Valtavan varmuuden aallot – olen nyt kirjailija, ja haluan, että tämä tarinani saa sinutkin uskomaan unelmaasi!

ISTUN villasukat jalassa mallorcalaisen talon terassilla ja siemailen kylmää cavaa. Juoman joukossa kelluu mansikka, jonka pinta poreilee pirteästi cavan kuplien kiinnittyessä siihen. Tuuli puhaltaa kauniisti viilentäen iltapäivän auringon paahteessa koko ajan kuumenevaa sijaani terassin sinisellä sohvalla. Tuijotan talven puristuksessa valkoisen kalpeaksi muuttuneita sääriäni. Katse kiinnittyy villasukkiini: Kummallista, miten villasukat eivät suinkaan hiosta kehoa lisää, vaan viilentävät jalkojani.

Olo on raukea ja kiireisten päivien jälkeen kulman takaa kaiken pysäyttänyt loman alku väsyttää. Koko kulkenut kevät tuntuu kohinana kehossa, rytminä, joka vihdoin on vaihtumassa hetkeksi kiivaasta rummutuksesta kevyen leppoisaan. Vaikka olisi paljon tehtävää ja nähtävää, juuri nyt tämä yhden naisen kokonaisuus haluaa vain olla juuri tässä näin; vailla mitään pakkoa tai kiirettä mennä mihinkään.

Käsillä on se hetki, kun on siirtymävaiheessa: menossa myllerryksestä uuteen moodiin. Käsillä on se hetki, kun maistelee jotain uutta asetelmaa niin ruumiissaan kuin sielussaan.

Käsillä on valtavan varmuuden hetki, jos kaiken ihan atomeiksi juuri nyt kiteytän.


MENNYT kevät on ollut hurja, täynnä tapahtumia ja liikettä. Niin paljon kaikkea, että en ole itse oikein meinannut perässä pysyä, enkä sinuakaan siellä pitää.

Nyt on jo aamupäivä, ja tulin hetki sitten aamulenkiltä. Upea, turkoosi meri ja sen takana siintävät vuoret saavat sieluni lepäämään, rauhoittumaan.

Olen tullut pariksi viikoksi Mallorcalle lomalle ja kirjoittamaan. Kevät, kaikessa kohinassaan, on nimittäin tuonut minulle jotain aivan uutta, uuden osan identiteettiini, jota nyt vähitellen mielessäni maistelen.

Kirjailija. Ihan virallinen ja oikea, sellainen minusta on tullut.

Allekirjoitin kustannussopimuksen Kustannusosakeyhtiö Otavan kanssa, ja kirjani, josta kerron myöhemmin enemmän, julkaistaan syksyllä 2020.

Jännää, miten luonnolliselta kaikki tuntuu. Kun sain tiedon, että kirjani halutaan julkaista, en suinkaan hyppinyt tasajalkaa onnestaa, vaan nyökkäsin kevyesti ja totesin mielessäni:

”Näinhän tämän kaiken piti mennä.”


TIEDÄTKÖ tuon tunteen? Sen, kun iso työ on tehty ja vahva usko itseen on vienyt minua eteenpäin, ja sitten kaiken konkretisoituessa vain tietää, että kaikki on näin oikein – juuri tähän olen tähdännyt ja näin, juuri nyt ja tässä hetkessä kaikki sitten vain saa loppuhuipennuksen.

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa kirjan, tiennyt, että se on luonteva ja tarvittava askel elämässäni, mutta olen joutunut odottamaan oikeaa hetkeä sen toteutumiselle – on täytynyt löytää oikea näkökulma, kerätä riittävästi omaa näkemystä ja kokemusta ja käydä läpi tämä kirjaimellisesti kova helvetti, jonka aalloissa olen viime vuodet joutunut pyörimään. Olen tiennyt sisimmässäni, ettei ennen tätä kevättä ole ollut oikea aika.

Mutta sitten, jossain kohtaa kaikki vaan asettuu oikealla tavalla paikoilleen. Sitä tapaa oikeat ihmiset, saa tarvittavan peilin ajatuksilleen, ja mikä tärkeintä: Löytää ne, jotka todella uskovat ja haluavat tukea näissä tavoitteissa ja unelmissa.

Ja sitten tulee se hetki, aalto, joka syöksyy valtavan varmuuden siitä, että juuri näin kaiken on pitänyt mennä ja että ”mitäpä ihmeellistä tässäkään nyt sitten on” – siis se fiilis, miten oikealta kaikki voikaan tuntua!

Sinulle haluan vain tänään toivoa uskoa siihen, että oikeat asiat tapahtuvat kyllä, kun niiden aika on. Kaikki unelmat eivät suinkaan toteudu, mutta mistään ei kannata mustasukkaisesti pitää kiinni. Kyllä sitä syvimmällä sisällään tietää sen, minkä unelman on tarkoitus kantaa; ne ovat niitä asioita, joihin antaa ihan kaikkensa ja joiden eteen on valmis näkemään valtavasti vaivaa.

Ehkä se valtava varmuus liittyykin tiettyihin tärkeimpiin unelmiin koko ajan. Ehkä, jos varmuutta ei koe lainkaan, sellaiset asiat eivät ole tärkeitä unelmia edes alkujaan? Näitä unelmia testataan matkan varrella koko ajan, mutta jokin niissä oikeissa ja kaikista tärkeimmissä asioissa pitää koko ajan kiinni siten, ettei ole valmis luovuttamaan. Erilaisia polkuja unelman toteutumiselle varmasti täytyy tutkia, sillä polku ei ole millään tavoin suora.

Mutta ne oikeat asiat tapahtuvat, ja kun ne tapahtuvat sitä vain nyökkää hiljaa itsekseen ja hymyilee: Tuntee valtavan varmuuden; se, niin uskon, on kaiken kovan työn paras palkinto.


VALTAVAAN varmuuteen ei suinkaan voi jäädä kellumaan, mutta se ohjaa minua koko ajan eteenpäin. Paljon on työtä vielä tehtävänä. Nyt minä siis sitten kirjoitan Mallorcalla kuin mikäkin kunnon kirjailija konsanaan. Sain täältä lainakseni asunnon tuttaviltani, jotka lähtivät Mallorcan kodistaan lomalle Suomeen.

Koko matkani päätarkoitus on kirjoittaa kirjaa, mutta toivon, että pääsen myös vähän katselemaan maisemia kävelyetäisyyden takaakin. Parille päivälle suunnittelen jotain reissua, mutta oikeastaan tämäkin jo riittää. Toivon todella, että saan nyt suhteellisen paljon kirjoitettua, ja kirjan hyvin liikkeelle. Olen sitä toki jo paljon kirjoittanut, ja blogini ystävänä ilahdut varmasti siitä tiedosta, että täältäkin tuttuja asioita se tulee käsittelemään. Mutta tästä kaikesta lisää myöhemmin.

Oi ihanuutta, oi autuutta! Lämpimiä tuulia ja valtavan varmuuden aaltoja sinulle ystäväni!

❤ Äm

Mainokset

Ja mitä tahansa voi tapahtua

Viikonloput ovat täällä minun maailmassa olleet vammani aikana suhteellisen mitäänsanomattomia. Tuntuu, että mitään ei mitään. Maailma ympärillä hiljenee, kun muut ihmiset vetäytyvät taukoon arjesta perheidensä kanssa, enkä minä huonon liikkumiskykyni takia pääse oikein lähtemään minnekään. Pää lyö ihan tyhjää kirjoittamisen suhteen. Haluaisin sanoa jotain viisasta, mutta siihen ei löydy säveliä.

Siksi päätin pelata tänään MaiLife-bingoa. Satunnaisesti selaisin silmät kiinni blogiani ja katsoisin mikä kirjoitus tulee vastaan. Siitä minä tulisin tänään kirjoittamaan: jakaisin kanssasi jonkin ajatuksen, jonka tämä teksti minussa herättäisi.

* * *

Tämä olikin aika helppo, sillä eteeni tuli kirjoitus kesäkuun 14. päivältä vuonna 2015. Olin tuolloin käymässä Tampereella veljeni luona ja jaoin kanssasi tämän kadulta löytämäni ajatuksen kuvan muodossa

IMG_2575

”Aina uuden aamun eteen luojankämmen tuutii tähkää”, on ajatus, joka juuri nyt minuun kolahti tuossa Lauri Viidan tekstissä. Se pisti minut miettimään toista blogitekstiäni, jonka muistin kirjoittaneen otsikolla ”Huomenna on uusi päivä, ja mitä tahansa voi tapahtua”. Oli etsittävä se, sillä en muistanut yhtään millaisessa yhteydessä olin sen kirjoittanut tai mitä kirjoitukseni oikeastaan käsitteli.

 

Selvisi, että olen kirjoittanut tuon tekstin helmikuun 20. vuonna 2015. Olin tuolloin palannut hieman yllättäen, suunniteltua paljon aiemmin Suomeen Norjan seikkailultani, sillä huono kalavuosi Støn kalastajakylässä pakotti palaamaan kotikonnuille. Lähtiessäni Norjaan olin luopunut asunnostani ja tavaroistani (ja vain vuotta aiemmin olin palannut Suomeen, tuolloin Ruotsista, samankaltaisessa tilanteessa), ja nyt taas uuden alun edessä.

Tuo kirjoitukseni meni näin:

 

Mistä sinä unelmoit?

Olen ollut Suomessa nyt kolme viikkoa. Olen majaillut kolmessa eri osoitteessa. Kulkenut kolmen kaupungin väliä kolme viikkoa. Olen irtolainen.

Pian siirryn neljänteen. Neljänteen osoitteeseen, neljänteen kaupunkiin. Ehkä pysähdyn siellä hetkeksi, ehkä siirryn heti seuraavana päivänä eteenpäin: Viidenteen osoitteeseen, viidenteen kaupunkiin? Tänään en voi tietää. Juuri nyt tiedän elämäni kulun seuraavien tuntien ajaksi. Huomenna on taas uusi päivä, ja mitä tahansa voi tapahtua.

Olet ehkä kuullut sanonnan ”aloittaa puhtaalta pöydältä”.

Ennen tätä päivää en ole tiennyt mitä se tarkoittaa. Yhtäkkiä tällä viikolla minun pöytäni on maailman puhtain. Ei murun murua, ei pienintäkään rasvaista tahraa: viimeisimmätkin minua menneessä pitäneet, ehkä menoani vähän jarruttaneet tutut ja turvalliset asiat on otettu pois.

Ja yhtäkkiä minulla on koko maailma! Voin valita minkä tahansa suunnan.

Olen vapaa!

Osaatko ajatella millaista elämä on kun kaikki on mahdollista? Kun huomenna on taas uusi päivä, ja mitä tahansa voi tapahtua?

Sellaista elämä on, meille ihan jokaiselle. Sitä ei vain näköjään tajua ennen kuin seisoo puhtaan pöydän ääressä. Huomenna voi tapahtua mitä tahansa. On vain osattava tehdä oikeat valinnat. Ja koska elämän ennustettavuus liikkuu vain muutamissa tunneissa, voi valita vain pienistä vastaan tulevien asioiden joukosta. Ei tarvitse valloittaa koko maailmaa. Ei tarvitse hamuta kaikkia asioita maailmasta. Ja koska ei tiedä mitä huomenna on, on sama elää täysillä juuri nyt – tarttua niihin hetkiin, jotka vastaan tulevat. Sellaista elämäni on juuri nyt.

Osaatko ajatella millaisia unelmat ovat kun seisoo puhtaan pöydän ääressä?

Mistä sinä unelmoit?

Minä unelmoin siitä, että minulla olisi pikkuruinen koti, jonne voin tilata aamun postiin Helsingin Sanomat. Sellaiset ovat unelmat, kun seisoo puhtaan pöydän ääressä. Kun huomenna on uusi päivä, ja mitä tahansa voi tapahtua.

uusipäivä

Jännällä tavalla minun elämäni kokemukset ja ajatukset joita kanssasi jaan, pyörivät usein samanlaisten teemojen ympärillä. Tästä aiheestahan kirjoitin aivan vasta otsikolla ”Mahdollisuutta ei voi menettää”. Ehkä minun ei nyt tarvitse alleviivata asiaa enempää.

Ystävä, annathan huomisen aamun olla uusi mahdollisuus; että heräät uuteen päivään, kuin se olisi elämäsi ensimmäinen ja mitä tahansa voisi tapahtua!

Sillä niin todella voi olla. Vaikka tuntuu, ettei mitään tapahdu, niin todellisuudessa milloin tahansa voikin tapahtua mitä tahansa. Kun vaan uskoo ja tahtoo.

/Äm

 

Usko omiin siipiisi

Ihmiseltä, joka löhöää juuri sohvassa katsomassa American Psycho -elokuvaa tämä saattaa kuulostaa suhteellisen oudolta, mutta sanonpa sen silti: juuri nyt tässä tänään keskiviikkoiltana olen ihan valtava onnellinen. 

Näin huoleton en ole ollut vuosikausiin. 
Ymmärrät syyn tähän seuraavien päivien aikana varmasti paremmin. Osa onneni ja huolettomuuteni syistä ovat myös yksityisiä asioitani, joita ei ole tarpeen käsitellä, mutta viime viikot ja tämä koko syksy ovat osoittaneet minulle yhden asian; kaikki, siis ihan kaikki järjestyy, kun uskoo. Niin on käynyt minulle. 

Kaikki pelkoni, joita matkan varrella olen saattanut ääneen sinullekin lausua, ovat osoittautuneet turhiksi – ihan jokainen. Elämä on osoittanut uskomattomat puolensa.

Tänään haluan sanoa sinulle vain yhden asian
 
Ei muuta. 

Kaikki järjestyy juuri oikein.

/Ämmä, onnellisena

On vain matka

Tiedätkö mitä minulle on käynyt? Olen alkanut rakastaa matkaa!

Kirjoitin muutama päivä siten elämän kontrolloimattomuudesta ja pohdin mistä tunne turvallisuudesta syntyy. Kerroin, että minulla on nyt monta jännittävää palloa ilmassa, muttei mitään tietoa mihin kukin niistä laskeutuu. Kysyin, kuinka vähän kontrollia on tarpeeksi, jotta voi selvitä järjissään epävarmuudessa.

Vastausta en kysymykseen kontrollista osaa edelleenkään kiteyttää, mutta se pisti minut pohdinnoissani jo uusille urille. Olen nimittäin monta kertaa tämän viikon aikana havahtunut miettimästä sitä, miten hauskaa on varmasti jonain päivän katsoa taaksepäin, takaisin tähän hetkeen, ja hymähtää hyväksyvästi: tuokin tarvittiin, jotta nyt ollaan tässä. Nauraa näille asioille, joita juuri nyt tapahtuu. Sillä nyt tapahtuu jos jonkinlaista.

* * *

Olisipa hauskaa, kun näkisit mitä täällä ”kulissien takana” todella on meneillään. Tietäisit millaisin resurssein ja voimavaroin synnytetään uusia ideoita ja liiketoimintaakin. Näkisit, miten ilmassa lentävät pallot kulkevat kaikki sikin sokin osa pudoten vauhdilla maahan ja osa saaden upean ilmalennon kohti uusia suuntia. Tuntisit, miten operoidaan intohimosta ja ihan puhtaasta sekopäisyydestä käsin. Aistisit hullun uskon, kun koetetaan olemattomalla budjetilla luoda näkyvää jälkeä tai marraskuun uuvuttamilla voimilla löytää ratkaisua eteen tupsahtaneeseen ongelmaan. Kuulisit miltä kuulostaa, kun saadaan yhdessä ihmeitä aikaan. Kokisit, kun omin hartiavoimin annetaan kaikki peliin, vaikka lopputulos on tuntematon.

Tällä viikolla minä olen tajunnut alkaneeni rakastaa matkaa. Olen alkanut rakastaa matkaa, sillä tiedän, että en pääse perille koskaan.

Ei ole paikkaa nimeltä ”perillä”, ei ole hetkeä nimeltä ”toteutunut unelma” ei ole tilaa nimeltä ”täydellinen lopputulos”. On vain matka; polku, tie, virta, joiden varrella syntyy elämän ihme.

Ei ole oikeita vastauksia, on vain polku parhaita mahdollisia kysymksiä. Ei ole turvan tarjoavaa täyttymystä, on vain tie, jota valinnoillamme vaellamme. Ei ole yhtä varmaa suuntaa, on vain virta, joka kuljettaa.

On vain matka, jonka varrella teemme valintoja: kokeilemme, erehdymme, opimme. On vain matka, joka mahdollistaa elämän.

* * *

Olisipa hauska, kun kuulisit sen naurun, jota päivittäin nauretaan hauskoille sattumuksille. Näkisit ne kyyneleet, joita vuodatetaan uusille mahdollisuuksille. Tuntisit sen onnen, joka löytyy äärimmäisen epätoivon hetkellä.

Toivon, että saat itse omassa elämässäsi kokea nuo hetket ja tuntea nämä tunteet.

Toivon, että sinäkin tiedät palavasi näihin hetkiin joskus myöhemmin, hymähtäväsi silloin hyväksyvästi ja toteavasi kiitollisena; onpahan tullut elettyä, tuokin tarvittiin, jotta nyt ollaan tässä.

Toivon, että sinäkin osaat rakastaa matkaa!

Appropoo hullun usko, ja nauru hetken huumassa ja kulissien takainen elämä. Tätä on sekopäinen intohimo, katso video…

 

 

/Ämmä, hiihtäen kohti uutta viikkoa

Minä osaan, pystyn ja voin – jos vain haluan

  
Tämä kuva kertoo kaiken. Se on otettu elämäni kovimman urheilusuorituksen viimeisiltä kilometreiltä. Siinä me yhdessä kahden hullun polkasuystäväni kanssa vedämme kohti maalia viimeisillä voimillamme. Ollaan viimeisellä 124 kilometrin etapilla yhteensä 350 kilometrin pyöräilyreitistä Äkäslompolosta Norjan Altaan. Nuo kilometrit olivat elämäni tiukin fyysinen paikka, josta ei olisi selvitty ilman lujaa päätä ja päättäväisyyttä. Kahden jo ajetun päivän ja 226 kilometrin painaessa jalkoja ja takapuolta me työnnymme läpi norjalaisen rankan vastatuulen, jossa ei ollut alamäkiä – laskutkin piti polkea taistellen ja yhdessä vaiheessa runnoimme putkeen 17 kilometriä ylämäkeä. Epäuskoa, ärräpäitä, puhdasta tuskaa, hikeä, vihlovaa väsymystä. Ei häivähdystäkään adrenaliinin euforiasta.

Viimeiseen 50 kilometriin en tuntenut mitään, en ajatellut mitään. Poljin. Ei muuta.

Kertaakaan ei mielessäni käynyt, että luovuttaisin.

Vaikka eilen oli rankkaa, reissu oli täydellinen. Ylitin ja yllätin itseni täydellisesti. Löysin itsestäni aivan uusia puolia. Tajusin, että ihminen voi vetää itsensä aikamoisille äärirajoille ja selvitä. Ymmärsin kuinka hauska on kilpailla itsensä kanssa. Haastaa itseään ja katsoa mitä tapahtuu, kun mennään alueelle, jota ei itsessään tunne. Koin, miltä tuntuu kun voittaa pahimmat esteensä. Kun tajuaa, että kaikki on mahdollista. 

Tarvitaan vain uskoa ja uskallusta. Tarvitaan sitä että viitsii. Kokeilee. Lähtee. Tarttuu haasteeseen. Ei pelkää epäonnistumista. Ei pelkää. Näkee mahdollisuudet. Näkee voimansa.

”Tuohan on aivan hullua, lähteä treenaamatta tekemään tuollainen suoritus”, niin minulle sanottiin ja niin minäkin olisin voinut ajatella. Epäillä. Mutta minä sanon: tämä oli elämäni seikkailu, jokaisen sekunnin arvoista. Sain tutustua itseeni, löytää sisältäni sisukkaimman ja sinnikkäimmän Ämmän, jonka olen koskaan tuntenut. Tajuta, että tämä Ämmä pärjää. Että tämä Ämmä osaa, pystyy ja voi. Ja haluaa heti ottaa uuden haasteen vastaan, sillä tutkimusmatka on vasta alkanut….

Ja tiedätkö mitä? Niin pystyt sinäkin. Juuri niihin asioihin joista haaveilet. Jos vain kokeilet. Et kuuntele hullutuksia ympäriltä, vaan luotat itseesi. Etkä luovuta. Sinä riität. Sinä venyt. Sinä onnistut. Jos vain haluat!

Kiitos Hullun Polkasu! Kiitos rakkaat uudet ystäväni! Kiitos meidän bussi! Ja ennen kaikkea, kiitos Sampo! Iso ja lämmin halaus tuleviin päiviisi ja perheellesi. Ja kuten jo tänään sinulle sanoin: vastahaasteeni sinulle odottaa nurkan takana…

/Ämmä, joka kävi vähän polkasemassa

Ps. Terveiset bussista. Täällä istutaan huomisaamuun asti ja matkustetaan kohti kotia. On aikaa tehdä välitilinpäätöstä. Tässä oli nyt yksi viime päivinä syntyneistä ajatuksista, näitä syntyy varmasti vielä lisää.

Minä olen tässä!

Voisko joku teistä läpsäistä mua turpaan siksi, että olen koskaan ikinä kehdannut kyseenalaistaa sitä että tässä elämässä ei olisi jotain johdatusta! Olen niin monesti aikaisemminkin kertonut näistä hörhöjohdatuskokemuksistani, etten häpeile tänäänkään kertoa mitä tapahtui juuri äsken.

Tämän johdatuksen seurauksena syntyi tämä kirjoitukseni, joka on valehtelematta viisainta mitä voin ja osaan koskaan kirjoittaa. Siksi suosittelen lukemaan tämän, vaikka et ikinä lukisi blogiani tai vihaisit minua sielusi syövereihin. Mikään tässä tapahtumakulkujen kuvauksessa ei ole keksittyä, vaan kaikki tapahtui juuri näin.

* * *

Lähdin äsken päämäärättömälle kävelylle yksin. Poikkeuksellisesti jopa ilman koiraa, sillä se ei ole nyt viikkoon luonani. Tuntui, että on pakko mennä ulos, kävely saa aina pääni ja ajatukseni selkiytymään. Kävelin Töölönrantaan kun tuli vahva tunne lähteä kulkemaan kohti vanhoja kotikulmiani taka-Töölöön, sinne missä vielä kaksi vuotta sitten asuin. Tuli itku, sehän ei nyt varmaan ole sinullekaan enää mikään yllätys. Sibeliuspuiston kohdalla vanhat muistot vaan heräsivät ohittaessa vanhan kotini, jota rakastin. Siellä oli ihana olla. Sinne minulla on nyt ikävä.

Kävelin rantaan kuunnellen musiikkia. Tämä kappale alkoi soida Spotify-listaltani

 

Katsoin tuttua maisemaa ja jokin pakotti minut istumaan alas puiston penkille. Havahduin. Tällä tasan tarkalleen samalla penkillä istuin kaksi vuotta sitten samoissa fiiliksissä kuin nyt, epävarmana ja epätietoisena tulevaisuudesta. ”Minähän kirjoitin siitä blogin”, muistin. Taas tuo sama pakottava tarve. Kaivoin Sarastus-blogin esiin kännykälläni. Hätkähdin, taas: se on kirjoitettu tasan kaksi vuotta sitten. Päivälleen, sillä muistan pohtineeni sen julkaisua kaksi päivää, kunnes 17.6.2012 rohkaistuin jakamaan tekstini.

Se maisema on tämä

sibeliusranta

ja kirjoitus tämä:

* * *

Tämä päivä kiittää

Vuoristorata. Ylös, alas. Ylös. Alas. Ylösalasylösalas.

Huh.

Olen väsynyt. Olen väsynyt ja hermostunut. Väsynyt, hermostunut ja malttamaton. Puoli vuotta on kulunut. Piti hidastaa, rauhoittua, selkiyttää elämää. Piti.

Olen ajatellut pääni puhki, tutkinut maailmaa hengästymiseen asti. Olen vaahdonnut töiden ristipaineessa, luovinut vaatimusten ja vapauden meressä. Moneen viikkoon minulla ei ole ollut yhden ainutta vapaapäivää, sillä uuden elämän himo silmissäni kiiluen olen täyttänyt kalenterini töillä ja opiskeluilla. Olen tutkinut, kokenut ja hakenut.

Ylös, alas.

Paljon tapahtumia. Silti tuntuu, ettei mitään tapahdu. Ja kuitenkin tapahtuu, ja mitä tapahtuu on, että minä muutun, mutta maailma ympärilläni ei muutu tahdissani. Ja minä olen siitä aivan irrallani, kuin juureni olisi kiskottu irti. En pysty kiinnittymään mihinkään! En vieläkään, vaikka puoli vuotta on mennyt. Vaikka piti uudistua ja löytää, hidastaa.

Tapasin vanhaa, rakasta ystäväporukkaani, jota en ollut nähnyt kuukausiin. Vaikka minulla oli hauskaa kuten aina, kaikki ei ollut ennallaan. Tunsin itseni ulkopuoliseksi, etääntyneeksi ajoista ja asioista, joita ystäväni minulle merkitsivät. Katsoin kaikkea uusin silmin. Säikähdin. Huomasin kuinka pitkän matkan olen kulkenut ja kasvanut sitten viime tapaamisemme.

En minä halua muuttua! Haluan takaisin entiseen, turvalliseen maailmaani!

Olen kärsimätön. Jalkani naputtaa lattiaan ja katse harhailee siellä täällä. Ajatus harhailee siellä täällä.

Minä harhailen siellä täällä!

Elämä pyörii ympyrää, toistaa itseään. Kohta kaikki taas pysähtyy. Kesä tarkoittaa minulle taas uutta sokeaa pistettä sitten tammikuun irtipäästämiskokemukseni: ei ole yhden ainutta suunnitelmaa koko kesälomaksi, ei tietoa töistä sen jälkeen.

Mitä minun pitäisi ajatella? Vai pitäisikö ajatella mitään? Ahdistaa. Miksi? Miksi viime viikolla ei tuntunut tältä?

Löysin itseni taas peilin edestä, tuijottamassa tiukasti omiin silmiini. Niin. Taas totesin tarvitsevani merkin. Tuijotin ja tuijotin – ja tuijotin. En kuullut mitään. Odotin ja odotin. Lopulta en enää jaksanut. Menin ulos ja istahdin puiston penkille.

Istuin ajatuksissani, kunnes huomasin tuijottavani maailman kauneinta merimaisemaa, kuuntelevani kuinka aurinko laski hiljaa horisonttiin. Juuri sillä hetkellä kaikki oli hyvin. Ymmärsin, että on aika levätä; nukkua kesä koivun varjossa, kastella varpaat veteen, kuunneltava lasten riemukasta naurua, heittäytyä hetkeen. Ottaa kesä vastaan!

* * *

Alle olin kirjoittanut tämän runoni:

On aika luopumisen, aika muutoksen. On päästettävä irti, lähdettävä. On jatkettava matkaa, mentävä.

Eteenpäin!

Heittäydyn tuulen vietäväksi, annan sydämeni näyttää tien. En tiedä mihin se vie, mutta elämä kantaa. Antaa siivet. Ja minähän lennän! Uusiin seikkailuihin.

Mihin?

Kevät on tehnyt minusta sen, elämänhaluisen naisen, joka näkee horisontissa sarastuksen. Vaikka harhailen, olen onnellinen.

Se riittää. Tämä päivä kiittää.

-M.I.-

* * *

NYT TULEE SE VIISAUS: Jo vajaa kaksi kuukautta myöhemmin tästä hetkestä ja tuosta blogikirjoituksestani asuin Ruotsissa tuoreessa parisuhteessa, jonka tuolla kirjoitushetkellä uskoin kuihtuvan etäsuhteen mahdottomuuteen (ja josta en sinulle vielä tuolloin ollut kertonut, ehkä tämä tieto nyt avaa tuonhetkistä epävarmuuttani vieläkin paremmin.).

Tyypit, KAIKKI on mahdollista vaikka nyt tuntuisi kuinka epävarmalta. On vain heittäydyttävä tuulen vietäväksi ja annettava sydämen näyttää tie. On uskottava! Niin minä tein. Tuo hetki oli minulle kuin eräänlainen synninpäästö. Sen jälkeen päästin itseni vapaaksi. Ja sain heti kaiken mitä juuri sillä hetkellä tarvitsin. Ja paljon enemmän!

puistonpenkki2

Ja vaikka tuo suhde sittemmin kuihtui mihin ikinä se nyt sitten kuihtuikaan, niin yksi on varmaa: I WILL BE HERE! Minä olen tässä! Tässä minä nökötän tasan kaksi vuotta myöhemmin tasan samalla penkillä katsomassa tasan samaa maisemaa tasan samassa tilanteessa. Minä! Muuttuneena, kokeneena, kasvaneena, mutta minuna. Parempana, uudempana versiona itsestäni. Ja minä tulen aina olemaan tässä.

Nyt teen saman kuin kaksi vuotta sitten: päästän itseni vapaaksi. Kahden vuoden päästä istun tällä tai jollain toisella penkillä ja luen tämän kirjoituksen. Ja minä olen edelleen siinä. Vaikka elämä olisi tuonut eteen mitä tahansa.

/Maija, et varmaan ihmettele, itkien taas

Joulukuun kahdeskymmenestoinen päivä

Tiedättekö milloin minä aloin uskoa enkeleihin?

Joulukuun kahdeskymmenestoinen päivä kello 15.34.


Se oli elämäni romahtamisen toinen päivä
. Olin edellisenä iltana matkustanut junalla Helsingistä Jyväskylään vanhempieni luokse pitkän kärsimysmatkan. Olin shokissa kaikesta päivän aikana tapahtuneesta. En pystynyt kuin itkemään ja hokemaan ”Anna hyvä jumala minulle toinen mahdollisuus.”. Myöhään illalla vanhempani raahasivat minut Jyväskylän keskussairaalaan; ei ollut muuta keinoa kuin mennä pyytämään sieltä rauhoittavaa lääkettä. Vaikka itse olen kovin lääkevastainen, oli pakko suostua, sillä en uskaltanut mennä nukkumaan eikä mieleni rauhoittunut.Saavuimme ensiapuun kello 22.30 ja istuimme odotushuoneessa aamu kolmeen. Oli perjantai-ilta, ja kaikki pikkujouluissa päänsä auki kolhineet juopuneet juhlijat lipuivat ohitsemme lääkärin vastaanotolle. Itkin hysteerisesti koko tuon ajan. Lopulta sain lääkkeen ja tainnutin itseni kotona uneen.
* * *
Seuraava päivä tuntui yhtä kamalalta. Itku ei ollut loppunut, mieli ei rauhoittunut. Äitini keskusteli puhelimessa sairaanhoitajan kanssa ja he koettivat saada minulle vielä yhden lääkkeen illaksi. En voinut kuvitella meneväni taas juopuneiden keskelle jonottamaan ja koetimme saada reseptin ilman lääkärintarkastusta. Lääkäri kuitenkin vetosi vahvaan etiikkaansa ja sanoi ettei muuta vaihtoehtoa ole. Niinpä suuntasimme uudellen ensiapuun.
* * *
Saavuimme paikalle kello 15 ja minut kutsuttiin sisään jo puolen tunnin päästä. En voinut uskoa sitä todeksi, luulimme, että joudumme odottamaan ikuisuuden. Astuin sisään huoneeseen ja kättelin lääkäriä purskahtaen itkuun. Lääkärillä ei ollut päällään valkoista takkia, vaan hän näytti aivan sairaanhoitajalta. Katosin hänen rintakylttiään ja siinä luki lääkäri.Kerroin tilanteeni ja hän hiljeni hetkeksi. Sitten hän tarttui käteeni sanoen: ”Nyt minä siirrän hetkeksi tämän lääkärintittelini syrjään ja puhun sinulle kuin ihminen ihmisenä.

Suuni loksahti auki. Hän kertoi, että tasan kuusi vuotta sitten hän harhaili Helsingissä Töölönlahdella samassa tilassa kuin minä. Hän oli asunut Saksassa miehensä työn perässä ja tullut juuri eronneena naisena takaisin kotiin. Hän kertoi minulle elämäntarinansa. Hän kertoi, että nyt hän oli naimisissa ja neljän upean lapsen äiti.

”Sinä selviät tästä. Me selviämme tästä. Minä selvisin tästä! Ja elämä muuttuu paremmaksi!”, hän huusi minulle uskoa valaen. Itkin. Mukanani ollut äitini itki. En voinut uskoa mitään todeksi.

* * *
Hän oli minun enkelini! Hän oli se sama lääkäri, joka puhelimessa kieltäytyi uusimasta respetin. Minun oli tarkoitus tavata hänet!

”En tiedä onko tämä sallittua käytöstä potilaalta”, sanoin, ”mutta voinko minä halata sinua?”. Ja sitten me halasimme; lääkäri ja potilas, kaksi elämän kohimaa naista. Ja nyt toukokuun yhdeksäntenä kello 9.06 julkaistessani tämän kirjoituksen minä tiedän että hän oli oikeassa. Minä selvisin tästä!

* * *
Jaan tämän minulle todella vaikean tarinan kanssasi vain siksi, että haluan toivoa sinulle jotain tänään, toukokuun yhdeksäntenä. Jos minä voin sinulle jotain tänään toivoa, se olisi tämä: Usko siihen, edes tämä yksi päivä, että elämällä on tarkka suunnitelma meitä jokaisten varten. Elä täysillä ja usko, että nurkan takana sinuakin vartioi pieni enkeli ja se tulee luoksesi kun on sen aika!

uitenkeli

Kuvitusta tähän juttuun oli aika vaikea keksiä. Mutta sitten löysin tämän: Mirkku Merimaan UIT:ssa keskiviikkona minusta ottaman kuvan… Enkeli? (tässä samalla pieni sneak preview keskiviikkoiseen haasteeseeni, kerron siitä myöhemin lisää)

Rakkaudella, Maija