Tag Archives: valmentaja

Valitse, omista, valmistaudu – henkilöbrändäyksen kolme askelta

Posted on by

0

Tämä blogi on yksi osoitus siitä, kuinka omaa persoonaansa voi brändätä ja miten omaa henkilöbrändiään voi rakentaa. Oma brändini on rakentunut pitkälle tässä blogissa ja sen ansioista – sinkäkin olet päässyt tätä prosessia matkani varrella seuraamaan.

Myös oma filosofiani siitä, mitä henkilöbrädnäys on kehittyi tässä blogissa jakamieni kokemusten seurauksena.

Olin toissa viikolla kouluttamassa henkilöbrändäys-teemasta, ja esitin siellä erään ajattelumallin lähestyä henkilöbrändiä ja oman asiantuntija-, osaajaprofiilinsa tai persoonansa brändäämistä. Tänään haluan jakaa kanssasi lyhyen kiteytyksen filosofiastani. Se on tässä. Toivottavasti opit siitä ja saat oivalluksia!

Ja koska oman henkilöbrändini olennainen osa on ääni, toivon tämän Youtube-videon olevan myös musiikkia korvillenne – enjoy! Kerro, mitä ajatuksia herättää. Ja jaa eteenpäin!

Tule kanssani polkujuoksutreeniin huippuvalmennuksessa – matkalla Tahko Trailiin

Posted on by

2

Käynnissä on identiteettisiirtymä. Yritän nimittäin nyt hyväksyä sen faktan, että hiihtokausi vetelee viimeisiään ja on aika vaihtaa lajia.

Metsästä urheiluympäristönä en kuitenkaan ole valmis luopumaan! Siksi lajivalinta on helppo: Polkujuoksu. Tai en oikeastaan tiedä valitsinko tätä lajia, sillä minut haastettiin. Mutta eipä ollut vaikea vastata haasteeseen myöntävästi, sillä sen esitti valmennustiimi, jonka kutsusta kukaan ei voi kieltäytyä!

Valmentajanani näet toimii visinkertainen Jukolan viestin voittaja ja polkujuoksuseura Puijon Mahdin isä Hannu Airila. Hän, jos kuka tuntee metsän ja sen vaatiman fyysisen kyvyn! Hannun lisäksi saan matkalle mukaan urheilupsykologi Saara Grönholmin. Jos olet seurannut haasteitani aiemmin, tiedät, että olen valtavan kiinnostunut urheilusuoritusten mentaalisesta puolesta.

Treenini suuntaa nyt kohti juhannusta. Silloin haasteenani on juosta Tahko Trail -tapahtumassa. Ja tuon 23-kilometrin matkan varrelle asettuvat muiden haasteiden muassa Tahkon haasteelliset rinteet sekä Suomen pisimmät portaat! Tarvitaan siis kovan luokan fyysistä treeniä, mutta myös urheilijan mielen tuntevan ammattilaisen apua suoritukseen valmistautumisessa. Juuri tästä kokonaisvaltaisuudestaan johtuen tästä projektista tulee varmasti hyvin mielenkiintoinen!

POLKUJUOKSU LAJINA ON minulle suhteellisen uusi tuttavuus ja erityisen mielenkiintoisen tästä haasteesta tekee se, että pääsen sen myötä opettelemaan juoksemaan ihan uudelleen: nollasta polvivammani jälkeen. Juoksukilometrejä (tai -metrejä…) on leikkauksen jälkeen takana hyvin vähän, mutta hienointa onkin, että voin ottaa juoksun haltuun yhdessä asiantuntijan kanssa – aivan alusta lähtien lähdemme hakemaan oikeaa juoksutekniikkaa metsämaastossa.

Tavoitteellinen treenaaminen kiehtoo minua. Ensisijainen tavoitteeni on toki nyt tämän projektin myötä treenata itseni juoksukuntoon polvivamman jäljiltä, mutta EHKÄPÄ tässä voisi matkan varrella heittää itselleen jonkin aikatavoitteen. Sitä tulemme varmasti pohtimaan niin Hannun kuin Saarankin kanssa.

(Jatkuu kuvan jälkeen)

Olen minä kerran polkujuoksuakin kokeillut, mutta se oli sellaista räpeltämistä, ettei sitä enää julkisesti kehtaa muistella. Jos kuitenkin olet siitä kokemuksesta kiinnostunut, lue tästä linkistä lisää miten kävi, kun tyttö lähti soitellen sotaan!

 

POLKUJUOKSU ON ENNEN MUUTA yhteisöllinen laji. Siksi haluan haastaa sinut kanssani polkujuoksuun; ihan vähintäänkin menemään vaikka edes kerran metsään! Otan sinut mukaan treeneihini sekä jaan kanssasi oppeja ja oivalluksia matkalla kohti ensimmäistä kisaetappiani Tahkolla. Jos olet täällä Pohjois-Savossa, voit tulla mukaan myös yhteislenkeille (lisää täällä) tai hakea inspiraatiota vaikka tästä blogista omaan harjoitteluusi ja lajiin tutustumiseen.

Tänään aamulla juteltuamme Hannun kanssa radion suorassa lähetyksessä projektistamme rupesin pohtimaan, että pitäisi laittaa kasaan porukka, jonka kanssa osallistuttaisiin kisaan ja sen jälkeen vietetään juhannusjuhlat Tahkolla. Jos olet innostunut, laitapa minulle viestiä, niin mietitään!

Ja sittenhän tietysti juoksemme ympäri Suomen kansallispuistot Ylen Mennään metsään -polkujuoksukiertueella! Tänä vuonna mahdollisuuksia polkujuoksuun on monia!

JOS OLET SEURANNUT elämääni ja tekemisiäni, olet nähnyt sen, miten paljon iloa elämään tuottaa, kun uskaltaa kokeilla omia rajojaan ja voittaa itsensä! Jos et tiedä, kuka olen, katsopa tästä pari esimerkkiä aiemmista haasteistani!

”Matkalla lunastetaan päätös – nöyryyttävä maratonhiihto nollakunnossa karisti tekosyyt”

”Kyläboheemien kokoontumisajot” 24 tunnin pyöräilyhaaste

 

Kaikista eniten toivon, että tämäkin projektini antaisi sinulle insipiraatiota omien haasteittesi suorittamiseen ja rajojesi kokeilemiseen!

Mutta nyt käydään matkaan! On siis kaksi kuukautta aikaa treenata Tahkolle, ja huomenna on ensimmäinen virallinen polkujuoksutreenini. Siitä raportoin heti keskiviikkoaamuna 18.4. klo 7.35 radiolähetyksessäni Radio Suomessa ja mahdollisimman pian heti täällä blogissani.

Tule mukaan! Voit esimerkiksi esittää sinua mietityttäviä kysymyksiä, ja otamme ne puheeksi valmentajani kanssa.

Täynnä intoa tänä aamuna, kun julkstimme projektin aamulähetyksessäni.

 

/Äm, kiitollinen tästä huimasta mahdollisuudesta ja toiveikkaana siitä, että saisi mahdollisimman monta kaveria matkalle mukaan!

Iivo Niskasen hiihtovalmennus

Posted on by

0

Aika onnellista tyttöä olen ollut tällä viikolla. Tiistaina sain nimittäin hyvin ainutlaatuisen tilaisuuden ja pääsin osallistumaan olympiavoittaja Iivo Niskasen hiihtovalmennukseen. Noin parin tunnin ajan hiihdimme Puijon maisemissa ja opettelimme hiihdon tekniikkaa Iivon ja hänen henkilökohtaisen suksihuoltajansa Mika Venäläisen kanssa.

Sain ihan valtavasti oppia näiltä mestareilta. Ja kyllä se hiihto oikeasti sujui välillä aika hyvinkin, vaikkei tästä heti ehkä uskoisi… Tällaisen hiihtovinkin Iivo jakaa meidän kaikkien kanssa.

 

Jututin Iivoa hiihdon jälkeen ja kyselin hänen ajatuksiaan valmentamisesta. Mitä Iivo Niskasen valmentaja sanoi miehelle juuri ennen 50 kilometrin olympiamatkalle lähtöä? Millainen on urheilijan ja valmentajan suhde?

Kuuntele tämä Yle Areenasta löytyvä juttu: ”Iivo Niskanen: ”Olympialaisten kultahiihdolla en kuunnellut valmentajaa.””

 

 

Matkalla lunastetaan päätös – nöyryyttävä maratonhiihto nollakunnossa karisti turhat tekosyyt

Posted on by

2

Mietin pitkään miten kiteyttäisin ajatukseni 42 kilometrin hiihdolla. Kuinka kuvaisin suurimman oppini ladun varrella? Mitään ei ole irronnut moneen päivään! Olen pohtinyt pääni puhki, kummastellut kun en kykene kertomaan kuinka kaikki kulki ja mitä ajattelin.

Kunnes tajusin, että enhän minä ajatellut matkalla mitään. Menin vain, ja tein. Hiihdin suksea toisen eteen ja keskityin vain matkaan. Suurimman oppini olinkin oivaltanut jo pitkän aikaa ennen kisaa…

NELJÄ TUNTIA JA neljäkymmentäkuusi minuuuttia. Neljäkymmentäkaksi kilometriä. Jollain tavalla on kai poikkeuksellista, että hiihtokilpailun kuuluttaja on lähtenyt kotiin ennen kuin viimeinen kilpailija saapuu maaliin. Tavallaan kai kummallista, että kuuluttaja luovuttaa odottamasta, kun kisaajaa ei kuulukaan. Muut kun ovat tulleet maaliin jo aikoja ennen minua.

Mutta ei se ole minun häpeäni – minä olen juuri pistänyt suksea toisen eteen neljäkymmentäkaksi kilometriä, siis neljä tuntia ja neljäkymmentäkuusi minuuttia jossain Varkauden ja Leppävirran välillä metsässä.

Sitähän se on ollut, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Nuo tunnit, minuutit ja kilometrit toistensa perään olen keskittynyt ainoastaan tutkimaan kuinka kehoni kestää.

Vain kuutta viikkoa aiemmin elämääni on tupsahtanut henkilökohtainen hiihtovalmentaja. Tuosta noin vaan karvapohjaiset suksetkin, jotka ovat nyt kuuminta hottia. On ollut erinäiset tunnit hiihtotreeniä ja kaikenlaiset kilometrit kokemuksia. Ensimmäistä kertaa vuosineljännekseen, polvileikkauksen jälkeisestä nollakunnosta ja kouluaikojen jälkeisistä traumoista olen ponnistanut ladulle ensimmäistä kertaa neljännesvuosisataan.

Nolla! Onpa hävettänyt laittaa nettiin videoita, joilla räpellän suksilla ja valmentaja huutaa! Haluaisinpa peruuttaa päätökseni siitä, että olen päättänyt julkaista projektini ja antanut sinun tulla sitä tirkistelemään. Kommentaattorit ovat kikattaneet; eihän tuosta mitään voi tulla.

Mutta kukas muita voi kannustaa ja auttaa oivaltamaan paremmin kuin se, joka ei itse taida. Se, joka ei osaa, mutta haluaa.

Ja niin olen ottanut vastaan haasteen; vain kuuden viikon harjoittelun jälkeen olen nyt täällä, tässä vaiheessa tarinaa jo kaiken kokeneena.

 

Mutta palataanpa nyt alkuun, lähtöpisteeseen neljä tuntia ja neljäkymmentäkuusi minuttia aiemmin…

 

Minä ja ihkaoma valmentajani Leppävirran Virin Reetta Nenonen hetkeä ennen lähtöä. Kuva: Reetta Nenonen

 

KAKSIKYMMENTÄYKSI ASTETTA, SIIS miinusta! Pakkanen puree kiperästi kehoa. Katson ympärilläni hyöriviä ihmisiä. Hiihtotrikoita, viime hetken lämmittelyspurtteja, vahaa suksen pohjaan. Kohtaa alkaa kisa. Tämä hiihtotapahtuma on jaettu kahteen osaan: ensimmäinen niistä kilpahiihtäjille ja toinen laturetkeilijöille. Olen mukana kisassa, sillä se on haaste. Testissä on kuinka pitkään kestää neljäkymmentäkaksi kilometriä. Tai, voidaan kai myös sanoa, että testissä on kuinka pitkään kestää nainen. Pääseekö edes maaliin asti?

Luon silmäyksen karvapohjiini. Siis suksiini, jotka olen muuten ristinyt Karvisiksi, älä kysy miksi sukset tarvitsevat nimen. Tarkennen muihin kilpailijoihin ja takaisin Karvisiin. Entä jos vain jättäisikin koko homman väliin? Voiko tästä tulla mitään, kun kylmäkin näin riipii! Ja mitä nuo oikeat urheilijat oikein minusta ajattelevat?

Mutta ei. Eihän se ole minun häpeäni! Tuskin kukaan noista kisaajista ajattelee minua, heillä lienee täysi työ oman maaliinpääsyynsä miettimisessä.

Eikä luovuttaminen ole edes vaihtoehto. Minähän olen päättänyt.

Kisakumppanini lähtöviivalla. Kuva: Juha Leskinen

Kuva: Juha Leskinen

 

PAM! LÄHTÖLAUKAUS PAMAHTAA ja valmentajani kannustaa minut matkaan. On niin kylmä, että silkasta jännityksestä kirvonnut hikikarpalo ohimollani jäätyy valuessaan jo poskeen.

Muut hiihtäjät suhahtavat matkaan, ja kilpahenkeni herää. Tämä matka on hiihdettävä nyt tosissaan, päätän. Ehkä minulla onkin mahdollisuus pysyä muiden kisaaijen kannoilla, ajattelen, kun saan kehoni liikkeelle.

No, ei ole:

Ollaan menty kilometri, ja ketään ei näy enää missään. Miten nöyryyttävä tunne! Sitä ei auta yhtään ensimmäinen alamäki, jossa auraan reiteni kipeäksi. Mäet pelottavat eniten, leikkauksesta edelleen kuntoutuva polveni ei saa mennä kaatuessa rikki!

Surina tunkeutuu korviini. Moottorikelkka on startannut lähtöviivalla perääni. Hyvin pian ymmärrän, että aina kun minä hidastan vauhtia, se hidastaa. Aina kun tikutan mäkeä ylös, se löysää kaasua. Jos, luoja paratkoon, päädyn pysähtymään, myös moottorikelkka pysähtyy.

Sen tehtävä on kulkea viimeisen kisaajan perässä ja varmistaa että kaikki pääsevät maaliin. Olen hiihtänyt vasta viisi kilometriä ja häpeän silmät päästäni. Tuo raukka joutuu kulkemaan kannoillani ehkä iltamyöhään asti!

Mutta eihän se ole minun häpeäni, hänen työnsähän on valvoa kisaajia. Ja minä olen kisaaja ihan yhtä lailla. Sellainen, joka ei kultamitalista taistele, vaan jona voitto on päästä maaliviivalle kesti tämä miten pitkään tahansa.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Minä lähtöviivalla. Kuva: Juha Leskinen.

 

LATURETKEILIJÖIDEN RYHMÄ LÄHTEE puoli tuntia kilpahiihtäjien perässä. Olen ensimmäisellä tankkauspisteellä kuuden kilometrin päässä, kun ensimmäiset heistä ohittavat minut.

Suhteellisen nöyryyttävää. Eikä tätä auta tietenkään se, että edessä on jyrkkä mäki, jota en uskalla laskea. On otettava sukset pois jalasta. Ja tietysti samalla hetkellä joku saakelin pirteä retkihiihtäjäpariskunta laskee mäen vierelläni sulavasti ja hymyilee maireasti:

–Hei, hyvä, tsemppistä sulle, ne huutaa.

Hei, hyvä, tsemppistä mulle! Nyt on kaksi vaihtoehtoa; heittää nämä karvapohjaiset tsempit jorpakkoon, tai keskittyä olennaiseen. Jorpakko vain vilahtaa mielessäni, kunnes muistan: olen päättänyt tulla tänne sivakoimaan 42 kilometriä, en hiihtämään muiden kisaa.

KAKSIKYMMENTÄ KILOMETRIÄ SUJUU aika sutjakkaan, yllätyn. Ennakkoon olen miettinyt, että neljäkymmentäkaksi kilometriä tarjoaisi mahtavan mahdollisuuden ajatella yksinään, pohtia elämää ja hahmotella sitä, mitä sinulle kirjoittaisin kaiken tämän kokemani jälkeen.

Ni, en ole ajatellut kahteenkymmeneen kilometriin mitään! Olen vain keskittynyt hiihtämään. Aika jännä tunne!

Paitsi, että nyt ajatus päässä hahmottuu. Mitä järkeä tässä on! Yhtäkkiä energiat valahtavat alas säännöllisestä tankkauksesta huolimatta.

Nolottaa, että olen kertonut ääneen lähteväni tänne. Jos en olisi, sittenhän voisin vaikka heti lopettaa.

Puhelin pärähtää soimaan takanani.

–Joo nyt se ottaa jotain selfietä, moottorikelkkakuski sanoo puhelimeen.

Voi luoja! Hävettää! On pakko, koska olen täällä töissä. On tallennettava tätä… julkisuuteen! Voi helvetti, miksi olen lähtenyt tähän, ajattelen ja painan kaasun pohjaan.

Paitsi, että kaasua ei ole. Töpötän mäkeä ylös. Tiiät, miten lapset hiihtää? Ni, sillai!

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen.)

Kuvaajani odotti minua kiltisti ladun varrella. Raukka parka! Tässä hiihtäjäjoukoussa en todellakaan ole mukana 😀 Kuva: Pertti Lappalainen/Varkauden Latu

Tällaiset iloiset ja kannustavat ihmiset olivat henkireikämme ladun varrella. Huolto pelasi ja ladut olivat huippukunnossa Riikinvoimahiihdossa! Kuva: Pertti Lappalainen/Varkauden Latu

 

OHITSENI HIIHTÄÄ IHMISIÄ elämänsä voimissaan, moottorikelkka hönkii ahdistavasti niskaan ja tankkauspisteillä pitäisi jaksaa hymyillä, kun niillä urheilujuomaa jakavat ihmiset kannustavat nin innokkaasti.

Mutta minä kellun jossain tunteettomuuden, häpeän, järjettömyyden ja apinanraivon rajamailla.

Tosin kahdestakymmenestäviidestä kolmeenkymmeneenviiteen kilometriin en enää edes tunne mitään. En häpeää, en itseäni, en kehoani. Paitsi tuskan kyllä tunnen.

Mutta tiedätkö mitä, siltikään ei tunnu misssään. Tää on nyt sillai jännä piste. Olen päättänyt hiihtää neljäkymmentäkaksi kilometriä, ja siinä taistossa ei ole horjuttaville tunteille tilaa.

Päätös on tehty jo aikoja sitten, nyt on vain mentävä ja tehtävä, lunastettava lupaus itselle.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Hienoista kärsimystä tankkauspisteellä 25 kilometrin kohdalla. Kuva Matti Myller/Yle.

 

JOS JOTENKIN OLISIN tässä pisteessä tuntoyhteydessä itseeni ja ajatuksiini, ymmärtäisin, että juuri tässä piilee koko haasteeni suurin oppi.

Päätös. Luja pää, päättäväsyys ja apinanraivo. Luovuttamattomuus pikkuhaasteissa. Töpöttäminen suurissa mäissä. Tärkeintä on liike! Olen mennyt koko ajan eteenpäin.

Kun jotain todella haluaa, ihan oikeasti, ei anna matkan horjuttaa, vaan keskittyy päätökseen, edessä siintävään maaliin, niin yhtäkkiä kaikki turhat tekosyyt karisevat. Yhtäkkiä kaikki koettu häpeä häviää ja ymmärtää, että tärkeintä on voittaa oma päänsisäinen taistonsa.

Ihminen pystyy niin moneen, myös muutokseen. Se kykenee paljon enempään kuin itselleen päivittäin uskottelee. Mutta on uskallettava tehdä päätös. On viitsittävä! On vähät välitettävä häpeästä. Miksi antaa häpeän turvota tekosyiksi, jotka määrittävät matkaa etukäteen?

Matka horjuttaa, se on varma. Mutta jos on jo päättänyt, mitä pelättävää on? Jos on päättänyt kokeilla ja lähteä – silloin antaa anteeksi senkin, jos matka jää kesken.

Matkalla lunastetaan päätös. Niin yksinkertaista se on.

–ON TÄMÄN JOSKUS loputtava, hoen itselleni viimeisen kymmenen kilometrin ajan, taukoamatta pääni sisällä jokaisella suksen vedolla.

Kun näen lähes neljänkymmenen metsäkilometrin jälkeen ensimmäiset teollisuusalueen rakennukset, pärähdän itkuun. Hurja tunne! Sen tarkoitettava, että nyt ollaan lähellä.

Ja niin ollaankin.

Paitsi, että vielä pitää kiertää joku jeeran 400 metrin järvenjäälenkki. Moottorikelkka surraa tarkasti takanani. Kiihdytän vauhtia loppukiriin voidakseni töpöttää sitten nolosti viimeisillä, loppukirissä loppuneilla, voimillani maaliin. Näkyy sillai nolosti tällä videolla, sillä tietysti kuvaajani on tallentamassa maaliintuloni julkisuuteen:

(Teksti jatkuu videon jälkeen.)

 

Maalissa vastaan tulee valmentaja-Reetta. Halaa ja antaa pisteiksi kymppiplus.

Kisan kuuluttaja on lähtenyt kotiin neljäkymmentäviisi minuuttia aiemmin, kun ei ole enää jaksanut odottaa viimeistä maaliin saapujaa.

Mutta eihän se minun häpeäni ole! Minähän olen juuri lunastanut lupaukseni itselle; olen maalissa! Hitto, hiihtänyt neljäkymmentäkaksi kilometriä!

Aika vähän tällaisessa elämässä on häpeämisen aihetta! Niin vähän, ettei ainakaan pienistä horjutuksista kannata luovuttaa.

Kuvaajani ottaa meistä kuvan. Niin ihan sitä vaan, että vertaapa tätä tuohon aiempaan, hetkeä ennen matkaan lähtöä otettuun. Eipä paljon näy kasvoilla neljäkymmentäkaksi kilomteriä ja neljä tuntia neljäkymmentäviisiminuuttia!

Kuva: Matti Myller/Yle

 

Kiitos Reetta! Kiitos Riikinvoimahiihto! Kiitos päätös ja vahva pää!

/Hiihto-Ämmänne

 

Aloittelijasta hiihtäjäksi: Mäkilasku

Posted on by

0

Vaikeaa se on ollut, ja on edelleen. Mutta vähitellen kehitytään mestariksi; näet mäen laskemisessa. Tässä video viime viikon valmennussessiostamme, vinkit mäen laskemiseen suksilla oikeaoppisesti.

Tervetuloa mukaani oppimaan!

Viimeinen koetos ennen kisaa

Posted on by

0

Täällä on nyt pari päivää vietetty kotona ketarat ojossa. Olihan se arvattavissa, että jokin koetos tässä vastaan astelisi juuri ennen tulevan lauantain hiihtokisaa.

Tuntuu kuin flunssa olisi iskemässä päälle ja olen sitä yrittänyt pari päivää kaikin keinoin taltuttaa. C-vitamiiniä, sinkkiä, valkosipulia, hunajaa ja paljon lämmintä juomaa on kulunut. Lauantaina kävin vajaan parinkymmenen kilometrin hiihtolenkillä ja sunnuntaina herätessäni olo alkoi tuntua vähän kummalliselta. Ei auta nyt muu kuin ottaa todella rauhassa, ja jättää ainakin pariksi päiväksi kaikki treenit pois. Onneksi kuumetta ei ole ollut ja töihin pääsin normaalisti.

Eiköhän tämä pikkupöpö nyt taputella hellästi sivuun, ja päästä kunnolla kisaan lauantaina. Mutta tyhmä ei tietenkään saa olla ja nyt oloa on seurattava tarkasti.

Tällä viikolla ohjelmassa ei muutenkaan saisi olla kovaa treenaamista, vaan kehon täytyy antaa palautua ja valmistautua kunnolla itse hiihtosuoritukseen. Valmentajani Reetta on antanut hyvät ohjeet viimeiselle viikolle niin viimeistelytreenin kuin tankkauksen suhteen. Pari pientä hiihtoa saa tälle viikolle asettaa, mutta muutoin on maltettava palauttaa kehoa rauhassa. Minulla erityisesti nyt viime aikoina treeniä on ollut aika paljon ja huomaan, että tämän päälle lisättynä poikkeuksellinen työrytmini aamu neljän herätyksineen keho on käynyt ehkä vähän ylikierroksilla viime aikoina ja ollut poikkeuksellisen uupunut.

Perjantaina kävimme Reetan kanssa treenaamassa vielä mäen laskua. Video tästä on luvassa huomenna.

 

 

Hiihtokoulu aloittelijalle: Tasatyönnön tekniikka

Posted on by

0

Hiihtoprojekti etenee. Fiilis on tällä hetkellä aika epävakaa, kirjoitan siitä myöhemmin lisää.

Mutta tässä taas oppia hiihtäjille; valmentajani Reetta opettaa meille nyt tasatyönnön tekniikan. Ota sinäkin opit omaksesi!

Latu palautti luottamuksen – näin liikkeelle hiihtotreenissä

Posted on by

5

–Olo on kuin kiinalaishiihtäjällä, huudahdan ehkä vähän liian kovaan ääneen astuessani ladun varteen.

Mielessä keikkuu kuva lehdessä nähkemästäni kiinalaisturistista Lapissa, sukset jalassa. Ilman pipoa, paksu toppatakki päällään ja farkut jalassa hän tönöttää lumen keskellä hätääntynyt ilme kasvoillaan.

Ihan kuin minä nyt! Ymmärrän tuon kiinalaisnaisen hädän, mutta miten minä, Suomessa syntynyt ja kasvanut, siis käytännössä sukset äidinmaidossa jalkoihini saanut ihminen, voin tuntea tällaista pelkoa astuessani suksille ensimmäistä kertaa yli 25 vuoteen.

Se kun on keissini: Nainen, joka on hiihtänyt viimeksi koulussa, on aikeissa opetella hiihtämään taas. Olen ihminen, joka on kolunnut kaikki mahdolliset lajit ja sitten viime vuosina kaikkien jumppien ja pumppien jälkeen on herännyt halu monipuoliseen liikuntaan ja kaipuu ulkoilmaan, lajiin, jossa voi joko urheilla kunnolla tai lähteä kivalle metsäretkelle.

VUOSI KAUPALLA OLEN koettanut aloittaa. Ja nyt ollaan jo pitkällä! Minulla on hiihtovalmentaja ja alla ihkaomat, ammattilaisen kanssa valitut sukset. Oikean tekniikan oppiminen ja sopivat välineet ovat tuntuneet aiemmin liian isoilta esteiltä, ja siksi olen nyt päättänyt tehdä kaiken oikein. Olen päättänyt tarttua ammattilaisten apuun ja ottaa sinutkin mukaan tähän prosessiin oppimaan kanssani.

Se on sitten sivuseikka, että valmentajani on heittänyt tavoitteekseni poimia kuun taivaalta: 1,5 kuukauden päästä aloittamisesta minun tulisi osallistua hiihtokisaan, jossa tavoitteeni on 42 kilometrin matka… Huh. Siihen kun lisää sen sivuseikan, että viimeiset puolitoista vuotta ovat menneet urheilullisesti harakoille, kun edellisessä urheiluhaasteessani (lisää tässä) loukkasin polveni. Vaikka olen jo täysin urheiluvalmiina, eikä polvi estä tätäkään tavoitetta, leikkauksen jäljiltä kaikki kehossani on romahtanut ja kunnon uudelleen rakentaminen vie aikansa.

Tiedät, että olen urheillut useita haasteita (esim. tämän, tämän ja tämän), ja olen tästä haasteesta innoissani! Ei tässä se 42 kilometriä pelota niinkään. Normioloissa se olisi melkein pala kakkua. Hurjinta on, etten tunne nyt vammani jäljiltä kehoani ollenkaan. En tiedä mikä sen kunto on tai pystyykö jalkani vielä tällaiseen. Mielessä on monta pelkoa.

NYT SEISON LADUN varressa. Vihdoin! Sukset ostettuani kelit muuttuivat kamaliksi, enkä ole päässyt lähtemään ensimmäiseen omatoimiseen treeniin. Eikä sää nytkään hyvältä näytä, mutta mentävä on. Mukana kun ovat maailman parhaimmat kirittäjät; omat vanhempani, jotka ovat hiihtäneet koko ikänsä.

Aloittaminen. Liikkeelle lähteminen ja viitsiminen; ne ovat vaikeinta elämässä. Uusi ja tuntematon pelottaa. Entä jos en osaa, en jaksa, en pysty? Entä jos muut nauravat, jospa en onnistukaan tavoitteessani. Uudessa asuinpaikassani Kuopiossa en tunne maastoja, enkä tiedä missä olisi hyvä aloittaa, ettei innostus kaadu heti liian vaikeisiin reitteihin. On myös ihan liian kiire koko ajan ja vaikea mennä mihikään, sillä minulla ei edes ole autoa, jolla hurauttaa helposti ladun varrelle. Olen rakentanut mieleeni monta kynnystä, jotka hidastavat hirveästi.

Siksi liikkeelle lähtemisessä kaikki keinot ovat sallittuja. Lahjonta, pakottaminen tai palkinnon odottaminen. Tai omat vanhemmat.

Olen raahannut sukseni bussilla Kuopiosta Keski-Suomeen, sillä vanhempani tietävät siellä mihin kannattaa mennä. Äitini on jopa aikoinaan opettanut hiihtoa, ja tiedän, että hän jos kuka saa minut liikkeelle ladulla.

Ja sitä paitsi hän jos kuka voi motivoida minut voittoon tulevassa hiihtokisahaasteessani. Onhan hän taustavaikuttajana edellisenkin (ja toistaiseksi ainoassa) hiihtokisamenestyksessäni. Hän näet raahasi minut joskus 80-luvulla Hippo-hiihtoihin ja voitin hopeaa – kisassa, jossa lisäkseni oli yksi osallistuja…

JA 2010-LUVUN loppupuolella minä yritän tarttua suksiin uudelleen. Koetan innostua lajista, johon liittyy niin paljon vaikeita muistoja. Lipsuvat sukset ja koulukaverini Kirsi, joka veti joka kerta mäessä ohi sulavalla vapaalla ja minä olin valmis heittämään sukset syvälle jorpakkoon.

Tällä vuosituhannella äitini on raahannut minut kiertämään suksilla komen kilometrin latua entisen lipeälammen viereen. Suhteellisen ironista. Keli on plussalla ja vettä tihkuttaa. Tähän keliin olisi lähdön voinut katkaista, mutta olen itse päättäväisesti hokenut edellisen illan, että säällä kuin säällä mennään. Ihan on herran haltuun heitetty, hiihdetäänkö reittiä puolikas vai useampi kerta ympäri. Kosketuspintaa minun keississäni kun ei ole, voi olla, että tästä tuli lyhyt reissu. Mutta sen ei sovi antaa hämätä. Tavoitteeksi olen asettanut itselleni hiihtää kymmenen minuuttia.

 

KIINALAISMIELIKUVA PYÖRII MIELESSÄNI, mutta hyvin nopeasti huomaan, että ladulla on kaikenlaisia hiihtäjiä lapsista vanhuksiin. Kukin hiihtää tyylillään, eikä kukaan kyttää toistaan. Paitsi tosin minä kyllä kyttään. Komeitten miesten ohi vilahtavia takamuksia hiihtotrikoissaan, mutta se on sitten ihan toinen tarina. Tuttu sinulle myös tästä urheiluhaasteestani…

Ketään toista ei kiinnosta miltä näytän ja onnistunko vai epäonnistunko minä hiihdossani. Päinvastoin, tunnelma on kovin kannustava. Laturaivosta, josta olen myös lehdistä lukenut, ei näillä main näy tai kuulu mitään. Olen ehtinyt hiihtää vain parisataa metriä kun ohitseni hiihtävä mies huikkaa:

–Wautsi, onko nuo karvapohjat, niillä näyttää kulkevan hyvin!

Huikkaan hänelle vastaukseksi vuolaat kehut uusista suksistani enkä voi olla ihmettelemättä: Tämähän todella kulkee! Latu on tällaisellakin plussakelillä erinomainen, sen jatkuva kunnossapito on ollut kriteeri juuri tämän paikan valinnalle. Netin latukartoista löytää helposti tiedon kunnossa olevista reiteistä.

HIIHTOVALMENTAJANI REETAN OHJEET pyörivät mielessäni, ja yritän kiinnittää huomion joka liikkeeseen, vetoon, työntöön, sauvan iskuun maahan ja suksen potkuun. Metri metriltä liikkeet alkavat tuntua paremmilta ja sujuvammilta. Analysoin liikettäni ja menen eteenpäin.

Kunnes. Tulee mäki. Ihan piikuruinen alasmeno, mutta mäki ja lasku kuitenkin. Eniten minua pelottaa kaatuminen, polvivammani kun aiheutui tippumisesta, ja pelko kaikkea ylhäältä alas tuloa on valtava möykky mielessä – niin iso, etten osaa sitä sanoin selittääkään.

–Jos lasku pelottaa, otat vain sukset pois jalasta, Reetan kannustava kommentti kaikuu mielessäni.

Niinpä otan sukset reippaasti pois ja kävelen mäen alas. Eikä kukaan naura tai kummastele! Ajattele!

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

Ja ajattele! Jo kolmannella kierroksella uskallan laskea mäen! Oikea tekniikka auttaa; alas kyykkyyn ja pylly rohkeasi alas tasapainoon jalkojen kanssa.

 

KOLME KILOMETRIÄ ON hiihtäen käsittämättömän lyhyt matka. Olen jo toisella kierroksella, eikä tunnu missään. Olen yllättynyt siitä, miten olemattomaksi luulemani kunto kestää. Se on niin hyvä, että lisään tahtia. Kymmenestä minuutista nostan tavoitetta seuraavaan kymmeneen minuuttiin, sitten minuutit muuttuvat kilometreiksi ja kierroksiksi.

Mikä tunne! Olen taivaissa; voitko kuvitella miltä tuntuu, kun puoleentoista vuoteen ei ole päässyt kunnolla nostamaan sykettä ja testaamaan oman kestävyytensä rajoja? Tätä minä rakastan. Olen sillä tavalla kummallisilla geeneillä kuorrutettu yksilö, etten juuri parempaa tunnetta tiedä kuin hengästyminen ja yläilomoissa hakkaava syke. Olo on taivaallinen.

Ja juuri tuossa hetkessä kiitän, että olen terve, ja saan tehdä tällaista. Miten olinkaan voinut estää itseäni lähtemästä liikkeelle, kun siihen minulla on kaikki mahdollisuus, eikä oikeasti mitään tarvetta tekosyille?

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

 

Yks onnellinen hiihtäjä mä vain! Mutta tämä on toki kuherruskuukausi. Veikkaan, että vielä notkojakin nähdään…

 

RULLAATIRULLAATI, LAULESKELEN MIELESSÄNI. Uudet karvapohjat kiitävät ja minä iloitsen. Välillä lipsuu, välillä tökkii, mutta mitä väliä; siitähän sitä oppii. Pikkulapsi vetää vapaalla tyylillä ohi, mutta minä riemuitsen siitä, että pääsen parin mummon edelle.

Neljännellä kierroksella vatsa alkaa kurnia. Se on merkki. Kilpahenkeni työntäisi vielä viidennelle kierrokselle, mutta päätän olla nyt urheilunhimoanikin viisaampi; jos viimeisestä kierroksesta jää huono maku, fiilis jää vaikuttamaan seuraavaan hiihtokertaan. Siksi on hyvä lopettaa korkealle.

12 kilometriä. Punaiset posket. Hikilammikko takin selkämyksessä. Takaisin tullut luottamus kykyihini ja kehooni. Euforia. Sama seuraavana päivänä uudestaan. Siinä ensimmäisen hiihtokertani tulos.

 

Tällä videolla näet, miten koko viikonlopun mittainen treeni vanhempien kanssa purkautui kuvallisen ilmaisun keinoin…

OMA ANALYYSINI ENSIMMÄISISTÄ HIIHDOISTA SEKÄ SEURAAVAT TAVOITTEET:

Tämän viikonlopun kahdella 12 kilometrin hiihtolenkillä tuli testattua hiihdon perustekniikka ja ajettua sitä omaan kehoon. Tärkeää oli saada kokemus, että pystyn hiihtämään ja voin kehittyä siinä. Vuorohiihto sujuu jo hyvin, potkua sukseen löytyy jo kivasti, ja näin vauhtia. Kuntosalilla hiihtolaitteella tehty yläkropan harjoitus auttoi selvästi tasatyönnön tekniikassa ja se sujui aika hyvin jo.

Oma pää haastaa kovempaan vauhtiin kuin 42 kilometrin kisasuoristustani ajatellen on järkevää, ja sen kanssa joudun tekemään töitä. Toisaalta nyt annoin myös itselleni luvan kokeilla kunnon rajoja, jotta tietäisin missä ne kulkevat ja pitkän tauon jälkeen saisin ottaa ilon irti kunnollisista sykkeistä ja hullusta hengästymisestä.

Polvelleni hiihtoliike oli uusi, olenhan joutunut opettelemaan kävelemisenkin aivan uudelleen, ja ensimmäisen päivään lenkin aikana ja sen jälkeen polvi kipuili. Mutta jo toisella lenkillä havahduin siihen, miten vahva uudelleen rakennettu polveni on. Uudet jänteet ovat ehdottomasti vahvemmat, ja sen vaikutuksen todella tuntee!

Huomiota täytyy jatkossa kiinnittää polviin, niissä kun on sellaista naisille normaalia haastetta, että ne kääntyvät hieman sisäänpäin, ja lantiota on avattava enemmän. Vähitellen sitten täytyy myös maaston suhteen lisätä haastetta. Seuraavaksi täytyy oppia jarruttamaan, auraamaan, hyppäämään pois ladulta äkillisissä tilanteissa (se on minulle yksi haasteellisimmista asioista, sillä räjähtävä ja nopea voima ja kyky reagoida nopeasti ovat pitkän polvivammatauon jälkeen kadonneet kehostani). Edellä mainittujen lisäksi painonsiirtoa on treenattava, ja nämä taidot hallitessani voi laduiksi valita haasteellisempiakin maastoja.

 

Voit lukea projektistani lisää täällä. Jutusta löytyvät myös videot suksien valinnasta sekä vuorohiihdon ja tasatyönnön tekniikasta. Tämä projekti jalkautuu Yle Radio Suomeen ja tähän blogiini.

 

Ex-kilpapyöräilijä Mira Kasslinin vinkit 24 tunnin pyöräilyhaasteeseen

Posted on by

3

Vain muutama päivä ja sitten mennään: 24 tunnin pyöräilyhaaste odottaa. Alastarossa kajahtavat lähtölaukaukset lauantaina 25.6. klo 12 ja ruutulippu heilahtaa sunnuntaina 26.6. klo 12.

Ja minä…

Niin, minulla on ollut kamala kiire. Hirveästi tekemistä, eikä yhtään aikaa treenata. Jotta en enää enempää rakenna kauhukuvia itselleni tai sinulle, jätän kertomatta sen, että eihän minulla ole edes omaa polkupyörää, enkä ole päässyt istumaan fillarilla vielä sekuntiakaan.

Mutta viikonloppuna minun pitäisi testata millaiseen kilometri- ja kierrosmäärään kehoni taipuu, kun käytettävissä on 24 tuntia 2,70 kilometrin mittaisella moottoriradalla. Rullata siis rataa ympäri 24 tuntia, noin niinku Suomeksi sanottuna.

Vaikka teen hurjia koetoksia ja olen valmis haastamaan itseni lähes mihin tahansa, kaikki suoritukseni kulkevat terveyden ehdoilla ja järkevästi. Koska 24 tuntia pyöräilyä putkeen tuntuu vaikealta kokonaisuudelta hahmottaa, enkä oikein osaa suunnitella sen optimaalista suorittamista, päätin kysyä apua Suomen upeimmalta ex-kilpapyöräilijältä, kiinteistöruhtinatar Mira Kasslinilta. Hän voitti aikoinaan Suomen pyöräilyhistorian ensimmäisen arvokisamitalin, pronssia nuorten MM-kisoissa ja teki sen jälkeen loistokkaan uran kilpapyöräilijänä kaksine maailmanennätyksineen.

Upean nainen kovalla kokemuksella – halusin tietysti juuri hänet antamaan minulle viime hetken valmennuksen.

* * *

”Hullu.”

Noi niinku kirjaimesta kirjaimeen Miran ensimmäiset sanat minulle.

”Ja ihan sairaan onnellinen sellainen”, lisään ja hymyilen hänelle hangonkeksinä.

Niin. Hullu.

Mutta jollei ole hieman hullun kelaa päässään, ei pääsisi kokemaan hienoimpia juttuja ja haastamaan itseään omille äärirajoilleen. Silloin tapahtuu kasvua ja oppimista. Ja oppimaan minä olen tullut nytkin, jotta voisin jakaa kokemaani kanssasi.

ENSIMMÄINEN LÄKSY TULEE RUOASTA. Minun, joka olen juuri pari viikkoa sitten vetänyt kehon vähähiilihydraattisen puhdistuskuurin (no, on ollut kamala määrä kuvauksia ja on ollut pakko saada turvotukset laskemaan… mä olen kuitenkin NAINEN after all), kehoni on kuin kuivan kanan kakka ja jotain kai olisi tehtävä. Ruokavalio on nyt muutettava: hiilihydraattien syöminen ja nestetankkaus on aloitettava jo hyvissä ajoin ennen itse suoritusta.

”Koneiston on oltava täynnä hiilaria ja juoda täytyy paljon. Syö täysjyvää, pitkäkestosta hiilaria aamulla kaurapuuroa raejuustolla. Monipuolinen perusruoka on nyt parasta”, sanoo Mira ja ohjeistaa minua lataamaan täyteen myös kivennäisaine- ja magnesiumvarastot sekä hivenainetasapainon.

Ja sitten uni. Sitä tarvitaan ja paljon, sanoo Mira ja minä tuijotan tyhjyyteen. Viikonlopun 36 tunnin valvominen Jukolassa ja tulossa oleva työreissu Tampereelle, jossa kukutan kuvauksissa yötä myöten… Houston, we might have a problem; lähtökohdat haasteeseen ovat… jokseenkin haastavat.

IMG_1961

Mira Kasslinin vinkit ovat minulle kullan arvoisia, toivottavasti sinäkin saat niistä ajatuksia itsellesi!

 

”ÄLÄ ANNA KONEEN MENNÄ TUKKOON”, Mira hokee niin monta kertaa eri lauseyhteyksissä, että minäkin alan uskoa koneen olevan avainsana tässä yhtälössä. Siksi on pureuduttava koneeseen: Mitä se tarkoittaa  käytännössä?

”Jos haluat testata kestävyyttäsi ja käyttää koko 24 tuntia suoritukseesi, kone pidetään käynnissä siten, että et pidä liian pitkiä taukoja. Sinun on oltava liikkeessä lähes koko ajan”, Mira avaa.

Siis. Ei unta?

”Ei unta.”

Suorituksen aikana Mira ei kannusta nukahtamaan hetkeksikään, sillä sen vaikutus koneeseen on valtava. Valveilla on siis pysyttävä, ja 24 tuntia tuntuu minulle nyt vieläkin suuremmalta ja mössöisemmltä massalta.

Pohdimme suoritusta ja päädymme jakamaan polkuhaasteen kuuden tunnin slotteihin.

”24 tuntia kuulostaa paljolta, mutta kun sen jakaa kuuden tunnin pätkiin, alkaa aika hahmottua eri tavoin”, Mira maalailee ja ehdottaa minulle seuraavaa lähestymistapaa:

24 tuntia jaettuna neljään kuuden tunnin mittaiseen osaan. Näistä poljetaan vähän vajaa kaksi tuntia, sitten pidetään viiden minuutin tauko, jossa energiavarannot tankataan, jatketaan polkemista taas kahden tunnin ajan ja hengähdetään viisi minuuttia. Kuuden tunnin kohdlla sitten pidetään puolen tunnin tauko. Mutta ei yhtään enempää, sillä sen jälkeen kone alkaa hyytyä ja pyörän päälle palaaminen tuntuu koko ajan vaikeammalta. Puolen tunnin tauon jälkeen on tärkeää aloittaa polkeminen hyvin varovasti.

Paussien pitäminen suorituksen aikana on kuitenkin hyvin tärkeää. Koneen käynnissä pitäminen tarkoittaa, ettei lämmön saa antaa laskea ja lihasten hyytyä. Vaikka pitkä tauko saattaa kuullostaa nyt houuttelevalta hengähdyshetkeltä, tauot ovat kohtia, jossa matka on lähes suurimmassa vaarassa jäädä kesken kokonaan – mitä pidempään on poissa pyörältä, sen vaikeampaa sinne taas nousta. Jäähtynyt kone käynnistyy hyvin hitaasti.

”AJAN JAKAMINEN SLOTTEIHIN” on ensisijaisesti psykologista, Mira valistaa. Vaikka jossain kohtaa ajojaksoa tulisi tiukkaa, tietää tarkalleen milloin on levähdyksen aika.

Yläpää.

Jos jokin matkan tappaa, löytyy syyllinen useimmiten omien korvien välistä (tätähän testasin jo vuosi sitten Hullun Polkasussa). Siksi kyky määrätä omaa mieltään on tällaisen extremesuorituksen tärkein avain. fiilikseen on syytä satsata. Hyvä musiikki korviin, hauskojen juttujen veisteleminen muiden polkijoiden kanssa. Yläpään funktio koko hommassa on hyvä tiedostaa jo etukäteen, jotta siihen osaa suhtautua kun tiukka paikka jossain vaiheessa väistämättä tulee.

Ja sitten tullaan alapääosastolle.

”Suojele tärkeimpiäsi tarkkaan… Perä saattaa alkaa kiukutella, jos istut liian pitkään satulassa tai jos pyöräilyhousejen alla on alusvaatteita. Olennaista on ajoasento ja se, millainen paine tulee jalkojen väliin. Vaatteen säämiskän laadulla on myös tärkeä merkitys”, Mira kertailee.

Hän suosittelee minua tekemään usein sekeitä polkujaksoja, jolloin ajaa putkella. Jos paikat pääsevät puutumaan tai niihin kohdistuu painetta, syntyy turvotusta ja nestettä. Ja sitten loppuu kantti alapäästäkin.

IMG_3740

Viime kesänä Ylläs-Alta välillä testasin niin yläpäätä kuin alapäätä fillarilla ensimmäistä kertaa elämässäni…

 

NESTETANKKAUS ON TÄRKEINTÄ suorituksen aikana. Mira kehottaa varaamaan mukaan paljon vettä ja nestemäisiä, kivennäisaineita sisältäviä energianlähteitä. Lihaliemi toimii hyvin!

Yök.

Loppuajalle voi mukaan varata pikabuustereita tekohengittämään energiavarantoja, ensimerkiksi energiageelejä. Ekstrakofeiini saattaa auttaa jaksamaan valvomisen.

Kolme tärkeää asiaa, joita tarkkailla suorituksen aikana Mira alleviivaa minulle

  1. Sydämen kanssa täytyy olla tarkasti. Sykettä on seuratava, eikä sydäntä saa rasittaa liikaa. Jos se alkaa reistailla kummallisesti, on heti keskeytettävä.
  2. Tankkauksen kanssa on oltava tarkkana. Ei saa juoda liikaa, sillä jossain kohtaa kroppa ei ota enää vastaan nestettä. Se, mitä keho ottaa vastaan voi tulla ongelmaksi. Siksi optimaalinen tankkaus on pieniä määriä ja säännöllisesti. Nii-in, KONE ei saa mennä tukkoon, sillä sitten alkavat kivut.
  3. Rauha on koko suorituksen avain. Aikaa on 24 tuntia, eikä mihinkään ole kiire. Tärkein on aloittaa maltillisesti, jotta energia riittää koko ajalle. Vauhti ei saa tuntua tappavalta missään vaiheessa. Lopussa voi sitten ottaa pienen kirin viimeisillä voimillaan. Jos jaksaa…

 

ONHAN SE KYSYTTÄVÄ. Lähtisikö Mira itse nyt kanssani tekemään tämän suorituksen?

Ei. Mira itse ei lähtisi ajamaan fillarilla tällaista koetosta. Hän on innostunut tällä hetkellä enemmän vaeltamisesta. Viime kesänä hän kulki Tour de Mont Blancin Alppien läpi – yksin 170 kilometriä neljässä päivässä, 40-asteista maastoa ylös ja alas. Nilkat olivat kovilla, mutta reissu erityisen puhdistava omalle mielelle. Sai kulkea omaan tahtiin ottaen tärkeää aikaa itselle omien ajatusten parissa.

Seuraavana mielessä siintää Mount Everestin base camp. Tuonne perusleiriin, josta vuoren valloittajat lähtevät kiipeämään, Mira haluaisi vaeltaa kenties ensi keväänä. Vuorikiipeily häntä niinkään innosta, sen isojen riskien ja luonnon armottomuuden takia. Mutta sydän sykkii upeille vaellusreiteille.

Ja minä ja Mira… tietysti alamme hahmotella jo yhteistä vaellusretkeä. Lähtisinkö seuravaksi Mount Everestille Miran kanssa? SIITÄ tulisi upea reissu upean naisen seurassa!

IMG_1971

Mutta ennen sitä; polkaistaan nyt yksi 24 tunnin pyöräily! Eihän tästä voi tulla muuta kuin hieno seikkailu! Sinä pääset tietysti mukaan, seuraile blogiani tulevina päivinä, niin kerron lisää.

Rokkenroll!

/Äm, joka vetää lounaaksi kattilallisen pastaa…

Yksilölajikin on joukkueurheilua – yhdistetyn maajoukkueen opissa

Posted on by

3

Heti alkuun on paljastettava, että vielä vähän saisi tuo Suomen yhdistetyn A-maajoukkue hioa salibandykuvioitaan. En sano, etteivätkö osaa mitään, mutta aika paljon enemmän saisi ukkoa kentälle hajottaa ja hyökkäyspäätä kasvattaa nälkaisemmäksi. Pallo suihkii kentällä ja mieslauma tömistää sen perässä jonona. Missä on syötöt? Minä seison yksin kentän toisessa ääripäässä kärkkäänä tunkemaan pallon vastustajan verkkoon. Hassua. Eräässä mystisessä elämänvaiheessa salibandykenttien laidalla viettämäni lukuisat tunnit ovat yllättävällä tavalla kehittäneet strategista pallosilmääni ja tuntuu kuin minun pitäisi hieman puuttua valmennukseen.

Näitä kuvioita ja käänteitä mietin kukonlaulun aikaan Vierumäen urheiluopiston salibandykentällä. Aamulla minut on tuonut tänne Helsingistä kuljettaja mustassa puvussa ja koppalakissaan. Maailman meininkiä!

Minä olen bloggari, uuden ajan mediakuninkaallinen, ja saavun paikkaan kuin paikkaan tyylillä. He – Ilkka Herola, Eero Hirvonen, Jim Härtull, Leevi Mutru, Matti Herola, Jussi Salo, Arttu Mäkiaho ja Mikke Leinonen  – ovat yhdistetyn urheilijoita, hiihtolajien kuninkaita, ja lämmittelevät salibandykentällä kanssani kohti päivän treeniä.

Tänään duunipaikakseni on valikoitunut Vierumäen urheiluopisto ja Suomen yhdistetyn A-maajoukkueen treenileiri. Minä, vanha kunnon mäkihyppääjä (paino sanalla ”vanha”) starttaan uuden hiihtokauden kevään kuumimpana päivänä näiden herrojen seurassa.

Henki pihisee, hiki virtaa ja pyörryttää – ammattilaisten kanssa ei sählätä, nyt on tosi kyseessä. Huomaan, että melkein parikymmentä vuotta ikiemme välillä tekee tepposiaan. Vaikka tosissaan ollaan, maajoukkuemme treenikausi alkaa hyvällä fiiliksellä. Edessä on vielä monta hikistä, kenties huumoritontakin hetkeä, ja nyt on syytä satsata tunnelmaan.

”Mies maalilla vapaana!”, huudan kurkku suorana.

Ei vaikutusta. Pallo pyörii uhkaavan lähellä meidän maalia.

”Siis NAINEN vapaana!”, korjaan kiljuen.

Ei vaikutusta.

”ALASTON NAINEN vapaana maalilla!”

Mikä näiden poikien huomion oikein saisi kohdistumaan tänne?

”Toi alaston nainen ei kyllä toimi” huikkaa joku. ”Kyllä sillä meidät sinne saa, mutta sitten kyllä mailat ja pallot kyllä putoaa matkasta”.

IMG_0528

Peli päättyy 6-5, voittajat me, ja minä teen kaksi maalia. Kaksi menee sisään vastustajan jalasta. Yhden taitaa tehdä Makkara (ainoa tyyppi, jonka tiedän varmasti olevan minun joukkueessani), ja yhden joku, jolla oli maila väärin päin kädessä.

”Hiotaan säbäkuviot myöhemmin”, sanon ja tuijotan tiukkaan maajoukkueen valmentajia Petter Kukkosta ja Jari Hiekkavirtaa silmiin samalla kun raahaan pojat kuvaan kanssani. Täydellinen otos on saatava äkkiä someen. Valkut nyökkäävät samaa tahtia kuin kaksi tottelevaista koiranpentua, lienevät samaa mieltä säbämenestyksestä.

Minä rullaan kamerani muistikorttia; lukemattomia kuvia, eikä oikein yhtään täydellistä. Vatsamakkara tunkee esiin housun ja paidan välistä! Valmentajat rullaavat varmasti mielessään äskeistä peliä. Meillä kaikilla on puutteemme.

IMG_0536

IMG_6971

Mutta yhdistetyn valmennuksessa näillä miehillä ei puutteita ole. Sen huomaan, kun astumme seuraavaan kohteeseemme, kuntosalille. Porukka jaetaan pareihin ja minä saan seurakseni Matin, siis Makkaran ja Mikken. Tai en tavallaan saa, vaan otan. On selvää, että Makkara on minun parini. Ainakin omasta mielesäni.

Niin. Makkara, meistä on tullut nyt jo ystäviä. Ainakin omasta mielestäni. Meidän kohtaloksemme koituu ensimmäisenä tasapainoliike. Etunojapunnerrus, vastakainen käsi ja jalka ilmaan ja veto rauhassa kohti toisiaan. Minä ähisen muistellen ahtautumistani talvella mäkihyppypukuun. Silloisen valmentajan analyysi kaikuu mielessä: mäkihyppääjän ideaalikeho on litteä ja leveä. Minulla kaikki on juuri toisinpäin.

IMG_9366

Muistatko tämän, se tapahtui tammikuussa… Lue tästä lisää, mitä tapahtui, kun nössöstä tehtiin mäkihyppääjä.

IMG_0547

Makkara ja Mikke punnertavat vierelläni Jari Hiekkavirran seuratessa tekemistämme. Hiekkavirta on ollut maajoukkuuen mukana eri rooleissa jo vuosikaudet, nähnyt lajin kehityksen ja uusien kykyjen mukaan astumisen. Hänen kanssaan juttelen aina, kun on pakko ottaa happea salitreenin lomassa. Jutustelumme tosin katkeaa säännöllisin välein, sillä aina joku pojista tulee nykäisemään hänet mukaansa auttamaan.

Pojat todella luottavat valmentajiinsa, sen voi aistia heidän kysymyksissään ja arvostuksessaan. Valmentajan ja urheilijan suhde on mielenkiintoinen. Luulen, että juuri se luottamus tekevät tästä suhteesta minulle niin kiehtovan. Seuraan salaa sivusta kun Kukkonen ja Hiekkavirta juttelevat pojille. Jämäkästi, mutta rennolla otteella he ohjaavat suojattejaan.

IMG_6965

Yhdistetyn päävalmentaja Petter Kukkonen kertoo yhteishengen koko maajoukkueen kesken olevan tärkeä ensimmäinen askel hiihtokauden avaamisessa.

 

Rennolla otteella käynnistetään myös hiihtokausi kevätloman jäljiltä. Helmi-maaliskuussa 2017 Lahdessa järjestettävät maailmanmestaruuskisat ovat vielä kaukainen pilkahdus. Nyt pilkahdusta täytyy olla silmäkulmassa. Treenatessani poikien mukana alan pohtia sitä, miten tärkeä vaihe nyt on kysessä heidän tulevia suorituksiaan ajatellen. Hengen täytyy olla oikea, innostava ja kannustava, hauskakin, sillä tulee varmasti vielä monia vaiheita, jossa huumoria koetellaan.

Mäkihyppy, jonka maailmaan olen pintaraapaisuna jo päässyt perehtymään, on tavallaan paljon suoraviivaisempaa myös treenin näkökulmasta. Yhdistetyn miehet ovat kyllä monella tapaa hiihtolajien kuninkaita. On hallittava räjähtävä, suorituksellisesti pieneen hetkeen keskittyvä mäkyhyppy sekä pitkäkestoinen hiihto.

Kiehtova maailma! Aivan jotain muuta kuin omani. Alan haaveilla, että voisin vaikka viikon verran elää ja treenata kuten huippu-urheilija, jotta pääsisin näkemään millaista työtä tämä on treenikauden ollessa kunnolla käynnissä. Olisikohan se mahdollista seuraavaksi ja mitä sitten voisin oppia…?

IMG_6944

Jussi Salo näyttää mallisuorituksen IlkkaHerolalle Jari Hiekkavirran valvoessa isällisesti vieressä. Ja minun ottaessa kuvia…

 

Tuottaessa MaiLifen kaltaista blogia, jossa työni on avata sinun eteesi erilaisia maailmoja, juuri nyt ollaan työni palkitsevuuden ytimessä: hikisellä kuntosalilla, keskellä kokemusta, jonka opit pääsen kiteyttämään myös sinulle. Kuplat, siis erilaiset tavat elää, niitä minä koetan avata. Jokaisella meillä on omamme ja niiden välillä joskus aika iso kuilu. Tänä keväänä omassa kuplassani pinnalla on ollut auttamisen ja välittämisen teema. Siksi yllätyn kovasti, että sama aihe nousee taas silmieni eteen — minähän tulin tänne treenaamaan.

”Voiko KUKAAN olla mitään ilman toisen tukea ja välittämistä, ja mitä tapahtuisi jos edes piirun verran enemmän kiinnostuisimme toisistamme”, olen kysynyt sinulta tänä keväänä monta kertaa.

Niin, ajattelepa tätä: täällä minä olen, huippuyksilöurheilijoiden arkipäivässä, keskellä maailmaa, jonka voisi kuvitella olevan yhden kaikista itsekkäimmiksikin luokiteltavista elämäntavoista. Ja mitä minä näen: jätkä toisensa tukena. Vaikka meninki vielä tietysti muuttuu ja kohti yksinäisiä puurtamisen tunteja kisakauden lähestyessä mennään, pohjatyön nämä kaverit tekevät yhdessä.

Yksilölajitkin ovat parhaimmillaan joukkueurheilua ja nämäkin kundit tarvitsevat toisiaan – siis tyypit, joiden ensisijainen päätavoite elämässä on voittaa toisensa. Ei ole itseltä pois, jos kääntää välillä katseen pois itsestään, auttaa ja kannustaa. Kun kiinnittää huomion toisen tekemiseen, saattaa myös itse oppia ja saada jotain.

(Jos ei tästä videosta näe riittävän hyvin kuinka treenasimme, niin ei sitten mistään… 😀 )

 

Hehkutan oivallustani Hiekkavirralle ja hän kertoo, että jotain erityistä on tapahtunut, sillä tämä urheilijasukupolvi todella on poikkeuksellisen yhteisöllinen. Hän kertoo, kuinka treenileireillä pojat ovat vapaa-ajalla lähteneet yhdessä metsälle ja tulleet takaisin parin jäniksen kanssa. Sitten he ovat kokanneet ne koko porukalle. Näitä ei televisiossa tai lehtien sivuilla näe (mutta Instagramissa kyllä, pojat nimittäin jakavat siellä välähdyksiä maailmastaan, eläköön uusi media!), sillä me tavikset pääsemme urheiluun usein mukaan vain jäävuoren huipuksi.

Tämän treenileirimme jälkeen voisin jopa väittää, että yhteisen joukkueen meininki on suuri etu näille miehille tulevissa koetoksissa. Toki tavoitteena kullakin on voitto ja kirkkain mitali, mutta eipä sen tavoittelemisessa haitaksi ole välillä kokata jänistä kaverillekin.

* * *

Nyt ei lähdetä jänisjahtiin, mutta jotain lounasta on saatava. Aamun treeni yllätttää Matti-Makkaran ja minun vatsamakkarani. Säntäämme lounaalle. Poikien kasvoilla loistaa hymy.

Minä näytän tältä:

IMG_7008

Hymy on herkässä Ilkka Herolan ja Jussi Salon kainalossa

 

Iltapäivä on pyhitetty hiihtolajien väliselle ”LEIKKIMIELISELLE” ottelulle. Leikimielinen lainausmerkeissä ja isoin kirjaimin siksi, että kun ammattiurheilijoiden kanssa kisaa, on leikkimielisyys pelistä kaukana; etenkin, kun joukkuetovereikseen saa Suomen kovimmat hiihtäjät Sami Jauhojärven ja Laura Monosen. Oman maajoukkueeni pojat ovat jakautuneet muihin tiimeihin ja se vähän harmittaa, mutta Mustin ja Lauran seurassa kisa vilahtaa silmissä.

IMG_7228-2 IMG_0584

Meidän joukkue ei voita, vaikka yritys on kova. Suurimman henkilökohtaisen voiton koen, kun Makkara veljensä Ilkan kanssa kulkee ohitseni ja Ilkka huikkaa:

”En ole ikinä elämässäni voinut ymmärää, että joku tekee tuollaista työkseen. Ja että kuvia voi ottaa noin paljon! Siistiä.”

Naurattaa. Minä olen tullut tutustumaan huippu-urheilijan maailmaan ja yllätyn ymmärtäessäni, että minun maailmani on näille pojille aivan yhtä vieras kuin heidän minulle.

Niin, ajattele: näinkin voi joku elää. Ja sitten samalla jossain toisaalla joku toinen hiihtää lukemattomia tunteja metsissä, hyppää kerta toisensa jälkeen mäestä ja hikoilee. Sitten joku kolmas yhdistää meidät tarjoten mahdollisuuden maailmoillemme kohdata. Ja meille jokaiselle on paikkamme. Toinen ei ole toistaan vähempi tai enempi, kyse on siitä, miten meidän kunkin parhaat kykymme pääsevät ilmaissuiksi ja palvelemaan maailmaa.

Me muodostamme joukkueen! Minä ja pojat.

Seuraavana päivänä minä suuntaan työssäni kuvauksiin ja urheilijat jatkavat vielä treenejään sekä kohtaavat median tiedotustilaisuudessa. Ajattelepa miten maailma on muuttunut; nykyisin me bloggarit, uuden maailman mediat, saamme hienoimmat haastattelut ja kokemukset ennen perinteisiä ja suuria mediajättejä. Aika siistiä! Kiitos Lahti2017-organisaatio sekä valmentajat Kukkonen ja Hiekkavirta, että tarjositte tämän mahdollisuuden ja yhden hauskimmista päivistä pitkään aikaan!

Kiitos meidän maajoukkue! Annan säbävalmennusta anytime.

IMG_6891

Jos olet koskaan pohtinut miltä näytän, kun pelaan salibandya, niin tässäpä ratkeaa tuokin asia.

Yhdistetyn maajoukkueen menoa voit tirkistellä Instagramissa @ncteamfinland ja mm-kisoja @lahti2017

/Äm

Kuvat: Leevi Vähälä

 

 

 

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen? MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin. Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Täältä lisää.