Koskettunut ja kiitollinen – yksinäinen kaskelottiherra

Olen koko aamun yrittänyt miettiä mitä kirjoittaisin. Tyhjyys. Päällimmäinen tunne.

Tyhjyys.

Sanattomuus.

Rauha on laskeutunut Støn päälle. Paikallisradiossa sanoivat jo eilen, että on joulurauha. Vaikka ei ollut vielä edes joulu ja joka puolella vielä hyörittiin joulutoimissa.

Mutta minä mietin: minulla on. Rauha. Vaikka muut hyörii ja pyörii eikä vielä edes ole joulu.

Rauha. Ei-kiire. Äärilaitaina joulustressille.

Ei-joulustressi.

Rauha. Tyhjyys.

Sanattomuus.

valasbongaus

Kävimme tänään katsomassa näkyisikö lähirannoilla valaita. Ne ovat alkaneet saapua silliparvien perässä Vesterålenin rannikoille. Valaat.

Kaskelotti. Yksinäinen vanha herra, joka tulee rannan läheisyyteen odottamaan kuolemaa. Niin ne tekevät. Syntyvät trooppisissa vesissä, asuvat parvissa naaraiden kanssa, kunnes kaskelottikoiras on viidentoista.

Neljänkymmeneen ikävuoteen asti kaskelotti käy syömässä Pohjois-Norjassa, sukeltamassa jättiläismustekaloja meren syvyyksistä ruoakseen. Ajattele, että kaikista paikoista maailmassa juuri täällä on parhaiten ravintoa kaskelotin tarpeisiin. Koiraskaskelotti on yksinäinen susi. Viisitoistavuotiaana se erakoituu. Tapaa muita vain silloin kun sen on aika tuottaa uutta elämää. Viisitoistavuotiaana sillä on riittävä rasvakerros kestääkseen pohjoisen kylmät vedet. Silloin se tulee tänne. Pohjois-Norjaan. Avomerelle. Syö ja syö. Lihottaa.

Lihottaa siihen asti kunnes on valmis lähteäkseen trooppiselle paritteluretkelle. Sen täytyy olla hyvinsyönyt houkutellakseen naaraat.

Lihava.

Houkutteleva.

Trooppisissa vesissä.

Kun kaskelotti on siittänyt poikaset, palaa se taas pohjoiselle syöntiretkelleen. Yksin. Palaa ehkä vielä takaisin trooppisiin oloihin lisääntymään.

Tullessaan neljänkymmenen ikään, kun se ei enää kelpaa naaraille, kaskelottiherra jää pohjoiseen. Avomerelle. Se voi elää vielä toiset neljäkymmentä vuotta yksinäisyydessä.

Yksinäisyys.

Ei-yksinäisyys. Yksin, mutta ei yksinäinen.

Minä.

Kaskelotti.

Kun kaskelotti on kuolemaisillaan, se ajautuu rantaan. Ja silloin sen voi nähdä. Missään muualla ei voi nähdä kaskelotteja niin lähellä maata kuin Vesterålenissa. Melkein minun ikkunastani!

Sanattomuus.

Kiitollisuus.

valasbongaus2

En voi uskoa sitä lukija- ja palauteryöppyä, jonka toissapäiväinen kirjoitukseni sai aikaan. Se on koskettanut.

Koskettunut.

Sitä minä olen.

Koskettunut.

Ja kiitollinen. Koskettunut ja kiitollinen.

Ei ole mitään hienompaa kuin se, että me olemme tässä. Että saamme jakaa yhdessä elämiemme tarinoita.

Yhdessä.

Ei-yksin.

Yhdessä.

* * *

Emme nähneet yhtään kaskelottia tänään. Ehkä hyvä niin, sillä se tarkoitta, että yksikään yksinäinen kaskelottiherra ei ole vetäytynyt joulun alla kuolemaan.

Kuolema. Ei-elämä.

Elämä!

Kiitollinen. Kauneus. Elämä.

Elämän kauneus. Sinä!

 

Saukko nimeltä Anu – kun ihminen kohtaa villieläimen

Eilen minä vihdoin tapasin sen. Anun! Saukon nimeltä Anu. Joo. Suomalaiset ovat nimenneet sen… Anu oli ilmestynyt koukutustuville viime kesänä. Nälkiintyneenä, huonokuntoisena ja oikeaa takajalkaansa linkuttaen se oli tullut pyytäämän kalaa. Ja koko kalastusrakennuksen väki rakastui tähän saukkovanhukseen saman tien. Nyt Anu on pysynyt piilossa pitkään, koko minun täälläoloaikani, kunnes taas toissapäivänä se vilahti ovesta sisään.

Anu on vanha. Se tulee syömään kalaa koukutustuville. Ehkä se ei pysty enää saalistamaan riittävästi ruokaa omin voimin. Ja koska me kaikki olemme siihen niin rakastuneita, me syötämme sitä. Siksi siitä on tullut niin kesy.

IMG_7406

IMG_7404

Sitten eilen! Kuin tilauksesta Anu ilmestyi pakkashuoneen ovelle samalla sekunnilla kun olin vienyt valmiin siimapöntön säilytykseen ja aloittamassa tauon. Aivan kuin se olisi tiennyt, että juuri sillä hetkellä minulla oli aikaa kohdata se ensimmäistä kertaa.

Ja kuinka ollakaan, minulla sattui olemaan kädessä videokamera. Olimme työkaverini Teemun kanssa ottaneet sen mukaan kuvataksemme miltä kylmiössä näyttää. Ja sitten Anu oli yhtäkkiä siinä, ja saimme sen ikuistettua videolle. Tuolle tuossa tämän blogin lopussa. Kuin taikaiskusta paikalle sattui myös kalastaja Odd, ja hän heitti virvelinsä satama-altaaseen. Me ongimme Anulle kalaa.

IMG_7419 IMG_7418 IMG_7414

Minä en ole koskaan nähnyt saukkoa eläessäni. No. Sinähän tiedät minut. Sekosin kohtaamisesta. Ihan kuin pikkulapsi olisi nähnyt joulupukin ojentamassa lahjapakettia. Niinhän me ihmiset teemme, kun pääsemme näkemään tällaisen luonnon ihmeen. Sehän on selvä.

Tämä suloinen kohtaaminen Anun kanssa muistutti minua erään valasasiantuntijan kanssa käymästäni keskustelusta. Hassua, sillä juttelimme tästä aiheesta juuri päivää ennen Anun tapaamista. Siis siitä, miten ihminen usein käyttäytyy kun pääsee näkemään villieläimen lähietäisyydeltä. Ihan kuten minä, kun näin Anun. Ryntäsin heti sen luokse ja lähelle sen kummempaa ajattelematta.

Anu on kesy ja päästää lähelleen, mutta senkin kanssa on tärkeää olla hyvin tarkkana. Ihmisestä villieläimen läheisyys on mahtavaa, mutta eläimestä välttämättä ei, ja siksi meidän on muistettava kunnioittaa sen reviiriä. Kohtaaminen villin luontokappaleen kanssa on aina tapahduttava eläintä ja sen elintottumuksia kunnioittaen. Aivan kuten Anu – se tulee meidän tuvillemme syömään. Ei moikkaamaan meitä, vaikka me tärkeät ja innokkaat ihmiset niin ajattelemme. Ja meidän on annettava sen tehdä omat juttunsa. Villi eläin ei ole objekti. Anua kunnioittaen me myös kuvasimme nämä kuvat ja videot.

IMG_7410

Ajattelepa esimerkiksi näitä valaita, joita täällä Støssä liikkuu. Täällä järjestettävillä valassafareilla ollaan todella tarkkoja valaiden tarkkailuista; elämys ei saa koskaan olla tärkein juttu, vaan eläimen kunnioitus. Sääntönä Norjassa on, että 50 metriä lähemmäs valaita ei saa mennä edes uimalla. Kalastusaluksetkin pyrkivät välttämään lähikontaktia valaiden kanssa.

Utelias, liian lähelle tuleva ihminen saattaa häiritä valaiden ruokailua jopa tuhoisalla tavalla. Valaat saalistavat siten, että pari valasta kerrallaan hyökkää parveen ja ottaa sillit yksitellen. Sillä välin muut valaat vahtivat ja pitävät silliparven kasassa. Kun ihminen on liian lähellä, valaat varovat, eivätkä saa kunnolla muodostettua saalistusryhmää. Jos sattuu paikalle saalistushetkellä, on tärkeää, ettei saalistusryhmitystä hajoiteta menemällä sekaan. Ymmärtämättömyyksissään ihminen saattaa aiheuttaa suuret tuhot. Esimerkiksi jos valaat stressaantuvat ja joutuvat menemään kauemmaksi pois ruokapaikalta, voi käydä huonosti.

Siksi on tärkeää, että me innokkaat, vilpittömässä ihastuspuuskassa villin eläimen luokse säntäävät ihmiset muistamme tämän: On ihan ookoo ihailla ja innostua, mutta aina eläimen ehdoilla! Tällä videolla näet millainen innostus repesi, kun kohtasimme Anun…

 

 

Minä muutan Norjaan

Tämä on ovi uuteen työpaikkaani. Ovi uuteen maailmaan. Ei ehkä aivan ilmeisin ovi minulle, saatat ajatella, mutta nyt kun tämän kuvan tähän laitan, sehän on aivan selvää. Tuosta minä kohta kuljen.

Tänään minulla on aika kivoja uutisia sinulle.

norjanovi

Kuva Lauri Pietikäinen

Minä ja minun sekopääterrierini Herra Hermanni muutamme lokakuussa Norjaan, pieneen Støn kalastajakylään. Ei, älä huoli, en lähde sinne Jalkapallovaimona tai Kalastajan sellaisena, mutta kukaties minusta itsestäni tulee vielä kalastaja. Homma kun menee nyt näin: minulle on tarjoutunut mahdollisuus tarttua ainutlaatuiseen työtilaisuuteen Støssä. Se alkaa nyt sykysyllä kalastuksen avustavissa tehtävissä siimankoukuttajana. Itse en siis hyppää troolariin (ainakaan ihan näin aluksi), vaan syötitän kalastajan siimoja, jotta hän sitten voi mennä merelle ja tehdä työnsä. Minusta tulee yksi lenkki ketjussa, johon tämän upean pohjois-norjalaisen kylän historia ja tulevaisuus nojaavat.

Siimoja syötittäessäni tutustun ja perehdyn samalla Norjan luontoon, kulttuuriin, kieleen ja ihmisiin sekä opiskelen oppityttönä Støn kyläyhteisön elämänmenon määrittävää kalastusta, meren elämää – valaita! Kun olen oppinut riittävästi, pääsen mukaan Arctic Whale Tours -valassafareille. Ja tietysti, kerron sinulle tarkemmin työstäni, uudesta kodistani sekä kaikesta matkan varrella kohtaamastani ja oppimastani jo tuttuun omalaatuiseen tyyliini niin omassa blogissani kuin muissa suomalaisissa ja ehkä kansainvälisissäkin medioissa.

* * *

Ihan jos villin veikkauksen heitän, niin nyt juuri tässä kohtaa sinä olet ihan niiku että mitähäh!

Voi kuule, niin minäkin olen ollut nyt kuluneet kaksi viikkoa kun tämä mahdollisuus varmistui. Hyvin nopeasti asiat tuntuvat tapahtuvan välillä… Mutta nyt ajatus on laskeutunut, ja kaikki on selvää. On aika ottaa seuraava askel elämässäni. Ja se on nyt tällainen! Alkamassa ei ole uusi elämä, vaan vaihe, joka on seurausta aiemmin elämässäni tekemistäni valinnoista – luonnollinen jatkumo. Seikkailu ja suuri itsensä alttiiksi pistämisen paikka se on ilman muuta. Aivan valtava mahdolisuus, ultimaattinen MaiLife Haaste, josta olen samalla hyvin innoissani, mutta elämäni edellisistä vaiheista oppineena suhtaudun siihen myös jalat hyvin vakaasti maassa.

Lähtökohtani on viettää ”Vuosi Norjassa”, mutta kuka tietää, ehkä siitä tulee ikuisuus. Sen saa aika näyttää. En lähde pakoon, en etsimään mitään – edes itseäni, sillä sitä on jo tehty riittämiin. Ainoa päämääräni on kokea upean luonnon vaihtuvat vuodenajat, tehdä töitä tämän kylän ja yhteisön kalastusperinteen säilyttämisen eteen, oppia uutta ja kirjoittaa. Tehtäväni nyt on vain avautua tälle mahdollisuudelle ja katsoa mitä tapahtuu.

norjanlaituri

Kuva Lauri Pietikäinen

Tuosta tulee minun jokapäiväinen näkymäni. Ja sinäkin pääset nyt kanssani matkalle Norjaan. Tutkitaan yhdessä mitä tapahtuu ja tulee vastaan, kun pakkaan rinkan, otan kainalooni pikkupiskin ja tartun toimeen! Tälle matkalle ei laiteta päähän ruusunpunaisia laseja. Tällä matkalla otetaan vastaan jokainen tunne, ajatus, kohtaaminen, kokemus – mitä niitä nyt asioita voi ihmisen elämän varrella vastaan tulla. Ehkä joku ihmekin.

Ehkä tämä on hullua. Mutta vielä hullumpaa olisi se, jos jättäisin tämän tilaisuuden käyttämättä. En ole rohkea, kaikkea muuta, mutta kuljen sitä polkua, joka eteeni on nyt asetettu.

* * *

Yksi tapahtuma johtaa toiseen, alitajuinen pitkä ajatusprosessi kirkastuu tullen tietoiseksi salaman lailla yhdessä lauseessa – ja sitten silmien eteen piirtyy visio, joka toteutuu yhdessä kohtaamisessa, pienessä hetkessä. Näin on nyt käynyt. Tulevina päivinä lähtöjärjestelyjeni lomassa kerron sinulle enemmän ja tarkemmin siitä mitkä asiat johtivat tähän askeleeseen ja miten kaikki tapahtui. Pysy siis mukanani! 

Tämä oli nyt tällainen ilmoitusluontoinen asia tällä kertaa. Tuntuupa kevyeltä, kun sain vihdoin jakaa tämän kanssasi.

/Maija, kuitenkin ihan vähän just nyt sillee niinku että huh…

 

Ps. Median edustaja tai muu innostunut yhteistyökumppani, joka nyt kiinnostut vuodestani Norjassa, ole minuun yhteydessä!