Kuljen kumisevassa käytävässä kohti kotiovea. Puinen luukku betonisessa laatikossa. Sen sisällä maailmani ja hiljaisuus, joka on saanut minut viime aikoina kovin surulliseksi. On tyhjä olo. Käännän avainta ja ovi raksahtaa auki saaden koko hiljaisen käytävän kaikumaan naksahdushuutoa. Jos haluaisi, tänne voisi linnoittautua näkymättömäksi. Vetää luukun kiinni ja tyytyä siihen, ettei kukaan välttämättä kyselisi perään päiviin jos ei itse kuulumisiaan huutelisi. Oudon tyhjä olo. Pimeässä kaupunkiyksiössä hiljaisuus kuulostaa harmaalta, ikkunasta hohkaa viilentyneen illan koleus. Palelee. Väsyttää. Outoa.

* * *

Pari tuntia aiemmin olen astunut keskelle värejä, naurua, riemunkiljahduksia – hehkuvaa hikeä.

Kohta tapaisin kymmenkunta tuntematonta ihmistä. Jännittää. Impulsiivinen päättelyketju on johtanut asiasta toiseen, ja pari viikkoa tätä hetkeä aiemmin olen kertonut ääneen koko maailmalle kokevani lohdutonta yksinäisyyttä. Minä, kaiken ulospäin vauhdilta ja vipinältä näyttävän elämän keskellä, olen yksinäinen. Kuulumaton. Sellainen, josta tuntuu, ettei kukaan välitä.

Yhdessä impulsiivisessä hetkessä olen oivaltanut, että voidakseen saada on osattava antaa, ja tarjonnut kenelle tahansa yksinäiselle mahdollisuuden tulla kanssani hyppimään trampoliinilla. Yksinäisyydentappokerho. Sellainenhan tästä voisi tulla. Hullu idea, mutta se näyttää kannattaneen. Sähköpostini on täyttynyt yhteydenotoista: ilmoittautumisista, henkilökohtaisista yksinäisyystarinoista ja lukuisista eri kaupungeista saapuneista pyynnöistä tulla järjestämään kohtaaminen myös niihin.

Ja nyt, kaikkien värien, naurujen ja hikisten riemunkiljahdusten keskellä minua jännittää, sillä pian ideasta tulee konkretiaa.

Mitä tapahtuu, tuleeko kukaan, entä jos emme osaa sanoa toisillemme mitään? Epäilys valtaa mielen. Jos voisin, saattaisin juosta karkuun: rymistää turvallisesti läpi kumisevan käytävän, räjäyttää puisen oven pikanopeudella auki ja paukaista sen taas kiinni suojakseni. Sulkeutua omaan, harmaaseen maailmaani, sillä yhtäkkiä minua pelottaa kohdata; avautua ihmisille, joita en tunne.

Ajatukseni katkeavat. Sisään astuu iloisesti jutusteleva, katsekontaktia ottava mies, joka saa minut nielaisemaan ihmetyksestä: voiko hänkin olla yksinäinen? Eihän tämä ole sellainen syrjäytynyt mörökölli, jollaisten odotin lompsivan sisään varautuneesti ja pitkin seiniä viistäen.

Ihminen toisensa perään alkaa tipahdella paikalle. He ovat erilaisia jokainen: yksi toista varautuneempi, joku muita puheliaampi, toinen varmempi ja kolmas vetäytyvämpi. Mutta he kaikki ovat täällä, ja minä alan ymmärtää, että jollekin ainoastaan paikalle saapuminen on isompi rikottu raja kuin mikään aiempi. Tajuan, että tämä kohtaaminen voikin olla paljon merkityksellisempi kuin osasin kuvitella – meille kaikille omalla tavallamme.

Yksinäisyydellä on monet kasvot ja nyt niitä on edessäni kymmenkunta. Suuret silmät tuijottavat minua hämmentyinenä. Minä toljotan takaisin aivan yhtä ihmeissäni tietämättä mitä sanoa:

”Mä en ole sitten mikään johtaja tänään”, purkautuu huulitani.

Ei. En ole johtaja, sillä tänään ei ole kyse minusta. Olen saattanut kutsua tämän porukan kokoon, sysätä homman liikkeelle, mutta nyt on meidän jokaisen käsissä millaiseksi kohtaamisemme muodostuu. Toivon mielessäni, ettei se ole kenellekään liian iso muuri murrettavaksi. Vaikka en ole johtaja, tuntuu, että olen vastuussa ja minun on pidettävä tilanne hallinnassani.

Trampoliinit.

Niitä minäkään en voi hallita. Ne ovat seuraava moukaroitava muurimme. Kukaan meistä ei ole tehnyt mitään tällaista. Eikä ole voinutkaan, sillä Rush trampoliinipuisto, johon olemme tulleet, on vasta toinen Pohjoismaissa, ja muut lähimmät löytyvät kaukaa maailmalta.

Kaukana maailmalla me ehkä koemme nyt vähän olevamme. Trampoliini on jännä laite. Fyysisesti rankka kapistus, mutta myös tehokas viemään epäolennaiset ajatukset muualle. On keskityttävä tutustumaan trampoliiniin heittäytyen tutkimaan sen liikettä ja oman jäykän kropan käyttäytymistä sen armoilla. On laitettava itsensä likoon.

Yhtäkkiä koko hommassa ei olekaan enää kyse yksinäisyydestä, vaan hyppimisestä. Huomaan, miten alun jännitys ja kankeus alkavat purkautua ensin kehoistamme ja sitten kasvoistamme. Kukin tutustuu tilanteeseen omaa tahtiaan, mutta jo viidessä minuutissa jokaisen kasvoilla loistaa kaunis hymy. Nyt me jo hihkumme kuin pikkulapset.

Tiedätkö, mitä enemmän pomppii, sitä onnellisemmaksi tulee. Suora syy ja seuraus. Ja mitä enemmän pomppii, sitä syvemmät jäät sulavat. Ja kun ei ole jäätä, syntyy noste.

Trampoliini nostaa ilmaan ja hetken tuntuu, kuin olisi painoton. Hypitään, hihkutaan, kaadutaan, annetaan kaverille käsi, noustaan, hymyillään – ja hikoillaan. Kohta jo pelaamme pallopeliä yhdessä kuin olisimme tunteneet toisemme iäisyydet.

Ja sitten tulee Wipeout. Pyörivä härveli, jossa vuoroin hypätään vastaan tulevan palkin yli, vuoroin ali. Nimensä mukaan se pyyhkii pois. Nyt minä hypin ja muut katsovat. Nauravat, hittolaiset, näyttää kuulemma niin hauskalta kun koetan selviytyä. Hiki nousee, syke kohoaa taivaisiin ja puomit hakkaavat vuoroin päähän, vuoroin suistavat minut kokonaan mukanaan. Pois pyyhitty on olo, kun selviän laitteesta.

”Toihan on kuin Yksinäisyydentappokone!”, joku huutaa kehän laidalta.

Niin. Yksinäisyydentappokone, wipeout, jokaa pyyhkii pois. Minä hihkun intoa ja energiaa, sillä olen juuri kokenut yhden elämäni hauskimmista kokemuksista, tavannut mielenkiintoisia uusia ihmisiä ja oivaltanut jotain tärkeää…

* * *

Puinen luukku betonisessa laatikossa. Tuijotan sänkyäni, olohuoneessa kököttävää yksinäistä nojatuolia, yhden hengen astioita kuivauskaapissa. Paperinohuiden seinien takaa kuuluu vilkasta keskustelua. Naapurit. Ne villiintyvät aina iltaisin. Naisen kimeä kikatus ja miehen rauhallinen syvä ääni. Hassua, tuota minä aina kuuntelen. Niin, ja minulla, tyhjä olo. Tietysti, siksi niin tyhjä! Intoa puhkuen kaikesta kokemastani olisin halunnut kertoa jollekin illastani, itseni voittamisesta, hypyistä trampoliinilla. Mutta täällä minä olen. Yksin. Käytävä kumisee, naapuri kikattaa, nojatuoli natisee tyhjyydessä. Noste laimentuu, kun ei ole ketään, jonka kanssa sen jakaa.

Mutta ehkä kohta en ole enää yksinäinen, sillä minulla on nyt Yksinäisyydentappokone.

* * *

Yksinäisyydentappokone Facebookissa

Tiedätkö, ei yksinäisyystempauksessani lopulta ollutkaan kyse yksinäisyydestä, vaan välittämisestä ja kohtaamisesta. Sen minä olen nyt oivaltanut. Yksinäisyyshätä tapetaan kohtaamalla ja ilmaisemalla aito välittäminen. Ne tästä maasta välillä tuntuvat puuttuvan.

Meistä jokainen on yksinäisyydentappokone. Kaikille on annettu kyky kohdata toinen ja välittää, mutta on itsestä kiinni kuinka noita ominaisuuksia käyttää. Minä saatan keksiä hulluja ideoita, koota ihmisiä yhteen huvittelemaan ja tuottaa yksinäisyyspohdinnoista raportin televisioon*, mutta se ei ole tarpeellista jokaiselle. Joskus riittää vain, että tervehtii naapuria, halaa väsynyttä työkaveria tai pysähtyy kysymään puolisolta elämänruuhkasta huolimatta kuinka hän voi.

Avaudutaan toisillemme ja kurkotetaan kohti. Kysytään mitä kuuluu ja kuunnellaan vastaus kiinnostuneesti. Järjestetään aikaa. Miksi se on niin vaikeaa? Miten oivaltaisimme, että kyse on vain siitä, että lopettamme pelkäämästä toisen reaktioita ja katsomme rohkeasti silmiin, että yritykset satsaisivat vahvasti palveluhenkilökunnan valmiuksiin kohdata asiakkaansa ja että se, jolla on varaa tai voimia, nousisi toimimaan. Että me yksinäiset uskaltaisimme puhua ääneen.

Voisin paasata tästä loputtomiin, mutta se on oikeastaan tarpeetonta. Tästäkin voisi tulla turhaa höpöhöpöhöttöä, joka ei johda mihinkään. On helppo kirjoittaa ja huudella, mutta miten ihmeessä saan sinut arjessasi muistamaan nämä asiat?

Minulla ei ole suuria ratkaisuja tai tietoa. Voin vain toimia yhden asian johdattelemana kohti toista. Muutos lähtee minusta – siksi blogini on olemassa ja siksi järjestin trampoliinitempaukseni. Pieniä eleitä ja tekoja, joiden voin vain toivoa säteilevän sinne minne tarpeenmukaista on. En toivo muuta, kuin että joku inspiroituisi esimerkistäni, ja alkaisi omalla tavallaan tuottamaan välittämistä ja kohtaamisia Suomeen.

En suoraan sanottuna tiedä onko tässä mitään järkeä, mutta päätin perustaa Yksinäisyydentappokone-ryhmän Facebookiin. Itse tahdon ehdottomasti jatkaa kokoontumista hauskojen harrasteiden äärellä, mutta haluan rakentaa niille oman yhteisön, joka ei ole minun showni, vaan meidän jokaisen juttu.

Yksinäisyydentappokone on hassu nimi, sillä oikeastaan ryhmässä on kyse yhteisöllisyydestä. Sen lisäksi, että se on kohtaamispaikka ystäviä kaipaaville, toivon sen toimivan myös areenana keskustelulle yhteisöllisemmästä ja välittävämmästä yhteiskunnasta. Toivon että ryhmä madaltaisi kynnystä reaalielämän tapaamisille sekä tuottaisi rikastavia ratkaisuja ja toimintaa; jos ei muuta, se voi toimia kanavana viestiä uusista ”yksinäisyydentappokerhoista”, niitä toteutamme vielä varmasi. Jos vain voin, järjestän mielelläni kohtaamisia muillekin paikkakunnille, mutta SINÄKIN voit järjestää sellaisen!

Yksinäisyydentappokone ei ole ainoastaan yksinäisille. Se on kenelle tahansa; sinun on oltava vain aidosti välittävä ihminen, ehkä halukas jakamaan ideoita, ajatuksia sekä energiaa toisille. Ryhmä on sinulle, joka on kiinnostunut ja uteliaias toisia kohtaan. Kiinnostus ja uteliaisuus ovat muutosvoimamme. Niistä syntyy välittämistä ja välittämisestä toimintaa. Jo liittyminen ryhmään voi olla pieni kädenojennus, osoitus siitä, että välittää.

Jokainen meistä on yksinäisyydentappokone – välittäminen ja toisen ihmisen aito kohtaaminen ovat salaiset aseemme.

 

Mitä nyt tapahtuu, sitä minäkään en tiedä. Saakoon Yksinäisyydentappokone nyt omat siipensä sinun käsissäsi! Välitäthän tämän kirjoitukseni sille, jostat välität. Ryhmän löydät täältä, tulethan mukaan – vaikka vain seuraamaan.

/Äm, jolla taas aika oudon tyhjä, mutta innostunut olo.

*Yksinäisyyden teema jäi pohdituttamaan minua paljon, ja siksi päätin tuottaa yksinäisyystempauksen innoittamana aiheesta myös videoinsertin, jossa tutkin syvemmin yksinäisyyden ydintä ja sen ilmenemistä yhteiskunnassa. Se on nähtävissäsi vähän myöhemmin, seuraa blogiani, niin kuulet pian lisää.

”Kutsuni yksinäiselle – tapetaan yksinäisyyshätä yhdessä”  – tästä kaikki sai alkunsa