Ilon kyyneleet

Vaikka fysioterapeuttini hehkutti eilen kovasti suurinta edistystaskeltani tähän mennessä, en ollut itse vielä ihan varma asiasta. Ei oikein kuitenkaan tuntunut siltä, että niin valtava kehitys olisi tapahtunut.

Mutta sitten tänään jotain tapahtui. Tämä on nyt niitä asioita, joita en osaa selittää sinulle, sillä koko tämä vammautumis- ja kuntoutusprosessini on ollut niin henkilökohtainen ja primitiivinen prosessi.

Mutta jokin loksahti paikalleen käytyäni ulkona kävelemässä ja tehtyäni päivän toisen 25 minuutin kuntopyöräilyn sekä kuntoutusharjoitukset. Koko tämän viisi kuukautta (kyllä, huomenna on se kuun kymmenes päivä, josta olen sinulle kirjoittanut, ja joka nyt on ollut elämäni etenemisen mittari jo viisi kertaa) kehoni on ollut aivan kierossa. Polvi kun on rikki ja oikea jalka käyttökelvoton, olen koko ajan tukenut kehoani enemmän vasemmalle puolelle ja vasemmalle lonkalle. Siitä johtuen koko perusoleminen ja elämä on ollut koko ajan hyvin vaikeaa ja väsyttävää.

Ja sitten tänään kuin salaman iskusta, kuntoiluni tehtyäni, yhtäkkiä jokin vaan loksahti kropassa, ja kun lähdin kävelemään, tuntui ensimmäistä kertaa koko tän helvetillisen matkan aikana, että kehoni oli täysin tasapainossa.

Ja minä…

img_5269

itken, mutta ensimmäistä kertaa yli viiteen kuukauteen ILOSTA! Ehkä myös jokin henkinen lasti purkautui samalla, kun koin ensimmäistä kertaa kehoni aivan normaalina. Vaikka oloni menisikin vielä takapakkia, niin ensimmäistä kertaa koko prosessissani sain nyt vähän uskoa siihen, että joskus tämä kammottava vaihe elämää todella voi loppua.

/Äm, joka jatkaa vielä hetken itkemistä

Mainokset

Vieras keho

Aika hurjaahan se on. Nöyryyttävää suorastaan.

Kun joutuu opettelemaan kehonsa aivan uudelleen – tutustumaan sen toimintaan kuin ei olisi koskaan tässä vartalossa ollutkaan. Kehoni on muuttunut minulle täysin vieraaksi.

Ollaan jännässä paikassa.

On vaikeaa hyväksyä. Ettei oma ruumis tottele. Kun se ei kykene asioihin, jotka joskus ovat olleet niin helppoja.

Tänään olen hammasta purren ja itkua vääntäen opetellut uusia liikkeitä, joita aamuisella tapaamisella fysioterapeuttini kanssa lisäsimme ohjelmaani: kyykkyjä, jalan ojennuksia seisten, liikkeiden ohjaamista keskivaratalosta käsin. Fysioterapiassani on laitettu uusi vaihde päälle. Visiitit ovat nyt viikottaisia ja haastetasoa nostetaan koko ajan. Toistoja ja sarjoja tehdään useampia kuin aiemmin ja liikkeet ovat jo enemmän jumppamaisia, eivät vain hermotusta varten tehtäviä pieniä liikkeitä, jollaisia olen tähän mennessä tehnyt.

Tuntuu, etten pysy mukana. Etten pysty. Mieli on kovilla, mutta erityisen äärirajoillaan on nyt kuluneiden kuukausien heikentämä kroppani.

Ollaan kamalassa paikassa. En haluaisi uskoa, että lihakseni ja kestävyyteni ovat romahtaneet näin kokonaisvaltaisesti, vaikka vammasta on kärsinyt vain polvi. En haluaisi myöntää, että koko kroppa on sijaiskärsijä ja vie aikansa ennen kuin tästä nousen.

Että minä, kerran niin rautainen, voin olla nyt näin huonokuntoinen.

img_5200

Tämä näkymä on minulle ollut jo kuukausien ajan kuin oma nimi postilaatikossa; lähes toinen koti on tästä paikasta Helsingissä tullut. Mutta tänne on hyvä tulla upean henkilökunnan ja loistavan hoidon takia, ja mielelläni astun tähän käytävään joka kerta. Se on kuin symboli sille, että minä paranen ja että joku päivä tunnen taas kehoni sellaiseksi kuin se joskus on ollut.

Vasten tuntematonta

Vuosi sitten hyppäsin elämäni ensimmäisen mäkihyppyni ja kirjoitin sinulle päänsisäisestä taistostani. ”Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä”, otsikoin blogitekstini.

Viime viikolla opettellessani laskeutumaan rappusia uudelleen ensimmäistä kertaa vammautumiseni jälkeen aivan alusta, hätkähdin: päässä pyöri yllättäen täysin sama mekkala kuin mäkihyppypuomilla.

”Valtava hiljainen taisto, jossa käydään läpi syntymä ja kuolema, järki ja järjettömyys, kolmen ja neljänkympin välimaasto ja viidenkympin kriisi. Pelko ja Ressukat. Mietin vielä pitkään hypyn jälkeen miksi pää ei meinaa antaa periksi lähtötelineellä. En vain saanut itseäni liikkeelle, vaikka hurjempiakin laskuja on periaatteessa laskettelusuksin aikoinaan tehty. Sen on oltava se yksi pieni lisäelementti. Hyppyri. Tieto siitä, että nyt hypätään mäkihyppy. Kun pää sanoo, että ollaan tekemässä jotain uutta ja edessä on jotain, minkä kulkua ei ole koskaan elämässään aiemmin todentanut”, kirjoitin tuolloin.

Ja nyt vuosi mäkihypystäni, ollessani aivan toisenlaisen haasteen äärellä portaikossa hataran polven varassa, koen samat pelot taas uudelleen. Entä jos jalka ei kannakaan? Entä jos lipsahdan, kaadun ja satutan itseni uudelleen? Entäs jos en menisikään,  vaan tukeutuisin edelleen tuttuihin keppeihin?

 

”TÄMÄ ON HAASTEIDEN kiehtovin osuus. Se hetki, kun pääsee tutustumaan oman päänsä sisältöön ja mekkalaan. Siihen kuinka pää toimii tilanteessa, jossa täytyy puskea itsensä äärirajalle ja pois mukavuusalueelta. Mitä enemmän mietin, sitä vauhdikkaammin haluan kääntyä takaisin”, ensimmäinen mäkihyppyni sai minut pohtimaan.

Viime viikolla, elettyäni kuukausia rikkinäisen jalan kanssa, huomasin, että sen suojelemisesta oli tullut mukavuusalueeni. Jouduin ensimmäistä porrastreeniäni tehdessä todella tiukille itseni kanssa. En tiennyt voinko luottaa jalkani kestävyyteen, ja tuo pelko piti minut pitkään portaiden päässä. En uskaltanut yrittää.

 

”JA SITTEN JOSSAIN vaiheessa on vain käännettävä hullun huuto päässä pois, ja annettava mennä jos ei aio luovuttaa”, kirjoitin vuosi sitten.

Täsmälleen saman voisin kirjoittaa tänään.

Ymmärsin, että minkä tahansa tasoisen haasteen edessä onkaan, kyse on aina samoista peloista ja ratkaisuista: kun tietää, että on vasten tuntematonta ja joutuu päättämään, että on vain luotettava jollei aio luovuttaa.

 

”EI. KORJAAN. Tämä on se haasteiden kiehtovin osuus: kun saa päänsä off-asentoon, hiljentää mekkalan, päästää irti, ja huomaa suoriutuvansa helposti. Kun tajuaa, että suuri osa mekkalasta on aivan turhaa”, kirjailin suurimman oivallukseni vuoden takaisessa tekstissäni.

Ehkä elämässä vaikeinta ei olekaan lähteminen, vaan se, ettei ennalta voi tietää mihin päätyy? Ehkä pelottavinta ei ole hyppääminen, vaan se, kun ei tiedä, mihin laskeutuu?

Siksi joskus on vain viitsittävä. Nähtävä vaivaa ottaakseen ensimmäisen askeleen. Käänettävä nappulaa päässään. Lähdettävä ja luotettava.

img_4023

Minä ja portaat joskus lokakuussa, kun en vielä tiennytkään haasteista, joita tulen kohtaamaan kuukausien päästä harjoitellessani kulkemaan portaita ilman kyynärsauvoja.

 

Täyspysähdys

Terveiset sairastuvalta! Aikamoinen meno. Tai siis ei menoa lainkaan. Polvi on pysäyttänyt tämän tytön nyt totaalisesti. Epätietoisuudessa tulevista tapahtumista ja kuntoutumisesta eletään vielä ensi viikkoon, kunnes saan tuomioni ortopedilta.

Arkeen on täytynyt ottaa nyt hetkeksi aivan uusi rytmi. Jännää, miten ihminen voikin silmänräpäyksessä joutua pysähtymään kuin seinään. Täällä minä makaan yksin kotona. Välillä köpöttelen sauvoilla ympyrää. Vain yksinkertaisesti vesilasin hakeminen on varsinainen operaatio kun ei ole ketään apuna kantamassa. Nouseminen sijoiltaan ja laskeutuminen takaisin tuottavat hankaluuksia. Koetan kurkottaa ystäviini, jotta saisin kauppa-apua ja kyytejä sairaalaan, mutta se vaatii paljon avunpyyntöjä ja järjestelyja, sillä kaikilla on tietysti omat kiireensä.

Oikea jalkani on turvonnut melkein kaksi kertaa normaalista, ja nyt turvotuksen alkaessa vähitellen laskea, kivut ovat iskeneet. Polvilumpiota tukevat ja suojaavat ristisiteet ovat pettäneet, ja jalka täytyy pitää täysin suorassa ja samassa asennossa koko ajan, muuten tuntuu, että se repeää sijoiltaan.

Yrittäjä ei tietenkään sairaslomaa voi pitää, sillä kukaan tätä taloudellista menetystä ei korvaa. On selvä, että tuleva huolettaa. Itkulta ei ole vältytty ja väsymys valtaa mielen, kun unta ei saa kivun pitäessä minut hereillä yöt. Aikamoinen haaste, kuulkaas ystäväni! Touhu on nyt aika karua, mutta haluan jakaa senkin kanssasi. Perusvireeni on yhtä positiivinen kuin aina, mutten usko, että kukaan voisi veisata vain ilovirsiä tällaisella hetkellä.

Tiedän, että kaikki järjestyy. Pää toimii ja kunhan muutama päivä levätään sekä kuviot kuntoutuksen suhteen selviävät, pääsen kiinni töihini. Eihän tällaiseen onnettomuuteen olisi ollut minkään maailman mahdollisuutta, mutta tekevälle sattuu, ja tämähän olisi voinut tapahtua missä tahansa muuallakin.

En tiedä mitä tämä kokemus lopulta tuo tullessaan, mutta ainakin yhden uuden perspektiivin lisää. Tilanne vaatii kärsivällisyyttä ja rauhaa, nyt mitään ei tehdä kovalla vaudilla. Taas uusi äärilaita elämään; hektisen kesän ja alkusyksyn jälkeinen täyspysähdys.

14310439_1070511486402479_662208119989715205_o

Tätä kuvaa minä olen katsonut kaiholla. Se on otettu lauantain kisassa vain pariakymmentä minuuttia ennen onnettomuuttani. Siinä se oikea vielä kannattelee.

Elämä – rankka laji!

Muistathan, ystäväni, tänään, että minnekään ei ole kiire.

/Äm

Kovinkin viikinki kaatuu joskus

Sunnuntaihuomen, suloiset! Terveiset Töölön sairaalasta.

Ei mennyt eilinen Tough Viking -kisa ihan putkeen. Puolessa välissä kisaa putosin esteeltä ja loukkasin polveni pahasti. Tänään odotetaan lääkärin tuomiota tilanteeseen, eturistisiteen arvellaan menneen poikki.

Näin se on kuulkaa; ei ole ihminen kuolematon. Onneksi aika pienellä kuitenkin selvittiin ja kaikki hyvin. Vielä on toivoa, ettei suurempia opetaatioita edes tarvita. Palaan blogissa tarkemmin tarinoin tapahtuneesta kunhan elämä tästä etenee.


/Äm, toughest viking

Polvipaniikki

Tiedätkö mikä on miesflunssa? Siis se ilmiö, joka on totta ja totuus ja kaikki me tiedämme ja voimme todistaa sen olemassaolon ja todenpitävyyden; että miehet flunssassa ovat kuin kuoleman kielissä olevia pikkutyttöjä. Siis kun se jokakeväinen ja syksyinen flunssa iskee, niin mies kaatuu sen siliän tien dramaattisesti suorilla jaloilla sohvan pohjalle, alkaa tehdä huutavaa kuolemaa nenäliinaansa pärskieen ja perhe hänen ympärillään muuttuu sormennäpäytyksellä palvelusväeksi. Uikutus ja valtus ja aika ajoin sohvasta ylös nouseva käsi, joka vaatii milloin mitäkin asioita. Heti. Samalla miesflunssan uhri pyyhkii kuumeista otsaansa viilennetyllä pyyhkeellä ja rustaa testamenttia jättäen hyvästit koko maailmalle – mutta ensin on katsottava fudispeli ykköseltä, Formulaa kolmoselta ja Simpsonit Subilta. Ja syötävä pitsaa ja juotava kaljaa, sillä niitä ei haudassa saa.

Sitten lopulta vaimo (tunnetaan miesflunssassa myös nimellä ”Pääpalvelija”) kiikuttaa ukolleen kuumemittarin ja ukko tökkää sen suureleisesti kainaloonsa tuijottaen Pääpalvelijaansa lautasen kokoisilla vetistävillä koiransilmillään mahdollisimman säälittävästi.

Ni.

36,9 astetta!

Ja siihen loppuu Pääpalvelijan pesti.

* * *

Minulla on nyt miesflunssan sukulaistauti polvipaniikki. Toissapäivänä spinningtreenissä vasen polvi sanoi yhtäkkiä naks ja vihlaisi kovaa. Sattui. Teki saman toisen kerran ja minä kaaduin suorilta jaloilta pois pyörän päältä ja menin paniikkiin – ei nyt, ei juuri nyt, kun orastava urheilijan urani on päässyt vauhtiin ja kun viikon päästä pitäisi polkea 140 kilometriä Tour de Helsinki -tapahtumassa!

Eilen pidin treenistä lepopäivän, eikä päivällä polvi oikutellut, mutta illalla se naksahti taas pahaenteisesti kääntäessäni polvea.

Ja sitten oli piru merrassa. Paniikki kumpuaa entisestä elämästäni, jossa elin urheilijan kanssa; polviongelmat olivat aina sitä luokkaa, että ne tarkoittivat joka kerta suurempaa operaatiota. Ja tämä ajatus on nyt syöpynyt mieleeni: kun polveen sattuu, on sen tarkoitettava isoa leikkausta.

APUA!

On paineen tunnetta, vihlontaa, ihan selvää kierukan naksahtelua – jospa siellä onkin joku pala irti!? Oikeastaan koko vasen jalkani on tunnoton. Pelkään äkkiliikkeitä, pelkään varata polven päälle. Pelkään, että rasitan polvea väärällä tavalla. Pelkään liikkua. Siksi makaan varmuuden vuoksi koko ajan paikallani. Googlaan netissä ”polvivammat” ja katson kuvia räjähtäneistä kierukoista. Siirtyessäni paikasta toiseen linkkaan ylikorostetun näyttävästi ja tuijotan ihmisiä silmiin, jotta he huomaisivat tuskani. Räplään ja tunnustelen polvea koko ajan.  Syön suklaata kaksin käsin, koska ikinä ei tiedä milloin on viimeinen päivä. Laitan suklaisilla sormillani Facebookissa viestejä ystävilleni ja personal trainerilleni avautuen polvipaniikistani ja kysyen neuvoa. TARVITSEN PALVELUSKUNTAA, jottei minun tarvitsisi liikkua!!! Tarvitsen kainalosauvat, ihan vaan varmuuden vuoksi, jotta prinsessan polvi voisi levätä!

Mitä enemmän keskitän polveeni huomiota, sitä sairaammaksi se muuttuu ja mielessä vilisee Tour de Helsinki, mäkihyppy ja pian julkistettava uusi haasteeni…

Koko eletty elämä ja menetetty tulevaisuus lipuu ohi silmieni!

11880129_10153293070744457_865879323_n

Tämä kuva nähtiin eilen Snapchatissa. Tulepa muuten seuraamaan tohujani siellä!

 

Ni, tämä kaikki sai minut miettimään, että miksi ihmeessä miehillä on miesflunssa? Kun tavallaan olisi vaan niin paljon hepompaa vain sairastaa se tavallinen flunssa ilman dramatiikkaa.

Koska niinhän tässäkin lopulta käy (KÄYHÄN??); että polvessani on vain pieni rasitusvamma, joka menee ohi parissa päivässä kunhan vain maltan levätä… Nyt en haluaisi mitään tarpeettomia twistejä tähän tarinaan.

/Ämmä, ja huippu-urheilijan elämä

PS. Leikki sikseen, polvi oikeasti käyttäytyy nyt vähän kummallisesti ja minua jännittää.