 8. Olen rentouttanut tahtiani, sillä suurin työ on tehty ennen aamuviittä. Se on ollut oikea strategia.
Ja sitten:
SUIHK!
Kukkaislehahdus.
Voi kettu ja sen äiti: Kohta suhahtaa ilopilleri ohi, ja, nyt sinäkin jo tiedät: se heilauttaa kättään, pysähtyy vierelleni (mutta vain sekunnin sadasosaksi, jottei oma hyvä tahti katkea) ja lausuu ihanan, kannustavan sanan. Ja suihkauttaa menemään jättäen näköpiiriin pitkän viivan pinkkiä. Ja sitä rataa.
Mutta ei. Super-Sari heiluttaa kättään, pysähtyy vierelle ja ALKAA AJAA RINNALLANI RAUHALLISESTI!
Tehosportpatukatkin jäävät jumalan lahjoista kakkoseksi sillä hetkellä kun kukkais-Super-Sari avautuu. Häntäkin on sattunut.
Ni. Sinne!!!!
Luojalle kiitos! Me olemme kaikki ihmisiä! Ja Sari huippu sellainen!
”KYLÄHULLU ON MYÖS Koijärven kylien alueen lehti. Katso myös sana ”Neurodiversiteetti” ”
Olen kotona. Googlaan kylähullua Wikipediasta ja katson toisella silmällä kuvaajan lähettämiä kuvia. Hienoja, vauhdikkaita otoksia ihmisten kurvailusta ja jälkeen jättämistä pinkeistä raidoista radalla. Ja minä…
Mulla on joka madafakin kuvassa kännykkä kädessä!!
Syy lienee sama kuin se että minulla on joulukuusenkoriste kaulassa – se, että tää on mun duunii. Elää täysii ja antaa teillekin lupa tehdä jotain kreisii.
Uusi ystäväni Neurodiversiteetti-Juha tuli hakemaan minut maaliin. Kuva: Timo Kananoja
”NEURODIVERSITEETILLÄ VIITATAAN ihmiskunnan neurologiseen monimuotoisuuteen. Termi on johdettu biodiversiteetistä eli biologisesta monimuotoisuudesta, jota pidetään yleisesti arvokkaana ja hyödyllisenä asiana.”
Neurodiversiteeetti ja sen tuottama onni. Joulukuusenkoristeet kaulassa, kukkaissuihkaukset, hymyilevät hammasrivistöt ja hiertyneet haarovälit. On niin hienoa voida tehdä häpeilemättä hulluja juttuja, upeaa kokea erilaista. Tehdä päätöksiä siitä että onnistuu. Ja sitten onnistua. Sellaista tapahtuu kyläboheemien kokoontumisajoilla.
Seison tyhjällä parkkipaikalla aikaisin lauantaiaamuna. Ketään ei näy, ja kello on jo lähellä lähtöä. Olemme sopineet tapaavamme parkkipaikalla, mutta minä epäilen nyt, ettei kukaan olekaan tulossa. Ehkä kaikki ovat viime hetkellä muuttaneet suunnitelmiaan, ja minä joudun kääntymään takaisin kotiin.
Puhelin kilahtaa viestin.
Äh! Enhän minä tätä kaupunkia näköjään vieläkään tunne. Tönötän ihan väärällä parkkipaikalla, pitäisikin olla talon toisella puolella.
Kaunokirjallinen, elämänviisauslauseiden viljelyyn erikoistunut sieluni ei voi olla kiteyttämättä:
”Sitähän elämä on; ainaista väärällä parkkipaikalla seisomista.”
VIERAS KAUPUNKI. Yksinäisyys. Ikävä.
Ne ovat syy, jonka johdosta nyt kävelen pika-askelein kohti talon toista puolta ja oikeaa parkkipaikkaa, jolla muut jo minua odottavat.
Muutamaa viikkoa aiemmin olen tunkenut itseäni valtavan pelon läpi. Olen päättänyt kirjoittaa blogiini yksinäisyydestäni ja tarjota kaveruuttani toisille. Siihen asti olen odottanut ihmettä; että jotain tapahtuisi ja kääntäisi alakuloni iloksi. Voisinko ikinä tykästyä tähän kaupunkiin, jossa nyt työskentelen, vai pitäisikö vain kääntyä kotiin, kun täällä ei muuta elämää minulle ole?
Sitten on tullut tuo kummallinen pikku ajatus: entä jos joku muukin on kaltaisessani tilanteessa, voisinko minä tarjota hänelle kaveruuttani? Niin olen päätänyt kirjoittaa peloistani viis; kaikista eniten kun jännittää, että tunnen tekoni jälkeen itseni vieläkin yksinäisemmäksi, hylätyksi. Olen pelännyt, että sanani kaikuvat kuuroille korville, eikä kukaan tartu ehdotukseeni.
MUTTA EIVÄT NE ihan kuuroille kaikuneet. Vain muutamassa viikossa yksi askel on johtanut toiseen: mahtavaan kaupungin kaverikerhoon, jonka yli 400 jäsenestä (!) nyt neljä toisilleen tuntematonta on lähdössä yhdessä lumikenkäilemään.
Ryhmän jäsen Pertti on ehdottanut retkeä, ja me muutamat olemme tarttuneet hänen ehdotukseen. Niin tämä homma toimii; kuka tahansa voi kutsua ihmisiä yhteiseen tekemiseen. Myhäilen tyytyväisyyttä, sillä juuri näin toivoinkin tämän menevän. Kyse ei ole enää minusta, vaan koko monisatapäisestä ryhmästä ihmisiä, jotka haluavat iloa, ystäviä ja tekemistä elämäänsä.
(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)
Me naiset!
Pertti näyttää kartasta reittiämme.
Tämä kuva: Marja Soininen
LUMIKENKÄILY KESKELLÄ METSÄÄ on mahtavaa homma ja retken kruunaa se, että Pertti tuntee metsän. Hän opastaa meitä läpi retkemme, kertoo tästä metsästä, jonka tuntee hyvin. Muilla osallistujilla on omat lumikengät, mutta minä saan lainata niitä Pertiltä. Ja sitä paitsi kuka tahansa voisi lainata sellaiset kirjastosta. Kynnyksiä ei tähänkään hommaan ole!
Tunnelma on välitön. Ihastelemme maisemia, hengästymme raskaasta liikunnasta ja jutelemme kaikenlaista. Tällainen toiminta on helppo mahdollisuus tutustua ihmisiin, toteamme yhdessä. Ja me vitsailemmekin jo kuin vanhat ystävät!
–Mahtavaa, kun nyt tietää muitakin ihmisiä, jotka tykkäävät retkeilystä. Aiemmin en ole oikein saanut ketään seurakseni ulkoliikuntaan, joku meistä toteaa.
Minä nyökkään päätäni. Juuri näinhän sen toivoin menevän!
Olen valtavan kiitollinen Pertille siitä, että hän on järjestänyt tämän retken. Häneltä on vaatinut rohekutta ja lämmintä sydäntä tarttua toimeen vailla tietoa tulisiko kukaan tälle retkelle. Olen käsittämättömän onnellinen siitä, että tarjoukseen ovat tarttuneet Marja ja Eeva. He ovat viitsineet vaivautua ja uskaltaneet lähteä retkelle tuntemattomien tyyppien kanssa.
Me kaikki toimimme. Osallistuimme.
KULJEMME PITKÄN MATKAN aivan hiljaa, metsän ääniä aistien. On aikaa ajatella.
Nykymaailma on kumma, minä pohdin. Kaikenlaisia hienoja elämänviisauksia heitellään ilmaan ja jengi liimaa niitä tauluina seinilleen samalla miettien, että mikä hemmetti on, kun elämä on siltikin ihan paskaa.
Mitä ovat ne kummalliset ihmeet, joita tunnumme alati odottavan? Miten muutos syntyy?
Vastaus on pirullisen yksinkertainen:
On toimittava.
On perkele tartuttava toimeen ja tehtävä jotain. On oltava rehellinen itselle ja muille, kohdattava menettämisen ja hylätyksi tulemisen pelkonsa ja niistä huolimatta uskallettava tarttuva toimeen.
Vaihtoehto on jäädä paikoilleen, kenties valittaa ja odottaa ihmettä, jota tuskin ikinä vastaan tulee.
(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)
Makkaranpaistomajamme. Kuva: Marja Soininen
PARIN TUNNIN LUMIKENKÄILYN jälkeen istumme paistamaan makkaraa metsästysmajalle. Mussutan makkaraani ja kelailen: Vaikeissa tilanteissa tuntuu, ettei ulospääsyä ole eikä ratkaisua löydy. Mutta aina on se yksi pieni ajatus, joka yllättäen iskee mieleen. Siihen pitää silloin tarttua. Mitä voikaan saavuttaa, kun kokeilee!
Olen hämmentynyt siitä, miten hienoja asioita elämääni on viimeisten viikkojen aikana tullut. Yksi suuri syy niihin on tämä kaverikerho. En ole muita ihmeellisempi ihminen, mutta kuten ihan jokainen meistä, olen voinut antaa sysäyksen ihmeelle, sykkeen jollekin suuremmalle. Se on tässä. Tuo hetki lumikenkäretken jälkeen makkaranpaistossa.
”Ihmeitä ei tapahdu, ne täytyy tehdä – ja tunkea torjutuksi tulemisen pelon läpi”, kaunokirjallinen sieluni kiteyttää tuon hetken historian kirjoihin. Onhan tästä nyt joku lentävä lause tehtävä, sillä nyt taidetaan olla vihdoin ihan oikealla parkkipaikalla.
NIIN, SE VAAN kävi mielessä kaiken tämän jälkeen, että tämän tarinan kuulutuasi: onko sinulla jotain, johon odotat muutosta juuri nyt? Entä jos ryhtyisitkin itse toimimaan; ihmeeksi, jota nyt odotat tapahtuvaksi?
Liike-elämä haalii yhä useammin huippu-urheilijoita palvelukseensa heidän poikkeuksellisen kokemuksensa takia. Mutta miten tiimihenkeä johdetaan urheiluopein ja kuinka voittamisen kulttuuri toteutuu suomalaisissa yrityksissä?
Huippulentopalloilija ja kuopiolaisen 3 D Talon tuore toimitusjohtaja Tatu Säisä kävi aamulähetyksessäni haastattelussa ja puhui niin hyvin ja konkreettisin esimerkein siitä, miten siirtää urheiluopit liike-elämään, että haluan jakaa tämän kanssanne – tämä aihe on omaa sydäntäni lähellä ja tiedän, että moni blogini lukijoista on tästä kiinnostunut.
7 minuuttinen haastattely löytyy Yle Areenasta täältä:
–Olo on kuin kiinalaishiihtäjällä, huudahdan ehkä vähän liian kovaan ääneen astuessani ladun varteen.
Mielessä keikkuu kuva lehdessä nähkemästäni kiinalaisturistista Lapissa, sukset jalassa. Ilman pipoa, paksu toppatakki päällään ja farkut jalassa hän tönöttää lumen keskellä hätääntynyt ilme kasvoillaan.
Ihan kuin minä nyt! Ymmärrän tuon kiinalaisnaisen hädän, mutta miten minä, Suomessa syntynyt ja kasvanut, siis käytännössä sukset äidinmaidossa jalkoihini saanut ihminen, voin tuntea tällaista pelkoa astuessani suksille ensimmäistä kertaa yli 25 vuoteen.
Se kun on keissini: Nainen, joka on hiihtänyt viimeksi koulussa, on aikeissa opetella hiihtämään taas. Olen ihminen, joka on kolunnut kaikki mahdolliset lajit ja sitten viime vuosina kaikkien jumppien ja pumppien jälkeen on herännyt halu monipuoliseen liikuntaan ja kaipuu ulkoilmaan, lajiin, jossa voi joko urheilla kunnolla tai lähteä kivalle metsäretkelle.
VUOSI KAUPALLA OLEN koettanut aloittaa. Ja nyt ollaan jo pitkällä! Minulla on hiihtovalmentaja ja alla ihkaomat, ammattilaisen kanssa valitut sukset. Oikean tekniikan oppiminen ja sopivat välineet ovat tuntuneet aiemmin liian isoilta esteiltä, ja siksi olen nyt päättänyt tehdä kaiken oikein. Olen päättänyt tarttua ammattilaisten apuun ja ottaa sinutkin mukaan tähän prosessiin oppimaan kanssani.
Se on sitten sivuseikka, että valmentajani on heittänyt tavoitteekseni poimia kuun taivaalta: 1,5 kuukauden päästä aloittamisesta minun tulisi osallistua hiihtokisaan, jossa tavoitteeni on 42 kilometrin matka… Huh. Siihen kun lisää sen sivuseikan, että viimeiset puolitoista vuotta ovat menneet urheilullisesti harakoille, kun edellisessä urheiluhaasteessani (lisää tässä) loukkasin polveni. Vaikka olen jo täysin urheiluvalmiina, eikä polvi estä tätäkään tavoitetta, leikkauksen jäljiltä kaikki kehossani on romahtanut ja kunnon uudelleen rakentaminen vie aikansa.
Tiedät, että olen urheillut useita haasteita (esim. tämän, tämän ja tämän), ja olen tästä haasteesta innoissani! Ei tässä se 42 kilometriä pelota niinkään. Normioloissa se olisi melkein pala kakkua. Hurjinta on, etten tunne nyt vammani jäljiltä kehoani ollenkaan. En tiedä mikä sen kunto on tai pystyykö jalkani vielä tällaiseen. Mielessä on monta pelkoa.
NYT SEISON LADUN varressa. Vihdoin! Sukset ostettuani kelit muuttuivat kamaliksi, enkä ole päässyt lähtemään ensimmäiseen omatoimiseen treeniin. Eikä sää nytkään hyvältä näytä, mutta mentävä on. Mukana kun ovat maailman parhaimmat kirittäjät; omat vanhempani, jotka ovat hiihtäneet koko ikänsä.
Aloittaminen. Liikkeelle lähteminen ja viitsiminen; ne ovat vaikeinta elämässä. Uusi ja tuntematon pelottaa. Entä jos en osaa, en jaksa, en pysty? Entä jos muut nauravat, jospa en onnistukaan tavoitteessani. Uudessa asuinpaikassani Kuopiossa en tunne maastoja, enkä tiedä missä olisi hyvä aloittaa, ettei innostus kaadu heti liian vaikeisiin reitteihin. On myös ihan liian kiire koko ajan ja vaikea mennä mihikään, sillä minulla ei edes ole autoa, jolla hurauttaa helposti ladun varrelle. Olen rakentanut mieleeni monta kynnystä, jotka hidastavat hirveästi.
Siksi liikkeelle lähtemisessä kaikki keinot ovat sallittuja. Lahjonta, pakottaminen tai palkinnon odottaminen. Tai omat vanhemmat.
Olen raahannut sukseni bussilla Kuopiosta Keski-Suomeen, sillä vanhempani tietävät siellä mihin kannattaa mennä. Äitini on jopa aikoinaan opettanut hiihtoa, ja tiedän, että hän jos kuka saa minut liikkeelle ladulla.
Ja sitä paitsi hän jos kuka voi motivoida minut voittoon tulevassa hiihtokisahaasteessani. Onhan hän taustavaikuttajana edellisenkin (ja toistaiseksi ainoassa) hiihtokisamenestyksessäni. Hän näet raahasi minut joskus 80-luvulla Hippo-hiihtoihin ja voitin hopeaa – kisassa, jossa lisäkseni oli yksi osallistuja…
JA 2010-LUVUN loppupuolella minä yritän tarttua suksiin uudelleen. Koetan innostua lajista, johon liittyy niin paljon vaikeita muistoja. Lipsuvat sukset ja koulukaverini Kirsi, joka veti joka kerta mäessä ohi sulavalla vapaalla ja minä olin valmis heittämään sukset syvälle jorpakkoon.
Tällä vuosituhannella äitini on raahannut minut kiertämään suksilla komen kilometrin latua entisen lipeälammen viereen. Suhteellisen ironista. Keli on plussalla ja vettä tihkuttaa. Tähän keliin olisi lähdön voinut katkaista, mutta olen itse päättäväisesti hokenut edellisen illan, että säällä kuin säällä mennään. Ihan on herran haltuun heitetty, hiihdetäänkö reittiä puolikas vai useampi kerta ympäri. Kosketuspintaa minun keississäni kun ei ole, voi olla, että tästä tuli lyhyt reissu. Mutta sen ei sovi antaa hämätä. Tavoitteeksi olen asettanut itselleni hiihtää kymmenen minuuttia.
KIINALAISMIELIKUVA PYÖRII MIELESSÄNI, mutta hyvin nopeasti huomaan, että ladulla on kaikenlaisia hiihtäjiä lapsista vanhuksiin. Kukin hiihtää tyylillään, eikä kukaan kyttää toistaan. Paitsi tosin minä kyllä kyttään. Komeitten miesten ohi vilahtavia takamuksia hiihtotrikoissaan, mutta se on sitten ihan toinen tarina. Tuttu sinulle myös tästä urheiluhaasteestani…
Ketään toista ei kiinnosta miltä näytän ja onnistunko vai epäonnistunko minä hiihdossani. Päinvastoin, tunnelma on kovin kannustava. Laturaivosta, josta olen myös lehdistä lukenut, ei näillä main näy tai kuulu mitään. Olen ehtinyt hiihtää vain parisataa metriä kun ohitseni hiihtävä mies huikkaa:
–Wautsi, onko nuo karvapohjat, niillä näyttää kulkevan hyvin!
Huikkaan hänelle vastaukseksi vuolaat kehut uusista suksistani enkä voi olla ihmettelemättä: Tämähän todella kulkee! Latu on tällaisellakin plussakelillä erinomainen, sen jatkuva kunnossapito on ollut kriteeri juuri tämän paikan valinnalle. Netin latukartoista löytää helposti tiedon kunnossa olevista reiteistä.
HIIHTOVALMENTAJANI REETAN OHJEET pyörivät mielessäni, ja yritän kiinnittää huomion joka liikkeeseen, vetoon, työntöön, sauvan iskuun maahan ja suksen potkuun. Metri metriltä liikkeet alkavat tuntua paremmilta ja sujuvammilta. Analysoin liikettäni ja menen eteenpäin.
Kunnes. Tulee mäki. Ihan piikuruinen alasmeno, mutta mäki ja lasku kuitenkin. Eniten minua pelottaa kaatuminen, polvivammani kun aiheutui tippumisesta, ja pelko kaikkea ylhäältä alas tuloa on valtava möykky mielessä – niin iso, etten osaa sitä sanoin selittääkään.
–Jos lasku pelottaa, otat vain sukset pois jalasta, Reetan kannustava kommentti kaikuu mielessäni.
Niinpä otan sukset reippaasti pois ja kävelen mäen alas. Eikä kukaan naura tai kummastele! Ajattele!
(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)
Ja ajattele! Jo kolmannella kierroksella uskallan laskea mäen! Oikea tekniikka auttaa; alas kyykkyyn ja pylly rohkeasi alas tasapainoon jalkojen kanssa.
KOLME KILOMETRIÄ ON hiihtäen käsittämättömän lyhyt matka. Olen jo toisella kierroksella, eikä tunnu missään. Olen yllättynyt siitä, miten olemattomaksi luulemani kunto kestää. Se on niin hyvä, että lisään tahtia. Kymmenestä minuutista nostan tavoitetta seuraavaan kymmeneen minuuttiin, sitten minuutit muuttuvat kilometreiksi ja kierroksiksi.
Mikä tunne! Olen taivaissa; voitko kuvitella miltä tuntuu, kun puoleentoista vuoteen ei ole päässyt kunnolla nostamaan sykettä ja testaamaan oman kestävyytensä rajoja? Tätä minä rakastan. Olen sillä tavalla kummallisilla geeneillä kuorrutettu yksilö, etten juuri parempaa tunnetta tiedä kuin hengästyminen ja yläilomoissa hakkaava syke. Olo on taivaallinen.
Ja juuri tuossa hetkessä kiitän, että olen terve, ja saan tehdä tällaista. Miten olinkaan voinut estää itseäni lähtemästä liikkeelle, kun siihen minulla on kaikki mahdollisuus, eikä oikeasti mitään tarvetta tekosyille?
(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)
Yks onnellinen hiihtäjä mä vain! Mutta tämä on toki kuherruskuukausi. Veikkaan, että vielä notkojakin nähdään…
RULLAATIRULLAATI, LAULESKELEN MIELESSÄNI. Uudet karvapohjat kiitävät ja minä iloitsen. Välillä lipsuu, välillä tökkii, mutta mitä väliä; siitähän sitä oppii. Pikkulapsi vetää vapaalla tyylillä ohi, mutta minä riemuitsen siitä, että pääsen parin mummon edelle.
Neljännellä kierroksella vatsa alkaa kurnia. Se on merkki. Kilpahenkeni työntäisi vielä viidennelle kierrokselle, mutta päätän olla nyt urheilunhimoanikin viisaampi; jos viimeisestä kierroksesta jää huono maku, fiilis jää vaikuttamaan seuraavaan hiihtokertaan. Siksi on hyvä lopettaa korkealle.
12 kilometriä. Punaiset posket. Hikilammikko takin selkämyksessä. Takaisin tullut luottamus kykyihini ja kehooni. Euforia. Sama seuraavana päivänä uudestaan. Siinä ensimmäisen hiihtokertani tulos.
Tällä videolla näet, miten koko viikonlopun mittainen treeni vanhempien kanssa purkautui kuvallisen ilmaisun keinoin…
OMA ANALYYSINI ENSIMMÄISISTÄ HIIHDOISTA SEKÄ SEURAAVAT TAVOITTEET:
Tämän viikonlopun kahdella 12 kilometrin hiihtolenkillä tuli testattua hiihdon perustekniikka ja ajettua sitä omaan kehoon. Tärkeää oli saada kokemus, että pystyn hiihtämään ja voin kehittyä siinä. Vuorohiihto sujuu jo hyvin, potkua sukseen löytyy jo kivasti, ja näin vauhtia. Kuntosalilla hiihtolaitteella tehty yläkropan harjoitus auttoi selvästi tasatyönnön tekniikassa ja se sujui aika hyvin jo.
Oma pää haastaa kovempaan vauhtiin kuin 42 kilometrin kisasuoristustani ajatellen on järkevää, ja sen kanssa joudun tekemään töitä. Toisaalta nyt annoin myös itselleni luvan kokeilla kunnon rajoja, jotta tietäisin missä ne kulkevat ja pitkän tauon jälkeen saisin ottaa ilon irti kunnollisista sykkeistä ja hullusta hengästymisestä.
Polvelleni hiihtoliike oli uusi, olenhan joutunut opettelemaan kävelemisenkin aivan uudelleen, ja ensimmäisen päivään lenkin aikana ja sen jälkeen polvi kipuili. Mutta jo toisella lenkillä havahduin siihen, miten vahva uudelleen rakennettu polveni on. Uudet jänteet ovat ehdottomasti vahvemmat, ja sen vaikutuksen todella tuntee!
Huomiota täytyy jatkossa kiinnittää polviin, niissä kun on sellaista naisille normaalia haastetta, että ne kääntyvät hieman sisäänpäin, ja lantiota on avattava enemmän. Vähitellen sitten täytyy myös maaston suhteen lisätä haastetta. Seuraavaksi täytyy oppia jarruttamaan, auraamaan, hyppäämään pois ladulta äkillisissä tilanteissa (se on minulle yksi haasteellisimmista asioista, sillä räjähtävä ja nopea voima ja kyky reagoida nopeasti ovat pitkän polvivammatauon jälkeen kadonneet kehostani). Edellä mainittujen lisäksi painonsiirtoa on treenattava, ja nämä taidot hallitessani voi laduiksi valita haasteellisempiakin maastoja.
Voit lukea projektistani lisää täällä. Jutusta löytyvät myös videot suksien valinnasta sekä vuorohiihdon ja tasatyönnön tekniikasta. Tämä projekti jalkautuu Yle Radio Suomeen ja tähän blogiini.
I’m back – vai olenko, se selviää pian! Lähes puolentoista vuoden polvipiina on takana: Tough Viking -haasteeseen se matka katkesi, mutta VIHDOIN urheilukielto on kumottu ja voin ottaa vastaan ensimmäisen urheiluhaasteeni. On tätä odotettu!
Maaliskuussa minua odottaa 42 KILOMETRIN hiihtokilpailu.
Olen jo pitkään haaveillut, että voisin aloittaa hiihdon kunnolla, ja nyt päätin pyytää avukseni hiihtovalmentajan. Viattomana aioin vain opetella hiihtämään sunnuntailenkkkiä, mutta kun valmentajaksi ottaa Leppävirran Virin Reetta Nenosen, tavoitteet asetetaan oikealle tasolle. Siksi seison (aivan liian) pian, maaliskuun kolmantena päivänä, lähtöviivalla Riikinvoimahiihdossa Varkaudessa.
TÄMÄN HAASTEEN TUORE valmentajani minulle asetti yhteiseen projetiimme tietäen, että taustallani on hyvä kunto ja monta jo aiemmin suoritettua haastetta, vaikka nyt lähtötilanteeni onkin erityislaatuinen.
Edellisestä hiihtokerrastani on reilusti yli kaksikymmentä vuotta ja nyt on vain 1,5 kuukautta aikaa ottaa tämä laji haltuun. Kun yhtälöön lisää sen tosiasian, että polveni on vielä heikko ja ennen niin hyvä kuntoni on ehtinyt vammani aikana romahtaa täysin, en oikein tiedä mitä odottaa.
Polveani olen kuntouttanut systemaattisesti ja tarkasti, eikä mikään fyysisesti estä minua ottamasta tätä haastetta vastaan. Mutta varmaa on, että helppoa kunnon kohottaminen ja uuden lajin haltuunottaminen ei ole. Ja silti samalla juuri tämä haaste motivoi minua uudelle tasolle kuntoutukseni kanssa. Olen innoissani, että vihdoin saan uusia säveliä elämään myös liikunnassa.
TÄNÄÄN OLI ENSIMMÄINEN hiihtotreeni Reetan kanssa – talven kovimmassa pakkaskelissä ja tuulessa tietysti! Projekti on armoton, mutta ah niin innostava ja mielenkiintoinen. Ja arvaathan jo sen, että pääset mukaan matkalleni kohti tätä kisaa.
Valmentajani Reetta Nenonen on muun muassa entinen hiihdon SM-mitalisti.
Tänään ei juuri porkkanaa nähty; vain keppiä 😀 Olen haasteellinen valmennettava ja tarvitsen vähän kovemmat otteet…
Kuvat: Toni Pitkänen / Yle
Tervetuloa mukaan matkalle! Teen tätä projektia työssäni, mutta se jalkautuu myös tänne blogiini.
MaiLife 