Välitäthän!

Perjantai. Olen kaikista päässä pyörivistä asioista aivan sekaisin. Paljon on meneillään, mutte eilen kerroin yhdestä upeimmista: Hyvän mielen lounas -hyväntekeväisyyshankkeesta, johon Emilia Åbergin kanssa nyt sysäydymme. Se on jännittävää. Hienoa!

Kaikista kutkuttavinta on kuulla teistä! Mahtavia yhteydenottoja olemme jo saaneet, ja jokaisesta siellä olevasta haluamme kuulla!

Haluamme kuulla sinusta!

Kutsumme vastaanottaminen vaatii rohkeutta tarttua toimeen ja lähteä liikkeelle, selvähän se. Ehkä vähän viitseliäisyyttäkin. Mutta voi, kun minä toivoisin voivani, että voisin kaikilla voimillani kannustaa sinua siihen!

Kun järjestin keväällä trampoliinitempauksen, mukana olleet ihmiset kysyivät: kuinka tästä eteenpäin? He halusivat jatkoa yhteenkokoontumisille aivan kuten minäkin. Nyt löysimme siihen mahdollisuuden. Minulle on ihan valtavan tärkeää se, että vapaaehtoiset, joita nyt kokoamme yhteen, pääsevät osallistumaan tapahtuman järjestelyihin. Mutta vielä sitäkin enemmän olen innoissani siitä mahdollisuudesta, että tämä synnyttäisi jotain pysyvämpää. Siksi oli selvää alusta lähtien, että kokoonnumme yhteen useamman kerran ennen itse lounasta – olisimmehan voineet kysyä vapaaehtoisia osallistumaan vain itse lounastilaisuuteen avuksi ruoan jakelussa ja muussa tarvittavassa.

Uskon siihen, että kertatempauksen sijaan yhdessä useamman kerran kokoontuminen yhteisen tehtävän äärellä helpottaa tutustumista ja mahdollistaa sen, että porukassa voisi syntyä ihan oikeita ystäviä.

Joskus asioiden muuttuminen vaatii vain sen että vaivautuu lähtemään liikkeelle, ottamaan yhden pienen ekstra-askeleen totutusta tuntemattomaan. Ja tämän turvallisempaa tuon askeleen ottaminen ei voi olla!

Välitäthän itsestäsi, ja heittäydyt mukaan!

Siksi toivon liikkeellelähtöä myös teiltä, jotka ette itse tulisi vapaaehtoiseksi tai yrityksenne kautta yhteistyökumppaneiksi: jakakaa rakkaat ystävät tätä verkostoillenne, sillä juuri sieltä saattaa löytyä ihminen, joka tätä tarvitsee.

Välitäthän hänestä?

Toivotan iloa viikonloppuusi! Minä pakkaan kimpsuin ja kampsuni ja lähden aamulla aikaisin työkeikalle Tampreelle. Olisipa hienoa, että sunnuntaina kotiin palatessani sähköpostini pursuaisi lisää yhteydenottojanne ja ilmoittautumisianne! Ketään ei nimittäin jätetä tämän mahdollisuuden ulkopuolelle.

/Äm, joka välittää sinusta

Emilia_Maija

Yksinäisyydentappokone – aika välittää ja kohdata

Kuljen kumisevassa käytävässä kohti kotiovea. Puinen luukku betonisessa laatikossa. Sen sisällä maailmani ja hiljaisuus, joka on saanut minut viime aikoina kovin surulliseksi. On tyhjä olo. Käännän avainta ja ovi raksahtaa auki saaden koko hiljaisen käytävän kaikumaan naksahdushuutoa. Jos haluaisi, tänne voisi linnoittautua näkymättömäksi. Vetää luukun kiinni ja tyytyä siihen, ettei kukaan välttämättä kyselisi perään päiviin jos ei itse kuulumisiaan huutelisi. Oudon tyhjä olo. Pimeässä kaupunkiyksiössä hiljaisuus kuulostaa harmaalta, ikkunasta hohkaa viilentyneen illan koleus. Palelee. Väsyttää. Outoa.

* * *

Pari tuntia aiemmin olen astunut keskelle värejä, naurua, riemunkiljahduksia – hehkuvaa hikeä.

Kohta tapaisin kymmenkunta tuntematonta ihmistä. Jännittää. Impulsiivinen päättelyketju on johtanut asiasta toiseen, ja pari viikkoa tätä hetkeä aiemmin olen kertonut ääneen koko maailmalle kokevani lohdutonta yksinäisyyttä. Minä, kaiken ulospäin vauhdilta ja vipinältä näyttävän elämän keskellä, olen yksinäinen. Kuulumaton. Sellainen, josta tuntuu, ettei kukaan välitä.

Yhdessä impulsiivisessä hetkessä olen oivaltanut, että voidakseen saada on osattava antaa, ja tarjonnut kenelle tahansa yksinäiselle mahdollisuuden tulla kanssani hyppimään trampoliinilla. Yksinäisyydentappokerho. Sellainenhan tästä voisi tulla. Hullu idea, mutta se näyttää kannattaneen. Sähköpostini on täyttynyt yhteydenotoista: ilmoittautumisista, henkilökohtaisista yksinäisyystarinoista ja lukuisista eri kaupungeista saapuneista pyynnöistä tulla järjestämään kohtaaminen myös niihin.

Ja nyt, kaikkien värien, naurujen ja hikisten riemunkiljahdusten keskellä minua jännittää, sillä pian ideasta tulee konkretiaa.

rush_10

Mitä tapahtuu, tuleeko kukaan, entä jos emme osaa sanoa toisillemme mitään? Epäilys valtaa mielen. Jos voisin, saattaisin juosta karkuun: rymistää turvallisesti läpi kumisevan käytävän, räjäyttää puisen oven pikanopeudella auki ja paukaista sen taas kiinni suojakseni. Sulkeutua omaan, harmaaseen maailmaani, sillä yhtäkkiä minua pelottaa kohdata; avautua ihmisille, joita en tunne.

Ajatukseni katkeavat. Sisään astuu iloisesti jutusteleva, katsekontaktia ottava mies, joka saa minut nielaisemaan ihmetyksestä: voiko hänkin olla yksinäinen? Eihän tämä ole sellainen syrjäytynyt mörökölli, jollaisten odotin lompsivan sisään varautuneesti ja pitkin seiniä viistäen.

Ihminen toisensa perään alkaa tipahdella paikalle. He ovat erilaisia jokainen: yksi toista varautuneempi, joku muita puheliaampi, toinen varmempi ja kolmas vetäytyvämpi. Mutta he kaikki ovat täällä, ja minä alan ymmärtää, että jollekin ainoastaan paikalle saapuminen on isompi rikottu raja kuin mikään aiempi. Tajuan, että tämä kohtaaminen voikin olla paljon merkityksellisempi kuin osasin kuvitella – meille kaikille omalla tavallamme.

Yksinäisyydellä on monet kasvot ja nyt niitä on edessäni kymmenkunta. Suuret silmät tuijottavat minua hämmentyinenä. Minä toljotan takaisin aivan yhtä ihmeissäni tietämättä mitä sanoa:

”Mä en ole sitten mikään johtaja tänään”, purkautuu huulitani.

Ei. En ole johtaja, sillä tänään ei ole kyse minusta. Olen saattanut kutsua tämän porukan kokoon, sysätä homman liikkeelle, mutta nyt on meidän jokaisen käsissä millaiseksi kohtaamisemme muodostuu. Toivon mielessäni, ettei se ole kenellekään liian iso muuri murrettavaksi. Vaikka en ole johtaja, tuntuu, että olen vastuussa ja minun on pidettävä tilanne hallinnassani.

rush_7 rush_2

Trampoliinit.

Niitä minäkään en voi hallita. Ne ovat seuraava moukaroitava muurimme. Kukaan meistä ei ole tehnyt mitään tällaista. Eikä ole voinutkaan, sillä Rush trampoliinipuisto, johon olemme tulleet, on vasta toinen Pohjoismaissa, ja muut lähimmät löytyvät kaukaa maailmalta.

Kaukana maailmalla me ehkä koemme nyt vähän olevamme. Trampoliini on jännä laite. Fyysisesti rankka kapistus, mutta myös tehokas viemään epäolennaiset ajatukset muualle. On keskityttävä tutustumaan trampoliiniin heittäytyen tutkimaan sen liikettä ja oman jäykän kropan käyttäytymistä sen armoilla. On laitettava itsensä likoon.

rush_6

Yhtäkkiä koko hommassa ei olekaan enää kyse yksinäisyydestä, vaan hyppimisestä. Huomaan, miten alun jännitys ja kankeus alkavat purkautua ensin kehoistamme ja sitten kasvoistamme. Kukin tutustuu tilanteeseen omaa tahtiaan, mutta jo viidessä minuutissa jokaisen kasvoilla loistaa kaunis hymy. Nyt me jo hihkumme kuin pikkulapset.

Tiedätkö, mitä enemmän pomppii, sitä onnellisemmaksi tulee. Suora syy ja seuraus. Ja mitä enemmän pomppii, sitä syvemmät jäät sulavat. Ja kun ei ole jäätä, syntyy noste.

Trampoliini nostaa ilmaan ja hetken tuntuu, kuin olisi painoton. Hypitään, hihkutaan, kaadutaan, annetaan kaverille käsi, noustaan, hymyillään – ja hikoillaan. Kohta jo pelaamme pallopeliä yhdessä kuin olisimme tunteneet toisemme iäisyydet.

rush_4

rush_11

Ja sitten tulee Wipeout. Pyörivä härveli, jossa vuoroin hypätään vastaan tulevan palkin yli, vuoroin ali. Nimensä mukaan se pyyhkii pois. Nyt minä hypin ja muut katsovat. Nauravat, hittolaiset, näyttää kuulemma niin hauskalta kun koetan selviytyä. Hiki nousee, syke kohoaa taivaisiin ja puomit hakkaavat vuoroin päähän, vuoroin suistavat minut kokonaan mukanaan. Pois pyyhitty on olo, kun selviän laitteesta.

rush_8 rush_9

”Toihan on kuin Yksinäisyydentappokone!”, joku huutaa kehän laidalta.

Niin. Yksinäisyydentappokone, wipeout, jokaa pyyhkii pois. Minä hihkun intoa ja energiaa, sillä olen juuri kokenut yhden elämäni hauskimmista kokemuksista, tavannut mielenkiintoisia uusia ihmisiä ja oivaltanut jotain tärkeää…

* * *

Puinen luukku betonisessa laatikossa. Tuijotan sänkyäni, olohuoneessa kököttävää yksinäistä nojatuolia, yhden hengen astioita kuivauskaapissa. Paperinohuiden seinien takaa kuuluu vilkasta keskustelua. Naapurit. Ne villiintyvät aina iltaisin. Naisen kimeä kikatus ja miehen rauhallinen syvä ääni. Hassua, tuota minä aina kuuntelen. Niin, ja minulla, tyhjä olo. Tietysti, siksi niin tyhjä! Intoa puhkuen kaikesta kokemastani olisin halunnut kertoa jollekin illastani, itseni voittamisesta, hypyistä trampoliinilla. Mutta täällä minä olen. Yksin. Käytävä kumisee, naapuri kikattaa, nojatuoli natisee tyhjyydessä. Noste laimentuu, kun ei ole ketään, jonka kanssa sen jakaa.

Mutta ehkä kohta en ole enää yksinäinen, sillä minulla on nyt Yksinäisyydentappokone.

* * *

Yksinäisyydentappokone Facebookissa

Tiedätkö, ei yksinäisyystempauksessani lopulta ollutkaan kyse yksinäisyydestä, vaan välittämisestä ja kohtaamisesta. Sen minä olen nyt oivaltanut. Yksinäisyyshätä tapetaan kohtaamalla ja ilmaisemalla aito välittäminen. Ne tästä maasta välillä tuntuvat puuttuvan.

Meistä jokainen on yksinäisyydentappokone. Kaikille on annettu kyky kohdata toinen ja välittää, mutta on itsestä kiinni kuinka noita ominaisuuksia käyttää. Minä saatan keksiä hulluja ideoita, koota ihmisiä yhteen huvittelemaan ja tuottaa yksinäisyyspohdinnoista raportin televisioon*, mutta se ei ole tarpeellista jokaiselle. Joskus riittää vain, että tervehtii naapuria, halaa väsynyttä työkaveria tai pysähtyy kysymään puolisolta elämänruuhkasta huolimatta kuinka hän voi.

Avaudutaan toisillemme ja kurkotetaan kohti. Kysytään mitä kuuluu ja kuunnellaan vastaus kiinnostuneesti. Järjestetään aikaa. Miksi se on niin vaikeaa? Miten oivaltaisimme, että kyse on vain siitä, että lopettamme pelkäämästä toisen reaktioita ja katsomme rohkeasti silmiin, että yritykset satsaisivat vahvasti palveluhenkilökunnan valmiuksiin kohdata asiakkaansa ja että se, jolla on varaa tai voimia, nousisi toimimaan. Että me yksinäiset uskaltaisimme puhua ääneen.

Voisin paasata tästä loputtomiin, mutta se on oikeastaan tarpeetonta. Tästäkin voisi tulla turhaa höpöhöpöhöttöä, joka ei johda mihinkään. On helppo kirjoittaa ja huudella, mutta miten ihmeessä saan sinut arjessasi muistamaan nämä asiat?

Minulla ei ole suuria ratkaisuja tai tietoa. Voin vain toimia yhden asian johdattelemana kohti toista. Muutos lähtee minusta – siksi blogini on olemassa ja siksi järjestin trampoliinitempaukseni. Pieniä eleitä ja tekoja, joiden voin vain toivoa säteilevän sinne minne tarpeenmukaista on. En toivo muuta, kuin että joku inspiroituisi esimerkistäni, ja alkaisi omalla tavallaan tuottamaan välittämistä ja kohtaamisia Suomeen.

En suoraan sanottuna tiedä onko tässä mitään järkeä, mutta päätin perustaa Yksinäisyydentappokone-ryhmän Facebookiin. Itse tahdon ehdottomasti jatkaa kokoontumista hauskojen harrasteiden äärellä, mutta haluan rakentaa niille oman yhteisön, joka ei ole minun showni, vaan meidän jokaisen juttu.

Yksinäisyydentappokone on hassu nimi, sillä oikeastaan ryhmässä on kyse yhteisöllisyydestä. Sen lisäksi, että se on kohtaamispaikka ystäviä kaipaaville, toivon sen toimivan myös areenana keskustelulle yhteisöllisemmästä ja välittävämmästä yhteiskunnasta. Toivon että ryhmä madaltaisi kynnystä reaalielämän tapaamisille sekä tuottaisi rikastavia ratkaisuja ja toimintaa; jos ei muuta, se voi toimia kanavana viestiä uusista ”yksinäisyydentappokerhoista”, niitä toteutamme vielä varmasi. Jos vain voin, järjestän mielelläni kohtaamisia muillekin paikkakunnille, mutta SINÄKIN voit järjestää sellaisen!

Yksinäisyydentappokone ei ole ainoastaan yksinäisille. Se on kenelle tahansa; sinun on oltava vain aidosti välittävä ihminen, ehkä halukas jakamaan ideoita, ajatuksia sekä energiaa toisille. Ryhmä on sinulle, joka on kiinnostunut ja uteliaias toisia kohtaan. Kiinnostus ja uteliaisuus ovat muutosvoimamme. Niistä syntyy välittämistä ja välittämisestä toimintaa. Jo liittyminen ryhmään voi olla pieni kädenojennus, osoitus siitä, että välittää.

Jokainen meistä on yksinäisyydentappokone – välittäminen ja toisen ihmisen aito kohtaaminen ovat salaiset aseemme.

 

tramppa

Mitä nyt tapahtuu, sitä minäkään en tiedä. Saakoon Yksinäisyydentappokone nyt omat siipensä sinun käsissäsi! Välitäthän tämän kirjoitukseni sille, jostat välität. Ryhmän löydät täältä, tulethan mukaan – vaikka vain seuraamaan.

/Äm, jolla taas aika oudon tyhjä, mutta innostunut olo.

 

*Yksinäisyyden teema jäi pohdituttamaan minua paljon, ja siksi päätin tuottaa yksinäisyystempauksen innoittamana aiheesta myös videoinsertin, jossa tutkin syvemmin yksinäisyyden ydintä ja sen ilmenemistä yhteiskunnassa. Se on nähtävissäsi vähän myöhemmin, seuraa blogiani, niin kuulet pian lisää.

 

”Kutsuni yksinäiselle – tapetaan yksinäisyyshätä yhdessä”  – tästä kaikki sai alkunsa

 

 

 

 

Välttäisimmekö näin sairaudet ja loppuunpalamiset?

Oivoi. Kävin kuntosalilla ja tuli huono olo. Päätä puristaa, aivastuttaa. Ihan kuin olisi flunssa iskemässä. Mies on maannut jo monta päivää sängyn pohjalla, ja tänään hän oli kipeimmillään. Mutta silti lähti illan peliin ja minä olen ihan hemmetin vihainen. Omalla terveydellään EI saa leikkiä. Itse olen leikkinyt ja tiedän tästä aiheesta kaiken. Pari vuotta sitten kävin itse läpi kummallisen sairastelukierteen, joka johti lopulta sairaalaan. Silloin mitään syytä jatkuvalle päänsärylleni ja sairastelulleni ei löytynyt, vaikka kuinka juoksin lääkäriltä toiselle. Nyt tiedän, että sairauteni johtui stressistäni, kiireestäni, siitä että kävin jatkuvilla ylikierroksilla; etten pysähtynyt ja antanut itseni sairastaa rauhassa. Sairastelut loppuivat kuin seinään lopettaessani yritykseni.

mittari

Harmistuksissani toisen puolesta ja miettiessäni sitä missä menee raja, jolloin voi ja kannattaa itseään sairaana rasittaa, tulin ajatelleeksi vanhaa Sarastus-blogiani. Kirjoitin keväällä 2012 sairastelustani ja mietin sen syitä. Kävin äsken lukemassa tuon blogin ja tajusin että siinähän oli aika hyvä ajatus. Niinpä ajattelin, tällaisen aasinsillan kautta, että senhän sinäkin voisit lukea. Pohdin tuolloin, siis aikana, jolloin asuin ja olin vielä yksin, että voisimmeko välttää sairaudet ja loppuunpalamiset vain sillä, että olisi joku joka välittäisi. Nyt tilanne on minun osaltani muuttunut. Nyt minulla on ihminen, joka huolehtii hyvinvoinnistani. Ja minä olen toiselle ihminen, joka huolehtii hänen hyvinvoinnistaan; ja siksi on ihan hemmetin vihainen, että tämä toinen leikkii omalla terveydellään. Me jokainen teemme omat valintamme, niinhän se on. Eikä kukaan voi tietenkään ottaa vastuuta toisesta. Mutta kysyä voi. Kiinostua voi. Auttaa voi. No, mitä minä tässä nyt sitä enempää avaan: lue tämä Mielen voima -nimellä otiskoitu blogini tästä alta.

* * *

Olen sairaana. Makaan 39 asteen kuumeessa kotona. Päivän suurin suoritus on ollut hakea omenamehua jääkaapista. Haaveilen suihkusta, mutta se tuntuu kovin kaukaiselta tavoitteelta. Maatessani sängyssä mieleeni tuli eräs hetki elämässäni.

Sairastuin mystisesti pari vuotta sitten. Väliin mahtui terveempiä kausia kunnes aina jokin uusi oire ilmeni. Juoksin lääkäriltä toiselle. Lopulta, vuosi sitten, jouduin sairaalaan.

Tuntuu aika absurdilta miettiä miltä on mahtanut näyttää, kun minua kärrättiin sairaalavaatteissa pyörätuolissa ympäri sairaalaa. Siellä olin, todella sairaiden ihmisten joukossa, itkin ja pelkäsin. Luojan kiitos minulla ei todettu mitään normaalista poikkeavaa!

Järjettömintä on, että viimeisenä päivänä lääkärin tullessa kertomaan minulle olevani vapaa lähtemään, en olisi halunnut kotiin mistään hinnasta. Olisin tahtonut jäädä paikkaan, jossa minusta pidettiin huolta. Joku kantoi minulle ruuan, tarkisti vointini tasaisin väliajoin, joku kysyi minulta ”Maija, miltä sinusta nyt tuntuu?” – olinhan tottunut saamaan huomiota vain suoritusteni kautta ja aina pitämään huolta muista, en itsestäni.

Tiedän, että mielellä on valtava voima.  Olen jälkikäteen miettinyt, kuinka paljon omalla ajattelullani ruokin sairauttani. Mieleni ja sairastumiseni yhteyteen on varmasti monta eri näkökulmaa, esimerkiksi se, miten jatkuva stressi alentaa vastustuskykyä, mutta juuri tuo ajatus huolenpidon tarpeestani on mielestäni kovin kiinnostava: Koska koin sairaalassa saavani tarvitsemaani kiinnostusta ja huolenpitoa sairauteni ”avulla”, olenko alitajuisesti vahvistanutkin sitä itse?

Nyt elämänmuutokseni akuuteimmassa vaiheessa olen taas sairastanut pari aika kovaa tautia. Mistä tämä kertoo, miksi minut pysäytetään taas tällä tavoin – olen suorastaan epätoivoinen, koska en haluaisi olla juuri nyt ”pelistä poissa”? Huomaan olevani kovin väsynyt, kaipaavani aitoa huolenpitoa ja tukea ottaessani näitä haparoivia askeleita kohti uutta suuntaa. Välillä tuntuu yksinäiseltä.

Olisiko niin, että erilaisia kursseja, työkaluja ja elämäntaitokirjallisuutta vieläkin tärkeämpää on aivan tavallinen, aito keskustelu toisen ihmisen kanssa; tukeva olkapää, johon nojata, peili, johon ajatuksiaan peilata? Säästyisimmekö jopa sairastumisilta, väsymiseltä ja loppuun palamiselta sillä, että elämässä on joku tai joitakin, joka aidosti välittää ja jolla on aikaa kysyä ”Miltä sinusta nyt tuntuu?”.

Onko sinulla tällainen henkilö? Oletko tällainen henkilö jollekin?

   * * *

/Maija, tavallaan ihan hirveän onnellisena, että ei ehdi töiden takia katsomaan miehen peliä, koska ei varmasti kestäisi katsoa…