Tag Archives: uskomus

Miksi sinulla ei ole munaa sanoa, että olet hyvä tyyppi?

Posted on by

2

Joka jeesuksen kerta, kun aion painaa blogini julkaisunsppulaa ennen uuden tekstin julkaisemista, mielessäni käy sama ajatus:

”Ei tässä ole mitään järkeä, eihän kukaan tätä kuitenkaan lue, ei tykkää, eikä ketään kiinnosta ja miksipä kiinnostaisikaan”.

Tai kun laitan radiossa mikrofonini liun pois päältä, lyön käteni otsalle, rutistan naamani ja totean ääneen:

”Voi hitto mitä kuraa juuri tuli suusta, enkö minä parempaan pysty!”

Tai nyt, kun viime aikoina tämä sinkkuuteni on ollut taas niin tapetilla, huomaan aina, ihan joka kerta tavatessani mielenkiintoisen tyypin huomaan ajattelevani, että eihän tuo nyt minusta voi olla kiinnostunut, kyllähän hänelle löytyy parempikin, ja minähän olen tällainen kamala.

VIIME viikolla radiolähetyksessäni oli teemana Upeat Villit Miehet – vietettiinhän tuollaista hienoa teemapäivää menneenä lauantaina. Juttelin monen ihmisen kanssa siitä, millainen oikeastaan on Upea Villi Mies (tai aivan samalla tavoin: Upea Villi Nainen tai Muunsukupuolinen!) ja vieraanani lähetyksessä oli mies, jonka kanssa asiaa pohdittiin myös ihan kaiken kansan kuullen.

Jokainen, alleviivaan, JOKAINEN juttukumppanini sanoi:

”No, enhän minä ole mikään upea saati villi, ihan tavallinen, tylsä tyyppi olen, ei minusta kyllä ole tällaiseen asiaan sanomaan mitään.”

Joka ikinen ihminen vähätteli itse itsensä – alleviivaan: ITSE ITSENSÄ – pienimpään takanurkkaan kyyhöttämään, ja minä jäin pitkäksi aikaa miettimään:

Miksi?

Miksi nämä ihmiset vähättelevät ja aliarvioivat itseään noin rankasti, kun minun silmiini he näyttäytyvät todella mielenkiintoisilta ja hienoilta tyypeiltä, joilla on varmasti paljon annettavaa ja ammennettavaa itsestään.

Kysyin asiasta myös radiolähetykseni haastateltavalta. Hän oli ihan mahtava, upea ja mielenkiintoinen tyyppi, ja jopa uskaltaa sen antaa näkyä, mutta silti useamman kerran itsekin sortui vähättelemään omia tekemisiään tai persoonaansa. Ei hänkään osannut sanoa syytä itsensä vähättelemiseen – sanoi sen vaan jotenkin lipsahtavan suusta, kun niin vain tapana on.

En voinut päästää asiaa helpolla läpi omien sormieni. Keksisinkö itse vastauksen?

MITÄ enemmän asiaa pohdin, alkaa minusta tuntua, että itsensä vähätteleminen on vain laiskoihin ihmisiin iskostunut tapa, jonka turvin voi välttää kaivamastaan itsestään esiin sen upean villin ihmisen, joka ihan aidosti ja oikeasti on. Se on itsekunnioituksen ja arvostuksen puutetta, johon meillä kenelläkään ei tulisi olla mitään syytä. Kyse on myötätunnosta itseä kohtaan, joka tekee jokaisesta hyvän tyypin.

On niin helppo turvautua heikkoon uskomukseen itsestä, sillä silloin ei tarvitse tehdä mitään: voi vain maata sohvalla ja valittaa miten elämä kohtelee kaltoin, minua, pientä uhria. On turvallista syyttää suomalaista kulttuuria siitä, ettei se salli meidän nostaa itseämme esille, tai etteivät ulkopuoliset halua meidän olevan omanlaisiamme, innostuneita ja itsevarmoja ihmisiä. Tai, että he kokevat meidän olevan jotenkin leuhkoja – ja jos niin ajattelevatkin, heidän ongelmansahan se on!

 

Upea, villi ihminen: Miksi sinulla ei ole munaa sanoa, että olet hyvä tyyppi, vaan tapasi on valita vähättely?

 

Me kaikki haluamme sanoa olevamme hyviä tyyppejä, ajatella olevamme kelpaavia, hyväksyttäviä ihmisiä ja tuoda tämä kaikki esille, mutta samalla pelkäämme sitä, mitä toinen siitä ajattelee.

Kummallinen kierre; näetkö tässä jonkin ristiriidan?

OLEN jäänyt itselleni kiinni useamman kerran viime päivinä siitä, miten aivan omaehtoisesti, rakennan itsellen huonon itsetunnon ja valitsen aina helpoimman; itseni vähättelyn, ja ajattellen, ettei kukaan ole kiinnostunut tai että juttuni ovat kuraa. En anna itselleni arvoa, en anna itseni olla arvokas kaikella sillä, mitä minulla on. En päästä itseäni loistamaan!

Ja tuon valinnan teen tietoisesti ihan minä itse, joka päivä erikseen. Voisinko valita toisin?

ON järkyttävää ajatella, miten paljon enemmän, ja hyvää me suomalaiset saisimme aikaan, jos ei vähättelisi itseä, omia voimiaan.

Kamalaa todeta, ettemme edes arvosta itseämme niin paljon että pystyisimme sanomaan: ”Hei kato, mä oon hyvä tyyppi ja osaan näitä juttuja.” Se on lopulta aika helppoa!

Jonkun on vaan rohkeasti alettava arvostaa itseään ja antaa sen näkyä. Ehkä se sitten tarttuu toiseen, ja kolmanteenkin!

Miten sinä voisit olla tuo tyyppi? Auttaisiko, jos vain luopuisi tavastaan aliarvioida itseään.

/Äm, Upea Villi Nainen

Entä jos emme eläisikään mielen vuoristoradassa?

Posted on by

0

Sain tosi hyvän viestin lukijaltani koskien eilistä ”Piutpaut Ruotsille ja menneisyydelle” -blogiani. Tällaisen:

***

”Oon miettiny sellasta että me tuotetaan meiän oma kärsimys uskomalla ajatuksiimme? Ja sitten ku me vapaudutaan niistä uskomuksista, niin tunnemme huojennusta ja vapautusta. Niinku nyt esimerkiksi: Että voin olla onnellinen, minun pitää olla tuon miehen kanssa. Tai linkittää siihen vaikka sen, että alan olemaan tämän ikäinen ja jos haluan lapsia, niin tämä on mahdollisuuteni ja sitten voisi vielä ajatella, että tämä on niin romantillista, että muutan rakkaani perässä ulkomaille ja tämä ei saa ”epäonnistua”. Tai mitä ikinä. En tarkoita, että juuri nuo olisivat olleet sinun ajatuksiasi, mutta esimerkiksi. Jos taas ei olisi odotuksia ja käsityksiä, niin sitten sitä vaan lähtisi ruotsista ja tulisi suomeen. Ei olisi draamaakaan. Eikä vapautuksen tunnetta. Pohdituttaa, että jos ei olisi ajatusta suuresta kärsimyksestä, niin olisiko kärsimys niin suuri. Ongelmahan on siinä, että ne meiän ajatukset helposti tempaa meiät mukaansa ja pyörittää ja pyörittää, kunnes meistä ei o jäljellä ku raato. Joskushan siellä on myös joku alitajuinen ajatus, joka voi laukaista sen viheliään kierteen. Ja semmosta oon pohtinu myös, että ajatuksilla nostaa ja laskee mielialaansa ei haittaa, mut kelaa jos ottaski askeleen taakse eikä uskoiskaan niihin. Irrottautuis siitä vuoristoradasta, ei meniskää kyytii.” 

***

Naulan kantaan! Juuri noinhan minä ajattelin ja tuollaisen ajattelun turvarakennelman olin itselleni luonut. Ja monta muuta, jotka pitivät minut kiinni tuossa, myöhemmin minulle vääräksi osoittautuneessa asetelmassa.

Olen myös paljon itse miettinyt tuota ajatusten ja uskomusten rakentamista. Olisi tavallaan tosi hienoa, jos voisi elää niin, että vaan suhtautuisi asioihin asioihina ja katsoisi miten elämä kuljettaa. Ettei rakentaisi uskomuksia ja odotuksia, joiden varaan elämänsä sitten laskisi. Mutta olisiko niin oikeasti mahdollista elää? Millaista elämä sitten olisi? Tulisiko sitä vaan välinpitämättömäksi kaiken suhteen? Jos vähän niin kuin leijuisi vain kaiken yläpuolella? En tiedä vastausta, mutta luulen, että minusta ei olisi sellaiseen. Enkä usko, että täysin haluankaan sellaiseen, koska tuntuu, että tämä tällainen milen vuoristorata kuuluu ihmisen elämään; ne isot kärsimykset ja vielä isommat hehkutukset kärsimysten kautta tulleiden oivallusten jälkeen.

liseberg13

/Maija, kuvassa ah niin kuvainnollisesti vuoristoradan edessä viime syksynä Lisebergin huvipuistossa Götebrgissa ja valtavan kiitollisena siitä, että sai kokea juuri tuon vuoristoratakyydin

Yrittäjä meni palkkatöihin

Posted on by

0

Minähän siis menin tällä viikolla töihin. Aloitin eräässä mielenkiintoisessa projektissa, josta kerron lisää myöhemmin; olennaisinta tässä vaiheessa on tietää, että työpaikkani on Aleksanterin teatterilla, ja olen ihan sekaisin onnesta, että saan työskennellä tällaisessa ympäristössä. 🙂 Viikko töitä on nyt takana. On tunnustettava, että tämä ei ollut ihan helppo nakki minulle. Minähän olen yrittäjä! Ja nyt menin ensimmäistä kertaa palkkatöihin sitten, huh, vuosiin.

Sunnuntai-iltana ennen nukkumaan menoa pääni pyöri ajatuksia. Kirjoitin ne ylös dokumentoidakseni fiilikseni, jotta muistaisin myöhemminkin miltä työhön meno tuntui. En ajatellut bloggaavani niistä, mutta nyt onnistuneen viikon jälkeen ajattelin, että what the heck, antaa mennä!

* * *

”Pelkään uutta rytmiä. Pelkään miten sovitan elämän työhön. Koiran. Pelkään että menetän vapauteni. Pelkään että uuvun. En osaa ajatella työrytmiä. Mitä työ pitää sisällään? Miten onnistun. Ehdinkö urheilla? Millainen arjestani muodostuu? Jaksanko herätä aamuisin? Myynkö sieluni asialle, joka ei ole oikeasti minun juttuni? Pelkään sitoutua! Pelkään että minua rajoitetaan. Haluan mennä ja tulla vapaasti, ja pelkään että se ei ole mahdollista. Kaikki mietityttää! Ja pelottaa.”,

kirjoitin

* * *

Pelkäsin, että toisen palvelukseen meneminen syö vapauteni. Miksi ihminen rakentaa mielessään tällaisia uskomuksia ja pelkoja, jotka eivät ole edes totta? Tällä viikolla totesin, että työni on joustavaa ja itsenäistä, kukaan ei hengitä niskaani, saan tehdä juuri ne valinnat, jotka tuntuvat minusta parhaimmilta, ympärilläni on mahtavia ihmisiä sekä teen selkeää projektia, jolla on alku ja loppu muutaman kuukauden päästä. Oikeastaan tämän lähemmäksi yrittäjyyden parhaita puolia ei voi päästä! Ei tämä poikkea juuri mitenkään aiemmasta tavastani tehdä työtä; varsinkin, kun voin myös tehdä sen rinnalla toista työtä, jota minulle tarjottiin. Juu, siitäkin myöhemmin lisää!

yrittäjä2

/Maija, joka piti tänään etätyöpäivän ja kävi aamun alkajaisiksi kuntosalilla ja kokkaili lounaaksi munakkaan (täydellistä bloggarikamaa) – vapaana kuin taivaan lintu!

Ps. Seuraa huomenna Instagramiani @maijailmoniemi ja blogiani tarkkaan, sillä aamupäivällä on h-hetki; glamourkuvaukseni Niinan, Mirkun ja Kristan kanssa, ja postailen tiuhaan tahtiin kuvia ja ajatuksia kuvausten lomassa!