Mitä tekisit jos ei olisi oikeita kysymyksiä, ei vääriä vastauksia?

”Trööt. Väärä vastaus.

Näitä minä olen pelännyt. Odotan, että toinen osapuoli aloittaa keskustelun siksi, että en itse uskalla. En uskalla siksi, että olen saanu koko Tinder-touhuun minut usuttaneelta ystävältä kirjan ”Tinder Nightmares”, jossa kuvataan ihmiskunnan historian järkyttävimmät keskustelunavaukset Tinderissä. Ja jos minä aloittaisin keskustelun, saattaisin juuri tehdä jonkin tuollaisen tuhoontuomitun feministishenkisen avauksen. Jonka olen juuri tehnyt…

Ei. Minä en aloita keskustelua. Sen sijaan googlaan nyt netissä tunteja onko olemassa jotain ohjelmaa, jolla voi kuvasta tunnistaa ihmisen kasvojen perusteella hänen nimensä. Kun en löydä vastausta, käytän lisää tunteja ihmisen etsimiseen Facebookista hänen hyvin perinteisen suomalaisen etunimensä perusteella.

Minä haluan tietää kuka hän on.

Mutta ei. Minä en aloita keskustelua ja kysy mieheltä suoraan. Mikä sinun nimesi on ja kuka sinä olet?

Ei. En.”

Näin minä kirjoitin eilen blogiini kokemuksestani Tinderissä ja jatkoin antamalla miehelle vinkin:

”Ei ole vääriä kysymyksiä tai oikeita vastauksia. Jos olet minusta kiinnostunut, niin ole sitä rohkeasti ja anna sen näkyä.”

Vaadin äksöniä, niinku!

* * *

Blogin julkaistuani jäin tankkaamaan ääneen tuota ajatustani. Miksi ihmeessä annan Tinderpainajaisten tulla uniini? Miksi annan niiden estää minua kenties löytämästä elämäni rakkautta? Miksi minä kaipaan ohjekirjaa ja etsin oikeita kysymyksiä? Mikä väärissä vastauksissa on väärin?

Ilmoniemi_Maija_DSC1612_2048px

Tämä menee nyt wayyyy beyond Tinder, olkoon eilinen kirjoitukseni vain konkreettinen ja viihdyttävä esimerkki jollekin suuremmalle, kenties koko ihmiskuntaa koskevalle teemalle.

Oikeat vastaukset. Väärät kysymykset.

Väärät vastaukset. Oikeat kysymykset.

Oikea ja väärä. Yksi kiehtova äärilaita, niistähän olen sinulle paljon kirjoittanut.

Varmuus, sitä minä jäin miettimään. Estääkö se, että minun on aina oltava varma minua toimimasta? Että täytyy tietää? Onko meidät kasvatettu siihen, että uskaltaakseen viitata koulutunnilla on ensin oltava täysin varma oikeasta vastauksesta? Tai että voidakseen yrittää on viilattava insinöörikaaviot loppuun asti ja todistetusti tietää mikä on tulevaisuus?

Mutta toimiiko elämä niin?

Toimimmeko me jos ajattelemme näin? Tartummeko toimeen, kysymmekö selvittääksemme, kohtaammeko toisiamme?

Kuinka kukaan voi olla varma vastauksista jos kaikki odottavat oikeaa kysymystä; jos kukaan ei ehdota vaihtoehtoja, joista etsiä vastausta?

Pelkäänkö minä kysyä kysymyksiä, sillä epäilen niiden olevan vääriä? Mitä tapahtuu jos vastaan väärin, paljastunko?

Mitä minä pelkään?

HERRANJUMALAMITENPALJONKYSYMYKSIÄ!

Ilmoniemi_Maija_DSC1713_2048px

Varmuus ja epävarmuus.

Kysymykset ja vastaukset.

Oikea ja väärä.

Pelko ja vapaus.

* * *

Tiedätkö mitä minä tajusin eilen julkaistuani blogini? Taidan ottaa kysymykset ja vastaukset liian vakavasti.

Otanko siis elämän liian vakavasti? TUO onkin hyvä kysymys!

Sillä sitähän elämä on lopulta vain on: sarja kysymyksiä ja vastauksia – toinen toistaan parempia ja huonompia, oikeampia ja väärempiä – sekä niiden lomassa tapahtuvaa toimintaa.

Äksöniä, niinku!

* * *

Mitä sinä tekisit juuri nyt jos ei olisi vääriä vastauksia tai oikeita kysymyksiä?

Sinun,
Maija

 

Kuvat: Mirkku Merimaa

Blogi Englaniksi täällä.

Mainokset

Aikuisuus sucks!

Sain eilen lukijaltani erinomaisen palautteen. Hän kysyi, että miksi minulla AIKUISELLA IHMISELLÄ on tarve julkaista niin paljon kuvia itsestäni tässä blogissa, että hohhoijaa. No. Kysymys osuu niin hyvin tämän blogin arvojen ytimeen, että kirjoitan  aamun kunniaksi muutaman sanan tästä aiheesta. Ja se on tämä aikuisuus.

Minä olen sitä mieltä, että aikuisuus on tämän yhteiskunnan yksi suurimmista huijauksista. Että kun tulee teknisesti tiettyyn ikään, pitäisi yhtäkkiä tehdä joku ihme muutos ihmisenä, ja alkaa käyttäytyä ihan luonnottomasti; unohtaa, että on koskaan ollutkaan lapsi, jonka koko elämä koostuu leikkimisestä, tutkimisesta ja heittäytymisestä. Kun meistä tulee ”aikuisia” yhteiskunta alkaakin tunkea meidät aikuisuuden muottiin, jossa leikkimielisyydellä ei ole mitään sijaa. Hassuttelu, leikki ja heittäytyminen eivät ole aikuisten hommaa, niin meille sanotaan. Me olemme vakavia! Me olemme aikuisia!

Me ollaan niin vakavia ja varteenotettavia aikuisia, että kukaan ei kohta uskalla leikkiä tai nauraa ääneen. Tai laulaa keskellä katua tai potkia palloa, koska on herranjumala aikuinen. Ja minä en aio tehdä niin vain sillä verukkeella että olen yli kolmekymppinen. Teen asioita, jotka eivät mene normiaikuisuuskaavan mukaan, koska normaali on minusta tylsää. Sitä paitsi aikuisuus tuntuu olevan monelle tekosyy jättää paljon asioita tekemättä. Palautetta antanut lukijani arvioi blogiani kirjoittamalla: ”Mutta erikoinen tämä sun blogi on muutenkin”. Se on hienoin kommentti, jonka voin saada! Tämä maailma nimittäin tarvitse enää yhtään normin mukaista ihmistä, vaan enemmän hulluja, heittätyviä ja lapsenmielisiä luovia ihmisiä. Ja minä toivoisin, että sinäkin, blogiystäväni, uskaltaisit rikkoa rajoja, vaikka vaan ihan pieniä.

Ja sitten jäin miettimään, että millaisen kuvan AIKUINEN sitten julkaisisi blogissaan. Se olis varmaan tällainen:

kukkajakakka

Ja lisukkeena olisi teksti, johon aikuinen kirjoittaisi ”Kevät se tulla puksuttaa, voi kun on ihanaa seurata kevään tuloa näin aikuisena ihmisenä!” ja lisäsisi perään vielä hymiön ihan vaan vahvistelemaan, että eihän tuo ”puksutella” kuulu hänen normaaliin sanavarastoon, että ihan tässä yhteydessä vaan sanoi niin… Ja sitten seuraavana päivänä kollega työpaikan kahvipöydässä ihan sivumennen kysyy, että oliko tämä aikuinen huomannut, että siinä keväisen leskenlehtikuvan vasemmassa laidassa oli kasa koirankakkaa.

Ja sit se aikuinen ois ihan kauhuissaan ja kävis poistamassa koko kuvan.

lällallää

/Maija, joka lähtee nyt koko päiväksi leikkimään, sillä tänään on eka Teatterikoulupäivä!

Ps. Lue myös tästä aiempi blogini aikuisuusaiheesta, Manifestini aikuisuudesta.