Kun elämässä ei ole muuta kuin työ – muutto vieraalle paikkakunnalle herätti yllättävän yksinäisyyden

–Tunnetko olevasi täällä kuin turisti? kysyi työkaverini tänään, kun juttelimme muutostani Savoon.

–Ei. Minä tunnen, että olen vain töissä täällä ja ihan hemmetin yksinäinen.

Näin vastasin hänelle.

Tämä keskustelu pysäytti minut. Pystyin vihdoin kiteyttämään ääneen ajatuksen, joka on viime viikkoina vaivannut mieltäni.


NYT SE KUHERRUSKUUKAUSI on kai viimeistään loppunut. Olen muuttanut pääkaupunkiseudulta työkomennukselle Savoon kohta neljä kuukautta sitten.

Alussa ehkä tuntuikin kuin olisin turisti ihmeellisessä maailmassa, mutta nyt uuden ihmetys on vaihtunut tyhjyyden tunteeseen. Elämän keskiössä on työ. Vain työ. Älä ymmärrä väärin, olen työstäni kovin innoissani ja kiitollinen, asiat kun ovat olleet joskus huonomminkin. Mutta se ei poista tunnetta, joka on nyt alkanut kalvaa.

Se ei poista ajatusta, joka mielessäni pyörii:

vaikka mitä kuvittelin, ei ihminen vain työllä elä. Se tarvitsee myös muuta.

Minä tarvitsen myös muuta!


MUISTAN, MITEN OTTAESSANI tämän työtarjouksen vastaan moni ihmetteli rohkeuttani lähteä vieraalle paikkakunnalle, josta en tunne juuri ketään – se kun tarkoittaisi kokonaan uuden elämän aloittamista ja rakentamista.

Itse en tuolloin osannut ajatella sitä niin isona juttuna. Kuvittelin selviytyväni tästä hyvin: kävisin töissä, hoitaisin työkomennukseni ja vapaa-ajallani kuntouttaisin leikattua polveani.

Mutta tämä onkin paljon kovempi pala kuin romantisoiduissa kuvitelmissani mietin. En osannut ajatella, että kokisin tällaisia tunteita. Ulkopuolelta on ehkä helppo ohjeistaa, että hakeudu ihmisten ilmoille ja harrastuksiin. Mutta vieras kaupunki ja rajatut mahdollisuudet tekevät tästä vaikeaa. Kun tulen töistä kotiin, ei minulla ole juuri mitään tekemistä saati seuraa. Olen vähän umpikujassa. Miten ja mistä voisin löytää jotain mielekästä tekemistä tai tarvittavia verkostoja?

Ennen minulla oli koira, tämä ihana Herra Hermanni, joka oli seuranani, vaikka olin muuten yksin. Esimerkiksi Norjan seikkailullani se oli tärkeä kaveri. Nyt kun muistelen aikoja taaksepäin, huomaan, että jo pelkästään lemmikkieläin täyttää elää ja tekee siitä paljon rikkaampaa. Nyt ei ole tätä rakastakaan enää seurana.


YKSINÄISYYS EI SUINKAAN
ole minulle uusi tuttavuus. Se on seurannut minua polullani erilaisissa muodoissa. Olen kokenut muun muassa Ruotsissa asuessani millaista yksinäisyys voi olla parisuhteessa. Ja vain vuosi sitten tutustuin onnettomuuteni myötä tunteeseen, joka syntyy kun jää kuukausiksi yksin kotiin makaamaan sairaana ja liikuntakyvyttömänä.

Ja nyt tämä yksinäisyyden uusi muoto. Siihen sekoittuu ajatus väliaikaisuudesta, siitä, ettei edes uskalla alkaa rankentaa juuria ja verkostoa, sillä arvelee kuitenkin pian lähtevänsä taas jonnekin muualle; onhan työkomennukseni seitsemän kuukauden mittainen.

Mutta vaikka kuinka väliaikaista, ei elämä voi vain pyöriä työn ympärillä.

Sinulle, jolla on ystäviä, sukua ja perhe lähellä, mutta silti valitset keskittää elämäsi työhösi, haluan sanoa: pysähdy, ja käännä katseesi ihmisiin ympärilläsi. Mieti mikä todella on tärkeää. Ei ihminen työllä elä. Kaikilla kun ei ole varaa valita. Jotkut täyttävät elämänsä työllä, sillä ei ole mitään muuta.

Tämän minä olen nyt tajunnut.


JOS OLET SEURANNUT toimiani, tiedät, että olen aina pyrkinyt kääntämään nämä oman elämäni isot kysymykset ja hankaluudetkin niin opiksi kuin innostukseksi muille.

Reilu vuosi sitten kertoessani ensimmäistä kertaa yksinäisyydestäni päätin järjestää tempauksen kaltaisilleni yksinäisille. Siitä syntyi hieno kohtaaminen upeiden ihmisten kanssa ja muun muassa tämä video.

Nyt mietin, voisinko tehdä taas jotain tämän kaltaista. Keksisinkö jotain? Mitä?

Oletko sinä muuttanut vieraalle paikkakunnalle vailla verkostoja? Miten olet löytänyt itsellesi tekemistä ja seuraa? Vai oletko?

/Äm, ratkaisuja pohtien

Mainokset

Miten nousta ylös pettymyksistä?

On aika hankala viikko. Usko on vähissä. Tuntuu, että asia toisensa perään menee mönkään, eikä oikein mikään onnistu. Ei oikein näe mintään järkeä misään ja tuntuu, että koko elämä on viimeiset vuodet koostunut pettymyksistä. Kaiken muun lisäksi ne työkeikat, jotka oletin saavani, kaatuivatkin ja tässä sitä taas ollaan vailla tekemistä.

Pettymys. Se on päivän sana. Miksi näitä pettymyksiä tulee minulle yksi toisensa perään? Eikö tämä jo riitä? Kuinka pettymyksiä voi kestää? Kuinka nousta taas yhdestä uudesta pettymyksestä? Kuinka valaa itseensä uskoa ja positiivista mieltä, kun tuntuu että maailma ei halua, tarvitse? Näitä kysymyksiä olen nyt päässäni pyöritellyt.

Olin kirjoittamassa ihan toisenhenkistä blogia tänä aamuna. Se olisi ollut hyvin petymys- ja luovuttamisviritteinen. Olisin kysynyt sinulta vastauksia noihin kysymyksiini, sillä minusta ei ole niihin vastaamaan. Olisin surkutellut sitä kuinka elämä tuntuu vetävän minua vain alaspäin, kyseenalaistanut sen, onko minun mitään järkeä yrittää. Mutta onneksi odotin ja lähdin ennen kirjoittamista kävelylle Hermannin kanssa.

* * *

Minullahan on se oma puistonpenkki Helsingin Humallahdessa. Se entisen ihanan kotini lähellä oleva, jolla minun on tapana käydä aina hengittelemässä kun elämä menee mustiin. Siis tämä

minunpenkki

Penkille ajauduin istumaan myös tänään aamulla rauhoittamaan itseäni ja pettynyttä mieltäni sekä taltuttamaan luovuttajan itsessäni. Istuin siinä aikani kunnes en enää jaksanut. Vastauksia ei tullut.

Kävelin noin viisi metriä ja ensimmäinen asia, jonka näin oli tämä:

wecangetnew

”We can get new” – me voimme saada uutta, luki sähkötolpassa. Se oli minun vastaukseni.

Niin. Tästä tuli se kaivattu twisti blogiini. Uutta on väistämättä tulossa ja siihen on uskottava, vaikka elämä vetää välillä mustiin. Pettymyksistä selviää, kun uskoo. Kivenkovaan luottaa siihen, että kaikki onnistumiset ja epäonnistumiset johtavat oikealle tielle – että niiden on tarkoitus tapahtua ja juuri ne tuovat sen mahdollisuuden, että uutta voi syntyä. On uskottava siihen että tämä hetki, tämä tila, ei ole pysyvää, vaan sitä todella voi saada jotan uutta. Olkoon tämä päivän teema niin minulle kuin sinulle: Ei lannistutua pettymyksiin, uutta on tulossa!

/Ämmä, joka tietää saavansa vielä jota uutta

Linnunpoikanen

Istuimme avomieheni kanssa kesälomareissulla ravintolalounaalla. Pöytämme oli ison, koko seinän mittaisen ikkunan vieressä. Syödessämme huomasin sivusilmällä jonkin tippuvan alas taivaalta. Kirjaimellisesti, jokin vain tupsahti maahan. Pieni linnunpoikanen! Siinä se lojui maassa hämmentyneenä. Aloin itkeä hysteerisesti: se oli tippunut pesästään! Kun poikanen tippuu pesästä, eikö se tule emonsa hylkäämäksi?

En voinut katsoa lintua. En halunnut nähdä sen hätää. Se piipitti kurkku suorana, yritti räpytellä siipiään, mutta ei osannut vielä lentää. Se huusi apua, huomiota. Minuun sattui. Äkillisesti lintu kääntyi minua kohti: katsoi avuttomana suoraan silmiini. Osaavatko linnut itkeä?

Se piipitti ja räpytteli pitkän aikaa. Sitten äkkiarvaamatta räystään suojasta lennähti maahan kaksi lintua, naaras ja koiras. Äiti ja isä! Ne tulivat auttamaan! Poikanen vispasi siipiään villisti aivan kuin se olisi innostunut valtavasti. Äiti ja isä kuulivat! Ne jäivät maahan vartiomaan poikastaan, joka yritti vimmatusti päästä lentoon – onnistumatta. Lopulta naaraslintu syöksähti kohti poikasta ja näykkäsi sitä nokallaan hellästi poskesta. Ja poikanen pyrähti pienen matkan eteenpäin! Tämä leikki jatkui pitkän tovin; naaras syöksähti ja poikanen pyrähti. Lopulta se sai siivet alleen. Se lensi pitkän matkan silmiemme edessä – se oppi lentämään! Ja vaikka ihmiset ympärillämme huomasivat, että itkin kovaäänisesti, kukaan ei katsonut mitä ikkunan takana tapahtui. Luonnon ihme edessämme, ja vain me näimme sen.

Tämä on MaiLife, toinen blogini. Tämän tarinan linnunpoikasesta kirjoitin myös juuri lopettamaani Sarastus-blogiin, jota julkaistiin Hidasta elämää -sivustolla. Tuo kohtaaminen oli kesäni hienoin tapahtuma, ja siksi se saa symboloida tätä taitepistettä elämässäni; vanhan blogini loppumista ja uuden syntymistä. Tuon linnunpoikasen lailla minä olen juuri saanut siivet alleni. Ja nyt lennetään!

MaiLife on hienmakuisia ja rehellisiä tarinoita naurusta, unelmista ja hämmästyksistä; niin arjen kipua ja kolahduksia kuin kuplajuoman poksahtelua ja serpentiiniä.

Tervetuloa mukaan!

 

❤ Maija