Hiihtokoulu aloittelijalle: Tasatyönnön tekniikka

Hiihtoprojekti etenee. Fiilis on tällä hetkellä aika epävakaa, kirjoitan siitä myöhemmin lisää.

Mutta tässä taas oppia hiihtäjille; valmentajani Reetta opettaa meille nyt tasatyönnön tekniikan. Ota sinäkin opit omaksesi!

Mainokset

Latu palautti luottamuksen – näin liikkeelle hiihtotreenissä

–Olo on kuin kiinalaishiihtäjällä, huudahdan ehkä vähän liian kovaan ääneen astuessani ladun varteen.

Mielessä keikkuu kuva lehdessä nähkemästäni kiinalaisturistista Lapissa, sukset jalassa. Ilman pipoa, paksu toppatakki päällään ja farkut jalassa hän tönöttää lumen keskellä hätääntynyt ilme kasvoillaan.

Ihan kuin minä nyt! Ymmärrän tuon kiinalaisnaisen hädän, mutta miten minä, Suomessa syntynyt ja kasvanut, siis käytännössä sukset äidinmaidossa jalkoihini saanut ihminen, voin tuntea tällaista pelkoa astuessani suksille ensimmäistä kertaa yli 25 vuoteen.

Se kun on keissini: Nainen, joka on hiihtänyt viimeksi koulussa, on aikeissa opetella hiihtämään taas. Olen ihminen, joka on kolunnut kaikki mahdolliset lajit ja sitten viime vuosina kaikkien jumppien ja pumppien jälkeen on herännyt halu monipuoliseen liikuntaan ja kaipuu ulkoilmaan, lajiin, jossa voi joko urheilla kunnolla tai lähteä kivalle metsäretkelle.


VUOSI KAUPALLA OLEN koettanut aloittaa. Ja nyt ollaan jo pitkällä! Minulla on hiihtovalmentaja ja alla ihkaomat, ammattilaisen kanssa valitut sukset. Oikean tekniikan oppiminen ja sopivat välineet ovat tuntuneet aiemmin liian isoilta esteiltä, ja siksi olen nyt päättänyt tehdä kaiken oikein. Olen päättänyt tarttua ammattilaisten apuun ja ottaa sinutkin mukaan tähän prosessiin oppimaan kanssani.

Se on sitten sivuseikka, että valmentajani on heittänyt tavoitteekseni poimia kuun taivaalta: 1,5 kuukauden päästä aloittamisesta minun tulisi osallistua hiihtokisaan, jossa tavoitteeni on 42 kilometrin matka… Huh. Siihen kun lisää sen sivuseikan, että viimeiset puolitoista vuotta ovat menneet urheilullisesti harakoille, kun edellisessä urheiluhaasteessani (lisää tässä) loukkasin polveni. Vaikka olen jo täysin urheiluvalmiina, eikä polvi estä tätäkään tavoitetta, leikkauksen jäljiltä kaikki kehossani on romahtanut ja kunnon uudelleen rakentaminen vie aikansa.

Tiedät, että olen urheillut useita haasteita (esim. tämän, tämän ja tämän), ja olen tästä haasteesta innoissani! Ei tässä se 42 kilometriä pelota niinkään. Normioloissa se olisi melkein pala kakkua. Hurjinta on, etten tunne nyt vammani jäljiltä kehoani ollenkaan. En tiedä mikä sen kunto on tai pystyykö jalkani vielä tällaiseen. Mielessä on monta pelkoa.


NYT SEISON LADUN varressa. Vihdoin! Sukset ostettuani kelit muuttuivat kamaliksi, enkä ole päässyt lähtemään ensimmäiseen omatoimiseen treeniin. Eikä sää nytkään hyvältä näytä, mutta mentävä on. Mukana kun ovat maailman parhaimmat kirittäjät; omat vanhempani, jotka ovat hiihtäneet koko ikänsä.

Aloittaminen. Liikkeelle lähteminen ja viitsiminen; ne ovat vaikeinta elämässä. Uusi ja tuntematon pelottaa. Entä jos en osaa, en jaksa, en pysty? Entä jos muut nauravat, jospa en onnistukaan tavoitteessani. Uudessa asuinpaikassani Kuopiossa en tunne maastoja, enkä tiedä missä olisi hyvä aloittaa, ettei innostus kaadu heti liian vaikeisiin reitteihin. On myös ihan liian kiire koko ajan ja vaikea mennä mihikään, sillä minulla ei edes ole autoa, jolla hurauttaa helposti ladun varrelle. Olen rakentanut mieleeni monta kynnystä, jotka hidastavat hirveästi.

Siksi liikkeelle lähtemisessä kaikki keinot ovat sallittuja. Lahjonta, pakottaminen tai palkinnon odottaminen. Tai omat vanhemmat.

Olen raahannut sukseni bussilla Kuopiosta Keski-Suomeen, sillä vanhempani tietävät siellä mihin kannattaa mennä. Äitini on jopa aikoinaan opettanut hiihtoa, ja tiedän, että hän jos kuka saa minut liikkeelle ladulla.

Ja sitä paitsi hän jos kuka voi motivoida minut voittoon tulevassa hiihtokisahaasteessani. Onhan hän taustavaikuttajana edellisenkin (ja toistaiseksi ainoassa) hiihtokisamenestyksessäni. Hän näet raahasi minut joskus 80-luvulla Hippo-hiihtoihin ja voitin hopeaa – kisassa, jossa lisäkseni oli yksi osallistuja…


JA 2010-LUVUN loppupuolella minä yritän tarttua suksiin uudelleen. Koetan innostua lajista, johon liittyy niin paljon vaikeita muistoja. Lipsuvat sukset ja koulukaverini Kirsi, joka veti joka kerta mäessä ohi sulavalla vapaalla ja minä olin valmis heittämään sukset syvälle jorpakkoon.

Tällä vuosituhannella äitini on raahannut minut kiertämään suksilla komen kilometrin latua entisen lipeälammen viereen. Suhteellisen ironista. Keli on plussalla ja vettä tihkuttaa. Tähän keliin olisi lähdön voinut katkaista, mutta olen itse päättäväisesti hokenut edellisen illan, että säällä kuin säällä mennään. Ihan on herran haltuun heitetty, hiihdetäänkö reittiä puolikas vai useampi kerta ympäri. Kosketuspintaa minun keississäni kun ei ole, voi olla, että tästä tuli lyhyt reissu. Mutta sen ei sovi antaa hämätä. Tavoitteeksi olen asettanut itselleni hiihtää kymmenen minuuttia.

 

KIINALAISMIELIKUVA PYÖRII MIELESSÄNI, mutta hyvin nopeasti huomaan, että ladulla on kaikenlaisia hiihtäjiä lapsista vanhuksiin. Kukin hiihtää tyylillään, eikä kukaan kyttää toistaan. Paitsi tosin minä kyllä kyttään. Komeitten miesten ohi vilahtavia takamuksia hiihtotrikoissaan, mutta se on sitten ihan toinen tarina. Tuttu sinulle myös tästä urheiluhaasteestani…

Ketään toista ei kiinnosta miltä näytän ja onnistunko vai epäonnistunko minä hiihdossani. Päinvastoin, tunnelma on kovin kannustava. Laturaivosta, josta olen myös lehdistä lukenut, ei näillä main näy tai kuulu mitään. Olen ehtinyt hiihtää vain parisataa metriä kun ohitseni hiihtävä mies huikkaa:

–Wautsi, onko nuo karvapohjat, niillä näyttää kulkevan hyvin!

Huikkaan hänelle vastaukseksi vuolaat kehut uusista suksistani enkä voi olla ihmettelemättä: Tämähän todella kulkee! Latu on tällaisellakin plussakelillä erinomainen, sen jatkuva kunnossapito on ollut kriteeri juuri tämän paikan valinnalle. Netin latukartoista löytää helposti tiedon kunnossa olevista reiteistä.


HIIHTOVALMENTAJANI REETAN OHJEET pyörivät mielessäni, ja yritän kiinnittää huomion joka liikkeeseen, vetoon, työntöön, sauvan iskuun maahan ja suksen potkuun. Metri metriltä liikkeet alkavat tuntua paremmilta ja sujuvammilta. Analysoin liikettäni ja menen eteenpäin.

Kunnes. Tulee mäki. Ihan piikuruinen alasmeno, mutta mäki ja lasku kuitenkin. Eniten minua pelottaa kaatuminen, polvivammani kun aiheutui tippumisesta, ja pelko kaikkea ylhäältä alas tuloa on valtava möykky mielessä – niin iso, etten osaa sitä sanoin selittääkään.

–Jos lasku pelottaa, otat vain sukset pois jalasta, Reetan kannustava kommentti kaikuu mielessäni.

Niinpä otan sukset reippaasti pois ja kävelen mäen alas. Eikä kukaan naura tai kummastele! Ajattele!

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

Ja ajattele! Jo kolmannella kierroksella uskallan laskea mäen! Oikea tekniikka auttaa; alas kyykkyyn ja pylly rohkeasi alas tasapainoon jalkojen kanssa.

 

KOLME KILOMETRIÄ ON hiihtäen käsittämättömän lyhyt matka. Olen jo toisella kierroksella, eikä tunnu missään. Olen yllättynyt siitä, miten olemattomaksi luulemani kunto kestää. Se on niin hyvä, että lisään tahtia. Kymmenestä minuutista nostan tavoitetta seuraavaan kymmeneen minuuttiin, sitten minuutit muuttuvat kilometreiksi ja kierroksiksi.

Mikä tunne! Olen taivaissa; voitko kuvitella miltä tuntuu, kun puoleentoista vuoteen ei ole päässyt kunnolla nostamaan sykettä ja testaamaan oman kestävyytensä rajoja? Tätä minä rakastan. Olen sillä tavalla kummallisilla geeneillä kuorrutettu yksilö, etten juuri parempaa tunnetta tiedä kuin hengästyminen ja yläilomoissa hakkaava syke. Olo on taivaallinen.

Ja juuri tuossa hetkessä kiitän, että olen terve, ja saan tehdä tällaista. Miten olinkaan voinut estää itseäni lähtemästä liikkeelle, kun siihen minulla on kaikki mahdollisuus, eikä oikeasti mitään tarvetta tekosyille?

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

 

Yks onnellinen hiihtäjä mä vain! Mutta tämä on toki kuherruskuukausi. Veikkaan, että vielä notkojakin nähdään…

 

RULLAATIRULLAATI, LAULESKELEN MIELESSÄNI. Uudet karvapohjat kiitävät ja minä iloitsen. Välillä lipsuu, välillä tökkii, mutta mitä väliä; siitähän sitä oppii. Pikkulapsi vetää vapaalla tyylillä ohi, mutta minä riemuitsen siitä, että pääsen parin mummon edelle.

Neljännellä kierroksella vatsa alkaa kurnia. Se on merkki. Kilpahenkeni työntäisi vielä viidennelle kierrokselle, mutta päätän olla nyt urheilunhimoanikin viisaampi; jos viimeisestä kierroksesta jää huono maku, fiilis jää vaikuttamaan seuraavaan hiihtokertaan. Siksi on hyvä lopettaa korkealle.

12 kilometriä. Punaiset posket. Hikilammikko takin selkämyksessä. Takaisin tullut luottamus kykyihini ja kehooni. Euforia. Sama seuraavana päivänä uudestaan. Siinä ensimmäisen hiihtokertani tulos.

 

Tällä videolla näet, miten koko viikonlopun mittainen treeni vanhempien kanssa purkautui kuvallisen ilmaisun keinoin…

OMA ANALYYSINI ENSIMMÄISISTÄ HIIHDOISTA SEKÄ SEURAAVAT TAVOITTEET:

Tämän viikonlopun kahdella 12 kilometrin hiihtolenkillä tuli testattua hiihdon perustekniikka ja ajettua sitä omaan kehoon. Tärkeää oli saada kokemus, että pystyn hiihtämään ja voin kehittyä siinä. Vuorohiihto sujuu jo hyvin, potkua sukseen löytyy jo kivasti, ja näin vauhtia. Kuntosalilla hiihtolaitteella tehty yläkropan harjoitus auttoi selvästi tasatyönnön tekniikassa ja se sujui aika hyvin jo.

Oma pää haastaa kovempaan vauhtiin kuin 42 kilometrin kisasuoristustani ajatellen on järkevää, ja sen kanssa joudun tekemään töitä. Toisaalta nyt annoin myös itselleni luvan kokeilla kunnon rajoja, jotta tietäisin missä ne kulkevat ja pitkän tauon jälkeen saisin ottaa ilon irti kunnollisista sykkeistä ja hullusta hengästymisestä.

Polvelleni hiihtoliike oli uusi, olenhan joutunut opettelemaan kävelemisenkin aivan uudelleen, ja ensimmäisen päivään lenkin aikana ja sen jälkeen polvi kipuili. Mutta jo toisella lenkillä havahduin siihen, miten vahva uudelleen rakennettu polveni on. Uudet jänteet ovat ehdottomasti vahvemmat, ja sen vaikutuksen todella tuntee!

Huomiota täytyy jatkossa kiinnittää polviin, niissä kun on sellaista naisille normaalia haastetta, että ne kääntyvät hieman sisäänpäin, ja lantiota on avattava enemmän. Vähitellen sitten täytyy myös maaston suhteen lisätä haastetta. Seuraavaksi täytyy oppia jarruttamaan, auraamaan, hyppäämään pois ladulta äkillisissä tilanteissa (se on minulle yksi haasteellisimmista asioista, sillä räjähtävä ja nopea voima ja kyky reagoida nopeasti ovat pitkän polvivammatauon jälkeen kadonneet kehostani). Edellä mainittujen lisäksi painonsiirtoa on treenattava, ja nämä taidot hallitessani voi laduiksi valita haasteellisempiakin maastoja.

 

Voit lukea projektistani lisää täällä. Jutusta löytyvät myös videot suksien valinnasta sekä vuorohiihdon ja tasatyönnön tekniikasta. Tämä projekti jalkautuu Yle Radio Suomeen ja tähän blogiini.

 

Ex-kilpapyöräilijä Mira Kasslinin vinkit 24 tunnin pyöräilyhaasteeseen

Vain muutama päivä ja sitten mennään: 24 tunnin pyöräilyhaaste odottaa. Alastarossa kajahtavat lähtölaukaukset lauantaina 25.6. klo 12 ja ruutulippu heilahtaa sunnuntaina 26.6. klo 12.

Ja minä…

Niin, minulla on ollut kamala kiire. Hirveästi tekemistä, eikä yhtään aikaa treenata. Jotta en enää enempää rakenna kauhukuvia itselleni tai sinulle, jätän kertomatta sen, että eihän minulla ole edes omaa polkupyörää, enkä ole päässyt istumaan fillarilla vielä sekuntiakaan.

Mutta viikonloppuna minun pitäisi testata millaiseen kilometri- ja kierrosmäärään kehoni taipuu, kun käytettävissä on 24 tuntia 2,70 kilometrin mittaisella moottoriradalla. Rullata siis rataa ympäri 24 tuntia, noin niinku Suomeksi sanottuna.

Vaikka teen hurjia koetoksia ja olen valmis haastamaan itseni lähes mihin tahansa, kaikki suoritukseni kulkevat terveyden ehdoilla ja järkevästi. Koska 24 tuntia pyöräilyä putkeen tuntuu vaikealta kokonaisuudelta hahmottaa, enkä oikein osaa suunnitella sen optimaalista suorittamista, päätin kysyä apua Suomen upeimmalta ex-kilpapyöräilijältä, kiinteistöruhtinatar Mira Kasslinilta. Hän voitti aikoinaan Suomen pyöräilyhistorian ensimmäisen arvokisamitalin, pronssia nuorten MM-kisoissa ja teki sen jälkeen loistokkaan uran kilpapyöräilijänä kaksine maailmanennätyksineen.

Upean nainen kovalla kokemuksella – halusin tietysti juuri hänet antamaan minulle viime hetken valmennuksen.

* * *

”Hullu.”

Noi niinku kirjaimesta kirjaimeen Miran ensimmäiset sanat minulle.

”Ja ihan sairaan onnellinen sellainen”, lisään ja hymyilen hänelle hangonkeksinä.

Niin. Hullu.

Mutta jollei ole hieman hullun kelaa päässään, ei pääsisi kokemaan hienoimpia juttuja ja haastamaan itseään omille äärirajoilleen. Silloin tapahtuu kasvua ja oppimista. Ja oppimaan minä olen tullut nytkin, jotta voisin jakaa kokemaani kanssasi.

ENSIMMÄINEN LÄKSY TULEE RUOASTA. Minun, joka olen juuri pari viikkoa sitten vetänyt kehon vähähiilihydraattisen puhdistuskuurin (no, on ollut kamala määrä kuvauksia ja on ollut pakko saada turvotukset laskemaan… mä olen kuitenkin NAINEN after all), kehoni on kuin kuivan kanan kakka ja jotain kai olisi tehtävä. Ruokavalio on nyt muutettava: hiilihydraattien syöminen ja nestetankkaus on aloitettava jo hyvissä ajoin ennen itse suoritusta.

”Koneiston on oltava täynnä hiilaria ja juoda täytyy paljon. Syö täysjyvää, pitkäkestosta hiilaria aamulla kaurapuuroa raejuustolla. Monipuolinen perusruoka on nyt parasta”, sanoo Mira ja ohjeistaa minua lataamaan täyteen myös kivennäisaine- ja magnesiumvarastot sekä hivenainetasapainon.

Ja sitten uni. Sitä tarvitaan ja paljon, sanoo Mira ja minä tuijotan tyhjyyteen. Viikonlopun 36 tunnin valvominen Jukolassa ja tulossa oleva työreissu Tampereelle, jossa kukutan kuvauksissa yötä myöten… Houston, we might have a problem; lähtökohdat haasteeseen ovat… jokseenkin haastavat.

IMG_1961

Mira Kasslinin vinkit ovat minulle kullan arvoisia, toivottavasti sinäkin saat niistä ajatuksia itsellesi!

 

”ÄLÄ ANNA KONEEN MENNÄ TUKKOON”, Mira hokee niin monta kertaa eri lauseyhteyksissä, että minäkin alan uskoa koneen olevan avainsana tässä yhtälössä. Siksi on pureuduttava koneeseen: Mitä se tarkoittaa  käytännössä?

”Jos haluat testata kestävyyttäsi ja käyttää koko 24 tuntia suoritukseesi, kone pidetään käynnissä siten, että et pidä liian pitkiä taukoja. Sinun on oltava liikkeessä lähes koko ajan”, Mira avaa.

Siis. Ei unta?

”Ei unta.”

Suorituksen aikana Mira ei kannusta nukahtamaan hetkeksikään, sillä sen vaikutus koneeseen on valtava. Valveilla on siis pysyttävä, ja 24 tuntia tuntuu minulle nyt vieläkin suuremmalta ja mössöisemmltä massalta.

Pohdimme suoritusta ja päädymme jakamaan polkuhaasteen kuuden tunnin slotteihin.

”24 tuntia kuulostaa paljolta, mutta kun sen jakaa kuuden tunnin pätkiin, alkaa aika hahmottua eri tavoin”, Mira maalailee ja ehdottaa minulle seuraavaa lähestymistapaa:

24 tuntia jaettuna neljään kuuden tunnin mittaiseen osaan. Näistä poljetaan vähän vajaa kaksi tuntia, sitten pidetään viiden minuutin tauko, jossa energiavarannot tankataan, jatketaan polkemista taas kahden tunnin ajan ja hengähdetään viisi minuuttia. Kuuden tunnin kohdlla sitten pidetään puolen tunnin tauko. Mutta ei yhtään enempää, sillä sen jälkeen kone alkaa hyytyä ja pyörän päälle palaaminen tuntuu koko ajan vaikeammalta. Puolen tunnin tauon jälkeen on tärkeää aloittaa polkeminen hyvin varovasti.

Paussien pitäminen suorituksen aikana on kuitenkin hyvin tärkeää. Koneen käynnissä pitäminen tarkoittaa, ettei lämmön saa antaa laskea ja lihasten hyytyä. Vaikka pitkä tauko saattaa kuullostaa nyt houuttelevalta hengähdyshetkeltä, tauot ovat kohtia, jossa matka on lähes suurimmassa vaarassa jäädä kesken kokonaan – mitä pidempään on poissa pyörältä, sen vaikeampaa sinne taas nousta. Jäähtynyt kone käynnistyy hyvin hitaasti.

”AJAN JAKAMINEN SLOTTEIHIN” on ensisijaisesti psykologista, Mira valistaa. Vaikka jossain kohtaa ajojaksoa tulisi tiukkaa, tietää tarkalleen milloin on levähdyksen aika.

Yläpää.

Jos jokin matkan tappaa, löytyy syyllinen useimmiten omien korvien välistä (tätähän testasin jo vuosi sitten Hullun Polkasussa). Siksi kyky määrätä omaa mieltään on tällaisen extremesuorituksen tärkein avain. fiilikseen on syytä satsata. Hyvä musiikki korviin, hauskojen juttujen veisteleminen muiden polkijoiden kanssa. Yläpään funktio koko hommassa on hyvä tiedostaa jo etukäteen, jotta siihen osaa suhtautua kun tiukka paikka jossain vaiheessa väistämättä tulee.

Ja sitten tullaan alapääosastolle.

”Suojele tärkeimpiäsi tarkkaan… Perä saattaa alkaa kiukutella, jos istut liian pitkään satulassa tai jos pyöräilyhousejen alla on alusvaatteita. Olennaista on ajoasento ja se, millainen paine tulee jalkojen väliin. Vaatteen säämiskän laadulla on myös tärkeä merkitys”, Mira kertailee.

Hän suosittelee minua tekemään usein sekeitä polkujaksoja, jolloin ajaa putkella. Jos paikat pääsevät puutumaan tai niihin kohdistuu painetta, syntyy turvotusta ja nestettä. Ja sitten loppuu kantti alapäästäkin.

IMG_3740

Viime kesänä Ylläs-Alta välillä testasin niin yläpäätä kuin alapäätä fillarilla ensimmäistä kertaa elämässäni…

 

NESTETANKKAUS ON TÄRKEINTÄ suorituksen aikana. Mira kehottaa varaamaan mukaan paljon vettä ja nestemäisiä, kivennäisaineita sisältäviä energianlähteitä. Lihaliemi toimii hyvin!

Yök.

Loppuajalle voi mukaan varata pikabuustereita tekohengittämään energiavarantoja, ensimerkiksi energiageelejä. Ekstrakofeiini saattaa auttaa jaksamaan valvomisen.

Kolme tärkeää asiaa, joita tarkkailla suorituksen aikana Mira alleviivaa minulle

  1. Sydämen kanssa täytyy olla tarkasti. Sykettä on seuratava, eikä sydäntä saa rasittaa liikaa. Jos se alkaa reistailla kummallisesti, on heti keskeytettävä.
  2. Tankkauksen kanssa on oltava tarkkana. Ei saa juoda liikaa, sillä jossain kohtaa kroppa ei ota enää vastaan nestettä. Se, mitä keho ottaa vastaan voi tulla ongelmaksi. Siksi optimaalinen tankkaus on pieniä määriä ja säännöllisesti. Nii-in, KONE ei saa mennä tukkoon, sillä sitten alkavat kivut.
  3. Rauha on koko suorituksen avain. Aikaa on 24 tuntia, eikä mihinkään ole kiire. Tärkein on aloittaa maltillisesti, jotta energia riittää koko ajalle. Vauhti ei saa tuntua tappavalta missään vaiheessa. Lopussa voi sitten ottaa pienen kirin viimeisillä voimillaan. Jos jaksaa…

 

ONHAN SE KYSYTTÄVÄ. Lähtisikö Mira itse nyt kanssani tekemään tämän suorituksen?

Ei. Mira itse ei lähtisi ajamaan fillarilla tällaista koetosta. Hän on innostunut tällä hetkellä enemmän vaeltamisesta. Viime kesänä hän kulki Tour de Mont Blancin Alppien läpi – yksin 170 kilometriä neljässä päivässä, 40-asteista maastoa ylös ja alas. Nilkat olivat kovilla, mutta reissu erityisen puhdistava omalle mielelle. Sai kulkea omaan tahtiin ottaen tärkeää aikaa itselle omien ajatusten parissa.

Seuraavana mielessä siintää Mount Everestin base camp. Tuonne perusleiriin, josta vuoren valloittajat lähtevät kiipeämään, Mira haluaisi vaeltaa kenties ensi keväänä. Vuorikiipeily häntä niinkään innosta, sen isojen riskien ja luonnon armottomuuden takia. Mutta sydän sykkii upeille vaellusreiteille.

Ja minä ja Mira… tietysti alamme hahmotella jo yhteistä vaellusretkeä. Lähtisinkö seuravaksi Mount Everestille Miran kanssa? SIITÄ tulisi upea reissu upean naisen seurassa!

IMG_1971

Mutta ennen sitä; polkaistaan nyt yksi 24 tunnin pyöräily! Eihän tästä voi tulla muuta kuin hieno seikkailu! Sinä pääset tietysti mukaan, seuraile blogiani tulevina päivinä, niin kerron lisää.

Rokkenroll!

/Äm, joka vetää lounaaksi kattilallisen pastaa…

Yksilölajikin on joukkueurheilua – yhdistetyn maajoukkueen opissa

Heti alkuun on paljastettava, että vielä vähän saisi tuo Suomen yhdistetyn A-maajoukkue hioa salibandykuvioitaan. En sano, etteivätkö osaa mitään, mutta aika paljon enemmän saisi ukkoa kentälle hajottaa ja hyökkäyspäätä kasvattaa nälkaisemmäksi. Pallo suihkii kentällä ja mieslauma tömistää sen perässä jonona. Missä on syötöt? Minä seison yksin kentän toisessa ääripäässä kärkkäänä tunkemaan pallon vastustajan verkkoon. Hassua. Eräässä mystisessä elämänvaiheessa salibandykenttien laidalla viettämäni lukuisat tunnit ovat yllättävällä tavalla kehittäneet strategista pallosilmääni ja tuntuu kuin minun pitäisi hieman puuttua valmennukseen.

Näitä kuvioita ja käänteitä mietin kukonlaulun aikaan Vierumäen urheiluopiston salibandykentällä. Aamulla minut on tuonut tänne Helsingistä kuljettaja mustassa puvussa ja koppalakissaan. Maailman meininkiä!

Minä olen bloggari, uuden ajan mediakuninkaallinen, ja saavun paikkaan kuin paikkaan tyylillä. He – Ilkka Herola, Eero Hirvonen, Jim Härtull, Leevi Mutru, Matti Herola, Jussi Salo, Arttu Mäkiaho ja Mikke Leinonen  – ovat yhdistetyn urheilijoita, hiihtolajien kuninkaita, ja lämmittelevät salibandykentällä kanssani kohti päivän treeniä.

Tänään duunipaikakseni on valikoitunut Vierumäen urheiluopisto ja Suomen yhdistetyn A-maajoukkueen treenileiri. Minä, vanha kunnon mäkihyppääjä (paino sanalla ”vanha”) starttaan uuden hiihtokauden kevään kuumimpana päivänä näiden herrojen seurassa.

Henki pihisee, hiki virtaa ja pyörryttää – ammattilaisten kanssa ei sählätä, nyt on tosi kyseessä. Huomaan, että melkein parikymmentä vuotta ikiemme välillä tekee tepposiaan. Vaikka tosissaan ollaan, maajoukkuemme treenikausi alkaa hyvällä fiiliksellä. Edessä on vielä monta hikistä, kenties huumoritontakin hetkeä, ja nyt on syytä satsata tunnelmaan.

”Mies maalilla vapaana!”, huudan kurkku suorana.

Ei vaikutusta. Pallo pyörii uhkaavan lähellä meidän maalia.

”Siis NAINEN vapaana!”, korjaan kiljuen.

Ei vaikutusta.

”ALASTON NAINEN vapaana maalilla!”

Mikä näiden poikien huomion oikein saisi kohdistumaan tänne?

”Toi alaston nainen ei kyllä toimi” huikkaa joku. ”Kyllä sillä meidät sinne saa, mutta sitten kyllä mailat ja pallot kyllä putoaa matkasta”.

IMG_0528

Peli päättyy 6-5, voittajat me, ja minä teen kaksi maalia. Kaksi menee sisään vastustajan jalasta. Yhden taitaa tehdä Makkara (ainoa tyyppi, jonka tiedän varmasti olevan minun joukkueessani), ja yhden joku, jolla oli maila väärin päin kädessä.

”Hiotaan säbäkuviot myöhemmin”, sanon ja tuijotan tiukkaan maajoukkueen valmentajia Petter Kukkosta ja Jari Hiekkavirtaa silmiin samalla kun raahaan pojat kuvaan kanssani. Täydellinen otos on saatava äkkiä someen. Valkut nyökkäävät samaa tahtia kuin kaksi tottelevaista koiranpentua, lienevät samaa mieltä säbämenestyksestä.

Minä rullaan kamerani muistikorttia; lukemattomia kuvia, eikä oikein yhtään täydellistä. Vatsamakkara tunkee esiin housun ja paidan välistä! Valmentajat rullaavat varmasti mielessään äskeistä peliä. Meillä kaikilla on puutteemme.

IMG_0536

IMG_6971

Mutta yhdistetyn valmennuksessa näillä miehillä ei puutteita ole. Sen huomaan, kun astumme seuraavaan kohteeseemme, kuntosalille. Porukka jaetaan pareihin ja minä saan seurakseni Matin, siis Makkaran ja Mikken. Tai en tavallaan saa, vaan otan. On selvää, että Makkara on minun parini. Ainakin omasta mielesäni.

Niin. Makkara, meistä on tullut nyt jo ystäviä. Ainakin omasta mielestäni. Meidän kohtaloksemme koituu ensimmäisenä tasapainoliike. Etunojapunnerrus, vastakainen käsi ja jalka ilmaan ja veto rauhassa kohti toisiaan. Minä ähisen muistellen ahtautumistani talvella mäkihyppypukuun. Silloisen valmentajan analyysi kaikuu mielessä: mäkihyppääjän ideaalikeho on litteä ja leveä. Minulla kaikki on juuri toisinpäin.

IMG_9366

Muistatko tämän, se tapahtui tammikuussa… Lue tästä lisää, mitä tapahtui, kun nössöstä tehtiin mäkihyppääjä.

IMG_0547

Makkara ja Mikke punnertavat vierelläni Jari Hiekkavirran seuratessa tekemistämme. Hiekkavirta on ollut maajoukkuuen mukana eri rooleissa jo vuosikaudet, nähnyt lajin kehityksen ja uusien kykyjen mukaan astumisen. Hänen kanssaan juttelen aina, kun on pakko ottaa happea salitreenin lomassa. Jutustelumme tosin katkeaa säännöllisin välein, sillä aina joku pojista tulee nykäisemään hänet mukaansa auttamaan.

Pojat todella luottavat valmentajiinsa, sen voi aistia heidän kysymyksissään ja arvostuksessaan. Valmentajan ja urheilijan suhde on mielenkiintoinen. Luulen, että juuri se luottamus tekevät tästä suhteesta minulle niin kiehtovan. Seuraan salaa sivusta kun Kukkonen ja Hiekkavirta juttelevat pojille. Jämäkästi, mutta rennolla otteella he ohjaavat suojattejaan.

IMG_6965

Yhdistetyn päävalmentaja Petter Kukkonen kertoo yhteishengen koko maajoukkueen kesken olevan tärkeä ensimmäinen askel hiihtokauden avaamisessa.

 

Rennolla otteella käynnistetään myös hiihtokausi kevätloman jäljiltä. Helmi-maaliskuussa 2017 Lahdessa järjestettävät maailmanmestaruuskisat ovat vielä kaukainen pilkahdus. Nyt pilkahdusta täytyy olla silmäkulmassa. Treenatessani poikien mukana alan pohtia sitä, miten tärkeä vaihe nyt on kysessä heidän tulevia suorituksiaan ajatellen. Hengen täytyy olla oikea, innostava ja kannustava, hauskakin, sillä tulee varmasti vielä monia vaiheita, jossa huumoria koetellaan.

Mäkihyppy, jonka maailmaan olen pintaraapaisuna jo päässyt perehtymään, on tavallaan paljon suoraviivaisempaa myös treenin näkökulmasta. Yhdistetyn miehet ovat kyllä monella tapaa hiihtolajien kuninkaita. On hallittava räjähtävä, suorituksellisesti pieneen hetkeen keskittyvä mäkyhyppy sekä pitkäkestoinen hiihto.

Kiehtova maailma! Aivan jotain muuta kuin omani. Alan haaveilla, että voisin vaikka viikon verran elää ja treenata kuten huippu-urheilija, jotta pääsisin näkemään millaista työtä tämä on treenikauden ollessa kunnolla käynnissä. Olisikohan se mahdollista seuraavaksi ja mitä sitten voisin oppia…?

IMG_6944

Jussi Salo näyttää mallisuorituksen IlkkaHerolalle Jari Hiekkavirran valvoessa isällisesti vieressä. Ja minun ottaessa kuvia…

 

Tuottaessa MaiLifen kaltaista blogia, jossa työni on avata sinun eteesi erilaisia maailmoja, juuri nyt ollaan työni palkitsevuuden ytimessä: hikisellä kuntosalilla, keskellä kokemusta, jonka opit pääsen kiteyttämään myös sinulle. Kuplat, siis erilaiset tavat elää, niitä minä koetan avata. Jokaisella meillä on omamme ja niiden välillä joskus aika iso kuilu. Tänä keväänä omassa kuplassani pinnalla on ollut auttamisen ja välittämisen teema. Siksi yllätyn kovasti, että sama aihe nousee taas silmieni eteen — minähän tulin tänne treenaamaan.

”Voiko KUKAAN olla mitään ilman toisen tukea ja välittämistä, ja mitä tapahtuisi jos edes piirun verran enemmän kiinnostuisimme toisistamme”, olen kysynyt sinulta tänä keväänä monta kertaa.

Niin, ajattelepa tätä: täällä minä olen, huippuyksilöurheilijoiden arkipäivässä, keskellä maailmaa, jonka voisi kuvitella olevan yhden kaikista itsekkäimmiksikin luokiteltavista elämäntavoista. Ja mitä minä näen: jätkä toisensa tukena. Vaikka meninki vielä tietysti muuttuu ja kohti yksinäisiä puurtamisen tunteja kisakauden lähestyessä mennään, pohjatyön nämä kaverit tekevät yhdessä.

Yksilölajitkin ovat parhaimmillaan joukkueurheilua ja nämäkin kundit tarvitsevat toisiaan – siis tyypit, joiden ensisijainen päätavoite elämässä on voittaa toisensa. Ei ole itseltä pois, jos kääntää välillä katseen pois itsestään, auttaa ja kannustaa. Kun kiinnittää huomion toisen tekemiseen, saattaa myös itse oppia ja saada jotain.

(Jos ei tästä videosta näe riittävän hyvin kuinka treenasimme, niin ei sitten mistään… 😀 )

 

Hehkutan oivallustani Hiekkavirralle ja hän kertoo, että jotain erityistä on tapahtunut, sillä tämä urheilijasukupolvi todella on poikkeuksellisen yhteisöllinen. Hän kertoo, kuinka treenileireillä pojat ovat vapaa-ajalla lähteneet yhdessä metsälle ja tulleet takaisin parin jäniksen kanssa. Sitten he ovat kokanneet ne koko porukalle. Näitä ei televisiossa tai lehtien sivuilla näe (mutta Instagramissa kyllä, pojat nimittäin jakavat siellä välähdyksiä maailmastaan, eläköön uusi media!), sillä me tavikset pääsemme urheiluun usein mukaan vain jäävuoren huipuksi.

Tämän treenileirimme jälkeen voisin jopa väittää, että yhteisen joukkueen meininki on suuri etu näille miehille tulevissa koetoksissa. Toki tavoitteena kullakin on voitto ja kirkkain mitali, mutta eipä sen tavoittelemisessa haitaksi ole välillä kokata jänistä kaverillekin.

* * *

Nyt ei lähdetä jänisjahtiin, mutta jotain lounasta on saatava. Aamun treeni yllätttää Matti-Makkaran ja minun vatsamakkarani. Säntäämme lounaalle. Poikien kasvoilla loistaa hymy.

Minä näytän tältä:

IMG_7008

Hymy on herkässä Ilkka Herolan ja Jussi Salon kainalossa

 

Iltapäivä on pyhitetty hiihtolajien väliselle ”LEIKKIMIELISELLE” ottelulle. Leikimielinen lainausmerkeissä ja isoin kirjaimin siksi, että kun ammattiurheilijoiden kanssa kisaa, on leikkimielisyys pelistä kaukana; etenkin, kun joukkuetovereikseen saa Suomen kovimmat hiihtäjät Sami Jauhojärven ja Laura Monosen. Oman maajoukkueeni pojat ovat jakautuneet muihin tiimeihin ja se vähän harmittaa, mutta Mustin ja Lauran seurassa kisa vilahtaa silmissä.

IMG_7228-2 IMG_0584

Meidän joukkue ei voita, vaikka yritys on kova. Suurimman henkilökohtaisen voiton koen, kun Makkara veljensä Ilkan kanssa kulkee ohitseni ja Ilkka huikkaa:

”En ole ikinä elämässäni voinut ymmärää, että joku tekee tuollaista työkseen. Ja että kuvia voi ottaa noin paljon! Siistiä.”

Naurattaa. Minä olen tullut tutustumaan huippu-urheilijan maailmaan ja yllätyn ymmärtäessäni, että minun maailmani on näille pojille aivan yhtä vieras kuin heidän minulle.

Niin, ajattele: näinkin voi joku elää. Ja sitten samalla jossain toisaalla joku toinen hiihtää lukemattomia tunteja metsissä, hyppää kerta toisensa jälkeen mäestä ja hikoilee. Sitten joku kolmas yhdistää meidät tarjoten mahdollisuuden maailmoillemme kohdata. Ja meille jokaiselle on paikkamme. Toinen ei ole toistaan vähempi tai enempi, kyse on siitä, miten meidän kunkin parhaat kykymme pääsevät ilmaissuiksi ja palvelemaan maailmaa.

Me muodostamme joukkueen! Minä ja pojat.

Seuraavana päivänä minä suuntaan työssäni kuvauksiin ja urheilijat jatkavat vielä treenejään sekä kohtaavat median tiedotustilaisuudessa. Ajattelepa miten maailma on muuttunut; nykyisin me bloggarit, uuden maailman mediat, saamme hienoimmat haastattelut ja kokemukset ennen perinteisiä ja suuria mediajättejä. Aika siistiä! Kiitos Lahti2017-organisaatio sekä valmentajat Kukkonen ja Hiekkavirta, että tarjositte tämän mahdollisuuden ja yhden hauskimmista päivistä pitkään aikaan!

Kiitos meidän maajoukkue! Annan säbävalmennusta anytime.

IMG_6891

Jos olet koskaan pohtinut miltä näytän, kun pelaan salibandya, niin tässäpä ratkeaa tuokin asia.

Yhdistetyn maajoukkueen menoa voit tirkistellä Instagramissa @ncteamfinland ja mm-kisoja @lahti2017

/Äm

Kuvat: Leevi Vähälä

 

 

 

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen? MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin. Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Täältä lisää.

Mäkihyppytreeni käyntiin – Anssin näkemys onnistumisesta ja ensimmäiset ohjeet

Sellainenpa oli sitten uusin haasteeni. Joko luit eilisen blogini?

Tänään olo on ristiriitainen. Aamulla oli taas se perusolo. Se, joka tulee aina kun kertoo jonkun ison uutisen tai kirjoittaa jostain arasta aiheesta avoimesti: tekee mieli vain vetää koko blogijulkaisu pois ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kai se joku sellainen häpeän tai pelon aspekti nousee kehiin tällaisessa minun suosimassani toimintamallissa; että kun tartutaan haasteisiin pelottomasti ja sanotaan joo impusiivisesti, häpeä ja pelko tulevat ähän jälkijunassa.

Hävettää se, että olen tällainen, ja pelottaa se, että olen tällainen. Niinku noin kiteytetysti. Erityisesti tuo häpeä on jännä tunne. Miksi minun ylipäänsä pitäisi hävetä? Häpeänkö etukäteen sitä jos tämä ei onnistukaan tai jokin menee pieleen matkan varrella? Pelosta se kaikki kai kumpuaa…

Mutta onneksi häpeä ja pelko ovat vain ohimeneviä tuntemuksia. Eihän tämä ole elämää kummempaa.

Sanomattakin kuitenkin lienee selvää, että ihan hirveästi kosketuspintaa mäkihyppyyn minulla ei ole entuudestaan. Onko minun todella mahdollista hypätä mäestä helmikuussa? Katso tältä videolta mitä mieltä valmentajani Anssi Koivuranta on mahdollisuudestani onnistua haasteessa ja millaiset ohjeet hän antaa mäkihyppytreenin aloittamiseen! Näin alkoi tämän tytön mäkihyppytreeni Lahdessa….

 

Näillä siivin lennetään kohti kaunista viikonloppua, ystäväni! Minä suuntaan kohta viikonlopun mökkireissulle. Tarkoitus on aloittaa treenikausi tänä viikonloppuna pyörätreenillä – ei saa unohtaa, että parin viikon päästä on seuraava haasteeni, se 140 kilometrin Tour de Helsinki eli Tour de Ämmä -haasteeni. Siitäkin on vielä suoriuduttava. Seitsemässä tunnissa… Niin ja hei sinäkin voit vielä ilmoittautua siihen mukaan! Aikaa on 19.8. asti! Mene tuonne ja ilmoittaudu!

/Ämmä, joka edelleen yrittää keksiä mäkihyppyhaasteelle nimeä…

Hullun Hyppäsy, Somekuninkaallisten Show ja Mäkikotka isolla Ämmällä – minusta tulee mäkihyppääjä!

Pingon puuskuttaen ylös Vuokatin vaaran mäkihyppytornille johtavia portaita. Aamulenkin rappustreeni. Japanilainen mäkihyppyvalmentaja seisoo tasanteella antaen merkkejä torniin. Käsi sojottaa eteenpäin.

Sojottaa.

Sojottaa.

Tuulee miten sattuu. Ei saa hypätä.

Sitten käsi lopulta nousee, kuuluu suhahdus, ja näen mäkikotkan ponnistavan ilmaliitoon. Katson lukemaa hyppyrin vieressä olevalta näytöltä: kahdeksankymmentäviisipistekuusikymmentäviisi kilometriä tunnissa.

Jotakuinkin siinä kohtaa se sitten iskee. Pysähdyn. Minä olen lähtenyt aamulenkille, törmännyt pahaa aavistamatta näihin japanilaisiin mäkihyppääjiin ja sitten vaan yhtäkkiä… voi helevettiläinen, MIKSI menin lupaamaan?

Paniikki.

vuokatti

Kahdeksankymmentäviisipistekuusikymmentäviisi kilometriä tunnissa Vuokatissa.

 

Lahdessa se tuntui niin kiehtovalta ja houkuttelevalta; voisipa liitää mäkikotkan lailla. Muistatko, kun olin keväällä Salpausselän kisoissa, kiipesin mäkihyppytorniin ja kirjoitin sinulle näin:

”Huudan innosta. Maailma mäkihyppääjän silmin on kiehtova. Tästähän voisi hypätä! Liuku näyttää houkuttelevalta. Jos tässä nyt joku sanoisi minulle ”et varmaan uskalla…”, niin minä heittäisin saman tien takamukselleni ja lähtisin liukumaan alas.”

No katsos kun nyt ollaan sitten tavallaan tuossa pisteessä… Paitsi, että nyt ei heittäydytä takamukselleen, vaan… voi helevetti…

* * *

Tiedätkö sen tunteen, kun sanot ääneen haluavasi jotain, ja sitten seuraavassa käänteessä huomaat, että olet sen jo saanut.

Koska niin käy AINA!

Minun tapauksessani se on sitten mahdollisuus olla mäkikotka. Niin siinä kävi, että Maailman suurin hiihtoseura haastoi minut hyppäämään Lahden vuoden 2017 maailmanmestaruuskisojen esikisojen yhteydessä ensi helmikuussa Salpausselällä. Siis niinku mäkihyppyä.

Eikä ihan miten tahansa, vaan maailmanmestari, olympiamitalisti ja maailmancupin voittaja Anssi Koivurannan valmennettavana. Siis kelaa, Anssi on minun mäkihyppyvalmentajani! Muuta ei juuri kannata tässä vaiheessa kelata, sillä saattaa alkaa jännittää. Ahdistaakin?

Kuinka monta naista on ylipäänsä ikinä hypännyt hyppyrimäestä?

Mutta sinähän nyt minut tunnet. Minä en kelaile tai ajattele. Sanon vain joo. Aina. Tai tässä keississä ajattelin kyllä ihan vähän: nimittäin Toni Niemistä ja rakkauskirjettä, jonka hänelle kirjoitin 90-luvulla. Sen, jota en sitten koskaan uskaltanut hänelle lähettää, mikä vieläkin kaihertaa mieltäni.

Niin siksikin sanoin joo. Ihan vaan rakkaudentunnustuksena teini-ihastukselleni, kun silloin viime keväänä Salpausselän kisoissa ei mennyt ihan putkeen, siitähän kerroin sinulle blogissani

Sitä paitsi, kyllähän minä nyt yhdestä mäestä hyppään!

Hyppään?

Näet siinä kun Vuokatin mäkihyppytornin äärellä katsoin viime viikonloppuna japanilaisten lentoa, mielessä kävi sen seitinohuen hetken, että herranisätaivahan, riittääköhän edes kauan sitten kuihtunut rakkauteni Toni Niemiseen auttamaan minut tästä haasteesta.

* * *

Mutta enää ei ole perääntymistä. Sen lisäksi, että sanon aina joo ajattelematta, minä myös teen mitä lupaan. Ja nyt olen luvanut hypätä. On oltava sanojensa mittainen, jos on pokkaa uhota...

Siispä nyt se alkaa, minun mäkihyppyhaasteeni, jolla ei ole vielä nimeä. Minullahan on aina tapana nimetä nämä haasteeni. Kuten viimeksi ”Ämmän Polkasu”, Sampo Kaulasen minulle heittämä haaste polkea polkupyörällä 350 kilometriä kolmessa päivässä Hullun Polkasu -tapahtumassa treenaamatta ja kylmiltään.

En tiedä tunnenko aivan yhtä suurta rakkautta Sampo Kaulasta kohtaan kuin poltteeni Toni Nimiseen oli aikoinaan. Mutta koska rakkaus on tehty levitettävksi ja koska minä saatan jo nyt rakastaa mäkihyppyä ja koska minä selvisin Sampon asettamasta Hullu Polkasu -haasteesta ja koska jokaisella haasteella on aina vastahaaste ja koska minun oli keksittävä mahdollisimman kova vastaisku ja koska minulla on valtava tarve kostaa, totesin, että myös mäkihyppyhaasteeni on tehty levitettäväksi.

Mikä sen hauskempaa kuin liihotella kotkana yhdessä.

Siitä syystä, tattadaa, tässä se on: minun uusi haasteeni ja kostohaasteeni Sampolle!

 

Tuo japanilaisten mäkihyppääjien tuijottelu tapahtui viime viikonloppuna aivan sattumalta ja arvaamatta Vuokatin reissullani. Eilen istuin suunnitellusti ja tiedostetusti mäkihyppytornin lähtöpuomilla Anssin, siis MINUN mäkihyppyvalmentajani, kanssa ensimmäistä kertaa yhdessä Lahdessa ja virittäydyimme hyppytunnelmaan. Anssi sanoi, ettei hän ole ikinä elämässään istunut niin kauan lähtöpuomilla. Minä sanoin, että minä olen ole ikinä elämässäni ollut näin hullu.

valmentaja2

Anssi on sitä mieltä, että tämä onnistuu.

kauhu

Minä olen sitä mieltä, että tämä onnistuu.

 

Nähtäväksi jää, onko Sampossa riittävästi miestä ottamaan tämä haaste vastaan. Selvähän se, että minä tämän klaaraan; olenhan Somekuningatar ja reikä päässä syntynyt!  Se mistä mäestä ja millä tyylillä hypätään, jää Anssin päätettäväksi vähän myöhemmin, kun hän näkee millaiseen hyppykuntoon  päästään. Ja kaikki muukin selviää sitten matkan varrella. Tavoite kuitenkin on lentää mahdollisimman korkealta ja kovaa – tietysti!

Nythän sinun on alettava seurata silmä tarkkana kuinka haaste tästä etenee! Itsekin nimittäin jään mielenkiinnolla seuraamaan mitä seuraavien kuukausien aikana tapahtuu. Aikaa on ensi helmikuuhun asti (mikä kuulostaa nyt ihan hirveän lyhyeltä ajalta!) ja tämä haaste tulee kulkemaan blogissani ja monessa muussa mediassa matkan varrella. Pysyäksesi kärryillä, tule heti tykkäämään MaiLifen Facebook -ryhmästä sekä ala seurata Instagram- sekä Snapchat -tilejäni, molemmat löytyvät nimellä Maija Ilmoniemi.

Mutta jäädään nyt ensin odottamaan Sampon vastausta. Ja koetetaan keksiä haasteelle jokin nimi. Hullun Hyppäsy? Somekuninkaallisten Show? Keksitkö sinä?

Ja mitä veikkaat, uskaltaako Lapin poikha ottaa haasteen vastaan? Onko Sampo mies vai kärphänen?

Mää oon nääs ainakin Mäkikotka! Isolla Ämmällä!

sukset

Minä olen sitä mieltä, että nämä sukset ovat aivan liian isot ja painavat…

 

/Ämmä, joka ei ole nyt just ihan varma onko vapaa vai perinteinen, mutta mäkihyppääjä kuitenki nyt sitten kohta ainakin…

Ps. Liitypä muuten Maailman suurin hiihtoseura -kannattajaklubiin, tästä näin, niin saat tietoa tulevista kisoista ja haasteista